KEISARIN LAHJA.

I.

Kun Kannibalisaarten kuningas tuotti kuningatar Victorialle tappioita ja eräs europalainen hallitsija antoi sähkölennättimen kiidättää onnittelunsa tuosta urotyöstä, oli suuttumus Englannissa yhtä suuri kuin hämmästyskin, sillä asia ei silloin ollut yhtä tavallinen kuin miksi se perästäpäin on tullut. Mutta sitte kun tuli selville, että eräs erittäin tärkeä lahja seuraisi onnitteluja antaakseen niille pontta, niin johduttiin ajattelemaan, että sekä valkoinen että musta hallitsija olivat kumpainenkin joutuneet päästään pyörälle. Sillä lahja oli helmi, sanomattoman kallisarvoinen, muinoin brittiläisen kalvan irrottama polyneesialaisesta koristeesta ja brittiläisen majesteetin lahjottama hallitsijalle, joka nyt käytti tilaisuutta palauttaakseen sen takaisin alkuperäiselle omistajalleen.

Tapaus olisi ollut aarre sanomalehdille muutamia viikkoja myöhemmin, kuoleutuneimpana vuodenaikana. Mutta nyt kesäkuussakin sukeusi siitä johtavia kiihotuksia, lähetettyjä kirjeitä, huomattavia uutisia, lihavia otsikkoja; Daily Chronicle omisti puoli kirjallisuussivuansa viehättävälle kuvaukselle saarivaltakunnan pääkaupungista, jota Pall Mall pääkirjotuksessaan tahtoi hallituksen maan tasalle hajottamaan. Minä itse harjotin vähätuloista, mutta en aivan lahjatonta kirjailijatointa siihen aikaan, ja päivänkysymys kannusti minut pilarunoon, joka sai lehdessä paremman sijan kuin mikään mitä olin aikaisemmin julkaissut. Olin vuokrannut pois kaupunkilhuoneustoni ja ottanut itselleni halvan asunnon Thames Dittonissa, sanoen syyksi ihanteellisen kiihkoni saada myötäänsä pitää joen näkyvissäni.

"Oivallisia säkeitä, veikkoseni!" sanoi Raffles, joka oli välttämättömästi tahtonut tulla tervehtimään minua, lojuessaan veneessä minun meloessani ja perää pitäessäni. "Kai maksavat sinulle runsaasti näistä?"

"Eivät penniäkään."

"Mitä sanotkaan, Bunny! Ja minä kun luulin, että he maksavat hyvin. Kärsivällisyyttä vain, niin saat kyllä rahaosotuksen."

"Ei, varmaan en", vakuutin synkästi. "Minä saan tyytyä siihen kunniaan, että näen runoni painettuna, niin kirjotti toimittaja minulle nimenomaan", lisäsin, ja annoin tuolle suosiolliselle herralle lisänimen, joka ei ollut aivan kohtelias.

"Oletko ehkä ennen saanut maksua siitä mitä olet kirjottanut?"

Ei, sitä en ollut milloinkaan aikonut tunnustaa, mutta olin todellakin tehnyt sen, rikos oli tullut ilmi, eikä sitä enää kannattanut salailla. Olin kirjottanut rahan vuoksi, koska todella olin rahan puutteessa; olin riivatun kipeässä pulassa, jos hän välttämättömästi tahtoi tietää sen. Raffles nyökkäsi, kuin olisi hän jo tiennyt sen. Minä latelin valituksiani. Ei ollut helppo tulla toimeen vastaleivottuna kirjailijana ilman vakinaista tointa; minä puolestani pelkäsin, etten kirjottanut kyllin hyvin enkä kyllin huonosti saavuttaakseni onneani. Kärsin säännöllisesti ja hedelmättömästi tyylin etsimisessä. Runoja osasin sepittää, mutta ne eivät kannattaneet. Uutisten keruuseen tai alempaan sanomalehtimiestoimintaan en voinut enkä tahtonut alentua.

Raffles nyökkäsi taas, tällä kertaa hymyillen, ja hymy pysyi hänen silmissään, kun hän kumartui taaksepäin ja katseli minua. Tiesin hänen ajattelevan muita asioita, joihin olin alentunut, ja luulin arvaavani, mitä hän aikoi sanoa. Hän oli sanonut sen niin monta kertaa ennen, ja hän varmaan sanoisi sen vielä uudelleen. Minulla oli vastaukseni valmiina, mutta hän oli varmaan kyllästynyt uudistamaan samoja kysymyksiä minulle. Hän laski silmäluomensa alas, otti uudelleen sanomalehden, jonka oli laskenut kädestään, ja minä ehdin meloa koko Hampton Courtin punaisen muuririvin ohi, ennen kuin hän taas puhui.

"Ja tästä he eivät ole antaneet sinulle mitään! Hyvä Bunnyseni, säkeesi ovat erinomaisia, eivät ainoastaan muodon puolesta, vaan sinä olet myös keskittänyt aiheesi ja sommitellut sen sattuviksi sanoiksi. Olet varmasti antanut minulle selvemmän käsityksen asiasta kuin minulla on ollut ennen. Mutta onko se todellakin viidenkymmenentuhannen punnan arvoinen — yksi ainoa helmi?"

"Sadankymmenen, luullakseni, mutta se ei sopinut runomittaan."

"Satatuhatta puntaa!" sanoi Raffles silmät ummessa. Ja taas olin varma siitä, mitä oli tulossa, mutta vielä kerran erehdyin. "Jos se on niin paljon arvoinen", huudahti hän viimein, "niin siitä ei voisi päästä eroon; se ei ole kuin timantti, jonka voisi jakaa. Mutta pyydän anteeksi, Bunny… unohdin…"

Emmekä me sanoneet sen enempää keisarin lahjasta, sillä ylpeys viihtyy tyhjissä taskuissa hyvin, eikä pahinkaan puute maailmassa olisi voinut houkutella minua siihen ehdotukseen, jonka olin odottanut Rafflesin tekevän. Odotukseni oli ollut puolinainen toive, vaikka en tiennyt sitä ennen kuin nyt. Mutta kumpikaan meistä ei viitannut sen enempää siihen, minkä Raffles tekeytyi unohtaneeksi — minun "luopumiseni", "palautumiseeni hyveeseen", joksi hän oli sitä piloillaan sanonut. Olimme molemmat hiukan vaiteliaita ja häpeillämme, molemmat omiin ajatuksiimme vaipuneina. Emme olleet kuukausiin toisiamme tavanneet, ja kun minä seurasin häntä asemalle tuona sunnuntai-iltana vähää ennen kello yhtätoista, uskoin, että sanoimme toisillemme jäähyväiset vieläkin useammaksi kuukaudeksi.

Mutta sillä välin, kun odotimme junaa, näin noiden kirkkaiden silmien tarkastelevan minua asemalyhdyn alla, ja kohdatessani niiden katseen Raffles pudisti päätään.

"Sinä et näytä reippaalta, Bunny", hän sanoi. "Minä en ole milloinkaan uskonut tätä Thamesin laaksoa terveelliseksi. Sinun pitäisi saada ilmanalan muutosta."

"Soisinpa totisesti, että voisin saada sitä."

"Sinä todella tarvitset merimatkaa."

"Ja talven St. Moritzissa, vai tahdotko mieluummin suositella Cannesia tai Kairoa? Tuo on varsin oivallista, Raffles, mutta sinä unohdat, mitä kerroin sinulle raha-asioistani."

"En unohda mitään. Minä en vain tahtonut loukata sinua. Mutta kuule, merimatka sinun kuitenkin täytyy saada. Minäkin tarvitsen ilmanalan muutosta, ja sinun pitää tulla mukaan vieraanani. Vietämme heinäkuun Välimerellä."

"Sinunhan pitää pelata lyöntipalloa…"

"Palttua lyöntipallolle."

"Niin, jos uskoisin, että puhut vakavasti…"

"Tietysti tarkotan täyttä totta. Tuletko mukaan?"

"Silmänräpäyksessä, — jos sinä matkustat."

Ja minä puristin hänen kättään ja huiskutin kättäni jäähyväisiksi siinä täysin rauhallisessa vakaumuksessa, etten milloinkaan enää kuulisi siitä asiasta puhuttavan. Tuo oli tietenkin vain haihtuva päähänpisto eikä mitään muuta. Aloin pian toivoa, että puhe olisi merkinnyt jotakin enempää; sillä viikolla tulin sellaiseen päätökseen, että olisi parasta, jos voisin jättää Englannin tykkänään. En ansainnut mitään. Töin tuskin sain elää kituutelluksi sillä vuokran lisällä, josta olin kesäkaudeksi vuokrannut pois asuntoni kalustettuna. Sitten odottaisivat minua velkojat jälleen Lontoossa. Oliko mahdollista olla täysin rehellinen? En ollut tehnyt velkoja, kun minulla oli rahaa taskuissani, ja suoranainen epärehellisyys tuntui minusta vähemmän häpeälliseltä kuin se.

