IDUS MARTII.

I.

Kello puoli yhden seuduissa päätin viimeiseksi epätoivoiseksi keinokseni palata Albanyn vuokrakasarmiin. Häviöni näyttämö oli pysynyt jokseenkin sellaisenaan. Baccarat-pelimarkat olivat vielä huiskin haiskin pöydällä tyhjien lasien ja kukkuraisten tuhkakuppien seassa. Savun haihduttamiseksi oli avattu ikkuna, ja se hönkäili sijalle sumua. Raffles itse oli ainoastaan vaihtanut flanellinutun ylleen. Mutta hän rypisti silmäkulmiansa, kuin olisin kiskonut hänet ylös vuoteestaan.

"Unohtanut jotakin?" hän virkkoi, nähdessään minun seisovan eteisen matolla.

"En", vastasin lyhyeen ja tunkeusin häikäilemättä hänen ohitsensa. Ja minä kuljin edelleen hänen huoneeseensa, hävyttömyydellä, joka hämmästytti itseänikin.

"Ettehän liene palannut vaatimaan uutta peliä korvaukseksi? Sitä en luule voivani omin neuvoin suoda. Olin itsekin pahoillani siitä, että toiset…"

Seisoimme vastatusten hänen kamiininsa edessä ja minä keskeytin:

"Tietenkin kummastelette minun palaamistani tällä tavoin ja näin myöhään. Tuskinhan tunnen teitä. Vasta ensi iltaa olin asunnossanne. Mutta minä olin koulussa teidän käskyläisenänne ja te sanoitte vielä muistavanne minut. Tämä ei tietysti kelpaa miksikään puolustukseksi, mutta tahtoisitteko kuunnella minua — kaksi minuuttia?"

Kiihdyksissäni täytyi minun aluksi työläästi henkäistä joka sana, mutta hänen kasvonsa tyynnyttivät minut pian, enkä erehtynytkään niiden ilmeestä.

"Kernaasti, hyvä ystävä", lupasi hän, "niin monta minuuttia kuin tahdotte. Ottakaahan hampaisiinne Sullivan ja istuutukaa." Ja hän ojensi minulle hopeaista paperossikoteloansa.

"Ei", kieltäysin päätäni pudistaen, ja nyt sain jo hallituksi ääntäni; "ei, kiitos, minä en tahdo polttaa enkä istuutua. Ettekä tekään pyydä minua tekemään kumpaistakaan, kuultuanne mitä sanottavaa minulla on."

"Todellakin?" sanoi hän ja sytytti oman paperossinsa, suunnaten kirkkaat siniset silmänsä minuun. "Mistä sen tiedätte?"

"Siitä, että varmaankin näytätte minulle ovea", vastasin katkerasti, "ja siinä teettekin aivan oikein. Mutta mitäpä hyötyä pitkistä esipuheista. Kuten tiedätte, menetin äsken runsaasti kaksisataa puntaa."

Hän nyökkäsi.

"Minulla ei ollut rahoja matkassani."

"Sen muistan."

"Mutta minulla oli maksu-osotuskirjani, ja kirjotin teille kullekin tuon pöydän ääressä maksu-osotuksen."

"No?"

"Yksikään niistä ei ollut paperin arvoinen, jolle sen kirjotin, Raffles. Olen jo ottanut kaikki varani pankista."

"Luultavasti vain tilapäisesti?"

"Ei. Olen hävittänyt kaikki mitä omistin."

"Mutta joku on minulle sanonut, että olitte aika varakas. Kuulin teidän perineen rahoja?"

"Kyllä, kolme vuotta takaperin. Se koitui tuhokseni; nyt ne ovat tipo tiessään — jok'ainoa penni! Niin, minä olen ollut hullu, eikä villitympää hullua ole koskaan ollutkaan. Eikö tämä riitä? Miks'ette aja minua ulos?"

Raffles mitteli lattiaa hämmästyneen näköisenä.

"Eikö sukunne voi tulla apuun?" kysäisi hän viimein.

"Ei, Jumalan kiitos", huudahdin, "sukua ei minulla ole. Olin ainoa lapsi. Perin kaikki mitä oli. Ainoa lohdutukseni on, että omaiseni ovat haudassa, eivätkä koskaan saa tietoa tästä."

Heittäysin tuolille ja peitin kasvoni käsilläni. Raffles yhä asteli edes takaisin upealla matollaan, joka suhtautui hyvin huoneen muuhun kalustoon. Hänen pehmeät ja tasaiset askeleensa olivat yhtä säntilliset kuin ennenkin.

"Teissä oli hiukan kirjailijan vikaa", virkkoi hän lopulta; "ettekö te toimittanut koululaisten lehteä ennen kuin lopetitte opintonne? Minä ainakin muistan lyönneillä ja potkuilla pakottaneeni teitä sepittämään minulle pikku runoja. Ja jonkinlainen sepustelu se juuri nykyään vetelee; sellaisella saa elantonsa millainen tomppeli tahansa."

Minä ravistin päätäni. "Mikään tomppeli maailmassa ei voi kyhätä kasaan kylliksi rahaa minun velkojeni maksuksi", selitin minä.

"Asuttehan jossakin?" pitkitti hän.

"Kyllä, Mount Streetillä."

"No niin — huonekalunne?"

Puhkesin pilkkanauruun kaikessa kurjuudessani. "Niiden on jok'ainoan kyljessä loistanut virkasinetti jo kuukausia!"

Raffles seisahtui kohotetuin kulmin ja yrmein katsein, jotka saatoin kohdata keveämmin nyt kun hän tiesi pahimman; sitte hän kohautti hartioitaan ja alkoi jälleen astuskella, eikä kumpainenkaan meistä tuokioon hiiskunut sanaakaan. Mutta hänen kauneista, järkähtämättömän levollisista kasvoistaan luin kohtaloni ja kuolemantuomioni, ja jokaisessa henkäyksessäni sadattelin typeryyttäni ja raukkamaisuuttani, joka oli minut tänne palauttanut. Syystä, että hän oli ollut minulle ystävällinen koulussa, jolloin hän oli lyömäpallo-joukkueen johtaja ja minä hänen käskyläisensä, olin nyt rohjennut pyrkiä verottamaan hänen hyväntahtoisuuttaan. Syystä, että olin joutunut häviöön, hänen ollessaan kyllin rikas pelatakseen lyömäpalloa kesät kaiket ja kulkeakseen muut vuoden-ajat jouten, olin herkkäuskoisesti luottanut hänen armeliaisuuteensa, hänen sääliinsä, hänen apuunsa! Niin, olin hiljaisuudessa toivonut — niin masentuneeksi ja tuskaiseksi kuin olin sävyni saanutkin — ja tässä totisesti nyt tapahtui minulle oikein. Näki yhtä vähän armeliaisuutta kuin sääliä hänen laajenneissa sieraimissaan, hänen ankarassa leuassaan ja kylmissä sinisissä silmissään, jotka eivät vilkaisseetkaan minuun päin. Otin hattuni ja nousin horjuen; olisin lähtenyt sanattomana, mutta Raffles seisoi minun ja oven välissä.

"Se on minun asiani", vastasin. "Teitä en enää tahdo vaivata."

"Miten voin silloin auttaa teitä?"

"En ole pyytänyt apuanne."

"Mitä varten siis tulittekaan luokseni?"

