PUKUHARJOTUS.

Lontoossa puheltiin juuri silloin miehestä, jonka nimi jo on pelkkä nimi eikä muuta. Ruben Rosenthal oli koonnut miljoonansa Etelä-Afrikan timanttikentillä ja palannut kotimaahan nauttimaan niitä mikäli osasi; miten hän siinä menetteli, sitä on tuskin unohtanut yksikään pienempien iltalehtiemme lukija: nämähän ahmivat palstamäärin kaskuja hänen entisestä köyhyydestään ja nykyisestä tuhlauksestaan, samalla sisältäen huvittavia tietoja siitä eriskummallisesta seurueesta, minkä miljoonamies oli St. John's Woodiin kerännyt. Siellä hän asusteli, huonekuntanansa kaffereita, jotka todella olivat hänen orjiansa, ja sieltä hän aina läksi retkeilyilleen, suunnattomia timantteja paidanrinnassaan ja sormissaan näytellen, erään pahamaineisen nyrkkitaistelijan seurassa, joka ei kuitenkaan ollut Rosenthalin asunnon pahin osakas. Niin puhuivat pahat kielet, mutta olojen oikea laatu kävi kyllin selväksi poliisin niihin ainakin kerran sekaantuessa. Se johti esivallan taholta muutamiin toimenpiteisiin, joita yllämainitut lehdet kuvailivat oikeutetulla ihastuksella ja lihavin otsikoin. Tämän enempää ei Ruben Rosenthalista tiedetty, kunnes vanha rappiolle joutunut Boheme-klubi katsoi sopivaksi toimeenpanna suuret päivälliset, kunnioittaakseen noin äveriästä klubin periaatteiden edustajaa. Minä en itse ollut kemuissa mukana, mutta muuan jäsen kutsui Rafflesin, ja tämä kertoi minulle kaikki samana yönä.

"Omituisemmissa pidoissa en ole eläissäni ollut", alotti hän. "Mitä mieheen itseensä tulee — niin, olinhan valmistaunut näkemään jotakin luonnotonta, mutta hän ihan hämmästytti minut hengähtämättömäksi. Ensinnäkin hän näyttää suorastaan eläimelliseltä, pituutta on yli kolmen kyynärän, rintakehä kuin tynnyri, kasvojen nähtävimpänä osana suuri kotkannenä, ja takkuinen tukka ja tuuhea parta ihan tulipunaiset. Joi kuin paloruisku, mutta ei humaltunut pahemmin kuin että saattoi pitää meille puheen, jota en kymmenestäkään punnasta olisi tahtonut olla kuulematta. Ikävää vain, että et siellä ollut, Bunny hyvä."

Aloin itsekin pahotella, etten ollut joutunut mukaan, sillä Raffles ei vähällä vilkastunut, enkä ollut koskaan nähnyt häntä noin pirteällä tuulella. Oliko hän seurannut Rosenthalin esimerkkiä? Sellaiseen epäluuloon oli jo itsessään riittävänä puolustuksena hänen tulonsa minun asuntooni keskiyöllä vain tarinoimaan päivällisistä, joskin tiesin Rafflesin tuiki kohtuulliseksi mieheksi tavoissaan.

"Mitä hän puheli?" kysyin koneellisesti, aavistellen jotakin mutkallisempaa aihetta hänen vierailuunsa ja kummastellen, mikä se saattoi olla.

"Mitäkö hän puheli?" huudahti Raffles. "Mitä jätti hän puhelematta? Hän kerskui menestyksestään, kehui rikkauksiaan ja soimasi yhteiskuntaa, joka otti hänet vastaan hänen rahojensa vuoksi ja katseli häntä yli olkain pelkästä kateudesta, kun hänellä oli omaisuutta niin paljon. Hän mainitsi nimiäkin aivan häikäilemättä ja vannoi olevansa siinä hyvä missä toinenkin koko vanhassa Englannissa — niin, klubin jäsenetkin lukuunottaen. Sitä todistaakseen hän osotti paidanrintansa keskessä välkkyvää timanttia pikkusormellaan, jossa hohti toinen samanlainen; kellä meidän suurpomoistamme oli moinen pari? Ne näyttivät todella kerrassaan merkillisiltä jalokivillä, ja niiden harvinainen purppurahohde epäilemättä vastasi aimo rahasummaa. Mutta Rosenthal vannoi, ettei hän möisi noita kahta timanttia viidestäkymmenestätuhannesta punnasta, ja lausui epäilevänsä löytyikö ketään toista, jolla oli noin suuri rikkaus yksistään paidannappina ja pikkusormen koristuksena. Ja jos niin varakas mies löytyisikin, niin ei hänellä olisi rohkeutta pitää jalokiviänsä noin esillä. Mutta hän ei peljännyt — ja siihen oli selvä syy. Ja ennen kuin aavistimmekaan, veti hän esille suunnattoman tukevan revolverin."

"Eihän toki pöydässä?"

"Kyllä, pöydässä juuri. Kesken puheensa! Mutta se ei ollut mitään siihen nähden mitä hän vielä aikoi. Hän tahtoi saada kirjottaa nimensä luodeilla vastapäiseen seinään, osottaaksensa meille, minkätähden häntä ei pelottanut kuljeskella kaikkialla timanttinensa. Tuon Purvis roiston, nyrkkitaistelijan, joka on vasiten palkattu hänen haukkujakseen, täytyi räyhätä isäntäänsä vastaan täyttä suuta, ennen kuin sai tämän luopumaan. Tuokion aikaa vallitsi yleinen säikkyminen, eräs vieraista makasi pöydän alla rukouksia ladellen, ja kaikki tarjoilijat kapaisivat käpälämäkeen."

"Naurettava kohtaus!"

"Peräti naurettava, mutta soisinpa hänen saaneen tahtonsa täytäntöön. Hän oli hurjan kiihkeä näyttämään kuinka hän puolusti purppuranpunaisia timanttejaan, ja voithan arvata, Bunny, että minä olin yhtä kiihkeä näkemään sen."

