OSAVELJILLEMME KÄRSIMYKSESSÄ

Puhe Suomen vapaudenjuhlassa Kansallisteatterissa v. 1918.

Näinä päivinä, jolloin maailma syntyy uudestaan ja mekin, Suomen kansa, uudestisyntyneinä, vapaina, kansana kansojen joukossa otamme haltuumme paikkamme auringon alla — näinä päivinä on meidän ajatuksemme viipymistään viipynyt niiden kansojen luona, jotka olivat osaveljiämme kärsimyksissä, ja myöskin heimolaistemme luona, joiden myötätunto on meitä kovina päivinä rohkaissut ja tukenut. Ja uudestisyntymisen juhlasta lentäköön tervehdyksemme heidän luokseen, Jäämeren rannoilta yli Volgan lakeuksien, yli Viron, Latvian, Liettuan, Puolan, Ukrainan maiden aina sinne, missä Unkarin kansa vuodattaa vertansa. Korkeaksi ja hartaaksi virittyköön mielemme, kun vapauden hetkellämme ajattelemme heitä, jotka orjuudessa kärsivät mukanamme.

Läpi pimeiden vuosisatojen, ylös mykän kärsimyksen Golgatan vuorta kulkee vaelluksemme vapauden huippuja kohti. On aikoja, jolloin lyyhistymme maahan ristimme painosta, on aikoja, jolloin nääntynyt Suomi tuskin hengittää. Kun meidän sydänmaidemme pojat, vieraan maan taistelukentällä, vieraan kansan lippujen alla, nostivat silmänsä taivasta kohti ja antoivat viimeisen ajatuksensa liitää siihen korpeen, joka oli ruokkinut heitä pettuleivällä, rakensivat he kärsimyksillään tätä päivää. Kun Suomen pojat parin vuosisadan takana uudenvuodenyönä Norjan tuntureilla ymmärsivät elävältä jäätyvänsä kuoliaaksi ja heidän viimeinen kaipauksensa liiti kotimökkiin, missä hiillos kerran lämmitti heitäkin, rakensivat he tätä päivää. Kun viimeinen kirja oli menetetty ja nimetön mies veisti aapisen puuhun, pakotti hän suunnattomien, alkuperäisten vaistojen voimalla lähemmäksi vapauden päivää. Suomen kansa kärsi niinkuin sairas lapsi kärsii, tietämättä miksi pitää kärsiä, miksi se on tullut tähän maailmaan, tietämättä, että koska kerran on syntynyt, niin on myöskin oikeus elää elävien joukossa. Meidän halpuudestamme ja pienuudestamme oli puhuttu niin paljon, että me lopulta itsekin uskoimme niihin. Me olimme maailman silmissä tuskin syntynyt kansa eikä meillä ollut elämisen edellytystä. Me uskoimme siihen lopulta itsekin. Elämän kaipuu kyti kuitenkin syvällä vaistoissamme eikä ottanut kuollakseen. Elämän kaipuu piti meidät hengissä, elämän kaipuu vei meidät vuosisatojen kärsimysten läpi vapauteen.

Kärsimys on elämäksi ja kirkastukseksi, tai on kärsimys kuolemaksi ja häpeäksi. Edellisessä kärsimyksessä on toivo, sisällys, tarkoitus, jälkimmäinen on toivoton, tarkoitukseton. Toinen on vapaan miehen kärsimys, toinen orjan. Meidän vanhassa kärsimyksessämme oli orjuuden alennus.

Me emme kärsimyksessämme olleet yksin. Koko laaja Itä-Eurooppa huokasi vaivassa ja ahdistuksessa. Me näimme kansallisesti vielä syntymättömien heimojemme siellä tekevän hiljaista kuoloa. Vain kielentutkijalla oli vielä asiaa heidän keskuuteensa, pelastamaan mitä pelastettavissa oli. Me käsitimme, että sadan vuoden perästä on kuolinkamppailu päättynyt ja jäljellä jokin lainasana mahtavassa vieraassa kielessä, jokin hautalöytö museota varten. Ja me kyselimme itseltämme: miten tulemme kestämään, me suomalaiset? Ehkäpä siltä paikalta auringon alla, missä kerran Suomen kansa rakensi ja kärsi, muutaman vuosisadan jälkeen kaivetaan esiin jokin köyhä koru, jokin ruukunsirpale — siinä kaikki mitä on meistä jäljellä… Ja kuinka kauan kestää Viro, ainoa veljemme, jonka halu elää on yhtä palava kuin meidänkin?

