SISÄLLYS:

Alkusana. Ensi vuosia ja alkuasukkaita. Pienestä suureksi. Meiän kylä. Lähimailla. Järjestyksenpito. Kirkko. Juhlapäiviä. Skoulu. Tyttöjen skoulut. Poikavarsat. Arkielämää. Perhejuhlia. Sivistystä ja seuraelämää. Vettä, tautia ja taikaa. Ulkopauhoilla. Hantvärkkärit. Pruukit, prännit ja myllyt. Engesmannin käynti ja ruotuväkeä. Patruunia ja porvareita. Kaupankäyntiä. Pankit. Lyyäänkö laiva. Herne kiehuu. Maailman merillä. Maailmanpallon ympäri. Pooki flakkaa. Vanha vaipuu.

[Kuvat ja liitteet jätetty digitoitaessa pois. Täydellinen pdf löytyy Kansalliskirjastosta Dorian verkkosivuilta.]

Alkusana.

Takamaiden taivaltaja osui kerran kaupunkiinkin, meren rannalle Raaheen. Pohjois-pohjalainen Osakunta oli tien viittaajana ja osaksi matkan aineellisena avustajanakin. Niinpä kesän 1923 paras aika vierähti pienessä rantakaupungissa. Täällä avautui aivan uusi maailma: kaupungin elämä ja aherrus, kolisevat kivikadut ja äärellä siintävä meri. Kaikki kovin outoa ja vierasta, milteipä luotaan työntävää.

Mutta tuli kylä tutummaksi. Täälläkin, vaikka ulkona torulla ja kujilla jyrysi nykyinen maailma, asui monessa pienessä pirtissä ja isoisessakin talossa vielä vanha aika entisten muistojensa ja entisen ympäristönsä vaiheilla. Ja yhtä ystävällisesti kuin takamaillakin se otti vastaan ja suhtautui vieraaseen kulkijaan. Vasta tullista tullut muukalainen tapasi täällä monta vanhaa — ja nuorempaakin —, jotka suurella hartaudella kertoivat menneistä ajoista, ja kuuntelija sai yhtä ahkerasti olla kirjoitusmiehenä kuin konsanaan takamailla.

Vanha Raahe veti maankiertäjän toisenkin kerran luokseen. Tuli sinne talven kuluessa matka parikin kertaa sekä taas kesällä 1924, jolloin rantakylä pani ajamaan aina Kalajoelle, vieläpä lisäksi vanhaa kauppatietä Savon sydänmaille, Iisalmelle ja Pielavedelle saakka, ja sitten talven tultua vielä pari kertaa Raaheen.

Hartaana apumiehistönä on keräysmiehellä ollut koko joukko vanhaa Raahea sekä kertojina että muulla tavoin. Parhaita vanhojen muistelijoita olivat rouvat Rosa Sovelius, Sofia Svanljung ja Olga Lagerstam, neiti Olga Sarkkila, kapteeni Johan Himanka ja tohtori John Svanljung sekä merimiehet Gust. Burman, Matti Aukusti Orava ja Matti Aukusti Vitolin, Heikki Haapajoki ja Antti Pyy, kalastaja Kalle Läksy, poliisikonstaapeli Juho Jumaloja, perämiehen rouva Margareta Marjelin ja merimiehen emäntä Lovisa Jokelin. Valokuvia vanhasta Raahesta ja vanhan Raahen henkilöistä antoivat rouvat Rosa Sovelius ja Sofia Svanljung, tohtori John Svanljung, neiti Amelie Brander ja Antti Pyy. Konttoristi Lauri Pyy sekä henkikirjuri M. Pitkänen antoivat käytettäväksi kokoelman entisten merimiesten ja merimiesten tyttärien kirjoittamia lauluja, joita kyllä myöskin vanhat merimiehet vielä osasivat. Vitolinkin pitkään juoksevalla äänellään laski monta hauskaa laulua.

Siten on vanhan Raahen asioita harrastettu ja muisteltu koko rantakylän vanhan väen voimin. Tullista tullut muukalainen on vain parhaansa mukaan koettanut tallettaa paperille kuulemansa ja näkemänsä. Ja hän saa kuulemistaan ja näkemistään olla kovin kiitollinen ei vain edellä mainituille henkilöille, vaan myös kaikille muillekin auliille kertojille sekä koko ystävälliselle kaupungille, eikä suinkaan vähimmin Pohjois-pohjalaiselle Osakunnalle, joka miehen pani matkaan. Kaikkein hartaimmat kiitoksensa keräilijän kuitenkin on lausuttava rouva Rosa Sovellukselle, joka monin tavoin on avustanut keräilytoimintaa. Vanhoja haastattelemassa ja asioita paperille panemassa on kirjoittajalla nytkin ollut apulaisena vaimonsa, Jenny Paulaharju.

Joutuipa sitten vanhojen keräilijä lopulta niin intoihinsa, että rohkaisi itsensä, tarttui välikappaleihinsa, piirsi ja valokuvasi, piteli papereitaan ja puristi kirjan vanhasta Raahesta. Kappaleiden alkukirjaimet löytyivät Raahen vanhan kirkon monilukuisten seinätaulujen kirjoituksista kaupungin museosta sekä otsakkeet vanhemman Fredrik Soveliuksen laskuharjoituskirjasta.

"Ei siitä maha häävi kirja tulla", sanoi kyllä jo hyvänä ystävänä Matti Aukusti Orava kirjoitusmiehelleen, Sillä "eihän täälä Raahesa ole mitään erinomaisempia paikkoja niinkuin Stokholmisa ja Köpenhaminasa, josa on Tivulit ja kaiken maailman hupipaikat". Mutta Raahessa ei entisaikaan ollut kuin kolme nähtävyyttä:

"Nya Spruthuset, nya packhuset och Durchmans Fia".

Tuntuupa siis melkein uskottavalta Oravan Matti Aukustin ennustus ja siis miltei liian rohkealta ruveta näin vähien nähtävyyksien perustuksille pystyttämään kokonaista kirjaa.

Väärinkäsitysten välttämiseksi huomautan, että Raahen murteen käyttäminen kuvien allekirjoituksissa, otsakkeissa sekä joskus tekstissäkin lainausmerkeittä on tahallista.

Oulussa, huhtikuulla 1925.

Samuli Paulaharju.

Ensi vuosia ja alkuasukkaita.

Vanha pieni Raahe on suuren meren ja laajan maaseudun kasvatti. Merestä kohoutuva maakamara antoi sille aikoinaan sopivan asentokentän, ja maakunta puolestaan ajoi sinne sekä elämistä että kauppatavaraa. Suuri meri saatteli tavarat avaraan maailmaan, ja suuri meri toi taas sijaan kaiken maailman tavaraa taikka työnsi korvauksen rahassa. Vähäpätöinen Pohjanlahden rantakaupunki kierteli monet mahtavat meret, mutta juurensa se kiinnitti maakuntaan aina kaukaisia ylimaita, Savon sydänseutuja, Hämettä, Karjalaa ja Kainuun korpia myöten. Pienenä, monesti moitittuna ja halveksittuna, jopa kadehdittuna ja sorrettunakin, se ponnisti matalalta maakamaraltaan ollen ahkerassa kanssakäymisessä suuren maailman kanssa.

Jo muinaisista, ylimuistoisista ajoista oli Saloisten mainio Satama ollut kuulu kauppapaikka, niin kuulu, että sitä mainittiin maan rajojen ulkopuolellakin. Se oli pitkä, syvä lahti, joka pistäytyi Lapaluodon ja Rojuniemen väliin, aina Kalkanperään asti, ja sanotaan sitä vieläkin Satamalahdeksi. Pohjoispohjan ensimmäisen emäseurakunnan, jo 1329 mainitun Saloisten, esikoiskirkko seisoi Ristikarin kankaalla, Satamalahden pohjukassa, paimentaen suunnattomia pohjoisia salomaita aina Kalajokea, Oulua ja Oulujärven takaisia selkosia myöten. Satamalahden eteläpuolella oli ikivanha Markkinaniemi, jossa joka kesä Olavin-päivästä alkaen pidettiin pariviikkoiset suuret vapaamarkkinat. Silloin kokoontui tänne vaihtamaan tavaroitaan sekä Etelä että Pohjoinen, sekä maakansa että merenväki, Saloisten Satamaan saapuivat entisajan merenkävijät ja kauppasaksat, joiden alukset kyllä "eivät olleet kovin rapeoita", aina Kemistä, Turusta, Tukholmasta ja Norrköpingistä, jopa Inkeristä, Virosta ja Liivinmaalta sekä Lyypekistä asti. Ja maakunnan miehiä tuli, paitsi lähiseuduilta, Hämeestä, Savosta ja Karjalasta; saapuipa sinne Vienanrannan kauppasaksojakin, jotka Maanselän ylitse päästyään laskettelivat Kainuun vesiä Oulujärven lounaiskolkkaan, taivaltaen siitä Venetheittoon, mistä taas Siikajokea myöten oli vesitie meren kautta Satamalahden Markkinaniemelle.

Saloisten rantaseutujen talonpojat ja laivanvarustajat taas puolestaan tekivät kaupparetkiä etelän markkinakentille, Turkuun ja Tukholmaan, vieden aluksissaan tervaa, lankkuja, turkiksia, voita ja talia. Monesti nämä rohkeat ja itsepäiset rantalaivurit ohjasivat aluksensa ohi vanhan Turun, käänsivät laivankeulan itään ja laskettelivat salakättä kiellettyihin kauppamaihin, Inkeriin, Viroon ja Liivinmaalle, saaden täällä tavaroistaan paremmat hinnat kuin Turun ja Tukholman kauppiailta, joille heidän määräysten mukaan olisi pitänyt tuotteensa myydä. Palatessaan ukot toivat taas luvatonta kauppatavaraa, m.m. tupakkaakin, jota oli määrä ostaa vain Turusta taikka Tukholmasta, vaikka nämä yrittivätkin syöttää pohjanperäläisille kaikkein kelvottomimmat laatunsa.

Tällainen ahkera merenkulku ja vilkas markkinaelämä valmisteli jo tämänkin vastaisen kaupungin perustuksia, samoin kuin Pohjanlahden perukan toisiakin suuria liikepaikkoja, Oulun, Tornion ja Kemin jokisuita. Saloisten markkinakenttä ei kyllä ollut minkään ylimaista virtaavan vesireitin suulla, olihan vain joettomalla mantereella kuulun ja hyvän Sataman rannalla. Kolmen, neljän neljänneksen päässä pohjoisessa oli kyllä Pattijoki, mutta tämä oli vain vähäpätöinen metsäpuro ja sen suupuoli sopimaton kaupungin pohjaksi.

Jo varhain Saloisten seutu sai kuitenkin kaupunkinsa. Se tapahtui oikeaan "kreivin aikaan", kuten monet muutkin hyvät asiat. "Meidän armollisin kuningatar" Kristiinakin oli saanut kuulla Saloisten mainiosta Satamasta ja suurista markkinoista, joten hänen mielestään oli "hyvä tilaisuus perustaa ja rakentaa kauppala eli pieni maakaupunki" Sataman tienoille. Suomen mahtava käskynhaltija ja kenraalikuvernööri, "Me Pehr Brahe, Wisingsborgin kreivi, Kajaanin Vapaaherra, Rydboholman, Lindholman, Brahelinnan ja Bogesundin Herra, Ruotsin valtakunnan Neuvos ja Drotsi sekä Westmanlannin, Bergslagenin ja Taalainmaan Laamanni", sai asian toimekseen ja julkaisi Turun linnassa 5 p:nä jouluk. 1649 "omalla kädellä ja sinetillä" vahvistetun vastaisen kaupungin perustuskirjan sekä lähetti miehiä etsimään kaupungille soveliasta paikkaa. Miehet luotasivat ja "peilasivat" Satamalahtea, jonka rannoille oli jo kaupungin asemakaavaa suunniteltu, mutta paikka huomattiin sopimattomaksi sekä vanha hyvä satamakin jo entisestään madaltuneeksi. Katseltiin sitten vanhaa kalavalkamaa, Kuljunlahtea nykyisen Saloisten kirkon lähimailla, ja arveltiin sitä sopivaksi kaupungin satamaksi. Mutta pian löydettiin vielä syvempi lahti suuren saariston suojasta, pari neljännestä pohjoiseen Satamalahdesta, ja lahteen pistäytyvä pienoinen, joka puolelta veden ympäröimä niemi, joka vain kapealla kaulalla oli kiinni mantereessa. Tälle niemelle päätettiin kaupunki pystyttää. Siihen se sitten saatiinkin, ja Saloisten kaupungiksi sitä alussa nimitettiin, kunnes mahtava Pietari Brahe, jolla jo ennestään oli Pohjois-Karjala, Pohjois-Savo ja koko Kajaanin lääni alusmainaan, sai Saloistenkin suuren pitäjän kaupunkeineen "ikuiseksi omaisuudekseen". Perustuskirjan antaja oli jo alunpitäen hyvin huolehtinut suojatistaan, mutta saatuaan sen kokonaan haltuunsa, hän otti 1652 kaupungin erikoiseksi kasvatikseen, antaen sille oman suuren sukunimensä, vieläpä osaksi oman vaakunansakin. Näin tuli Saloisten vanhan Sataman ja markkinapaikan perijästä Brahen kaupunki, Brahestad, jonka sitten ylimaan ukot omalla kielellään ristivät Raaheksi.

Kaupungin alusmaaksi vallattu rantaseutu oli kyllä jo entisestään pohjustettu asutukselle. Jo hämärästä menneisyydestä oli halveksittu lapinsuku vallinnut koko paikkakuntaa. Läheisen Lapinkylänkin karuilla jäkäläisillä hietakankailla lienevät peskipukuiset miehet paimennelleet jutojaan ja asustelleet Lapinkylän tienoilla, missä vieläkin jotkut lapinperäiset paikannimet — itse kylännimi sekä Korsu, Vuolu, ja Raahen lähellä oleva Ruona — siitä muistuttavat. Olipa eräällä Sovio-nimisellä peskiukolla ollut kotakenttänsä samoilla mailla, mihin sitten rakennettiin Raahe. Mutta tuli kerran ylpeä lannanmies, konttiselkäinen Jotailan äijä, heitti konttinsa kuusen oksalle ja ajoi pienen Sovion äijän pois pirrikodastaan sekä rakensi kentälle oman pirttinsä. Jotailan äijä oli mahtavan suuri ukonrutimo, mitä lienee ollut jatulienpahnaa, vaikkapa peräisin Pattijoen suusta, Mansikkakarin kallioluolasta, Sieltähän vielä kaupungin alku aikoinakin oli pari tavatonta rumilasta käynyt suolan haussa ja kantanut selässään kallioluolaansa kamalan suuria säkkejä.

Kauhistuen katselivat pienet lappalaiset ja muutkin naapurit, kun Jotailan jätti riehui pirttinsä teossa taikka möyri maata. Ryskyi siinä vain metsä ja hirret keikahtelivat, ja taas vuorostaan keveästi heilui äijän tavaton lapio myllertäen kenttää pelloksi. Mahtavan talon ukko teki, ja talo sai entisen pirrikodan asukkaan komean nimen, Sovio. Ja Sovioksi ruvettiin pian nimittämään Jotailan ukkoakin.

Suureksi osaksi tämän talon maalle, Sovion äijän ja Jotailan äijän pohjustamalle rantakentälle, Brahe rakennutti suurkylänsä. Otettiin kaupungille kyllä muidenkin maita, läheisten kylien, Palon, Mettalan ja Savolahden miesten valtauksia.

Ensimmäinen huoli oli saada kaupungin asemakaava kansoitetuksi. Sillä vasta kaupunkilaisittain koottuna ihmiskansa tekisi entisen aution korven ja rantakentän kaupungiksi sekä ohjaisi vanhan Sataman liikenteen ja markkinat uudelle paikalle. Tästä jo "Me Pehr Brahekin" puhuu perustuskirjassaan. "Jotta kaupunki paremmin tulisi asutuksi ja kasvaisi niin rakennusten kuin liikenteen suhteen", lupaa Pietari kreivi kuningattaren nimessä "varustaa hyvillä privilegioilla jokaisen, jolla on halua, tahtoa ja omaisuutta sinne asettuakseen ja vakinaisesti liikettä harjoittaakseen". Vanhalle lapinkentälle, Jotailan ukon pelloille ja naapureiksi asettuneet tulokkaat saivat "nauttia ensin samoinkuin muut kaupungit Ruotsin kaupunkilain, sitten 12 vuoden vapauden kaikista varmoista ja epämääräisistä ulosteoista". Ja Pohjanmaan maaherra oli jokaiselle kaupungin asukkaaksi pyrkijälle "osoituttava vakinaiset asuinpaikat ja asemat sekä suojeleva heitä näin anotuissa etuoikeuksissa ja vapauksissa, niin ettei heille niitä vastaan mitään estettä, haittaa tai vastusta tehtäkö".

Vähitellen kreivi Brahen uudiskenttä saikin asukkaita, ja rantaraivio rupesi muodostumaan kaupungin näköiseksi. Muutamat kaupungille vallattujen lähitalojen omistajat heittivät entisen olinpaikkansa, saivat naapurin äijän takaamaan, "että hän vapausvuosien kuluttua, niin monen kuin laki määrää, suorittaa porvariverot ja rasitukset", ja siirtyivät kaupunkiin porvareiksi. Niin tuli Sovion talon Jotailan ukon pojanpojista, Mikkelistä ja Matista, jotka kaupunkia perustettaessa parhaillaan isännöivät talossaan, pellonaidan takaisen kaupungin ensimmäisiä porvareita. Sovion nimellä miehet liikkuivat, vaikka jälkipolvi sitten muuttuikin Soveliuksiksi, ja tämä Jotailan vahvasta rutimosta polveutuva suku on aina ollut Pietari Brahen kaupungin mahtavimpana ja toimekkaimpana porvarina. Suuri porvari tuli Mettalanmäen Lankilastakin, joka oli kaupungille menettänyt puolet maistaan. Jooseppi Lankila heitti maalaiset työvehkeensä ja välikappaleensa, teki talon kaupunkiin ja muutti sinne emäntänsä Dorden kanssa. Lankilan Joosepista sukeutuikin sitten kuulu Langin porvarisuku, joka Soveliusten rinnalla toimi Raahessa kautta vuosisatojen.

Kaupungin vaurastuessa keräytyi kansaa vähitellen muualtakin sekä ympärillä olevasta maakunnasta että etempääkin. Pyhäjoen Hourulasta paineli kaupunkiin Olavi Kittilä omistaen paremmaksi nimekseen Strömin, ja samasta Hourukylästä lienee lähtöisin porvari Hourulakin, joka kaupungissa sievistyi Houréniksi ja Houréniukseksi. Kaisulan Matti lähti kyllä vain Saloisista, mutta Matin pahnasta lähti maailmaan Casanderin suku. Vihannista juti Junnilan ukko vääntäen nimensä Juneliukseksi, ja luultavasti Kalajoen Simistä (Impivaaran mukaan) saapui Juhana Simi joutuen Simelius-nimisten porvarien ja pappien esi-isäksi. Hailuodon taikka jostakin mannermaan Sipilästä lienee siirtynyt Sipilän Heikki antaen siunauksensa Raahen monille Sipeliuksille. Monia muitakin lähiseutujen talollisten nimiä tapaamme Raahen ensimmäisten raatajain joukossa. Niinpä nähdään Saloisten Kulju (Martti ja Olli Culju), Lapinkylän Korsu (Johan Corsu), Paavolan Hemmi (Anders Hemmi ja Lars Hämmilä) ja Roppola (Matti Roppoi), sitten vielä Niemeä (Simon Niemi, kuoli 1691 111-vuotisena), Nivalaa, Nevalaa, Mankista, Monkkasta, Mämmiä, Märsyä, Pirkolaa, Luotoa, Vatjusta, joista useat ehkä olivat merimiehiä, muutamat ainakin vastaisten merimiesten esi-isiä.