Ja Raffles nojaasi eteenpäin viekkaasti hymyillen, jolloin minulle vihdoinkin selvisi hänen käyntinsä salainen tarkotus.

"Vai niin, sinä aijot itse yrittää päästä hänen timantteihinsa käsiksi?"

Hän kohautti hartioitansa.

"Myönnän, että saattaa siltä näyttää — niin, ne tosiaankin miellyttävät minua tavattomasti! Suoraan sanoen olen niitä ajatellut jo pitemmänkin aikaa; eihän voi kuulla alituiseen puhuttavan miehestä ja hänen nyrkkitaistelijastaan ja hänen timanteistaan, tuntematta jonkinlaiseksi velvollisuudeksi yrittää siepata nämät. Mutta kun ollaan niin pitkällä, että hän revolveria heilutellen haastaa kimppuunsa koko maailman — silloin käy yrittäminen aivan välttämättömäksi! Olen suorastaan pakotettu tuohon hommaan. Oli kohtalon vihjaus, että minun piti joutua haasteen kuulijaksi, ja minun jos kenenkään täytyy ottaa se vastaan. Olin vain pahoillani siitä, etten voinut nousta seisaalleni ja julistaa sitä hänelle heti paikalla."

"Hm", huomautin, "en nykyisissä rahaoloissa näe tuollaista välttämättömyyttä; mutta luonnollisesti olen mukana."

Ääneni ei kenties kuulostanut oikein miehuulliselta. Yritin parhaani mukaan osottautua urhoolliseksi, mutta oli kulunut tuskin kuukauttakaan urotyöstämme Bond-kadun varrella ja meillä olisi vielä jonkun aikaa ollut aivan riittämään asti varoja pysyä alallamme. Olimme tulleet toimeen varsin mukavasti. Rafflesin neuvosta olin minä kirjottanut pari pikku kyhäystä, vieläpä laatinut sanomalehtikirjotuksen omasta jalokivivarkaudestammekin, ja sillä hetkellä olin ihan kyllästynyt moisiin seikkailuihin. Meidän olisi mielestämme pitänyt olla kiitollisia siitä, että asiamme olivat hyvässä kunnossa, enkä voinut nähdä syytä uuteen uhkayritykseen muun kuin pakon tullessa. Toiselta puolen olin vastahakoinen ilmaisemaan pienintäkään penseyttä kumppanuuttamme kohtaan. Mutta Rafflesia ei minun ilmeinen estelyni pidättänyt.

"Välttämättömyyttä, Bunnyseni? Työskenteleekö kirjailija ainoastaan silloin kun karhut ärjyvät oven takana? Maalaako taiteilija ainoastaan leivän tähden? Täytyykö sinun ja minun joutua ajetuiksi rikokseen kuten köyhälistökorttelien Pekan ja Paavon? Minun käy sinua sääli, hyvä ystävä, mutta ei siinä ole nauramista. Taide taiteen itsensä vuoksi on ehkä vain tyhjä puheenparsi, mutta tunnustan että se viehättää minua. Tässä tapauksessa ovat vaikuttimeni puhtaat, sillä epäilenpä, voimmeko konsanaan saada mitään hyötyä noin tunnetuista jalokivistä. Mutta jos en tämän illan jälkeen tee yritystä niiden sieppaamiseksi, niin en enää ikinä voi katsoa kunniallista miestä kasvoihin."

Hänen silmänsä säihkyivät, mutta niissä myöskin säteili elämänhalu.

"Yritys kohtaa suuria vaikeuksia", oli ainoa vastaukseni.

"Luuletko että muutoin olisin siihen niin hetas?" huudahti Raffles. "Veikkoseni, minä varastaisin Paavalin tuomiokirkon, jos voisin, mutta minulle olisi yhtä mahdotonta tyhjentää kassalaatikkoa myymälän omistajan kääntäessä minulle selkänsä, kuin näpistää omenia toriämmän korista. Tuokin pikku homma kuukausi takaperin oli nolo yritys, mutta se oli välttämätön ja sitä hiukan paransi suunnitelman taidokkuus. Mutta suurempaa kunniaa tuottaa ja paljon jännittävämpää on tunkeutua paikkaan, missä kerskutaan oltavan varuillaan meitä kohtaan. Niinpä on Englannin valtiopankki aivan ihanteellinen tehtävä, mutta se vaatisi puolikymmentä apulaista ja vuosikausien valmistelun; toistaiseksi on Ruben Rosenthal kylliksi iso otus sinulle ja minulle. Me tiedämme, että hän on aseestettu. Me tiedämme, millainen mestarinyrkistelijä on Billy Purvis. Siitä tulee olemaan leikki kaukana, sen vakuutan. Mutta siitä viisi! Täytyyhän miehen asettaa päämääränsä korkealle, vai mitä arvelet?"

"Näkisin mieluummin, ettemme vielä vähiin aikoihin korottaisi sitä aivan pilvien tasalle", vastasin nauraen, sillä hänen eloisuutensa oli vastustamaton ja hanke viehätti mieltäni vastuksien uhallakin.

"Luota minuun", takasi hän, "kyllä minä sinut kuivalle maalle luotsaan. Luulenpa että lopultakin melkein kaikki vaikeudet ovat näennäisiä. Molemmat pahukset ryyppäävät kuin viimeistä päivää, ja se helpottaa hanketta melkoisesti. Mutta meidän pitänee valmistautua huolellisesti ja välttää hätäilyä. Luultavasti huomaamme kymmenkuntakin eri menettelytapaa ja silloin on niistä käytännöllisin valittava. Kaikessa tapauksessa tulee meidän pitää taloa silmällä vähintäinkin viikon aika, ja monet muut seikat saattavat vaatia pitempääkin odotusta, mutta jahka käytän siihen viikonkin, niin annan sinulle varmempia tietoja. Nimittäin jos todellakin olet mukana?"

"Tietysti olen", vastasin loukkaantuneesti. "Mutta miksi pitää minun olla viikko yksikseni? Miksi emme voi vartioida taloa yhdessä?"