Mutta Rafflesista en tietystikään kuullut mitään, viikko kului ja puolet vielä toistakin. Mutta myöhään seuraavana sunnuntai-iltana löysin hänen sähkösanomansa asunnostani, sen jälkeen kun olin turhaan etsinyt häntä kaupungista ja epätoivoissani syönyt päivällistä typötyhjässä klubissa, johon vielä kuuluin.

"Laittaudu lähtemään Waterloo-asemalta Norddeutscher Lloydin pikajunalla", sähkötti hän, "9.25 a.p. maanantaina, tapaat minut 'Uhlanin' kannella Southamptonissa, matkaliput valmiina. Kirjotan pian."

Ja hän kirjotti todellakin hyvin herttaisen kirjeen, mutta ilmaisten suurta levottomuutta minusta, terveydestäni ja toiveistani, oikein liikuttavan kirjeen, kun ajattelee aikaisempaa tuttavuuttamme ja että se nyttemmin oli rikkoutunut. Hän sanoi ottaneensa kaksi hyttipaikkaa Neapeliin, matkustaaksemme Capriin, joka selvästi oli onnekkaan rauhan saari, missä me yhdessä paahtelisimme itseämme auringossa ja "unohtaisimme joksikin aikaa". Se oli viehättävä kirje. En ollut milloinkaan nähnyt Italiaa; hänen etuoikeudekseen koituisi välittää se tuttavuus. Ei ollut suurempaa erehdystä kuin väittää, että se maa oli mahdoton kesällä; Neapelin lahti oli kerrassaan jumalallinen, ja hän kirjotti "keijukaisten kadonneesta maasta", kuin olisi runous hänen tahtomattansa pulppuillut hänen kynästään. Palatakseni maalliseen ja suorasanaiseen, saatoin ehkä katsoa hänen olleen epäisänmaallinen siinä, että valitsi saksalaisen laivan, mutta millään muulla linjalla ei saanut niin paljoa mukavuutta ja kestitystä matkarahallaan. Olipa kirjeessä vihjaus parempaankin syyhyn. Raffles kirjotti, kuten oli sähköttänytkin, Bremenistä, ja minä ymmärsin, että hän oli käyttänyt omakohtaista vaikutusvaltaansa viranomaisiin, saadakseen alennusta matkalipuistamme.

Voipi kuvitella minun iloni ja ihastukseni! Minun onnistui maksaa mitä olin velkaa Thames Dittoniin, kiristää toimittajalta hyvin pieni maksuosotus ja räätäliltäni vielä yksi flanellipuku. Muistan, että vaihdoin viimeisen kultarahani ostaakseni laatikon Sullivan-savukkeita Rafflesille matkatupakaksi. Mutta sydämeni oli yhtä kevyt kuin kukkaronikin maanantai-aamuna, ihanimpana aamuna koko tuona koleana kesänä, kun pikajuna huruutti päiväpaisteisen meren rannalle.

Soutuvene odotti matkustajia Southamptonissa. Raffles ei ollut vastassa, enkä minä hakenutkaan häntä silmiini ennen kuin lähenisimme laivaa. Ja silloin etsin häntä turhaan. Hänen kasvonsa eivät olleet niiden monien seassa, jotka kurottausivat laivan laidan yli, eikä hänen kätensä niiden harvojen seassa, jotka huiskuttivat nenäliinojansa ystävilleen. Kiipesin kannelle äkillisen levottomuuden valtaamana. Minulla ei ollut matkalippua eikä rahaa millä sen ostaa. En tiennyt edes hyttini numeroa. Minulla oli sydän kurkussa, kun pysäytin erään tarjoilijan ja kysyin oliko mr. Raffles laivalla. Jumalan kiitos, hän oli! Mutta missä? Sitä ei mies tiennyt, ja minun täytyi mennä omin päin hakemaan häntä. Mutta en nähnyt hänestä vilahdustakaan kävelykannella enkä salongissa; tupakkahuone oli tyhjä, paitsi erästä pientä saksalaista, jonka punaiset viikset olivat harjatut ylös aina silmien kohdalle; eikä Raffles ollut omassa hytissäänkään, jonka etsin epätoivoissani, mutta jossa kuitenkin hänen nimensä matkatavarain kyljessä lohdutti minua. Mutta miksi hän itse pysytteli poissa näkyvistä, sitä en voinut käsittää, ja ainoastaan kamalia selityksiä voin ajatella.

"Ahaa, siinähän oletkin! Olen etsinyt sinua joka sopesta!"

Huolimatta painetusta kiellosta olin kavunnut komentosillalle, viimeisenä pelastuskeinona, ja siellä istui todellakin A.J. Raffles kumartuneena erään päällystön pitkän lepotuolin yli, jossa istui nuori valkopukuinen tyttö, hento, kalpea-ihoinen, tummatukkainen, hyvin kaunis-silmäinen tyttö. Niin paljon ehdin huomata hänen noustessaan ja käännähtäessään päin; sen jälkeen en voinut muuta ajatella kuin pikku irvistystä, joka vilahti hänen hyvin näytellyn hämmästyksensä purkauksen edellä.

"Mitä ihmettä — Bunny?" huudahti Raffles.

"Mistä sinä tulet?"

Minä änkytin jotakin, hänen puristaessaan kättäni.

"Tuletko matkalle sinäkin? Neapeliin myös! No, mutta sepä merkillinen sattuma… Miss Werner, saanko esitellä hänet teille?"

Ja sen hän tekikin aivan empimättä, ja kertoi minun olevan hänen vanha koulutoverinsa, jota hän ei ollut nähnyt moneen kuukauteen, monin omavaltaisin laatusanoin ja tarpeettomin yksityiskohdin, jotka heti herättivät nolostumista, epäluuloa ja uhmaa minussa. Tunsin häpeäväni meidän molempain puolesta, ja se kiusasi minua. Menetin kokonaan malttini enkä koettanutkaan saada sitä takaisin, selvitäkseni hämmennyksestäni. En voinut muuta kuin jupista sanoja, joita Raffles pani kielelleni, ja sen tein varmasti hyvin yrmeällä äänellä.

"Vai niin, sinä näit nimeni matkustajaluettelossa ja tulit etsimään minua? Sinä kunnon vanha Bunny! Mutta kuules, etkö haluaisi osalliseksi hyttiini? Minulla on oikein erinomainen kansihytti, mutta eivät luvanneet minun saavan pitää sitä yksin. Meidän täytyy järjestää se asia, ennen kuin ehtivät työntää sinne jonkun tuntemattoman. Meidän täytyy joka tapauksessa lähteä täältä."

Sillä perämies oli tullut ohjaushyttiin ja meidän jutellessamme oli luotsi ottanut komentosillan haltuunsa. Alas mennessämme lähtivät soutuveneet liikkeelle liehuvin nenäliinoin ja jäähyväisten kaikuessa, ja kumartaessamme neiti Wernerille kävelykannella, kuului syviä pitkäveteisiä huokauksia altamme, ja matkamme oli alkanut.

Se ei alkanut hauskasti Rafflesin ja minun kesken. Kannella hän oli peittänyt visapäisen hämmästykseni väkinäisellä iloisuudella; hytissä hän äityi suorasukaiseksi.

"Senkin ääliö", sähisi hän. "Nyt olet jättänyt minut taas pinteeseen!"

"Millä tavoin olen minä jättänyt sinut pinteeseen?"

En ollut huomaavinani hänen viime sanoihinsa liittynyttä loukkausta.

"Millä tavoin? Olisipa luullakseni pitänyt paksuimmallakin päällä ymmärtää tarkotukseni olevan, että me tapaisimme toisemme sattumalta!"

"Sinähän olit itse ostanut molemmat liput?"

"Ei kukaan laivalla tiedä sitä; sitäpaitsi en ollut päättänyt sitä silloin kun ostin liput."

"No, sinun olisi pitänyt antaa minunkin tietää mitä olit päättänyt. Sinä sommittelet suunnitelmia, etkä hiisku sanaakaan minulle, mutta vaadit, että minun pitäisi vaistomaisesti suoriutua niissä. Kuinka voin minä tietää, että sinulla oli jotakin tekeillä?"

