ERÄS VELASQUEZIN TAULU.

"No", sanoi Raffles, "mitä sanot siitä?"

Minä luin ilmotuksen vielä kertaalleen, ennen kuin vastasin. Se oli Daily Telegraphin viimeisellä palstalla ja kuului seuraavasti:

"Kahden tuhannen punnan palkkio. Tämän summan voi ansaita henkilö, joka kykenee ottamaan arkaluontoisen toimen tehdäkseen ja on valmis panemaan itsensä hiukan vaaranalaiseksi. Sähköteitse vastaus: 'Turva, Lontoo'."

"Sen sanon", huomautin minä, "että tämä on kummallisin ilmotus, mitä milloinkaan on painettu."

Raffles hymyili.

"Ei juuri aivan, Bunny, mutta sangen merkillinen, sen tunnustan."

"Ajatteles numeroa!"

"Niin, onhan se kylläkin korkea."

"Ja tehtävä — ja vaara!"

"Niin, sen muoto on suora, se täytyy myöntää. Mutta erikoisinta on se, että hän pyytää vastausta sähköteitse! Henkilössä, joka tuon on keksinyt, ja hänen pelissään on jotakin ihan omaperäistä; yhdellä sanalla hän häätää sen miljoonan, joka vastaa hänen ilmotukseensa joka päivä kun voi hankkia postimerkin. Minun vastaukseni maksoi viisi shillinkiä, ja silloin olin myös maksanut vastauksen itselleni tulevaksi."

"Vai niin, sinä olet ilmottautunut?"

"Niin tietysti", vastasi Raffles. "Minä tarvitsen kaksituhatta puntaa yhtä hyvin kuin toinenkin."

"Panitko oman allekirjotuksesi?"

"Ei, sitä en tehnyt, Bunny. Minä vainuan hommassa jotakin houkuttelevaa ja laitonta, ja sinä tiedät, kuinka varovainen olen. Allekirjotin Glasspool, osoite Hickey, Conduit-katu 78; se on räätälini. Ja kun olin lähettänyt sähkösanoman, menin hänen luoksensa ja kerroin hänelle, mitä hänen oli odotettava. Hän lupasi lähettää vastauksen minulle niin pian kuin se saapuisi. En yhtään ihmettelisi, jos se tulisi juuri tässä!"

Hän oli jo ulkona ennenkuin koputus ulko-ovelle oli heittänyt kaikumasta huoneissa, ja seuraavassa hetkessä hän tuli takaisin avattu sähkösanoma kädessään ja kasvot täynnä uutisia.

"Mitä arvelet?" sanoi hän. "'Turva' on Addenbrooke, asianajaja, ja hän haluaa tavata minut mitä pikimmin!"

"Tunnetko hänet sitten?"

"Ainoastaan maineeltaan. Toivoakseni ei hän tunne minua. Hän on se veitikka, joka sai kuusi viikkoa siitä, että esiintyi kierästi Sutten-Wilmerin oikeusjutussa; kaikki ihmiset ihmettelivät, ettei häntä erotettu asianajajain ammattikunnasta. Sensijaan on hän saanut aimo määrän resuisempia asioita ajaakseen, ja jokainen hankalaan juttuun sotkeutunut veijari menee suoraan Bennet Addenbrooken luo asiallansa. Hän on luullakseni ainoa mies, joka julkeaisi panna lehteen tällaisen ilmotuksen, ja ainoa, joka voisi sen tehdä herättämättä epäluuloja. Se on hänelle luonteenomaista, mutta siitä voit olla varma, että asian pohjalla on jotakin arveluttavaa. On omituinen sattuma, että olin ajatellut pitkän aikaa itse mennä Addenbrooken luo, jos jotakin ikävää tapahtuisi."

"Ja nyt menet hänen luokseen?"

"Suoraan", vastasi Raffles ja harjasi hattuaan, "ja niin teet sinä myöskin."

"Mutta minä tulin hakemaan sinua ulos aamiaiselle."

"Syöt aamiaista kanssani, kun olemme tavanneet tuon miehen. Tule nyt, Bunny; keksimme sinulle nimen matkalla; minun nimeni on Glasspool, älä vain unhota sitä."

Mr. Bennet Addenbrookella oli tilava konttorihuoneusto Wellington-kadulla Strandilla, ja hän oli meidän saapuessamme kaupungilla, mutta vain "pistäytyneenä raatihuoneelle". Jo viiden minuutin kuluttua hän tuli takaisin. Hän oli ripeä, punakka, tarmokas mies, jonka kasvojen ilme oli itseluottavainen, melkein voitonriemuinen. Hänen mustat silmänsä lensivät seljälleen, Rafflesia silmäillessään.

"Mr. — Glasspool?" huudahti asianajaja.

"Niin, se on nimeni", myönsi Raffles kuivasti ja julkeasti.

"Mutta ei lyömäpalloklubissa", huomautti toinen kavalasti. "Hyvä herraseni, olen nähnyt teidän lyövän liian monta porttia alas, antaakseni itseäni johtaa harhaan."

Yhden ainoan silmänräpäyksen näytti Raffles julmistuneelta; sitte hän kohautti olkapäitään ja hymyily muuttui röyhkeäksi naurun hykähdykseksi.

"Vai niin, te olette 'iskenyt' minut vuorostani", sanoi hän. "No niin, eipä tässä luullakseni ole mitään selittämistä. Olen pahemmassa rahapulassa kuin tahdoin omassa nimessäni tunnustaa, siinä koko juttu, ja olen tuon tuhannen punnan palkkion tarpeessa."

"Kahden tuhannen", oikaisi asianajaja. "Ja mies, joka ei mielellään tahdo esiintyä omalla nimellään, on juuri sellainen henkilö, jota haluan, niin että teidän ei siitä asiasta tarvitse olla laisinkaan huolissanne. Asia on kuitenkin aivan yksityistä ja kahdenkeskistä laatua." Hän katsahti terävästi minuun.