"Kaksi silmää riittää siinä missä neljäkin ja vie vähemmän tilaa. Älä milloinkaan metsästä kahteen mieheen, ellei ole pakko. Mutta älä nyt näytä närkästyneeltä, Bunny; sinulle tulee aikanaan kylliksi tehtävää, sen lupaan. Sinä saat osuutesi huvista, ole siitä huoletta, ja purppuranpunaisen timantin itsellesi — jos hyvin käy."

Mutta ylipäätään tuntui harrastukseni hyvinkin laimealta tämän keskustelun perästä, ja muistan vielä sen alakuloisuuden, joka minut Rafflesin mentyä valtasi. Minä älysin miten hullu oli yritys, johon olin osalliseksi lupautunut — sen aiheettoman, tarpeettoman uhittelun ja ne kierot päätelmät, jotka Rafflesia elähyttivät, sekä, hänen kevytmielisen puolustelunsa, joka silti oli puolittain vilpitöntä ja jonka ainoastaan hänen persoonallisuutensa teki täysin uskottavaksi sinä hetkenä, jolloin ne lausuttiin, niin vähän kuin ne minuun nyt tyynemmin harkitessani vaikuttivatkin. Ihailin sitä poikamaista uhmaa, jolla hän näytti valmiilta uskaltamaan vapautensa ja henkensä, mutta rauhallisemmalla mielellä ollessani ei se voinut tarttua minuun. En kuitenkaan hetkeksikään voinut ajatella peräytymistä. Päin vastoin olin kärsimätön Rafflesin määräämästä viivytyksestä, ja salainen vastahakoisuuteni kenties johtuikin suureksi osaksi hänen ärsyttävästä päätöksestänsä tulla viimeiseen hetkeen asti toimeen ilman minua.

Asiaa ei parantanut se että tämä oli luonteenomaista miehelle ja hänen käytökselleen minua kohtaan. Kuukauden ajan olimme luultavasti olleet Lontoon toverillisimmat varkaat, ja kuitenkin oli meidän välinen luottamus omituisen puutteellinen. Kaikessa herttaisessa avomielisyydessään oli Rafflesilla oikullisen umpinainen pohjasävy, joka pisti silmään härnäävän selkeästi. Hänellä oli piintyneen pahantekijän vaistomainen vaiteliaisuus. Hän teki salaisuuksia mitä jokapäiväisimmistä asioista. Niinpä en milloinkaan saanut tietää, kuinka ja missä hän oli muuttanut rahaksi Bond-kadun jalokivet, joiden tuloilla nyt vietimme nuorten herrasmiesten elämää. Hän oli itsepintaisen salaperäinen pikku seikoissa, joiden tietämiseen minä mielestäni jo olin ansainnut täyden oikeuden. En ollut unohtanut, että hän oli toimittanut minut salajuonella ensimäiseen murtovarkauteeni ollessaan vielä epävarma siitä, saattoiko hän luottaa minuun. Tämän olin jo aikoja sitten antanut hänelle anteeksi, mutta en voinut leppyä hänen pitkittyvään epäluottamukseensa. En nurkunut sanallakaan, mutta se kaiveli sisuani joka päivä, etenkin Rosenthalin päivällisen jälkeisenä viikkona. Tavatessani Rafflesin klubissa, hän ei hiiskunut minulle sanaakaan; käydessäni hänen asunnossaan hän oli kaupungilla tahi oli olevinaan. Eräänä päivänä hän kertoi homman kehittyvän hyvään suuntaan, mutta verkalleen; se oli mutkikkaampi kuin hän oli luullut. Mutta kun aloin häneltä kysellä, hän ei virkkanut sanaakaan enempää. Kiukustuneena päätin heti toimia omin päin. Koska hän ei tahtonut minulle ilmaista vartioimisensa tuloksia, niin päätinpä itse tehdä havaintojani ja läksin samana iltana miljoonamiehen asunnolle St. John's Woodiin.

Luulen että hänen asumansa talo oli koko korttelin isoin. Se on kahden leveän kadun kulmassa, joista kumpaisellakaan ei ole raitiotietä, ja rauhallisempaa soppea tuskin löytyy koko Lontoossa. Niinpä olikin aivan hiljainen tuo suuri rakennus ruohokenttien ja pensastojen muodostamassa puutarhassaan; valaistus oli heikko, sillä pohatta nähtävästi vietti ystävinensä iltaa muualla. Puutarhan muurit olivat ainoastaan muutaman jalan korkuiset. Eräässä niistä oli ovi, joka johti lasikattoiseen käytävään; toisessa kaksi viisisäleistä maalattua veräjää, yksi pienen puoliympyrän muotoisen ajotien kumpaisessakin päässä, ja molemmat selki seljällään. Siellä oli niin äänetöntä ja rauhaisaa, että minun suuresti teki mieleni astua aivan rohkeasti sisälle ja hiukan tutkiskella talon paikkoja; olin juuri tekemäisilläni sen, kun takaapäin kuulin nopeita, laahustavia askeleita katukivitykseltä. Käännyin päin, ja edessäni seisoi uhkaavan näköisenä repaleinen mies heristellen likaisia nyrkkejään.

"Pöllö!" sähähti hän. "Kirottu hupelo!"

"Raffles!"

"Niin, oikein", kuiskasi hän vimmastuneesti, "hoilaa sitä koko korttelille — kilju nimeäni minkä kurkustasi lähtee!"

Samassa hän käänsi minulle selkänsä ja lynkytti alas katua; hän kohautti olkapäitään ja jupisi itseksensä, kuin olisin minä kieltäytynyt antamasta hänelle almua. Seisoin tovin tyrmistyneenä, suutuksissani, ymmällä; sitte seurasin hänen perässään. Hän laahasi jalkojaan, polvet hetkuivat, selkä oli köyry ja pää notkahteli kuin kahdeksankymmenvuotiaan. Nyt odotti hän minua kahden katulyhdyn keskitiessä. Perille saapuessani hän sytytti piippunysänsä viheliäistä tupakkaa pahanhajuisella tulitikulla, ja sen valossa näin hänen hymyilevän.