Olin vaihtanut osia jonkunlaisella teholla. Raffles oli melkein allapäin.

"Asia on sellainen, Bunny, että tarkotukseni oli olla antamatta sinun siitä mitään tietää. Sinä… sinä olet tullut niin hurskaaksi vanhoilla päivilläsi!"

Hänen äänensä sävy tuntuvasti lepytti minua, mutta vielä oli minulla paljon anteeksi annettavaa.

"Jos et uskaltanut kirjottaa siitä", jatkoin, "niin oli sinun velvollisuutesi antaa minulle viittaus niin pian kuin astuin jalkani laivalle. Olisin käyttäytynyt sen mukaisesti. En ole niin pyhä kuin luulet."

Oliko se kuvittelua, vai eikö Raffles näyttänyt olevan hiukan häpeissään? Siinä tapauksessa se oli ensimäinen ja viimeinen kerta niinä vuosina, joina olen hänet tuntenut, enkä voi vannoa nähneeni oikein.

"Juuri niin oli aikomukseni tehdä", sanoi hän, "odottaa hytissäni ja huutaa sinua ohi kulkiessasi. Mutta…"

"Sinulla oli hauskempaa seuraa?"

"Sanokaamme muuta seuraa."

"Tuo viehättävä miss Werner?"

"Kyllä, hän on todellakin viehättävä."

"Niin ovat useimmat australialaiset tytöt", sanoin minä.

"Mistä tiedät, että hän on australialainen?" huudahti hän.

"Kuulin hänen puheestaan."

"Tyhmyri!" sanoi Raffles ja nauroi. "Hänellä ei ole enempää murretta puheessaan kuin sinullakaan. Hänen vanhempansa ovat saksalaisia, hän on käynyt koulua Dresdenissä ja on nyt kotimatkalla yksinänsä."

"Rahoja?" kysyin minä.

"Sinä veijari!" sanoi hän, ja vaikka hän nauroikin ymmärsin kuitenkin, että olimme tulleet siihen kohtaan, jossa oli parasta vaihtaa puheenainetta.

"No", sanoin minä, "mutta ethän varmaan neiti Wernerin tähden tahtonut, että näyttelisimme olevamme vieraita toisillemme? Sinulla on syvempiä suunnitelmia kuin se, eikö niin?"

"Ehkä on."

"Eikö olisi parasta, että kertoisit minulle, mitä ne koskevat?"

Raffles tarkasteli minua vanhalla varovaisella katseellaan, jonka tunsin niin hyvin. Olimme taas vanhalla urallamme monen kuukauden perästä, ja se houkutteli minut hymyilemään tavalla, jonka olisi pitänyt tyynnyttää häntä, sillä minä aavistin jo mitä hänen suunnitelmansa koski.

"Kyllä, jos sinä et vain lähde takaisin luotsiveneellä —?"

"En suinkaan, ole siitä huoletta."

"No niin… muistat kai helmen, josta kirjotit…" Minä en antanut hänen puhua loppuun.

"Sinulla on se!" huudahdin tulipunaisena — sillä nyt näin kasvoni seinäkuvastimesta.

Raffles näytti hämmästyneeltä.

"Ei vielä", sanoi hän, "mutta toivon saavani sen ennen kuin saavumme Neapeliin."

"Onko se laivassa?"

"On."

"Mutta kuinka — missä — kenellä se on?"

"Eräällä pienellä saksalaisella upseerilla, eräällä nuorella pystyviiksisellä nulikalla."

"Minä näin hänet tupakkahuoneessa."

"Se oli juuri hän, sillä hän on aina siellä. Herra kapteeni Wilhelm von Heumann, jos katsot matkustajaluettelosta. Niin, hän on keisarin ylimääräinen lähettiläs, ja hänellä on helmi mukanaan."

"Bremenissäkö sinä sait tämän tietää?"

"En, Berlinissä, eräältä sanomalehtimieheltä, jonka tunnen siellä. Häpeän sanoa sinulle, että minä matkustin sinne vartavasten siinä tarkotuksessa."

Minä purskahdin nauruun.

"Ei sinun tarvitse hävetä. Sinä teet nyt juuri sen, mitä toivoin sinun esittävän minulle silloin joella soudellessamme."

"Toivoitko sinä?" sanoi Raffles, katsellen minua suurin silmin. Nyt oli oikeastaan hänen vuoronsa näyttää hämmästyneeltä ja minun näyttää paljoa enemmän häpeilevältä kuin todellisuudessa olin.

"Kyllä", vastasin minä, "minä olin aivan mieltynyt tähän tuumaan, mutta en halunnut ehdottaa sitä."

"Mutta sinä olisit kuunnellut minua sinä päivänä?" Varmasti sen olisin tehnyt, ja sanoin sen myös hänelle empimättä, en tietysti ollenkaan julkeasti enkä edes osottaen sellaista innostusta kuin mies, joka nauttii tuollaisesta seikkailusta sen itsensä vuoksi, vaan hillityllä uhmalla, hampaiden välitse, kuten mies, joka on koettanut elää kunniallisesti, mutta onnistumatta. Ja kun pääsin kerran alkuun, kerroin hänelle paljon enemmän. Jotensakin kaunopuheliaasti, sen voin vakuuttaa, kuvailin yksityiskohtia myöten hänelle toivottoman taisteluni, välttämättömän tappioni, sillä toivottomia ja välttämättömiä olivat ne miehelle, jolla oli minun entisyyteni, vaikka sitä eivät tunteneetkaan muut kuin minä itse. Se oli vanha tarina varkaasta, joka koetti tulla kunnialliseksi mieheksi; se oli vastoin luontoa, sen tähden se nytkin päättyi, kuten päättyi.

Raffles oli aivan toista mieltä. Hän pudisti päätään minun vanhanaikaiselle käsitykselleni. Ihmisluonne on kuin shakkilauta; miksikä ei tyydytä siihen, että valkoiset ja mustat ruudut vaihtelevat? Miksi tahdotaan olla joko toista tai toista, kuten sankarit vanhanaikaisissa näytelmissä ja romaaneissa? Hän puolestaan oli tyytyväinen molempiin ruutuihin ja hänen mielestään vaaleat ruudut ainoastaan mustien vastakohtina esiintyivät paremmassa valossa. Minun päätelmiäni hän piti järjettöminä.

"Mutta harhaannut hyvässä seurassa, Bunny, sillä kaikki arki-apostolit veisaavat samaa virttä; ukko Vergilius oli ensimäinen ja pahin syntinen teistä kaikista. Minä puolestani sovitan niin, että voin kavuta ylös pimeyden valtakunnasta minä päivänä hyvänsä, ja aikaisemmin tai myöhemmin minä sen teenkin oikein pysyvästi. En kylläkään voi juuri ottaa vastatakseni siitä, että täyttäisin kaikki ne lovet, jotka olen tehnyt, mutta minä voin vetäytyä yksinäisyyteen ja asettua lepoon, elääkseni moitteettomasti. Ja minä luulen melkein, että se päämäärä olisi saavutettavissa tuon helmen avulla!"

"Sinä et siis enää pidä sitä liian epätavallisena myytäväksi?"

"Me voisimme lyöttäytyä suurkalastajiksi ja vetää sen mukamas merenpohjasta muun kaman kanssa. Se tulisi useamman kuukauden huonon onnen jälkeen, juuri silloin kuin olisimme aikeissa myydä kalastusveneemme; siitä koituisi, hitto vieköön, puheen-ainetta yli koko Tyynenmeren rannikon!"

"No niin, meidän täytyy saada se ensin. Onko herra von… mikä hänen nimensä nyt olikaan… pelottava vastustaja?"

"Hän on pelottavampi kuin miltä näyttää, ja peloton kuin paholainen."

Hänen puhuessaan liehui valkoinen liinapuku avonaisen oven ohitse, ja sen takana näin vilahdukselta ylöskierretyt viikset.

"Mutta todellakin hänenkö kanssaan joudumme tekemisiin? Etkö luule, että kapteenilla on se tallessaan?"

Raffles seisoi ovessa kulmat tuimasti rypyssä, mutta sitte hän kääntyi minuun päin ja sanoi kärsimättömästi:

"Hyvä ystävä, kuvitteletko ehkä koko miehistön tietävän, että sellainen kalleus on laivassa? Sinähän sanoit sen olevan sadantuhannen punnan arvoinen; Berlinissä väitettiin, ettei sitä voi rahalla korvatakaan. Minä epäilen suuresti, tokko itse kapteenikaan tietää, että von Heumann kantaa sitä yllään."

