VIIMEISET VELJEKSET

Viron-juhlassa Kansallisteatterissa 16.1.1919.

Kerran tapasin kaksi veljestä, jotka olivat tulleet isäinsä kotiin viettämään vanhan äitinsä syntymäpäivää. Iäkäs hän jo oli, kovaa kokenut, uskollisesti raatanut ja kärsivällisesti kestänyt, tämä äitimuori, pitääkseen pystyssä molempien viimeisten poikainsa perintöä. Lapsia oli ollut monta, mutta nämä kaksi vain olivat pysyneet elossa. Varhain he olivat lähteneet maailmalle, kukin haaralleen. Meri oli erottanut heitä kokonaisen mieheniän — meri, ja vielä enemmän: olosuhteet. Nyt oli äidin syntymäpäivä yhtäkkiä johtunut heidän mieleensä siellä kaukana. Heidät oli vallannut tunne, jonka he jo luulivat sammuneen povestaan. Muistot alkoivat nousta valekuolleista. Miesten silmissä kangasti jotakin kaukaista ja samalla hyvin läheistä, jokin polku metsässä, jokin vainio, jokin järven ranta, jolla oli lapsina pulikoitu. He näkivät silmissään jonkin huoneen, jossa tuli loimotti liedellä, jotkut kasvot, jotka painuivat heidän puoleensa täynnä vakavuutta ja rakkautta. He muistivat päivän, jolloin vieraat miehet tulivat ja ottivat vangiksi isän. Äiti seisoi jäykkänä, ikään kuin kivettyneenä. Hänen sanoihinsa vastasivat vieraat pilkkanaurulla. Hän ei enää puhunutkaan, hän vain kokosi tahtoansa. Hänen täytyi pysyä lujana lasten tähden. Mykkänä hän seisoi, kun isän kahleet kalahtelivat kautta kotoisen pihamaan. Hän painoi kätensä lasten huulia vasten, jottei heidän huutonsa ärsyttäisi vieraita miehiä. Sitten alkoivat kovat päivät… Ja kerran vihdoin tuli sana, että isä oli kuollut kärsimyksiinsä. Entistä tukalammaksi kävi nyt kestää kotona. Lapsia läksi. Äiti jäi. Lapsia kuoli, äiti eli. Ja siellä hän on raatanut kaikki nämä vuodet. Onko hän paljonkin muuttunut? Onko hän paljonkin vanhentunut? Ja miten paljon onkaan kotona tapahtunut ja muuttunut?

Veljet sonnustivat itsensä matkalle kukin haarallaan. Ja mitä lähemmäksi lapsuuden seutuja he tulivat, sitä kiivaammin sykki heidän sydämensä. Heimoustunne, joka heissä oli nukkunut heidän vaeltaessaan avaralla maailmalla, paisutti taasen heidän valtimoitaan. Ja kun he vihdoin astuivat yli tutun kynnyksen, olivat he nöyrät kuin vanhukset ja iloiset kuin lapset. Ja he katselivat äitinsä kasvoihin ja tunsivat hänen uskolliset silmänsä. He näkivät vaivannäön vaot hänen otsallaan ja kirkastus paistoi niistä. He näkivät murheen jäljet hymyssä hänen suupielissään ja suuri hyvyys oli heidän kärsineen äitinsä koko olennossa. Ja onni säteili hänen silmistään ikään kuin hän olisi ajatellut: te olette vihdoinkin täällä, lapseni. Tulitte sittenkin, tiesinhän sen.