"Sinun täytyy suoda anteeksi kiivauteni, Bunny, mutta tekosesi oli tosiaankin ylen tyhmä. Koetan kaikkia mahdollisia juonia — yhtenä iltana kerjäten ovella, toisena piileksien pensaissa — teen mitä hyvänsä maailmassa, vaan en seiso töllistelemässä taloa kuten sinä teit. Tämä on pukukappale, ja sinä ryntäät näyttämölle tavallisissa vaatteissasi. He ovat yötä päivää varuillaan meitä vastaan. Tämä on kovin pähkinä mitä minulla konsanaan on purtavana ollut."

"No niin", vastasin minä, "jos olisit minulle tämän ennen sanonut, niin en olisi tullut. Mutta sinä et hiiskunut mitään."

Hän tuijotti minuun lerppahattunsa revenneiden lierien alta.

"Olet oikeassa", myönsi hän lopuksi. "Olen ollut liian vaitelias. Se on tullut toiseksi luonnokseni silloin kun minulla on jotain hankkeita. Mutta nyt luovun siitä, ainakin sinuun nähden. Nyt menen kotiin, ja tahdon että seuraat mukana, mutta pysy kaikin mokomin matkan päässä äläkä puhuttele minua ennen kuin itse alotan. Kas niin — anna minun nyt käydä edellä." Ja niin läksi hän jälleen tallustamaan ikäloppuna kulkurina, kädet taskussa, kyynäspäät paikattuina ja rikkinäiset takin liepeet liehumassa molemmin puolin.

Minä seurasin häntä Finchley Roadille. Siellä hän nousi raitiovaunuihin, ja minä istuuduin muutaman rivin päähän hänen taakseen katolle, mutta en kyllin etäällä säästyäkseni hänen kehnon tupakkansa katkusta. Että hän saattoikin muovailla osansa niin yksityispiirteitä myöten — hän, jonka oli tapana polttaa ainoastaan erästä määrättyä paperossilajia! Se oli viimeinen, hienon taiturin leima, ja se loihti minusta pois suuttumukseni rippeetkin. Tunsin taas tämän toverini viehätysvoiman, joka alituiseen hämmästytti uudella, aavistamattomalla luonteensa särmällä.

Lähestyessämme Piccadillyä, kummailin minne hän poikkeaisikaan. Eihän hän toki aikonut tuossa kunnossa mennä Albanyyn? Ei, hän siirtyi Sloane-kadulle meneviin raitiovaunuihin ja minä istahdin hänen taakseen kuin ennenkin. Sloane-kadulla vaihdoimme vaunuja jälleen, ja olimme nyt pitkällä, kapealla King's Roadilla. Olin jo kovin utelias saamaan tietää määräpaikkamme, eikä minun tarvinnutkaan kauvan kummastella. Raffles astui alas vaunuista. Minä seurasin hänen esimerkkiään. Hän kiirehti kadun yli ja katosi erääseen pimeään kujaan. Riensin hänen jälkeensä ja ehdin juuri parahiksi näkemään hänen takinliepeensä katoavan vielä pimeämpään kivitettyyn solaan oikealle. Hän kulki nyt suorana ja käveli kuin nuori mies, ja miten olleekaan, hän näytti jo vähemmän renttumaiselta. Mutta minä yksin olin häntä näkemässä, sillä sola oli apo autio ja toivottoman valoton. Tuonpuoleisessa päässä hän avasi erään oven, ja sisällä oli yhäkin pimeämpää.

Hätkähdin vaistomaisesti ja kuulin hänen nauraa tirskuvan. Emme enää voineet nähdä toisiamme.

"All right, Bunny! Nyt saa ilveily päättyä. Tämä on atelieri, veikkonen, jonka olen vuokrannut."

Seuraavassa hetkessä jouduimme tosiaankin korkeaan huoneeseen, jonka ikkuna oli katossa ja jossa oli kalustona maalausteline, piirustuspöytä, modellilava ja kaikkea muuta tarpeellista, vaikka ei näkynytkään mitään merkkejä tekeillä olevista töistä. Rafflesin sytytettyä kaasun oli ensimäisenä näkynäni hänen huopahattunsa, joka riippui naulakossa hänen muiden vaatteittensa vieressä.

"Etsitkö taideteoksia?" jatkoi Raffles, sytyttäen paperossin ja alkaen riisua repaleitansa. "Pelkäänpä, ettet sellaisia löydä, mutta tuossa on kangas, jolle aina aijon ryhtyä sivelemään värejä. Sanon haeskelevani sopivaa modellia. Tavallisesti panen tulta kamiiniin kahdesti viikossa ja käydessäni jätän jälkeeni jonkun sanomalehden ja hiukan Sullivan-paperossin tuoksua — kuinka hyviltä nämä maistuvatkaan, kun on tuprutellut palturia! Maksan säntillisesti vuokrani ja olen kaikin puolin hyvä asukas, ja tämä on kerrassaan käytännöllinen tyyssija — ei voi kuvaillakaan, kuinka hyödyllinen se olisi pulaan joutuessa. Nyt menee lerppahattu sisälle ja huopahattu ulos, eikä kukaan ole tietääkseen kumpaisestakaan; on varsin luultavaa, ettei niin myöhään illalla ole talossa ainoatakaan sielua, paitsi me."

"Et ole minulle milloinkaan maininnut, että sinulla on tapana pukeutua eri asuihin", virkoin minä häntä tarkastellen, hänen pestessään likaa pois kasvoistaan ja käsistään.

"Olen toden totta kauttaaltaan kohdellut sinua häpeällisesti, Bunny. Ei tosiaankaan ollut mitään syytä salata sinulta tätä paikkaa, eikä tämä millään erityisellä tarkotuksella tapahtunutkaan. Saattaa varsin hyvin ajatella sattuvaksi sellaisia olosuhteita kuitenkin, joissa olisi ollut parasta meille molemmille, että sinä et olisi vähääkään tietänyt oloistani. Minulla on tarpeen tullen makuupaikka, kuten näet, ja tietysti ei nimeni King's Roadilla ole Raffles. Siinä koko juttu."