"Ja niinkö hän tekee?"

"Varmastikin."

"Meillä ei siis ole tekemistä kenenkään muun kuin hänen kanssaan?"

Hänen vastauksensa oli toimintaa eikä sanoja. Taas liehui jotakin valkoista ohi, ja Raffles meni ulos ja lyöttäytyi kolmanneksi mieheksi molempien kävelijäin seuraan.

II.

En voi ajatella komeampaa alusta kuin Norddeutscher Lloydin "Der Uhlan" oli, herttaisempaa herrasmiestä kuin sen kapteeni ja kunnollisempia ihmisiä kuin sen päällystö. Se täytyy minun kaikessa tapauksessa tunnustaa. Muutoin oli matka inhottava. Laivassa ei mitään vikaa ollut, eikä ilmassakaan, sillä se oli yksitoikkoisen ihanteellinen. Ei edes omasta sydämestäni ollut syytä etsittävä, sillä omatunto ja minä olimme tehneet totisen eron, ja päätös oli järkähtämätön. Tunnonvaivojeni mukana oli kaikki pelkokin paennut, ja minä olin valmis nauttimaan sinitaivaasta ja auringossa säteilevästä merestä samalla suruttomuudella kuin Raffles. Raffles se minua esti siitä, mutta ei hänkään yksinänsä. Raffles yhdessä tuon pienen australialaisen noidan kanssa, joka oli kotimatkalla koulusta.

Mitä Raffles saattoi hänessä nähdä — mutta sitä on turha kysyäkään. Tietysti hän ei nähnyt tytössä enempää kuin minäkään, mutta suututtaakseen minua tai kenties rangaistakseen minua pitkällisestä luopumuksestani täytyi hänen ehdottomasti kääntää minulle selkänsä ja omistaa kaikki huomaavaisuutensa tyttöletukalle Southamptonista aina Välimerelle asti. He olivat aina yhdessä. Tuo oli kerrassaan liian luonnotonta. He alottivat aamiaisen jälkeen ja jatkoivat kello yhteen-, kahteentoista yöllä; ei kulunut hetkeäkään, ettei olisi kuulunut hänen nenäänsä nauramista tai Rafflesin tyyntä ääntä, joka puheli suloista hölyn pölyä hänen korvaansa. Tietysti se oli hölyn pölyä! On käsittämätöntä, että sellainen mies kuin Raffles, niin paljon kokenut maailmaa ja sellainen naisten tuntija (tähän luonnepiirteeseen olen tahallani jättänyt koskematta, sillä se ansaitsee erikoisen kirjan), onko uskottavaa, täytyy minun kysyä, että sellaisella miehellä voisi olla muuta kuin lorua puhuttavana päivät päästään yhdessä ajattelemattoman koulutytön kanssa?

En tahdo millään muotoa olla kohtuuton; luulen myöntäneeni, että tuossa nuoressa tytössä oli yhtä ja toista puolellansa. Hänen silmänsä olivat epäämättömän kauniit, ja hänen pienten ruskeiden kasvojensa muoto oli ihastuttava, jos pelkät piirteet voivat viehättää. Tunnustan myös hänen olleen reippaampikin kuin katson naisessa miellyttäväksi, sekä kadehdittavan terve, vilkas ja eloisa. En saa kenties tilaisuutta käyttää otteita tämän nuoren naisen puheista (jos ne sitä sietäisivätkään), ja olen sentähden sitä kerkeämpi kuvailemaan häntä tasapuolisesti. Tietenkin olin hiukan ennakkoluuloinen häntä kohtaan. En pitänyt siitä, että hän oli niin lyöttäytynyt Rafflesin seuraan, joten minä päivä päivältä yhä harvemmin häntä tapasin. Halpaahan se on, mutta minun täytyy tunnustaa, että minua vaivasi tunne, joka suuresti muistutti mustasukkaisuutta.

Mustasukkaisuus raateli myöskin erästä toista —, raju, hillitsemätön, alhainen mustasukkaisuus, kapteeni von Heumann kierteli viiksiään, työnteli kalvosimiansa sormusten yli ja tuijotteli hävyttömästi minuun puitteettomien nenäkakkulainsa läpi; meidän olisi tullut lohduttaa toisiamme, mutta me emme koskaan vaihtaneet sanaakaan keskenämme. Kapteenilla oli ruma arpi toisessa poskessaan, muisto Heidelbergistä, ja minä mietiskelin, miten hartaalla kaipuulla hän toivoikaan saada antaa Rafflesille samanlaisen. Oli von Heumannillakin tilaisuutensa olla esillä. Raffles antoi hänen liittyä heihin monta kertaa päivässä ainoastaan saadakseen hänet taas lyödä pois pelistä, kun häntä halutti; niin kuuluivat hänen omat sanansa, kun minä nuhtelin häntä hänen epähienosta käytöksestään saksalaista kohtaan saksalaisella laivalla.

"Sinä teet itsesi inhotuksi laivalla!"

"Ainoastaan herra von Heumannin silmissä."

"Mutta onko se viisasta, kun me juuri häntä tahdomme puijata?"

"Viisainta mitä milloinkaan olen tehnyt. Tekeytyä ystäväksi hänen kanssaan olisi ollut onnetonta — se on liian tavallinen temppu."

Tunsin lohdutusta, kevennystä, melkein tyytyväisyyttä. Olin peljännyt, että Raffles laiminlöi asiamme, ja sen sanoinkin hänelle suoraan. Olimme nyt lähellä Gibraltaria, ja hän ei ollut virkkanut sanaakaan siitä sen jälkeen kuin kuljimme Wightin ohitse. Hän hymyili ja pudisti päätään.

"Meillä on runsaasti aikaa, Bunny, varsin runsaasti aikaa. Emme voi tehdä mitään ennen kuin saavumme Genuaan, ja se tapahtuu vasta sunnuntai-illaksi. Ihminen ei ole kuin yhden kerran nuorena; täytyy siis pitää niin hauskaa kuin voipi."

Tätä haastelimme ehtoopäivällä peräkannella, ja puhuessamme Raffles katseli terävästi ympärilleen, poistuen luotani seuraavassa hetkessä varmoin askelin. Minä vetäydyin tupakkahuoneeseen polttamaan ja lukemaan erääseen nurkkaan, ja tarkastelin von Heumannia, joka pian sen jälkeen asettui toiseen nurkkaan, jurrottamaan ja juomaan olutta.

Vain harvat matkustajat uskalsivat lähteä Punaiselle merelle keskikesällä, ja "Der Uhlan" oli tosiaan melkein tyhjä. Siinä oli kuitenkin ainoastaan joitakuita kansihyttejä, ja sillä verukkeella minä olin joutunut Rafflesin kojutoveriksi. Minä olisin voinut saada oman hytin välikannella, mutta minun täytyi välttämättä asustaa ylhäällä. Raffles oli kivenkovaan vaatinut minua itsepintaisesti pitämään kiinni siitä. Saimme siten olla yksissä herättämättä kenenkään epäluuloja, mutta myöskin käyttämättä sitä seikkaa hyödyksemme, sikäli kuin minä voin nähdä.

Sunnuntaina ehtoopäivällä minä makasin hytissä nukkumassa, alakojussa, kun Raffles ravisteli uutimiani, istuen paitahihasillaan sohvalla.

"Achilles makaa ja kyräilee kojussaan!"

"Mitäpä tässä muutakaan tehdä?" kysyin minä venytellen ja haukotellen. Panin kuitenkin merkille sen, että hänen äänensä oli hyväntuulinen, ja tein parhaani ollakseni hänen mieltänsä samentamatta.

"Minä olen keksinyt muuta, Bunny."

"Niin, sen kyllä tiedän."

"Sinä käsität minua väärin. Nulikka saa palvella vuorostaan nyt ehtoopäivällä. Minulla on ollut muuta ajattelemista."

Minä heilautin jalkani kojun reunan yli ja istuin vastapäätä häntä pelkkänä korvana. Sisempi ristikolla varustettu ovi oli suljettu ja oviverholla peitetty, kuten akkunakin sen yläpuolella.

"Me saavumme Genuaan ennen päivänlaskua", jatkoi Raffles. "Siellä on urotyö suoritettava."

"Vai niin, sinun aikomuksesi on edelleenkin ryhtyä siihen?"

"Olenko milloinkaan sanonut, etten sitä tekisi?"

"Sinä olet niin vähän vihjaillut, aijotko yrittää sitä tai tätä…"

"Tahallani, Bunny; miksi pilaisin huvimatkan tarpeettomasti liikeasioista puhumalla? Mutta nyt on aika tullut. Sen täytyy tapahtua Genuassa, jos siitä tahtoo jotakin syntyväksi."