Mutta onhan meillä vielä mahtava heimolainen etelässä, kuumemman auringon alla, siellä missä viiniköynnös kukkii, on Unkarin kansa, magyarit, ainoa suomalais-ugrilaisesta heimosta, joka on taistellut itselleen vapauden. Jos suomalainen muualla Euroopassa kulkiessaan on tuntenut suvuttomuutensa ja heimottomuutensa, kansansa orpouden, niin on hän aina Unkarissa tuntenut astuvansa kotoiselle pohjalle. Unkarilaiset ovat aina tunnustaneet meidät, he ovat lämpimästi lähestyneet maatamme ja oppineet tuntemaan sekä kielemme että kansamme. Ja me olemme pyhiinvaeltaneet tuon vapaan sukulaiskansan luo, saaneet siltä pisaran tulta vereemme ja ennen kaikkea saaneet uskoa ja rohkeutta. Ehkä olemme myöskin unkarilaisilta saaneet tärkeän opetuksen, sen, että vapaus, kansojen kallein oikeus, on valloitettava joka päivä uudelleen. Niin, uudelleen joka päivä!… Tämä Unkariko tulee olemaan ainoa heimostamme, joka jää ja joka muistaa Suomen nimen, kun me jo olemme menehtyneet?

Näin me kyselimme itseltämme vanhan pimeän kärsimyksemme päivinä ja loimme katseemme osaveljiin kärsimyksessä: kuinka he kestävät? Ja me näimme, että vieläkin kovemmat raudat voidaan takoa ranteisiin kuin meille oli taottu.

Ylpeä Puola, ritarien kotimaa, kotka kansojen joukossa, Puola, jolla on takanaan vuosisatojen kulttuuri, menneisyys täynnä loistoa — kuinka olikaan Puolan valkea kotka kytketty ja taottu kahleisiin. Mutta Puolahan ei voi menehtyä, sillä on loistava menneisyytensä, mitä ei meillä ole, se on lukuisa kansa, ja sitten on sillä kärsimyksen hetkellä naisensa, joiden uskollisuus tunteissa ja teoissa suojelee sitä kuin paras kilpi… Ja kun me, talonpoikaiskansa, olimme eläytyneet tuon ritarikansan kärsimyksiin sen riippuessa ristin puulla, niin emme enää siinä määrässä tunteneet omaa piinaamme. Meidän tunteemme kokoontui ja me rukoilimme, että kärsimyksen mitta kerran olisi täysi ja että valkea kotka saisi levittää siipensä.

Itse laajan Venäjän kansalaisten joukossa mikä sydänten tuska, mikä vapaudenkaipuu! Venäjän puhtaimmat ja kuumimmat sydämet menehtyivät uhreina tulevia parempia päiviä varten, Venäjän tulisimmat sielut panivat itsensä alttiiksi kaukaisen, ikävöidyn vapauden tähden. Ja näiden sydänten tuska oli sitä suurempi, kun pyövelit, heidän ja muiden, olivat heidän kansaansa, heidän lihaansa ja vertansa.

Ukraina — vanha on Ukrainan vapaudentaistelu. Monta vuosisataa ovat ukrainalaiset, vapaasyntyiset niinkuin heidän arojensa tuulet, etsineet omaa itseään ja pyrkineet omille teilleen. Kerranhan yhtyivät suomalaisten ja ukrainalaisten tiet: silloin, kun ukrainalaiset Mazepansa johdolla ja suomalaiset Kaarle XII armeijassa yhdessä taistelivat Pietari Suurta vastaan. Ukrainalaiset tiesivät jo silloin, minkä vuoksi he taistelivat — vapautensa puolesta, me suomalaiset emme tietäneet. Sekä ukrainalaiset, tuo kymmenen kertaa suurempi kansa kuin me, että me suomalaiset jouduimme häviölle. Ukrainalaiset joutuivat orjuuteen, jossa heiltä tukahdutettiin kaikki kansallinen elämä ja jota orjuutta on kestänyt hamaan tähän päivään asti. Me palasimme Venäjän soista hävitettyyn kotimaahamme ja kuljimme kohti isonvihan kaameita aikoja. Ja nyt, vuosisatojen takana, vapauden päivänä, yhtyvät yhteisessä voitossa suomalaisten ja ukrainalaisten tiet!

Liettua — meidän naapurimme kaksituhatta vuotta sitten, Liettua, jonka historia on niin samanlainen kuin meidän, Liettua, joka ei vuosikymmeniin saanut omalla kielellään lukea eikä kirjoittaa, Liettua, jolta oli kielletty kaikki muu paitsi laulu ja jonka koko kansallinen elämä niin ollen oli kiteytynyt kansanlauluun — Liettua itki laulussa ilmoille kärsimyksensä. Liettua oli vailla menneisyyttä, vailla tulevaisuuden toivoa!

Latvian kansa, kovettunut orjuudessa ja onnettomuudessa, kuinka se etsikään palavassa tuskassa omaa itseään!

Ja Viron kansa, karaistu kärsimysten kovan paineen alla, kuinka se hellittämättä kamppailikaan elämänsä puolesta sitkeästi ottaen ravintonsa kaipuusta, joka alkuperäisenä ja kuumana täytti sen suonet!

Me taistelimme ja kärsimme kukin haarallamme. Emme paljon saaneet tietää toisistamme, emme paljon saaneet tuntea toisiamme. Mutta kun korviimme kantoi viesti, että se tai se joukostamme oli voittanut tai menettänyt, niin oli tuo voitto tai menetys omamme. Ja vaistomaisesti me jokainen tunsimme, että meidän kyyneleemme juoksivat yhteen, suureksi mereksi. Me tunsimme, että yhdistynyt kaipuumme kohosi vapauden Herran eteen ja paini siellä Jaakopin painin hänen kanssaan: en päästä sinua ennenkuin siunaat minut!

