LE PREMIER PAS.

Sinä iltana kertoi hän minulle ensimäisen rikoksensa historian. Jälkeen Idus Martii'n vaiherikkaan aamun, jolloin hän vihjasi siihen eräällä lyömäpalloretkellä sattuneena välikohtauksena, en ollut onnistunut saamaan Rafflesilta sanaakaan siitä asiasta. Olin kyllä tehnyt yrityksiä; mutta hän puisteli päätään ja tähysteli ajatuksissaan paperossinsa savua puolittain ivallinen, puolittain kaihoksiva katse silmissään, ikäänkuin ei vanha hyvä aika, kun hänen sielunsa vielä oli rehellinen, olisi ollut viehätystänsä vailla. Raffles saattoi suunnitella uutta röyhkeätä yritystä tai kerskailla viimeisestä hillittömällä ihastuksella. Oli mahdotonta ajatella ainoatakaan katumuksen sykähdystä noiden tarttuvien ja peittelemättömän itsekkäiden ihastuksen purkauksien takana.

Ja kuitenkin tuntui kuoleutuneen omantunnonvaivan haamu vielä koettelevan häntä hänen muistellessaan ensimäistä varkauttaan, niin että minä olin luopunut toiveesta saada milloinkaan kuulla tuota tarinaa, paljon ennen sitä päivää, jona palasimme Milchesteristä. Lyömäpallopeli oli kuitenkin ajatuksissa, ja Rafflesin pallosalkku sattui kuten joskus ennenkin olemaan poikittain liesiristikolla, nahkaheloissa vielä jäännöksiä Australian-radan rahtitavaramerkeistä. Olin tähystellyt tuota rautatiemerkkiä hetken, ja hänen silmänsä olivat luultavasti seuranneet katsettani, sillä hän kysäisi äkkiä, oliko minulla vielä halua kuulla tuota juttua.

"Turha vastatakaan", tuumasin minä, "sinä et tahdo puhua siitä. Minun täytyy arvailla se itse."

"Kuinka voisit sen tehdä?"

"Alanhan jo tuntea menettelytapojasi."

"Sinä otaksut, että minä antauduin siihen avoimin silmin, kuten nykyjään teet, eikö totta?"

"En voi ajatella sinun ryhtyvän asiaan muulla tavalla."

"Rakas Bunny, se oli ajattelemattomin teko mihin elämässäni olen joutunut."

Hän hyppäsi seisaalleen niin äkkiä, että tuoli oli lentää kumoon. Hänen silmänsä hehkuivat suuttumuksesta.

"En voi uskoa sitä", intin kavalasti. "Se olisi suorastaan epäkohteliasta sinua kohtaan."

"Täytyypä sinun sitten olla tyhmä kuin…"

Hän keskeytti puheensa, tähysteli minua ja hymyili seuraavassa hetkessä harmistaan huolimatta.

"Tai suurempi veitikka kuin olen voinut uskoa, Bunny, ja veitikka onkin, lempo soikoon, oikea nimesi! No! sinun tarkotuksesi on siis udella minulta — olkoonhan menneeksi. Olen todella itsekin ajatellut asiaa; tuo viimeöinen touhu muistuttaa sitä useammassakin suhteessa. Tiedätkö mitä, tämä on kaikessa tapauksessa juhlallinen tilaisuus, ja minä aijon viettää sitä loukkaamalla ainoata järkevää periaatetta mitä minulla on. Otanpa yhden grogin lisää!"

Pian oli lasissa whiskyä, soodavettä ja jääpalanen; ja siinä istui Raffles yönutussaan välttämättömine paperosseineen ja kertoeli minulle tarinaansa, jota en enää ollut toivonut kuulevanikaan. Akkunat olivat seposeljällään; alussa tulvasi melu Piccadillyltä sisälle. Paljoa ennen kuin hän lopetti oli viimeinen ajopeli vierinyt ohitse, viimeinen kirkuja korjattu talteen, ja ainoastaan me keskeytimme kesäyön hiljaisuutta. — — —

* * * * *

… "Ei, siellä kohdellaan ihmistä todellisella vieraanvaraisuudella. Ei makseta muusta kuin mitä juopi, mutta minä olin varmaan juonut hyvin tuntuvasti. Olin melkein rahaton, kun matkustin. Minun ei olisi toden totta pitänyt ottaa vastaan kutsumusta, ja nyt olimme kaikki matkalla kilpailemaan Melbourne-maljasta. Minä olin voitosta varma, mutta en voittanutkaan, eikä se ollut ainoa tyhmyys, minkä voi Melbournessa tehdä. En ollut silloin se nopeatoiminen ja varma keinojen mies kuin nyt olen, Bunny, ja se olisi noiden toisten pitänyt ymmärtää itsestään. Mutta he eivät tienneet kuinka pahassa pulassa olin, ja minä vannoin, että he eivät myöskään tulisi sitä tietämään. Koetin juutalaisilta, mutta he ovat tuolla tavallista varovaisempia. Sitte tulin ajatelleeksi eräänlaista sukulaista, erästä isäni pikku-orpanaa, josta emme kukaan tienneet mitään muuta kuin että hänen otaksuttiin asuvan jossakin siirtomaassa. Jos hän oli rikas, no, sitä parempi, silloin lainaisin häneltä; eikä olisi minulle vahinkoa siitä, että asianlaita sattuisi olemaan toisinkin. Koetin etsiä häntä käsiini, ja minulla oli todellakin onni yrityksessä (onneksi sitä ainakin luulin), juuri silloin kun minulla sattui olemaan muutamia joutilaita päiviä. Olin loukannut käteni juuri ennen suurta joulukilpailua enkä olisi voinut lyödä palloa, vaikka olisivat mitä minulle tehneet.

