UUDENVUODEN KASVOJEN EDESSÄ

Puhe Porissa 28.12.1917.

Niin on siis taasen kulunut loppuun yksi vuosi, mennyt vuosi 1917. Niin seisomme siis taasen uudenvuoden kasvojen edessä, vuoden 1918. Sinne, mistä ei ole paluuta, sinne ovat siis uponneet vanhan vuoden tutut kasvot. Vihan, kateuden, koston, hekkuman vääntämät ne olivat ja niinkuin humalainen, joka kiroten ajaa avantoon ja häviää sinne, niin varmaan uppoaa vanha vuotemme sadatus huulillaan menneisyyden helmaan. Kylläinen hän oli vihaa ja kostoa, köyhä hän oli rakkautta, vaivainen hän oli anteeksiantoa, meidän vanha vuotemme. Kuinka monet kauhun hetket hän meille valmistikaan, kuinka monet pedon tunteet hän rinnassamme herättikään. Ah, emmekö tuntisi menneen vuotemme kasvoja, niin toisenlaiset kun ne olivat kuin kaikkien edellisten vuosien kasvot. Tavallisestihan vanhatvuodet ovat olleet vanhuksia, jotka työ, vaivannäkö ja kieltäymykset ovat murtaneet. Ajatelkaammepa vain vuotta 1867, viisikymmentä ajastaikaa sitten. Silloin oli nälkä maassa niinkuin nytkin, harmaat ihmislaumat kiertelivät teillä ja sortuivat teille. Harmaana, nääntyneenä, tuhkan väri hiuksissa horjui vuosi silloin pois kuin varjo, hyvin vanhana, väsyneenä, nöyränä ja alistuvana hän meni.

Nyt minusta tuntuu, ettei vanhavuosi ole lainkaan vanhus. Hän on päinvastoin nuorukainen, hänen äänessäänkin on vielä jotakin varsin lapsimaista. Perusluonteeltaankin on tämä nuorukainen aivan toisenlainen kuin vanhavuosi viisikymmentä ajastaikaa sitten. Eivät ne ole sukuakaan. Tämä nuorukainen ei ole koskaan oppinut vaivannäköä, työtä ei hän tunne, työ on hänelle vastenmielinen ja vihattava. Hänen henkensä ruokana on ollut viha ja kiroukset, edesvastuuttomuuden ja valheen katkismusta on hän tutkinut ja noudattanut, nautinto on ollut hänen päämääränsä, veren väriä ovat hänen silmänsä ajaneet takaa. Ja nyt laskettaa tämä nuorukainen, tämä outo vanhavuosi humalan höyryssä avantoon.

Niin päättyy vanha vuosi, pian on hiekka vuotanut loppuun tiimalasista, pian ovat vuoden viimeisen tunnin lyönnit kajahtaneet yli kaupungin ja maan, tämän kohtalokkaan vuoden. Pian on meidän edessämme uusi tuntematon vuosi, uudet, tuntemattomat kasvot. Ja, vielä korvissamme nuorukaisemme Vanhanvuoden kirous, silmissämme hänen rivot, varhaisvanhat piirteensä, me vavisten lähestymme ja kysymme, mimmoiset tulevat olemaan kasvot, jotka häämöttävät meitä vastaan. Ei milloinkaan ole tulevaisuutemme ollut niin tiheän esiripun takana, ei milloinkaan ole sumu tuntunut niin läpipääsemättömältä, ei milloinkaan ole tuntunut niin mahdottomalta aavistaa, mitä meidän on luettava uudenvuoden kasvoista, mikä on oleva kohtalomme.

Ennen oli meillä sellainen tapa että uudenvuodenyönä valoimme tinaa. Ehkäpä tänäkin vuonna löytyy jokin kotiliesi, jonka ääressä maltetaan noudattaa vanhaa tapaa. Tuossa on lieden hehku, valinkauha, ympärillä tyynempi vanhaväki ja tulisempi nuori kansa, ja tietysti myöskin tinaharkot. Jännityksellä kuunnellaan miten sula tina sihahtaa veteen ja taivutaan nostamaan ämpärin pohjalta ennustuksen näkyväistä merkkiä. Onko se kruunu, onko se rahaa, onko se sormus, onko se ruumisarkku? Nuoret asettavat ennustusesineen seinää vasten ja koettavat kutsua esiin sen varjoa ja lukea, lukea… He ovat laskevinaan leikkiä, mutta heillä on tosi mielessä. Onko se sormus, onko se seppel, onko se pääkallo — onko se elämäksi vaiko kuolemaksi?