Vasta perustettu, verovapaita vuosia lupaava kaupunki houkutteli porvareita vielä kauempaakin. Iin Haukiputaan Kellonkylästä purjehti Pietari Kello, jonka poika kiepautti itsensä Petrus Kielliniksi, ja luultavasti Kemin jokisuulta lähti Kemi-Heikki, joka oli aivan ensimmäisiä tulijoita, ja hänestä juontaa juurensa Kemellien suku (Impivaaran mukaan). Savolaiseen sarkaan puettuna lienee, nimestä päättäen, astellut kaupunkiin Pekka Kinnuinen, jonka jälkeläiset porvareiksi noustuaan herrastuivat Kindmaneiksi, ja savonsukua Rantasalmelta arvellaan olleen Niskaisenkin, jonka jälkipolvi typistyi vain Niskaksi. Saarijärveltä saapui Matti Pölkky muuttuen porvarina Matts Pölckiksi (Impivaaran mukaan). Oulusta tuli porvarin poika Jurvelius jättäen jälkeensä monilukuisen raahelaisen Jurveliusten suvun. Kokkolasta kulkeutui Kranck sekä saksalaissyntyiset Kröger ja Carlén, Pietarsaaren Purmosta Nordman. Joitakuita porvareita päätyi aina Ruotsista asti, vieläpä kauempaakin, kuten Blackman ja Freitag, joiden mainitaan olleen kotoisin Nyenschantzista. Olihan Raahessa ensi vuosina ja vuosikymmeninään monia muitakin porvareita, kuten Wallingia, Ahsia, Stoormania, Tammelanderia, Letzleä, Olsbota.

Kaupunki kaipasi myöskin käsitöiden tekijöitä ja mestareita. Lähimailla ei ollut sellaisia "hantvärkkäreitä", jotka olisivat kelvanneet kaupungin mestareiksi, olihan vain ominpäin oppineita miehiä, jotka saattoivat mestaroida vain kotitalonsa ja -kylänsä tarpeiksi. Ensimmäiset käsityöläiset tuotiinkin Ruotsista, sellaiset "ulosoppineet" mestarit kuin kraatari Gustaf Öhrn, josta tuli Raahen Öhrnien kantaisä, tynnyriseppä Anders Alfström sekä saksalaislähtöinen puuseppä Jonas Skytte. Nämä herrat ja mestarit tulivat kaupunkiin saksansukuisen Henrik Corten matkassa, kun Corte Pietari Brahen voutina ja käskynhaltijana 1651 muutti Raaheen tullen kaupungin ensimmäiseksi pormestariksi sekä muutenkin tärkeimmäksi toimenmieheksi. Samassa matkassa saapui myöskin Corten kirjuri, Hans Forbus, Skotlannista syntyisin olleen oululaisen kauppiaan poika, jonka jälkijoukko monissa miehin eli Raahessa pitkät ajat. Myöhemmin toimitti Brahe uudiskenttäänsä vielä toisen lähetyksen ruotsalaisia ja saksalaisia käsityöläisiä opettamaan taitamattomia kaupungin miehiä kunnollisiksi kisälleiksi ja mestareiksi.

Näistä sieltä täältä koituneista ja merien takaakin haalituista porvareista, kauppamiehistä ja käsityöläisistä sekä muista eläjistä kasvoi sitten Brahen laittaman asemakaavan täyttävä vastainen kaupungin kansa. Useat uudiskylän asukkaat joutuivat varsinaisen ammattinsa ohella hoitamaan nuoren kaupungin toimia ja virkoja, kuka tullinhoitajana, tullikirjurina, kuka postimestarina, kaupungin notariona taikka raatimiehenä. Korkean raadin jäseniksi parhaat porvarit helposti joutuivatkin, jopa jotkut käsityöläismestaritkin. Niinpä hattumaakari Olli Michelsonkin valittiin tähän tärkeään toimeen, vaikka hän sitten olikin niin saamaton, ettei viitsinyt saapua oikeuden istuntoihin. Menettipä mestari kerran muutamiksi vuosiksi virkansakin, koska häntä syytettiin siitä, että oli joskus mestaroinut sikaakin puremalla sen korvan poikki, muka merkitsemistarkoituksessa. Hattumaakarille tällainen teko vielä olisi menetellyt, mutta kunnianarvoiselle kaupungin raatimiehelle katsottiin se sopimattomaksi. Michelsonin sijaan valittiin raadin jäseneksi kraatari Öhrn, ja hän istuikin raatimiehen penkillä yhtä ahkerasti kuin kraatarinpöydälläänkin.

Monet niistä nimistä, jotka esiintyivät Raahen alkuasukasten joukossa, pysyivät sitten monia kymmeniä vuosia kaupungin kirjoissa, jotkut satojakin, toiset ollen hyvinkin tärkeitä tekijöitä pienen eteenpäin ponnistelevan kaupungin elämässä, ja jokainen osaltaan toimittamassa elämäntehtäväänsä, nauttimassa porvarioikeuksiaan ja täyttämässä velvollisuuksiaan kaupungin kansalaisena. Uusia sukuja ja suuria nimiä sitten kyllä aikojen kuluessa nousi entisten joukkoon, toiset vain tullen ja mennen, toiset taas jääden entisten asukasten avuksi kaupunkia kansoittamaan.

Pienestä suureksi.

Lapinukon entisen kotakentän tienoille rakennettu kaupunki lienee alkuaikoinaan ollut jokseenkin vähäpätöinen ja vaatimaton, vaikkakin silloiset sydänmaan ukot ehkä pitivät sitäkin jo aivan suurenmoisena. V. 1659 piirretyn asemakartan mukaan kymmenvuotias kaupunki käsitti ainoastaan kymmenkunnan korttelia, joista useat olivat vain pieniä kaistaleita. Vain kaksi katua halkaisi pituussuunnan ja kolme leikkasi poikittain. Mutta ei silti ollut maan eikä mannun puutetta, vaan saattoi muutama satalukuinen porvaristo levennellä hyvinkin isoisesti. Sarkatakkiset, porvareiksi vannotetut maanjussit olivat omia arkkitehtejään ja kopsivat kokoon samanlaisia pirttipöksiä kuin olivat oppineet kotitienoillaankin rakentamaan, tekaisivat pihamaalle vielä aittaa, latoa, navettaa, tallia, saunaakin, niinkuin oli kotipihoillakin ollut. Mutta piti vain pöksineen ja kömmänöineen pysytellä niissä rajoissa, jotka maaherra itse kullekin "osoitutti asuinpaikaksi ja asemaksi". Puusta ei ollut puutetta. Miltei koskematon kuusikko kasvoi aivan vieressä. Siitä saatiin ilmaiseksi hakata hirttä maahan, vetää paikalle ja iskeä yhteen, ja Pietari-kreivin kaupunki kohosi "kuin taikavoimalla". Sitä kyllä, isien tietoa, senaikaiset äijät tarvitsivatkin taloaan pystyttäessään, varsinkin lapinkansan vanhalle valtamaalle, jossa hyvinkin lapinnoitien kirot saattoivat asustaa. Armollisimman kuningattaren nimessä annetulla kreivi Brahen sanalla, taivaan Herran armoon turvaten sekä isien sanalla ja opilla rakennettiin vanha Raahe.

Yksinkertaisia, harmaita, laudoittamattomia olivat kaupungin talot, lasketut vain pelkälle maaperustalle, sillä kivijalkaa ei siihen aikaan vielä käytetty. Rakennukset suojattiin tuohi- tahi lautakatolla; syrjäpuolien mökeissä ja ulkosuojissa ehkä nähtiin paikkakunnalla vieläkin tavallinen pikku kömmänöiden turvekatto. Monen porvarin asuntona lienee ollut vain honkatorvinen savupirtti, koska niitä nähtiin isoisessa Oulussakin vielä seuraavalla vuosisadalla. Uudenaikaisia herrastalojen välikappaleita, ulos savuavia piisiuuneja, osasi kaupungin ainoa muurarimestari kyllä rakentaa, mutta savupirttien maakivistä muurattuja kiukaita ukot tahi ainakin maaseutujen taitomiehet kasasivat kyllä itsekin kisälli- ja mestarikirjoittakin. Lasi-ikkunoita oli jo opittu käyttämään, ja pari lasinleikkaajaa mainitaan Raahessakin jo sen alkukymmenillä olleen, mutta pikku porvarit lienevät sulkeneet pirttinsä pienet akkunareiät lautaluukulla. Pieniä olivat silloiset lasi-ikkunatkin, pikkuruisilla lyijypuitteisilla ruuduilla täytettyjä.

Monet tämän alku-Raahen asumuksista näyttävät olleen vain yksi- taikka parihuoneisia porvarien pikkukoteja, mutta toiset taas, suurrikkaiden ja toimekkaiden kauppasaksain asuntopaikat, käsittivät ikivanhaan maalaistalojen malliin kaksi pirttiä välissä olevine porstuoineen. Mutta pormestari Corten talo Rantakadun varrella, torin laidassa, kirkkoherra Ahlholmin talon vieressä, kohosi muita komeampana ja korkeampana läpikäytävä-portteineen ja portinpäällys-kamareineen sekä vieressä olevine lisärakennuksineen. Samanlaisia porttikäytävätaloja näyttää kaupungissa olleen muitakin, ja muuan rantapuolen sekä toinen keskikaupungin isoinen on kohottanut portinpäällyskammionsa muuta rakennusta korkeammaksi, saaden siten talonsa keskiosan kaksikerroksiseksi, Mutta kaikkein komeimpana loisti jo kauas laivaväylälle 1654 valmistunut raatihuone, ainoa täysin kaksikerroksinen koko kaupungin rakennuksista. Korkeine suippotorneineen ja Tukholmasta ostettuine torni kelloineen se seisoi rantatorin laidassa, lähellä pormestarin taloa. Se oli vasta jaloilleen yrittelevän pikku kaupungin ylpeys ja merkkipaikka. Sen alakerrassa kahta puolta porttia oli kouluhuoneisto ja kaupungin kellari, yläkerrassa taas korkea raati piti istuntojaan, ja paras osa yläkertaa oli varattu kaupungin isän ja omistajan, Brahe-kreivin vieraskäyntejä varten, vaikkei se sellaisen suuren kunnian osallisuuteen koskaan päässyt.

Vanha Ristikarin kirkko muutettiin Raaheen, sillä Saloisten suuri seurakunta oli saanut oman komean kirkkonsa jo 1621. Markkinakentän vartijana Ristikarin kirkko oli seisonut ja markkinapaikan valvojaksi joutui se uudessa paikassaankin, sillä se sijoitettiin rantapuoleen, kauppatorin reunaan, vastapäätä raatihuonetta. Pieni ja vaatimaton oli tämä ikivanha rantakirkko, vain kahdeksaa syltä pitkä ja viittä leveä. Mutta hyvin se palveli vähäväkistä kaupunkia, ja tyytyväisenä kaupungin vähälukuinen kansa siinä palveli Herraansa siihen asti, kunnes uusi kirkko kymmenkunnan vuoden kuluttua, n. 1660:n vaiheilla, joutui valmiiksi. Mutta markkinakentän pienen temppelin mainitaan seisoneen vanhalla vartiopaikallaan vielä 1700-luvun alkupuolella.

Koko tämä rantakorven pieni yhteiskunta taloineen, raatihuoneineen, kirkkoineen ja nimettömine katuineen oli ympäröity ja suojattu korkealla aidalla, josta vain kolme aukkoa vei muuhun maailmaan. Muuan aukeni merelle käsin, ja se oli meren ja avaran maailman portti, Meritulli, Sen kautta kaupungin kauppatavara lähetettiin maailman markkinoille, sen kautta ulkomaiden tuotteet saatettiin kaupunkiin, ja sen kautta myöskin suuren maailman uudet virtaukset saapuivat pieneen aitaukseen. Toiset portit olivat maakansan portteja. Itälaidan Pohjoistulli saattoi Siikajoen ja Oulun tielle, ja Etelätullista päästiin Saloisiin, Pyhäjoelle, Kalajoen markkinoille ja niin edelleen Kokkolaa ja etelää kohden. Tosin vain talviseen aikaan, sillä vaikka jo 1600-luvun jälkipuoliskolla maantien mainitaan ulottuneen Porista pitkin Pohjanlahden rantaa Tornioon, ei se liene ollut kovinkaan ajettavassa kunnossa. Eikä ollut silloin vielä niillä mailla kunnollisia kesäajopelejäkään. Vain näiden porttien kautta laskettiin maanukko kaupunkiin. Mutta portilla sarkatakki sai suorittaa maksun, "pikkutullin", ennenkuin pääsi näkemään aidantakaista suurkylää ja tarjoamaan tavaroitaan, suuria vaivannäköjään, kauppamiehelle, Ja taas ostoksineen kaupungista ulos pyrkiessään ukon täytyi portilla puristaa maksu. Koko maakunta kulki näiden porttien kautta, ja äkeissään ukot olivat koko aitakomennosta, varsinkin Saloisten ja Pyhäjoen miehet, joiden oli pitänyt vielä itse olla mokomaa kiusankappaletta rakentamassa. Monta kertaa ukot salakättä kävivät aitaa repimässä saadakseen vapaamman tien omaan kaupunkiinsa, joka oli heitäkin varten rakennettu ja jota hekin osaltaan pitivät pystyssä. Eivätkä kaupungin porvaritkaan silein silmin katselleet pakkovyötänsä, sillä sama tulli piti heidänkin suorittaa, milloin vain tavarakuormineen ajoivat portista sisään taikka ulos.

Tällainen oli ensimmäisiä vuosikymmeniään elävä Raahe, Sovioiden ja Lankilain, Kellon Pietarin ja Kemi-Heikin, Corten ja Forbuksen kaupunki. Vähäväkisenä ja vaatimattomana ei Brahe-kreivin maailmaa kokematon kasvatti tahtonut suinkaan pyrkiä isoisten rinnalle, tahtoihan vain elää, varttua ja vahvistua, kuten muutkin luodut, joille elämisen lahja on annettu. Mutta sitä kyllä eivät tahtoneet jo jaloilleen päässeet kateelliset naapurit, Oulu ja Kokkola, joiden mielestä vasta noussut tulokas vaikka

"suolle vietäköhön, puulla päähän lyötäköhön".

Ja aivan täysissä tosissaan heti, kun kreivi Brahe 1680 oli kuollut sekä nuori Raahe jäänyt turvattomaksi orvoksi, Oulu ja Kokkola hyökkäsivät kuninkaisiin julmine tappamis-esityksineen. Jopa ne saivatkin kuninkaan niin pimitetyksi, että hän käski raahelaisten jättää joutavanpäiväisen kaupunkiyrittelynsä ja muuttaa ihmisten ilmoille, oikeisiin kaupunkeihin, Ouluun taikka Kokkolaan. Mutta Raahe oli jo niin rakastunut pieneen ja mieluiseen rantakyläänsä, ettei suinkaan halunnut lähteä "parempain" seuraan, vaan lähti hänkin puolestaan kuninkaisiin kertomaan, miten hänellä on mainio olinpaikka veden ympäröimällä niemellä, vieressä aivan erinomainen satama, rannassa kaunis raatihuone ja kummulla komea kirkko sekä ympärillä suuressa maakunnassa hyvät kylänmiehet, jotka ovat aivan kauhuissaan, kun heidän ainoa kauppapaikkansa aiotaan hävittää. Kuningas näki hyviksi Raahen esittämät asiat, pyörrytti entiset sanansa, ja Raahe sai asua edelleenkin omalla kotiniemellään.

Aikojen vieriessä Raahe varttui ja vaurastuikin, vaikkei se varsin nopeasti tapahtunutkaan. Ajat olivat ankarat, ja syrjäinen Raahe sai kokea samat kovat kohtalot kuin muutkin Suomen kylät ja kaupungit. Kamalat nälkävuodet 1600-luvun lopulla sekä vielä kamalampi Isoviha 1700-luvun alkupuolella vaelsivat pienen Raahenkin kautta sekä ehkäisivät nuoren kaupungin kasvamisen, Vanha vihavenäläinen teki senkin työn, mitä ympäristön talonpojat olivat monta kertaa yrittäneet: raastoi pois ja poltti kiusallisen pakkoaidan kaupungin ympäriltä. Mutta ruma ryssä teki paljon muutakin, pahempaakin: raastoi maahan melkein koko kaupungin, hävitti pienen koulutalon, häpäisi ja turmeli komean kirkon ja poltti kauniin raatihuoneen, pienen kaupungin ainoan ylpeyden. Saman tihutyön, mitä Oulu ja Kokkola muutamaa vuosikymmentä aikaisemmin olivat yrittäneet, teki tämä vuosisatainen vihamies: hävitti ja ajoi Raahen autioksi. Sillä kaupungin vähälukuinen kansa heitti kotinsa ja pakeni kaukaisiin erämaihin, korpisaunoihin, Ruotsiin ja mikä minnekin. Tälle pakoretkelle monet kymmenet, sadatkin sortuivat. Katsellessamme senaikaisia raahelaisluetteloita, näemme tuon tuostakin toistuvan: "dog på flykten"… "död på flykten med hustru"… "död på flykten med hustru och 4 barn".[1] Siinä meni niin hyvin parasta porvaristoa kuin varatonta syrjäpuolen asukastakin. Eloon jääneet, vuosikausien — monet olivat paossa 1713:sta 1722:een — päästä takaisin palanneet pakolaiset saivat ruveta uudestaan rakentamaan pientä, matalaa kaupunkiansa, miltei samanlaiseen rantakorpeen kuin isätkin aikoinaan. Mutta nyt ei ollutkaan enää entinen "kreivin aika", eikä Pietari Brahe privilegioineen isällisenä turvana niinkuin entisillä ukoilla, vaan pojat saivat tulla toimeen miltei omin apuinsa, vaikka olikin mitä kamalin aika. Ympärillä oli kymmenien nälkä- ja sotavuosien autioksi hävittämä ja köyhdyttämä maakunta, kaupungin kauppa-alue, ja koko valtakunta oli raastettu tyhjäksi.

Ja Raahe rakennettiin toistamiseen, samoille pohjille, entiseksi vaatimattomaksi pikkukaupungiksi. Kirkko korjattiin uudelleen, laitettiin koulutalo, ja entisille raunioilleen rakennettiin 1729 uusi kaksikerroksinen raatihuone. Vanhoille sijoilleen tulokkaat asettuivat elämään, mutta useita asuinpaikkoja jäi kokonaan autioksi: koko talon väki oli ikipäiviksi häipynyt pakoretkelleen.

Samana vaatimattomana suurkylänä Raahe eleli vielä satavuotiaanakin, 1750 vaiheilla. Yksikerroksisissa puutaloissa se yhä asui, eikä sen aluekaan ollut entisestään laajentunut. Kymmenkuntaan pikku kortteliin mahtui nytkin kaupungin n. 600-lukuinen kansa — 1775 oli Raahessa 641 asukasta —, ja koko kaupungin pituus oli ainoastaan noin tuhat kyynärää, leveys seitsemän-, kahdeksansataa. Vähälukuiset kadut olivat sentään saaneet nimensä, kartassa kyllä vain, eivätkä kansan muistissa. Mutta miltei kaikki vanhat tuttavamme täällä vielä tapaamme kenen kauppiaana, kenen tullikirjurina, postinhoitajana, luotsina, kalamiehenä, jopa pappinakin, kenen vain muuten "porvarina", monen lisäksi arvokkaana raatimiehenä. Pois on ensimiesten joukosta jäänyt vain toimekas Corte sekä kauppamiehet Blackman, Åhs ja Kemi. Mutta uusina tulokkaina on kaupunkiin astunut m.m. Montin, Ervast, Lacke, Frieman, Fagervik, Hajahn, Hedman, Hårdh ja Prockman, monet suurten kauppasukujen ensi-ukkoja. Merimiesten ja kalastajain kantaisinä istuu talonomistajain joukossa m.m. Orava, Läksy ja Kaarakainen.

Tällaisena suurkylänä Raahe ponnisteli pois parempainsa alituisesta painostuksestakin, nousten viimein 1791 tapulikaupungiksi, samanarvoiseksi kauppamieheksi kuin muutkin Pohjanlahden rantakaupungit. Yhtä hyvin kuin Oulu ja Kokkolakin, Raahe saattoi nyt kulkea merillä ja tehdä kauppaa, missä mieli.