"Lääkäri, joka sitoi käteni, sattui kysymään minulta, olinko sukua Kansallispankin Rafflesille, ja tämä suunnaton onnenpotkaus oli minut läkähdyttää. Sukulainen, joka oli pankkipomoja, joka antaisi minulle rahaa vain nimeni vuoksi — voiko sattua paremmin? Minulle oli heti selvillä että tämä Raffles oli juuri se mies jota tarvitsin, ja pelkäsinpä kamalasti seuraavassa hetkessä saavani kuulla, ettei hän ollutkaan mikään pomo. Tohtori ei ollut edes nähnyt häntä, vaan oli ainoastaan lukenut hänestä erään etukaupungin haarakonttorissa sattuneen pikku tapauksen yhteydessä. Haarakonttorin johtajana oli kaimani; tämä oli urhoollisesti ajanut pakoon erään aseestetun murtovarkaan, lähettäen luodin hänen nahkaansa. Tuollaiset tapaukset ovat siellä niin tavallisia, että minä vasta ensi kertaa kuulin siitä puhuttavan. Etukaupungin haaraosaston — rahamieheni oli kutistunut pikku virkailijaksi, jolla kenties oli tuskin varaa pitää yllä omaa itseänsä. Mutta johtaja kuin johtaja, ja sanoin pian ottavani selon oliko hän etsimäni sukulainen, kunhan hän vain hyväntahtoisesti mainitsisi tuon haarakonttorin nimen.

"Teen enemmänkin", sanoi tohtori; "hankin teille sen haarakonttorin nimen, johon hänet on siirretty, sillä luulen kuulleeni, että hän on jo saanut viran-ylennystä." Ja seuraavana päivänä ilmotti hän minulle Yean kauppalan nimen, noin kahdeksan mailia Melbournesta pohjoiseen. Mutta hän oli tässä kuten kaikissa tiedoissaan epävarma: — hän ei voinut varmaan sanoa, tapaisinko sukulaiseni sieltä vai en.

"Hän on naimaton, ja hänen etukirjaimensa ovat W.F.", kertoi tohtori, joka oli hyvin varma kaikissa vähäpätöisissä sivuseikoissa. "Hän jätti vanhan paikkansa useampia päiviä takaperin. Mutta hän ei kuulu ottavan vastaan uutta tointaan ennen uutta vuotta. Hän matkustaa sinne luultavasti aikaisemmin, muuttaakseen tavaransa ja laittaakseen asuntonsa kuntoon. Mahdollisesti tapaatte hänet siellä, mahdollisesti ette. Teidän asemassanne minä kirjottaisin hänelle."

"Se vie kaksi päivää", sanoin minä, "ja enemmänkin, ellei hän ole siellä." Olin käynyt hyvinkin innokkaaksi tapaamaan tuota maalaispankin johtajaa, ja ajattelin, että jos kohtaisin hänet ennen pyhien ohimenoa, niin pikku seurustelu-elämä auttaisi asiata tuntuvasti.

"Silloin hankkisin itselleni säyseän hevosen ja ratsastaisin sinne", neuvoi tohtori. "Teidän ei tarvitse käyttää kipeätä kättänne."

"Enkö voi matkustaa sinne junalla?"

"Te sekä voitte, että ette voi. Teidän täytyy kaikessa tapauksessa ratsastaa. Otaksun osaavanne ratsastaa?"

"Kyllä."

"Siinä tapauksessa minä ehdottomasti ratsastaisin koko matkan. Tie on täältä mitä ihanin Whittlesea'hin ja Plenty-harjanteiden yli. Se antaa teille käsitystä australialaisista metsiköistä, ja saatte nähdä ne lähteet, joista Melbourne vetensä ottaa. Näette kirkkaan Yan Yeen, josta jokainen pisara tulee. Soisinpa että minulla olisi aikaa lähteä mukaan."

"Mutta mistä saan hevosen?"

Tohtori mietti hetken.

"Minulla on itselläni tamma, joka tiukkuu lihavuuttaan jaloittelemisen puutteessa", esitti hän. "Olisi suorastaan hyvä palvelus minulle, jos te tahtoisitte ratsastaa sillä nuo kuusitoista mailia, ja silloin tietäisin myös, ettei teille tulisi kiusausta käyttää kipeätä kättänne."

"Olette liian hyvä", vastustelin minä.

"Olettehan A.J. Raffles", huomautti hän.

"Ja jos milloinkaan on kuultu hienompaa kohteliaisuutta tai kauniimpaa todistusta siirtomaan vieraanvaraisuudesta, niin minä sanon ainoastaan, Bunny, etten minä ole kuullut."

Hän maisteli whiskyänsä, heitti pois paperossin pätkän ja sytytti uuden, ennen kuin jatkoi kertomustaan.

"No, minä kirjotin pari riviä W.F.:lle omakätisesti — käteni ei ollut pahasti loukkaantunut, keskisormesta vain nahka poissa; ja seuraavana päivänä auttoi lääkäri minut säyseän juhdan selkään, joka olisi ollut omiaan ambulanssihevoseksi. Puolet lyömäpallokuntaa tuli katsomaan ratsastustani; toiset olivat loukkaantuneita minulle siitä, etten jäänyt kaupunkiin kilpailujen loppuun asti, niinkuin olisin voinut katselijana heitä voittoon auttaa. Heillä ei ollut aavistustakaan siitä pelistä, jonka olin ottanut omin neuvoin suorittaakseni, mutta vielä vähemmän aavistin itse, mikä peli minua odotti.