"Niin, mitä varten?" kertasin minä. "Tahdotteko päästää minut menemään?"

"En, ennen kuin sanotte minne menette ja mitä aijotte tehdä."

"Ettekö voi sitä arvata?" huudahdin. Ja usean sekunnin seisoimme katsellen toisiamme silmiin.

"Onko teillä miehuutta siihen?" virkkoi hän keskeyttäen lumouksen niin purevalla äänellä, että se pani vereni kiehumaan.

"Saatte nähdä", uhkasin astahtaen taaksepäin ja siepaten pistoolin päällystakki taskusta. "Päästättekö minut nyt, vai teenkö sen täällä?"

Pistoolin suu kosketti ohimoani ja etusormeni oli liipasimessa. Katkeruuteni puuskassa, tuhon omana, häväistynä ja nyt vihdoinkin päättäneenä tehdä lopun hukkaantuneesta elämästäni — en voi vielä tänä päivänäkään ymmärtää, etten sitä tehnyt heti. Alhainen tyydytys siitä, että saisin vedetyksi toisenkin turmiooni, oli vielä lisänä kiihottamassa luonteeni kehnompia piirteitä, ja minua värisyttää ajatella, että jos puhuttelijani kasvot olisivat ilmaisseet pelkoa tai kauhua, niin olisin voinut kuolla pirullisesti riemuiten tuosta katseesta viimeisenä jumalattomana lohtunani. Mutta sen sijaan näin katseen, joka pidätti käteni. Se ei kuvastanut pelkoa eikä kauhua, vaan ainoastaan kummastusta, ihailua ja niin harrasta huvitettua odotusta, että kiroten työnsin aseen taskuuni.

"Te hornan henki!" sanoin. "Luulenpa teidän tahtoneen, että tekisin sen!"

"En aivan", oli vastaus, joka lausuttiin hiukan hämillään ja hiukan liian myöhään punehtuen. "Mutta totta puhuen luulin melkein, että olitte tosissanne, enkä ole koskaan elämässäni tuntenut moista jännitystä. En osannut aavistaakaan, että sinussa oli niin paljon sisua, Bunny! En, enpä lempo soikoon nyt anna sinun lähteä. Ja parasta on, että sinä et uudestaan aiota tuota leikkiä, sillä etpä voi puijata minua toistamiseen seisomaan katselijana. Meidän täytyy löytää joku tie tästä pinteestä. En aavistanut sinua sellaiseksi. Kas niin, anna minulle pistooli."

Hän laski ystävällisesti kätensä olalleni ja sujautti toisen kätensä päällystakkini taskuun, josta vastustelematta annoin hänen ottaa aseeni. Eikä se tapahtunut ainoastaan syystä, että Rafflesilla oli vastustamaton kyky saada tahtonsa totelluksi. Hän oli verrattomasti tarmokkain mies, mitä konsanaan olen tuntenut, mutta sävyisyyteni ei ollut ainoastaan heikomman luonteen alistumista voimakkaamman ohjattavaksi. Se heikko toivo, joka oli ajanut minut Albanyyn, muuttui kuin taikaiskulla miltei huimaavaksi turvan tunteeksi. Raffles lopultakin auttaisi minua! A.J. Raffles lyöttyisi ystäväkseni! Oli kuin olisi koko maailma äkkiä asettunut puolelleni; vastustusta muistamattakaan puristin hänen kättänsä yhtä hillittömällä kiihkolla kuin epätoivoni oli äsken ollut.

"Jumala sinua siunatkoon!" puhkesin sanoiksi. "Suo minulle kaikki anteeksi. Tahdon sanoa sinulle totuuden. Minä luulin, että auttaisit minua hädässäni, vaikka varsin hyvin tiesin, ettei minulla voinut olla mitään vaatimuksia sinuun nähden. Mutta — kouluajan vuoksi — entisten aikain vuoksi — luulin sinun hankkivan minulle jonkun keinon. Toisin käydessä aijoin ampua luodin otsaani — ja se on vieläkin aikomukseni, jos muutat mieltäsi."

Pelkäsin todellakin, että hän puhuessani oli muuttamaisillaan mieltään samalla kun hänen kasvojensakin ilme vaihtui, vaikkakin hänen äänensä oli äsken sointunut ystävälliseltä ja etenkin hänen käyttäessään vanhaa hyväilynimeäni kouluajalta. Hänen seuraavista sanoistaan huomasin erehtyneeni.

"Olipa kovin lapsellista sinun tuomita niin ennenaikaisesti! Minulla on omat vikani, Bunny, mutta tapani ei ole milloinkaan luvata enempää kuin pystyn täyttämään. Istuuduhan, hyvä ystävä, ja polta paperossi, tyynnyttääksesi hermojasi. Sitä lääkettä minä käytän. Whiskyäkö? Se olisi sinulle pahinta; tästä saat kupillisen kahvia, jota olin keittämässä juuri tullessasi. Kuuntelehan nyt. Puhut 'jostakin keinosta'. Mitä tarkotat? Lisää baccaratia? Ei, jos tahdot noudattaa neuvoani. Luulet onnen täytyvän kääntyä; mutta entä jollei niin käy? Silloin olet vain pahentanut asiaa. Ei, poikaseni, sinä olet nyt pelannut kylliksi. Antaudutko minun käsiini vai etkö? No, et siis pelaa enempää, ja minä lupaan olla tarjoomatta maksu-osotustani lunastettavaksi. Kovaksi onneksi on noilla toisillakin samallaiset paperit, ja vielä pahempaa on se, Bunny, että minä itsekin olen tällähaavaa yhtä ahtaalla kuin sinä."

Nyt oli minun vuoroni hämmästyneenä tuijottaa Rafflesiin.

"Uskoinhan minä samaa sinusta", vastasi hän myhäillen. "Ja luuletko sinä oman kokemuksesi nojalla, että miehellä ehdottomasti täytyy olla rahoja pankissa, jos hän vuokraa itselleen asunnon täältä, kuuluu pariin klubiin ja pelaa hiukan lyömäpalloa? Ei, usko pois, hyvä ystävä, olen juuri nyt yhtä ahtaalla kuin sinä konsanaan. Minulla ei ole mitään muuta toimeentulon keinoa kuin älyni — ei totisesti mitään muuta. Minulle oli yhtä välttämätöntä voittaa tän'iltana kuin sinullekin. Olemme samassa pinteessä, Bunny; on parasta, että työskentelemme yhdessä."

"Yhdessä!" Tarrasin ahnaasti tähän sanaan. "Teen mitä ikinä tahansa puolestasi, Raffles", sanoin, "jos toden teolla vakaasti aijot pelastaa minut pulasta. Ajattele mitä hyvänsä vastapalvelusta, niin minä sen teen. Olin tänne tullessani epätoivon kannustama, ja samassa mielentilassa olen vieläkin. En välitä siitä, mihin minun on ryhtyminen, kunhan vain pääsen tästä pulasta häväistyksettä."

Olen vieläkin näkevinäni hänet niska kenossa istumassa eräässä upeassa nojatuolissaan, jollaisia hänen huoneensa kalustoon kuului useampia. Näen hänen rennon, atleettisen vartalonsa, kalpeat, teräväpiirteiset, sileiksi ajellut kasvonsa, kiharaisen mustan tukkansa, tarmokkaan, jämeän suunsa. Ja taaskin tunnen hänen ihalain silmäinsä kylminä ja säihkyvinä kuin tähdet tunkeutuvan aivoihini kirkkaalla loisteellaan ja tutkivan salaisimpiakin ajatuksiani.