Entisillä pohjillaan eli Raahe vielä 1800-luvun alussakin kouluineen, kirkkoineen ja raatihuoneineen. Mutta talojen ryhmään oli jo noussut muutamia täysin kaksikerroksisia valtarakennuksia, mahtimiesten asuntoja. Sellainen oli Johan Soveliuksen komea talo Rantakadun varrella, ensimmäisen pormestarin, Henrik Corten entisen talon paikalla. Nähtiin jo asuinrakennusten perustuksina matalia kivijalkoja, 1700-luvun jälkipuolen uutuuksia. Hakkaamattomista maakivistä ne oli vain ladottu, ja epätasaisilla mailla oli kivilatomus täytynyt toisin paikoin kasata aika korkeaksi, niinkuin oli tehty tuomari Alopaeuksen talossa Rantakadulla. Ikkunat olivat laajentuneet, ja jotkut isoisten talot olivat saaneet pystylaudoituksen, joka myöskin oli 1700-luvun jälkipuoliskon opettamia taitoja. Olipa ehtinyt tänne jo uusi uunimallikin: kaakeliuuni. Parhaimpien porvarien kamareihin rakenteli niitä "kakelugnsmakare" Simon Skragge, jonka jo 1780-luvulla mainitaan eläneen kaupungissa.

Vielä tämänkin ajan Raahessa kohtaamme useita vanhoja tuttuja kaupungin ensi kymmeniltä. Soveliukset ja Langit ovat niinkuin ainakin kylänsä parhaina, ensimmäisinä ikä-äijinä, Jurveliukset porvaroivat monissa miehin, muuan touhuten suutarimestarinakin, Freitagkin seisoo etupään porvarina, kauppamiehenä on Öhrnkin, Junelius on entisenä kauppiaana, Kranckin leski on vielä elossa, ja Kröger liikkuu laivurina merillä; Simelius on postimestarina ja Petter Sipelius pistelee pikilankaa suutarinsällinä. Mutta Kellon Pietarin, Kaisulan Matin, Niskaisen ja Hourulan sekä monen muunkin jälkipahna, ainakin isien nimissä kulkeva, on jo hävinnyt. Myöhemmin tulleet Montinit, Ervastit, Friemanit, Fagervikit, Hajahnit, Lacket ja muut tapaamme jo täysinä raahelaisina. Mutta uusia mahtimiesten alkuja on tullut tulliportista aitauksen sisäpuolelle, vannonut porvarivalan ja päässyt kaupungin kirjoihin. Niinpä pyrkivät vanhojen suurmiesten joukkoon jo Durchmanit, Fellmanit ja Lundbergit, perässä painelevat Ahlqvist, Bergh, Brander, Ahlholm, Nordberg, Lundström sekä monet muut pienemmät porvarit, Merimiessukujen alkukantoina tapaamme m.m. semmoisia ukkoja kuin Virpi, Kirkkoluoto, Kanniainen, Pyhälä, Kraftman, Willman ja Skogman, Raahe oli varannut uutta vereksempää väkeä edesmenneitten tilalle. Se tahtoi elää ja mennä eteenpäin. Olihan se jo kunnialla kulkenut sataviisikymmentä ajastaikaa, kokien monta kovaakin päivää pitkällä taipaleellaan.

Ja taaskin oli edessä kova koettelemus, sillä 1800-luvun alkukymmen oli Raahelle kamala. Syttyi Suomen sota, kaupungin ympäristöilläkin kamppailtiin monet kerrat, ja vanha vainomies ylpeänä voiton miehenä oli taas pitkät ajat sodan köyhdyttämän kaupungin vastuksina, syötettävänä, juotettavana sekä kaikin puolin palveltavana.

Mutta kun ryssästä, isosta kehnosta, päästiin, kävi kaupungissa toinen vanha kehno, miltei edellistä pahempi, ainakin sen vertainen. Lokakuun 6 p:n vastaisena yönä 1810 tuli riehahti irti, niinkuin luullaan, Didrich Freitagin navetasta, torin vierestä Rantakadun varrelta, ja ottaen oman valtansa tuhosi ensin isäntänsä talon ja sitten melkein koko kaupungin. Valtavana roihuna, ankaran merituulen yllyttämänä, se muutamassa tunnissa ryntäsi yli kaupungin puhaltautuen kuivasta tuohi- ja lautakatosta toiseen ja ahmien kuin susi kaikki, mitä eteen sattui, niin että kohta oli vanha meren kasvattama kaupunki pauhaavana tulimerenä. Siinä meni ensi hetkessä taaskin raatihuone ruisku- ja vahtisuojineen ja vankiloineen, sitten parasta porvariston taloa kahta puolta kaupungin komeinta katua, Isoakatua, toinen toisensa jälkeen: Soveliusta, Langia, Jurveliusta, Friemania, Montinia, Durchmania, Fellmania, Lackea, Berghiä, Lundbergiä, Lundströmiä, Hedmania, Hajahnia, Ervastia, Gyllbergiä, meni monia mestarienkin asumuksia sekä työläisten ja merimiesten pieniä pirttejä, ynnä lopuksi itälaidan vanha tullihuone, Kaikkiaan tuhoutui seitsemättäkymmentä kaupunkilaiskotia, ja vain viisi isoisten taloa jäi pystyyn sekä pohjois- ja itälaidalla useita vähävaraisten asumuksia. Myöskin vanha kirkko kellotapuleineen sekä vanha koulutupa säästyi seuraavalle sataluvulle.

Toisen kerran oli pieni Raahe koditonna, ja kolmannen kerran se sai samoille tonteille ryhtyä yksissä miehin rakentamaan talojansa. Mutta ennenkuin hävinnyttä kaupunkia ruvettiin nostamaan, muutettiin hiukan Brahe-kreivin vanhaa asemakaavaa. Entisen pienen rantatorin sijaan sovitettiin keskelle parasta kaupunkia, Isonkadun ja Etelä-Kirkkokadun risteykseen, "tullien keskustaan", toistasataa kyynärää pitkä ja leveä uusi kauppatori, Isotori, vieläpä katsottiin kaupungin eteläosaan paikka "markkinaplassille", josta sitten tuli Raahen Härkätori. Eikä ruvennut uudestaan kohoava kaupunki enää sopeutumaan entisiin Pietari Brahen ahtaisiin puitteisiin, vaan pullisti vanhat tulliaidat kumoon ja mittasi maistaan uusia kortteleita sekä itä- että eteläpuolelta, pitkin hietakankaan laitaa, vanhaa merijättöä. Ei tarvinnut Raahen porvarin kovin kitsastella maan jakamisessa, sillä merikin lahjoitti hänelle maata entisten lahjoitusmaiden lisäksi, ja maa oli avoinna sekä itään että etelään. Ja kansaa asui kaupungissa vain tuhatkunta.

Ja pieni ponnistautui taaskin jaloilleen, ei yrittääkseen maailman mahtavien rinnalle, vaan seisoakseen miehenä samalla vanhalla rakkaalla maakamaralla, jolla entiset ukotkin olivat monta kovaa päivää nähden seisoneet ja kamppailleet sekä maan kauhuja että meren myrskyjä vastaan, mutta pysyneet sittenkin aina omilla pohjillaan. Suuri meri oli edelleenkin avoinna edessä, vaikkakin se ensimmäisten isien ajoista jo oli rannoista paljon paennutkin, ja takana seisoi niinkuin ennenkin selkänojana laaja vankka maakunta.

Tästä kaksille raunioille rakennetusta, kolme kertaa uudestaan nostetusta kaupungista yleni sitten 1800-luvun jälkipuoliskolla viimeinkin "Suur-Raahe", nykyisten vanhojen raahelaisten lapsuus- ja nuoruus aikojen "Vanha Raahe", joka vieläkin elää heidän muistissaan menneitten päivien ihanana "meiän kylänä".

Meiän kylä.

"Meiän kylä" — näin vanhat oikeat raahelaiset vaatimattomasti, vaikkakin samalla jonkinlaisella hellällä ylpeydellä vieläkin nimittävät vanhaa rakasta kaupunkiansa — oli monien sukupolvien työn ja ahkeroimisen tulos. Parisataa vuotta olivat Jotailan äijän ja Lankilan ukon jälkeläiset ynnä sadat muut, sekä alkukantaiset kaupungin asukkaat että myöhemmin matkan varrella tulliaidan ulkopuolelta saapuneet, sittemmin raahelaisiksi tunnustetut tulokkaat, saaneet siinä ahertaa, kyntäen milloin merta, milloin maata, ennenkuin entiseen autioon rantakorpeen oli kohonnut tämä varsin vaatimaton yhteiskunta, joka sitten kuitenkin toimekkaana äkkiä ponnistautui jopa Suomen suurimmaksi merenkävijäin kaupungiksi. Tällaisen merkillisen kunniasijan saavutti syrjäinen Raahe, sama halveksittu ja mitättömäksi arvioitu kaupunki, jonka kaulaan hyvät naapurit kaikessa ystävyydessä kerran jo toimittivat hirttosilmukkaa.

Vain vahvimmat ja toimellisimmat Brahe-kreivin kaupungin ensimmäisistä rakentajista olivat jaksaneet pysyä pystyssä kaksisatavuotisen kaupunkinsa kanssa. Pitkälle vaivalloiselle taipaleelle oli taittunut ja väsynyt moni alkumatkan taivaltaja. Lähdettäessä katkaisemaan kolmannen sataluvun pitkää matkaa seisoivat ensimmäisten joukossa ensimmäisistä etupään miehistä vain Soveliukset. Mukana olivat vielä myöskin Jurvelius ja Kranck, olipa Öhrinkin jälkipahna pystyssä, samoin Juneliuksen, ja Sipeliuskin istui yhä suutarinjakkarallaan. Mutta Soveliusten vanha vierusmies, Lang, kaupungin maiden alkuperäinen omistaja, kuten Soveliuskin, oli jo poistunut lähes parisatavuotiselta työmaaltaan. Kalmistoon oli joutunut myöskin aina uskollisena joukossa pysynyt Freitag. Mutta satavuotisen Raahen tulokkaat olivat kyllä matkassa, samoin 1800:n aikaiset väkimiehet sekä pienemmät suuruudet. Ja yhä uutta voimaa oli vanha tulliportti tuottanut lisää. Valiomiesten joukkoon olivat nousseet Rein ja Franzén sekä Ahlqvist, sitten vielä koko joukko muita kaupanmiehiä: Almgren, Aspegren, Candelin, Möller, Cyllberg, Leufstadius. Mestarien ammattikunta oli monikertaan matkan varrella vaihtunut ja uudistunut, samoin merimiesten suuri joukko,

Nämä kaikki, suurrikkaat ja vähäväkiset, vanhat ja vasta tulleet, muodostivat sitten yhdessä "Suur-Raahen" parituhantisen asujamiston ja voiman. Vanhaan "hyvään" tapaan se oli sijoitettu vanhalle parisatavuotiselle pohjalle. Mahtimiehet asustivat kaupungin parhaassa osassa, taikka paremmin sanoen, he itse nostivat asumansa alueen, keskikaupungin ja rantapuolen, kylänsä komeimmaksi.

Heti 1810:n suurpalon jälkeen rakennettuja olivat useimmat keskikaupungin talot. Yksikerroksisina puurakennuksina ne vain seisoivat — eikä Raaheen suuren tulipalon jälkeen ollut lupa rakentaakaan kaksikerroksista puutaloa —, joten Soveliusten vanha, tulelta säästynyt komea sukutalo Rantakadulla jäi kaupungin ainoaksi kahden kerroksen asunnoksi. Pieniruutuisine lyijypuiteikkunoineen se oli koko rantapuolen kunniavanhuksena. Matalalla "mökyläkivistä" kasatulla "ruuvallilla" talot edelleenkin seisoivat; vain Johan Soveliuksen asunto Isontorin itälaidassa oli nostettu tavallista ylemmäksi: syltä korkealle mökyläkiviselle kengälle. Ja kohta oli ruvettu sanomaan taloa "Kivi-Sovioksi". Vasta myöhemmin opittiin latomaan perustus porakivistä, saumaamattomista kyllä vain. Ensimmäinen porakivinen talonkenkä nähtiin Franzénilla Isonkadun varrella, ja sitten pian Lundbergillä samalla kadulla.

Hävinnyt oli jo vanha porttirakennus, joka nähtiin alkuaikojen Raahessa. Oli sentään vielä muuan tulipalolta säästynyt vanha talo Pitkänkadun pohjoispäässä. Se oli ikivanha Östbergin paripirttinen matala rakennus, jonka pihaan pirttien välitse vei leveä katollinen ajoportti, "kommakkoportti". Sama talo on vieläkin pystyssä, vaikkakin ränsistyneenä muistona muinaisesta Raahesta.

Rakennusten katot olivat enimmäkseen laudoista ladottuja, muutamat niinkin vahvasti kuin "Vanhan-Reinin" talonkatto, jossa oli alla kahdenkertaiset tervatut laudat, sitten tuohet ja vielä tuohien peittona laudat. Mutta hyvin moni porvaritalo punoitti ruskeasuomuisessa "kaakelikatossa". Tällaiset komeat katot olivat kotoisin aina Englannista asti. Sieltä porvarit kotimatkallaan ahtoivat "kaakeleita", kattotiiliä, laivansa painolastiksi, joten kuljetus ei tullut maksamaan mitään eikä sanottavasti tavarakaan, sillä maasta taikka muusta "paarlastista" olisi myöskin pitänyt maksaa. Punainen kaakelikatto olikin kestävä ja iänikuinen. Vanhentuessaan se vain kasvatti jäkälää tullen törkyiseksi, mutta kun rappasi jäkälän pois, punoitti katto niinkuin ennenkin. Vahva katto oli asessori Hårdhin talossa: kaksinkertaiselle laudoitukselle oli ladottu tuohet ja tuohille kaakelit. Tuli sitten 1860-luvun alussa pärekattojen aikakausi, ja monen porvarin vanha lautakatto vaihtui pärekatoksi. Pyhäjoen Hourula, joka jo ensipäivien Raaheen oli lähettänyt pari alkuasukasta, toimitti parisatavuotiseen kaupunkiin pärekattomestarinkin. Hourulan Simuna tuli ensin vain rengiksi porvareille, mutta kiipesi pian korkeammalle ja rupesi panemaan kokoon pärekattoja. Ensimmäiset pärekatot tehtiin kyynäränpituisista kuusisista "kiskopäreistä", joita saatiin ostaa maalaisilta. Myöhemmin ruvettiin saamaan höyläpäreitä. Mettalan kylän taloissa vedeltiin pitkällä vipuhöylällä päreitä raahelaistenkin tarpeiksi, ja Simuna apulaisineen napsi niistä kattoja. Toisena pärekattomestarina toimi Härkätorin laidassa asuva Vänteliinin ukko, joka "pykäsi taloja ja pykäsi Kraaselin pookinkin". Pärekattoja rakennettaessa monet vanhat hauskat taitekatot suoristettiin ja monet vahvat tuohikatot purettiin, niin että Raahe menetti paljon entistä vanhaa kauneuttaan.

Mutta syttyipä kerran pikiteiltään pärekatto palamaan, eikä ensinkään tahdottu saada tulta sammumaan, kun se päreitten raoissa aina vain kyti ja kyti. Silloin annettiin määräys, "että pärekatot pois!" Niinpä täytyi muutama-kymmenvuotisen pärekaton väistyä "paperikaton" tieltä, joka silloin oli tulossa, ja pian laskikin koko kaupungin "allensa".

Vanhaan tapaan oli porvarien talot pystylaudoituksella "fuorattu", ja melkein järjestään ne kaikki oli vesivärillä maalattu viheriäisiksi. Mutta "Kivi-Sovio", Henrik Montinin, Friemanin, Levonin, Möllerin ja Konrad Branderin talot sekä uusi raatihuone oli kalkkiruukilla laastittu valkoisiksi, niin että ne olivat kadulta katsoen kuin kauneimpia kivirakennuksia.

Vaikka raahelaisen porvarin koti oli rakennettu kaupunkitaloksi sekä sovitettu asemakaavaan niinkuin maaherra jo alussa oli itse kullekin osoituttanut, se oli silti useinkin suunniteltu kuin peltomiehen asentopaikka. Pihamaata ympäröivät, paitsi asuinrakennusta ja kauppamiehelle tarpeellisia makasiineja, pihapirtit, liiterit, puuvajat, tallit ja navetat sekä aittarakennukset, useinkin piirittäen pihan joka puolelta. Melkein järjestään oli ulkorakennukset salvettu hirsistä, mutta jo 1700-luvulla nähtiin monen suurporvarin pihanperällä isoista maakivistä rakennettu navetta. Suuressa 1810:n tulipalossa tuhoutuivat navetatkin, ja niiden kiviset seinät jäivät törröttämään muiden raunioiden joukkoon. Kun sitten ruvettiin uudestaan rakentamaan kaupunkia ja järjestelemään tontteja, saatiin ankaralla työllä vivuta kivinavetoita syrjään. Mutta jotkut läävät pantiin jälleen kuntoon; Freitaginkin navetta seisoo vieläkin vanhalla paikallaan.

Porvarin talli oli, kuten maalaistenkin hevossuoja, pihan sivussa, nurkkapuolessa. Monesti se oli vanhaa maanukkojen mallia: ylisen etuosa pistäytyi oven yläpuolelle alakertaa ulommaksi, ja oviseinän vierustaa nousivat ylisille rappuset.

Mutta aitat olivat pihapiirin kauneimpia rakennuksia. Entisten mestarien suunnittelemassa vanhassa haahmossaan ne hauskoine otsakammioineen seisoivat pihan perässä ristikkoalustallaan. Monen porvarin, kuten Henrik Montinin, Gyllbergin, Friemanin pihamaan sivulla taikka taustana nähtiin komea, kaksikerroksinen, pitkä luhtirakennus ala-aittoineen ja yliskammioineen, ulkorappusineen ja portinaluksineen.

Hyvän porvarin kartanoon liittyi vielä kellarikin, vahvaseinäinen, maakivistä kasattu, harjakattoinen matala rakennus, joka oli pihan nurkassa lähellä asuinrakennusta, useinkin kadulle vievän porttikäytävän vieressä. Valkoisiksi laastittuine seinineen ja vahvasti raudoitettuine leveine ovineen se kohosi komeana pihamaan nurmikosta, ja toisinaan viheriäiset humalaköynnökset kiipeilivät valkean seinän viereen pystytetyissä vartaissa. Parhailla porvareilla, Sovelluksilla ja Langeilla, Ahlqvistilla ja Jurveliuksilla, oli vielä mahtavat kivikellarit kirkon takana Kirkonmäen laiteessa.

Keskikaupunkia, suurkylän napaseutua, joka piti pystyssä koko yhteiskuntaa, ympäröi maan puolelta joka suunnalla vähäväkisten pikku pirttien ryhmä kuin ulkokuorena tukien sekä suojellen tärkeää sydänseutua. Näillä pienpirttisten asumilla laitapuolilla olivat omat erikoisnimensäkin Niinpä nimitettiin Katinhännäksi sitä kaupunginosaa, joka oli pohjoislaidalla, Kirkonmäen takana, Saaristokadun kahta puolta ja Reiponkadun loppunivelillä. Tämä takamaa oli jo entisistä ajoista ollut kaupungin pienimpien pirttimaana. Länsipään asutus näyttää aloitetun jo 1700-luvun lopulla, mutta vasta 1800-luvun alkupuolella ennätettiin Katinhännässä Kirkonlahden perukan seuduille sekä Kirkonmäen laiteeseen, ja viimein 1850-60-luvuilla päästiin Reiponkadulle ja Lehmirannalle, Katinhäntä oli kyllä vain "sortonimi" kunnon kaupungin kolkalle, eivätkä sen asukkaat juuri mielellään sitä kuulleet. Mutta siitä he olivat hyvillään, kun heitä sanottiin "kirkonkyläläisiksi", sillä he itsekin nimittivät rakasta, Kirkonmäen laiteeseen, temppelin turviin nostettua mökkiryhmäänsä Kirkonkyläksi. Tupakkatehtailija Leufstadiuskin soimasi apteekkari Wichmannia, joka asui kirkon vieressä, "katinhäntäläiseksi", kun herrat kerran istuskelivat totilasin ääressä. Rohtoherra väitti olevansa "Kirkonkylästä", mutta kun tupakkaherra ei ottanut sitä uskoakseen, loppui ystävysten rohtoileminen siihen, että tehtailija lähti kotiinsa kivahtaen:

— Olet sinä kuitenkin rumpan juuresta!