"Ratsastusmatkani oli peräti mielenkiintoinen, erittäinkin sitte kun olin sivuuttanut Whittlesean, täydellisessä luonnontilassa olevan, alemmalla vuorenrinteellä sijaitsevan kylän, missä muistan nauttineeni kamalan aterian kiehuvan kuumaa lampaanlihaa ja teetä mitä sietämättömimmässä helteessä. Ensimäiset viisi mailia oli taival oivallista viertotietä, jolla olisi tehnyt mieli ratsastaa maapallon ympäri. Mutta Whittlesean tuolla puolen johti harjanteiden yli vain kapea polku, jota useasti en edes voinut erottaa, vaan täytyi minun kokonaan luottaa hevoseen. Nyt polvitteli se alas avaraan rotkoon ja kulki joen poikitse, keskellä mitä rehevintä kummipuukasvullisuutta ja kaikissa sateenkaaren väreissä koreilevia papukaijoja. Eräässä paikassa oli kokonainen kummipuumetsä kuorittu, rungot törröttivät aivan kuin valkeiksi maalattuina, eikä näkynyt ainoatakaan lehteä, ei elävää olentoa lähimaillakaan. Ja ensimäinen elävä olento, minkä tapasin, oli peräti kammottava ilmestys — hevonen ilman ratsastajaa täyttä laukkaa ryntäämässä läpi metsän satula sivulle kiertyneenä ja jalustimet irrallaan helisten. Vaistomaisesti käänsin hevoseni pysäyttääkseni pillastuneen, ja pidätin sitä niin kauan että muuan mies, joka nelisti sen perässä, voisi ottaa sen huostaansa.

"Kiitos, sir", murisi mies, pitkä punamekkoinen roikale, jolla oli tuuhea parta ja oikea rosvon naama.

"Tapaturma varmaan?" sanoin pidättäen ohjaksista.

"Niin", vastasi hän tavalla, josta saattoi ymmärtää, ettei hän tahtonut vastata useampaan kysymykseen.

"Ja varsin pahakin", jatkoin minä, "jos tuo on verta tuossa satulassa."

Niin, Bunny, olenhan itsekin rosvo, mutta tuskinpa olen konsanaan katsonut keneenkään ihmiseen sellaisella ilmeellä kuin tuo konna muljautti silmiään minulle. Mutta minä tuijotin takaisin ja pakotin hänet tunnustamaan, että näkemäni oli verta, ja sen jälkeen hän tuli aivan kesyksi. Hän kertoi kaikki mitä oli tapahtunut. Eräs hänen toverinsa oli murskannut nenänsä puuta vasten, siinä kaikki; hän oli jäänyt hevosen selkään, mutta pudonnut alas verenvuodon heikontamana; eräs toinen toveri oli jäänyt hänen luoksensa metsään.

Kuten jo sanoin, Bunny, en ollut missään suhteessa sellainen vanha käytännön mies kuin nyt olen —, ja me erosimme hyvinä ystävyksinä. Hän kysyi minne aijoin, ja mainittuani hänelle sen sanoi hän, että säästäisin runsaan mailin ratsastuksen ja saapuisin runsaan tunnin aikaisemmin Yeaan, jos poikkeisin polulta ja suuntaisin matkani vuorta kohti, jonka näimme puiden välitse, ja seuraisin jokea, jonka näkisin vuorelta. Älä naura, Bunny! Sanoinhan sinulle jo alussa, että olin vain lapsi siihen aikaan. Oikotie oli luonnollisesti mutkatie, ja oli jo melkein pimeä, kun tamma parka ja minä näimme edessämme Yean ainoan kadun.

Etsiskelin katseillani pankkia, kun eräs valkopukuinen mies tuli juosten eräältä kuistilta.

"Mr. Raffles?" kysyi hän.

"Niin — mr. Raffles", vastasin nauraen tyytyväisenä, puristaessani hänen kättään.

"Tulette myöhään."

"Minut neuvottiin harhaan."

"Vai niin, ei pahempaa? Sepä toki hyvä", sanoi hän. "Tiedättekö, mitä kerrotaan? Että eräs uusi rosvoliitto menostelee tämän ja Whittlesean välisellä taipaleella. Olisitte ollut lihava saalis heille."

"Sen voisi paremmin sanoa teistä", vastasin minä, mutta hän ei näyttänyt ollenkaan ymmärtävän. Ja kuitenkin oli huomautuksessani paljon enemmän järkeä kuin hänen kohteliaisuudessaan, joka oli aivan epäonnistunut.

"Pelkään että olo täällä tulee teistä näyttämään liian köyhältä", puheli hän, päästäessään matkalaukkuani ja jättäessään ohjakset palvelijalleen. "On onni, että olette naimaton kuten minäkin."

Minäkään en vuorostani ymmärtänyt hänen huomautuksensa tarkotusta, sillä jos olisin ollut naimisissa, olisin tuskin tunkeutunut ujostelematta hänen luokseen ja pakottanut häntä ottamaan vastaan vielä vaimonikin. Vastasin siihen muutamilla kohteliailla lauseilla, ja hän jatkoi, että kylläkin tulisin viihtymään, jahka pääsisin asettumaan — ihan kuin aikomukseni olisi ollut majoittua useammaksi viikoksi hänen luokseen! "Hm", ajattelin itsekseni, "nämä siirtomaalaiset vievät voiton kaikesta vieraanvaraisuudesta!" Ja yhä vielä hämmästyksissäni annoin viedä itseni pankkitalon yksityispuolelle.

"Päivällinen valmistuu neljännestunnin kuluttua", virkkoi hän sisääntullessamme. "Ajattelin haluavanne ensin kylpeä, ja kylpy on valmiina käytävän päässä olevassa huoneessa. Huutakaa, jos tarvitsette jotakin. Matkatavaranne eivät ole vielä saapuneet, mutta nytpä muistan… täällä on kirje, joka tuli tänä aamuna."