Tuli sitten maaliskuu 1917.

Kahleet putosivat.

Oi ihmettä — heimolaisemme, hajallaan siellä täällä, nuo, jotka me olimme luulleet kuoleman omiksi, nostivat päätään ja tervehtivät meitä. Jokin kirjanen heidän kielellään, niin oudosti meidän kielemme kaltaisella, lensi luoksemme kuin öljypuun lehvä yli rannattomien vesien. Elämä oli tulisella hiilellään koskettanut heidän mykkiä huuliaan ja kuolleet olivat heränneet! Kukaties, kukaties tämä suomalais-ugrilainen heimo vielä kerran — kerran lahjoittaa ihmiskunnalle jotakin suurta ja merkittävää, kenties! Ja kansat, jotka olivat kärsineet kanssamme, tulivat ja tervehtivät meitä ja me saimme kerrankin katsoa toisiamme kasvoista kasvoihin. Rautojen sijat olivat vielä käsissämme, me painoimme toistemme merkittyjä käsiä lujasti, niinkuin ikuiseksi liitoksi, ja itkimme.

Ah, te veljet onnettomuudessa, olkaa veljiämme ja ystäviämme myöskin onnen päivinä! Toinen meistä löytää ikävöidyn vapautensa aikaisemmin, toinen hetkistä myöhemmin. Monta on vapauden kukkulaa, yhä ylemmä ja ylemmä käy tie. Mutta joka isoo ja janoo vapautta, sen ei pidä häpeään joutuman. Joka tahtoo elää, se tulee elämään.

Elämme lyhyttä hetkeä taistelujen välissä ja niin sanoakseni seisomme käsitysten, silmä silmää vasten uudessa valkeassa onnessamme. Pian lähdemme kukin haarallemme, paikallemme auringon alla, vanhojen ja samalla niin uusien velvollisuuksiemme ääreen. Me tahdomme koko sydämemme lämmöllä, järkemme palolla ja käsiemme työllä luoda kukin isänmaastamme ihanimman seudun maan päällä, seudun, jommoista ei ole missään muualla ja jota vailla ihmiskunta olisi köyhempi. Me tahdomme kukin luoda kansallemme valoisan kodin.

Meitä odottaa kärsimys ja vaivannäkö — emme kuvittelekaan, että elämä tästä puoleen olisi helppoa tai huoletonta — mutta meidän kärsimyksemme on nyt toinen: vapaan miehen kunniakas kärsimys.

Ja vapautemme, tuo kalliisti lunastettu, se on joka päivä valloitettava uudelleen. Vapauden ääressä ei milloinkaan laskeuduta mukavaan lepoon. Sen ääressä on aina valvottava.

Valvottava ja rukoiltava.

Tässä seisoessamme uuden onnemme ja uuden kärsimyksemme edessä, kajahtaa vastaamme ääni eräästä palavasta ihmisrinnasta, tietäjän ääni, ystävän ääni, Schillerin.

Hänen vanha ritarinsa Wilhelm Tellissä on kuolinhetkellään saanut kuulla kansansa voittaneen tyrannin ja liittymistään liittyvän yhteen. Tehdään luja liitto, kanttoni kanttonin jälkeen, köyhä ja rikas, ritari ja maamies, kaikki kiiruhtavat vapauden lipun alle. Kuolevan kaukokatsein näkee vanhus kansansa eheänä, yhtenä, hän kohottaa siunaavat kätensä ja lausuu viimeisellä voimallaan:

Seid einig… einig… einig… Olkaa yhtä… yhtä… yhtä…

Mutta yli jokaisen kansan, joka yhtyy puolustamaan kalleintansa maan päällä, vapauttaan, ojentuvat Schillerin kuolevan vanhuksen siunaavat kädet. Ja jokaiselle kansalle, joka lähtee seuraamaan vapauden puhdasta vaatetta, kuuluu hänen testamenttinsa:

Olkaa yhtä… yhtä… yhtä… Seid einig… einig… einig…

Se kuuluu meillekin, jotka yhdessä kärsimme orjuuden ja nyt lähdemme vapauden teille. Noissa sanoissa on ohjelma ja päämäärä, niiden täyttyminen on voitonseppel jälkeen taistelujen.

Uudestisyntymisemme juhlasta lentäköön tervehdyksemme osaveljillemme kärsimyksessä, heimolaisillemme, jotka meitä kovina päivinä myötätunnollansa rohkaisivat, Jäämeren rannoilta yli Volgan lakeuksien, yli Viron, Latvian, Liettuan, Puolan, Ukrainan maiden aina sinne, missä Unkari vuodattaa vertansa… Ja vielä kauemmaksi, kaikkialle yli maan piirin, missä ikävöidään vapautta!