Mutta tämän ajan vanhat nyökyttävät päätään, hymyilevät ja ajattelevat: noin se ihminenkin pannaan valinkauhaan ja valetaan uudeksi. Ja niin uusi se voi olla, ettei sitä enää tunne entisestään. Ja niin pannaan kansatkin valinkauhaan. Ja niin toisenlaisiksi ne voivat muuttua kansatkin, ettei niiden oloja enää tunne entisestään, kun ne valinkauhasta nostetaan. Ja niin toisenlaiseksi käy maailman meno, etteivät vanhat arvot enää pidä paikkaansa. Rahakin, jolla sai ja jota kumarrettiin — raha ei enää ole kaikkivaltias, vaan nyt hallitsee leipä, leipä, jonka tässä takavuosina kerjäläinen halveksien viskasi luotaan, kun sen hänelle antoi. Leipä on nyt arvossa ja kaikkinainen sellainen yksinkertainen, mitä ihminen tarvitsee jokapäiväisessä elämässä. Niin on koko maailma pantu valinkauhaan ja siinä sitä nyt sulatellaan ja sekoitellaan ja taotaan, ja mikä siitä lopulta tulee, kuka sen tietää.

Ja koko maailman kansat siinä nyt tungeksivat valinkauhan ympärillä kysellen, mikä on oleva kunkin osa, mitä kustakin tulee. Toiset ovat levollisemmat, ikäänkuin he tietäisivät saavansa ansion mukaan ja heillä olisi ansiota, toiset ovat levottomammat. Jokaisen panos, jokaisen harkko, koko hänen pääomansa lasketaan sulatuskauhaan ja siinä sitä kuumennetaan ja koetellaan tulessa. Mitä siitä lopulta tulee, kuka sen tietää.

Salaperäisenä todella verhoaa pimeys uuttavuotta, kasvot jotka sieltä häämöttävät meitä vastaan ovat vakavat, arvoitukselliset, ankarat, pelottavat. Kansojen silmät kääntyvät noita kasvoja kohti, kansojen kädet ojentuvat noita kasvoja kohti. Mitä, mitä tietävätkään nuo liikkumattomat silmäterät?

Mekin suomalaiset tungeksimme tulevaisuuden esiripun edessä ja kysymme niinkuin nuoret valinkauhan sisältöä nostettaessa: mikä on oleva meidän osamme, kun maailma valetaan uudelleen? Mitä seuraa meille, rauhanko palmunoksa vaiko vainon tulipalonsoihtu, orjantappurakruunu, kahleet vaiko vapauden lippu? Mikä on oleva meidän osamme?

Ah niin, vapauden lippu! Oli kerran ihmeellinen aamu… Oli maaliskuu ja sininen taivas ja valkeat hanget, mutta kuitenkin oli aamu toisenlainen kuin kaikki muut maaliskuun aamut ennen ja jälkeen. Koska se olikaan? Niin omituisen kaukana se tuntuu olevan ja kuitenkin se oli tänä vuonna, joka nyt vaipuu hautaan, mutta siitä onkin tapahtunut niin paljon. Tuona aurinkoisena maaliskuun aamuna liehui meidän oma lippumme, kauan kielletty, kultainen jalopeura taivasta vasten Suomen pääkaupungissa ja sittemmin pitkin maata. Meillä oli sellainen ihmeellinen kevään-kevät, jolloin me pitkien sorron vuosien jälkeen hengitimme ja näimme unia vapaudesta, ihmisonnesta, kansojen itsemääräämisoikeudesta ja suuresta tehtävästämme kansojen joukossa. Oli kirpeitä kevätilmoja ja me uneksimme siitä miten me pohjan lumien ja jäiden keskelle raivaamme vapaan kukoistavan maan, miten käytämme hyväksemme jokaisen auringonsäteen joka lankeaa tänne pohjoiseen. Suomen kesä on lyhyt, mutta valo paistaa meille yötä ja päivää ja me otamme talteen jokaisen valonsäteen, saidat me olemme valosta ja auringosta, arat me olemme onnestamme ja oikeudestamme, me emme ole lukuisa kansa, mutta me voimme olla suuri kansa, me voimme tuottaa maailmalle kunniaa ja kulttuuria, omaa, uutta, jota vailla ihmiskunta olisi köyhempi. Maailma saa nähdä, nyt kun me itse pääsemme määräämään, mitä me voimme, maailma saa nähdä! Onnellisia koteja me luomme, onnellisia ihmisiä, vapaita, tietäviä, tahtovia, vastuunalaisuutensa tuntevia ihmisiä, kansalaisia, lähimmäisiä, maan perillisiä, puhtaita sydämestä, ja perillisiä me luomme taivasten valtakuntaan.