Ja veljekset ojensivat toisilleen kätensä ja tunsivat valtimonsa voimakkaasti lyövän vastatusten. He kaksi vain olivat jääneet suuresta siskosparvesta. Veljen nimen saattoivat vain he koko avarassa maailmassa omistaa toisilleen. He astuivat yli kotinsa kynnyksen ja katselivat pykäliä pihtipielessä, jotka isä muinoin oli piirtänyt heidän kasvuaan mitatessaan. He katsahtivat toisiaan silmiin ja nyökkäsivät päätään. He tulivat kartanolle ja löysivät polut, joilla he lapsina olivat juosseet. He löysivät myöskin kivet, joihin heidän lapsen jalkansa oli kompastunut. Ja joka paikassa sanoivat he toisilleen: muistatko, tässä… Ja nyökkäsivät päätään ja vaikenivat. Mutta rannalla seisten katselivat he yli sinisen ulapan ja virkkoivat vihdoin: eikö tämä olekin unta? Sillä he olivat siellä vieraalla maalla niin monesti nähneet kuin kangastuksena juuri tämän sinisen kaukaisuuden. Hyvä Jumala, onko tämä totta? Olikin kulunut niin pitkä aika. Heidän hiuksensa olivat jo käyneet harmaiksi.

Näin nämä veljekset, kun he seisoivat nurmettuneen vainion laidalla, kummallakin kädessä pieni kukkanen, jonka he olivat taittaneet heinästä.

— Muistatko…? Näitä kukkia kasvaa vain täällä kotona.

— Se on totta. En ole missään nähnyt niitä.

— Voiko olla mitään kauniimpaa…

—- Ei kauniimpaa eikä armaampaa.

— Mutta eivätkö ne olleet ennen paljon suurempia?

— Olivat, paljon suurempia.

Äiti saattoi sanoa miksi kukkaset todella olivat käyneet pienemmiksi. Kun täällä vieras asusti, niin hän vain imi voiman maasta eikä antanut sille mitään. Täällä nurmettuivat pellot ja kasvoivat umpeen niityt. Kukkasetkin ovat kärsineet. Mutta tämä isien koti on suuri ja kaunis maa. Kun siihen upottaa hikensä ja työnsä, niin siitä tulee onnellinen, valoisa seutu.

Ja äiti lähti saattamaan poikiaan kautta isäin suurten alueiden. Ja pojat ihmettelivät siinä kulkiessaan. Miten moni ihminen saattaakaan täällä saada työtä, löytää elämän onnen ja haudan levon. Pieni kukkanen, jollaisia eivät veljekset olleet tavanneet missään muualla kuin syntymäkotinsa maakamaralla, tuoksui heidän kädessään läähättävällä kaipauksella. Tunsiko se joutuneensa käteen, jolla oli voimaa viedä se loistoon ja väri-iloon? Veljekset hengittivät kukkasen tuoksua ja ymmärsivät sen kaipauksen ikään kuin se olisi lähtenyt heidän omasta sielustaan. He ymmärsivät myöskin, että heidät oli kutsuttu viemään tätä esi-isäin yhteistä kotia kehitykseen, ihmisonneen ja suuruuteen. Heidän asiansa oli saattaa maa kukoistamaan, vainiot aaltoilemaan viljassa, kedon yrtit loistamaan tuoksussa ja kylläisyydessä. Ja kotiseudun kukkanen, maailmassa ainokainen laatuaan, kukkanen joka hengitti ilmoille heidän sielunsa kaipauksen, kukkanen oli kehitettävä täyteen kauneuteensa. Siinä heidän katsellessaan kotoista seutua, joka odotti heidän työtään, tunsivat he voimien kokoontuvan jäntereihinsä. Veri heidän suonissaan virtasi kuin nuoruudessa ja tahtoon palasi teräs. Vihdoin, kun he seisahtuivat kukkulalle ja katselivat yli isäinsä laajan maan, tunsivat he vielä olevansa täysiä miehiä ja vanhempi puhui:

— Ota sinä toinen puoli järveä, minä otan toisen. Raadamme kilpaa, kilvan kasvakoon täällä kukoistus. Onpa hyvä, että edes yhden rajan takana ei ole vieras, vaan veli. Tuemme toisiamme, autamme toisiamme. Iloitsemme toistemme menestyksestä. Yhdessä olemme vahvat. Toisen onni on toisen onni. Me olemme ainoat heimoamme, meidän mukanamme elää tai kuolee isiemme suku.