Vähäisten pirttien kaupunkia oli myöskin Nätterpori Härkätorin itälaidassa. Se oli vain kymmenkunnan pikku talon yhtymä, joka oli saanut ensimmäiset eläjänsä suurpalon jälkeen 1800-luvun alkupuoliskolla. Kolmas pikkuväen asuntorykelmä oli Paavonperän mäellä, kaupungin eteläpäässä, oluttehtaan lähimailla. Merijärveltä aikoinaan tullut Paavonperän ukko oli siinä ensin yksinään majaillut, hoidellen tuulimyllyään, ja antanut nimensä koko mäelle. Sitten myöhemmin kokoontui ukon ympärille yhteiseen seuranpitoon muutakin mökkiväkeä, enimmäkseen laivantimpereitä ja meriläisiä. Eteläpuolen laitakaupunkia oli aikoinaan myöskin nykyisen Torikadun seutu, joka Nätterporin ja Härkätorin mailta ulottui läns rannalle Sovionperään asti. Tämäkin syrjämaa oli varattomien valtamaana. Kaupungin kansoittuessa ja kasvaessa nousi Uusikaupunki eteläisimmäksi laitapuoleksi, joten entinen Sovionperän seutu ei enää ollutkaan reunamaata.

Tämä rikkauksista osaton reunapuolien vartioväki asui vielä enimmäkseen harmaissa laudoittamattomissa pikku taloissa lautakaton alla; olipa joidenkuiden pienien pirttien suojana vanha koeteltu tuohikatto. Vain muutamat merimiehet olivat saaneet laivojen painolastista hankituksi mökkiinsä kaakelikaton. Pitkin katuviertä seisoivat talopahaset, muutamat pikkuisia kuin laivankajutat, hyvässä sovinnossa, milloin asettuneina naapurinsa kanssa käsikkäin saman pikku pihamaan vierelle, milloin taas niin, että matalan väliaidan ylitse voi hyvinkin olla puheluissa naapuritalon kanssa. Ja väliaitaan oli tavallisesti heitetty portti, josta saattoi suoraan pistäytyä toiselle pihamaalle. Joskus oli välimaalle sattuneen ulkorakennuksen lävitse avattu pikku ovet pihalta toiselle. Niinpä päästiin Rantakadulta Läksyn talosta pihamaita pitkin Brahenkadulle tarvitsematta kertaakaan käydä Saaristokadulla. Kapeiden katujen ylitse mökit taas vilkuttivat toisilleen silmää, toisinaan tarttuivat pitkiin tarinoihinkin, vaikka joskus sattui niinkin, että monenkarvaisissa väreissä kimaltelevat ikkunat vilkahtivat vihaisesti ja sanat tuiskahtelivat kiukkuisina kadun ylitse.

Monet pieneläjien talot olivat niin matalia ja ikkunat niin alhaalla, että yksin lapsetkin saattoivat kadulta kurkistaa sisään. Pikku tytöistä olikin "kauhian lystiä" pitkinä iltapuhteina juoksennella kadulla talolta toiselle tiirailemassa ikkunasta, kun muorit toimekkaina ja punoittavin kasvoin häärivät avonaisen takan ääressä, ja kun leveällä takkakivellä porisi keittopata pitkien rautajalkojen varassa.

Samat huoneet, navetat, ladot, liiterit, aitat, mitkä nähtiin keskikaupunkilaisten kartanoilla, ympäröivät laitapuolienkin vähäisiä pihamaita, vaatimattomina vain ja matalina pikku kömmänöinä. Aitatkin olivat pikkuisia, neliseinäisiä, monesti kallelleen painuneita pöksiä, mutta silti samaa vanhankansan tekoa: kammioniekkoja, malkakattoja, ristikoille salvettuja.

Sauna on aina ollut Suomen kansan suosima laitos, ja sitä raahelainenkin rakasti. Se nähtiin "melkein joka talosa pihan perällä alakartanosa", yhtä hyvin ison porvarin kuin merimiehen ja työläisen hoidoissa, ja ainakin kerran viikossa Raahen piti käydä ottamassa hyvät löylyt. Keskikaupungin kylpyhuoneet oli jo saatu savupiipullisiksi, ja Fellmanilla suuri pihapirtti toimitti samalla saunankin virkaa. Pirtissä oli iso ulos savuava holviuuni, jonka sisään oli muurattu kiuas, ja ylhäällä seinien vierissä oli kahdet laajat lauteet. Rengit asuivat pirtissä, tekivät puhdetöitään ja nukkuivat yönsä seinään kiinnitetyissä sängyissä, ja maanukotkin siellä majailivat kaupunkimatkoillaan. Mutta kun haluttiin ottaa löylyt, kuumennettiin kiuas, viskata porautettiin vettä ja kiipaistiin vihta kädessä lauteille. Reunakansan saunat olivat vain pikkuisia nokinaamaisia huoneita, mutta silti oikeita Suomen kansan saunoja, mustia ja nokisia, hyviä hönkäisemään äkäisen löylyn. Kaikilla ei kyllä ollut omaa saunaa, mutta silloin juoksaistiin vihta kainalossa naapurin lämpöisiin. Piti vain muistaa vieraaseen saunaan mennessään sylkäistä alusolkiinsa ja sanoa;

"Hyi, tartu, tartu tattaraiseen, vaan älä minnuun tartu".

Näin oli vanha raahelaistalo miltei kuin tavallinen maalaisasunto. Ja mitäpä se juuri muuta voi ollakaan. Maaltahan oli kaupungin paras porvaristo saanut alkunsa, samoin kuin sen merikansa ja työväkikin. Maakuntaan juontivat kaupungin juuret, maalta se otti ei vain elävän voimansa, vaan suureksi osaksi varallisuutensakin, ja maata se itsekin ansioikseen myllersi, kun niikseen tuli, sekä hoiti karjaakin omiksi tarpeikseen. Siksi raahelaisen kotoinen ympäristökin muodostui maalaiseksi. Läheisiltä pelloilta tuuli toi maantuoksua kaupunkiin asti, heinänteon aikana kuului aidantakaisilta niityiltä viikatteen hiominen, ja syksyisin taas kuultiin porvarien riihistä, joita oli pitkin peltomaita kaupungin laidassa, ahkera vartankolke. Ja joka kesäilta lehmikarja asteli katuja pitkin kotiinsa, nappaillen tuon tuostakin suuhunsa kadun reunassa kasvavaa ruohoa. Pihamaalleen kaupungin asukas heitti vanhan kotoisen kuusen kuultavakseen, ja hänen mielipuitaan olivat kukkivat pihlajat sekä viheriät tuulenpesäkoivut pihapirtin seinustalla, pihakaivon vierellä tahi saunan päädyllä. Ne hänelle haastelivat hänen isänsä tahi esi-isänsä rauhallisesta maalaiselämästä. Osan laajaa pihakenttäänsä hän oli pehmittänyt perunapelloksi, niin että se kesäisin hohti valkeana kuin maanukon paras perunasarka. Ja kun sauna lauantaisin pihan perällä sauhusi pyhäistä aattoiltaa, hän asteli tyytyväisenä sen lämpöiseen mustaan suojaan, kuten entiset isät maallakin. Ja vanhaan hyvään tapaan hän piti pienen saunansa pyhänä huoneena.

Mutta tästä parisatavuotisesta saunoittelemisesta tuli viimein surullinen loppu. Tapahtui 1860-luvulla Raahen kaupungissa sellainen "iso asia", että tulipalon vaaran takia "tuli kova sääntö, että saunat pois". Pihamaiden piiristä piti kaikki puusaunat hävitettämän, ja kaupunkilaisista tämä oli "vähä kamala asia". Laivavarvissakaan, kun viisin, kuusin miehin kiskottiin suuria pelkkoja, ei tahtonut työstä tulla mitään, kun yhtä päätä piti päivitellä: "Mitenkähän sitten tullaan toimeen, kun saunat pitää lopettaa?" Ja vanhat rakkaat kiukaat täytyi jaoittaa maahan sekä panna mustat huoneet muuhun virkaan, Suurporvarit ja muut isot miehet eivät kyllä joutuneet neuvottomiksi, vaan he laittoivat pesuammeita taikka "höyryskaapeja", joissa saattoivat istua hautumassa, niin että pää vain oli ulkona. Mutta laitakaupunki ei sellaisiin kyennyt, istui vain saunaansa ikävöiden ja koetti miten kuten tulla toimeen. Pian kyllä muutamat ukot saunansyyhyssään kyhäsivät kylpylän kaupungin ulkopuolelle. Eskelin teki heti ensimmäiseksi pienen saunaköpperön kaupungin laitaan, Durkholmaan, Hurnanen rakensi kylpymökin Kummattiin, Saloisten tien varrelle, ja Granlund taas Yrityksen perälle, Ollinsaaren lähimaille. Mutta Matti Luoto kasasi pihalleen kivisen "kellarisaunan", sillä ne eivät olleet kiellettyjä. Ukko kaivoi vain isohkon kuopan, latoi kiviä seiniksi yli maakamaran ja sitten kattoi ja sisusti saunaksi. Samanlaisen laitoksen Erikkilän Aukustikin teki Puusepänkadun ja Brahenkadun kulmaukseen, sekä Helaakosken "paattiskippari" Aitakadulle ja viimein Skinnarin ukko, "Herra-Skinnari", Brahekadulle Katinhäntään, Näissä saunoissa naapuritkin saivat kymmenen pennin maksusta käydä vihtomassa sen kuin halusivat, antoipa Matti Luoto lämmintänsä, mikäli sitä riitti, ilmaiseksikin. Saunat olivat kaikki "familjasaunoja", joissa yhtaikaa kävi kylpemässä sekä miesväki että naiskansa, miten milloinkin sattui. Muutamat saunat olivat kyllä niin pikkuruisia, ettei niihin mahtunut kuin pari kolme henkeä kerralla.

Silloin kun kreivi Brahen kaupunkia ensi kertaa nostettiin, saatiin taloihin tarvittavat hirret ottaa jopa osaksi omalta tonttimaalta. Mutta vähitellen metsä pakeni tervanpolttajan, sahurin ja kuokkamiehen käsistä yhä kauemmaksi merenrannasta, ja talontekijät saivat kuljettaa tarvispuunsa yhä etempää. Niinpä jo Tuomas Stenbäck mainitsee pienessä Raahen historiassaan v:lta 1769, että rakennushirret pitää vedättää puolentoista, parinkin penikulman päästä. Yhtä kaukaa ja kauempaakin täytyi niitä myöhemmin haalia, Vihanti oli vanhojen raahelaisten hirsimetsänä. Sieltä vedätettiin monet talonseinät, ja pikku eläjät salvattivat vihantilaisilla metsänisännillä valmiita huoneenkehikoita, ajattivat kaupunkiin ja sitten itse keinottelivat ne asuttaviksi. Toinen raahelaisten seinämetsä kasvoi Iin sydänmailla. Iiläisten kanssa tehtiin sopimuksia huoneiden salvamisesta ja sitten kesäkautena tuotiin hirret jähdeillä kotiin, väliin monenkin talon seinät samalla kertaa. Jotkut suurporvarit toivat suurpalon jälkeen talonsa — Ruotsista. Ainakin "Vanha-Lundberg" Ruotsista tullessaan toi laivallaan kokonaisen valmiiksi salvetun talon, ja sama talo on vieläkin pystyssä Pakkahuoneenkadun varrella.

Samoja parinkymmenen kyynärän levyisiä katuja, joita alku-Raahen kansa oli astellut, vaelsi kolmattasataansa kulkeva Suur-Raahekin. Vain jokunen uusi katu oli kaupungin kasvaessa saatu lisäksi, muuan itälaidalle ja joitakuita etelätullin puolelle. Useat kadut oli ristitty uudestaan. Niinpä vanha Pitkäkatu oli muutettu Brahenkaduksi, Etelä-Kirkkokatu lyhennetty vain Kirkkokaduksi ja entinen itäpuolen Aitakatu saatu Reiponkaduksi. Poikittain kulkevasta Länsi-Kirkkokadusta oli tehty Cortenkatu, Isostakadusta Pakkahuoneenkatu sekä eteläisestä Aitakadusta Mentzerinkatu. Itälaitaan oli tullut uusi Aitakatu ja etelänpuoleen Torikatu ja Puusepänkatu sekä Kirkonmäen laiteeseen lyhykäinen Ämmänkatu.

Vanha Raahe oli aina ahkeroinut merillä, eikä juuri ollut joutanut pitämään kovinkaan suurta lukua maallisista kulkukeinoistaan. Niinpä vielä parisatavuotisen kaupungin kadut olivat miltei samanlaisessa luonnontilassa kuin ensi aikojenkin uudiskylässä. Nurmettuneina, ruokkoamattomina kylänraitteina ne ojentuivat halki taloryhmien. Rattaiden pyörät olivat vain röykyttäneet raitionsa keskikadulle ja jalankulkijat hiertäneet reunapuoliin ruohottoman sileän polun. Mutta muuten oli koko katu miltei samaa tasaista kenttää talorivistä toiseen, sillä katuojasistakaan ei ollut paljon taikaa, vaan vesi useinkin sai etsiä tiensä mistä löysi. Katujen kulmiin oli vain pystytetty vankat puupölkyt taikka kivipylväät, etteivät pitkät mastopuut, kun niitä kaupungin lävitse ajettiin, olisi kadulta toiselle käännyttäessä päässeet ruhjomaan talojen nurkkalaudoitusta. Vasta 1850-luvulla joudettiin hiukan katutöihinkin: Isotori laskettiin kivillä, kivitettiin keskikaupungin katujakin, vieläpä laitettiin oikein kaupunkilaiskäytävät katuvieriin, tosin vain toiselle puolelle, paitsi Kirkkokadulle, joka sai käytävän molemmille reunoilleen. Ja silloin "meiän kylän" asukkaat pääsivät astelemaan asioillaan pitkin oikeita "rotuaareja", kuten ainakin kaupungin kansa.

Mutta Raahen oli paras liikkua vasta rakennetuilla kaupunginkäytävillään vain valoisana aikana, sillä pimeän yön tietämissä oli parasta pysytellä kotinurkilla. Kaduilla ei ollut minkäänlaista valaistusta, vaan täysi yö asui koko kylässä, ja varsinkin rojuisina syyspimeinä pieni kaupunki eli kuin säkissä. Jos jollakulla oli asiaa naapuriin, sai hän varustaa matkaansa lyhdyn voidakseen kunnialla kulkea pimeitä katuja, joiden syysrapakkoihin rattaatkin joskus vajosivat akselia myöten. Eikä tavallisesti pahimman yön tienoissa kaduilla juuri liikuttukaan. Jo yhdeksän aikana illalla Sarklinin ukko rumpusi kaupunkinsa yötiloilleen, eikä sen jälkeen enää monellakaan ollut asiaa kotiportin ulkopuolelle. Vain vanha palovartijaäijä jäi yksin katuja mittailemaan huudellen "kellolyönyttään".

Vasta 1870:n vaiheilla koitti viimein valkeus öisille kaduillekin. Katujen risteyksiin pystytettiin patsaat ja patsaiden nokkaan nostettiin öljylamppu. Alussa asetettiin vain kuusi, seitsemän lamppua kaupungin keskimaille: Ahlqvistin nurkkaan, Heikki Montinin ja Lundbergin nurkkauksiin, "kistun" viereen ja Aspegrenin porttipieleen sekä Lackströmin ja Durchmanin nurkkiin. Nelikulmaisesta lasilyhdystään lamput tuijottivat pimeille kaduille neljään suuntaan, näyttäen tietä illan kulkijalle sekä antaen pienelle kaupungille vähän niinkuin suuremman tuntua. Vanhat eukot, Lampelan Maija ja Junttilan Maija, niitä hoitivat, päivällä täyttivät öljyllä ja illalla panivat tulen tuikuttamaan. Harvalukuiset käryävät öljytuijut eivät kyllä saattaneet loihtia kovin suurta valkeutta, tihrusivathan vain patsaan nokassa kuin uninen silmä. Mutta yhdessä vanhan palovartijan kanssa ne koettivat valvoa nukkuvaa kaupunkia ja räpyttivät tuttavallisesti silmäänsä vartijaäijälle, kun hän tuntihuutojaan hujautellen asteli ohitse. Ne olivatkin yöhuutajan kanssa ainoat yölliset eläjät: yksisilmäinen tuikuttaja sekä huutavan ääni. Monesti kyllä sattui joku tuiju kesken virkaansa väsymään ja nukahtamaan, ja joskus vanha tuntienhuutajakin väsähti, istahti katuvieren kivelle ja nukahti.

Ja silloin koko kaupunki nukkui.

Lähimailla.

Suuren iänikuisen meren ja suuren iänikuisen tasamaan vaiheilla pieni Raahe asustaa. Meri saattaa kyllä toisinaan myllertää valtavina aaltovuorina, mutta Pohjanlahden rantakamara on iänkaiken samaa lakeuksien, soitten ja niittyjen kenttää. Varsin vaatimattomia ovat näiden tienoiden parhaatkin maannousut; vaaroja ja mäkiä kipuamaan tottunut ylimaalainen niitä tuskin huomaisikaan. Raahen oma rautatie, ratisten ja kilkattaen alituista virttään: "Lap-pi, Top-pi, Rel-let-ti, Pat-ti-jo-ki, Raa-he!" ojentuu miltei lapinjänkien laajuisten soitten ja niittyjen halki, vähän vaihteeksi vain sivuten Ämmänmäkeä sekä lasketellen pitkää Santamäkeä. Tasaisia maita halkoo Raahen maantiekin. Pohjantietä tullen saa laskea pienen Pietarinmäen, Pattijoen nykyisen kirkkomäen, ja eteläntielle lähtien ponnistaa Mettalanmäen hyvänsuopaisen maannouseman. Samanlaisia hiljaisia kohoamia ovat kaupungin viereiset Paavonperän ja Paraatimäetkin. Vain Saloisten mailla on vähän komeampia nousuja.

Tällaisen yksitoikkoisen maakamaran reunalla on merenkävijäin kaupunki.

Entiseen aikaan asui näillä mailla vielä Hiisiäkin, kirkonvihollisia. Muuankin aikoi suunnattomalla kiviröykkiöllä rusentaa Saloisten vasta rakennetun ristinkirkon. Mutta helma repesi ja kivet remahtivat maahan, ja sama kivikasa nähdään vieläkin Saloisten Hiidenkalliolla, maantien vieressä, Kuljunlahden itäpuolella. Mansikkakarin jylhien rantakallioiden luolassa taas tiedetään asustaneen jättiläisiä. Hiidet lienevät kyllä jo jotenkin vähiin hävinneet ristillisen Saloisten mäkimailta, jossa jo seitsemättäsataa vuotta on kirkonkellokin kajahdellut, eikä Mansikkakarin kallioilla ole enää pitkiin aikoihin nähty jatulien kansaa. Kaupungin ristirahvas uskaltaa kyllä jo tehdä retkiä jättiläisten luolamaahan, ja Hiidenkalliolla nuori Saloinen viettää kokkojuhliansa.

Mutta kaupungin lähistöllä, hautausmaan takana, metsätien vieressä, on synkkä Mestauskallio, missä entiseen aikaan toimitettiin kamalat kaulankatkaisut. Surkean lopun saaneiden henget jäivät männikköön pitkiksi ajoiksi rauhattomina harhailemaan, niin että vielä viime aikoinakin on niillä main nähty vaikka minkälaisia kyöpeleitä sekä kuultu kovaa toraa ja pauhaamista. Karjaluotoskakin oli kerran säikäytetty melkein taidottomaksi, ja Mäkelän Eera sekä Oravan Matti saivat lähimetsässä tuntikauden turhaan ampua paukuttaa samaa metsoa.

On tässä samalla metsätiellä ennen nähty liikuskelevan kaunis "fröökynäkin". Kesäiltasin auringon juuri laskeutuessa on metsästä astunut pitkä, mustapukuinen, valkeahuivinen nainen, liidellyt hiljalleen pitkin tietä ja sitten taas kadonnut metsään. Kuka hän lienee ollut ja minkätähden hänen pitää metsässä liikkua, ei oikein tiedetä, mutta läheisen Fröökynänmäen punaisessa pikku talossa sanotaan ennen jonkun aatelisneidin asustaneen. Sanovatpa jotkut kuulleensa, että neiti olisi tapettu ja kätketty kiven alle.