"Ja nykyisin käytät tätä asuntoa pukuhuoneena?"

"Niin, tämä on kaikkein pyhimpäni", selitti Raffles. "Taitava pukeutuminen on joissakuissa tapauksissa puoli voittoa, ja on aina mieluista tietää, ettei huonoimminkaan käydessä tarvitse joutua tuomituksi omalla nimellään. Ja on aivan välttämätön käyttää valepukua myöskin silloin kun tahtoo ryhtyä kauppoihin varastetun tavaran ostajien kanssa. Niiden edessä esiinnyn aina sellaisessa asussa ja sellaista murretta puhuen kuin olisin Shoreditchin köyhälistökorttelin asukkaita. Muutoin saisi suorittaa suunnattomia lahjuksia. Nämä kaapit ovat täynnä kaikenlaatuisia vaatekertoja. Huonetta siivoavalle eukolle sanon, että ne on varattu modellejani varten, kun vaan saan tavatuksi sopivia. Niin, toivoakseni on minulla jotakin sinulle sopivaa, sillä sinä tarvitset puvun huomis-illaksi."

"Huomis-illaksi!" huudahdin minä. "Mitä siis aijotkaan?"

"Panemme kaappauksen toimeen", selitti Raffles. "Olisin heti kotiin tultuani kirjottanut sinulle pyynnön saapua luokseni huomenna ehtoopäivällä; sitte aijoin kertoa hyökkäyssuunnitelmani ja antaa sinun oitis saada osasi toiminnasta. Ei ollenkaan kelpaa sallia hermostuneiden apulaisten olla mukana alusta asti; pitkällisten valmistelujen aikana ehtivät he tulla kärsimättömiksi ja kaataa kumoon koko kuorman. Sekin oli yhtenä syynä siihen, että olin niin vietävän vaitelias. Sinun täytyy koettaa antaa minulle anteeksi. Muistan kyllä kuinka uljaasti käyttäydyit viime kerralla, jolloin kaikki kuitenkin oli sinulle aivan äkkiarvaamatonta. Muuta en sinulta vaadikaan kuin että olet yhtä kylmäverinen ja ovela huomen-illalla kuin olit silloin… vaikkapa eipä näitä kahta tapausta todellakaan voi verrata toisiinsa!"

"Ajattelin juuri, että tulisit siihen tulokseen."

"Siinä olit oikeassa. Mutta ota huomioon, minä en väitä, että tämä juttu tulee olemaan läpeensä vaikea. Me voimme luultavasti puikkia sisään ilman pienimpiäkään vaikeuksia; takaisin tulo se ehkä käy pulmalliseksi. Mutta sen siitä saa, kun ihmisillä on säännöttömät tavat!" huudahti Raffles siveellisellä närkästyksellä. "Ajattelehan, Bunny, minä vietin koko maanantaiyön naapuripuutarhan pensaikossa ja kurkistelin muurin yli, ja usko minua tai et, talossa oli joku valveilla koko yön! En tarkota kaffereita. Ne poloiset eivät varmaan milloinkaan mene vuoteeseen. Ei, tarkotan Rosenthalia itseänsä ja pöhöttynyttä Purvisin peeveliä. Ne istuivat ylhäällä ja joivat puolesta yöstä, kun tulivat kotia, aina valoisaan päivään asti, jolloin minä luikin tieheni. Vieläpä silloinkin olivat kylliksi selviä kyetäkseen suusotasille. Olipa niillä vähällä tulla tappelukin puutarhassa, ainoastaan muutaman metrin päässä minusta, ja sain kuulla jotakin, joka voi olla hyödyksi ja saattaa Rosenthalin ratkaisevalla hetkellä aseettomaksi. Tiedätkö mitä jalokivi-shakaali merkitsee?"

"Henkilöä, joka varkailta ostaa jalokiviä Etelä-Afrikassa?"

"Aivan oikein. No, Rosenthal tuntuu olleen sellainen. Hän on kaiketi hairahtanut päissään lörpöttelemään siitä Purvisille. Kaikessa tapauksessa kuulin Purvisin häntä siitä pistelevän ja uhkaavan kahleilla; ja alan uskoa, että kumppanukset ovat enemmän vihollisia kuin ystävyksiä. Mutta puhukaamme huomis-illasta: suunnitelmassani ei ole mitään erinomaista oveluutta. Meidän on vain pujahdettava taloon noiden roikaleiden ollessa kaupungilla lurjustelemassa, ja pysyttävä piilossa kunnes he tulevat takaisin, ja vielä kauvemminkin. Meidän pitää, jos käy laatuun, höystää hieman whiskyä; se tekisi koko homman yksinkertaiseksi, vaikka ei olekaan oikein urheilulle sopivaa — mutta tuleehan meidän muistaa Rosenthalin revolverit; hänen ei pidä piirtää nimikirjaimiaan meihin. Niin monta kuin noita kaffereita onkin, tulee niitä vain kymmenen yhtä ja whiskyä vastaan, mutta sata yhtä vastaan, jos emme whiskylle mitään mahda. Käsikähmä pakanoiden kanssa tärvelisi kaiken, lievimmin sanoen. Siellähän sitäpaitsi on naisiakin…"

"Mitä hiivattia, onko siellä niitäkin?"

"On, ja oikeata lajia, sellaisia, jotka voivat tehdä itsensä kuulluiksi. Minä pelkään heidän kirkumistaan, se olisi onnettomuutta tuottavaa meille. Jos meidän taasen onnistuu piiloutua kaikessa hiljaisuudessa, on puoli rynnäkköä voitettu. Jos Rosenthal päihtyy, niin saamme kumpainenkin purppuranpunaisen timanttimme. Mutta jos hän pysyy selvänä, niin saammekin luodin nahkaamme. Sitä älkäämme kuitenkaan uskoko, Bunny, ja eihän kaikkia laukauksia ainoastaan yhdeltä puolen ammuta… mutta se huoli lepää vielä jumalain helmassa."