Kuka näki unta? Luulen että heitä oli monta noina säteilevinä maaliskuun päivinä, jolloin Suomen liput tervehtivät taivaan sineä. Mutta, uudenvuoden kasvojen edessä: nuo ihmeelliset päivät eivät tehneet meistä yksimielistä kansaa, kansaa jossa yksi vastaa kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Isänmaan kuva ei ollut painunut meidän kaikkien sielunpohjalle eivätkä vapauden kevätpäivätkään sitä syövyttäneet. Kovin kauas olimme onnettomuuden vuosina joutuneet toisistamme, kuiluja oli ratkennut välillemme, pitkät ketjut syitä ja seurauksia olivat kahlehtineet meidät käsistä ja jaloista kunkin haarallemme, syiden ulpukat kasvoivat meissä pitkillä varsilla, täyttäen sielumme kaamealla myrkyllä. Koko kehuttu sivistyksemme oli pelkkää ulkokuorta. Me emme nähneet tätä, me emme ajatelleet tätä, vapauden huuma oli niin ihanainen, ympärillämme varistivat toisetkin kansat kahleita käsissään ja jokaisen toisen kansan voitto oli meidänkin voittomme. Kuinka suunnattomia lunnaita olivatkaan kansat maksaneet tästä luonnollisimmasta oikeudestaan, tuhannet ja tuhannet ihmiset olivat homehtuneet vankityrmiin vapauden vuoksi, tuhannet ja tuhannet ihmiset olivat sen vuoksi kärsineet väkivaltaisen kuoleman, viimeisenä veripisarana huulillaan vapauden kirvoittava nimi. Ja nyt oli kansoille vihdoinkin koittanut kalliisti lunastettu vapaus, itsemääräämisoikeus, isännyys omassa isänmaassa, ihana edesvastuu maailman ja Jumalan edessä.

Tämä oli kevään-keväännä, maaliskuussa.

Koitti sitten kevät 1917. Se ei tullut verkalleen ja valmistellen niinkuin usein muuten. Se tuli yhdessä päivässä ja yössä niinkuin etelässä. Kun tänään vielä metsä oli harmaana ja maa paljaana, olivat huomenna jo tuomensilmukat paisuvan keltaisina ja maarinteet valkeinaan vuokkoja. Maalla oli kiire, se lepäsi hedelmällisyyden odotusta hengittäen kylväjänsä edessä, se odotti siementä, se oli kostea, se oli vastaanottavainen, se oli lempeä, multa lemusi, kiuru lauloi. Luontoemo katsoi ihmislapseensa lauhana, suojelevana ja rakastavana. Hän oli täynnä huolenpitoa jokaisesta olennosta, joka elää hänen antimistaan. Maa, meidän suuri äitimme, oli valmistanut kaikki meitä varten niinkuin aina, ja aurinko paistoi pitkämielisenä niin hyville kuin pahoillekin.

