SATAKIELTEN MAA

Puhe, pidetty yliopiston juhlasalissa liettualaisten juhlassa 6.4.1917.

Aina muistan sen kesäisen aamun, jolloin ensimmäisen kerran näin Liettuan. Kaksi päivää ja kaksi yötä oli kestänyt kulkua täpötäydessä junassa, kun varhain huomeneltain astuimme asemalaiturille.

Uusi maa oli edessämme. Tammimetsien rinteillä hohti valkeiksi siveltyjä olkikattoisia ihmisasuntoja, pienet puutarhat olivat valkoisinaan kukkivia kirsikkapuita, valkoiset hanhilaumat räpyttelivät lammikoissa asumusten edustalla. Valkoiset, kaksitorniset kirkot kohosivat vihannasta korkealle taivaanrantaa vastaan ja tienristeyksissä oikoivat lahoavat ristit kuin rukoillen käsiään ohikiitäviä kohti. Kaikkialla nukuttiin vielä, vahva kaste välkkyi ruohossa ja puiden lehvillä. Silloin tällöin kantoi vilpoinen ilma muassaan väkevän tuoksun liljoista, poppeleista tai kastanjankukista. Niityllä käveli haikara pitkin punaisin jaloin. Suuri lauma nuoria hevosia — niitä näytti olevan satoja — jotka viidakon suojassa olivat viettäneet yönsä päät riipuksissa ja kylki kyljessä, lähtivät junan tullessa juoksemaan niin että tanner tömisi ja harjat hulmusivat. Sinisessä ilmassa lauloivat leivot. Jotakin ihastuttavan tuoretta ja koskematonta, puoleksi kesytettyä, puoleksi vielä villiä oli tuossa maassa, jonka valkeita asumuksia ympäröivät valkeat kirsikkatarhat ja jonka kunnailla suuret valkoiset kirkot kuin mitkäkin purjehtivat laivat näyttivät kyntävän vihreää metsää, matkalla korkeutta kohden.

Ja ihmiset? Moskovassa olin tutustunut erääseen liettuattareen, joka oli mennyt naimisiin venäläisen kanssa. Hän oli yksinkertainen, sydämellisen hyvä ihminen. Hänen isänsä oli kironnut hänet kun hän meni naimisiin miehen kanssa tästä kansasta, hän eli täydelleen erotettuna syntymämaastaan ja heimostaan, mutta keväisin, kun ainoa puu suurkaupungin pihamaalla hänen ikkunansa alla alkoi saada lehtiä, lauloi hän liettualaisia lauluja ja puheli liettuaa yksikseen. Kerran me olimme olleet eräässä liettualaisessa ylioppilasseurassa. Muistan hämärästi, että oli jokin suuri köyhä huone, jossa nuoret miehet puhelivat joistakin kovin vakavista asioista. Pöydällä oli pulloja kuin näön vuoksi. Viereisessä huoneessa oli naisia ja yritettiin tanssia. Nämä naiset eivät puhuneet samaa kieltä kuin miehet. Yhtäkkiä tultiin sanomaan, että poliisi pyrkii sisään. Silmänräpäyksessä muuttui huone. Tanssi siirtyi molempiin huoneisiin, lasit kilisivät, kallisteltiin pulloja. Teeskennellen humalaisia astuivat nuorukaiset poliisivirkamiehiä vastaan ja kutsuivat heitä joukkoonsa istumaan. He eivät jääneet, katselivat jäykkinä ovella että kaikki oli järjestyksessä ja lähtivät. Mutta tuskin olivat he menneet, kun nuo huolestuneet nuoret päät taasen painuivat vastatusten ja tartuttiin kiinni keskustelun katkenneeseen lankaan. Se koski isänmaata, Liettuaa, jonka kohtalon pimeydessä ei näkynyt valon välkähdystä, jonka tulevaisuutta verhosi läpipääsemätön sumu, jonka kansalta niin sanoakseni hengittäminenkin oli kielletty.

Ja nyt — tuona raikkaana kesäaamuna näin liettualaiset heidän kotonaan, Liettuassa. Oli tultu jollekin suurelle asemalle likelle Vilnoa: toisia ihmisiä olivat nämä kuin ne, jotka eilen häärivät asemilla. Nämä seisoivat hiljaisina, ikään kuin unisina — heissä oli jotakin sanomattoman alakuloista ja vakavaa. Kummallista kuinka he muistuttivatkin suomalaisia. Jos heidän pukunsa olisi ollut toinen, olisi heidät voinut sijoittaa jollekin sydänmaan asemalle Suomeen, noin hiljaa, yksitotisina tuijottamaan junaa, ja he olisivat käyneet täysistä suomalaisista. Historiallisten kohtaloiden yhtäläisyyskö sen teki, vai — historian puute samassa mielessä?