Muinaiselle markkinapaikalle ja vanhan Sataman maille, suureen, lankkutapuleilla täytettyyn Lapaluotoon, vie kaupungin tie yli matalan Pikimäen, yli pienen Ruonanojan sekä ohitse entisen Laivavarvin ja monilukuisten "kesämajojen". Meren rantaa tie noudattaa ja kulkee merta katsellen. Suenreiässä käy taas meri katselemaan maantietä, sillä vanhan Satamalahden pitkä mutkitteleva perukka kiertyy toiseltakin puolen aivan tien äärelle. Siinä onkin matala maa, ja entiseen aikaan merivesi pitikin vapaan kulkunsa loiskien Satamalahdesta ympäritse Suenreikään. Saarena oli silloin nykyisten satamalahtien alue. Maivaperässä oli "luusitupa", Virpiperässä vanha Virven äijä pyyteli kalaa, ja Lapaluoto ynnä koko saarimaa oli mustana kuusikkona, jossa puuta sekä seisoi pystyssä että makasi maassa.

Vaikka valtava selkämeri kuinka mahtavana möyryäisikin, se ei kuitenkaan saata äkäisimpiäkään vesivuoriaan vyöryttää Raahen rannoille asti. Kaupunkia valvoo suuri pikkusaarten seurakunta, joka miltei käsi kädessä on ryhmittynyt rantapuoleen ulapan äärelle lyömään pirstoiksi aina Ruotsin rannoilta saakka vyöryviä valtameriä. Jo äärimmäisinä meren selällä seisovat veden alaisin puolin asettuneet karit, Ulkopauhat, sitten nousevat meren aavaa vastaan pienet äkäiset avopäiset saarenukot; Tasku, Kalla, Riepu ja Pimiä, Taskulla vielä vierustoverinaan pikkuruinen Taskuntukku, joka vetisellä kivikolla, Avaimella, käy kiinni isäntäänsä. Rannempana on jo vahvempi vartioväki, Pitkänkarin takaa alkaen Lapaluodon nokkaan saakka: Preiskäri Kuoharinnokkineen ja Louvetkari, Smitti, Uniletto, Kello ja Maapauhat, Iso-Kraaseli ja pieni Kumpeleen saari yli satavuotisine "pookeineen". Sitten vielä viimeisinä myrskyjen murtajina lähinnä rantaa pieni Soini, isommat Äijä ja Ämmä ja Ämmänklippi ynnä Maijanpauha, Vähä-Kraaseli, Ulko-Pantti ja Iiläinen sekä Maa-Fantti ja Musta, vieläpä Pulavärkki ja Pietankivi. Aavalla pohjanpuolella murtavat Siikajoen Tauvosta tulevia merenvoimia myöskin Mikonkari, Ruotsalo ja Koninkari, Vasikanpää, Kusiininkivikot sekä Hakotauri.

Muinaisina hyvinä päivinä pieni Raahe oli suuren meren kanssa paljoa läheisemmässä yhteydessä kuin nykyään. Meri ulottui kaupungin rantaan asti niin syvänä, että isotkin laivat saattoivat purjehtia suolalasteineen kauppatorin laitaan makasiinien luo ja Puluvärkin suola-aitalle sekä Maa-Fantille, jonka rannalla oli aikoinaan kolmattakymmentä aittaa. Ja kaupungin ensimmäisillä vuosikymmenillä meri kävi ympäri kyläniemen, niin että vain kapea kannas yhdisti niemen mantereeseen. Silloin Pitkäkari, Iiläinen ja monet muutkin niemet olivat vielä erillisinä saarina, samoin useat isohkot saaret kahtena, kolmenakin pikku luotona ja muutamat saarenaihelmat asuivat umpipäässä, ollen vasta aaltojen alta nousemassa. Ovatpa vielä vanhat kalaäijätkin poikavarsoina ollessaan soudelleet Härkäsalmea ympäri Pitkänkarin, Holminkankaan ohitse Kylmäänlahteen sekä laskeneet isolla täysilastisella pauhapaatilla Mustan ja Maa-Fantin välistä salmea. Ja vanhan-vanhaan aikaan oli isoilla laivoillakin purjehdittu Härkäsalmen kautta, jopa sanotaan ennen muutaman laivan hukkuneenkin Härkäsalmeen. Kauppaneuvos Fredrik Soveliuksen papereista löydämme merkinnän; "V. 1742 purjehti isoisä isäni kanssa läpi Härkäsalmen, joka on Pitkänkarin pohjoispuolella". Kirkonlahdesta kraatari Sundberg veti ennen nuottaa saaden ahvenia sekä suolakalaksi että keittokattilaansa, ja lahden rannalla, Karvarinniemessä, oli nahkuri Karlundilla sekä venevalkamansa että nahkojen virutuspaikka. Vastaisella rannalla taas, Kiviniemessä, pitivät kalaveneitään Kallion, Sundströmin ja Järvelinin äijät. Muistavat nykyiset vanhat senkin, kun Ollinsaaren ja kaupungin välillä, Yrityksenperän perällä, oli suuri Ollinsaaren lammikko, missä nyt vain oja juoksee tien poikki. Muistavatpa vanhat vielä senkin, kun Sovionperää soudeltiin veneillä aina Brahenkadun varrelle, lähelle Kauppilan mummun mökinportaita, ja raatihuoneen seutu oli aivan merenä, "eikä plaanaa ollut ollenkaan".

Mutta maa nousee ja meri pakenee niin että kuiva näkyy, ja vanha Raahe jää yhä kauemmas kuivalle. Härkäsalmi on jo hävinnyt ja Pitkäkari on tarttunut mantereeseen, liläinen Perkisen veljeksineen on iskeytynyt Pitkänkarin kylkeen, ja Kirkonlahti kutistunut matalaksi lätäköksi jättäen jälkeensä kaupungin karjalle rehevän Lehmirannan ja Märjännyksen, Durkholman ja Krokholman pellot sekä kivisen Vihastenkarin tuulimyllyjen kentäksi. Sovionperäkin kuivui vähitellen, niin että sen reunaan viimein saatiin raatihuoneen sija, ja koko vesiperukka "Engesmannikesän" jälkeen hätäaputöinä "fyllättiin" ja istutettiin komeaksi Raatihuoneen puistoksi. Risuja ja mutaa ja hiekkaa vain lyötiin rapakkoon ja koko kaupungin väellä, miehissä ja naisissa, tehtiin työtä, lastenkin kiskoessa risukuormia ja saadessa kolme kopeekkaa kelkallisesta.

Entinen Sovionperä nähdään nyt enää vain vanhoissa kartoissa.

Järjestyksenpito.

Hyvä järjestys, hyvät tavat ja kristillinen meno piti olla kunniallisessa kaupungissa. Näitä koetti pieni Raahekin noudattaa valtapiirissään. Jo parisataa vuotta oli rantakylän asukasta totutettu elämään kaupunkilaisittain, niin että hän sentään jo vähillä ohjauksilla osasikin käydä ulos ja sisälle niinkuin kunniallisen kaupunkilaisen tulee.

Syrjäinen, omissa oloissaan elävä rantakaupunki piti tarkkaa lukua kansalaisistaan, eikä laskenut alammaiseksensa ketä tahansa maailman kiertäjää taikka korvesta tulijaa, Tulliaidan sisäpuolelle päästettiin vain sellaiset pyrkijät, jotka ottivat ensin pari vuotta marssiakseen palovartijana kaupungin öisiä katuja, tahi tehdäkseen muuta halpaa kaupungin palvelusta, tahi lähtivät raahelaisten laivoissa merille vähintäänkin vuoden matkalle tahi parille Ruotsin-reissulle. Sitten vasta avattiin kaupungin kirjat ja merkittiin niihin uuden kansalaisen nimi.

Mutta tulokas ei silti vielä ollut täysi raahelainen, vaikka oli saanutkin nimensä kirjoihin ja oli laillisesti kaupungin kansaan luettu. Sillä vanha raahelainen laski kylänsä asukkaat kahteen joukkokuntaan: toiset olivat avojaloin saapuneita raahelaisia, toiset tullista tulleita. Ensimmäiset olivat oikeita, syntyperäisiä raahelaisia, joilla oli täysi kansalaisluottamus tässä pienessä yhteiskunnassa, mutta jälkimmäiset taas semmoisia hiukan epäilyttäviä olioita, joille kunnon kaupunkilainen ei saattanut tunnustaa täyttä tasa-arvoa. Saattoipa kestää vuosikymmeniä, ennenkuin tullista tullut muukalainen oli voittanut ihmisten mielisuosion, niin että "meiän kylä" tunnusti hänet omakseen. Hyvin helposti vanha raahelainen katsellessaan tullista tulleiden joukkoa saattoi sanoa:

— Aivan monguulilaisia… eikä kettään avojalkasta raahelaista…. mitä lienevät pööveleitä.

Yövartijan, "pränvahin", toimi olikin omiaan vasta kaupunkiin tulleille maanjusseille: oppivathan siinä tuntemaan kaupunkia ja samalla näkemään, että kaupungissa eletään kaupungin tavalla. Muuten kun Raahe pani omia miehiään yö kulkijoiksi, se pisti siihen virkaan sellaisia vaareja, jotka eivät juuri muuhun kelvanneet, Piippu-Matteja, Nikola-äijiä ja sen semmoisia, kunhan vain äijästä ääni lähti.

Piippu-Matista eli Maunulan Matista, joka asusteli ensin Reiponkadulla, sitten ulkona Aittaniemen luona pikku mökissä, lähtikin "komia ääni", kun hän yövartijana "huusi tiimaa". Yhdeksältä äijä lähti astelemaan ja kymmeneltä hän jo hujautteli:

"Kello on kymmenen lyööny — lyööny!"

Poikakurikatkin sitä kuullessaan innostuivat, niin että messusivat nurkan takaa vastaan:

"Piippu-Matti on p—nsa syööny — syööny!"

Joka tuntia yökyöpeli sitten tuuttaili aina aamuneljään asti, jolloin alkoi rumpalin vuoro. Mutta vanhat vaarit eivät tahtoneet jaksaa kiertää kaupungin joka kolkkaa, vaan pyysivät joskus puolestaan jonkun kulmakuntalaisen omalla nurkallaan parkaisemaan kellon lyönnin. Vitolinin Mattikin, jolla nuorempana "oli sitten hyvä mölä ja pitkään juokseva ääni ja hyvät lauluputket", veteli Katinhännän nurkalla ja joskus ollessaan iltakävelyllä Uudessakaupungissa kymmenlyöntiä, niin että kuului yli kaupungin. Silloisella palovartijalla, Talle-Jaakolla, olikin kovin huono rinta ja raskas äänenkulku, niin että hän hyvin tarvitsikin apunaan nuoremman vahvaa "mölää".

Mutta jo ennenkuin palovartija aloitti öisen vaelluksensa, kiersi toinen paljoa arvokkaampi virkamies koko kaupungin. Kello yhdeksän lähti "trumpari", Sarklinin Matti, vanha merimies, rumpuaan pärryttäen Isoltatorilta astelemaan ympäri kaupunkia, ja silloin kunnon kylä rupesi hankkiutumaan yötiloilleen. Kun "iltatrumpu" kuului, tuli kaduilla leikkiville lapsillekin kiire; paikalla he lähtivät piristämään kotiin. Niitä, jotka jäivät kaduille sivu kymmenen, yövartija äkäisenä hääteli pois. Mutta vaikka Sarklinin ukko rumpasikin kaupungin aikaiseen yölepoon, ei äijä kyllä kauan antanut kansansa vedellä aamu-unia. Vanha Raahe tiesi:

"Illan virkku, aamun torkku, se tapa talon hävittää. Illan torkku, aamun virkku, se tapa talon pitää".

Ja tämän tiesi vanha rumpalikin. Siksipä hän jo neljän aikana aamulla asteli Isolletorille lähtien sieltä rumpuaan pömisyttäen taas kiertelemään kaupunkia. Sarklinin iso, köykkyselkäinen äijä olikin "mainio trumpaamaan". Joku vanha sotaherra, mikä lienee kersantti ollut, oli hänet opettanut käyttämään kalikoitaan kuin paras sotarumpali. Niinpä Sarklin kalikoikin iltarumpuaan, että se milteipä "puhui":

"Torille, torille trumpun kans, merelle, merelle miekan kans".

Ja aamuvarhaisena taas jo unisilmissä saatiin kuulla, kun Isotori alkoi pömistä:

"Sutiputi, sutiputi, sukkaan, kenkään, aamulla varhain vaate selkään".

Toisella mahdilla Raahen rumpu soi kuin oululaisen Holoperin äijän, jonka kapine ei osannut sanoa sen viisaampaa kuin:

"Holoperin housut on täynnä täitä, täynnä täitä, suuria niinkuin puukonpäitä".

Hyvä musikantti oli myöskin Hackmanin Matti, joka Sarklinin jälkeen hoiteli rumpalin virkaa, ollen jonkin aikaa palovartijanakin, välitöikseen kivittäen kaupungin katuja. Matti oli ennen ollut ruotusotamiehenä, jopa oikein "kruunun hurnistina", ollen semmoinen mestari, että otti nuotin ja äänen vaikka kirvesvarresta. Matin eukkokin sitä kehuskeli: "Kyllä Matilla hyvä korva on, vaikkei se kuullut kirkonpaloa".

Paitsi ilta- ja aamusoittoa, piti rumpalin pärryttää vielä muutkin tärkeät asiat, "auksuunit", "pruutankastelut" sekä monet muut kaupungin kuulutukset. Yhdessä "tastienari" Fredrik Holmqvistin kanssa rumpali kulkea veivasi, ja joka kadun kulmassa ukot pysähtyivät, rumpali rupesi pömisyttämään, ja sitten tastienari komeasti paukutti tärkeän paperinsa. Markkinain alkaminenkin ilmoitettiin rummuttamalla, ja silloin oli "markkinarauha langennut sisään ja seisoi se pari, kolme päivää". Eikä kukaan saanut ruveta tekemään kauppoja ennen, kuin markkinarauha oli "langennut sisään".

Vaikka markkinarauha kaupunkiin julistetuinkin, piti silti vielä olla patrulli, joka yövartijan apuna kulki kadulla "sisäänlangennutta" rauhaa yllä pitämässä. Joka talosta vuoronperään täytyi miehen astua vartioon, ja seitsemänkin miehen voimalla vaellettiin öisiä katuja. Varsinkin niihin aikoihin, jolloin kuulu Perttunen ja Mannisen Eera elivät parasta rosvokauttansa, liikkui vahva vartiosto monissa ryhmissä ympäri kaupunkia, pimeän syksyn öinä muulloinkin kuin markkina-aikoina. Perttunen ja Manninen kyllä olivatkin pienen kaupungin kauhuna. Perttunenkin joskus piilottelihe ja piti majaansa itse kaupungissa jonkun tunnetun mestarin hoivissa ja yhdessä Mannisen Eeran kanssa rosvoili ympäristöillä, niin että Eeran isäparkakin kaupungista lähtiessään pelkäsi, että "jos se Mannisen suuri rosvo tulee ja ryöstää". Oli kyllä vielä muitakin suuria voroja silloin maakuntaa rasittamassa: Tunterin Aatami, Näsiön Samppa ja Pringari. Tunterikin oli niin ylpeä, että kerskaili: "En olisikaan Aatami Tunteri Torniosta, jos siikajokisia pelkäisin". Toisista hyväkkäistä taas vanha laulu kertoi:

"Onko sulla, Pringari, poronlihan tarve? Näsiön Sampan säkiss on sorkat ja sarvet".

Vahvoissa aseissa vartio väki vaelteli, päällysmiehellä oli vanha sapeli ja muilla uroilla, millä pelottava "korskivääri", millä julma rautahaarukka, millä mitäkin ankaraa vehettä. Korskiväärinä oli seipään nenässä koukkusakarainen rautaristi, jolla saattoi sukkelasti siepata vaikka ohitse yrittävän huijarin hevosta suitsipielistä kiinni, ja rautahaarukan jousikitaisella pihdillä voi taas tarttua pakoon juoksevan pahantekijän takakoipeen taikka niskaan. Kaduilta pyydystetty saalis vietiin sitten kistuun, poliisitupaan, joka punaiseksi maalattuna seisoi "kiviraunion päällä", korkean lauta-aidan ympäröimänä, Isontorin laidassa, meren puolella, vastapäätä Langin taloa. Kistun päämiehenä oli "fiskaali Raami", pieni, lihava ukko, jonka komentoon kuului Piippu-Matti yövartijana sekä rumpali ja tilapäisesti vaeltava yöpatrulli. Muita poliiseja ei viskaalilla ollut komennettavana — eikä juuri tarvittukaan, sillä paljoa myöhemmin, kun saatiin varsinaisia poliiseja, oli heidän miltei ainoana virkanaan pilkkoa kaupungin rakennuksissa tarvittavat polttopuut sekä lapioida lumi kaupungille kuuluvilta katuosilta. Paremman puuttessa muuan vanha viskaali-ukko kerran otti ja komenteli itseään, hyppi ja temppuili keppi kädessä, tahtoen näyttää eräille ylioppilaille, "miten ennen äkseerattiin".

Toinen viskaali taas piti niin kovaa komentoa ja möykettä kotonaan, että kaupunki antoi luvan varvari Pyhälälle puuttua asiaan, jopa kerran itse perkelekin sai luvan ja heti lähti lennättämään viskaalia Isollevainiolle Yrityksenperälle, niin että tohina vain kuului sekä miesparan hätääntynyt huuto:

— Herra kulta… herra kulta. — ömt tprym tprym…

Kistussa säilytettiin pelottavia vankien vehkeitä: "hanskluvia", "kaularautoja", "kaffelirautoja" ja "kankipultteja". Ja kartanolla tönötti kamala kaakinpuu, kaikkien pahantekijäin kauhu. Silloin tällöin viskaali pani siinä toimeen sellaiset pieksäjäiset, että ulvonta kuului aidan toisellekin puolelle. Silti kyllä Raahe asteli aidan sisäpuolelle toimitusta äärestä katsomaan. Matti August Sovelluskin asteli kerran ohitse, ja kun näki, että patruunia ja porvareita, kapteeneja ja kaikkia oli katsomassa pieksämistä, pysähtyi ja sanoi:

— Siinä pikku rosvoa piiskataan ja isot katsoo päältä.

Muuatta pyhäjokista naistakin, Järvi-Kreetaa, kistun paalussa kerran vitsottiin. Eukko rukka oli joskus erehtynyt niin, että oli pannut omat sukkansa vieraan lehmän jalkoihin ja taluttanut sen navettaansa. Siitä oli Kreetaa kiusattu Härkätorin paalussa rautakytkyt kaulassa ja lypsinkiulu kädessä kansan kummana, kunnes oli lopuksi pieksetty kaakinpuussa.

"Piiskurina" oli entiseen aikaan Perkkauksen Jussi, "Keera-Junnu", joka sai virkanimensä silloin, kun joutui vitsomaan muuatta tuttuansa, naishenkilöä, joka pyyteli pieksäjäänsä:

— Kära Junnu, slå inte så hårt![2]

Samalla Keera-Junnulla, pikku äijällä, oli muitakin yhtä suuria virkoja kuin ankara piiskurin toimi. Äijä asui Palonkylässä pienessä turvemökissä, jota sanottiin "Hoviksi", ja sinne kaupunkilaiset saattelivat vanhat koiransa ja kissansa Junnun tapettaviksi. Vanhat hevoskonitkin Keera nuijasi hengiltä ja nylki. Vitsaköydellä vaari vain hirtteli koiria ja kissoja, ja toisinaan kävi työ niin kömpelösti, että elukat pääsivät karkaamaan kesken parasta hirttämistä.

Piiskurina oli sitten myöskin vanha yökyöpeli, Piippu-Matti, joka roiski monta selkää verille, mutta viimein joutui — äijäpaha kähvelteli vaatetavaraa raahelaisten kesämajoista — ukon oma nahka kaakinpuuhun. Häckmanin Matti vuorostaan otti viran, ropsien kaima-parkaansa kaakissa, joka silloin oli kaupungin laidassa, Isollavainiolla, nykyisen Palokunnan talon seuduilla.