"Ihmettelenpä, tarkotatko kaikkea tätä!" virkkoi hän lopulta. "Nykyisellä tuulellasi kylläkin, mutta kuka voi taata mielialojensa pysyväisyyden? Mutta on vielä toivoa miehestä, kun hän puhuu tuossa äänilajissa. Nyt muuten muistankin, että sinä koulussa olit urhea pikku peijooni, ja kerran muistaakseni teit minulle hyvän palveluksen. Muistatko sinä sitä, Bunny? Maltahan, kenties voin sen sinulle koron keralla korvata. Anna minulle ajattelun aikaa."

Hän nousi jaloilleen, sytytti uuden paperossin ja alkoi jälleen mitellä lattiaa, mutta hitaammin ja miettiväisemmin askelin ja paljoa pitemmäksi aikaa kuin ennen. Kahdesti hän pysähtyi tuolini ääressä kuin aikoen sanoa jotakin, mutta ehkäisi yrityksensä ja pitkitti kävelyänsä vaieten. Kerran hän avasi ikkunan, jonka oli äsken sulkenut, ja seisoi tovin sen ääressä kumartuen ulos usmaan, joka täytti Albanyn pihamaan. Kamiimilla raksuttava pöytäkello löi yksi ja puoli kaksi meidän koko aikana hiiskumattamme sanaakaan keskenämme.

Mutta minä en ainoastaan istunut kärsivällisesti tuolillani, vaan ennätin tuossa puolessa tunnissa saavuttaa tavattoman tyyneyden. Olin huomaamattomasti siirtänyt taakkani reiman ystäväni leveille hartioille, ja ajatukseni harhailivat minuuttien vieriessä kuten katseenikin. Neliömäinen huone oli tilava, kaksois-ovilla varustettu, ja kalustettu Albanylle ominaisella vakavalla, vanhanaikaisella loistolla. Kaikki oli sellaisessa miellyttävässä järjestyksessä, kuin taiteellisen huoleton maku salli. Enimmin minua kummastutti lyömäpallon pelaajan tavallisten kojeitten puute. Missä välttämättömien kuluneitten karttujen telineen olisi pitänyt seistä, siinä anasti isomman osan seinästä veistoksilla koristeltu tamminen kirjakaappi, kaikki hyllyt hujan hajan. Ja missä odotin näkeväni lyömäpallojoukkueiden valokuvia, näin jäljennöksiä sellaisista maalauksista kuin "Rakkaus ja Kuolema" ja "Beata Beatrix" (Edellinen Watts'in, jälkimäinen Rossetti'n. Suom.) tomuisissa puitteissa ja viistoon ripustettuina. Mies olisi saattanut käydä toisen luokan runoilijasta, sen sijaan että hän oli mitä täysiverisin voimailija. Mutta hänen monipuoliseen luonteeseensa oli aina kuulunut heikko kaunotaiteen vivahdus; joitakuita noista samoista tauluista olin itse tomuuttanut hänen kamarissaan kouluaikoina, ja ne johdattivat muistiini vielä toisenkin hänen erilaisista piirteistään — sekä sen pikku tapauksen, johon hän oli äsken viitannut.

Kaikki tietävät, kuinka suuressa määrin lyseossa vallitseva henki riippuu lyömäpallo-joukkueen ja erittäinkin sen johtajan luonteesta, enkä ole koskaan kuullut kiellettävän, että koulussamme vallitsi A.J. Rafflesin aikana hyvä henki tai että se vaikutus, jota hän suvaitsi meihin käyttää, oli terveellinen. Kuitenkin kuiskailtiin koulussa, että hänellä oli tapana kuljeksia öiseen aikaan ympäri kaupunkia vaalearuutuisissa vaatteissa ja tekoparralla varustettuna; sitä kuiskailtiin, vaan ei uskottu. Minä yksinäni tiesin tämän todeksi, monen monituisena yönä laahattuani ylös ikkunasta hänen käyttämänsä köyden, toveriemme vedellessä sikeätä unta yhteisessä makuuhuoneessamme, ja makailtuani valveilla kunnes hän ilmestyi antamaan merkin laskea se jälleen alas. No, eräänä yönä hän oli tyhmän rohkea, ja oli hiuskarvan varassa, ettei hän juuri arvonsa huippuun ylenneenä joutunut häpeällisesti erotetuksi. Hänen suunnaton rohkeutensa ja ripeytensä, apuna minun osottamani rahtunen malttia, torjui tämän ikävän seurauksen; eikä minun tarvitse sanoa enempää tästä epämiellyttävästä tapauksesta. Mutta en tahdo väittää, että olin unohtanut sen, kun nyt epätoivoissani vetosin tämän miehen armeliaisuuteen. Ja aprikoitsin juuri, kuinka paljon Rafflesin taipuvaisuus mahtoi johtua siitä, ettei hänkään ollut sitä unohtanut, kun hän taaskin seisahtui tuolini eteen.

"Olen muistellut sitä yötä, jolloin olimme joutua, kiinni", alotti hän. "Miksi säpsähdät?"

"Minäkin muistelin sitä."

Hän hymyili, kuin olisi lukenut ajatuksiani.

"Niin, sinä olit kelpo poika silloin, Bunny; et lörpötellyt etkä antanut pelotella itseäsi. Et tehnyt mitään kysymyksiä etkä kavaltanut mitään. Näinköhän vielä olet yhtäläinen?"

"Enpä tiedä", sanoin hiukan kummastellen hänen sävyänsä. "Olen niin sotkeutunut omissa asioissani, että luotan itseeni yhtä vähän kuin oletan muiden luottavan minuun. Mutta en ole koskaan elämässäni hyljännyt ystävää, sen voin sanoa; muutoin en kenties nyt olisi niin pahassa pälkäässä."

"Varsin oikein", vahvisti Raffles nyökäyttäen päätään ikäänkuin vastaukseksi hiljaiselle ajatukselle, "aivan sellaisena olet muistissani, ja lyönpä veikkaa, että se on yhtä totta nyt kuin kymmenen vuotta takaperin. Me emme muutu, Bunny. Me vain kehitymme. En oleta sinun enkä itseni muuttuneen sen koommin kuin sinä laskit alas köyden ja minä kiipesin sen avulla ylös. Sinä et toverin hyväksi arkailisi mitään palvelusta — vai mitä?"

"En ikinä mitään", vakuutin iloisesti.

"Et edes rikosta?" myhäili Raffles.

Vaikenin pohtiakseni hiukan, sillä hänen sävynsä oli muuttunut ja olin varma siitä, että hän laski leikkiä. Mutta hänen silmänsä tuntuivat yhtä totisilta kuin ennenkin, enkä minä puolestani ollut sellaisella päällä, että, olisin osottanut raukkamaisuutta.

"Ei, en edes sitä", selitin minä. "Mainitse rikoksesi — minä olen mukana."

Hän silmäili minua hetkisen kummastuneena ja sitten epäröiden, mutta käänsi puheen sillä päänsä pudistuksella ja ivallisella naurahduksella, jonka tunsin hänelle omituiseksi.