Silloin tapahtui jotakin kuulumatonta, jotakin luonnonvastaista: synti maata vastaan. Jotakin yhtä luonnotonta kuin jos kiellettäisiin kuolleelta ihmiseltä hautaaminen, tai syntymättömältä syntyminen. Jotakin sanomattoman kaameaa ja pahaaennustavaa oli siinä rikoksessa joka tehtiin keväällä 1917, kun maa oli avannut povensa vastaanottamaan siementä, ja ihminen kielsi häneltä, elättäjältään, siemenen. Vanha tarina kuvaa tyttöä, joka varjellakseen hienoja kenkiään laski leivän lokaiselle maalle ja astui sille. Vanha tarina kuvaa myöskin samassa miten tällaisesta luonnonvastaisesta rikoksesta rangaistus seurasi aivan heti: maa avautui ja tyttönen, kasvaneena kiinni leipään, vaipui alas alimpaan helvettiin. Varmaan vuosikymmenien perästä, ehkäpä vuosisatojen perästä tullaan kertomaan tarina eräästä kansasta, joka ei antanut maalle siementä silloin kun sen povi oli auki, kun maa lemusi ja odotti, kun oli kevään lyhyt kiitävä aika, ja kuinka silloin rangaistus tapahtui heti: maa sulki povensa, aurinko ei antanut kovakorvaiselle kansalle siunausta, vaan paahtoi ja poltti ja talvella oli maassa nälkä ja turhaan anoivat ne jotka eivät sallineet kylvää, leipää henkensä pitimeksi.

Tai ei: he eivät tahtoneet nähdä tekoaan, he eivät tahtoneet sitä tunnustaa: he vetivät yhä uutta kurjuutta maan ja kansan päälle, he peittivät entistä rikosta uusilla rikoksilla. Maassa tapahtui tekoja, joita ei meidän historiamme tunne. Näiden veriruskeiden tekojen nimeksi ei riitä onnettomuus, ei kurjuus, ei viheliäisyys. Niiden ainoa nimi on häpeä — häpeä.

Ja keskeltä näitä rikoksia kohoaa niinkuin taimi mustalta tulipalonjätöltä se, mitä me olemme läpi vuosisatojen odottaneet, ikävöineet, rukoilleet, se joka on ollut niin kaukana ettemme ole uskaltaneet siihen uskoa, se joka on kansalle kuin elävälle olennolle ilma, kuin vilvoittava vesi, kuin elämän leipä, se jonka vuoksi kansojen joukossa tuhannet ja taasen tuhannet ovat menneet kuolemaan: keskeltä sairasta aikakautta nostaa päätään Suomen itsenäisyys nuorena, vehreänä, ytimissään oikeus, mikä jokaisella elävällä olennolla on paikkaansa auringon alla…

Jotakin sanomattoman onnellista on siis meille tapahtunut, meidän luonnollisin, oikeutetuin oikeutemme on siis selvinnyt meille vuonna 1917, kaikkia veriruskeita rikoksia vastaan voimme siis asettaa vapautemme, itsenäisyytemme valkean totuuden, ihanan vastuunalaisuutemme kansana kansojen joukossa, määrääjinä maassa, jonka meidän isämme ja äitimme ovat työllään ja kärsimyksillään meille lunastaneet.

Miksi tuntuu siis keskellä tätä iloa niin oudolta, painostavalta, kaamealta, miksi on tulevaisuutemme niin läpipääsemättömän sumun peitossa, miksemme mitään voi edes arvailla?

Ah, uudenvuoden kasvot, te leppymättömät, te arvoitukselliset, te kuolemanvakavat: nyt me tiedämme miksi te olette niin ankarat, nyt me teidät myöskin tunnemme. Te olette meidän omantuntomme kasvot, meillä on takanamme rikoksia, selvittämättömiä asioita, sovittamattomia syitä.

Me saatamme sen jo aavistaa mitä uusivuosi meille lausuu, kun noiden ankarien kasvojen huulet ensi kerran liikkuvat. Uusi vuosi puhuu:

Tahtooko Suomen kansa elää vai tahtooko se kuolla?

Tahtooko Suomen kansa elää, vai tahtooko se kuolla — senkö sanoivat vaiteliaat huulet, senkö sanoivat leppymättömät silmäterät? Aiotko elää vai onko sinun kuoleminen, kansani?