Jotakin tämän kaltaista on näinä päivinä tapahtunut kahden kansan välillä, Suomen ja Viron. Nämä ainoat eloon jääneet veljeskansat suomalais-ugrilaisten heimon laajasta siskossarjasta ovat pitkien, erillään kuljettujen vuosien perästä ojentaneet toisilleen kättä yli meren ja tunteneet valtimojensa kuumina lyövän vastatusten. Tosin ei veljeksillä jälleennäkemisen hetkellä ole aikaa vaipua muistoihin ja johdattaa mieleen aikoja vuosisatojen takana, jolloin asuttiin yhdessä, yhdessä vieritettiin kaskea, yhdessä laulettiin, yhdessä kisailtiin, yhdessä palveltiin jumalia pyhissä lehdoissa. Kultainen oli vapaus ja väljää tilaa riitti seikkailuille.

Oli suuri yhteinen koti. Siihen kuuluivat maat aina Väinänjoelle asti, koko vanhan Novgorodin alueet, Moskovan maat, keskisen Volgan maat Uralia myöten ja sen taaksekin. Suomenlahden, Riianlahden ja osan Itämerta sulkivat ne piiriinsä. Riitti siinä laidunmaata karjoille ja aarniota uutisasukkaalle. Riistaa vilisivät metsät, joet ja järvet kaloja. Alukset viillättivät hiljaisia vesiä, kuljettaen sotasaalista ja kauppatavaraa. Täällä elivät liivit ja inkeriläiset, suomalaiset ja virolaiset, vepsäläiset, merjalaiset, muromalaiset, mordvalaiset, tsheremissit, votjakit, syrjäänit, vogulit, unkarilaiset, ostjakit, permalaiset. He lauloivat vanhoja laulujaan ja palvelivat haltioitaan pyhissä lehdoissa. Yhteinen kieli tulkitsi heidän vielä tiedottomia lapsenunelmiaan, heidän aavistelevia tulevaisuudenhaaveilujaan, heidän ihmisilojaan ja ihmissurujaan.

Missä ovat nyt liivit, merjalaiset, muromalaiset? Vain nimi on heistä säilynyt. He ovat hukkuneet vieraiden kansojen mereen. Mordvalaiset, tsheremissit, votjakit, syrjäänit liukuvat hiljaisessa unielämässä kohti samaa kohtaloa. Sukupuuttoon kuolemassa ovat vepsäläiset, joiden mainitaan olleen mukana kutsumassa varjagilaisia ruhtinaita, kun Venäjän valtakunta perustettiin. Vain unkarilaiset, virolaiset ja suomalaiset ovat siskossarjasta jääneet itsetietoiseen elämään. Kun kansojen aalto vyöryi kohti suomalais-ugrilaista kotia, pelastuivat unkarilaiset eteläisemmän auringon alla. He olivat siellä uljaasti puolustaneet paikkaansa ja luoneet huomattavan omintakeisen kulttuurin. Ne jäsenet suomalais-ugrilaista perhettä, joita kansojen aalto tunki pohjoista kohti, eivät olleet yhtä voimakkaat. Vieraan teki mieli heidän kalavesihän, heidän aarnioitaan, huhtiaan ja kotejaan. Vieras mies asettui siihen missä ennen istui suomalais-ugrilainen perheenpää, vieras vaimo tuli askartelemaan siihen, missä ennen suomalais-ugrilainen äiti vaali lapsiaan. Entiset eläjät sortuivat vieraan auran ääreen, vieraan käsinkiven ääreen ja heidän kielensä vaikeni esi-isien maalla niinkuin linnunlaulu lehdossa, kun syys on tullut. Kuin myrskyn kantamana huuhtoutui vieraiden kansojen aalto kohti pohjoista ja kaatoi tai löi tainnoksiin toisen suomalais-ugrilaisen kansan toisensa jälkeen.