"Eihän minulle toki?"

"Teille juuri; ettekö odottanut mitään?"

"En todellakaan."

"Niin, tässä se on."

Ja hänen valaistessaan minulle tietä kylpyhuoneeseen luin sen päällekirjotuksen, jonka itse olin edellisenä päivänä omakätisesti kirjottanut — W.F. Raffles!

* * * * *

Oletko milloinkaan nyrkkitaistelussa saanut sellaista iskua rintaasi, ettet ole voinut hengittää pitkään aikaan, Bunny? Tiedätkö, miltä se tuntuu? En voi muuta sanoa kuin että tuo kirje sai minut sillä tavoin ilmaa tapailemaan. En saanut sanaakaan suustani. Seisoin vain oma kirje kädessäni, kunnes toinen hienotunteisesti oli jättänyt minut yksikseni.

W.F. Raffles! Me olimme molemmat luulleet toisiamme W.F. Rafflesiksi — uudeksi pankinjohtajaksi, joka ei vielä ollut saapunut! Ei ollut siis ihmeellistä, että keskustelumme oli ollut hyvää päivää — kirvesvartta; ihmeellisintä oli, ettemme olleet huomanneet molemminpuolista erehdystämme. Kuinka hän olisikaan nauranut! Mutta minua ei naurattanut. Hitto vieköön, minulle juttu ei suinkaan ollut hupainen. Käsitin aseman yhtenä salaman väläyksenä, kauhistumatta, mutta syvästi masentuneena, kun ajattelin olosuhteitani. Sinä voit sanoa sitä tunnottomuudeksi, jos haluat, Bunny, mutta ota huomioon, että olin samassa pinteessä kuin sinäkin myöhemmin olet ollut, että olin pannut kaiken toivoni W.F. Rafflesiin, kuten sinä silloin luotit minuun. Ajattelin punamekkoista miestä, ratsastajatonta hevosta verisine satuloineen, tahallista väärää opastusta, joka oli viekotellut minut pois polulta — ja sitten kadoksissa olevaa pankinjohtajaa sekä rosvoliitosta liikkuvaa huhua. Mutta en tahdo ollenkaan teeskennellä mitään sääliä miestä kohtaan, jota en ollut milloinkaan nähnyt; sellainen säälin ilmaisu on tavallisesti ulkokultaisuutta, ja sitäpaitsi tarvitsin osanottoni itselleni.

Olin yhtä kireässä pulassa kuin ennenkin. Mitä lempoa oli tekeminen? En tiedä, olenko kyllin selvästi esittänyt sinulle, että minulla täytyi välttämättömästi olla rahaa Melbourneen palatessani. Rahaa minun täytyi saada — mutta miten, miten? Antaisiko tuo vieras suostutella itseään, jos kertoisin koko totuuden? Ei, se johtaisi vain siihen että saisimme etsiskellä kadonnutta koko yön. Miksi puhuisin siitä? Entä jos antaisin hänen omasta alotteestaan huomata erehdyksen… olisiko siitä mitään voittoa? Bunny, vakuutan kunniasanallani, että menin päivälliselle ilman mitään varmaa päätöstä mielessäni tai harkittua valhetta huulillani. Tietysti täytyisi minun menetellä oikeuden ja luonnollisuuden mukaan, selittää asia ilman viivytystä; mutta toiselta puolen ei ollut mitään kiirettä. En ollut avannut kirjettä, ja voisin aina väittää, etten ollut pannut huomiota alkukirjaimiin; sillä aikaa voisi joku keino ilmaantua. Voin odottaa hiukan ja katsoa. Kiusaus oli iskenyt minuun, mutta vielä epäröivänä, ja jo sen epämääräisyyskin sai minut suunniltani.

"Huonoja uutisia, pelkään mä?" alotti johtaja, kun viimein istuuduin hänen pöytäänsä.

"Pikku kiusa vain", vastasin "— ihan hetken pakotuksesta, sen vakuutan. Mutta olin lausunut valeeni ja ottanut asentoni; siitä hetkestä ei ollut takaisin kääntymisen mahdollisuutta. Hiljaisella myöntymyksellä olin itse tietämättäni selittänyt olevan! W.F. Raffles. Sentähden täytyi minun olla W.F. Rafflesina pankissa sen yötä. Ja kyllähän paholainen opettaisi minua käyttämään valettani hyväkseni." — — —

Hän kohotti taas lasin huulillensa — minä olin unhottanut omani. Hänen paperossikotelonsa välkkyi kaasun valossa, hänen ojentaessaan sitä minulle. Pudistin päätäni, siirtämättä katsettani hänestä.

"Ja sen hän tekikin", jatkoi Raffles nauraen. "Ennen kuin maistoin lientä oli minulla selvillä miten menetellä. Olin päättänyt rosvota pankin sen sijaan että menisin levolle ja lähtisin takaisin Melbourneen ennen aamiaista, jos hevonen jaksaisi. Sanoisin vanhalle herralle, että olin eksynyt ja harhaillut metsässä tuntikausia, kuten helposti olisi voinut tapahtua, ollenkaan pääsemättäkään Yeaan. Yeassa taas petos ja varkaus pantaisiin jonkun rosvoliiton jäsenen työksi, joka oli ollut väijyksissä metsässä ja murhannut uuden pankinjohtajan juuri siinä tarkotuksessa. Sinähän juuri parast'aikaa hankit kokemuksia tuollaisissa asioissa, Bunny. Kysyn nyt sinulta, voiko ajatella parempaa tapaa jälkiensä peittämiselle? Viime yön tapahtuma oli jonkun verran samallainen, mutta lopputulos ei ollut niin varma. Ja sen ymmärsin jo edeltäkäsin — näin kaikki selvänä edessäni, ennen kuin olin lakannut lientäni lusikoimasta.