Elämästä siis ja kuolemasta on kysymys, on kysymys siitä jaksaako Suomen heimo puolustaa paikkaansa auringon alla, vai onko toinen kansa ottava haltuunsa mökin, jonka me rakensimme korpeen, onko vieras työntävä auransa siihen maahan, jonka me viljelimme köyhästä kankaasta ja jolle kankaalle me kerran sokeudessamme emme antaneet siementä. Minne joutuvat meidän lapsemme? He harhailevat mieron teillä, hukkuvat, häviävät mahtavampien jalkoihin ja tämä kieli, jota nyt puhutaan pohjoisten järvien varsilla, pohjoisten lakeuksien, pohjoisten jokien kukoistavissa kylissä — se sekaantuu vieraisiin, mahtavampiin kieliin, se jättää niihin jonkin lainasanan, niinkuin risti jää hautausmaalle osoittamaan sijaa mihin kerran elävä sydän laskettiin, ja kun vuosisadat ovat menneet yli meidän kotiemme, peltojemme ja hautojemme, yli kaiken mikä oli meille rakasta, ei elävä polvi ehkä enää tunne Suomen nimekkään.

Niinkö menisi meidän nuori vapauden-taimemme, niinkö menisivät meidän unelmamme, niinkö me vartioisimme paikkaamme auringon alla, niinkö me antaisimme kotimme, peltomme, kielemme, niinkö heikkoja me olisimme, niinkö vailla siipiä, niinkö vailla verta ja voimaa, niinkö vailla ylpeyttä, velvollisuudentajua, niinkö vähän me pitäisimme kiinni ihmisoikeuksistamme, kansa-oikeuksistamme, itsenäisyydestämme, yksilöllisyydestämme? Olisimmeko kypsät kuolemaan ennenkuin olemme eläneetkään?

Kammottavalta, häpeälliseltä tuntuu kuolema tässä mielessä. Se on samaa kuin pelkurin pako edesvastuun äärestä. Se on samaa kuin se mitä äiti tekee, kun jättää vastasyntyneen lapsensa ja pelastaa itsensä äitiyden ilosta ja äitiyden vaivannäöstä saadakseen päästä helpolla.

Tahtooko Suomen kansa elää vai tahtooko se kuolla? Uusi ajanjakso on edessämme, meidän täytyy tehdä päätöksemme. Ei ole pakoa taaksepäin, sillä takanapäin on tie jo hävitetty. Elämisen asia ja kuolemisen asia ovat sellaisia, ettei niitä toinen voi suorittaa toisen edestä, jokaisen on elettävä mieskohtaisesti ja jokaisen on kuoltava mieskohtaisesti. Me emme voi antaa kansamme kohtaloa urakalla muutamien johtavien haltuun. Meidän on niinikään turhaa odottaa apua ja ystäviä sieltä tai täältä. Kaikki kansat ovat itsekkäitä, jokaisella on yllinkyllin tekemistä omassa maassaan. Me olemme yksin, me olemme oman onnemme nojassa. Itsemme meidän on puolustettava paikkaamme auringon alla. On kysymys siitä onko kansa terve ja elinvoimainen, kuuluuko se elävien joukkoon, vai onko se mätä, laho, onko se ehkä jo kuollut ja kuopattava. Onko rikosten ja häpeän keskellä säilynyt niin monta rehellistä ihmistä, että kansa heidän varassaan voi nousta, onko vielä suolaa niin paljon, ettemme mätäne.

On kysymys elämästä tai kuolemasta, on kysymys jokaisesta yksilöstä ja hänen mieskohtaisesta tahdostaan, sillä Suomen kansa ei ole kovin lukuisa. Uudenvuoden kasvojen edessä, uuden historiallisen vaiheen, uuden tulevaisuuden ankarien lakien edessä, omantuntomme edessä, katsokaamme rikoksiamme pohjaan asti, selvittäkäämme suhteemme Suomen elämään tai kuolemaan. Tahdommeko olla mukana rakentamassa vapaata itsenäistä Suomea, tahdommeko, me yksilöt, alistua yhdeksi kiveksi vapautemme rakennuksessa, tahdommeko takoa ja hioa kivemme lujaksi ja kestäväksi, tahdommeko omassa povessamme käydä läpi kaiken sen kieltäytymisen ja taistelun mikä tarvitaan ennenkuin ihminen kelpaa lujaksi, puhtaaksi kansalaiseksi isänmaassa? Vai tahdommeko syödä, juoda, nauttia, koota tavaraa, rikastua keinoihin katsomatta, rikastua omaksi mukavuudeksemme? Tahdommeko olla mukana vaalimassa itsenäisyytemme nuorta tainta mastopuuksi, jonka latva huojuu yli kansojen, yli maiden ja merien — vai tallaammeko sen jalkoihimme ja pakenemme kurjasti?