Oikeutta istui ja jakoi kaupungin "pormestari ja raati". Raatimiehiksi pani Raahe parhaat ja arvokkaimmat porvarinsa ja mestarinsa. Ne olivatkin jo oikein arvoherroja maakunnan lautamiesten rinnalla, vaikkakin Saloisten Hakalan isäntä piti virkaa niin kunnianarvoisena, että meni heti kapakkaan ottamaan hyvät ryypyt ja julistamaan, että hänet on nyt nostettu erinomaiseksi lautamieheksi. Hyvä virkahan se oli, niinkuin raatimiehenkin, olipa joskus niin rasittava, että tahtoi heikon miehen uuvuttaa. Kauppias Lauraeuskin istuessaan raatimiehen tuolilla, pitkissä, hiljaisissa jutun jauhamisissa uupui ja nukahti. Mutta kun ukko tyrkättiin päätöstä tekemään, oli hänellä heti valmis: — Bifalles, bifalles![3]

Asui Raahessa entiseen aikaan "herassöötinki ja ritari" Zachris Alopaeus, Saloisten kihlakunnan korkea oikeuden valvoja. Tuomari omisti Similän talon Mettalassa, ja pestatessaan sinne renkejä hän lupasi:

— Minä annan puuron leivän kanssa, mutta meidän talossa pitää olla työssä rumpusta rumppuun.

Kaupungissa Alopaeus asui Rantakadulla, Cortenkadun kulmassa vanhassa talossa, joka vieläkin on pystyssä. Läheistä rantaa sanotaan yhäkin joskus "Alopaeuksen rannaksi". Mutta ennen, 1700-luvulla, oli samalla paikalla asunut kauppias Petter Richard, ja rantaa oli sanottu "Rikartin rannaksi".

Yhteisvoimin pieni kaupunki ponnisteli ja teki yhteiset työnsä. Niinpä kaikki kaupungin tiet korjattiin ja hiekoitettiin sekä uudet tiet laitettiin "taksvärkillä". Pantiin vain "kapula" kiertämään, milloin oli työmaalle saavuttava. Mies talosta piti olla työssä, ja isoista porvareista mies ja hevonen. Mutta jos talosta mies oli merellä, voi tilalle astua nainen, ellei tahdottu palkata vierasta miestä. Hevosmiehet vetivät soraa, hevosettomat sitä levittivät ja muuten kohentelivat tietä. Syksyisin vedätettiin Preiskäristä soraa Härkätorille kasaan Etelän tietä varten, mutta Pohjantien hiekka otettiin Antinkankaasta. Tällä tavalla koko kaupungin väellä rakennettiin 1843 silta Kirkonlahden ylitse Pitkänkarin puolelle sekä taas 1850:n vaiheilla laiteltiin Pitkänkarin tietä. Mutta Kopsantietä, joka porvarien peltojen ja niittyjen kautta vei Kopsankylää kohden, tekivät porvarit omin voimin Koskenkorvan "kontille" asti. Samoin patruunit yksinään 1861 rakentelivat käytävää Paavonperän mäeltä laivaveistämölle.

Kaupungin järjestys piti olla kaupungin teilläkin. Tulliportit olivat rajana, ennenkuin tultiin kaupungin puolelle. Pohjantulli oli Fredriksbergin takana, Etelän tulli ennen Mettalanmäkeä. Kummallakin tulliportin "krintillä" istuskeli pikku kopperossa "krintinvahtina" vanha vaari taikka muori.

Yhteistyöllä aikoinaan laitettiin Sovionperäkin komeaksi puistoksi, yhteisin voimin nostettiin tulliherra Brunoulta 1865 ostettu keskeneräinen talo Sovionperän reunalla, Rantakadun varrella, komeaksi raatihuoneeksi. Kahden laivan väellä raatihuonetta kiilattiin ylöskin, Fellmanin varvista vain miehet komennettiin. Ja kun raatihuoneen seiniä rapattiin, niin poikakurikat Soveliuksen pirtissä vuoleskelivat nelikulmaisia pikku nappuloita viidestä kopeekasta kapallisen. Niitä napsittiin seinään, ettei rappaus karisisi alas.

Kapula pantiin kiireesti kiertämään silloinkin, kun kaupungissa sattui tuli pääsemään valloilleen. Myöskin vartiomies juoksi pitkin katua puuräikkää päristäen, ja kaikkein suurimmassa ahdistuksessa hyökättiin Kirkonmäelle tapuliin soittamaan hätäkelloa. Mutta silloin kun kirkonkelloihin käytiin, piti olla jo totinen paikka, sillä kelloihin ei saanut mennä koskemaan syyttä eikä pikku syystäkään. Koko kylä miehissä ja naisissa, ja varsinkin naisissa silloin, kun enin osa miehiä oli merillä, riensi valkeanvaaraa sammuttamaan, oli sitten yö taikka päivä. Kuka kaappasi käteensä ämpäriä, kuka kiulua, palohakaa, kuka mitäkin asetta, juosten palopaikalle. Siellä toiset kantoivat vettä, toiset käyttivät paloruiskua ja tekivät ken mitäkin. Vanhat mummu-raukat, joiden oli yksin yösydännäkin pitänyt nousta lämpöisestä sijastaan, vain seisoivat sivulla ja koettivat edes siunailla, kun nuoremmalla väellä ei ollut siihen aikaa.

Kirkko.

Raahen ensimmäisenä kirkkona oli entinen pieni Ristikarin pyhäkkö, joka oli siirretty markkinatorin äärelle kaupungin laitaan. Mutta vasta perustuksilleen noussut Raahe ei tyytynyt kauan vanhaan Ristikarin saarnapirttiin, vaan ryhtyi heti rakentamaan uutta isompaa ja komeampaa temppeliä. Toimekas Kemi-Heikki, "Mukali muorin äidinisä", vedätti heti asian aluksi ensimmäisen hirren kirkkomäelle, ja yhteisin voimin nuori rantaraivio ahersi, niin että jo 1650-luvulla kohosi kylän koillisella kulmalla, katajikkomäellä, uusi temppeli. Se oli kolmattakymmentä syltä pitkä, lähes kahdeksaa leveä ja neljäätoista korkea, jyrkkäkattoinen puukirkko, jonka länsipäädyssä seisoi terävähuippuinen torni ylentäen kärkensä 87 kyynärää korkealle.

Tästä harmaaseinäisestä temppelistä tuli pian koko kaupungin rakastama ja palvoma taivaan Herran palvontapaikka. Kylän parhaat porvarit kantoivat sille lahjojansa ja koristivat sitä kilvan. Itse kaupungin isä, Brahe-kreivi, lähetti Ruotsin tammea kirkon koristuksiin, kreivillisten vaakunain kehyksiin sekä kreivillisiin kirkonpenkkeihinsä, lahjoittipa vielä hyvän ja tarpeellisen kirkonkellonkin. Pormestari Corte taas teetti taitavalla kuvanveistäjällä, Michael Baltilla, kauniin saarnatuolin, sekä nuoremmalla Michael Baltilla muita kirkon kaunistuksia. Niinpä Corte laitatti komean muistotaulun, epitaphionin, itsestään ja omaisistaan, ja asetti taulun kirkon kuoriin. Lahjoittipa Corte kirkolle soittokoneenkin, pienet posetiiviurut, jotka asetettiin korkealle parvekkeelle lehterin yläpuolelle. Sitten muut hyvät porvarit ja arvonmiehet kykynsä mukaan koettivat kaunistaa nuorta kirkkoaan lahjoittaen kuka mitäkin: kynttiläkruunuja, maalauksia, apostolien ja enkelien kuvia sekä kaikenlaisia koristeveistoksia. Muistotauluihin ja seinäkoristeisiin lahjoittajat "pränttäyttivät" muistokirjoituksen. Niinpä kunnianarvoiset ja hyvinarvokkaat kaupungin raatimiehet, Hans Forbus ja Lars Kranck laitattivat kauniisti leikatut ja maalatut kehyslaudat papinpenkin takana olevaan ikkunaan ja maalauttivat niihin: "Gudhi till Ähra och hans H. Församling till Prydnadt haffa denne stads Rådhman dhee Ehreborne och välachtade Hans Fårbus och Lars Kranck denne fönster sigh och sinom efterkommande till Åminnelse ståffera låtit Anno 1670."[4] Porvari Henrik Gråd laitatti koristekehykset miesten puolelle keski-ikkunaan, ja Mikkel Sovio vaimoineen toiseen miesten puolen ikkunaan, kirjoituttaen tauluun: "Michel: Bertil So Catharina Aucters: D:". Naisten puolen ikkunoita koristelivat samalla tavalla raatimies Henrik Forbus sekä porvari Tammelander, jonka muistomerkissä luetaan: "Johan: Michelson Annah: Corte."

Hyvin mieluista sitten olikin rantakorpeen rakennetun uudiskaupungin kansan astua omatekoiseen pyhään sunnuntaipirttiinsä. Sen tornissa isä-kreivin "kaunis ja ihana kirkonkello" kutsuen kumahteli, sen seiniltä tervehtivät monet tutut taulut ja veistokset kauniine kirjoituksineen, ja ylhäältä kattoparvelta kaikui ihana soitto, kun urkuri Zacharias Palm käytteli pormestarin lahjoittamaa posetiivia. Niin hyvännäköinen oli pienen kaupungin kirkko, kauniisti koristeltu ja huolellisesti laitettu, että itse piispa Gezelius oli siihen tyytyväinen ja kehui sitä koko sen paikkakunnan kauneimmaksi kirkoksi. Ja hyvät kylänmiehet itse pitivät temppeliänsä kaikkein kauneimpana, ainakin parhaana koko Pohjanmaalla.

Ahkerasti kyläläiset varustivat kirkkoaan edelleenkin ja kantoivat sen kunnioiksi hyviänsä. Uudet oikeat urut saatiin jo 1689, ja aina tuontuostakin muistettiin milloin mitäkin laitella ja varustaa, jopa kerran koko temppeli vedeltiin ulkoa tervalla. Surkeana Isonvihan aikana viha venäläinen kyllä kovin häpäisi ja raastoi raahelaisten pyhää huonetta ja turmeli sen kauniin sisustan, särkien m.m. urutkin aivan kelpaamattomiksi. Mutta rauhan tultua Raahen koteutunut kansa vähitellen pani vanhan temppelinsä kuvineen ja muistotauluineen uudelleen kuntoon, vaikka kotikylälle saapuessaan saikin kauhukseen nähdä, kuinka oli "kirkko ja jäljellä olevat rakennukset enimmäkseen täynnä vihollisen hevosten lantaa, huonosta hoidosta sotavuosina rappeutuneina, lintujen pesinä ja käärmeitten koloina". Rupesipa Raahe pian entiseen hyvään tapaansa kaunistamaan ja rikastuttamaan kirkkoa uusilla esineillä, seinälampuilla, veistokuvilla ja seinätauluilla, Freitagit, Öhrnit, Juneliukset, Soveliukset, Lacket, Hemmit, Äijälät ja Monkkaset tuovat uhrinsa pyhäkköön. Nähtiin kirkossa vielä oikealla seinällä kirkkoherra Martinus Peitziuksen merkillinen muistotaulu, jonka Peitzius vaimoineen oli maalauttanut "Jumalan kunniaksi ja Raahen kirkon kaunistukseksi". Isossa taulussa kuvattiin Martti-herra emäntineen kolmitoistaisen lapsilauman keskellä rukoilemassa Kristusta, suuren kaiman, Martti Lutherin, seisoessa toimitusta katsomassa.

Tällaisena isien temppelinä vanha kirkko seisoi omalla lujalla pohjallaan vielä nykyisten vanhojen parhaina päivinä. Se oli kasvanut yhdessä vanhan kaupungin kanssa, ja sen kanssa ja sen hoidossa olivat kaikki oikeat raahelaiset kasvaneet ja varttuneet, Siksi sitä oikea raahelainen rakastikin ja suurella hartaudella astui sen pyhään suojaan sekä yhtä suurella ihastuksella kuin entisetkin eläjät ylensi katseensa monilukuisten kuvien puoleen.

Pyhät kuvat olivatkin vanhan kirkon ominaisimpia koristuksia. Kaunis ja merkillinen oli kyllä saarnatuolikin, ettei "niin kaunista näe misään", se kun oli leikattu ja koverreltu hyvin monisärmäiseksi ja moniruusuiseksi. Mutta veistokuvat sittenkin vetivät puoleensa hartaimman katseen. Niitä oli ympäri seiniä, "puusiipisiä enkelinkuvia ja raamatullisia miehiä ja apostoleita ja Neitsyt Maarioita ja Lutheeruksia ja Johanneksia ja sellainen Pietarikin, jolla oli käesä kaksi kalaa". Sitten oli vielä veistotauluja seinillä sekä kaikenlaisia "naamakatteja", lankunpaloista veistettyjä kuvia, jotka esittivät ihmisnaamaa leukaa myöten. Niitä oli kaikkien penkkien päissäkin, ja toiset niistä mulkoilivat silmiään ja venyttivät suunsa hirveän suureksi, toiset taas muuten irvistelivät, toiset esiintyivät sarvipäisinä kyöpeleinä taikka partanaamaisina paholaisina, Akkunanpieletkin ja kamanat olivat kuvia täynnä, kukkoja ja lohikäärmeitä sekä kaikenkaltaisia kummia koukeroita ja koverruksia. Kaikki veistokuvat, koristukset ja muut oli aikoinaan maalattu monenvärisiksi, punaisiksi, sinisiksi, viheriäisiksi, valkoisiksi, mutta vuosien vieriessä oli värikäs loisto himmentynyt ja saanut hiljaisen vaisun iltahohteen.

Hartaina ja asiantuntijoina vanhat merenkävijät katselivat pientä laivaa, joka kiikkui kirkonkatossa. Se toi meriläisen mieleen vaellukset maailman merillä, ja vanhalle harmaapäälle se muistutti, että epävakaisella elämän merellä ihmisparka purjehtii silloinkin, kun liikkuu kovalla maakamaralla. Laivan runkopuu oli tuotu "Stockholmin Skäristä"; entinen Burmanin ukko sen oli tuonut ja vähän jo veistellyt sitä mallilleen, ja Montinin kapteeni oli sitten tehnyt sen valmiiksi. Laiva oli oikein "täysirikinen fregatti", jopa kuin vanha sotalaiva kahta puolta kanuunoilla aseistettu. Merimiehet katselivat ja ihailivat laivaa, mutta vanha Jupelli, laivantimperi ja suuri juopottelija, katseli kirkon ihmiskuvia ja naamakatteja, katseli ja painoi mieleensä, niin että saattoi sitten sopivassa tilaisuudessa sanoa ärisevälle eukolleen;

— Otta sine kirkkoseinäst yks' nakti mees… se ei söö eikä joo, mutta ei kans' töötä teke.

Jumalan suuri päivä pääsi kirkkoon ikkunoista, jotka oli lyijyristikoilla ositeltu pikku ruutuihin kuin sataisiksi verkon silmiksi. Mutta kun illoin taikka jouluaamun pimeöissä mentiin kirkkoon, säteili ihana valkeus satalukuisista kynttiläkruunujen lepattavista liekeistä sädehtien kruunujen tuhansissa lasihelyissä. Kirkkaina kimaltelivat monet lasi- ja messinkikruunut. Alttarin kohdalla riippui suuri "Frouvasväen yhtiön klasikruunu", johon mahtui 40 kynttilää, sitten oli vielä kolme Möllerien antamaa kruunua, joihin sopi tusina kuhunkin, sekä kaksi pientä Leufstadiusten lasikruunua, toinen kahdeksalle, toinen kuudelle kynttilälle. Messinkikruunuja oli kaksi, toinen valaisemassa miesten puolta, toinen poistamassa naisten puolista pimeyttä. Kansan oma valkeus loisti kynttiläkruunuista, sillä joka talosta oli pitänyt tuoda kynttilöitä koko kaupungin ja kirkkokansan yhteiseksi jouluiloksi.

Mutta kauniin temppelinsä penkkeihin seurakunta asettui arvonsa mukaan. Isoisimmat ja kirkkoa enimmin lahjoituksillaan muistaneet astuivat halki kirkon ja istuivat ylpeille etusijoille, ja vähäväkisemmät jäivät jälkeen painaltuen takimmaisiin penkkeihin; kaikkein pienimmät, Katinhännän ja Paavonperän mäen kansalaiset, kyykähtivät hiljaisesti kaukaisimpaan nurkkaan. Entiseen aikaan oli pienen Raahenkin kirkossa ankara penkkijärjestys etusijoineen ja penkkiriitoineen. Oikein numeroittain oli penkit järjestetty itsekullekin kaupungin virkamiehelle ja porvarille. Ensimmäisiin penkkeihin saivat mennä vain pormestarit ja raatimiehet, sitten vasta muut porvarit arvonsa mukaan. Niinpä esim. 1731:n penkkijärjestyksen mukaan[5] istui 5:nnessä penkissä raatimies Petter Kiellin, 6:nnessa Soviot, 8:nnessa porvari ja kirkon kuudennusmies Josef Lang, mutta 15:nnessä istuivat suutari Stubbe ja porvari Sipelius, 16:nnessa merimies Wijk ja seppä Nivander. Samalla tavalla naisten puolen ensi sijoilla istuivat pormestarien, kirkkoherrojen, kappalaisten, tullinhoitajien ja raatimiesten rouvat sekä sen jälkeen porvarien emännät. Niinpä saattoi 8:nnessa penkissä kenottaa Petter Kiellinin emäntä, mutta 18:nnessa kykötti Erkki Sipilän eukko. Ja kumpikin sukupuoli astui aina oman puolensa penkkeihin. Varsinkin "yhtehinen kansa" piti siinä rajat selvinä, jopa kunnon merimies piti suurena häpeänä käydä istumaan "akkain" puolelle. Merimies Pekurikin kerran merille lähtiessään, hiukan ryypyissään ollen, viimeisinä jäähyväisinä itkien varoitteli veljeään;

— Kun sinä menet kirkkoon, niin älä sinä mene milloinkaan akkain puolelle!

Kuusi päivää Raahe napisematta raatoi työmaallaan ja seitsemäntenä piti Herran sapattia, astellen tyytyväisenä temppeliinsä vanhalle tutulle paikalleen. Hänen jumalanpalvelukseensa sisältyi ei vain saarna ja virrenveisuu, vaan myöskin vanhan isien temppelin kaunis sisustus kuvineen ja kirjoituksineen. Ahkerasti vanha Raahe kävi kirkossa, isot porvaritkin suurissa turkeissaan ajoivat talvisunnuntaisin hevosella, vaikkei matka ollut kuin muutamia "ristejä". Ja niinkuin ainakin hyvä kristitty, kävi raahelainen säännöllisesti kerran vuodessa, alttarin viereen nöyrästi polvistuen, pyhällä aterialla. Tavallisesti kesäisenä sunnuntaina hän koko perheineen ja sukulaisineen sinne astui ja tärkeän päivän aamuna pyysi ystäviltään ja koko suvultaan anteeksi mahdollisia rikkomuksiaan. Muutamilla perheillä oli tapana käydä silloinkin Herran Ehtoollisella, kun joku talon nuorista astui edes ensimmäistä kertaansa. Mutta kovin useasti ei ollut oikein soveliasta käydä. Muut hyvät kylänmiehet saattoivat helposti ruveta epäilemään, että kävijällä on jotakin pahaa omallatunnollaan, ties mitä lieneekään,

Vaatimatonna esiintyi kirkkovanhus, satojen pyhien suojelija, ulkoa katsojalle, Keltaisella vesimaalilla oli seinät sivelty, nurkkalaudat ja ikkunapielet valkoisella; paanukatto taas oli maalattu punaiseksi. Kivijalka oli niin matala, että kirkonportaissa oli vain kolme askelta. Kirkon vieressä oli kellotapuli, jonka ulkoseinällä kyhjötti seinään kytkettynä vanha, vakava, ruskeapintainen vaivaistukki, jalaton raajarikko ukkopahanen, kerjäten armopaloja kaupungin osattomille. Ja lähimpinä naapureina olivat Katinhännän, "Kirkonkylän", matalat mökit sekä porvarien suuret kivikellarit.