"Luonnollisesti", sanoi Raffles. "Mutta siinähän puhuttiin jotakin vaaranalaisuudestakin."

"Kyllä, sitä siinä hommassa myös on."

"Siinä tapauksessa on kaiketi kolme päätä parempi kuin kaksi. Sanoin haluavani ansaita nuo tuhannen puntaa; ystäväni tässä haluaisi toisen tuhannen. Olemme molemmat pahassa pinteessä, ja me otamme toimeksemme tuon asian yhteisesti tai emme ollenkaan. Pitääkö teidän tietää hänen nimensä myös? Minä ilmottaisin oikean nimeni, Bunny."

Mr. Addenbrooke rypisti kulmiaan nimikortille, jonka jätin hänelle, sitten hän naputteli sitä kynsillään, ja lopulta muuttui hänen epäröimisensä hämilliseksi hymyilyksi.

"Asian laita on sellainen, että minä itsekin olen hiukan pulassa", tunnusti hän viimein. "Teidän vastauksenne on ensimäinen, minkä olen saanut; ihmiset, joilla on varaa lähettää pitkiä sähkösanomia, eivät lue 'Daily Telegraphin' ilmotuksia; mutta toiselta puolen en ollut juuri valmistautunut siihen, että saisin vastauksen sellaisilta henkilöiltä kuin te olette. Suoraan sanoen ja tarkemmin miettiessäni en ole varma siitä, että te olisitte sopivia minulle — hienojen klubien jäseninä! Käännyn mieluummin sellaisten puoleen… hm… joiden elämä on seikkailemista."

"Me olemme seikkailijoita", sanoi Raffles vakavasti.

"Mutta te kunnioitatte lakia?"

Mustat silmät kiiluivat häijysti.

"Emme ole roistoja ammatiltamme, jos sitä tarkotatte", selitti Raffles ja hymyili. "Mutta me olemme kaltevalla pinnalla, ja voisimme tehdä paljon tuhannesta punnasta, eikö totta, Bunny?"

"Mitä hyvänsä", mutisin minä.

Asianajaja naputteli kirjotuspöytää sormillaan.

"Sanon teille, mitä tahtoisin teidän tekevän. Teillä on vapaus kieltäytyä. Hanke on laitonta, mutta tapahtuu hyvän asian vuoksi; lisäksi se on hiukan vaarallinen, mutta asiatuttavani on valmis maksamaan vaaran. Vieläpä maksaa hän yrityksestäkin, vaikka tämä ei onnistuisi; rahat ovat siten melkein varmasti teidän niin pian kuin olette suostuneet antautumaan vaaraan. Asiatuttavani on Sir Bernard Debenham Broom Hallista, Esheristä."

"Tunnen hänen poikansa", huomautin minä.

Raffles tunsi hänet myöskin, mutta ei sanonut mitään, vaan loi minuun paheksuvan katseen. Bennet Addenbrooke kääntyi minuun.

"Siinä tapauksessa", sanoi hän, "on teillä onni tuntea eräs Lontoon paatuneimpia lurjuksia, juuri ja alkusyy koko tähänkin selkkaukseen. Koska tunnette pojan, niin tunnette kenties isänkin, ainakin maineeltaan, eikä minun siinä tapauksessa tarvitse sanoa teille, että hän on hyvin omituinen mies. Hän asustaa yksinään taideaarteittensa keskessä, joita ei saa milloinkaan ihailla kenenkään muun kuin hänen oma silmänsä. Hänen väitetään omistavan kauneimman yksityisen taidekokoelman koko Etelä-Englannissa, vaikka sitä ei kukaan pääsekään arvostelemaan. Taulut, viulut ja huonekalut ovat hänen kiihkonsa, ja hän on epäilemättä hyvin oikullinen. Eikä kukaan voi kieltää, että hän on osottanut suurta oikullisuutta poikansa kohtelemisessa. Vuosikausia on sir Bernard maksanut hänen velkansa, mutta äskettäin hän kieltäytyi ei ainoastaan — ilman vähintäkään valmistelua — tätä tekemästä, vaan lakkautti nuoren miehen elatuksen kerrassaan: Niin, kerron teille, mitä on tapahtunut; mutta ensin täytyy teidän tietää — tai ehkä muistatte sen? — että minä esiinnyin nuoren Debenhamin puolustajana eräässä pikku oikeusjutussa, joka hänelle sattui pari vuotta sitten. Autoin hänet pinteestä, ja sir Bernard maksoi runsaasti ja puhtaassa rahassa. En ollut sen jälkeen nähnyt vilaustakaan kumpaisestakaan ennen kuin eräänä päivänä viime viikolla."

Asianajaja veti tuolinsa lähemmäksi meitä ja kumartui eteenpäin kädet polvien varassa.

"Viime viikon tiistaina sain sähkösanoman sir Bernardilta; minun piti heti saapua hänen luokseen. Hän odotti minua pihalla; sanaakaan hiiskumatta vei hän minut taulukokoelmaansa, joka oli suljettu ja pimeä, työnsi auki yhden akkunaluukun ja muitta mutkitta osotti minulle erästä tyhjää taulunkehystä. Kesti kauvan ennen kuin sain sanaakaan selitykseksi. Viimein kertoi hän minulle, että tuo kehys oli sisältänyt erään harvinaisimpia ja kallisarvoisimpia maalauksia Englannissa — koko maailmassa — suuren Velesquezin omaa tekoa. Olen hankkinut tietoja asiasta", sanoi asianajaja, "ja se näyttää olevan kirjaimellisesti totta: taulu on infantinna Maria Teresan muotokuva ja sen väitetään olevan taiteilijan ihmeellisimpiä tuotteita, josta ainoastaan muuan paavin muotokuva Roomassa vie voiton — niin sanottiin minulle Kansallismuseossa, missä taulun historia tyyten tunnettiin. Sanoivat, että taulu on suorastaan mahdoton rahassa arvioida. Ja nuori Debenham on myynyt sen viidestätuhannesta punnasta!"

"Hitto!" virkahti Raffles.