"Maissa?"

"Ei, laivalla, huomen-illalla. Tänä-iltanakin ehkä sopisi, mutta huomenna on parempi, siltä varalta, että homma ei onnistuisi. Jos olemme pakotetut käyttämään väkivaltaa, niin voimme lähteä tiehemme ensimäisellä aamujunalla, eikä mitään tulisi tiedoksi, ennen kuin laiva olisi merellä ja von Heumann löydettäisiin kuolleena tai tainnuksissa."

"Ei kuolleena!" huudahdin minä.

"Tietystikään ei", yhtyi Raffles siihen; "mutta jos meidän täytyy paeta, on tiistai-aamu paras, sillä silloin laiva lähtee matkalle, tapahtuipa mitä hyvänsä. Mutta minä en osaa ajatella, että väkivaltaa tulisi käytettäväksi. Väkivalta on samaa kuin kykenemättömyytensä tunnustaminen. Kuinka monta kertaa olet minun nähnyt lyövän näinä vuosina? Et ainoatakaan, luulen; mutta minä olen ollut valmis lyömään joka kerralla, jos se olisi käynyt aivan välttämättömäksi."

Minä kysyin häneltä, kuinka hän pääsisi von Heumannin hyttiin kenenkään huomaamatta, ja vaikka hytissämme olikin hämärä, huomasin kuitenkin hänen kasvojensa kirkastuvan.

"Kiipeä ylös kojuuni, Bunny, niin saat nähdä."

Tein sen, mutta en voinut nähdä mitään. Raffles kurottausi eteenpäin ja kopautti venttiiliin, liikkuvaan ilmanvaihtoluukkuun, joka oli seinässä hänen makuusijansa yläpuolella. Se oli noin kahdeksantoista tuumaa pitkä ja puoleksi niin leveä, ja aukeni ulospäin, ilmanvaihtotorveen.

"Tämä on onnemme ovi", sanoi hän. "Avaa se, jos haluat; sinä et voi nähdä paljoa, sillä se avautuu vain vähän, mutta asian saa autetuksi irrottamalla pari ruuvia. Torvi on, kuten ehkä voit nähdä, melkein pohjaton; sinä kuljet sen alitse joka kerta kun menet kylpyysi, ja se päättyy ylhäällä erääseen komentosillan aukkoon. Senpä tähden on yritys tehtävä Genuassa ollessamme, sillä satamassa ei kukaan pidä vahtia komentosillalla. Meitä vastapäätä on von Heumannin ilmanvaihtoluukku. Sekin avautuu irrottamalla pari ruuvia, ja torvessa on poikkipiena, jonka päällä voipi seistä työskennellessään."

"Mutta jos joku kurkistaa alhaalta päin?"

"On kovin uskomatonta, että alhaalla kukaan sattuu kävelemään ohitse, niin uskomatonta, että hyvin uskallamme antautua siihen vaaraan. Ei, minä en voi asettaa sinua sinne alas vartioimaan. Pääasia on se, ettei meitä kumpaakaan nähdä sen jälkeen kun olemme menneet hyttiimme. Pari laivapoikaa pitää vartiota kannella, ja niistä saamme todistajat; siitä koituu totisesti salaperäisin juttu mitä milloinkaan on kuultu."

"Ellei von Heumann tee vastarintaa."

"Vastarintaa! Siihen hän ei saa tilaisuutta! Hän juo liian paljon olutta ollakseen herkkäuninen, eikä mikään ole helpompaa kuin kloroformilla huumata sikeästi nukkuva mies; sinä olet tehnyt sen itsekin erään kerran, josta ehkä on epähienoa muistuttaa sinua. Von Heumann on tiedoton heti seuraavassa silmänräpäyksessä, kun minä saan käteni sisälle hänen ilmanvaihtoluukustaan. Minä ryömin hänen ruumiinsa yli, veikkoseni!"

"Entäs minä?"

"Sinä ojennat minulle mitä tarvitsen ja puolustat linnoitusta, jos vastoinkäymistä sattuu, sekä ylimalkaan annat minulle sen siveellisen tuen, johon olen sinun takiasi tottunut. Se on ylellisyyttä, Bunny, mutta minun on ollut riivatun vaikeata tulla toimeen ilman sitä, sitte kun sinusta on tullut pelikumppanini."

Hän sanoi, että Heumann tietysti nukkuisi teljetyn oven takana, jonka hän tietysti avaisi, ja puhui muistakin tavoista harhaannuttavien jälkien aikaansaamiseksi sillä välin kun penkoisi hytissä. Raffles ei sentään odottanut mitään suuritöistä etsintää.

Von Heumannilla kaiketikin olisi helmi taskussaan; Raffles sitäpaitsi tiesikin, missä hän sitä säilytti. Minä kysyin tietysti, mistä hän oli saanut sen urkituksi, ja hänen vastauksensa herätti hetkellisen epäsoinnun välillemme.

"Se on hyvin vanha tarina, Bunny. Olen todellakin unohtanut missä kirjassa se esiintyy, vain Testamentista olen varma, ja se on Vanha. Simson oli sen onneton sankari ja joku Delila sankarittarena."

Ja hän katsoi minuun niin veitikkamaisesti, etten hetkeäkään voinut olla epätietoinen siitä, mitä hän tarkotti.

"Vai niin, kaunis australiatar on näytellyt Delilaa?" huomautin minä.

"Hyvin viattomalla tavalla."

"Onko hän viekotellut kapteenilta salaisuuden?"

"Kyllä, minä olen pakottanut kapteenin ponnistamaan kaiken voitavansa herättääksensä mielenkiintoa, ja helmestä kertominen oli hänen suuri tehokeinonsa, niinkuin olin juuri harkinnutkin. Onpa hän näyttänytkin Amylle helmen."

"Amylle… vai niin tuttavallisesti sanot! Ja tyttö kertoi sen heti sinulle?"

"Ei suinkaan, kuinka voi juolahtaakaan mieleesi sellaista? Minulle oli mitä vaikeinta saada asia livahtamaan hänen kieleltään."

Hänen äänensä olisi pitänyt varottaa minua. Mutta minulla ei ollut kylliksi huomiokykyä käsittääkseni tuota varotukseksi. Nyt olin vihdoinkin ymmärtänyt hänen järjettömän liehakoimisensa, ja seisoin siinä päätäni pudistellen ja häntä sormellani uhkaillen, suuren keksintöni johdosta sokeana hänen tuimalle katsannolleen.

"Sinä kavala käärme", naljailin minä. "Nyt käsitän kaiken; voi, kuinka olen ollut typerä!"

"Oletko varma siitä, ettet ole sitä yhä vieläkin?"

"Ei, nyt älyän kaiken mitä olen koko viikon pohtinut. En kerrassaan kyennyt käsittämään, mitä merkillistä sinä tuossa pikku tytössä voit nähdä. En voinut uneksiakaan, että se kuului näytelmään."

"Vai niin, sinä luulet sitä siksi, etkä miksikään muuksi?"

"Tietysti, senkin vanha kettu!"

"Etkö tiedä, että hän on rikkaan karjakauppiaan tytär?"

"On tusinoittain rikkaita naisia, jotka olisivat valmiit menemään naimisiin kanssasi vaikka huomispäivänä."

"Etkö voisi ajatella, että minua saattaisi haluttaa lopettaa leikki, alottaa uudella uralla ja sitte elää onnellista elämää — Australiassa?"

"Ja sen sinä sanot tuolla äänellä? — Ei, ei, sitä en todellakaan voi ajatella."

"Bunny!" huudahti hän niin kiukustuneesti, että luulin hänen lyövän minua.

Mutta siihen se jäi.

"Uskotko, että voisit elää onnellisena?" rohkenin kysyä.

— "Luoja tiesi!" vastasi hän. Ja hän meni minun jäädessäni seisomaan hämmästyneenä hänen katseestaan ja äänensä sävystä sekä kaiken tämän — entistä enemmän — mitättömästä aiheesta.

III.

Näppärin ja vaikein kaikista murtovarkauksista, mitä olen nähnyt Rafflesin tekevän, oli se, jonka hän suoritti yhden ja kahden välillä tiistaiyönä Genuan satamassa ankkurissa olevalla pohjoissaksalaisella höyrylaiva "Uhlanilla".