Me erosimme kättä lyöden Piccadillyllä — paljoa aikaisemmin kuin olin toivonut. Raffles pyysi etten seuraisi häntä kotiin sinä iltana. Hän sanoi ottaneensa säännökseen nukkua kauvan yöllä ennenkuin joutui yrittämään lyömäpalloa — tai muita pelejä. Hänen viimeiset sanansa perustuivat samaan periaatteeseen:

"Pane muistiisi, ainoastaan yksi lasi whiskyä tänä iltana, Bunny. Kaksi korkeintaan — jos panet arvoa omalle — ja minun hengelleni!"

Muistan kuinka orjamaisen tottelevainen olin ja miten pitkän unettoman yön se minulle tuotti; viimein näin talojen kattojen kuvastuvan vasten siniharmaata Lontoon taivasta. Ihmettelin saisinko vielä nähdä toisenkin aamun, ja soimasin ankarasti itseäni siitä pikku retkestä, jonka olin tehnyt omalla vastuullani.

Kello oli kahdeksan ja yhdeksän välillä illalla, kun otimme vartiopaikkamme puutarhassa, joka oli Ruben Rosenthalin alueen vieressä; itse talo oli suljettu, ja se oli irstailevan naapurin ansio, joka ajamalla viereiset asukkaat pois oli suuresti edistänyt itsensä luovuttamista meidän käsiimme. Varmoina siitä ettei meitä siltä taholta yllätettäisi saatoimme pitää silmällä Rosenthalin taloa erään muurin varjossa, joka oli juuri parahiksi korkea voidaksemme sen yli kurkistella; pensasrivi kumpaisessakin puutarhassa oli vielä lisäsuojana. Siten varustettuina olimme seisoneet tunnin ja tuijottaneet pariin pyöreäpieliseen akkunaan, joissa hämärät varjot yhtämittaa liikkuivat verhojen takana, ja kuunnelleet korkkien pamauksia, lasien kilinää ja asteettain kohoavaa raakain äänten sorinaa sisältä. Onni näytti meidät hyljänneen: purppuranpunaisten timanttien omistaja söi päivällistä kotonaan, kerrassaan liian pitkällistä päivällistä. Luulin että heillä oli vieraita. Raffles oli päinvastaista mielipidettä, ja hän osottautui olevan oikeassa. Pyörät kitisivät ajotiellä, ja kaksivaljakko seisahtui porrasten eteen; ruokasalissa tehtiin poislähtöä, meluava puhelu häipyi ja alkoi taas kuulua eteisestä.

Teen nyt selkoa asemastamme. Me olimme muurin toisella puolen, talon sivulla, muutaman jalan päässä ruokasalin akkunoista. Oikealla leikkasi talon yksi kulma takapihaa, vasemmalla antoi kulma meidän nähdä esiinpistävät portaat ja odottavat vaunut. Näimme Rosenthalin tulevan ulos — näimme ennen kaikkea hänen timanttiensa kimaltelevan. Sitten tuli nyrkkitaistelija, senjälkeen nainen, jonka tukkalaite oli kuin pesusieni, sitten yksi vielä, ja niin oli seurue täysilukuinen.

Raffles kyyristyi alas ja pakotti innokkaasti minut tekemään samoin.

"Naiset seuraavat heitä", kuiskasi hän. "Se on mainiota."

"Onhan siitä etua."

"Aja Gardenia-varieteehen!" rääkyi pohatta.

"Ja se oli parasta kaikesta", sanoi Raffles nousten, kun ajopelit vierivät ulos veräjästä ja hävisivät rivakkaa vauhtia.

"Ja nyt?" kuiskasin vapisten innosta.

"Ne varmaan tyhjentävät pöytää. Niin, tuolla näen heidän varjonsa. Vierashuoneen akkunat ovat avoinna takapihalle päin. Bunny, ratkaiseva hetki on tullut. Missä on naamari?"

Minä otin sen esille kädellä, jonka värinää koetin turhaan ehkäistä, ja olisin voinut mennä kuolemaan Rafflesin edestä, kun hän ei sanonut mitään siitä, mitä ei voinut olla näkemättä. Hänen omat kätensä olivat vakaat ja kylmät, kun hän kiinnitti minun naamarini ja sitten omansa.

"Voi turkanen, poikaseni", kuiskasi hän iloisesti, "sinä näytät pahimmalta rosvolta mitä milloinkaan olen nähnyt! Yksistään nämä naamarit tuottavat halvauksen neekerille, jos jonkun heistä tapaamme. Mutta olen iloinen siitä, että muistin kieltää sinua ajattamasta partaasi. Pahimmassa tapauksessa voidaan sinut luulla Whitechapelin esikaupungin rentuksi, jos vain et unohda puhua murretta. Jos et ole varma siitä, niin on parasta, että vaikenet kuin kala, ja jätät puhelun minulle; mutta toivokaamme että kaikki tämä huoli on tarpeetonta. Oletko nyt valmis?"

"Olen."

"Onko sinulla suukapula?"

"Kyllä."

"Revolveri?"

"Sekin."

"Tulehan siis."

Silmänräpäyksessä olimme yli muurin ja seuraavassa nurmella talon takana. Ei ollut kuutamoa. Tähdetkin olivat verhoutuneet meidän tähtemme. Minä hiivin toverini perässä kaksoislasiovelle, joka johti matalalle kuistille. Hän painoi kätensä ovea vasten. Tämä painui sisäänpäin.

"Yhä on onni myötäinen!" kuiskasi Raffles. "Pelkkää menestystä vain. Nyt meidän pitää saada valoa."

Ja valoa tuli!

Tusina sähkölamppuja hehkui punaisina tuhannesosa sekunnissa, sitten virtasi armottoman valkea loiste häikäistyihin silmiimme. Kun saimme näkömme takaisin, oli neljä revolveria tähdättyinä meitä kohden, ja kahden välissä seisoi jättiläismäinen Ruben Rosenthal ja nauroi, niin että koko ruumis hytkyi.