Minä kysyin, kuka sen oli ostanut.

"Eräs Queenslannin edusmies nimeltä Craggs — John Montagu Craggs, australialaisen lainlaatijakunnan jäsen, esitelläkseni hänet täydellisesti! Viime viikon tiistaina emme tienneet hänestä mitään, emme edes olleet siitä varmat, että nuori Debenham oli varastanut taulun. Mutta hän oli matkustanut kotiaan maanantai-iltana pyytämään rahaa, saaden epäävän vastauksen, ja oli aivan selvää, että hän oli auttanut itseään sillä tavalla; hän oli uhannut kostaa, ja tämä oli kosto. Kun minä etsin hänet kaupungissa käsiini tiistai-yönä, tunnusti hän sen mitä uppiniskaisimmalla hävyttömyydellä. Mutta hän ei tahtonut ilmaista ostajaa, ja hänen etsimiseensä meni loppu viikkoa. Minä onnistuin viimein, ja sittemmin on ollut tavatonta säihkinää edes ja takaisin Esherin ja Métropole-hotellin välillä, jossa queenslantilainen asuu, toisinaan kaksikin kertaa päivässä; uhkaukset, tarjoukset, rukoukset, mikään ei ole vähääkään auttanut!"

"Mutta asiahan on mitä yksinkertaisin", huomautti Raffles. "Myynti oli laiton; te voitte maksaa hänelle rahat takaisin ja pakottaa hänet luopumaan taulusta."

"Luonnollisesti, mutta emme ilman oikeudenkäyntiä ja julkista häväistysjuttua, ja siihen kieltäytyy asiatuttavani joutumasta. Hän menettää mieluummin taulunsa, kuin lukee jutun sanomalehdistä; hän on tehnyt poikansa perinnöttömäksi, mutta hän ei tahdo häntä tehdä kunniattomaksi. Mutta taulun hän tahtoo takaisin joko rehellisellä tai epärehellisellä tavalla. Hän antaa minulle avoimen valtuuden, ja uskon totisesti, että hän antaisi minulle avoimen maksu-osotuksenkin, jos sellaista, pyytäisin. Hän tarjosi sellaista queenslantilaiselle, mutta Craggs siekailematta repi sen palasiksi; toinen ukko on yhtä itsepintainen kuin toinenkin, ja minä olen pinteessä heidän välillään enkä tiedä mitä tehdä."

"Ja niin panitte ilmotuksen lehteen?" sanoi Raffles kuivakiskoisimmalla sävyllä, mitä hän vielä oli koko keskustelun aikana käyttänyt.

"Niin, sen tein, viimeisenä pelastuskeinona."

"Ja te tahdotte, että me varastaisimme tuon taulun?"

Hän lausui tämän jyhkeällä äänenpainolla; asianajaja punastui hiusmartoa myöten.

"Tiesin, että te ette olleet niitä oikeita", murisi hän. "En ole koskaan luottanut teidän asemassanne oleviin herrasmiehiin. Mutta eihän se ole varastamista", huudahti hän kiivaasti, "sehän on varastetun tavaran takaisin hankkimista. Sitäpaitsi sir Bernard maksaa hänelle tuon viisituhatta niinpian kun saa taulunsa takaisin, ja saattepa nähdä, että Craggs on yhtä haluton saattamaan asiaa julkiseksi, kuin itse sir Bernardkin. Ei, ei, se on seikkailu, jos niin sanotte — mutta varkautta se ei ole."

"Te itse puhuitte laista", mutisi Raffles.

"Ja vaarasta", lisäsin minä.

"Siitä maksamme", sanoi hän.

"Mutta ette riittävästi", vastasi Raffles ja pudisti päätään. "Hyvä herraseni, ajatelkaa, mitä se meille merkitsee. Puhutte klubeistamme; meitä ei ainoastaan häädettäisi näistä, vaan myöskin suljettaisi meidät tyrmään kuin tavalliset varkaat. Me olemme tosin ahtaalla, mutta siitä hinnasta emme myy itseämme. Lisätkää toinen verta tarjoukseenne, niin minä puolestani ryhdyn siihen."

Addenbrooke epäröitsi.

"Luuletteko, että voisitte suorittaa sen?"

"Voisimme yrittää."

"Mutta teillä ei ole…"

"Kokemusta? Eipä juuri."

"Ja te todellakin panisitte itsenne vaaranalaiseksi neljästätuhannesta punnasta?"

Raffles katsoi minuun. Minä nyökkäsin.

"Kyllä, me ryhdymme hommaan", sanoi hän, "ja välitämme siitä vähät, että peli on epätasainen."

"Summa on suurempi kuin voin pyytää asiatuttavaani maksamaan", väitti Addenbrooke päättävällä äänellä.

"Silloin on myöskin vaara liian suuri meille."

"Puhutteko vakavassa mielessä?"

"Kyllä, totta totisesti."

"Sanokaamme kolmetuhatta, jos onnistutte."

"Neljä on hintamme, mr. Addenbrooke."

"Siinä tapauksessa kai ei mitään, jos epäonnistutte?"

"Ei mitään tai kaksin verroin!" huudahti Raffles.

"Niin veikataan pelissä."

Addenbrooke avasi suunsa, nousi puolittain, istuutui takaisin tuolilleen ja katseli Rafflesia kauvan ja tutkivasti — ei kertaakaan minua.

"Minä tunnen teidän pelinne", puheli hän miettivästä "Menen lyömäpalloklubin radalle, kun tarvitsen tunnin todellisen levon, ja olen nähnyt teidän pelaavan monta monituista kertaa — niin, ja lyövän alas veräjiä tavalla, jota toinen ei voi Englannissa jäljitellä. En milloinkaan unohda viime kilpailua herrasmiesten ja ammatti-urheilijain välillä; minä olin katselijana. Te hallitsitte kaikkia temppuja… kaikkia. Olen taipuisa uskomaan, että jos joku voisi voittaa tuon kirotun australialaisen, niin… kyllä, minä uskon, lempo soikoon, että te olette oikea mies siihen!"

