HELMET

Tulin kerran käydessäni kaupungissa kultasepän liikkeeseen ja sain nähdä hänen helmivarastonsa. Melko suuressa laatikossa oli kolme osastoa ja näihin oli helmet lajiteltu. Olin kuullut, että helmet aina ovat kauniit, puhtaat ja kallisarvoiset, mutta nyt näin, että niitä on monta lajia. Se mitä näin ensimmäisessä osastossa, muistutti miltei pajakuonaa. Siinä oli läjä pieniä, hauraita, lianvärisiä esineitä, milloin tummien peltoherneiden näköisiä, milloin aivan muodottomia. Ne olivat hauraita ja epäjaloja, mitättömiä, arvottomia ja kuitenkin olivat nekin helmiä. Oliko ne sitten ennenaikaisesti nostettu päivänvaloon, varhemmin kuin ne olivat ehtineet kehittyä? Toiset eläimet tuottivat vain tällaisia helmiä, ja enimmät. Näitä hauraita, tummia oli paljon enemmän kuin noita muita.

Toisessa osastossa laatikkoa oli jo aivan toisenlaisia helmiä. Jotkut olivat muotovalmiit ja kauniisti hioutuneet, mutta niiden väri ja loisto eivät olleet kehittyneet samassa määrin kuin niiden muoto. Toiset olivat jääneet kokonaan muotopuoliksi, mutta onnistuneet johonkin kohtaansa kokoamaan ihanan hohdon. Tuo yksi loistava kohta keskellä muuten epätäydellistä helmeä teki sen arvokkaaksi. Toisissa näistä helmistä tapasi raskaan, ikävöivän hehkun, ikään kuin ne alituisesti olisivat kamppailleet kohti jotakin valoa, joka häämötti niille, mutta jota oli vaikea saavuttaa. Oli kummallista katsella näitä keskeneräisiä, ikään kuin kamppailevia helmiä. Ei löytänyt kahta samanlaista. Kullakin helmellä oli erikoiset puutteellisuutensa ja erikoiset etunsa. Toiset olivat kauneudessa ja jaloudessa päässeet pitemmälle kuin toiset. Kaikille oli yhteistä niiden kaipaus ja ikävöiminen kirkkauteen. Näitä helmiä oli paljon vähemmän kuin noita tummia.

Kolmannessa osastossa vihdoin oli vain harvoja helmiä. Nämä olivat ihmeelliset. Ne hohtivat hiljaisella, täyteläisellä valolla, ne olivat lujat, raskaat ja hioutuneet. Toiset hohtivat kuin lämmin sinertävä syyskuutamo, toiset kuin tähdet talvisella taivaalla, toisissa säteili iloinen auringon kelta, toiset punersivat lempeästi kuin vaalean ruusun lehti. Jotkut olivat maidon valkoiset, jotkut läpikuultavat kuin kyynel tai kastepisara. Nämäkin helmet olivat jokainen erilaiset, jokainen oli käynyt läpi oman kehityksen, jokainen oli saavuttanut oman erikoisen hohteensa. Toiset olivat suuret, toiset olivat pienet. Kaikille oli yhteistä lujuus ja kirkkaus.

Syvällä jokien ja järvien pohjalla asuu pieni eläin, joka kipeydestään tuottaa nämä helmet. Aivan terveet eläimet eivät tuota mitään helmiä. Toisten ja enimpien sairaus tuottaa vain kuonaa, toisten tuo kamppailun, kaipauksen kirkkauteen ja ehkäpä yhden pienen täydellisyyden täplän, muutamat harvat vihdoin saavuttavat kirkkauden. Jokainen näistä pienistä eläimistä kulkee yksinään syvällä vedessä, kulkee virran mukana kohti merta. Kaikille kajastaa ylhäältä taivas, kukkivat ympärillä rannat, hohtaa auringon loisto.

Syvällä elämän virrassa kulkevat ihmisten lapset kohti merta, kohti ikuisuutta. Jokainen on yksin — syvimmässä mielessä yksin, huolimatta kaikesta ystävyydestä, kaikesta rakkaudesta, mitä elämä tarjoaa. Jokainen kantaa povessaan omaa suruaan, omaa kipuaan, sitä, mitä ei kukaan voi ottaa pois. Minun rakkain ystäväni ei voi minua siitä vapauttaa, minun pahin vihamieheni ei voi sitä minulta ryöstää. Minun suruni jää minulle, vaikka kadottaisin kaiken muun. Se on ehkä lopulta koko omaisuuteni. Kukaan ei sitä näe, minä kätken sen. Minun huuleni hymyilevät, mutta minun sydämeni pohjalla on kärsimykseni, kaipaukseni, minkä nimen sille antanenkin. Ympärillä kukkivat kesäiset rannat, ympärillä käyvät syysmyrskyt, ylhäällä loistaa sininen taivas, ylhäällä sädehtivät tähdet — minä kuljen yksinäni kohti kuolemaa, povessani kärsimykseni, helmeni. Ja minun rinnallani miljoonat toiset ihmiset, kaikki yhtä yksinäisinä, kaikki kohti kuolemaa, kaikki kantaen mukanaan ainoaa omaisuuttaan: suruaan.

Helmiaines on meissä kaikissa ihmisissä — mitä teemme me helmestämme? Tuleeko meidän surustamme kuonaa, mustaa haurasta syntiä, joka pimentää meidät itsemme, josta ei ole iloa kenellekään? Vai jaksammeko kamppailla itsellemme edes voimakkaan kaipauksen totuuteen ja kirkkauteen, jaksammeko muotopuoleen helmeemme luoda edes yhden loistavan täplän, joka valaisee meidän sieluamme ja hohtaa iloa ulospäin? Tai vihdoin: yrittäisimmekö korkeammalle, palaisiko mielemme kaikkein korkeimpaan? Tekisimmekö niinkuin vanha viisas, joka meni ja möi kaikki mitä hänellä oli ostaakseen yhden kalliin päärlyn? Ihmeellisellä valolla palaa se ihmissuru, joka edes jonkin silmänräpäyksen ajan on tuntenut kirkastuksen rauhaa. Sen helmen vuoksi kannattaa myydä kaikki mitä omistaa.

Kaikki mitä me omistamme kehdosta hautaan asti, iloiset järvenrannat, kukkivat vainiot, uskolliset eläimet, ystävyys ja rakkaus, kaikki on vain laina, jonka edelliset sukupolvet siirsivät meille ja jonka me vuorostamme jätämme tuleville sukupolville. Kaikki on annettu käytettäväksi sillä lailla, että meidän sielumme helmi lainaa hoitaessa kasvaa lujaksi ja hohtavaksi. Minkä arvoiset me itse asiassa olemme, jos meidän sielumme helmi on mustaa kuonaa!

Syvällä ihmisrinnassa asuvat ne tunnot, jotka määräävät, mitä meidän helmestämme tulee, miten me pimennämme tai valaisemme elämää ja mitä me jätämme jälkeemme sekä mitä me viemme mukanamme iäisyyteen, kun meidän retkemme elämän rantojen varsilla loppuu.