RISTIINNAULITULLE KANSOJEN JOUKOSSA
Reading edition
Puhe Puolan vapaudenjuhlassa Kansallisteatterissa 29.4.1916.
Puola, kärsijä maiden joukossa, Puolan kansa, ristiinnaulittu kansojen joukossa: ilossa ja kiitollisuudessa tervehtii Sinua Suomi Sinun pääsiäisaamunasi.
Vuosia sitten oli puolalainen pappi — hänet karkotettiin myöhemmin ja hän on nyt kuollut — joka kertoi minulle erään kokemuksensa.
Eräänä yönä tultiin häntä herättämään — hän oli silloin aivan nuorena pappina Pietarissa — valmistamaan ihmistä kuolemaan. Miehet, jotka olivat tulleet häntä noutamaan, olivat outoa väkeä. He ottivat häneltä valan, ettei hän ilmaisisi mitään siitä mitä hän tulee näkemään ja kuulemaan, ja sitten he sitoivat hänen silmänsä. Ajettiin kauan. Siirryttiin laivaan. Nuori pappi ei tietänyt kuljettiinko tunteja vaiko minuutteja vai kestikö kulkua iäisyyden. Vihdoin astuttiin taasen kovalla, kalskavalla maankamaralla. Jokin rautainen portti vikisi, askeleet kajahtelivat kuin muureja vasten, astuttiin portaita ylös, portaita alas, tuntui myrkytetty ilma. Vihdoin narisivat jotkin raskaat, laiskat ja ruostuneet saranat ja tulvahti vastaan kostea ja homehtunut löyhkä. Kulku vei nyt alaspäin korkeita, jyrkkiä porraspykäliä. Kävi yhä ahtaammaksi hengittää. Ei saattanut uskoa muuta kuin että oltiin matkalla salaiseen hautakellariin. Taasen kiertyi jokin ovi narahtaen saranoillaan, taasen vaihtui ilma ja sen löyhkä, Pysähdyttiin, sytytettiin kai tulta. Side otettiin papin kasvoilta.
Outo, ikään kuin naavainen haamu oli hänen edessään, varjo siitä mitä sanotaan ihmiseksi. Hän oli kuin sammaleen peittämä, saman värinen kuin seinien home. Varmaan hän oli ollut täällä hyvin kauan ja nyt piti hänet aamunkoitossa hirtettämän. Nuori pappi lähestyi hänen sieluansa kuin hengenhädässä, ensimmäisen kerran näki sielunpaimen ihmisen tällaisessa tilassa. Pian oli hän, puolipimeään tottuneena, löytänyt harmaista kasvoista vanhan, jalon sivistyksen merkit, mutta vaikeampaa oli tunkeutua sieluun. Mies oli unohtanut päivien nimet ja oman nimensä, hän anoi viime hetkessä, että nostettaisiin hänen menneisyytensä verhoa, jotta hän löytäisi oman itsensä. Nuori pappi puhui hätääntyneenä ja kalliit minuutit kuluivat. Suljettuna pysyi onnettoman ihmisen elämänkirja ja nuori pappi hikoili tuskassa. Nopeasti vierivät kalliit hetket kohti kukonlaulua.
Mutta oli yksi asia, jonka tämä elävänä haudattu ihminen läpi vuosikymmenten oli säilyttänyt tajunnassaan. Se paloi sammuvana kipunana hänen rinnassaan. Nuori pappi sattui mainitsemaan yhden sanan. Ja viimeisen kerran leimahti kuolemaantuomittu liekkiin ja muisti isänmaansa, kansansa, kärsimyksensä, nimensä, unelmansa, nuoruutensa, muisti auringon ja vihreän maan. Tuo yksi sana oli vapaus. Vapaus oli ollut hänen unelmiensa rakastettu, ilma, jota hän hengitti. Hän oli rakastanut sitä yli kaiken, sen vuoksi oli hän uhmannut vaaroja. Sen vuoksi oli hän kärsinyt, sen vuoksi hänen tuli kuolla. Nuori pappi sai kuulla kauheita asioita. Hän ei niitä kertonut, vala sitoi häntä. Mitäpä hän saattoikaan sanoa tuolle elävänä haudatulle — ehkäpä hän puhui oikeuden voitosta, syiden ja seurausten armollisesta ja leppymättömästä laista, siitä, että kaikki aatteet vaativat uhrinsa. Ehkäpä hänellä oli uskoa vakuuttaa, että vapaus kerran koittaa jokaiselle kansalle, joka puhtaasti ja uljaasti kilvoittelee. En tiedä. Nuori pappi palasi elämään eikä ollut sama kuin hän oli eilen, sillä hän oli saanut katsahtaa inhimillisen kärsimyksen pohjalle. Ja kärsijä — hänestä ei koskaan mitään kuulunut. Hänen omaisensa siellä kotona — hänen vaimonsa — hänen tyttärensä — yllään mustat vaatteet, he vanhenivat ja seisoivat yhä uudestaan ja uudestaan kirkon hämyssä, katsellen ristiinnaulittuun, jonka otsalle orjantappurakruunu oli painanut punaiset haavat… Tai he katselivat hymyilevään neitsyeen ja lapseen hänen polvellaan ja kysyivät: palaako hän…? Koska?
Hän ei palannut koskaan.
Tämä mies oli puolalainen.
Yhteisen kulttuuriaarteen rinnalla mitä Eurooppa säilyttää kalleimpana saavutuksenaan, säilyttää se toista aarretta: kärsimysten aarretta, josta ihmiskunta maksaa syntiensä lunnaita. Molempiin näistä aarteista on Puola suorittanut melkoisen osan. Ja siitä on ihmiskunta aina sille kiitollinen. Vapauden pääsiäisaamu, se on uhrien, se on puhtaiden, palavien ja väkivallalla murtuneiden sydänten juhla, juhla, jota jokainen vielä sykkivä sydän viettää nöyränä, hartaana ja kiitollisena. Ja nyt, kun kärsimysten mitta on Puolan kansalle täysi, nyt odottaa ihmiskunta, että tämä uljas kansa taasen palaa kulttuurityöhönsä.
Te taivaan tuulet, te vapauden lapset, jotka uhmaatte esteitä ja salpoja — poimikaa huuliltamme sydämemme sana, lentäkää maahan missä on »lakeat kesantomaat, vetiset niityt, suoranurkkaiset töllit, tummat poppelit, vihdoin vainioiden aukea, joka päättyy metsien vyöhön, nuo kymmenen peninkulmaa tyhjää, kuten vieras sanoo, mutta joka omalle kansalleen on ainoa, ainoa»… Lentäkää Puolaan te keväiset tuulet, hyväilkää lakeuksia, jotka ovat juoneet niin paljon verta ja joilla kevät nyt koittaa, hyväilkää mökkiä olkikattoineen ja haikaraparia katolla — kiitäkää jokaisen puolalaisen sydämen luo, missä ne sykkinevätkin, lähellä tai kaukana, ja viekää Suomen tervehdys.