Sopimus tehtiin lopullisesti Cafe Royalissa, missä Bennet Addenbrooke itsepintaisesti vaati saada tarjota oivan aamiaisen. Muistan vieläkin, että hän tyhjensi samppanjalasinsa ankaraan jännitykseen joutuneen miehen hermostuneella kiihkolla, ja luulenpa tukeneeni häntä seuraamalla hänen esimerkkiään. Mutta Raffles, joka oli aina esikuvaksi kelpaava tuollaisissa tapauksissa, oli tavallista pidättyvämpikin eikä juuri näyttänyt mitään seurustelulahjojaan. Tuntuu kuin näkisin hänet yhä vielä silmät lautaseen luotuina — ajatuksiin vaipuneena. Näen asianajajan tarkastelevan vuoroin häntä ja vuoroin minua levottomuudella, jota parhaani mukaan koetin rauhallisin katsein tyynnyttää. Viimein pyysi Raffles hajamielisyyttään anteeksi, tilasi aikataulun ja ilmotti aikovansa matkustaa Esheriin 3,2 junalla.

"Teidän täytyy suoda minulle anteeksi, mr. Addenbrooke", puheli hän, "mutta minulla on oma aatokseni, ja toistaiseksi tahtoisin pitää sen omana tietonani. Se kenties vain johtaa hunningolle, niin että mieluummin en hiisku sanaakaan siitä teille kumpaisellekaan. Mutta sir Bernardin kanssa täytyy minun saada puhella; kirjottaisitteko siis häntä varten muutaman sanan käyntikortillenne? Jos haluatte, niin voitte tietysti tulla mukaan ja kuulla mitä sanon, mutta en ymmärrä mitä se hyödyttäisi."

Ja tavallisuuden mukaan sai Raffles tahtonsa tapahtumaan, vaikka Bennet Addenbrooke näytti hiukan harmistuneelta hänen poistuttuaan ja minä itsekin melkoisessa määrässä yhdyin hänen tyytymättömyyteensä. Saatoin hänelle ainoastaan sanoa, että Rafflesin luonteeseen kuului omapäisyys ja salamyhkäisyys, mutta ettei yksikään tuntemani mies ollut puoleksikaan niin uskalias ja päättäväinen kuin hän. Vakuutin omasta puolestani ehdottomasti luottavani häneen ja aina antavani hänen kulkea omia teitään. Enempää en uskaltanut sanoa hälventääkseni sitä epäilevää mielialaa, jossa tiesin asianajajan seurueesta poistuvan.

En nähnyt Rafflesia koko päivänä, mutta sain sähkösanoman, ollessani pukeutumassa päivälliselle.

Se oli lähetetty Waterloon lennätinkonttorista 6,42.

Raffles oli siis palannut kaupunkiin; tuttavuutemme aikaisemmalla kaudella olisin heti etsinyt hänet käsiini, mutta nyt olin ymmärtäväisempi. Hänen sähkösanomansa merkitsi, ettei hän tahtonut tavata minua sinä päivänä; tapaisin hänet kyllä ajoissa, kun hän minua tarvitsisi. Ja me todellakin kohtasimme toisemme kello yhden seuduissa seuraavana päivänä. Seisoin akkunassani ja vaaniskelin häntä Mount-kadulta, kun hän tuli huimaa vauhtia vuokra-ajurilla ja hyppäsi katukäytävälle virkkamatta sanaakaan kyyditsi jälleen. Tapasin hänet seuraavassa hetkessä nostolaitoksen ovella, ja hän melkein työnsi minut edellään huoneeseeni.

"Viisi minuuttia, Bunny!" huudahti hän. "Ei rahtuakaan enempää!"

Ja hän kiepautti takin yltään, ennen kuin heittäytyi lähimmälle tuolille.

"Olen hyvässä vauhdissa", läähätti hän, "ja uurastaa olen saanutkin. Ei sanaakaan ennen kuin olen sinulle kertonut kaiken mitä olen tehnyt. Tein sotasuunnitelmani eilisen aamiaisen aikana. Ensinnäkin täytyi päästä Craggsin puheille; mutta sellaista taloa kuin Metropolea ei voi rynnäköllä vallata; sinne on mairittelulla pyrittävä. Ongelma n:o 1, kuinka saa tavatuksi tuon miehen? Ainoastaan veruke kelpaa — sen täytyy koskea tuota lemmon taulua, jotta saisin nähdä, missä hän säilyttää sitä j.n.e. No, enhän voinut mennä pyytämään sitä nähdäkseni pelkästä uteliaisuudesta, enkä myöskään tekeytyä tuon toisen ukon uudeksi asiamieheksi, ja tämän kaiken pohtiminen se pani minut sellaiseksi jöröpääksi aamiaisen aikana. Mutta olin keksinyt keinon ennen kuin nousimme pöydästä. Jos vain voisin saada käsiini jäljennöksen tuosta taulusta, niin sopisi minun pyytää päästä vertaamaan sitä alkuperäiseen. Matkustin sentähden Esheriin kuulustamaan oliko mitään jäljennöstä olemassa, ja vietin Broom Hallissa puolitoista tuntia eilen ehtoopäivällä. Siellä ei ollut jäljennöstä, mutta niitä täytyy olla olemassa, sillä sir Bernard itse on antanut luvan kahden sellaisen valmistamiseen, sen jälkeen kun taulu hänen haltuunsa joutui. Hän haki käsiinsä maalarien osoitteet, ja lopun iltaa käytin maalarien itsensä etsimiseen. Mutta he olivat laatineet jäljennöksensä tilauksesta. Toinen oli lähetetty ulkomaille, ja toista vielä paraillani etsin."

"Siis et ole tavannut Craggsia vielä?"