"Hyvää iltaa, pojat!" nikotteli hän. "Hauskaa saada viimeinkin tavata teidät! Älä liikuta kättä tai jalkaa, sinä siellä vasemmalla, muutoin olet mennyttä kalua. Minä tarkotan sinua, retku!" karjaisi hän Rafflesille. "Minä tunnen sinut. Olen odotellut sinua. Olen pitänyt sinua silmällä koko viikon. Luulit kai olevasi peijakkaan ovela, häh? Yhtenä päivänä sinä kerjäsit, seuraavana näyttelit juopunutta ja kolmantena esiinnyit tuttavanani Transvaalista, yhtenä niitä, jotka eivät milloinkaan tule, kun minä olen kotona. Mutta sinä jätit samat jäljet jälkeesi joka päivä, senkin rosvo, ja samat jäljet joka yö, kaikkialle pitkin taloni nurkkia."

"Se sattuu paikalleen kuin nakutettu", honotti Raffles, "mutta herra ei saa ottaa kovin pahakseen. Ja ties hänen millä konstilla te olette sen kaiken nuuskinut, mutta ei me ollakaan uteliaita. Älkää vaan huoliko ampua, sillä aseettomia me ollaan, Herra nähköön."

"Sinä olet viekas konna!" sanoi Rosenthal sormet liipasimella, "mutta tässä olet tavannut miehen, joka on vieläkin viekkaampi."

"Niin, voi hyväinen… arvaahan sen! Eikö toinen varas voisi päästä voitolle toisesta varkaasta — kyllä, totta maar."

Olin siirtänyt katseeni mustista pyöreistä revolverinpiipuista, kirotuista timanteista, jotka olivat houkutelleet meidät satimeen, paksun nyrkkitaisteljan pöhöttyneestä siankärsästä ja Rosenthalin purppuranpunaisista poskista ja kotkannenästä. Katselin niiden ohitse oviaukkoon, joka oli täynnä kahisevaa silkkiä ja samettia, mustia kasvoja, töllisteleviä silmänvalkuaisia ja villaisia kalloja. Mutta äkillinen äänettömyys käänsi huomioni takaisin miljoonamieheen. Ainoastaan hänen nenänsä oli pitänyt värinsä.

"Mitä tarkotat?" sähisi hän käheästi ja kirosi.

"Terveisiä kaleereille!" honotti Raffles kylmäverisellä äänellä.

"Mitä?"

Rosenthalin revolverit piirsivät aina suurempaa ympyrää.

"Terveisiä kaleereille, vanha jalokivi-shakaali!

"Mistä hornasta olet tuon keksinyt?" kysyi Rosenthal, kurkussa korina, joka koetti olla naurua.

"Niin, sanos se!" vastasi Raffles. "Senhän tiesi jok'ainoa jehu siellä missä minä viimeksi olin."

"Kuka on voinut levitellä sellaisia hullutuksia?"

"Sitä en tiedä minä", sanoi Raffles; "kysykää tuolta herralta, joka seisoo teidän vasemmallanne, hän ehkä tietää sen."

Vasemmalla seisova herra oli käynyt tuhkanharmaaksi mielenliikutuksesta. Ei milloinkaan ole paha omatunto itseänsä sen selvemmin ilmaissut. Hänen pienet silmänsä kieppuivat hänen ihraisessa naamassaan kuin korintit, sitten pisti hän revolverit taskuunsa ja syöksi meitä kohden nyrkit pystyssä.

"Pois tieltä — pois tieltä!" karjui Rosenthal raivoissaan.

Se oli liian myöhäistä. Tuskin oli leveä nyrkkitaistelija heittäytymällä revolverien eteen estänyt Rosenthalin ampumasta, kun Raffles teki hyppäyksen ulos lasi-ovesta, samassa kun minut, joka seisoin hiljaa enkä sanonut mitään, iskettiin lattiaan kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti.

En kaiketikaan maannut pitkää aikaa tajuttomana. Tointuessani kuului kauheaa meteliä puutarhasta, mutta salissa olin minä yksinäni. Nousin istualleni. Rosenthal ja Purvis syöksivät edestakaisin ulkona, noituivat kaffereita ja ärhentelivät toisilleen.

"Tuon muurin yli, sanon minä!"

"Ei, vaan tämän. Emmekö voi viheltää poliisia?"

"Hiiteen poliisit! Olen saanut tarpeekseni poliisin vintiöistä."

"Sitten on parasta, että menemme sisälle ja passitamme toisen rosvoista vaarattomaksi."

"Passita itsesi, sen paremmin et voi tehdä. Niin, senkin musta pässinpää, jos minä äkkään sinun yrittävän luikkia tiehesi, niin…"

En kuullut uhkausta loppuun. Ryömin nelin kentän ulos salista revolverini teräsrengas hampaiden välissä.

Hetkisen luulin, että eteinenkin oli tyhjä. Siinä erehdyin, ja tulin madelleeksi erään kafferin eteen. Mies parka, en hennonnut antaa hänelle huumaavaa iskua, mutta häristelin hänelle hirmuisesti revolveriani ja kuulin hänen vaikeitten hampaittensa kalisevan minun harpatessani portaita ylös. En osaa selittää, miksi niin päättävästi ryntäsin ylikertaan. Mutta puutarha ja alikerta tuntuivat kuhisevan ihmisiä, eikä tekoni ollutkaan typerin.

Luisuin sisälle ensimäiseen huoneeseen mikä tielleni sattui. Se oli makuuhuone — tyhjä, mutta valaistu, enkä milloinkaan voi unohtaa, kuinka kimmahdin, kun näin itseni kokonaan kaapin-oven kuvastimesta! Naamioituna, aseestettuna, repaleihin verhottuna en todellakaan ansainnut parempaa kohtaloa kuin luodin tai hirsipuun, ja jompikumpi minua odotti, sen tiesin. Kätkeydyin kuitenkin vaatekaappiin kuvastimen taakse, ja siellä seisoin vapisten ja kiroten kohtaloani, hulluuttani ja Rafflesia ennen kaikkea — Rafflesia ensiksi ja viimeiseksi — ehkä puolen tunnin ajan. Sitten temmattiin vaatekaapin ovi auki yht'äkkiä; miehet olivat hiipineet äänettömästi huoneeseen ja laahasivat minut vankina alikertaan.

