SISÄLLYS:

Idus Martii. Pukuharjotus. Lyömäpalloviikko. Le premier pas. Tahallinen murha. Eräs Velasquezin taulu. Uusinta-peli. Keisarin lahja.

Entisen ajan kansanleikeistä sukeusi huvinäytelmä, päähenkilöinä pelkät ilvehtijät ja veijarit. Tästä kehittyi Espanjassa veijariromaani, vallaten siten sivistysmaiden kaunokirjallisuudessa huomattavan aseman 1500-luvulta viime vuosisadan alkuun. Veijarien taistelu järjestysvaltaa vastaan kävi kulkuneuvojen ja keksintöjen parantuessa niin jännittäväksi, että jälkimäinen sai yhä suuremman merkityksen tällä kirjallisuuden alalla ja päähenkilöiksi pääsivät sen edustajat, saavuttaen lukijain myötätunnon ja suosion sillä kekseliäisyydellä, jolla vainosivat lakien rikkojaa. Tämä osien vaihtuminen synnytti salapoliisikirjallisuuden: ranskalainen Émile Qaboriau loi ensimäiset viralliset salapoliisit romaanisankareiksi, amerikalainen Edgar Allan Poe ensimäisen ihmeellisen tarkkaälyisiä johtopäätöksiä tekevän arvotustenharrastajan, ja nämä yhdisti englantilainen A. Conan Doyle tieteen uusimpia tuloksia sekä järjen ja havaintokyvyn äärimäisiä lahjoja käyttäväksi yksityis-salapoliisi Sherlock Holmesiksi. Nuo kolme nimeä ovat viime vuosikymmenien runsaan salapoliisikirjallisuuden keskus.

Mutta historia uudistuu. Mikäli salapoliisikirjallisuus on yhä enemmässä määrässä solunut tusinatuottajien käsiin, sikäli on siitä jälleen palattu veijariromaaniin, otettu taasen armoihin yhteiskunnan ahdistelema. Suorastaan salapoliisien vastakohdan, pahantekijän joka koettaa näiden ansoja välttää, ei ole helppo saada sankarin asemaa; varsinaisille kulkureille ja veijareille riittää paremmin lievikkeeksi oveluus ja ehtymätön huumori. Ensimäisenä on englantilainen E.W. Hornung yrittänyt sitä, ja hänen varastaiteilijansa Raffles esiintyy monien seikkailukirjain aiheena. Ranskalainen Maurice Leblanc on sitten Arsène Lupinillaan koettanut henkisesti joustavamman ja eloisamman kansan pahantekijätyypin korottamista romaanisankariksi. Kumpainenkin on jo saanut jäljittelijöitä. Varsinkin jälkimäinen on saavuttanut suurta mielenkiintoa teoksillaan, jotka heti ilmestyttyään on tähänkin sarjaan suomennettu; mutta epäilemättä on syytä — kun kerran nykyajan yleisö kaipaa tällaista aatteellisista ongelmista kevennettyä luettavaa — antaa hänen englantilaisen esikuvansakin tulla sarjassa edustetuksi. Nyt suomennettu kokoelma Raffles-seikkailuja ei ole tekijänsä paras, mutta välttämätöntä kait on tähän herrasmieheen tutustua siitä asti kuin hänen yksinkertainen Bunny-toverinsakin, joskin alku oli "nolo yritys", sankarin omienkin sanojen mukaan.