"Lisäetuna oli se, että rahastonhoitaja, joka myöskin asui pankkitalossa, oli poissa juhlapäivät. Hän oli matkustanut Melbourneen katsomaan meidän kilpailujamme. Mies, joka oli ottanut vastaan hevoseni, tarjoili myös pöydässä; hän ja hänen vaimonsa olivat ainoat palvelijat, ja he nukkuivat eri rakennuksessa. Luonnollisesti otin kaikesta tästä selon, ennen kuin olimme lopettaneet päivällisen. Olin todellakin tekemäisilläni liian monia kysymyksiä (näppärin ja hankalin oli se, joka houkutteli esille isäntäni nimen, Ewbank), enkä ollut kyllin valtioviisas salatakseni niiden tarkotusta. 'Tiedättekö mitä', sanoi Ewbank, joka oli jotensakin avosanainen, 'jos ette olisi se joka olette, niin uskoisin, että housunne tutisevat rosvojen pelosta. Oletteko tullut hermostuneeksi?'"

"Enhän toki", vastasin minä ja korvani kihahtivat kuumiksi, "mutta — no niin, ei ole juuri hauskaa olla pakotettu ampumaan ihminen."

"Eikö?" sanoi hän kylmästi. "Sitä vastaan ei minulla ainakaan olisi mitään — sitäpaitsi ettehän ampunut ketään kuoliaaksi."

"Toivon, että olisin niin tehnyt!" huudahdin minä ovelasti kylläkin.

"Amen", sanoi hän siihen.

Ja minä tyhjensin lasini; en tiennyt toden teolla, oliko haavottunut pankkirosvoni vankilassa, kuollut tahi karannut!

Mutta nyt, kun olin saanut enemmän kuin tarpeeksi tästä puheenaineesta, jatkoi Ewbank sitä. Hän myönsi, että henkilökunta oli vähälukuinen, mutta mitä häneen itseensä tuli, oli hänellä ladattu revolveri päänalusen alla joka yö, tiskin takana päivät, ja hän odotti vain tilaisuutta saadakseen sitä käyttää.

"Tiskin takana?" olin kyllin typerä kysyäkseni.

"Niin, niinhän teilläkin oli!"

Hän katsahti minuun kummastuneena, ja vaistoni ilmaisi minulle, että olisi ollut varomatonta sanoa: "Tietysti, sen minä unhotin!" ottaen lukuun urotyöni, joka minun otaksuttiin tehneen. Tuijotin nenäni päähän ja puistelin päätäni.

"Mutta sanomalehdethän kertoivat, että teillä oli se!" huudahti hän.

"Ei tiskin takana", vastasin minä.

"Mutta sehän on ohjesäännössä säädetty!"

Sillä hetkellä tunsin itseni noloksi, Bunny, mutta toivoakseni näytin vain yhä enemmän ylimieliseltä, ja luullakseni menettelin kasvojeni ilmeen mukaan.

"Ohjesääntö!" sanoin viimein niin halveksivalla äänellä kuin voin. "Niin, ohjesääntö on kuolettava meille kaikille. Hyvä herra, luuletteko pankkirosvon antavan teille aikaa kurottaa revolverin sieltä missä tietää teidän sitä säilyttävän? Minulla oli se taskussani, ja sain sen esille peräytymällä tiskistä ilmeisen vastahakoisesti."

Ewbank tuijotti minuun silmät selällään ja otsa rypyssä, sitte löi hän nyrkkiä pöytään.

"Se oli ovelaa, totta vieköön! Mutta", lisäsi hän sellaisella äänellä, kuin olisi kuitenkin mielellään tahtonut sanoa viimeisen sanan, "sanomalehdissähän oli toisenlainen tieto…"

"Tietysti", puutuin minä puheeseen, "nehän sisälsivät mitä minä niille ilmotin! Olisiko minun pitänyt avonaisesti tunnustaa muuttaneeni pankin ohjesääntöä?"

Niin meni se pilvi ohi, ja se oli todellakin kultareunainen pilvi, ei hopeata vaan oikeata australialaista kultaa! Sillä siihen asti ei Ewbank ollut riittävästi kunnioittanut minua; hänen kanssaan ei ollut helppo tulla toimeen, paljon vanhempi minua kun oli, ja minä olin tuntenut varmasti, että hän alussa piti minua aivan liian nuorena johtajaksi ja kehuttua urotyötäni loruna. Mutta en milloinkaan ole nähnyt ihmisen teeskentelemättömämmin muuttavan sävyään. Hän otti esille parasta konjakkiansa ja pakotti minut panemaan pois sikarini, jota poltin, ja avasi uuden laatikon. Hän näytti nyt hauskalta mieheltä punaisine viiksineen ja hyvin iloisine kasvoineen, ja siitä hetkestä asti pääsin minä kohtelemaan häntä iloisena juomaveikkona. Mutta hän ei ollut mikään Rosenthal, Bunny, hänellä oli pää kuin raudasta ja hän olisi juonut minut kymmeneen kertaan pöydän alle.

"All right", ajattelin minä, "saatkin mennä selvänä vuoteellesi, mutta nukut kuin pölkky!" Ja puolet siitä mitä hän minulle kaatoi heitin minä ulos akkunasta, kun hän käänsi selkänsä.