"Oletpa sinä aika veitikka, Bunny! Oikea hurjimus — niinkö? Toisena hetkenä itsemurha ja toisena mikä tahansa tarjolle tuleva rikos! Hillitsemistä sinä tarvitset, poikani, ja oikein teit kääntyessäsi siivon, lainkuuliaisen kansalaisen puoleen, jolla on maineensa menetettävänä. Rahaa meidän kuitenkin täytyy saada tänä yönä — tapahtui se miten tahansa."

"Tänä yönä, Raffles?"

"Mitä pikemmin sen parempi. Jokainen tunti jälkeen kello kymmenen aamulla tuottaa vaaraa. Jos joku maksu-osotuksistasi esitetään pankkiisi, niin on hyvä nimesi mennyttä kalua. Ei, kolikoita on hankittava tänä yönä, ja ensimäisenä tehtävänämme on aamulla uuden tilin muodostaminen sinulle. Ja luulen melkein tietäväni, mistä saamme lantit heltiämään."

"Kello kaksi yöllä?"

"Niin."

"Mutta miten — mistä — näin myöhään?"

"Eräältä ystävältäni tässä Bond Streetin varrella."

"Sen täytyy olla hyvin likeinen ystävä."

"Likeinenkään ei riitä suhdettamme määrittelemään. Minulla on vapaa pääsy hänen kotiinsa, jopa oma avaimenikin."

"Aijotko herättää hänet myöhään yöllä?"

"Kyllä, jos hän makaa."

"Ja onko välttämätöntä minun seurata mukana?"

"Ehdottomasti."

"Täytyneehän sitä sitten… mutta sanonpa suoraan, ettei minua tuo aatos miellytä, Raffles."

"Pidätkö toista vaihtoehtoa mieluisempana?" kysyi kumppanini ilvehtien. "Ei, hitto, tämä ei ollut ritarillista", huudahti hän heti samassa sellaisella äänellä, kuin olisi pyytänyt anteeksi. "Ymmärrän sinut aivan hyvin. Onhan se hiivatin kiusallista. Mutta ei käy päinsä, että sinä jäisit ulkopuolelle. Mutta sietää sinun todella saada rohkaisuryyppy ennen lähtöämme — yksi vain. Tuossa on whisky, soodavesi vieressä, ja minä sieppaan ylleni päällystakin sillä aikaa kun saat kulauksesi."

Tottelin empimättä, sillä hänen suunnitelmaansa ei tehnyt minulle vähemmän vastenmieliseksi sen näennäinen välttämättömyys. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että matka menetti hiukan ikävyyttään ennen kuin lasini oli tyhjä. Nyt palasi Raffles sadeviitta flanellinuttunsa verhona ja pehmeä huopahattu huolettomasti painettuna kiharaiseen päähän, jota hän hymyillen pudisti ojentaessani hänelle pulloa.

"Kun palaamme takaisin", kieltäysi hän. "Työ ensin, sitten huvitus. Katsohan, mikä päivämäärä meillä nyt on", lisäsi hän repäistessään seinäkalenterista lehden samalla kun minä tyhjensin lasini. "Maaliskuun viidestoista. 'Idus Martii' [Maalisk. 15. p:nä (Idus Martii) murhattiin Caesar. Suom.], älä unohda Idus Martii'ta. Ethän kai sinäkään unohda tätä Rooman historian ratkaisijana ollutta päivää, Bunny?"

Ja nauraen lisäsi hän kivihiiliä lieteen, ennen kuin hyvää säästeliäisyyttä osottaen väänsi kaasun sammuksiin. Läksimme yhdessä ulos, juuri kun pöytäkello uuninreunalla kilautti kaksi.

II.

Piccadilly oli kalsean, valkean usman täyttämä kuurna, jota verhosi ohut kerros sitkeätä lokaa ja reunusti rivi uneliaita kaasulyhtyjä. Emme tavanneet autiolla katukäytävällä muita jalan kulkijoita kuin vahtipaikallaan marssivan poliisikonstaapelin, joka luotuaan meihin terävän katseen kohotti kätensä kypäriinsä, kun tunsi toverini.

"Olen tunnettu poliiseille, kuten näet", nauroi Raffles astuessamme ohitse. "Niiden poloisten täytyy pitää silmät auki tällaisena yönä. Sumu voi olla hankala sinulle ja minulle, Bunny, mutta se on oikea taivaanlahja pahantekijöille, erittäinkin tähän vuodenaikaan. Kas niin, olemme nyt perillä, ja eikö hiisi vieköön mies jo makaakin sängyssään suloisessa unessa!"

Olimme poikenneet Bond Streetille ja pysähtyneet katukäytävälle muutaman metrin päässä oikealla. Raffles tähysteli kadun yli muutamiin ikkunoihin, joita tuskin saattoi erottaa sumussa, varsinkaan kun niissä ei näkynyt ainoatakaan valojuovaa. Ne olivat erään kultaseppämyymälän yläpuolella, sen saatoin nähdä myymälän oven kurkistusreijästä, josta virtasi voimakas valo kadulle. Mutta koko muu osa taloa sekä myymälän viereinen yksityinen käytävä olivat pimeän peitossa.

"Parasta on luopua hommasta täksi yöksi", pyytelin minä. "Onhan varmaan aamullakin aikaa."

"Ei tule kysymykseenkään", intti Raffles. "Minulla on hänen avaimensa. Toimitamme hänelle pikku yllätyksen. Tule."

Hän tarttui oikeaan käsivarteeni, veti minut kadun yli, avasi portin avaimellansa ja sulki sen heti äänettömästi. Seisoimme pimeässä. Ulkopuolella läheni täsmällisiä askeleita; olimme kadun yli käydessämme kuulleet ne. Niiden nyt kajahdellessa lähempää kouraisivat toverini sormet lujemmin käsivarttani.

"Siellä kenties tulee hän itse", kuiskasi hän. "Mies on aikamoinen yölintu. Ei äännähdystäkään, Bunny! Silloin toimitamme hänelle kelpo säikähdyksen. — Ah!"

Säntilliset askeleet olivat pysähtymättä kulkeneet ohitsemme. Raffles hengähti syvään, ja hänen kummallinen puristuksensa hellitti vähitellen käsivarteni.

"Hiljaa, ei hivaustakaan", jatkoi hän yhä kuiskaten; "me teemme hänelle pikku pilaa, olipa hän missä tahansa. Riisu kenkäsi ja seuraa minua."

Kummastellaan ehkä, että minä tein työtä käskettyä, mutta silloin ei tunneta A.J. Rafflesia. Hän sai puolet mahtiansa lahjovana kykynä, joka esitti yksinvaltiaan pelkkänä johtajana. Ja oli mahdoton hangotella vastaan, kun toinen moisella innolla antoi esimerkkiä. Oudostella kyllä saattoi, mutta ensin seurasi mukana. Kun nyt kuulin hänen riisuvan omat kenkänsä, tein minäkin samoin ja olin hänen kintereillään portaissa ennen kuin tulin tajunneeksi miten eriskummallinen tapa tämä oli herättää tuntematon mies keskellä yötä pyytääkseen häneltä rahoja lainaksi. Mutta Raffles ja hän olivat nähtävästi tavattoman likeisissä väleissä, ja oletin heillä olevan tapana kujeilla keskenään.