Ei pienintäkään vastusta sattunut. Kaikki oli otettu lukuun, kaikki kävi, kuten hän oli minulle vakuuttanut täytyvän käydä. Ketään ei ollut alhaalla, kannella ainoastaan laivapojat, ja komentosilta tyhjänä. Kello kaksikymmentäviisi minuuttia yli yhden Raffles, ilman rihmaakaan ruumiinsa ympärillä, ainoastaan pieni puuvillalla tulpattu lasipullo hampaiden välissä ja pieni ruuvi taltta korvan takana, tunkeutui jalat edellä läpi vuoteensa yläpuolella olevan ilmanvaihtoreijän. Yhdeksäntoista minuuttia vailla kaksi hän tuli takaisin pää edellä, pullo yhä hampaissaan, mutta nyt puuvillaan kiedottuna, jotta sen sisällä olevan suuren valkoisen pavun muotoisen esineen kalinaa ei kuuluisi. Hän oli irrottanut ruuveja ja kiertänyt ne jälleen paikoilleen; hän oli irrottanut v. Heumannin venttiilin ja jälleen asettanut sen ennalleen — samoin kuin hän nyt menetteli omansa kanssa. Mitä von Heumanniin tuli, hänen oli tarvinnut ainoastaan asettaa kostea puuvillatukko ensin hänen viiksilleen ja sitte pitää sitä hänen avonaisen suunsa edessä; sen jälkeen oli anastaja ryöminyt edes takaisin hänen sääriensä yli edes oihkausta aikaan saamatta.

Ja tässä oli saalis — helmi suuri kuin pähkinä — viehkeän ruusunpunainen kuin naisen kynsi — merirosvoaikojen saalis — europalaisen keisarin lahja Eteläsaarten ruhtinaalle. Ihailimme sitä, kun kaikki oli kunnossa. Joimme sen maljaksi whiskyä ja soodavettä, jota olimme hankkineet yöksi suuren tapahtuman johdosta. Mutta tapaus oli suurempi ja kunniakkaampi kuin olimme milloinkaan uskaltaneet uneksia. Meillä ei ollut nyt muuta tehtävää kuin piilottaa helmi (jonka Raffles oli irrottanut puitteestaan, jättäen tämän entiseen paikkaansa), jotta voisimme läpäistä ankarimmankin tarkastuksen ja kuitenkin viedä sen mukanamme maihin Neapelissa; ja Raffles jäi sitä tekemään minun mennessäni makuulle. Minä olisin mieluummin halunnut lähteä maihin heti ja paeta Genuasta saaliin kanssa, mutta siitä hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan monen hyvän syyn vuoksi, joista puhun myöhemmällä.

Ylimalkaan en luule mitään huomatun tai epäillyn ennen kuin nostimme ankkurin; mutta siitä en kuitenkaan ole varma. On mahdotonta, että mies voidaan nukkuessaan kloroformilla huumata hänen huomaamattansa perästä päin mitään seurauksia tai tuntemattansa epäiltävää hajua aamulla. Silti näyttäysi von Heumann kuin ei hänelle olisi mitään tapahtunut, saksalainen myssy silmille vedettynä ja viikset pystyyn kierrettyinä. Ja kello kymmeneltä jäi Genua taaksemme; viimeinen laiha siniraitainen virkamies oli poistunut laivamme kannelta; viimeinen hedelmien myyjä oli ajettu pois useammalla vesiämpärillisellä ja soutanut maihin, kiroten meitä veneessään; viimeinen matkustaja oli tullut laivaan viimeisessä silmänräpäyksessä — harmaapartainen rettelöitsijä, joka antoi ison höyrylaivan odottaa sen aikaa kuin hän tinki puolesta liirasta soutajansa kanssa. Mutta vihdoinkin lähdimme matkalle, majakka sivuutettiin ja Raffles ja minä seisoimme laitaa vasten, katsellen varjojamme, jotka kuvastuivat valjunvihreässä juovikkaalta marmorilta näyttävässä, keulavantaan halkomassa vedessä.

Von Heumann oli taaskin vuorostaan virantoimituksessa; suunnitelmaan kuului, että hänen tuli hääriä keikarina koko päivän, jotta välttämätön ilmitulon hetki lykkäytyisi. Neitonen tosin näytti ikävystyneeltä ja loi lakkaamatta silmäyksiä meihin, mutta von Heumann näytti erittäin halukkaalta käyttämään tilaisuutta hyväkseen. Silti oli Raffles levoton ja huonolla tuulella. Hän ei tuntunut voittajalta. Minä saatoin vain otaksua, että edessä oleva ero Neapelissa painoi hänen mieltään.

Hän ei tahtonut puhua minulle, mutta ei myöskään antanut minun poistua.

"Jäähän vielä paikoillesi, Bunny. Minulla on sanottavaa sinulle. Osaatko uida?"

"Hiukan."

"Kahtakymmentä kilometriä?"

"Kahtakymmentä?" Minä purskahdin nauramaan.

"Tuskin yhtäkään kokonaista! Miksi sitä kysyt?"

"Me pysymme parinkymmenen kilometrin päässä rannasta koko päivän."

"Mitä ihmettä sinä nyt tarkotat?"

"En mitään… mutta jos käy oikein huonosti, aijon uida maihin. Arvatakseni et sinä laisinkaan osaa uida veden alla?"

En vastannut hänen kysymykseensä, tuskin kuulin sitä; kylmä hiki kihosi otsalleni.

"Minkätähden kävisi hyvin huonosti?" kuiskasin.

"Emmehän toki ole tulleet ilmi?"

"Emme."

"Miksi puhut kuin olisimme?"

"Me voimme tulla ilmi; eräs vanha vihollisemme on laivassa."

"Vanha vihollisemme?"

"Mackenzie."

"Mahdotonta —!"

"Se parrakas mies, joka tuli laivalle viime hetkessä."

"Oletko varma siitä?"

"Olen. Minua vain harmittaa nähdä, ettet sinäkin häntä tuntenut."

Pyyhin otsaani nenäliinallani. Lähemmin ajatellessani oli tuon vanhan herran ryhdissä todellakin ollut jotakin tutunomaista, ja hänen liikkeensä olivat olleet aivan liian nuorekkaat noin vanhan näköiselle; hänen partansa ei tuntunut herättävän luottamusta, kun nyt ajattelin sitä tämän hirmuisen havainnon valossa. Katselin ympärilleni kannella, mutta vanhaa herraa ei näkynyt.

"Sitä pahempi", sanoi Raffles. "Näin hänen menevän kapteenin hyttiin parikymmentä minuuttia sitten."

"Mutta mitä varten on hän täällä?" huudahdin minä surkealla äänellä. "Voiko se olla sattumaa — seuraakohan hän jonkun muun jälkiä?"

Raffles pudisti päätään.

"Tuskin tällä kerralla."

"Uskot siis, että sinua vainutaan…?"

"Sitä olen peljännyt useampia viikkoja."

"Ja kuiteinkin sinä seisot siinä!"

"Mitä tekisin? En tahdo uida ennen kuin on pakko. Alan toivoa, että olisin totellut neuvoasi, Bunny, ja jättänyt aluksen Genuassa. Mutta nyt olen aivan varma siitä, että Mackenzie vartioitsi sekä laivaa että rautatieasemaa viimeiseen hetkeen asti. Sentähden onnistui hän niin luontevasti."

Hän otti savukkeen ja ojensi minulle kotelon, mutta minä pudistin kärsimättömästi päätäni.

"Minä en vieläkään ymmärrä", sanoin. "Miksi ajaisi hän sinua takaa? Ei suinkaan hän ole voinut matkustaa koko noin pitkää matkaa helmen vuoksi, joka oli täydessä turvassa, sikäli kuin hän tiesi. Kuinka sen selität?"

"Aivan yksinkertaisesti siten, että hän on jo jonkun aikaa pitänyt minua silmällä, luultavasti siitä asti kuin ystävämme Crawshay livahti hänen sormiensa lomitse marraskuussa. Olen huomannut muitakin merkkejä siitä. En ole ollenkaan valmistautumaton tähän. Mutta vastassani ei voi olla muuta kuin epäluuloja. Vannonpa ettei hän saa mitään ilmi eikä löydä helmeä! Selitystä tahdot, Bunny hyvä. Tiedän kuinka hän on tänne tullut, aivan yhtä hyvin kuin itse olisin tuo skotlantilainen, ja tiedän, mitä hän nyt aikoo tehdä. Hän sai kuulla, että olin matkustanut ulkomaille ja koetti etsiä syytä siihen; hän kuuli puhuttavan von Heumannin matkasta ja hänelle uskotusta tehtävästä, ja siinähän oli syy päivänselvänä. Hyvät toiveet tavata minut keskellä uutta urotyötä! Mutta hän ei siinä onnistu, Bunny; muista minun sanoneen, että hän tarkastaa koko laivan ja meidät kaikki, kun varkaus tulee tunnetuksi; mutta hän saa etsiä turhaan. Katso, tuolla seisoo kapteeni ja viittoo nuuskijaa hyttiinsä; viiden minuutin päästä paukahtaa!"