Mutta Ewbank oli sävyisä mies, eikä sinun pidä kuvitella hänen olleen millään muotoa kohtuuton. Juomaveikko hän oli, mutta toivon että hän olisi ollut sitä vielä enemmän. Hän kävi kuitenkin vilkkaammaksi, mitä pitemmälle ilta kului, eikä minun ollut ollenkaan vaikea saada häntä näyttämään minulle kaikkia pankin paikkoja sellaiselle tehtävälle mitä luonnottomimmalla ajalla. Tämä tapahtui silloin kun hän meni noutamaan revolveriaan, ennenkuin toivotimme toisillemme hyvääyötä. Minä pidätin häntä vielä parikymmentä minuuttia levolle käymästä, ja tunsin huoneuston jok'ainoan loukon, ennen kuin puristin Ewbankin kättä huoneessani.

Et voisi milloinkaan arvata mitä tein seuraavana tuntina. Riisuuduin ja menin levolle. Se alinomainen jännitys, jota tuottaa parhaitenkin harkittu toisen ihmisen osan näytteleminen, on väsyttävintä mitä tunnen, saati sitten sen esittäminen aivan valmistamatta! Ei tiedä mihin luo silmänsä, seuraava sana voi tärvellä kaiken, tuntuu koko ajan kuin pelaisi lyömäpalloa hämyssä. En ole kertonut sinulle puoliakaan niitä pulmia, joita eteeni sattui keskustelun aikana, jota kesti useamman tunnin ja joka lopulla tuli yhä vaarallisemman tuttavalliseksi. Voit ajatella niitä mielessäsi ja sitten kuvitella minun makaamistani vuoteellani kokoomassa voimia yön yritykseen.

Vielä kerran oli minulla onni puolellani, sillä en ollut maannut kauan, kun jo kuulin kelpo Ewbankin urkujen lailla kuorsaavan, eikä tuo soitto tauonnut hetkeksikään. Se pysyi yhtä äänekkäänä, kun minä hiivin ulos ja suljin oven perässäni, ja kajahteli säännöllisempänä kuin milloinkaan ennen, kun pysähdyin hänen ovensa taakse kuuntelemaan. Ja kuulen yhäti tuon konsertin, joka tuotti minulle yhä suloisempaa nautintoa. Tuo kunnon mies kuorsasi minut ulos pankkitalosta ja kuorsasi vielä, kun seisoin ulkona hänen avonaisen akkunansa alla.

Minkätähden menin ulos? Hakeakseni hevoseni, satuloidakseni sen ja sitoakseni johonkin läheiseen puuhun, järjestääkseni helpon pakenemisen, ennen kuin ryhdyin työhön. Olen monasti ihmetellyt tämän toimenpiteen vaistomaista viisautta; menettelin tietämättäni periaatteen mukaisesti, joka sen jälkeen aina on toimintaani johtanut. Se vaati ponnistuksia ja kärsivällisyyttä; minun täytyi hakea satulani herättämättä miestä, enkä ollut tottunut ottamaan hevosta kiinni haasta. Mutta minä en luottanut tammaan, ja sentähden menin takaisin talliin ottamaan hattuni täyteen kauroja, jotka annoin sille hattuineen päivineen. Ja sitten oli koira otettava huomioon (meidän pahin vihollisemme, Bunny); mutta minä olin älynnyt tekeytyä sen hyväksi ystäväksi illan kuluessa, ja se heilutteli vain häntäänsä ei ainoastaan silloin kun tulin alas portaita, vaan myöskin taas näyttäytyessä takapihan veräjällä.

Luultuna uutena pankinjohtajana oli minun aivan luonnollisella tavalla onnistunut Ewbank-poloiseita urkkia tietooni kaikki mikä koski pankkihuoneustoon pääsemistä, etenkin viimeisinä verrattomina kahtenakymmenenä minuuttina ennen eroamistamme. Ja minä olin myös tehnyt hänelle varsin oikeutetun kysymyksen, missä hän säilytti ja neuvoi minua säilyttämään avaimia yöllä. Oletin tietysti, että hän otti ne mukaansa huoneeseensa, mutta niin ei ollut asian laita: hänellä oli kaksin verroin parempi piilopaikka. Missä se oli, on saman tekevä, mutta kukaan asiaan perehtymätön ei olisi voinut löytää noita avaimia, vaikkapa olisi tuomiopäivään asti hakenut.

Minä löysin ne tietysti muutamassa sekunnissa, ja tuossa tuokiossa olin kassaholvissakin. Unohdin sanoa, että kuu oli noussut ja loi kirkkaan hohteensa pankkihuoneustoon. Olin huoneestani ottanut mukaani kynttilänpätkän kassaholviin, joka oli muutaman porrasaskeleen verran lattian alla pankkihuoneen tiskin takana. En empinyt, vaan sytytin sen. Alhaalla ei ollut akkunaa, ja vaikka en kuullutkaan Ewbankin kuorsausta, niin ei ollut vähintäkään syytä pelkoon että minua siltä taholta häirittäisiin. Ajattelin lukita oven perässäni siksi aikaa kuin työskentelin siellä, mutta rautaovessa ei ollut sisäpuolella avaimenreikää.

Niin, kaapissa oli kasoittain kultarahoja, mutta minä otin vain sen verran kuin tarvitsin ja voin mukavasti kantaa, en paljoa enempää kuin kaksisataa puntaa yhteensä. En koskenut ainoaankaan paperirahaan, ja synnynnäinen varovaisuuteni osottautui siinäkin, että jaoin kultarahat kaikkiin taskuihini, käärien ne ensin paperiin, jotteivät olisi helisseet. Niin, sinä arvelet minua vieläkin liian varovaiseksi, mutta siihen aikaan olin sitä hulluuteen asti. Ja siitä johtui, että kun minun olisi pitänyt olla jo kymmenen minuuttia matkoissani, kuului kiivasta naputusta ulko-ovelta.