Alhaalla mustassa maaemässä, kirkon lattian alla, lepäsi edesmennyt, unhoitettu Raahe, Tuntemattomina vainajina makasi siellä lahoneissa arkuissa useita entisiä ukkoja, vaimoja ja lapsiakin, jotka oli sinne pyhiin piiloihin laskettu odottamaan tulevaa tuomiota. Oli sinne samaan pimeyteen Isonvihan kauhuja paennut joukko eläviäkin sieluja etsimään turvaa kaameilta vainajilta vielä kamalampia vihollisryssiä vastaan. Mutta minkä kolkko hauta oli ottanut vastaan, sen se oli pitänytkin. Nälän näännyttäminä vainajina, seinää vasten nojallaan makaamassa, jälkimaailma löysi pakolaiset sieltä.

Mutta ylhäällä tornin huipussa, kaikkia muita korkeammalla, kääntyili ylpeä, keikkaniskainen kirkonkukko. Jokaiseen ilmansuuntaan se kirahdellen kiepsahteli, alituisesti valvoen ja katsoen suurta kyläänsä. Oli kaupungilla toinenkin korkea valvoja, joka asusti vähän alempana kuin viirikukko. Sen jälkeen kun palovartijan öinen katuvaellus lopetettiin, sijoitettiin valvojaukko kellotapulin torniin. Skogmanin Jaako, vanha merimies, sekä Selinin äijä siellä vuoronperään vartioitsivat ja toitottivat tunteja, Öisin huutaen kuin tuomiopasuuna, niin että nukkuva kylä sai kuulla ajan kulumisen.

Alhaalla kirkossa taas saarnasi kaupungin pappi, joka myöskin valvoi kylän puolesta ja vartioitsi iankaikkiselta palolta, soitti tuomiopasuunaa ja huuteli armonajan nopeaa kulumista. Monet kymmenet vartijat aina Klaudius Ahlholmin ajoista asti olivat vanhan temppelin komeassa saarnatuolissa seisoneet, ja monet sadat huutavanäänet olivat sieltä kaikuneet, kaikuneet väliin kilpaa meren pauhun ja korven kohinan kanssa. Siellä muutamat oman kaupungin kasvatitkin, Forbus, Kiellin, Simelius, Montin, olivat pappeina pauhanneet. Siellä viime vuosisadalla tulinen Wichmann-pastorikin aina aloitti saarnansa: "Oo, kirkas tuli ja leimaus, sytytä meihin palava rakkaus!" Sieltä Johan Gyllenberg manasi seurakuntansa maalaissieluja: "Ei tultais muuten kirkkoon, vaan on asiaa kaupunkiin: piimää, maitoa tuomaan… Sitten vain tullaan kirkkoon kuulutuksia kuulemaan…" Mehtolan Sampat ja muut Pattijoen, Kopsan ja Puojinkylän isännät kun aina koko joukolla tuppautuivat vain kuulutusten ajaksi "torninkantaan", kirkonovelle kuuntelemaan. Hannu Nyman taas matalalla karkealla äänellä ravisteli kansansa itsekylläisyyttä: "Tässä meidän on hyvä olla, kuin on meillä aitat jyviä täynnä", Osasipa joku saarnamies sovittaa sanansa kaiken maailman ihmeitä nähneille merimiehillekin, selitellen: "Ei kasva täällä niinkuin muualla ulkomailla… Siellä kasvaa akkunoilla lootisa korioita rantaslummia". Lindfors pastorikin koetti parastaan, lasketti alun lausetta aina komeasti, mutta lopussa jo äijän ääni pahasti kähähteli — miksikäs pappi oli poikasena mennyt syömään marjoja hautausmaalta —, niin ettei kansa kuullut mitään. Mutta kuulipa sen sijaan kaikki, mitä puhui kovaääninen, ankara lainsaarnaaja, körttiseksi sanottu Zacharias Toppelius, pieni, mutta äkäinen ja "mörkkiverinen" pappi, joka aina kantoi kappaansa käsivarrellaan, niin että kansa luuli, että hänet jostakin syystä "on tuomittu kappaansa kantamaan". Vaikka olisi tuomittukin, mutta säpsähti vain moni äijä, kun pappi saarnassaan räjäytti: "Te kyykäärmeitten sikiöt…" Mutta kun Otto Mauritz Hohenthal astui saarnatuoliin ja oikein parhaansa saarnasi, niin melkein koko kirkko itki. Hänellä olikin hyvä "ulostuonti" ja kaunis, sointuva ääni. Vanhan temppelin kymmenet kuvatkin kuuntelivat, kun ukko aloitti saarnansa lausuen:

"Oo, voiman Jumala, joka maailman juuret juotat, mä olen voimaton, mutta Sinä voimaa meille kaikille tuotat. Eteen Sun istuimes' yks' mato matelee, yksi synnin toukka tässä Sult' armoa anelee." Sinä yksin tiedät mun, ja aikain salaisuudet suuret, kun olen voimaton Sinun laumaas' kaitsemaan ja tässä pyhässä paikassa Sinun sanaas' saarnaamaan. Mut suo korkein paimenen', Jeesus Kristus, ett' kaitsen tääll' niin laumaas', ett' elon ijäisen ja riemun saamme taivaassas'! Että tänne sitten tullessas', täältä loppua tekemään, saamme kruunun taivaassa Sult' seurass' enkelein".[6]

Ajan mukana kaikki nämä vanhat vartiomiehet vaipuivat haudan lepoon vartioitaviensa joukkoon. Mutta vanhaan temppeliin heidän henkensä jäi edelleenkin hallitsemaan monilukuisten pyhien kuvien seurassa.

Mutta sitten rikottiin vanhan temppelin rauha ja pyhyys. Tuli uusi sukupolvi, joka ei tiennyt, millä rakkaudella entiset isät ja äidit olivat vaalineet ja kaunistaneet temppeliään, jopa siitä ylpeilleetkin. Ja silloin suurin osa monisatavuotisista kuvista, joita polvesta polveen oli suurella hartaudella ja ihailulla katsottu, riistettiin vanhoilta sijoiltaan ja viskattiin syrjään, johonkin kellotapulin pimeään komeroon. Vain jotkut harvat kuvat saivat jäädä paikoilleen. Mutta tämä pyhäin riisto loukkasi kovin vanhan temppelin henkeä sekä temppelin ikivanhaa haltiaa. Monet hartaat vanhukset ja kuvien ystävät ihan kauhuissaan siunailivat nähdessään kauniin kirkkonsa melkein alastomaksi riistettynä, jopa jotkut ennustivat pahaakin. Näkivätpä muutamat vanhat muorit kerran iltapimeässä tulenkielekkeitä leimahtelevan kirkon seinustalla.

Ja niinpä sitten kävikin, että 250-vuotias temppeli kerran kesäisenä yönä, 23. heinäkuuta 1908, nousi tulenliekeissä taivaalle. Uusia komeita urkuja juuri rakenneltiin paikoilleen, kun iltamyöhällä tuli pääsi valloilleen, ja siinä menivät uudet urut, menivät kirkkoon heitetyt muutamat pyhät kuvat, meni koko kirkko suurena humuna ja pauhuna. Eikä mikään auttanut. "Siinä uutten urkujen pauhu nyt soipi", Raahe sai vain surkeasti todeta. Lienevät soineet uudet urutkin, mutta soi siinä vanhan aineen kahleista vapautuva pyhä temppelikin, Yhdettätoista hetkeänsä vakaisesti lyöden vanha tornikellokin humahti alas. Mutta iäkäs kirkonkukko lennähti palavan tornin kaatuessa läheisen talon pihamaalle pelastuen siten tuhosta.

Raskas ja uneton oli tämä yö Raahelle. Koko kaupunki hääri sammutus- ja pelastustöissä, naisetkin olivat vettä lennättämässä. Vain Häckmanin Matti äijä, vanha rumpali ja palovartija, nukkui rauhassa läpi yönsä, vaikka asuikin aivan lähellä, Cortenkadulla. Aamulla vasta ukko heräsi ja köpötteli pihalle katsomaan tornikelloa, mutta ei nähnyt koko kirkontornia. Ihmeissään äijäpaha hieroi vetisiä silmiänsä, päivitellen:

— Merkillistä, kun en enää voi nähä kirkontorniakaan!

Mutta kun ukko läksi lähempää katsomaan, näki hän kauhukseen kirkkomäellä vain mustan savuavan raunion.

Juhlapäiviä.

Juhlapäiviä vietti vanha Raahe niinkuin muukin kristikunta. Mutta pienen syrjäisen kaupungin menoissa oli paljon paikallista erikoisuutta ja vanhaa hyvää tapaa, mikä isoisempien paikkojen melusta jo oli hävinnyt.

Annanpäivä jo ennusteli vanhalle raahelaiselle joulun tuloa. Silloin oli talvinen yö miltei pisimmillään, eikä suureen jouluun ollut enää kuin parisen viikkoa, sekin melkein yhtämittaista pimeyttä. Hiljaisilla kaduilla asui hämäryys keskipäivälläkin, ja ilmassa tuntui jo joulun hengähtelyä. Vanhasta raahelaisesta näytti itse joulu olevan jo kynnyksellä, ainakin katuvieriä hiipimässä. Siksipä silloin, kun "Annanpäivä lankesi sisään", Raahe riehahti aivan erikoisesti. Eihän vanhinkaan Raahe kyllä muistanut pyhän Anna-rouvan, Neitsyt Marian äidin juhlimista, mutta se muisti sen sijaan omia, vielä eläviä Annojansa. Ja muisti sitä paremmin.

Nuoret miehet ja tytöt nousivat Annan aamuna ylös jo kolmelta, neljältä, ja pukeutuivat hyvin hullunkurisesti, ettei heitä suinkaan vain tunnettaisi. Rouva Kiljunenkin 17-vuotisena tyttönä ollessaan "ulospuki" itsensä vanhaksi "Kreeta-muoriksi", pannen päähänsä ruskean "bahytin", hartioilleen vanhan "slafrokin", silmilleen viheriän harson ja vielä ottaen käsiinsä tavattoman muhvin, suuren kuin kalanelikon. Åkerin Kalle, nuori merimies, taas kiskoi selkäänsä isänsä jauhoiset myllyturkit ja pani päähänsä lakkiresun esiintyen Kreeta-muorin "Mylläri-Juusona". Parikunnan perään liittyi vielä puolitusinaa resuisia, marisevia perillisiä. Muutamat naiset pukeutuivat nuoriksi merimiehiksi, samoin pojat tytöiksi ja akoiksi. Tällaisia "ulospuettuja", kaikennäköisiä olioita, muutamat kuin Haaralasta karanneita hautausmaan haltioita, kertyi kadulle joskus satakuntakin. Ja kaikilla oli mukana vaikka minkälaista pelivärkkiä: paistinpannua, padankantta, "pääräriä", "prikkaa", kalikkaa ja kalkutinta ja mistä vain lähti paha ääni. Nikolan Kustulla oli helistinlaitainen "tampurpaasi", jota voi rystysillään helkytellä, ja Lutmannin Koffella oli oikein suuri aisakello.

Sitten koko remujoukko asteli jonkun Annan ikkunan alle ja pani soittonsa käymään, jokainen ottaen kojeestansa niin suuren ja surkean äänen kuin siitä vain lähti. Jotkut vielä huusivat ja melusivat, minkä jaksoivat, joutuipa joukkoon kaupungin koiriakin vimmautuen omasta puolestaan metelöimään. Kun oli tämä Anna saatu soitetuksi, mentiin "trumpaamaan" toiselle, kolmannelle ja missä vain tiedettiin Anna olevan. Jokaisen Annan, niin ylhäisen kuin alhaisenkin, piti saada osansa, — Leufstadiuksen Annan, Ojalinin Annan ja Ahlqvistin vanhan Anna Charlottan, Millalan Anna Kreetan, Muutin Annan ja Stormin Annan sekä Katinhännän monilukuisten Annojen. Koko aamupuoli yötä remuttiin kulkien pitkin katuja sinne tänne.

Ja Annat olivat hyvillään tästä aikaisesta nimipäiväherätyksestään, vaikka se kovin metelöiden tapahtuikin. Vasankarin Annakin nousi ylös jo aamukahdelta, keitti kahvia suuren pannullisen ja kutsui remupelin pitäjät juomaan. Sanotaanpa, että jotkut Annat loukkaantuivat, jos satuttiin unohtamaan heidän ikkunansa. Saihan melusta kyllä osansa sivullinenkin, sai koko kaupunki. Kyllä Raahe muisti aina, että

"Olipa kerran vuuesa tuo Annanpäivän aamu".

Vain Steniuksen Anna tahtoi nimikko-aamunaan ottaa pitkät unet ja hiipi kerran salakättä yöksi pappilaan. Mistä lienee asia kuultu, mutta silloin pappilakin sai ikkunansa alle Annan aamumetelin. Pastori Strömmer pahastui ja valitti, ja Annan aamun ilot määrättiin lopetettaviksi. Monet oikeat raahelaiset eivät olleet ensinkään tästä hyvillään, Margret Lackströmkin sanoi;

— Olis sitä lystiä saanut kerran vuuesa olla!

Mutta tuli viimein Tuomaskin, lyhimmän päivän pitäjä. Raaheen tullessaan vanha joulumestari toi kintereillään sellaisen kansanpaljouden, että miltei koko suurkylä täyttyi. Maalaiset ajoivat joukoittain torille myymään tavaroitaan: halkoja, puu-astioita, koreja, rekiä, sekä saamaan jouluviinojaan. Mutta Tuomas-äijän matkassa saapui kaupunkiin jo aamupimeissä suuret laumat maakunnan köyhää kansaa, kaukaisimmat ennättäen jo etukynnessä Tuomaan edellisenä iltana. Niitä tulla jonotti kuin mustalaisjoukkoja, kuormittain ukkoja ja akkoja ja lapsia, toisia taas tulla väännättäen itsellä kelkka perässä. Muutamat olivat "syänmaalaisia" Pattijoelta, Vihannista ja Kopsankylästä, toiset "rantakyläläisiä" Saloisista, Piehingistä ja Olkijoelta. Kaikki olivat resuisissa vaatteissa, kerjuupussi kainalossa. Laitakaupungin pikku taloihin jättivät tulijat liiat tavaransa ja lähtivät pusseineen ja koreineen liikkeelle. Jotkut muuttivat majatalossa päälleen huonot ketineet, virkavaatteet.

Muualla mielihyvin odotettu "hyvä Tuomas" esiintyi Raahessa ankarana veroherrana, joka joulunsa, rauhan ja rakkauden juhlan nimissä pani patruunit ja porvarit koville.

Porvarit olivatkin jo etukäteen varustautuneet ottamaan vastaan Tuomaan kerjäläislaumoja. Isoissa porvareissa oli jo viikkokausi hääritty Tuomaan nimissä: pari, kolme säkkiä jauhoja leivottu limpuiksi, vieläpä lehmäkin lyöty lihoiksi, lisäksi varattu kaikkea muuta pussiin pantavaa, tynnyreittäin ryynejäkin.

Saikin olla annettavaa. Sillä jo aamupimeissä saapuivat ensimmäiset pussin- ja korinkantajat porvarien keittiöihin, ja päivän mittaan niitä ryntäsi kuin mustalaisia keittiö täyteen. Leipä annettiin jokaiselle sekä "halstoopi" ryynejä, vielä lihakappale ja suolakaloja. Reinin rouva antoi lisäksi jokaiselle kynttilän ja Fagervikin patruuni kaatoi vanhoille äijille ryypynkin. Kymmenittäin, toistasataakin pussinkantajaa saattoi päivän kuluessa käydä talossa, toiset lähtien, toiset tullen, jotkut vintiöt käyden kolmekin kertaa samassa keittiössä; ja aina vain piti olla antamista. Tohtorin rouva Snellman leipoi ensi innoissaan oikein vehnänsekaista limppua, jotta pitäähän jouluna olla hyvää mökkiläiselläkin, mutta rouvan vehnänsekaiset limput eivät riittäneet alkuunkaan. Kauppias Andersson jakoi lahjansa puodista, ja Johan Montinilla oli järjestetty liike niin, että rengit ohjasivat kansan toisesta portista kartanolle, toisesta taas työnsivät kadulle.

Kerjääjien lauma kiersi koko kaupungin porvariston, välillä vain tuontuostakin käyden asuntotalossaan pussiansa tyhjentämässä. Parhaimmat saaliit saatiin Johan Montinilta, Soveliuksilta, Fellmanilta, Friemanilta ja Lundbergilta. Asunnoissaan anelijat tarkastelivat ja maistelivat omia ja toistensa saanteja ja huomasivat: "Parempaa sinulla on… sinä jouvuit ennen kuin minä". Talonväellekin annettiin maistiaisia. Seuraavana päivänä taas vaelsi Raahen maanteillä joukoittain kelkkamiehiä vetäen kaupungin porvareilta kerjättyjä jouluvaroja. Muutamat ajoivat hevosella, jonka ennen kaupunkiin tuloaan olivat jättäneet syrjään. Sanotaanpa joukossa olleen joskus varakkaita maanemäntiäkin, vain ryysyihin puettuina.

Mutta Tuomas toi toisiakin veronkantajia. Se haastoi mukaansa seurakunnan papistonkin aina unilukkaria myöten, ellei kaikkia juuri talojenkiertäjiksi, niin kumminkin saantinsa ottajiksi.

Papeilla ei ollut ennen varsinaista määrättyä palkkaa, vaan he elivät seurakuntalaisten vapaaehtoisten antimien varassa, paitsi mitä saivat virkatoimituksistaan sekä "puustellista" — kaupungin pappilalla oli metsää ja karjanlaidunta, niin että kirkkoherra saattoi hoitaa viisi, kuusikin lehmää. Pitkin vuotta aina silloin tällöin Raahe muisti sielunpaimeniansa. Niinpä laivan koteuduttua ulkomeriltä pappikin sai osansa ulkomaiden tuomisista, ja kun kalamies palasi Ulkopauhoilta, vei hän papillekin merenmaistiaisia. Kun porvarin emäntä sai leipomuksensa uunista, pisti hän pappilan emännällekin lämpimäisiä. Mutta kaikkein enimmät viemiset vietiin Tuomaanpäivänä. Silloin annettiin kuin koko vuodesta, joten pappikin sai jouluvaransa. Suuret porvarit lähettivät Tuomaan iltapäivänä rengin viemään kirkkoherralle sokeritopan, jauhoja, ryynejä, kahvia, ja saattoipa renki antaa papille kirjeen, missä oli kahdentoista markan seteli sekä paperilappu, jotta niin ja niin monta markkaa tästä apulaiselle. Pikku talot lähettivät papille markan, parikin markkaa. Siten saattoi papin rahallinen vuosipalkka 1860-luvulla nousta n. 1500 markkaan.

Mutta toiset kirkonmiehet, sekä "iso-lukkari" että "pikkulukkari" eli "unilukkari", kulkivat itse saanneillaan. Iso-lukkari karautti hevosella pihaan, astui taloon ja toivotti "onnellista joulujuhlaa ja rauhaa ja terveyttä", ja sai kukkaroonsa pari markkaa sekä rekeensä joululimpun ja jästileivän ja pari talikynttilää jouluvalokseen. Mutta vaatimaton unilukkari tuli vain kelkkaa kiskoen ja toivotti hänkin "onnellista joulujuhlaa ja rauhaa ja terveyttä", ja sai kukkaroonsa markan sekä kelkkaansa limpun, jästileivän ja pari kynttilää. Maaseurakuntaa myöten lukkarit kiersivät, toinen edellä hevosella lasketellen, toinen perässä kelkkaa kinnaten. Unilukkari Nissiläkin vaelsi Pattijokea 29 ajastaikaa saaden leivän ja ruiskapan joka talosta. Erottuaan virastaan äijä tapasi kehua:

— Jos yhen vuuen vielä olisin pärjännyt, niin tynnyrin talosta olisin saanut.

Suuria eivät lukkarit suinkaan ansainneet, mutta kun arkitöillään hankkivat lisäevästä, niin elivät. Lukkari Wahlforskin tuli kaupungin tullista kelkka täynnä mustapäisiä perillisiä, mutta pois lähtiessään ajoi toisessa luokassa komeana pankinjohtajana.