Mutta ei mitään pamausta tapahtunut, ei mitään hälyytystä, ei tarkastettu matkustajia, ei edes kuulunut kuiskettakaan siitä mitä oli tapahtunut. Rettelön sijasta vallitsi onnettomuutta ennustava rauha, ja minä näin selvästi, että Raffles tunsi melkoista levottomuutta siitä, ettei hänen ennustuksensa toteutunut. Jotakin kamalaa oli tässä hiljaisuudessa sellaisen menestyksen jälkeen, ja hiljaisuutta kesti useampia tunteja, joll'aikaa Mackenzie ei näyttäytynyt. Mutta hän oli toimessa aamiaistunnilla — silloin hän oli meidän hytissämme!

Olin laskenut kirjani Rafflesin kojuun, ja kun otin sen sieltä aamiaisen jälkeen, tulin koskettaneeksi makuuvaatteita. Ne olivat vielä lämpimät jonkun elävän olennon jäljiltä, ja vaistomaisesti heilautin itseni venttiilin kohdalle; kun avasin sen, suljettiin salaman nopeudella vastapäätä oleva venttiili.

Kerroin havaintoni Rafflesille. "Se on saman tekevää. Antaa hänen etsiä helmeä!"

"Oletko heittänyt sen mereen?"

"Sellaiseen kysymykseen en alennu vastaamaan."

Hän pyörähti kengänkorollaan toisaanne, ja sen jälkeen näin hänen useampana kertana koettavan parastaan käyttääkseen hyväkseen viimeistä ehtoopäivää vastustamattoman miss Wernerin seurassa. Muistan vieläkin kuinka miss Werner näytti sekä arvokkaalta että sorealta yksinkertaisessa ruskeassa puvussaan, joka sopi erinomaisesti hänen iholleen ja jota somisti tulipunainen reunus. Minä suorastaan ihailin häntä sinä ehtoopäivänä, sillä hänen silmänsä olivat todella kauniit ja hampaat myöskin, mutta en ollut milloinkaan ihaillut häntä enemmän vastoin tahtoani. Sillä minä kävelin lakkaamatta heidän ohitsensa, saadakseni vaihtaa jonkun sanan Rafflesin kanssa ja ilmottaakseni hänelle, että tiesin vaaran olevan lähellä; mutta hän ei edes tahtonut kohdata katsettani. Lopulta heitin koko yrityksen. Ja minä tapasin hänet pian kapteenin hytissä.

Ne olivat kutsuneet hänet sinne ensin; hän oli astunut sisälle hymyillen ja hymyilevänä tapasin hänet siellä, kun minutkin kutsuttiin. Kapteenin hytti oli tilava kuten laivan päällikön ainakin. Mackenzie istui sohvalla parta kiiltävällä pöydällä edessään; mutta kapteenin edessä oli revolveri, ja kun minä tulin sisälle, sulki ensimäinen perämies, joka oli minut sinne kutsunut, oven ja asettui seisomaan selkä sitä vasten. Von Heumann istui siellä myöskin viiksiänsä hypistellen.

Raffles nyökkäsi minulle.

"Tämä on kovin hullunkurista!" huudahti hän. "Muistatko vielä helmen, josta niin terävästi kirjotit, Bunny, keisarin helmen, jota ei voinut rahalla maksaa? Nyt se kuuluukin tulleen annetuksi tälle pikku ystävällemme toimitettavaksi perille, poika parka on sen hävittänyt, ja kun me olemme englantilaisia, niin luullaan meidän anastaneen sen!"

"Tiedän että olette sen tehneet", tokaisi Mackenzie ja nyökkäsi parrallensa.

"Tunnet kai tuon kunniallisen äänen", sanoi Raffles. "Se on vanha tuttavamme Mackenzie Scotland Yardin etsivästä osastosta ja itse Skotlannista."

"Jo riittää", huudahti kapteeni. "Antaudutteko tarkastettavaksi, vai pitääkö minun käyttää väkivaltaa?"

"Kuten tahdotte", vastasi Raffles, "mutta toivoakseni annatte minun ensin tehdä vastaväitteemme. Syytätte minun murtautuneen kapteeni von Heumannin hyttiin aikaisin tänä aamuna ja sieltä varastaneen tuon kirotun helmen. No, minä voin näyttää toteen, että olin koko yön hytissäni, enkä epäile, että ystävänikin voi todistaa samaa."

"Tietysti voin!" vakuutin minä kiukkuisesta "Sen voivat laivapojat vakuuttaa."

Mackenzie nauroi ja pudisti päätään kiiltävästä mahongista paistavalle kuvalleen.

"Olipa se ovelasti harkittua", sanoi hän, "ja olisikin luultavasti auttanut teidät pälkäästä, ellen minä olisi saapunut laivaan. Mutta minä olen juuri luonut silmäyksen venttiileihin, ja luulen tietäväni, miten olette menetelleet. No, yhdentekevää, hra kapteeni. Pistän vain käsirautoihin nämä nuoret keikarit, ja sitte…"

"Millä oikeudella?" karjasi Raffles jyrisevällä äänellä, enkä ollut milloinkaan nähnyt hänen kasvojansa niin tulistuneina. "Tarkastakaa meidät, jos tahdotte, tutkikaa kaikki tavaramme, mutta älkää satuttako kättänne meihin ilman vangitsemiskäskyä!"

"Sitä en mitenkään uskaltaisi", vastasi Mackenzie vakavasti, kopeloidessaan povitaskuaan, ja Raffles sujautti kätensä omaansa. "Pidättäkää häntä!" huusi skotlantilainen, ja iso revolveri, joka oli seurannut meitä niin monta yötä, mutta jonka laukausta en ollut milloinkaan kuullut, sinkosi pöydälle ja joutui kapteenin käsiin.

"All right", sanoi Raffles raivoissaan ensimäiselle perämiehelle, "nyt voitte minut laskea. En yritä sitä toistamiseen. No niin, Mackenzie, näyttäkää vangitsemiskäsky!"

"Lupaatteko olla repimättä sitä?"

"Mitä hyötyä olisi minulle siitä? Antakaa minun nähdä se", sanoi Raffles käskevällä äänellä, ja salapoliisi totteli. Raffles rypisti kulmiaan lukiessaan asiapaperia, hänen suunsa ympärille muodostui jäykkä piirre, mutta silisi äkkiä, ja myhäillen ja olkapäitään kohauttaen luovutti hän paperin takaisin.

"Kelpoitatteko sen?" kysyi Mackenzie.

"Olkoon menneeksi… onnittelen teitä, Mackenzie, mutta onpa siinä huikea ansioluettelo, Bunny… kaksi murtovarkautta ja Melrose-kaulanauha!" Ja hän kääntyi minuun viattomasti syytetyn hymyilyllä.

"Ja kaikkityyni helposti todistettavissa", virkkoi skotlantilainen ja pisti käskyn taskuunsa. "Minulla on samanlainen teidän laskuunne", hän lisäsi nyökäten minulle, "vaikka ei niin pitkä."

"Surkeata ajatella", pahoitteli kapteeni, "että laivani on tullut varkaiden pesäksi! Tästä koituu kovin ikävä juttu. Minä olen pakotettu panettamaan teidät molemmat rautoihin kunnes pääsemme Neapeliin."

"Ettehän toki!" huudahti Raffles. "Mackenzie, puhukaa hänen kanssaan, älkää jättäkö maanmiehiänne pinteeseen kaikkien ihmisten silmissä. Emmehän voi päästä pakoon, kapteeni; voittehan pitää asian salassa tänään? Katsokaa, tässä on kaikki mitä minulla on taskuissani; tyhjennä sinäkin omasi, Bunny, ja he voivat riisua meidät alasti, jos epäilevät, että meillä on hihoihin piilotettuna aseita. En muuta pyydä kuin että meitä ei panna käsirautoihin!"

"Saatte sen", huudahti Raffles, "te saatte sen silmänräpäyksessä, jos lupaatte, ettei meidän tarvitse alistua mihinkään julkiseen häväistykseen laivalla."

"Voidaanhan koettaa", arveli Mackenzie, "niin kauvan kuin käyttäydytte kunnollisesti. No, missä se on?"