Eteisessä oli hirveä hälinä; naisetkin olivat jo uskaltaneet esille, ja nähdessään hirvittävän pahantekijän kirkuivat he kaikki yhtaikaa. Siihen heillä todellakin oli syytä, vaikka naamari nyt oli nykäisty sivulle, niin että ainoastaan vasen korvani oli sen peitossa. Rosenthal vastasi heidän kirkumiseensa ärjyvällä äänellä käskien heitä vaikenemaan; se nainen, jonka tukkalaite muistutti pesusientä, syyti hänelle kiukkuisia kiroiluja, ja eteinen kajahteli Babelina, jota on mahdoton kuvailla. Muistan ihmetelleeni, miten kauan kestäisi ennenkuin poliisi saapuisi. Purvis ja naiset vaativat poliisia kutsuttavaksi ja minua heti jätettäväksi sen haltuun. Mutta siitä ei Rosenthal tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hän vannoi ampuvansa jokaisen miehen tai naisen joka tahtoi lähteä ulos asialle. Hän oli saanut tarpeekseen poliiseista. Hän ei tahtonut nähdä noita rauhanhäiritsijöitä silmäinsä edessä, hän tahtoi pitää minusta huolen omalla tavallaan. Samassa hän kiskaisi minut pois toisilta, lennätti ovea vasten ja ampui luodin, joka tunkeutui puuhun tuuman verran korvastani.

"Mitä se minuun kuuluu? Hänhän on aseestettu! Minä ammuin häntä itsepuolustuksekseni. Se tulee olemaan varotus muille. Menetkö pois tieltä, vai tahdotko itse luodin nahkaasi?"

"Olette päissänne", intti Purvis yhä pysyen välissämme. "Näin teidän tyhjentävän täysinäisen lasin sisään tultuanne ja se saattoi teidät sikahumalaan. Ajatelkaa mitä teette, Rosenthal. Älkää tehkö sellaista, jota perästäpäin saatte katua."

"Sitten en minä ammu häntä, ammun vaan tuon pahuksen ympärille. Olet aivan oikeassa, poikaseni. Minä en tee hänelle mitään pahaa, en millään muotoa. Ympärille vain — kas näin!"

Hänen pisamainen kouransa nousi yli Purvisin olkapään, hänen sormuksensa säteili purppuranpunaista hohdettaan ja hänen revolverinsa iski keltaisena salamana, ja naiset parkuivat pamauksen kuullessaan. Joitakuita siruja tarttui ovesta tukkaani.

Seuraavassa silmänräpäyksessä sieppasi Purvis häneltä aseen, ja nyt olin turvassa tuolta paholaiselta; mutta sen sijaan uhkasi minua vankila. Keskeemme ilmestyi poliisikonstaapeli. Hän oli tullut lasi-ovesta saliin — harvasanainen mies, nopea ja varma liikkeissään. Yhdessä käden käänteessä oli hän pannut minut käsirautoihin, sillävälin kun nyrkkitaistelija selitti aseman ja hänen isäntänsä pilkkasi oikeuden valvojia voimattomassa raivossaan. Niin, olipa tuo kaunista huolenpitoa poliisivallan puolelta ja tuotti suurta hyötyä todellakin; sitten saapuu poliisi, kun kaikki on ohitse ja koko huonekunta olisi voitu murhata unessaan. Poliisikonstaapeli ei suonut hänelle sanaakaan vastaukseksi, ennenkuin juuri silloin kun talutti minut ulos.

"Teidät me tunnemme, sir", sanoi hän ylenkatseellisesti ja kieltäytyi ottamasta kultarahaa, jonka Purvis hänelle ojensi. "Tapaamme oikeussalissa, sir."

"Tulenko minä ehkä mukaan nyt?"

"Miten haluatte, sir. Mutta minä luulen, että tuo toinen herra tarvitsee teitä paremmin, eikä tämä nuorukainen suurtakaan vastusta minulle tuota."

"Minä en yritä mitään vastustelua", lupasin minä.

Ja sanani pidin.

Kävelimme ehkä sata metriä aivan äänettöminä. Oli varmaan keskiyö. Emme kohdanneet ainoatakaan sielua. Viimein kuiskasin minä:

"Miten ihmeessä olet menetellyt?"

"Se oli silkka onnenpotkaus", vastasi Raffles. "Minun onnistui livistää sentähden, että tunsin jok'ainoan kiven näissä muureissa, ja vielä suurempi onni oli se, että minulla sattui olemaan tämä puku Chelseassa. Kypärä kuuluu erääseen kokoelmaan, joka minulla oli kerran Oxfordissa; tässä me kiipeämme yli muurin. On parasta, että riisun päältäni takin ja miehustan ennenkuin tapaamme oikean konstaapelin. Minä hankin ne kerran naamiohuveihin — kuten silloin syyksi sanoin — niin, siihen liittyy pitkä juttu. Olen aina otaksunut, että ne tulisivat joskus tarpeeseen. Suurin vaikeuteni tänä-iltana oli päästä eroon ajurista, joka toi minut tänne takaisin. Lähetin sen salapoliisikonttoriin, taskussaan kymmenen shillinkiä ja mukanaan erityinen tervehdys kunnon Mackenzielle. Koko salapoliisivoima tulee olemaan Rosenthalin luona puolen tunnin kuluttua. Minä luotin tietysti tuon herran vihaan poliisia kohtaan — onnen sattuma sekin. Jos sinä olit päässyt puikkimaan pois, niin silloin oli tietysti kaikki hyvin; muussa tapauksessa tiesin hänen leikkivän hiiren kanssa niin kauvan kuin mahdollista. Niin, Bunny, siitä sukeusi pukukappale enemmässä määrässä kuin olin tarkottanutkaan, ja me saimme siinä joltisenkin nolauksen. Mutta, hitto vieköön, hyväpä niinkin, että pääsimme siitä ollenkaan."