Se kuului pankkihuoneen ulko-ovelta! Oli kai nähty valoni. Ja siinä seisoin kuuma tali valumassa pitkin sormiani kassaholvin muuratussa haudassa.

Oli ainoastaan yksi tehtävä. Minun täytyi luottaa Ewbankin raskaaseen uneen, itse avata ovi, lyödä vieras tainnuksiin tai ampua hänet revolverillani, jonka olin varovasti kyllä ottanut mukaani ennen Melbournesta lähtöäni, ja syöksyä sitten pensastoon ja tohtorin hevosen luo. Olin suunnitellut kaiken tämän silmänräpäyksessä ja jo juossut ylös nuo pikku portaat koputusten yhä jatkuessa; silloin uusi ääni sai minut peräytymään. Kuulin paljasten jalkain askelia käytävässä.

Hiivin äänettömästi alas rautaportaita ja vedin rautaoven auki, sillä olin jättänyt kassakaapin oveen avaimet. Samassa kuulin akkunan aukeavan yläpuolellani, ja kiitin jumalia siitä, että olin sulkenut kaikki ovet perässäni. Näetkös, poikaseni, ei voi milloinkaan olla liian varovainen!

"Kuka siellä kolkuttaa?" kysyi Ewbank ylhäältä.

En kuullut vastausta; se kuulosti nääntyneen äänen rukoukselta. Mutta selvästi kuulin pankkirevolverin hanan napsahduksen ennen kuin oven teljet työnnettiin sivulle; sitten horjuvia askeleita, huohottavaa hengitystä ja Ewbankin kauhistuneen äänen:

"Hyvä Jumala, mitä teille on tapahtunut? Teistähän vuotaa verta kuin teurastetusta eläimestä!"

"Ei nyt", kuului ikäänkuin helpotuksesta huokaava vastaus.

"Mutta teistä on vuotanut! Kuka on tämän tehnyt?"

"Maantierosvot."

"Maantiellä?"

"Matkalla Whittleseaan — sidottuna puuhun — ampuivat maalitaulunaan, jättivät minut vuotaakseni kuiviin…"

Heikko ääni petti, ja paljaat jalat riensivät sisälle. Nyt oli minun aikani tullut — jos tuo poloinen oli pyörtynyt. Mutta minä en voinut olla siitä varma, ja minä kyyristelin pimeässä puoliavoimen rautaoven luona, kauhun naulitsemana. Ja se olikin parasta, sillä Ewbank ei viipynyt poissa puolta minuuttiakaan.

"Juokaa tämä", kuulin hänen sanovan, ja kun toinen puhui taas, oli hänen äänensä voimakkaampi.

"Nyt tunnen itseni reippaammaksi…"

"Älkää puhuko!"

"Se tuntuu hyvältä. Ette voi kuvitella miltä tuntui laahautua yksinänsä koko pitkä taival… kilometri tunnissa! En uskonut milloinkaan pääseväni hengissä. Teidän täytyy antaa minun kertoa teille kaikki — siltä varalta että kuolisin!"

"No, ottakaa vielä kulaus."

"Kiitos. Sanoin maantierosvot; tietystikään ei sellaisia nykyaikana ole."

"Mitä ne sitten olivat?"

"Pankkivarkaita. Se, joka oli väijyksissä ja ampui, oli sama rosvo, jonka häädin Coburgin pankkikonttorista palanen lyijyä nahassa."

* * * * *

"Sen arvasin!" huudahdin minä.

"Tietysti, Bunny; niin tein minäkin alhaalla kassaholvissa, mutta Ewbank ei ymmärtänyt sitä, ja luulin jo ettei hän sanoisi enää mitään.

"Te houritte", vastasi hän vihdoin. "Kuka luulette olevanne?"

"Uusi pankinjohtaja."

"Uusi pankinjohtajahan makaa vuoteellaan tuolla ylhäällä ja nukkuu."

"Milloin hän tuli?"

"Tänä iltana."

"Sanoiko hän olevansa Raffles?"

"Sanoi."

"Saakeli soikoon!" kuiskasi oikea pankinjohtaja. "Minä kun luulin sitä vain kostoksi, mutta nyt ymmärrän, mitä oli tekeillä. Hyvä herra, mies tuolla ylhäällä on petturi — jos hän vielä on siellä. Hänen täytyy olla rosvoliiton jäseniä. Hän aikoo rosvota pankin — jos ei liene sitä jo tehnytkin."

"Jos ei liene sitä jo tehnytkin!" jupisi Ewbank. — "Jos hän vielä on siellä! Jos hän siellä on, niin valitanpa hänen kohtaloansa!"

Hänen äänensä oli hyvin rauhallinen, mutta mitään niin ilkeänsisuista olen harvoin kuullut. Tiedätkös, Bunny, olin todellakin iloinen siitä, että minulla oli revolveri mukanani. Näytti siltä kuin joutuisimme laukausten vaihtoon, hän ja minä.

"On parasta vilkaista tuonne alas ensin", arveli uusi pankinjohtaja.

"Sillä välin kun hän hyppää ulos akkunastaan? Ei, ei, hän ei ole täällä alhaalla."

"Helppo on vilkaista."