Siinä missä tuli vastaan Viron nimeä kantava veli sisarussarjaa, siinä kohtasi vierasta vastus. Raivolla, minkä vain orjuus kansassa kasvattaa, piti Viro puoliaan. Hän vuoti verta ja hän kaatui veriinsä, mutta hän nousi jälleen. Sitkeydellä ja voimalla, minkä hänen terve lapsuutensa oli jättänyt hänelle perinnöksi, Viro kesti. Hän seisoi ja puolusti Suomenlahden rantaa, jonka varrelle suomalais-ugrilainen heimo nyt oli tungettu. Hän otti vastaan iskut ja taittoi peitsenkärjet omaan rintaansa. Vieraiden kansojen aalto hyökyi yli hänen päänsä. Hän iski jalkansa viimeiseen kaistaleeseen isäin kamaraa ja seisoi. Hänen nyrkkinsä olivat kuin moukarit, hänen vartensa oli kuin teräsjousi, hänen luonteensa kova ja jylhä. Syvällä näkymättömissä värisi hänen oma itsensä kuin arka lintu: hänen rakkautensa kotiseutuun, hänen kaipuunsa valoon ja vapauteen. Hänen sielunsa arkaa omaa itseä ei kukaan nähnyt. Kyynel silmäkulmassa kuivui suolarakeeksi. Niin seisoi Viro jylhänä ja ahavoituneena, varjellen Suomenlahden eteläistä rantaa, kaatuen, nousten, kaatuen, nousten. Hän ei odottanut apua mistään. Eihän hänellä ollut joutilasta tai mahtavaa heimoa, joka olisi voinut saapua auttamaan häntä hänen hengenhädässään. Yksinään seisoi orpana Unkari keskellä vieraita kansoja, kamppaillen kuin leijona olemassaolonsa puolesta. Ainoa veli, Suomi, hän otti vastaan surman aaltoa toisella taholla. Hänellä oli omat huolensa. Ne muut omaiset, ne nukkuivat, tai olivat ne jo ammoin sortuneet. Missä olivat liivit, merjalaiset ja muromalaiset? Vieraiden kansojen aalto oli huuhtonut ne jäljettömiin.

Tuli päivä, jolloin viimeiset veljekset löysivät toisensa, tunsivat heimolaisuutensa onnen ja näkivät yhteisen vaaran. Tuli päivä, jolloin Suomi näki, että hän saattaa kiiruhtaa veljensä luo, että toisen hätä on toisenkin hätä, toisen menestys toisenkin menestys.

Ja nyt seisovat Suomi ja Viro kahdenpuolen kotilahteaan, Suomenlahtea ja tuntevat yksinäisen asemansa maailman kansojen joukossa, tuntevat yhteenkuuluvaisuutensa. He antavat viimeisten suomalais-ugrilaisten kielten täyteläisinä soida rannalta rannalle yli isiensä vanhan maan. He kehittävät täällä oman turpeensa kukkasen — sen, joka kasvaa vain täällä — täyteen loistoon. He kehittävät oman luonteenmukaisen kulttuurinsa pohjoisten lumien rajalla täyteen mittaansa.

Uskomme sen päivän koittavan, jolloin veljekset seisovat kotilahtensa rannalla katsellen niitä laajoja aloja, joille heidän on määrä työllään ja rakkaudellaan luoda kukoistavaa elämää. Silloin on aikaa vaipua muistoihin ja rakentaa yhteisiä tulevaisuudensuunnitelmia. Yli savuavien raunioiden ja vasta umpeen luotujen hautakumpujen hymyilee heille heidän isiensä ja äitiensä maa.

Ja veli virkkaa veljelle:

— Olemme täällä pohjoisessa ainoat heimoamme, meidän mukanamme elää tai kuolee isiemme suku. Raadamme täällä kylki kyljessä. Yhden rajan takana ei ole vieras, vaan veli. Tuemme toisiamme, iloitsemme toistemme menestyksestä. Toisen onni on toisen onni. Yhdessä olemme vahvat. Pysykäämme lujasti yhdessä, lujasti ja uskollisesti.