"Kyllä, sekä tavannut, että tullut hyväksi ystäväksi hänen kanssaan, ja hän on, jos mahdollista, hupaisempi kekkuli noista kahdesta; mutta sinun pitäisi tutustua heihin molempiin. Tein päätökseni tänä aamuna, kapusin hänen luokseen ja valehtelin kuin hevonen juoksee, ja olipa hyvä, että niin tein, sillä tuo vanha veijari matkustaa höyrylaivalla huomenna Australiaan. Kerroin hänelle, että muuan mies kauppasi minulle jäljennöstä kuuluisasta Velasquezin infantinna Maria Teresasta, että olin matkustanut taulun luulotellun omistajan luo ja saanut kuulla hänen myyneen sen mr. Craggsille. Sinun olisi pitänyt nähdä hänen kasvojensa ilme, kun puhuin siitä! Hän irvisti koko ilkeällä naamallaan. Tunnustiko vanha sir Debenham, että taulu oli myyty? sanoi hän, ja kun vastasin myöntävästi, nauraa hykähteli hän viisi minuuttia itsekseen. Hän oli niin ihastuksissaan, että teki juuri mitä olin toivonut: hän näytti minulle tuon suuren taulun — onneksi se ei ole iso —, ja kotelonkin, jossa hän sitä säilyttää. Se on rautainen laatikko, jossa hän on kuljettanut tänne Brisbanessa olevain maa-alueittensa kartat, ja hän vannoo, ettei kukaan osaisi epäillä sitä jonkun vanhan mestarin maalauksen talletuspaikaksi. Mutta hän on panettanut siihen uuden patenttilukon, ja minun onnistui saada avaimesta jäljennös hänen tirkistellessään tauluansa. Minulla oli vahapalanen kourassani, ja valmistan avaimen tänään ehtoopäivällä."

Raffles katsoi kelloaan, hyppäsi seisaalleen ja sanoi viipyneensä luonani minuutin liiaksi.

"Nytpä muistan", lisäsi hän, "sinä syöt päivällistä hänen seurassaan tänä iltana Metropolessa."

"Minäkö?"

"Niin; älä näytä noin peljästyneeltä. Meidät on kutsuttu molemmat — vannoin, että sinun täytyi syödä päivällistä kanssani. Vastasin myöntävästi meidän kumpaisenkin puolesta, mutta minä en tule."

Hän suuntasi kirkkaat silmänsä minuun, ja ne välkkyivät veitikkamaisesti ja tarkoittavasti. Pyysin häntä kaikin mokomin sanomaan mitä hänellä oli mielessä.

"Sinä syöt päivällistä hänen yksityissalissaan", selitti Raffles; "se on hänen makuuhuoneensa vieressä. Sinun täytyy toimittaa niin, että hän istuu paikallaan niin kauvan kuin mahdollista, Bunny, ja jaarittelee koko ajan."

Silmänräpäyksessä käsitin hänen suunnitelmansa.

"Sinä aijot kehveltää taulun sill'aikaa kun me istumme päivällisellä?"

"Niin."

"Mutta jos hän kuulee sinut?"

"Eikä kuule."

Minä ihan vapisin sitä vain ajatellessanikin.

"Jos kuulee", sanoi Raffles, "niin siitä tulee vain käsirysy, siinä kaikki. Revolverit eivät sovi Metropolessa, mutta otan kuitenkin mukaani puolustusvälineitä."

"Sehän on hirveätä!" huudahdin minä. "Istua siinä puhelemassa vento vieraan ihmisen kanssa samalla kun tietää sinun työskentelevän viereisesssä huoneessa!"

"Kaksituhatta mieheen", vastasi Raffles tyynesti.

"Luulenpa totisesti, että luovun omasta osuudestani."

"Ei tule kysymykseenkään, Bunny. Minä tunnen sinut paremmin kun sinä tunnet itsesi."

Hän veti päällystakin ylleen ja painoi hatun päähänsä.

"Mihin aikaan pitää minun olla siellä?" kysyin ähkäisten.

"Neljännestä vailla kahdeksan. Minulta tulee sähkösanoma, että olen estetty saapumasta. Hän on vallan kauhea lörpöttelijä, eikä sinulle käy ollenkaan vaikeaksi hoidella ruokarattoa, mutta varo kaikin mokomin, ettei hän johdu ajattelemaan taulua. Jos hän tarjoutuu näyttämään sitä sinulle, niin sano, että sinun täytyy lähteä. Hän sulki varmaan laatikon ehtoopäivällä, eikä ole laisinkaan syytä avata sitä enää tässä maan-osassa."

"Missä tapaan sinut, kun olen lähtenyt?"

"Olen Esherissä. Toivon ehtiväni 9,55 junaan."

"Mutta tapaan kai sinut vielä kerran ehtoopäivällä?" huudahdin levottomana, sillä hänen kätensä oli jo ovenrivassa. "En ole vielä saanut puoleksikaan riittävää ohjausta. Tiedän turmelevani kaiken!"

"Et suinkaan", arveli hän, "mutta minä turmelen, jos haaskaan vielä aikaa. Minulla on koko joukko järjestämisiä ja juoksemisia vielä. Et tapaa minua kotoa. Miksi et matkustaisikin Esheriin itse viimeisellä junalla? Oivallista — tuot viimeiset uutiset! Sanon Debenhamille, että hän odottaa sinua; hän antaa meille kummallekin vuoteen. Pahuus vieköön, hän ei tiedä kuinka meitä kohtelisikaan, jos saapi taulunsa takaisin."

"Jos!" voihkasin minä, hänen nyökätessään hyvästiksi, ja hän jätti minut tutisemaan kauhusta, sairaaksi pelosta, mitä säälittävimpään ensi-esiintyjän arkailuun.

Sillä teatteri-osaahan minun piti näytellä. Ellei Raffles epäonnistuisi siinä, missä hänen tapansa ei ollut milloinkaan epäonnistua; ellei liukas ja äänetön Raffles kerrankin olisi kömpelö ja tyhmä, niin ei minulla ollut muuta tekemistä, kuin hymyillä ja hymyillä ja olla roisto. Minä harjottelin tuota hymyilyä puolen ehtoopäivää. Kertailin kuviteltua osaa oletetussa keskustelussa.