Hapuilimme niin hiljalleen ylös portaita, että ennätin tehdä useitakin havaintoja ennen kuin pääsimme perille. Portaissa ei ollut mattoa. Ojentaessani oikean käteni hivelin kaidepuun paksua tomukerrosta. Mieltäni painosti kolkko ahdistus aina siitä pitäen, kun astuimme taloon. Se lisääntyi askel askeleelta. Minkä erakon ajaisimmekaan jalkeille kammiostansa?

Saavuimme porras-siltamalle. Kaidepuu johti vasempaan. Neljä askelta lisää, jolloin olimme toisella, pitemmällä siltamalla, ja nyt leimahti äkkiä tulitikku palamaan pimeässä. En ollut kuullut sitä raapaistavan. Valo häikäisi silmäni. Pian kuitenkin näin Rafflesin pitelevän tulitikkua toisessa kädessään ja varjostavan sitä toisella, ympärillä paljaita lautoja, tyhjiä seiniä ja autioihin huoneisiin johtavia avoimia ovia.

"Minne olet minut vienyt?" huudahdin. "Talo on asumaton!"

"Hiljaa! Odota!" kuiskasi hän ja astui edelläni erääseen noista tyhjistä huoneista. Hänen tulitikkunsa sammui kynnyksen yli astuessamme, ja hän sivalsi äärettömästi toiseen tulen. Sitte seisoi hän selkä minuun päin ja hypisteli jotakin, mitä en voinut nähdä. Mutta hänen heittäessään pois toisen tulitikun paloi sen sijassa muu valo, ja tunsin heikkoa öljyn käryä. Astahdin kurkistamaan hänen olkansa yli, mutta samassa hänkin kääntyi, suunnaten kasvoihini pienen taskulyhdyn valon.

"Mitä tämä merkitsee?" henkäisin minä. "Mitä kujetta nyt ajattelet?"

"Se on jo tehty", vastasi hän kylmäverisesti naurahtaen.

"Minuako vastaan?"

"Arvattavastikin, Bunny."

"Eikö siis talossa olekaan ketään?"

"Ei muita kuin me."

"Oli siis pelkkää lorua tuo puhe Bond Streetillä asuvasta ystävästäsi, joka voisi antaa meille rahaa?"

"Ei sentään ihan. On varma perä siinä, että Danby on ystäväni."

"Danby?"

"Alakerrassa liikettä harjottava kultaseppä."

"Mitä tarkotat?" kuiskasin vapisten kuin haavan lehti, alkaen käsittää hänen aikeensa. "Pitäisikö meidän saada rahat kultasepältä?"

"Ei aivan niinkään."

"Mitä sitten?"

"Rahan arvoista tavaraa — hänen myymälästään."

Enempiä kysymyksiä ei tarvittu. Ymmärsin kaikki paitsi oman tyhmyyteni. Hän oli antanut minulle kymmenkunta vihjausta, mutta minä en ollut älynnyt ainoatakaan. Siinä seisoin ällistellen häntä tyhjässä huoneessa, hänen naurusuin valaistessaan noloa naamaani lyhdyllänsä.

"Murtovaras!" läähätin. "Sinä — sinä!"

"Sanoinhan sinulle, ettei minulla ollut muuta toimeentulon keinoa kuin älyni."

"Miksi et voinut ilmaista, mitä aijoit tehdä? Miksi et luottanut minuun? Miksi täytyi sinun valehdella?" kysyin mitä syvimmän mielipahan vallassa.

"Aijoin kyllä ilmaista", selitti hän. "Useaankin kertaan olin siitä puhumaisillani. Muistat ehkä, miten minä urkin mielipidettäsi rikoksen mahdollisuudesta, vaikkakin olet kait unohtanut, mitä itse sanoit. En uskonut sinun tarkottavan täyttä totta, mutta arvelin parhaaksi panna sinut koetukseen. Nyt näen, että sanasi eivät mitään merkinneet, enkä moiti sinua siitä. Minä yksin ansaitsen moitetta. Vetäydy pois pelistä, ystäväiseni, niin joutuin kuin voit, ja jätä minut tätä hommaa hoitamaan. Sinä et minua kavalla, mitä tahansa tehnetkin."

Voi kuinka hän oli viekas! Kuinka hornamaisen ovela! Jos hän olisi käyttänyt uhkauksia, pakotusta, pilkkaa, niin olisi kaikki voinut vielä käydä toisin. Mutta hän jätti minulle vapaasti päätettäväksi heittää hänet pälkääseen. Hän ei minua moittisi. Hän ei edes vaatinut minulta vaiti-olon lupausta; hän luotti minuun. Hän tunsi minun heikon ja voimakkaan puoleni, ja käytti mestarillisesti kumpaistakin.

"Älähän huoli hätäillä", lausuin minä. "Minäkö annoin aiheen tälle hankkeellesi vai aijoitko ryhtyä siihen kaikessa tapauksessa?"

"En kaikessa tapauksessa", vastasi Raffles. "Avain on minulla tosin ollut useampia päiviä, mutta kun tänä iltana voitin, päätin heittää puuhan mielestäni, sillä se ei totta puhuen ole yhden miehen työ."

"Se muuttaa asian. Silloin olen minäkin mukana."

"Vakavasti päättäneenä?"

"Niin — tämän yötä."

"Kiltti Bunnyseni", jupisi hän ja valaisi taas hetkeksi lyhdyllänsä kasvojani. Sitte hän selitteli suunnitelmiansa, ja minä nyökkäilin kuin olisimme koko ikämme olleet rikoskumppanuksia.

"Tunnen myymälän", supatti hän, "sillä minä olen ostellut sieltä muutamia kapineita. Tunnen myös talon yläosan; se on ollut vuokrattavana jo kuukauden ajan, ja hankittuani luvan käydä sitä tarkastamassa otin jäljennöksen avaimesta ennen kuin käytin sitä. Sitä en vain tiedä, millä tavoin saan luoduksi yhteyden näiden kahden asunnon välillä; nykyään ei mitään sellaista ole. Voimme kenties tunkeutua myymälään täältä päin; mutta minä puolestani luulen sen käyvän parhaiten päinsä kellarikerroksesta. Odotahan silmänräpäys, niin otan asiasta heti selon."

Hän asetti lyhtynsä lattialle, hiipi erään pihanpuoleisen ikkunan luo ja avasi sen melkein äänettömästi, mutta sulki sen taas heti yhtä varovasti ja palasi päätään pudistaen takaisin.

"Se oli meidän ainoa mahdollisuutemme", sanoi hän, "pihanpuoleinen ikkuna toisen samallaisen yläpuolella; mutta nyt on niin pimeä, ettei näe mitään, emmekä me uskalla käytellä mitään valoa ikkunan ulkopuolella. Lähde mukana kellarikertaan, ja paina mieleesi, että me emme voi esiintyä liian hiljaisesti, joskaan ensimäisessä huonekerrassa ei öisin oleksi yhtään elävää sielua, Kas niin — kuuletko?"

Kuului äskeisten täsmällisten askelten töminää kadulta. Raffles pimensi lyhtynsä ja me seisoimme taas hievahtamatta, kunnes kaikki oli hiljaista.

"Joko poliisikonstaapeli", mutisi hän, "tai yövartija, jonka kaikki kaupungin-osan kultasepät paikkaavat yhteisesti. Yövartijaa meidän on eniten varominen, sillä hänen ainoana toimenaan on ehkäistä juuri tällaisia yrityksiä."