"Pöydällä nenänne edessä."

Laskin katseeni alas, kuten kaikki muutkin, mutta ei pöydällä mitään helmeä näkynyt. Vain kapineet, jotka olimme taskuistamme tyhjentäneet — kellomme, lompakkomme, kynämme, kynäveitsemme ja paperossikotelomme — olivat levällään pöydällä, sekä mainitut revolverit.

"Teette pilaa meistä", vastasi Mackenzie. "Mitä se hyödyttää?"

"En teekään", nauroi Raffles. "Panen älykkyytenne koetukselle. Mitä pahaa siinä on?"

"Onko se tässä pöydällä, totta puhuen?"

"On pöydällä, sen vakuutan kunniasanallani."

Mackenzie avasi paperossikotelon ja pudisteli jokaista savuketta erikseen. Raffles pyysi yhtä polttaakseen, ja kun hänen pyyntönsä täytettiin, huomautti hän, että helmi oli ollut pöydällä paljoa ennemmin kuin savukkeet. Mackenzie otti heti pistoolin ja aukaisi sen tyvessä olevan pikku kolon.

"Ei siellä, ei siellä", selitteli Raffles, "mutta nyt laukeaa! Koettakaa patruunia!"

Mackenzie kaatoi ne kämmenelleen ja ravisti jok'ainoata erikseen korvansa vieressä, mutta ilman tulosta.

"Antakaa ne minulle."

Ja silmänräpäyksessä oli Raffles löytänyt oikean, hän puri luodin pois ja asetti sirolla liikkeellä keisarin helmen keskelle pöytää.

"Tämän jälkeen ehkä osotatte minulle sen verran taipuvaisuutta kuin on vallassanne. Olen, kuten näette, käyttäytynyt lurjuksen tavoin, herra kapteeni, ja sellaisena olen valmis makaamaan raudoissa koko yön, jos katsotte sitä tarpeelliseksi laivan turvallisuuden vuoksi. Pyydän teitä vain ensin suomaan minulle pikku suosionosotuksen."

"Se riippuu siitä mitä pyyntönne koskee."

"Kapteeni, olen tehnyt laivallanne ollessa pahemmankin teon kuin kukaan teistä tietää. Olen mennyt kihloihin ja tahdon sanoa jäähyväiset!"

Hämmästyimme luullakseni kaikin yhtä suuresti, mutta ainoa, jonka ällistys puhkesi sanoiksi, oli von Heumann; sydämen syvyydestä lähtenyt saksalainen kirous oli melkein ensimäinen äännähdys hänen taholtaan koko keskustelun aikana. Mutta nopeastipa hän siihen liitti voimakkaan vastalauseen pyydettyä hyvästijättöä vastaan, vaikka hänen sanojansa ei otettu kuuleviin korviin, ja tarmokas vanki sai tahtonsa täytäntöön. Hän saisi olla viisi minuuttia tytön kanssa kahden kesken perämiehen ja Mackenzien seisoessa vähän matkan päässä heistä (ei kuitenkaan kuuluvissa) revolverit seljän takana. Meidän kaikkien astuessa ulos hytistä seisahtui hän ja tarttui käteeni.

"Olen siis lopultakin toimittanut sinut pinteeseen, Bunny — viimeinkin ja kaiken sen jälkeen mitä olemme yhdessä saaneet aikaan! Jos tietäisit, kuinka pahoillani olen! Mutta sinulle ei tule pitkää rangaistusta — en voi käsittää, minkätähden sinut laisinkaan tuomittaisiin. Voitko antaa minulle anteeksi? Nyt eroamme vuosikausiksi, kenties ijäksi! Sinä olet aina ollut hyvä toveri tarpeen vaatiessa; jonakin päivänä sinä kukaties et pahoilla mielin muistele, että olit hyvä toveri viimeiseen silmänräpäykseen asti!"

Hänen katseessaan kuvastui tarkotus, jonka ymmärsin; purin kampaani yhteen ja jännitin kaikki hermoni toimintaan, kun viimeisen kerran elämässäni puristin tuota voimakasta ja taitavaa kättä.

Kuinka elävästi viimeinen näytös on jäänyt mieleeni ja pysyy muistissani kuolemaani asti! Kuinka selvästi kuvastuu eteeni jokainen piirre, jokainen varjo tuolla auringon valaisemalla kannella! Olimme niiden saarien välissä, joita on siroteltuina Genuan ja Neapelin taipaleelle; purppuranpunainen pilkku, joka hävisi auringon hehkuun ylähangan puolelle, oli Elba. Kapteenin hytti oli sillä puolella, ja juuri se auringon kirkkaasti valaisema laita oli ihmisistä tyhjänä, paitsi minua ympäröivää ryhmää ja tuota kalpeata, hentoa, ruskeaan puettua olentoa etäämpänä peräpäässä Rafflesin vieressä. Kihloissa? En voinut uskoa sitä, en voi uskoa vielä tänä päivänäkään. Mutta siellä he seisoivat kahden kesken, meidän kuulemattamme sanaakaan heidän keskustelustaan; siellä kuvastuivat he auringonlaskua vasten, taustanansa se pitkä häikäisevä auringossa hohtava meren kaistale, joka kimalteli Elban ja "Uhlanin" rungon välillä, ja heidän varjonsa ulottuivat melkein meidän jalkoihimme asti.

Äkkiä — vain silmänräpäys —, ja tehty oli tekonen, jota en milloinkaan ole tiennyt ihaillako vai kammotako. Hän kietaisi käsivartensa tytön ympärille, suuteli häntä kaikkien meidän nähden — ja heitti hänet sitte luotaan, niin että hän oli kaatua. Tämä hänen liikkeensä ennusti mitä nyt seurasi. Perämies ryntäsi häntä kohti ja minä perämiehen jäljessä.

Raffles ponnahti kaiteelle, mutta viimeisellä sekunnilla…

"Pidätä häntä, Bunny!" huusi hän. "Pidä häntä lujasti kiinni!"

Ja noudattaessani tätä viimeistä käskyä kaikin voimin ja vähääkään ajattelematta mitä tein, paitsi että hän oli käskenyt minua niin tekemään, näin hänen nostavan kätensä yhteen päänsä yli, ja hänen notkea vartalonsa viuhahti auringonlaskun rusossa samalla sorealla täsmällisyydellä, kuin olisi hän hypännyt pää edellä uimalaitoksen hyppysillalta!

* * * * *

Mitä sitte kannella tapahtui, siitä en voi mitään kertoa, sillä minä en ollut siellä. Ei myöskään voi rangaistukseni, pitkällinen vankilassa virumiseni eikä pysyväinen kunniattomuuteni herättää lukijan mielenkiintoa, ellei mahdollisesti se seikka, että minun lopulta onnistui karata. Mutta yksi tapaus täytyy minun mainita, uskotaan sitä tai ei — ainoastaan yksi tapaus vielä ja siihen lopetan.

Minut pantiin heti rautoihin toisen luokan ylähangan puoleiseen hyttiin, ja ovi suljettiin perässäni, kuin olisin ollut toinen Raffles. Sill'aikaa laskettiin vene vesille ja annettiin sen tehdä tuloksettomia etsiskelyretkiä sinne tänne ulapalla. Mutta joko oli laskevan auringon kilo laineilla sokaissut kaikkien silmät, tai sitten kohtasi minun silmiäni merkillinen harhanäky.

Sillä vene tuli takaisin potkurin käydessä ja vangin tirkistellessä hytin akkunasta yli auringon valaiseman ulapan, jonka hän uskoi ikuisesti sulkeutuneen hänen toverinsa yli. Äkkiä vaipui aurinko Elban saaren taakse, väreilevä kimalluksen vyö haihtui silmänräpäyksessä ja painui jäljettömiin veden kalvolta, ja puolivälissä rannasta, jo pitkän matkan laivasta taampana, liikkui — ellei näköni pettänyt — musta pilkku keskellä harmajaa äärettömyyttä. Päivälliskello oli soinut, ja kenties olivat kaikki muut herenneet tähystelemästä. Ja nyt se hävisi näkyvistä, sitte nousi uudelleen; nyt se painui ja lopulta kokonaan katosi näköpiiristäni. Mutta vieläkin kerran se näyttäytyi, vain pienenä hitusena, joka lipui harmajassa, hämärässä etäisyydessä purppuranpunaista saarta kohden, lännen vaalenevalla kulta- ja violettiviiruisella taivaanrannalla. Ja yö ehätti minut ennen kuin olin päässyt selville siitä, olinko nähnyt ihmispään vai jotakin muuta.