Johdatin muistiini kaskuja. Selailin klubissa erästä Queenslantia käsittelevää kirjaa. Ja vihdoin oli kello 7,45, ja minä kumarsin vanhanpuoleiselle kaljupäiselle, korkeaotsaiselle miehelle.

"Vai niin, te olette mr. Rafflesin ystävä?" sanoi hän ja tarkasteli minua melkein törkeästi vaaleilla pienillä silmillään. "Oletteko tavannut hänet? Odotin hänen saapuvan aikaisin; hänen piti näyttää minulle jotakin, mutta häntä ei ole kuulunut."

Ilmeisesti ei siis ollut hänen sähkösanomansakaan saapunut, ja vaikeuteni alkoivat aikaisin. Sanoin, etten ollut tavannut Rafflesia jälkeen kello yhden, ja nautin hartaasti totuuden puhumisesta, kun ei heti tullut valehtelun pakkoa. Meidän vielä keskustellessamme kuului koputusta ovelta: tuotiin viimeinkin sähkösanoma, ja ensin itse luettuansa hän ojensi sen minulle.

"Pakotettu matkustamaan Lontoosta!" murisi hän. "Läheinen sukulainen äkkiä sairastunut. Mitä läheisiä sukulaisia hänellä on?"

Minä en tiennyt ketään ja hätkähdin silmänräpäykseksi valehtelemisen vaaraa; sitte vastasin, etten ollut milloinkaan nähnyt ketään hänen omaistaan, ja tunsin taas voimistuvani totuudenrakkauteni johdosta.

"Luulin teitä ihan likeisiksi ystäviksi?" sanoi hän ja kuvittelin näkeväni epäluuloisuuden välähdyksen hänen kavalissa silmissään.

"Ainoastaan Lontoossa", vastasin minä. "En ole milloinkaan ollut hänen kotonaan maalla."

"No niin", ärähteli hän, "sitä kai ei voi auttaa. En käsitä, miksi hän ei voinut ensin tulla syömään päivällistä. Haluaisinpa nähdä sen kuolinvuoteen, jonka ääreen minä päivällisettä lähtisin — se on mielestäni pohjatonta hulluutta. Niin, meidän täytyy kai syödä ilman häntä, ja hän on ehkä ostanut sian säkissä, mitä hänen päivälliseensä tulee. Tahdotteko olla hyvä ja painaa soittonappulaa? Luultavasti tiedätte, miksi hän ei tullut luokseni? Pahoittelen, etten häntä enää tapaa, hänen itsensä vuoksi. Pidin Rafflesista — hän miellytti minua aika lailla. Hän on tunteeton. Pidän tunteettomista ihmisistä. Niitä olen itsekin. Perhanan röyhkeä äiti taikka täti, toivon että heittää henkensä liikoja aikoja siekailematta."

Yhdistän nämä näytteet hänen puhelustaan, vaikkakin ne tietysti lausuttiin hajallaan, minun vastausteni osuessa sinne ja tänne sekaan. Ne täyttivät ajan päivälliseen asti ja antoivat minulle miehestä käsityksen, jonka sitte todistivat hänen myöhemmät lausuntonsa oikeaksi. Se vaikutus vapautti minut kaikista tunnonvaivoista, joita salakavalan osan näytteleminen hänen vieraanansa ollessani oli minussa herännyt. Hän oli typerän tunteettoman irvistelijän ilkeä perikuva; hän yritteli purevasti arvostella kaikkea ja kaikkia, mutta sai puhelullaan lausutuksi vain tyhmää pöyhkeyttä ja sisua. Alhaissäätyisenä ja mitään kasvatusta saamatta oli hän (oman kertomuksensa mukaan) äkkiä tullut rikkaaksi maan arvon kohoamisen kautta; mutta yhtä ovela oli hän kuin häijykin, ja nauroi pakahtuakseen vähemmän teräväjärkisten keinottelijain onnettomuuksille. Enpä vielä nytkään pysty tuntemaan mitään erityistä katumusta käytöksestäni kunnian-arvoisaa J.M. Craggsia, lainlaatijakunnan jäsentä kohtaan.

Mutta en voi ikinä unohtaa omaa kiusallista asemaani, kuunnellessani toisella korvalla isäntääni ja toisella Rafflesia! Kerran kuulin hänet — vaikka huoneet eivät olleetkaan jaostetut vanhan-aikuisilla luisulaudoituksilla ja vaikka niitä erottava ovi ei ollut ainoastaan suljettu, vaan myöskin peitetty paksulla verholla, niin olisin voinut vannoa, että kuulin hänet kerran. Kaadoin viinipikarini kumoon ja nauroin täyttä kurkkua jollekin isäntäni karkealle sukkeluudelle. Enkä kuullut enää mitään, vaikka heristelinkin korviani. Mutta sittemmin, kun tarjoilija oli lopullisesti poistunut, hyppäsi Craggs itse kauhukseni seisaalleen ja ryntäsi makuuhuoneeseen sanaakaan hiiskumatta. Minä istuin kuin kivettyneenä, kunnes hän palasi.

"Olin kuulevinani jotakin ovea suljettavan", sanoi hän. "Erehdyin varmaan… kuvittelua… polveni ihan herpautuivat. Raffles on kai kertonut, mikä verraton aarre minulla on tuolla sisällä?"

Siinä se taulu nyt tuli; tähän asti olin houkutellut hänet puhumaan pelkästään Queenslannista ja kuinka hän oli kasaillut rikkauksiaan. Koetin saada häntä takaisin samalle tolalle, mutta turhaan. Hänen mieleensä oli johtunut suuri, kehnosti hankittu aarteensa. Sanoin Rafflesin maininneen siitä, ja silloin pääsi hän vauhtiin. Liian paljon viiniä päivällisen kostukkeeksi maistelleen miehen puheliaisuudella hän äityi mieliaineeseensa, ja minä katsoin hänen ohitsensa kelloa. Se oli vasta neljännestä vailla kymmenen.