Hiiviskelimme hyvin varovasti alas portaita, jotka silti väkisinkin hiukan narahtelivat, ja riisuttuamme kenkämme eteisessä jatkoimme matkaamme pitkin kapeita kiviportaita, joiden alapuolella Raffles kiersi lyhtynsä valaisemaan ja veti kengät jalkaansa; kehottaessaan minun tekemään samoin hän jo uskalsi puhua äänekkäämmin kuin äsken ylhäällä. Olimme nyt melkoisen matkaa kadunpinnan alapuolella pienessä kellarissa, johon joka puolelta johti ovi. Kolme oli raollaan ja niistä tähystelimme tyhjiin tavarasäiliöihin, mutta neljännen lukko oli salvassa, ja sitä tietä pääsimme nelikulmaisen, usvan täyttämän pienen pihan pimentoon. Vastapäätä oli sen toisella puolella samallainen ovi. Peittäen valon ruumiillaan piteli Raffles lyhtyään melkein kiinni lukossa; äkillinen rasahdus sai sitte sydämeni seisahtumaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä näin oven edessäni avoinna, ja Raffles seisoi sisällä, viitaten minulle sorkkaraudalla.

"Ovi numero yksi", kuiskasi hän. "Ties lempo, kuinka monta tiellemme tulee, mutta ainakin tiedän kaksi. Niistä ei meille suurtakaan vastusta koidu, ja täällä alhaalla on vähemmän vaaraa."

Olimme nyt juuri samallaisten kapeitten kiviportaiden juurella kuin äskenkin; tuo pieni kaivomainen piha oli yhteinen myymälähuoneustolle ja yksityis-asunnolle. Mutta nämä portaat eivät johtaneet avoimeen käytävään; päin vastoin sulki ylhäällä tiemme erinomaisen vankka mahonkinen ovi.

"Sen saatoin uskoakin", jupisi Raffles, ojentaen minulle lyhdyn ja työntäen tiirikkakimpun taskuunsa, tuokion aikaa kaiveltuaan lukkoa. "Tästä pääseminen vaatii tunnin työn."

"Etkö saa sitä auki tiirikalla?"

"En. Minä tunnen nämä lukot. On turha yrittääkään. Meidän täytyy nävertää lukko irti, ja se vie tunnin."

Minun kelloni mukaan vaati se meiltä — eli oikeammin Rafflesilta — neljänkymmenenseitsemän minuutin työn; enkä ole eläissäni nähnyt mitään tehtävän niin huolellisesti. Minun tuli ainoastaan seistä vieressä salalyhty toisessa kädessä ja pikku pullollinen vuoriöljyä toisessa. Raffles oli ottanut esille hienosti kirjaillun kotelon, joka nähtävästi oli aijottu hänen partaveitsiensä säiliöksi, mutta sisälsikin hänen salaisen ammattinsa, työkapineet, niiden mukana vuoriöljyn. Kotelosta hän valitsi kairan, jolla saattoi nävertää tuuman mittaisen reijän, ja ruuvasi sen kiinni pieneen, mutta hyvin tukevaan teräksiseen kahvaan. Sitte hän riisui yltään sadeviittansa ja flanellinuttunsa, levitti ne kauniisti portaiden ylimmälle astuimelle, polvistui niille, kiersi paidanhihansa kyynäspäihin ja alkoi nävertää lukon viertä. Mutta ensin hän ehkäistäkseen kitkaa kuulumasta, öljysi kairan, ja tämän hän teki aina ennen kuin alotti uutta reikää, vieläpä joskus välilläkin. Tarvittiin kolmekymmentäkaksi reikää lukon koko ympärystään.

Huomasin että Raffles pisti etusormensa ensimäiseen reikään heti sen saatuansa näverretyksi; sitte kehän avautuessa pitemmälle hän pisti sisälle kätensä peukaloa, myöten ja kuulin hänen noituvan hiljaa itsekseen.

"Sitäpä juuri pelkäsin!"

"Mikä on hätänä?"

"Toisella puolella on rautaristikko."

"Miten ihmeessä pääsemme sen lävitse?" kysyin, säikähtäen.

"Avaamalla tiirikalla siinä olevan lukon. Mutta kenties on lukkoja kaksi. Siinä tapauksessa ne ovat ylhäällä ja alhaalla, ja meidän täytyy raivata kaksi uutta reikää, koska tämä ovi avautuu sisään päin ja työni valmistuttua pääsee aukenemaan vain kaksi tuumaa."

Tunnustan olleeni jokseenkin epäuskoinen lukon avaamisesta sitte kun olin nähnyt jo yhden lukon tekevän tiirikalle tenän; ja pettymykseni ja kärsimättömyyteni olisivat minua hämmästyttäneet, jos minulla olisi ollut aikaa ajatella. Olinhan jo tullut antautuneeksi rikolliseen yritykseemme vastustamattomalla innolla, josta en itse vielä ollut tietoinen. Koko yrityksen outous ja vaarallisuus pitivät minua jännityksessä ja ikäänkuin lumouksen vallassa. Siveellinen tajuntani ja tietoisuus asemani uhkarohkeudesta olivat yhtaikaa herpautuneet. Ja siinä minä nyt seisoin valaisemassa lyhdylläni ja pidellen pikku pulloani vilkkaammalla harrastuksella kuin olin konsanaan omistanut mihinkään kunnialliseen tehtävään. Ja tuossa ahersi polvillaan A.J. Raffles, musta tukka pörröisenä ja kasvoillaan sama odottava, tyyni, päättäväinen myhäily, jonka olin niillä nähnyt hänen tehdessään lyömäpallo-kilpailussa toisen mestarilyönnin toisensa jälkeen.

Vihdoin oli reikien kehä täydellinen ja lukko otettu pois. Jäntevä, paljas käsivarsi työntyi olkapäätä myöten aukkoon ja sen takana olevan rautaristikon rakoihin.

"Kas niin", kuiskasi Raffles, "jos lukkoja on vain yksi, niin on se keskellä. Hei! Tässähän se onkin! Jos nyt vain saan sen tiirikalla auki, niin olemme viimeinkin perillä."

Hän veti käsivartensa takaisin, valitsi kimpusta tiirikan ja ryhtyi jälleen hapuilemaan rautaristikon lukkoa. Se oli jännittävä hetki. Kuulin sydämeni jyskyvän rinnassani, kelloni tikittävän liivintaskussani ja tiirikan silloin tällöin kalisevan. Vihdoinkin kuului napsahdus, jota ei voinut ymmärtää väärin. Seuraavassa hetkessä olivat mahonki-ovi ja rautaristikko avoinna takanamme, ja Raffles istui kirjotuspöydän ääressä pyyhkien hikeä kasvoiltaan, lyhdyn luodessa rauhallista valoaan hänen ympärilleen.

Olimme autiossa ja tilavassa konttorissa myymälän takana, mutta välissä oli rautasäleinen kaihdin, jonka pelkkä näkeminen synkisti mieleni toivottomaksi. Raffles ei kuitenkaan näyttänyt vähääkään masentuvan, vaan ripusti takkinsa ja hattunsa konttorihuoneen vaatenaulaan, ennen kuin lyhdyn valossa tarkasteli tätä kaihdinta.