Kun tämän ensimmäisen liettualaisen päiväni ilta alkoi kallistua laskuansa kohti, valaisi se ihmeellisiä tammimetsiä Vilija-joen varrella. Ne eivät olleet raivattuja puistoja, kuten ne varmaan minkä muun suuren kaupungin läheisyydessä hyvänsä olisivat olleet. Vanha paimen kaitsi täällä pientä karjaansa. »Tegul bus pagarbintas…» tervehti hän. Ja saapui joukko maalaisia, miehiä ja naisia, raskaissa, kuumissa pukimissa. Kaikki he tervehtivät sanoilla: »Tegul bus pagarbintas Jesus Kristus…» Ja sitten he alkoivat astua ylös sitä Kalwarya-vuorta, joka kappeleineen aukeni eteen metsästä. Heidän oudolla, uudella kielellä virittämänsä veisuu kajahti puiden alla, polvillaan viipyivät he kappelin edustalla, karjankellot vuoroin etenivät ja likenivät, rusko taivaalla kävi yhä hehkuvammaksi. Vilnon kirkoissa alkoivat soida iltakellot. Yhtäkkiä kajahti ilmaan vihellys niin heleä, niin ikävöitsevä, niin aavisteleva, että se soi kuin koko tämän uuden oudon luonnon sisäisin sävel. Satakielen rinnasta, liettualaisen satakielen rinnasta oli sävel kajahtanut. Mutta Liettuan satakielet ovat maailman parhaita laulajia, koulutettuja Liettuan virtain varsilla, missä suru niin kauan on asunut.

Sellainen oli tämä ensimmäinen päivä Liettuassa — hurmaavan kaunis ja sanomattoman alakuloinen.

Me olimme siis tulleet maahan, missä hallituksen määräyksestä kaikki painattaminen kansan kielellä latinalaisin kirjaimin sitten v. 1836 oli tykkänään kielletty, missä siis ei ollut lupa painattaa ainoaa liettualaista kirjaa, ainoaa lehtistä, ainoaa sanomalehteä, ainoaa sanaa! Nyt kirjoitettiin 1894.