Säädyllisyyteni esti minua vielä lähtemästä. Siinä siis sain värjötellä (olimme vasta ehtineet portviiniin) ja kuunnella, mikä alkujaan oli yllyttänyt isäntäni kunnianhimoa hankkimaan itselleen kalleutta, jota hän mielihyvällä nimitteli "oikeaksi, täydelliseksi, kolmimastoiseksi, kaksoispotkuriseksi, vaskikeulaiseksi vanhaksi mestariksi"; syynä oli halu päästä voitolle eräästä keräilykiihkon valtaamasta kilpailevasta lainsäätäjästä. Mutta pienikin ote hänen yksinpuhelustaan kävisi ikäväksi; riittää sanoa, että juttu loppui siihen mitä olin pelkäillyt kaiken iltaa.

"Teidän täytyy nähdä se! Viereisessä huoneessa. Tulkaa mukaan."

"Eikö se ole jo sijoitettu matkatavarani joukkoon?" kysyin kiireesti.

"Ainoastaan yksi lukko avattava."

"Älkää millään muotoa vaivatko itseänne!" intoilin minä.

"Vaivatko mitä joutavia! Tulkaa vain!"

Oivalsin äkkiä, että jos tekisin lisää vastaväitteitä, niin johtaisin hänen epäluulonsa itseeni sen keksinnön jälkeen, joka nyt oli edessä. Seurasin häntä sentähden hänen makuuhuoneeseensa ilman enempiä inttelyjä, ja annoin hänen näyttää nurkkaan asetettua rautalaatikkoa; hän oli suunnattoman ylpeä siitä, ja luulin jo, ettei hän milloinkaan herkeisi kerskumasta sen viatonta näköä ja sen patenttilukkoa. Minusta tuntui ijankaikkiselta odotus, ennen kuin hän pisti lukkoon avaimen. Kuului napsahdus, ja valtimoni heitti tykyttämästä.

"Voi hitto!" huudahdin sitte.

Taulu oli paikoillaan karttojen välissä!

"Ajattelinhan, että hämmästyttäisin teitä!" puheli Craggs, vetäessään käärön esille ja kiertäessään sen eteeni auki. "Suuremmoinen, vai mitä? Ei voisi uskoa, että se on maalattu kaksisataakolmekymmentä vuotta takaperin? Mutta se on, lempo soikoon! Johnson saa hiukan nolon naaman, kun näkee tämän; sen jälkeen hän ei toki voi löyhötellä pöyhkeilemässä omista tauluistaan. Tämän arvo on yhtä suuri kuin kaikkien Queenslannin taulujen yhteensä! Sen arvo on viisikymmentätuhatta puntaa, poikaseni — ja minä olen sen saanut viidellä!"

Hän tyrkkäsi minua kylkeen ja näytti aikovan ilmaista yhä lisää luottamuksia. Kasvojeni ilme ehkäisi hänet, ja hän hykerteli käsiään.

"Jos te olette noin typertynyt", hykähteli hän, "niin mikä onkaan taulun teho Johnsoniin? Toivonpa hänen sydäntyvän hirttämään itsensä omien taulujensa kannikkeihin!"

Luoja ties mitä lopulta keksinkään sanoakseni. Ensin sanattomana huojennuksesta, vaikenin nyt aivan toisesta syystä. Uusien mielenliikutusten sekasorto kahlehti kieleni. Raffles oli epäonnistunut! Enkö minä voisi onnistua? Oliko myöhäistä? Eikö ollut mitään keinoa?

"Hyvästi siihen asti", sanoi hän luodessaan viimeisen silmäyksen maalaukseen, ennen kuin kääri sen kokoon, "hyvästi siihen asti kunnes saavumme Brisbaneen."

Voi miten hermostunut olinkaan hänen sulkiessaan laatikon!

"Se oli viimeinen kerta", jatkoi hän, pistäessään avaimet taskuunsa. "Nyt se joutuu suoraapäätä laivan kassaholviin."

Viimeinen kerta! Jos sittenkin voisin lähettää hänet Australiaan mukanaan ainoastaan kartat rautalaatikossaan! Jos kuitenkin onnistuisin siinä missä Raffles oli vastuksensa tavannut!

Palasimme toiseen huoneeseen. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka kauvan hän jutteli, tai mistä. Whisky ja soodavesi oli nyt hänen rakkaimpana ajatuksenansa. Minä tuskin enää huuliani kostutin, mutta hän joi runsaasti, ja ennen yhtätoista jätin minä hänet tajuttomaan tilaan. Viimeinen juna lähtisi Esheriin kello 11,50 Waterloon asemalta.

Riensin ajurilla asuntooni. Puolen tunnin kuluttua olin jälleen hotellissa. Menin ylös. Käytävä oli tyhjä; seisoin silmänräpäyksen salin kynnyksellä, kuulin kuorsausta sisältä ja aukaisin oven mr. Craggsin omalla avaimella, jonka olin ottanut häneltä ilman pienintäkään vaikeutta.

Craggs ei liikahtanutkaan; hän makasi pitkin pituuttaan sohvalla syvässä unessa. Mutta ei tarpeeksi syvässä minun mielestäni. Kostutin nenäliinani kloroformissa, jota minulla oli mukanani, ja laskin sen varovasti hänen suulleen. Pari kolme kuorsaavaa hengenvetoa ja mies oli kuin kuollut.

Otin nenäliinani pois, vedin avaimet hänen taskustaan. Vähemmän kuin viiden minuutin kuluttua panin ne takaisin, käärittyäni maalauksen ympärilleni sadetakkini sisään. Join hiukan whiskyä ja soodaa ennenkuin läksin.

Minä ehdin junaan hyvissä ajoin — niin aikaisin, että istuin ja vapisin kymmenen minuuttia ensimäisen luokan tupakkavaunussa, pelkäillen ihan turhia lähtöön asti, jolloin viimeinkin nojauduin taaksepäin ja sytytin; paperossin, Waterloon aseman kaasulyhtyjen hävitessä taaksemme.