"Tämä ei ole mitään", virkkoi hän tovin kuluttua; "tästä me suoriudumme tuossa paikassa, mutta toisella puolen on ovi, josta kenties tulee suurikin vastus."

"Vielä ovi!" vaikersin minä. "Ja miten aijot siitä suoriutua?"

"Väännän sen auki nivelikkäällä sorkkaraudalla. Näiden rautakaihtimien heikkona kohtana on se, että niihin pääsee käsiksi altapäin. Mutta se työ tuottaa kamalaa kolinaa, ja tässä on aika sinun ottaa tehokas osa, Bunny, sillä nyt en enää tulisi yksinäni toimeen. Sinun täytyy vartioida yläkerrassa, nakuttaaksesi lattiaan silloin kun katu on tyhjillään. Minä tulen mukanasi valaisemaan tietä."

Minua tietenkään ei suuresti miellyttänyt lähteä yksinäiseen vartijatoimeeni, mutta kuitenkin oli jotakin hyvin kannustavaa sen tuottamassa tärkeässä vastuussa. Tähän asti olin ollut pelkkä katselija. Nyt ottaisin osaa varsinaiseen työhön. Ja tämä uusi ponnistus teki minut vielä välinpitämättömämmäksi omastatunnostani ja turvallisuuteni huolehtimisesta; kaikki tuo oli jo häipynyt ajatuksistani.

Nurisematta siis asetuin myymälän yläpuolella olevaan kadunpuoleiseen huoneeseen. Kalustosta oli jätetty jäljelle yhtä ja toista siltä varalta, että uusi vuokralainen tahtoisi lunastaa sen, ja joukossa oli onneksi kaihtimet, jotka jo oli laskettu alas. Oli mitä yksinkertaisinta seistä tähystelemässä kadulle säleitten raosta ja polkaista kahdesti jalallaan, kun joku lähestyi, sekä kerran, kun kaikki oli jälleen rauhallista. Minäkin saatoin kuulla alhaalta ääniä, mutta ne olivat uskomattoman heikkoja, paitsi alussa kuulunutta rautakaihtimen rämähdystä, ja ne taukosivat kokonaan aina kun minä annoin merkkini. Poliisikonstaapeli asteli ohitseni ihan alapuolellani ainakin puolikymmentä kertaa, ja se mies, jonka oletin kultasepän yövartijaksi, vielä useammin sen tunnin kuluessa minkä vietin ikkunani ääressä. Kerran todella hypähti minulla sydän kurkkuun, mutta ainoastaan kerran. Yövartija nimittäin pysähtyi tähystämään tirkistysreijästä valaistuun myymälään. Odotin hänen vihellystään — odotin kaleereja taikka vankilaa! Mutta minun merkkejäni oli tyystin toteltu, ja mies läksi levollisena jatkamaan kierrostansa. Viimein sain minä vuorostani merkin ja kuljin tulitikkuja raapiskellen samaa tietä takaisin, pitkin leveitä portaita ja kapeita, pikku pihan poikitse ja ylös konttoriin, missä Raffles kättä puristaen otti minut vastaan.

"Hyvin tehty, veikkoseni!" puheli hän. "Olet yhäti kelpo apulainen pinteessä, ja sinä saat palkintosi. Minulla on saalista varmasti tuhannen punnan arvosta. Kaikki on taskuissani. Ja tässä on vielä muuta, mitä löysin seinäkaapista: varsin kelvollista portviiniä ja Danby poloisen liiketuttaville aijottuja sikaareja. Vedäppäs pari savua, niin mielesi oitis virkistyy. Olen myös löytänyt pesutelineen, ja meidän täytyy ennen lähtöämme hieman siistitä itseämme, sillä minä olen musta kuin sinun saappaasi."

Rautakaihdin oli jo taas vedetty alas, mutta hän tahtoi välttämättömästi vetää sen ylös, jotta sain kurkistaa toisella puolen olevan lasioven läpi myymälään, nähdäkseni mitä hän oli toimittanut. Siellä paloi kaiken yötä kaksi sähkölamppua, enkä niiden kylmässä, valjussa valossa voinut ensimältä nähdä mitään epäkunnossa.

Edessäni olevalla myymälän lattialla ei ollut mitään epäjärjestyksen merkkejä havaittavissa; vasemmalla oli tyhjä myymäläpöytä, oikealla lasikaappi koskemattomine hopeateoksineen ja suoraan vastapäätä tähystysreijän usvainen musta pyörylä, joka teatterikuun kaltaisena loi hohdettansa kadulle. Raffles ei ollut tyhjentänyt myymäläpöytää, sillä tämän sisältö oli kassakaapissa, johon hän ei ollut yrittänytkään kajota; myöskään ei hän ollut piitannut hopeateoksista, valittuansa niistä ainoastaan sikaarikotelon minulle. Hän oli kokonaan tyytynyt puhdistamaan kyltti-ikkunan. Tässä oli kolme lokeroa, jokainen yöksi teljetty siirrettävillä luukuilla, joissa oli erilaiset lukot. Raffles oli ottanut pois luukut muutamia tunteja ennen aikojaan, ja sähkövalo valaisi kolmea rautahyllyä niin tyhjää kuin luurangon kylkiluut. Jok'ainoa arvoesine oli kadonnut siltä ainoalta paikalta, jota ei voinut nähdä oven tähystysreijästä; muuten oli kaikki ennallaan. Emmekä muuallakaan olleet jättäneet vierailustamme muita jälkiä kuin joitakuita auki murrettuja ovia rautakaihtimen takana, maistellun viinipullon ja sikaarilaatikon, pesutelineeseen jokseenkin mustan pyyhinliinan, sinne tänne muutaman tulitikunpätkän ja sormiemme jäljet tomuiseen porraskaiteeseen.

"Oliko minulla hanke kauvan mielessäni?" kertasi Raffles kysymystäni, samotessamme pitkin katuja aamun sarastaessa, kuin olisimme olleet matkalla kotiin tanssiaisista. "Ei, Bunny, ajatus ei pistänyt päähäni ennen kuin kuukausi takaperin huomasin yläkerran olevan tyhjillään ja ostin myymälästä muutamia kapineita, nähdäkseni millainen oli asema. Nytpä muistankin, etten ole niitä maksanut, mutta sen totisesti teen aamulla ja sitä pitänee todella katsoa oikeudenmukaiseksi. Ensi käynnilläni otin selvää paikan mahdollisuuksista, mutta toisella älysin, etten mitenkään tulisi toimeen toveritta. Olin tosiaan heittänyt sikseen koko hankkeen, mutta silloin juuri tulit sinä ja aivan siinä pulassa, mikä oli välttämätön. Mutta nyt olemme Albanyssä, ja toivon ettei takkavalkea ole sammunut, sillä tuntuipa sinusta miltä tahansa, Bunny, minua ainakin viluttaa kuin koiraa."

Paluumatkalla murtovarkaudesta saattoi hän ikävöidä kotiin lämpöiseen pesäänsä kuin muutkin ihmiset! Tuntui kuin olisivat sulut ammahtaneet auki sielussani ja seikkailumme oikea luonne tulvehtinut jäisenä virtana ylitseni. Raffles oli murtovaras. Minä olin avustanut häntä teossa, siispä minäkin olin murtovaras. Ja kuitenkin saatoin seistä lämmittelemässä hänen lietensä ääressä ja katsella miten hän tyhjenteli taskujansa, ikäänkuin emme olisi tehneet mitään merkillistä tahi väärää!