Me tulimme Ploksciaihin Nemunasin, Niemenin varrella, ainoaan liettualaiseen sivistyneeseen kotiin mikä siihen aikaan oli olemassa Liettuassa, Petras ja Zofija Krauciunaksen kotiin. Petras Krauciunas, komea, voimakas ja raikas mies, joka kuin mikäkin veden-jumala keväisin ja syksyisin uiskenteli joessa kilpaa jääkappaleiden kanssa ja jota ystävät eivät turhaan leikillä kutsuneet »Liettuan kuninkaaksi», hän oli ollut liettuankielen opettajana Maryampolin tai Suwalkin kimnaasissa — liettuaahan opetettiin jonkin aikaa vapaaehtoisena aineena —, sitten hän oli siirtynyt kunnantuomariksi Ploksciaihin. Zofija Krauciunas oli ensi kerran ollut naimisissa runoilija Petras Arminaksen kanssa, joka hänkin oli ollut liettuankielen opettajana. Arminasten nuoressa kodissa, minkä läheisimpiin ystäviin Krauciunas kuului, oli nähty unia Liettuan maalle ja kansallisuudelle, siellä oli puhuttu liettuaa ja ryhdytty kirjoittamaan liettuaksi. Alituinen vangitsemisen vaara, loppumattomat rettelöt poliisin kanssa ja oleskelu vankilassa olivat kuitenkin murtaneet Arminaksen terveyden. Hän makasi niinkuin niin moni muu liettualainen ja odotti — poliisin valvonnan alaisena — kuolemaa. Huolimatta lääkärin kiellosta teki hän kuumeisesti työtä viime hetkeen asti. Hän käänsi liettuaksi jotakin suurta runoteosta, en muista mitä. Poliisi piti häntä uskollisesti silmällä ja sen tullen tarkastukselle, kätkettiin käsikirjoitukset nopeasti säilytyspaikkaan seinässä. Kuolinvuoteellaan uskoi Arminas nuoren vaimonsa ystävälleen Krauciunakselle, pyytäen häntä ottamaan hänet elämäntoverikseen. Krauciunas sai Zofija Arminaksesta uskollisen elämäntoverin. Saattaa sanoa, että heidän kotinsa oli sillä hetkellä ainoa tietoisesti liettualainen. Liettualaisia miehiä, miehiä jotka tekivät työtä ja kärsivät kansallisuutensa puolesta, oli siellä täällä, papisto oli liettualaismielinen ja suurissa yliopistoissa, yllään vieraat univormut, kokoontuivat liettualaiset nuorukaiset suurimmassa salaisuudessa keskustelemaan siitä, mitä eivät he voineet kaiken vaaran ja rangaistuksen uhalla vaientaa rinnastaan — mutta sivistyneitä liettualaisia naisia ei ollut. Zofija Krauciunaksen suuria huolia oli muiden muassa se, ettei sivistyksen tielle astuneille nuorille liettualaisille miehille ollut sivistyneitä liettualaisia vaimoja. Sellaisesta tietenkään ei ollut lupa nähdä untakaan, että hän olisi ottanut nuoria maalaistyttöjä kotiinsa ja alkanut pitää heille alkeellisintakaan koulua, siitä olisi seurannut vankityrmä. Zofija-rouva, jonka tarmo, taito ja työkyky miltei joka alalla olivat ihailtavat, opetti suurimmassa salaisuudessa taloustointen ohella palvelustyttöjään kirjoittamaan ja laskemaan — ja vaihtoi heitä, kun he olivat jotakin ehtineet oppia. Hänellä tietenkään ei ollut lupa mielinmäärin seurustella kylän naisten kanssa — viranomaiset seurasivat jokaista hänen liikettään epäilyksellä. Kun hän meni kirkkoon ja seisoi alttarin juurella, oli hän pukenut ylleen liettualaisen esiliinan, jommoisia vain vanha kansa käytti — nuoret vaihtoivat vaihtamistaan pukimiansa vieraaseen rihkamaan. Naiset katselivat häneen, huomasivat kauniit kuviot, joihin aurinko paistoi ja muistivat ehkä, että heillä oli arkussaan kotona tuollainen vanha »zurstas». Kotimatkalla Zofija-rouva, kulkien naisten joukossa, kiitti kaikkea liettualaisesti kaunista mitä näki, kiitti myöskin omaa esiliinaansa, jonka oli saanut ostaa jostakin, ja selitteli, miksi kuviot ja värit olivat niin kauniit. Kun hän tapasi nuoren tytön, joka oli pukenut ylleen paikkakunnan kansannaisen puvun ja koristanut palmikkonsa ruuttaseppeleellä, niin hänen sydämensä riemuitsi ja hän lausui sen myös ääneen. Jopa hän saattoi rakastettavasti hymyillen kutsua vaaralliset viranomaiset tiellä katsomaan jotakin kaunista liettualaista vyötä tai muuta käsityötä. Sen saattoi uskaltaa tehdä sunnuntaimielialan turvissa. Mutta kun illalla kapakoista kaikilla äärillä kylää kuului juopuneiden ilonpito ja kun maanantaina sekä miehiä että naisia makaili maantienojissa, ei uskaltanut käydä heitä oikaisemaan. Tarmokas Zofija-rouva kärsi ääneti kansansa alennuksen. Krauciunasten koti oli köyhä, rouvan lakkaamaton kekseliäisyys ja työteliäisyys piti sen kuitenkin kauniina ja siistinä. Se oli avoin ja yhteinen kaikille liettualaisille, jotka vain tohtivat sinne saapua. Myöskin oli Krauciunasten köyhä kukkaro niinsanoakseni yhteinen kaikille aatteellisille liettualaisille, ja he olivat järjestään köyhät. Krauciunasten kodissa, maalaisessa hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, kurkullaan viranomaisten rautainen, tukahuttava ja ihmeteltävän valpas käsi, kärsivät isäntäväki ja sen pieni ystäväpiiri koko nukkuvan kansansa ja kansallisuutensa puolesta. Kauhistavassa yössä paloi heidän uskonsa lamppu lepattavalla liekillä, ajoittain he luulivat, että heidän kansallisuutensa jo oli kuollut, että sitä oli mahdoton pelastaa. Tuli hetkiä, jolloin kaikki toivo oli sammunut.