Ne rikokset, jotka tänä vuonna ovat tulleet näkyviin, kasvavat pitkillä varsilla ylös edellisten vuosikymmenten liejusta. Kukaan meistä ei ole syytön siihen, että nämä kaameat lumpeet ovat kasvaneet niin reheviksi. Vuosikymmeniä on meillä yleisesti edistetty maaperää ja ilmaa näitä tekoja, tätä kasvua varten. Ne ominaisuudet, jotka tekevät yksilön ja kansan terveeksi, kokonaiseksi ja onnelliseksi, ovat vähentymistään vähentyneet meidän kodeistamme ja meidän povistamme. Jumalanpelko, työ, rukous, kieltäytyminen, nämä ihmisen ja kansan suojelusenkelit ovat kaikonneet yhä kauemmaksi. Jumalanpilkka, laiskuus, kateus, riitaisuus, valhe, vilppi, omanvoitonpyyntö, nautinnonhimo ovat tulleet sijaan. Mutta se kansa ja se yksilö joka aikoo elää niistä, on kuolemaan tuomittu. Sellaisella ravinnolla ei mitään elämää eletä. Me emme ole hävenneet lausua kirouksia ja parjauksia ja valheita, mutta me olemme hävenneet rukousta, sielun pyrkimystä alkuperäänsä, Jumalaansa kohti. Mutta oksa joka ei ole kiinni viinipuussa, kuivettuu ja heitetään tuleen.

Jos Suomen kansa tahtoo elää, niin täytyy meissä kaikissa tapahtua mielenmuutos. Ei yksin papeissa, valtiomiehissä, opettajissa, johtajissa, niissä, joille me olemme uskoneet johdon läpi vaikeiden aikojen. Rakennus ei ole muodostettu yksin kulmakivistä ja julkisivua kannattavista ja koristavista tiilistä. Jokainen näkymätön kivi muodostaa rakennuksen ja on mukana tekemässä sitä lujaksi tai hataraksi. Yksilöissä, kodeissa muodostuu se terve, kelpo henki, totuuden henki, ahkeruuden henki, ilon ja valon henki, mistä kansat elävät. Yksilössä, kodeissa kehittyy myöskin se erikoinen henki, minkä luonto, kieli ja historia antavat kullekin kansalle erikseen ja millä kunkin kansan on määrä rikastuttaa kansojen yhteistä sivistysaarretta: kansallisuuden kalleus.

Jos me tahdomme elää, on meidän päästävä elävään yhteyteen elämän alkulähteen, elävän Jumalan kanssa. Sitten on meidän selvitettävä suhteemme kanssaihmisiin, isänmaahan, kansallisuuteen, työhön, omaisuuteen. Meidän omaamme on se minkä me viemme mukaamme läpi elämän, kuoleman kynnysten yli. Kaikki se vapaus, rakkaus, puhtaus, kiitollisuus ja ilo, minkä olemme jaksaneet taistella sieluumme elämän retkellä, se vain on meidän omaa jumal-aarrettamme. Se vain on meidän kallis päärlymme. Kaikki muu on lainaa, jota meidän tulee viisaasti kartuttaa niin kauan kuin elon päiviä kestää, tulevia polvia varten. Mutta se jää tänne eikä se saa vahingoittaa meidän sieluamme eikä tuottaa kirousta muille. Kiitollisina, taistelevina, työtätekevinä tulee meidän olla maailmassa, mutta me emme saa olla maailmasta. Meidän tulee varjella sieluamme — mitä meitä auttaisi, jos voittaisimme koko maailman ja saisimme sielullemme kadotuksen!

Tuossa ovat nyt edessämme uudenvuoden kasvot. Ne eivät enää ole arvoitukselliset ja kaukaiset. Niinkuin isän kasvot ne meihin katsovat. Me tiedämme nyt mitä ne meille sanovat:

Suomen kansa elää, jos se tahtoo kohota ja puhdistua…