Jos kysyt minulta, Bunny, mikä hetki on ollut elämäni jännittävin, niin vastaan, että se oli juuri tämä. Siinä seisoin nyt tuon kapean porraskäytävän alapäässä, kassaholvissa, ovi puoli kyynärää avoinna, enkä tiennyt narisiko se! Valo läheni, ja minä en tiennyt…! Minun täytyi koettaa. Eikä se kitissyt ollenkaan. En olisi voinut sulkea sitä lukkoon, jos olisin tahtonutkin, se oli liian raskas; mutta se sulkeutui siksi kiinteästi, että ilma ainoastaan vaivalla pääsi tunkeutumaan heikkona virtana kasvoihini. Kaikki valonsäteet hävisivät, paitsi aivan alhaalta, mutta sieltä loistikin valoviiru kirkkaana. Miten siunasinkaan tuota ovea!

"Ei, tuolla alhaalla hän ei ole", kuulin kuin puuvillan läpi; sitte sammui valoviiru alhaaltakin, ja muutaman sekunnin päästä uskalsin avata oven, jolloin kuulin heidän hiipivän huoneeseeni.

"Nyt ei ollut minulla aikaa menettää viidesosaa sekuntiakaan, ja hiivin ulos pankkihuoneesta (he olivat jättäneet oven auki). En edes unohtanut hattuani, josta tohtorin tamma söi kauroja niin hyvin kuin kuolaimiltaan kykeni, muutoin olisi se yksistään minut ilmiantanut. En lähtenyt edes neliä sieltä, vaan rauhallista hölkkää tienvieren paksussa mullassa (vaikka sydämeni kyllä nelisti!), ja kiitin onneani siitä, että pankki oli kauppalan äärimäisessä päässä, joten minun ei ollenkaan tarvinnut samota läpi katujen. Viimeinen mitä kuulin oli molempain johtajain pitämää hirveää melua. Ja nyt, Bunny…"

Hän nousi ja venyttelihe, huulillaan hymy, joka päättyi haukotteluun. Mustat akkunat olivat kalvenneet kaikkina sinivärin vivahduksina, nyt ne jo laskivat sisälle harmajan sarastuksen, ja kaasuliekit näyttivät häipyneen tyhjiin lasikuvuissaan.

"Mutta eihän juttu suinkaan loppunut siihen!" huudahdin minä.

"Kyllä, valitettavasti", väitti Raffles sellaisella äänellä, kuin olisi tahtonut anteeksi pyytää. "Seikkailun olisi pitänyt päättyä jännittävällä ajometsästyksellä, sen kyllä tiedän, mutta niin ei ollut asian laita, en tiedä miksi. Ne uskoivat luultavasti, että olin päässyt liian etäälle, ja olivathan he sitäpaitsi saaneet päähänsä, että minä kuuluin lähistöllä kiertelevään rosvoliittoon… jolta toinen jo oli saanut minkä sietikin. Mutta sitähän minä en voinut tietää, niin etten laisinkaan tuntenut itseäni turvalliseksi. Hyvä Jumala, kuinka annoin eläinparan nelistää tultuamme metsään! Mehän olimme jo ratsastaneet kahdeksan mailia Melbournesta, vaikka se olikin käynyt etanan vauhdilla, mutta varastettu kaura oli kuitenkin elvyttänyt vanhaa tammaa siinä määrin, että se tuli oikein virmaksi, kun tunsi turpansa etelää kohden kääntyneeksi. Ei ollut todellakaan mitään lastenleikkiä ratsastaa tuolla tavoin metsässä puiden välitse ja oksain alitse, kasvot painettuina hevosen kaulaa vasten! Kerroinhan sinulle tuosta kuolleesta kummipuumetsästä? Se näytti aivan aavemaiselta kuutamossa. Ja se oli yhtä autio ja äänetön kuin ennenkin — levähdin siellä vasta ensi kerran ja painoin korvani maata vasten kuunnellakseni pari kolme minuuttia. Mutta en kuullut mitään — muuta kuin hevosen huohotuksen ja oman sydämeni pamppailun. Olen hyvin pahoillani, Bunny — mutta jos jolloinkin kirjotat muistelmiani, niin eipä sinulle käyne vaikeaksi tehdä suurta numeroa tuosta ajojahdista. Kerro laajasti noista kuolleista kummipuista ja anna kuulain vinkua rakeina. Käännyn satulassani ja näen Ewbankin lähestyvän tulista neliä valkeassa puvussaan, jonka minä asianmukaisesti värjään veripunaiseksi. Älä kirjota 'minä' vaan 'hän', niin eivät tiedä kuinka juttu loppui."

"Mutta sitähän en tiedä minä itsekään", valitin minä. "Veikö tamma sinut todellakin koko matkan Melbourneen asti?"

"Kyllä, koko matkan, aivan perille asti! Annoin sitä hoitaa hyvin hotellin tallissa ja jätin sen takaisin tohtorille illalla. Hän vallan kauhistui kuullessaan, että olin ratsastanut eksyksissä metsässä, ja seuraavana aamuna hän toi sanomalehden näyttääkseen minulle, mistä olin säästynyt ollessani saapumatta Yeaan!"

"Epäilemättä mitään?"

"Niin…" sanoi Raffles pitkäveteisesti, sammuttaessaan kaasun, "siitä asiasta minä en milloinkaan päässyt oikein selville. Olivathan tamma ja sen väri tuntomerkkejä — onneksi se oli vain tavallinen raudikko — ja otaksun sen nääntymisen tuntuneen epäiltävältä. Tohtorin käytös oli ehdottomasti muuttunut. Olen hyvin taipuisa uskomaan, että hän aavisti jotakin, vaikkakaan ei juuri asian oikeata laitaa. En odottanut häntä, ja pelkään, että ulkomuotoni lisäsi hänen epäluulojaan."

"Miksi niin?"

"Näetkös, minulla oli ennen varsin tuuheat viikset, mutta ne menetin päivää myöhemmin kuin viattomuuteni."