Tästä kaikesta ei ulospäin näkynyt mitään. Arkityöt suoritettiin joka päivä, kyläläisiä tuli ja meni, heille ei ollut lupa puhua muuta kuin arkisimmista asioista, tarpeista, jotka eivät olleet eläimen tarpeita laajemmat. Sanomalehdet, vieraskieliset tietysti, eivät tuoneet mitään, kirjeet eivät sanoneet mitään siitä mikä oli kansalle likeisintä.

Zofija-rouvalla oli pieni puutarha, joka oli kuin kappale maallista paratiisia. Se näytti mitä liettualainen maa saattaa antaa, kun sitä vaalitaan. Liettualaisen laulun koko kasvisto siellä kukoisti. »Zale ruta», vihreä ruutta, oli tietysti kunniasijalla ja »balta leliele», valkea lilja, muodosti kokonaisen metsän tuoksuvia kelloja. Mikään ei vetänyt vertoja ikiviheriöivälle ruutalle, sen Zofija-rouva myöskin sanoi kaikille kansannaisille, jotka hän oli hetkeksi tuonut puutarhaan pitääkseen heille ruutan kautta tuollaisen kielletyn kansallisen silmänräpäysluennon. Illoin, kun helle oli vaimentunut, istuimme penkillä tammen alla. Luonto oli kuin lumottu. Nemoneles juoksi hopeisena uomassaan, utuisina pilvinä kohoilivat pajut ja itkuraidat sen rannoilla, niityllä, joka vasta oli korjattu, kirmailivat ilokseen nuoret hevoslaumat — niitä kasvatettiin myytäviksi Preussin armeijaan — ja vainioilla kauempana virittivät työstä palaavat tytöt ja pojat laulunsa:

Sejau ruta, sejau meta sejau leliele, sejau savo jaunas dienas kaip zale rutele.

Kylvin ruutan, kylvin mintun, kylvin valkoliljan, kylvin nuoret päivyeni niinkuin vihreen ruutan.

Illan henkäys kantoi jostakin jasmiinin tuoksua… Taivas hehkui — satakielet alkoivat vihellellä… Niin tenhoava oli luonto, ettei ihminen jaksanut vastustaa. Hänen rintansa alkoi paasien alla hengittää, hänen unelmansa alkoivat virota eloon, hän uskoi muutaman liitävän iltahetken aikana, että Liettuankin kansalla on tehtävä ja tulevaisuus, että satakielten kansalla täytyy olla oma sävelensä lahjoittaa kansojen kuoroon… Hän tapaili tuota säveltä… Mikä olikaan Liettuan sävel, Liettuan oma itse?

Ihmisten joukosta, kyläläisten, pappien, volttien, kyläkirjurien, sadunkertojattarien, erottautuu Krauciunas-pariskunnan rinnalla muistissani muutamia yksilöjä. Sellaisia oli se nimetön kansanmies, joka omasta sisällisestä halustaan oli ruvennut Liettuan eläväksi sanomalehdeksi ja kierteli, reppu selässä, pitkin maata, vieden uutisia Liettuan toiselta laidalta toiselle. Hänen muistinsa oli suuresti harjaantunut ja uskollisesti kertoi hän taatuille henkilöille isänmaalliset uutiset — kuka oli vangittu, kuka oli hirtetty jne. Sitten oli muuan vanha, köyhä yksisilmäinen mies, joka kirjoitti sankarinäytelmiä liettualaisista aiheista. Hän käytti salanimeä Guzutis ja hänen draamansa olivat oudon värittömällä musteella kirjoitetut karkealle keltaiselle paperille. Rouva Krauciunaksella oli alituinen huoli näistä näytelmistä, mihin kätkeä ne milloinkin. Tuon vanhan, köyhän herran ajatukset askartelivat lakkaamatta loistavissa menneisyyden ja tulevaisuuden asioissa. Sinä kauhun yönä, jolloin tohtori Wincentas Kudyrko vangittiin silmäimme edessä, muistan kuinka rouva Krauciunas keräsi sankarinäytelmät esiliinaansa ja kätki ne perunamaahan. Tohtori Wincentas Kudyrko — hän oli niin kaunis, niin hieno, niin loistava luonnonlahjoiltaan. Hän tunsi vankilat, hän tunsi köyhyyden ja lisäksi hän oli kuolemansairas. Santarmit pitivät häntä silmällä joidenkin pienten liettualaisten kirjasten vuoksi, jotka hän joskus oli kirjoittanut. Eräänä päivänä viskattiin Krauciunasten puutarhaan varoittava kirjelippu. Iltapäivällä tuli toinen ja illansuussa, kesken ankaraa, nousevaa rajuilmaa tulivat santarmit ja ottivat hänet. Kun me sinä yönä, sateen virtoina tulviessa taivaalta ja salamojen risteillessä, kuljeskelimme huoneesta huoneeseen käsiämme väännellen, kohosi yhtäkkiä pimeästä eteemme Petras Krauciunaksen mahtava hahmo. Hän oli taistellut aikansa, päässyt tasapainoon, voittanut surunsa, sillä hän rakasti Kudyrkoa kuin veljeä tai poikaa, ja julisti nyt meille kuin tietäjä: jokainen aate vaatii uhrinsa.