Joitakuita herrasmiehiä oli kotimatkalla teatterista. Vielä tänä päivänäkin muistan mitä he puhelivat. He olivat tyytymättömiä näkemäänsä näytelmään, erääseen nykyaikaiseen operettiin, ja muistelivat kaiholla "Mikadon" ja "Geishan" päiviä. Muuan heistä hyräili laulun säveltä, ja he kiistelivät siitä, oliko se "Mikadosta" vai "Teekukasta". Kaikki poistuivat junasta Surbitonissa, ja minä istuin yksin saaliineni muutaman hurmaavan minuutin. Että minun pitikin onnistua siinä missä Raffles epäonnistui! Kaikista seikkailuistamme oli tämä ensimäinen, jossa minä olin näytellyt merkitsevää osaa, ja kaikista oli tämä verrattomasti vähimmän häpeällinen. En tuntenut ollenkaan tunnonvaivoja; olinhan lopultakin ainoastaan varastanut varkaalta. Ja sen olin tehnyt itse, aivan omin päin!

Kuvittelin Rafflesia, hänen hämmästystään, hänen ihastustaan. Hänellä olisi tästälähtein hiukan korkeammat ajatukset minusta. Olimme nyt saaneet kaksituhatta kumpikin — totisesti riittävästi, alottaaksemme uutta kunniallisen miehen elämää — ja kaikki tämä oli minun ansiotani!

Innostunein mielin astuin junasta Esherissä ja otin ainoan ajurin, joka odotteli sillan korvassa. Kuumeellisesti katselin Broom Hallia, jonka alikerta oli valaistu, ja näin eteisen oven avautuvan, kun juoksin ylös rappusia.

"Tiesin tulijan sinuksi", tervehti Raffles iloisesti. "Kaikki on täällä kunnossa. Sinulle on vuode valmiina. Sir Bernard istuu vielä ylhäällä toivottaakseen sinut tervetulleeksi."

Hänen hyvä tuulensa sai minut hiukan ihmettelemään. Mutta minä tunsin hänet nyt; hän oli niitä, jotka näyttävät iloisinta hymyilyään vastoinkäymisen hetkellä. Tunsin hänet jo liian hyvin, antaakseni itseäni pettää.

"Minulla on se", huusin hänen korvaansa. "Minulla on se!"

"Mikä?" kysyi hän ja astahti taaksepäin.

"Taulu!"

"Mitä?"

"Taulu. Hän näytti sitä minulle. Sinun täytyi lähteä ilman sitä, huomasin. Päätinpä siis minä ottaa sen. Ja tässä se on."

"Näytä se", sanoi hän yrmeästi.

Heitin sadeviitan yltäni ja vedin maalauksen esille. Pörröinen vanha herra tuli eteiseen ja katseli silmät seljällään.

"Se näyttää varsin uudelta ollakseen vanhan mestarin tekoa, vai mitä?" virkahti Raffles.

Hänen äänensä oli kummallinen. Saatoin sen käsittää ainoastaan siten, että hänen kävi kateeksi menestykseni.

"Craggs sanoi samaa. Itse tuskin katsoin sitä."

"No niin, katso ainakin nyt — katso tarkoin. Minä lienen savustanut sen paremmin kuin luulinkaan."

"Onko tämä jäljennös?" huudahdin minä.

"Tämä on se jäljennös", vastasi Raffles. "Tätähän jäljennöstä nuuskimassa minä olen myllännyt maat ja taivaat. Tämä on jäljennös, jonka olen savustanut edestä ja takaa, niin että se tehoaisi suuremmoisesti Craggsiin ja tekisi hänet onnelliseksi koko ijäkseen. Ja sen menit sinä varastamaan häneltä!"

En saanut sanaakaan suustani.

"Kuinka menettelitte?" kysyi sir Bernard Debenham.

"Murhasitko hänet?" kysyi Raffles pisteliäästi.

En katsonut häneen; käännyin sir Bernardin puoleen ja kerroin koko jutun, käheästi, kiihottuneena, ja minun oli työläs pysyä jaloillani. Puhuessani tyynnyin, ja lopetin katkeralla äänellä huomauttaen, että toisella kertaa voisi Raffles ilmaista minulle, mitä hän aikoi tehdä.

"Toisella kertaa!" huudahti hän. "Rakas Bunny, niinhän sinä puhut, kuin aikomuksemme olisi tulla murtovarkaiksi koko ijäksemme!"

"Siksi en toivo teidän tulevan", sanoi sir Bernard ja hymyili, "sillä te olette todella hyvin oivallisia nuoria miehiä molemmat. Toivokaamme, että queenslantilainen ystävämme, kuten hän itse sanoi, ei avaa laatikkoa ennen kuin saapuu kotiinsa. Siellä on pankki-osotukseni odottamassa häntä, ja ihmettelisin suuresti, jos hän vielä antaa itsestään kuulua mitään."

Raffles ja minä emme vaihtaneet sanaakaan keskenämme ennen kuin olimme siinä huoneessa, joka oli järjestetty meitä varten. Minulla ei ollut halua edes silloin puhua hänen kanssaan. Mutta hän seurasi minua ja tarttui käteeni.

"Bunny", sanoi hän, "älä ole loukkaantunut, ystäväni! Minulla oli kauhea kiire, enkä tiennyt silloin, ehtisinkö saamaan käsiini sen, kuten aijoin… siinä asian oikea laita. Mutta olipa oikein minulle, että sinä menit ja hävitit parhaimman tempun mitä milloinkaan olen tehnyt. Mitä tekoosi tulee, niin et sitä niinkään pahaksi ota, jos sanon sulle, etten uskonut sinusta niin paljoa. Vast'edes…"

"Älä sano vast'edes!" huudahdin minä. "Minä inhoan koko surkeutta! Minä aijon lopettaa."

"Niin teen minäkin", yhtyi Raffles, "kun olen saanut kokoon sen minkä olen pannut päämääräkseni."