Vereni jähmettyi. Sydäntäni kaiveli. Aivoissani pyöri. Kuinka olinkaan pitänyt tuosta konnasta! Kuinka olinkaan ihaillut häntä! Nyt täytyi myötätuntoni ja ihailuni muuttua halveksimiseksi ja inhoksi. Odotin tätä muutosta. Ikävöitsin tuntea sen sydämessäni. Mutta — minä ikävöitsin ja odotin turhaan!

Näin hänen tyhjentävän taskujansa; pöytä säihkyi niiden sisällöstä. Tusinoittain sormuksia, epälukuisia timantteja; ranne- ja korvarenkaita, otsa- ja kaulanauhoja, helmiä, rubiineja, ametystejä, safiireja ja yhä timantteja, timantteja kaikkialla, singoten valosalamoita, jotka häikäisivät minut ja saivat epäilemään, eikö kaikki ollutkin unta. Viimeisenä ilmestyi — ei jalokivi, vaan oma revolverini eräästä sisätaskusta. Se vaikutti minuun syvästi. Luulen sanoneeni jotakin — ja ojensin käteni. Olen vieläkin näkevinäni miten Raffles tuijotti minuun kirkkailla silmillään ja kohotetuin silmäkulmin. Näin hänen ottavan ulos patruunat, huulillaan tyyni, ivallinen myhäilynsä, ennen kuin sai annetuksi minulle aseen takaisin.

"Usko minua tai et, Bunny", hän sanoi, "mutta minä en ole milloinkaan ennen pitänyt ladattua ampuma-asetta taskussani. Luulen että se yleensä lujittaa ihmisen itseluottamusta. Mutta jos kävisi pahoin, niin olisi kovin houkuttelevaa käyttää sitä, eikä se missään tapauksessa ole lastenleikkiä, vaikka olenkin useasti ajatellut, että murhaajan, joka vast'ikään on ampunut laukauksensa, on täytynyt kokea voimakkaita tunteita, ennen kuin joutui niin pitkälle. Älä näytä niin kauhistuneelta, veikkoseni. Minulla ei ole niitä tunteita koskaan ollut eikä kaiketi ole vastakaan."

"Mutta tällaista olet ennenkin tehnyt?" tokaisin käheästi.

"Ennenkin? Sinä loukkaat minua, Bunny hyvä. Käyttäydynkö kuin olisi tämä ollut ensimäinen yritykseni? Tietysti olen näissä puuhissa ennenkin ollut."

"Usein?"

"No — enpä kylliksi usein, menettääkseni uutuuden viehätystä; enkä niihin tosiaan ryhdykään milloinkaan muulloin kuin jouduttuani oikein ahtaalle. Oletko kuullut puhuttavan Thimbleby-timanteista? Se oli viime kerta — ja nekin vain kourallinen viheliäisiä jäljennöksiä. Ja viimevuotinen pikku seikkailu Dormerin huvipurressa oli myöskin minun töitäni — laiha saalis siitäkin. En ole vielä kertaakaan tehnyt oikein hyvää kaappausta; kun sellainen onnistuu, niin lopetan."

Niin, minä muistin varsin hyvin molemmat jutut. Ajatella, että hän oli niiden päähenkilö! Se oli uskomatonta, järkyttävää, käsittämätöntä. Mutta silloin sattui katseeni pöydälle, joka kimalteli ja salamoitsi satoina täplinä, ja epäuskoni haihtui.

"Miten tulit alottaneeksi?" kysyin, sillä uteliaisuus vei voiton hämmästyksestä ja miestä kohtaan tuntemaani ihailuun alkoi vähitellen sekaantua jonkinlaista ihailua hänen ammattiansakin kohtaan.

"Se on pitkä juttu", vastasi Raffles. "Olin siihen aikaan Australiassa lyömäpallokilpailuissa. Nyt ei ole aikaa siitä tarinoida, mutta olin jokseenkin samassa pinteessä kuin sinä tänä yönä, ja se oli ainoa pelastuksen keino. Aikomukseni ei ollut jatkaa, mutta olin päässyt makuun ja sille tielle jäin. Miksi tekisin työtä, kun saatoin varastaa? Miksi antautuisin johonkin ikävään, arkiaikaiseen ammattiin, kun minua odotti jännitys, romanttisuus, vaara ja mukava elämä? Se on luonnollisesti hyvin väärää, mutta kaikki eivät voi olla hyveen esikuvia, ja ensiksikin on varallisuus kovin väärin jaettu. Eikä ihminen noissa puuhissa muuten yhtämittaa olekaan. Saapas nähdä, tuletko sinä pitämään tästä elämästä yhtä paljon kuin minä."

"Pitämään siitä?" huudahdin. "Ei tule kysymykseenkään! Minulle ei se elämä sovellu. Yksi kerta riittää."

"Etkö tahdo antaa minulle apuasi toisella kerralla?"

"Älä pyydä minulta sitä, Raffles. Älä Jumalan tähden!"

"Sanoithan voivasi tehdä minun tähteni mitä tahansa! Pyysit minua 'mainitsemaan rikoksen'! Mutta tiesin silloin, että sinä et tarkottanut totta; sinä et ole minua kavaltanut tänä yönä, ja siihen pitäisi minun tyytyä. Minä olen kai kiittämätön ja kohtuuton. Minun pitäisi antaa tämän päättyä tähän. Mutta sinä olet juuri oikea mies minulle, Bunny — ihan oikea mies! Ajattelehan vain, kuinka hyvin suoriuduimme äsken. Ei naarmuakaan — ei mitään vihiä. Työ ei ole perin kauhistavaa, senhän näet, eikä se konsanaan olisi sitä, jos työskentelisimme yhdessä."

Hän seisoi edessäni käsi kumpaisellakin olallani; hän hymyili niinkuin ainoastaan hän yksin osasi hymyillä. Kierähdin poispäin, nojasin kyynäspäitäni lieden reunustaan ja tulikuumaa otsaani käsiini. Hän taputti minua sydämellisesti selkään.

"Olkoon niin, veikko! Sinä olet aivan oikeassa ja minä enemmän kuin väärässä. En enää koskaan pyytele sinua. Mene, jos niin tahdot, ja tule puolenpäivän aikaan hakemaan kolikoita. Emme ole tulleet sopimukseen mistään, mutta tietysti autan sinut pulasta — erittäinkin sen avustuksen perusteella, mitä sinulta olen tänä yönä saanut."

Käännyin taas häneen veri kuumana.

"Autan toistekin", sanoin hammasta purren.

Hän pudisti päätään. "Ei tule kysymykseenkään", vastasi hän ja hymyili suopeasti minun järjettömälle innostukselleni.

"Mutta minä teen sen", huudahdin sadattaen. "Olen apunasi niin usein kuin tahdot! Mitä sillä on enää väliä? Olenhan jo kerran ollut mukana. Tahdon olla toistekin. Hunningolle minä olen kaikessa tapauksessa joutumassa. En voi tehdä käännöstä enkä tekisi, jos voisinkin. Kerta enemmän tai vähemmän ei merkitse mitään. Milloin tarvitset minua, mukana olen."

Niin kävi, että murtovaras Raffles ja minä teimme liiton Idus Martii-päivänä.