Jokainen aate vaatii uhrinsa — nuo sanat tuosta korkeasta ja samalla kauheasta yöstä jäivät soimaan kuin kaukainen lupaus. Muutamat rva Krauciunaksen kirjeistä antavat käsityksen tilasta maassa.

Maaliskuussa 1898.

»… Meillä onnettomassa Liettuassa ei kuulu minkäänlaista muutosta parempaan päin. Liettualaista kirjoitusta vain ei sallita, kaikista yrityksistä huolimatta, ja ulkomailla painettujen kirjojen tähden istuu moni mies vankeudessa. Tuomari Krauciunaksen veli on jo melkein vuoden ajan istunut vankeudessa, ensinnä Kovnossa ja sitten hänet vietiin Pietariin. Surullista, surullista!»

Maryampolissa 1905 — perhe oli muuttanut tähän kaupunkiin sitten kun Krauciunas liiallisen liettualaismielisyytensä vuoksi oli erotettu kunnantuomarin toimesta:

»… Minkä surkeuden onkaan kaikille tuonut tuo onneton sota! Kuinka monta kyyneltä vuotaa meillä leskiksi jääneiden vaimojen, lapsettomien vanhempien ja orpojen silmistä! Mikä taloudellinen hätä uhkaakaan seuraavana vuonna, sotaväkeen on viety parhaimmat voimat, maasta puuttuu työväkeä ja pellot jäävät kesannoksi. Turvattomiksi joutuneet vaimot ja lapset ovat jääneet raskaaksi taakaksi ennestään jo rasitetun yhteiskunnan hartioille…» »Poliisilla on nyt enempi aikaa, sillä siltä on tullut pois sen entinen edullinen työ liettualaisten sanomalehtien ja kirjojen ajojahdissa. Kaksi vuotta sitten saavuttivat poliisien ajometsästykset liettualaisparkoja vastaan korkeimman huippunsa: vangittiin ihmisiä, lähetettiin etäisiin kuvernementteihin ne miehet, jotka henkensä uhalla tahtoivat hankkia edes hiukan tietoa isiensä kielellä. Ja mitä varten tämä kaikki? Vain onnettomuutta saatiin aikaan, tehtiin turhaksi moni elämä ja kylvettiin niin paljon vihaa. Nyt, Jumalan kiitos, ja ruhtinas Sviatopolk Mirskille olemme kiitolliset siitä, että hän irroitti kahleet ja päästi valonsäteen meidän onnettomaan, pimeyden peittämään maahamme. Käsität, hyvä rouva, millä jännityksellä luimme ja millä ilolla tervehdimme liettualaisen sanomalehden ensimmäistä numeroa. Me hymyilimme ja itkimme ja iloitsimme…»

Maryampol tammik. 1906.

»… Me uimme surun kyynelissä, sillä meidän veljemme vuotavat verta, joka juoksee kasakkain ja rakuunojen lyönneistä, ja vaikeroivat orjuudessa. Joka päivä tapahtuu joukoittain vangitsemisia, vankilat ovat täynnä viattomia ihmisiä. Sehän ei ole mikään uusi ilmiö, se toistuu kautta koko onnettoman Venäjän. Kun kylvetään huonoa siementä, niin ei satokaan tule parempi. Minä olen niin rikkirevitty ja ahdistuksen vallassa, etten voi ajatella loogillisesti. Meidän katumme varrella on vankila ja siten näen joka päivä omin silmin miten sinne tuodaan vankeja, jotka pari päivää vierailtuaan meidän kaupungissamme kasakkain tai rakuunain saattamina lähetetään pitkäksi ajaksi Kalwaryaan, joka on täältä 2 1/2 penink. päässä. Sinne viedään talonpoikia, ylioppilaita, kimnaasinoppilaita ja naisia. Viime tiistaina oli täällä kimnaasissa suuri kiihtymys. Edellisenä päivänä, so. maanantaina 22 p. tammik., joka on Pietarissa surmattujen työmiesten vuosipäivä, kokoontuivat kimnaasin oppilaat ensimmäisen oppitunnin jälkeen erääseen saliin ja, huolimatta johtajan kiellosta, pitivät puheita sekä julistivat senjälkeen tekevänsä lakon ja lähtivät sitten kukin kotiansa. Tiistaiaamuna varhain, kun tuskin vielä päivä hämärsi, alettiin kimnaasin johtajan toimesta pitää kotitarkastuksia poliisien ja kasakkain avulla korkeampain luokkain oppilasten kotona. Vangittiin kaksi, mutta kolmatta ei löydetty. Heitä pidettiin johtajina. Oppilaat kokoontuivat kimnaasiin ja antoivat viranomaisille pyynnön, että heidän vangitut toverinsa vapautettaisiin sekä ilmoittivat, että he eivät tule oppitunneille ennenkuin heidän pyyntöönsä suostutaan. Saapui opetuspiirin inspehtori Varsovasta. Nuorison kiihtymys oli suuri. Silloin koulun viranomaiset kutsuivat lapsia vastaan santarmit ja kasakat, jotka ympäröivät kimnaasin. Kun pienokaiset huomasivat sotaväen, pelästyivät he kauheasti ja alkoi itku ja valitus. Asukkaat, nähdessään kimnaasiin rientävän sotajoukon, kiiruhtivat sen perässä. Äidit, joilla oli siellä lapsia, ryntäsivät huoneeseen huutaen: sulkekaa kimnaasinne, mutta antakaa meille lapsemme elävinä. Nuorison käskettiin hajaantua, mutta he sanoivat, että kasakkojen ensin on lähdettävä, sitten lähtevät he, koska he pelkäsivät että heihin ammuttaisiin. Kasakat piilotettiin muurien taakse ja silloin lapset hajaantuivat. Tuloksena oli, että koulusta erotettiin 18 oppilasta ja vaikka kimnaasi on nyt viranomaisten toimesta auki, niin oppilaat eivät mene tunneille. Tällaista tahdittomuutta ja julmuutta harjoittavat viranomaiset. Olemmehan jo melkein tottuneet näihin onnettomuuksiin ja kaikkeen mitä holhoova hallitus meille valmistaa. Lohdutamme itseämme ajatuksella, että pahojen päivien täytyy mennä ohi niinkuin menevät hyvätkin päivät. Kadehdin sinua kuitenkin, rakas rouva, ettei sinun tarvitse katsella sitä mitä me. Mitä tulevaisuus tuo, sitä emme tiedä. Luonnollisesti pian tulee vieläkin pahempaa kuin nykyiset tapahtumat. Entä ihmiset? Taistelut erottivat ihmiset, niin sanoo Mickiewicz Konrad Wallenrodissa. — Varmaan tämä on viimeinen kirje, jonka kirjoitan sinulle. Ehkäpä kasakan tai villin rakuunan kuula lopettaa maallisen elämäni. Kaikkeahan nyt voi odottaa…»

Vuodet ovat vierineet. Liettua on läpikäynyt pitkän kärsimyksensä, uhrit, esitaistelijat, he ovat saaneet esitaistelijain ylhäisen palkan — ei kultaa, ei kunniaa, ei kiitoksen helyä, vaan kunniakkaan levon isänmaan povessa. Kevät saapuu Liettuaan, kevät nostaa kukkaset haudoille, taistelukentille ja kotien raunioille, kevät nostaa oraan kyynelten kostuttamiin vakoihin. Kansat nousevat, kahleet putoavat, kansat kokoontuvat, löytävät oman itsensä ja rientävät kuuman työpäivänsä ääreen, suorittamaan osuuttaan ihmiskunnan työssä.

Liettua — Liettuan osuus ihmiskunnan työssä?

Dainojen maa, vihreän ruutan ja valkoisen liljan maa, satujen ja satakielten maa, sinä kaunoinen Liettua, löydä itsesi, kokoa itsesi, tule onnelliseksi ja lahjoita onnellinen oma itsesi ihmiskunnalle!