Maakunnan köyhiä ja sielunsa paimenia muistaessaan Raahen oli toki pitänyt muistaa omaakin jouluansa ja sitä varten valmistautua. Niinpä olikin laitettu lipeäkalat, paistettu kinkut, pantu joulusahdit, leivottu monenlaiset leivät, kaakut, vehnäpukit sekä tähdenmuotoiset ja puolikuun malliset joulutortut ynnä mantelikranssit. Jo lokakuun teurastusaikana oli kastettu joulukynttilät, joku kaksihaarainen ja kolmihaarainenkin joukkoon, ja lapsetkin olivat saaneet lopputaleista pistellä pienet "kurrinsa", joita sitten voivat näperrellä joulukuuseen. Monessa porvarin kodissa oli vuoron jälkeen vietetty jouluvalvojaisia, "julvaka", joihin tyttäret ja nuoret rouvat ja joskus herratkin olivat kokoontuneet valmistamaan joululahjoja. Siinä tyttäret ompelivat ja kutoivat "papoilleen" ja "mammoilleen" sekä rouvat herroilleen minkä mitäkin: kirjoitusmattoa, kaulahuivia, turkkivyötä, kynänpyyhettä, ompelukoristeista silkkilompakkoa, helmillä kirjailtua samettista rahakukkaroa, kahvipannun myssyä, pellinnyöriä… Herratkin koettivat parhaansa mukaan olla apuna yhteistyössä. Niinpä pellinnyörejä puuhaarukalla kudottaessa herra piteli koreita villaisia loimirihmoja neidon näperrellessä haarukka kädessä. Välillä aina juotiin kahvia, syötiin "hätäkräämiä" ja juteltiin "mukavia". Jopa monesti juteltiin ahkerammin kuin huolehdittiin joululahjoista.

Joulukuusikin ilahdutti raahelaisen kotia. Rikkaiden porvarien salissa se seisoi ja loisti kuin paratiisinpuu. Siinä 1850—60-luvuilla koristeltiin joulukuusi mitä moninaisimmilla paperihetuloilla. Ympäri koko kuusta ripustettiin ylhäältä alas pitkiä paperisuikaleita, niin että kuusen kynttilät pistäytyivät suikaleen yläpään reiästä. Suikaleisiin liimattiin kaikennäköisiä kuvioita, joita oli leikelty Heickellin mamsellilta ostetusta kulta- ja hopea- ja monenvärisestä kiiltopaperista. Leikeltiin samoista papereista myös lystikkäitä tanssijoita, temppumestareita, silmänkääntäjiä ja kaikkia, ja liimattiin paperisuikaleisiin. Useihin kynttilöihin laitettiin isot paperiset "mansetit" ja niiden reunoihin liimattiin monikoukeroisia, monenvärisiä paperikaistaleita ja paperikukkia. Koristi kuusta vielä joku kyyhkysenmuotoiseksi laitettu samettilintukin ja ulkomaan ihania omenoita punoitti puun hedelminä. Lopulta kuusi oli koreudella niin verhottu, ettei sen vihannuutta paljonkaan näkynyt. Kaikki koreus oli kotona itse valmistettu, lapsetkin olivat olleet mukana leikkelemässä. Mutta kaikkein pienimpiä lapsia ei laskettu koko joulukuusihuoneeseen, ennenkuin vasta iltasella ovet avattiin. Ja silloin saivat pienetkin nähdä kynttilöissä kimaltelevan kuusen koko koreudessaan.

Myöhemmin 1870-luvulla opittiin joulukuusi pukemaan tinakoristeilla, tinaisilla soikioilla, joissa oli kuin puitteissa kaikenlaisia värikkäitä kuvia herroista ja mamselleista. Tinalevyt ripustettiin kuuseen koreilla silkkinauhoilla. Ripustettiin kuuseen myöskin punaisista ja vihreistä sitsilangan päistä punottuja nauhoja, silkkipaperista tehtyjä tupsuja sekä lasipalloja. Saipa kuusi koreakseen vielä omassa kylässä valmistettuja hienoja karamelleja.

Vähävaraisetkin kodit, ainakin "ne, jotka tahtoivat kotia kotinaan pitää", koettivat varustaa joulukuusen, Kiiltopaperia sekä paperikultaa ja -hopeaa oli Heickellin mamsellin pöydällä heillekin varattuna kolmella kopeekalla arkki. Kolmihaarainen kynttilä paloi heidänkin pöydällään, joka joulun kunniaksi oli peitetty puhtaalla "tuukilla", ja takkapöydällä tuikutti kaksihaarainen kynttilä. Ja joulupöydällä piti olla kaikenlaista hyvyyttä, minkä varat sallivat, samaan tapaan kuin isoisissakin lipeäkaloineen ja riisiryynipuuroineen. Isoilla rikkailla oli kyllä vielä lihavat kinkut ja tortut ja kaikki hyvät juotavatkin.

Jouluaattoilta kului kuusen ympärillä, kuten ainakin, lahjoja jaettaessa. Lahjat viskattiin vanhaan tapaan eteisen ovesta sisään, nimittäen, kenelle mikin oli aiottu. Useasti oli lahjaan sommiteltu leikillinen runokin.

Illalla kun joulukuuset kaikkialla paloivat, ja ikkunat olivat avoinna, kaupungin vähäväkinen kansa kulki kaduilla "oikein asiasta tehen kattelemasa porvarien kuusia". Ja kansa saikin tuon tuostakin todeta:

— Voi, kun omenoitakin vielä!

Aamulla sitten remahti kaupungissa valloilleen joulumeno jo neljältä, viideltä. Kirkonmeno alkoi kyllä vasta kuuden aikana, mutta sitä ennen piti saada ikkunat loistamaan, neljällä kynttilällä jokainen katupuolen ikkuna, sekä joulukuusi palamaan kaikessa komeudessaan. Sillä jo ennen viittä, neljältäkin, ajaa helisti Pattijoki ja Kopsankylän metsäkansa kaupunkiin kelloissa ja kulkusissa, reki täynnä talon perhettä. Ennen kirkkoon käyntiä maakansa "ookasi" ympäri kaupunkia ihaillen porvarien monilukuisia ikkunoita, jotka kahta puolta katua, vieri vieressä monin kynttilöin loistivat ja välkehtivät, niin että kaupungin parhaat kadut olivat kirkkaina valokäytävinä. Pimeästä lumisesta korvestaan tullut Kopsankylä ajeli kuin taivaan tanhuoita ihaillen ikkunoita, ihaillen joulukuusia, jotka loistivat toinen toistaan kirkkaammin. Sillä porvarien rouvat ja tyttäret olivat kilvan pukeneet joulupuutaan, kuka komeimman osaisi rakentaa. Katseltuaan kaupungin pattijokiset ja Kopsan miehet ennättivät vielä pikku maksusta kyyditä hevosettomia kaupunkilaisia kirkkoon kuorman toisensa jälkeen.

Mutta hyvät porvarit ja patruunit, joiden tallissa seisoi hyviä hevosia, karauttivat komeasti omalla ajokkaallaan, "tuplakulkuset" jokaisen valjaissa, niin että koko kaupunki iloisesti helisi. Rengit kyyditsivät isäntäväkensä kirkon eteen ja sitten pyöräyttivät taas kotiin. Kirkonmäellä oli koko joukko maalaisten hevosia, ja apteekkari Wichmannin pojat olivat kotinsa edustalle, vastapäätä kirkkoa, pylvääseen ja sen ristipuuhun ripustaneet suuren joukon punaisia, sinisiä, keltaisia ja kaikenvärisiä paperilyhtyjä, jotka kynttilöineen välkehtivät väreissä ja loistivat, niin että apteekin edusta oli "hyvin kaunis ja näköisä jouluaamuna".

Ja kirkonkellot soivat jouluaamuna paljoa kauniimmin kuin muina pyhinä. Kun kirkkoon kutsumissoitto oli loppunut, soittajat heittivät kellonsa itsekseen heilua melkuttamaan, niin että vanha tapulikin tutjahteli. Silloin kellot kauan aikaa soivat yhteen, ja tämä kuului kaupungille hyvin kauniilta. Mutta vanha Muuti-ukko muisteli, että ennenvanhaan kirkonkellot olivat soineet "eri tavalla ja vieläkin kauniimmin".

Kirkon monissa kruunuissa palaa lepattivat sadat kynttilät, joita unilukkari Tuomaanpäivä-matkallaan oli myöskin kerännyt ympäri kaupunkia ja maaseurakuntaa, ja lukemattomat pyhät kuvat, apostolit ja enkelinpäät näyttivät entistään kauniimmilta, jopa rumat peikonnaamatkin penkkienpäissä tuntuivat hymyilevän. Kruunujen kynttilät lepattivat iloisesti ja suitsuttivat kirkkoon tuttua pyhää joulutuoksua. Monesti ne kärähtivät pitkälle karrelle, mutta silloin unilukkari kepsutteli pitkine keppisaksineen niitä niistämään. Monella kirkkomiehellä tuikutti oma kynttilä edessä penkinreunalla juhlallisuutta lisäämässä ja antamassa valoa omistajansa isoon virsikirjaan.

Sitten kun kirkosta palattiin, tulivat porvarien rengit taas hevosella noutamaan kirkkomiehiänsä, ajellen jonkun aikaa kaupungilla, ennenkuin karauttivat kotipihalle. Maakansa taas, Pattijoki ja Kopsa, laski kotia kohden väliin täyttä laukkaa tien täydeltä, niin että kopisi, paukkui ja helisi. Kilpaa siinä lennätettiin ja yritettiin, kuka edellä pysyisi ja ken ensinnä kotiin ennättäisi.

Jotkut vanhat raahelaiset kävivät joulukirkossa Saloisten vanhassa temppelissä. Niinpä vanhempi Fredrik Sovelius usein jouluaamuna ajoi Saloisiin koko lapsijoukkoineen. Yhdeksän perillistä kirkkomiehellä oli matkassaan, osa reen kannaksillakin seisomassa. Hevosen kovasti juostessa tipahteli pieniä kirkkomiehiä tiepuoleenkin, kun reki sattui nytkähtämään. Mutta pudonnutta ei ruvettu odottelemaan, lennätettiin vain edelleen. Se joka jäi, sai jäädä, joko palata kotiin taikka lähteä juoksemaan jäljessä.

Joulun aika oli ahkeraa vieraissa käyntien aikaa. Varsinkin sukulaiset silloin seurustelivat keskenään, käyden vuoron perään toistensa luona. Niinpä Soveliusten suuri sukukunta kokoontui ensimmäisenä joulupäivänä yhden aikana suvun vanhimman, Henrik Soveliuksen, luokse päivälliselle. Siellä istuttiin koko iltapäivä, juotiin kahvia, ja herrat joivat punssiakin. Välillä vain käytiin ajelemassa, ja sitten vielä syötiin talossa iltanen 11—1:n tienoissa, ennenkuin aamupuoleen asteltiin ja ajettiin kukin kotiinsa.

Toisena joulupäivänä ei käyty sukulaisissa, ajeltiin vain "tapania" ympäri kaupunkia ja illalla mentiin raatihuoneelle, jossa oli suuret "julbaalit", Tapanin tanssit. Siellä myös syötiin kestikievarin emännän, Lindbergin rouvan, laittama illallinen.

Mutta uudenvuoden aattona suku taas kokoontui. Silloin mentiin "komerssille", kauppaneuvos Fredrik Soveliukselle, valvomaan iltaa ja ottamaan vastaan uuttavuotta. Istuttiin iltaa ja valvottiin puoleen yöhön ja valettiin tinoja. Nuoret herrat harjoittivat valurin ammattia, porauttaen vuoron perään jokaiselle suvun jäsenelle, poissa olevallekin taikatinansa. Yhdessä tarkasteltiin tinoja ja ennusteltiin mitä kunkin kuva tahtoo saajalleen ilmoittaa.

Yli puolenyön valvottiin, vaikka seuraavana aamuna pitikin ani varhain olla jalkeilla. Jo kuuden aikana astui Soveliusten työnjohtaja, Frosterus-ukko, vanha meriäijä, isäntäväkensä taloon, pitäen hyvin valituin sanoin kauniin uudenvuoden toivotuspuheen ja saaden vehnäkahvit. Ja seitsemän aikana suvun nuoremmat jäsenet, herrat frakeissa, naiset myöskin juhlapuvuissaan, astuivat uudenvuoden onnittelulle komerssin luokse. Hevosilla ajaen kuljettiin läpi kaupungin, niin että kulkuset aamupimeissä helisivät. Sitten koko suku ennätti kahdeksaksi "setä Henrikin" luokse samoille asioille. Siellä istahdettiin vähän aikaa ja juotiin kahvit, ja sitten jo riennettiin asessori Hårdhille, josta taas ajettiin "Kivi-Soviolle", sieltä vielä lennätettiin Franzénille, — viiniryypyt vain ennätettiin taloissa napata. Mutta kymmenen aikana piti joutua jälleen komerssin luo aamiaiselle, johon saapuivat onnitteluille koko Raahen parhaat herrat. Se oli suuri aamiaisjuhla, vieraita oli niin paljon, ettei mahduttu pöydässä istumaan, vaan aterioitiin seisoaltaan.

Uudenvuoden päivällisille Soveliusten joukko meni "Kivi-Soviolle". Siellä istuttiin iltaakin, herrat tupakoiden ja punssia juoden, naiset omassa huoneessaan kahvin ääressä jutellen. Vielä loppiaisenakin koko suku kerääntyi yhteisille pöytäveroille, jolloin mentiin päivälliselle kauppaneuvoksen luokse.

Joulun aikana varsinkin nuoret tekivät rekiretkiä ja taas tanssivat milloin missäkin talossa. Höckertillä useasti "pukattiin matot läjään" ja ruvettiin tanssimaan, monesti myös Candelinilla ja Franzénilla ja joskus Montinillakin.

Samoin kuin keskikaupungin rikas porvaristo, laitakaupunginkin pikku väki pani joulun monina lepopäivinä toimeen vierailukäyntejään tuttavainsa ja sukulaistensa luokse. Katinhännän, Nätterporin ja Paavonperänmäen kansa kokoontui pikku pirteissään kahvikuppiensa ja kolmihaaraisen kynttilän ääreen haastelemaan ja oli yhtä iloinen ja tyytyväinen kuin keskikaupunkikin yltäkylläisyydessään.

Ikivanhoja joulutapoja edusti Raahessa "säärnäpoikien" joukko. Siinä 1860—70-luvuilla nähtiin kaupungin kaduilla säärnäpoikina kuljeskelevan Kytölän Kusto, Svalan Fenkke, Jemndahlin Kusto, Pecklinin pojat ja Pyhäniemen kaksoisveljet. Maisteri Wichmannin luona pojat olivat ottaneet oppia ja harjoitusta lauluihinsa, joita sitten ruotsiksi esittivät. Viisi, kuusi poikaa kuului samaan joukkoon, valkoisissa paidoissa he kulkivat, punaisella vyöllä vyötettyinä, punaiset ja siniset nauhat ristissä olkain ylitse, päässä sokeritopan muotoinen paperitötterö ristinkuvineen ja piippoineen. Muuan oli sotilas puusapeleineen, toinen kantoi ja pyöritti paperista kokoonpantua "viisloppista säärnaa" eli "Betlehemin tähteä", jonka sisässä paloi kynttilä. Mutta muuan oli musta murjaani, joka nokisine naamoineen pelotti pikkulapsia. Rikkaiden porvarien taloissa Betlehemin tähden kantajat kävivät illoin laulamassa ja saivat pikku lantteja yhteiseen pieneen kassaansa.

Meni joulu iloineen ja vieraskäynteineen, ja tuli pitkä suora talvenselkä, jolloin arkinen viikko ajoi toistaan, ja vain varvista kuului laivan rakentajain kirveiden ja vasarain kalke. Vasta kevään korvissa, jolloin aurinko jo oli hyvällä valtapuolellaan, oli pääsiäinen tavallisine valvojaisineen ja kohtalon tiedusteluineen. Silloin tyttäret piilotellen katsoivat kahden kynttilän valossa onnenpeiliin, koettivatpa joskus nuoret miehetkin sen avulla tiedustella tulevaisia asioita. Jokelinkin nuorena ollessaan katsoi ja saikin nähdä hänet, joka tuleva oli. Muutamat mamsellit kattoivat pääsiäisyönä pöydän yhdeksällä ruokalajilla ja sitten unissaan yrittivät nähdä sitä, joka tuli siihen aterioitsemaan. Toiset neidot taas söivät yhdeksän silakkaa, panivat pöydälleen vesilasin sekä sen viereen kolme tikkua sillaksi, jota myöten unissaan näkivät tulevan ylkämiehensä astuvan antamaan janoiselle nukkujalle juomavettä. Näin kokeilivat kerran Kaarakaisen tytöt, ja niin tapahtui, että toiselle, joka oli heittänyt silakoistaan pään syömättä, ilmestyi ylkämies päätönnä; toisen tuleva mies, merikapteeni, sai samana yönä viettää tuskallisen hetken, kun tyttö taikoessaan oli tehnyt temppuvirheen, niin ettei kapteeni saattanut ilmestyä. Jotkut mamsellit asettivat rahalantin päänsä alle pääsiäisyöksi ja aamulla herättyään pistivät sen vasempaan sukkaansa lähtien kaupungille astelemaan. Ensimmäinen vastaan tuleva mies oli hänelle aiottu, ja hänelle oli sukkaan kätketty onnenraha jotenkuten toimitettava, vieläpä kysyttävä nimeä, jos mies oli outo.

Rohkeat nuoret miehet kävivät pääsiäisyönä "trullia" kuuntelemassa kolmen tien haarassa Härkätorin laidassa taikka kiipesivät Sarkkilan sepän pajan katolle, paja kun seisoi kolmannella sijallaan.

Valpori oli poikaparojen pallinilyöntipäivä ja nuorten herrojen ratsastuspäivä. Herrat silloin "ulospuettuina" ratsastelivat kaupungilla, ajelivat varvin tietäkin ja puhaltelivat torvella tuututuksia. Vappuna myöskin oluttehtaan "salongisa" tanssittiin ja salongin katolla liehui komea "flaku".

Juhannuksena maakansa pystytti kartanolleen pitkän, tupsupäisen, sileäksi kuoritun kuusen, joka kahdella oksallaan kuin käsivarsilla viittasi sinne ja tänne. Sellainen kuusi seisoi ennen monessa talossa kaupungin ympäristöilläkin, mutta kaupungissa ei nähty tällaista maankoreaa. Siellä vain laitapuolen taloissa hankittiin pihamaalle nuorista koivuista sievä kesäinen lehtimaja, vieläpä tehtiin majaan turppaista pehmeä permanto. Pienet pirtit ja kamarit koristettiin pihlajan, tuomen ja koivunoksilla, seinät aivan kesävihanniksi, ja lattialle siroteltiin katajanhavuja. Silloin tuntui sydänkesän herkkä juhla astuneen sisäänkin.

Pihamaan lehtimajassa nuori merikansa valvoi valoisaa juhannusyötä, tahi istuskeli myöskin tuuheiden pihapihlajain alla. Mutta monet neidot hiipivät hiljaa ruispellon laitaan sitelemään kasvaviin korsiin langanpalasia, mustaa murheeksi, punaista naimisiksi j.n.e. Kolmena torstaina sitten käytiin niitä tutkimassa.

Porvarien ja patruunien kansa taas valvoi kesäisen yönsä ja piti iloa meren rannalla, Pitkänkarin Ilolinnassa.

Mutta yhtä väleen kuin pirttiin tuotu kesän vihannuus lakastui ja kuivettui, sydänkesän suuri valoisa päiväkin vierähti ja kesän ihanin aika valahti ohitse. Aurinkokin jälleen alkoi väistyä, ja valta rupesi taas joutumaan pimeän puolelle.

Syyskuinen Aleksanterinpäivä oli taas sellainen juhlapäivä, jolloin koko kaupunki "ilmineerasi", oikeinpa viskaalin käskystä. Katinhännän köyhimmätkin kävivät pyytämässä varakkaammilta jonkun kynttilän voidakseen hekin ottaa osaa yhteiseen ilonpitoon. Niinpä illan tultua nähtiin pienimpienkin pirttien jokaisessa ikkunassa kynttiläparin iloisesti tuikuttavan kahden puolen kaunista valmukimppua. Rikkaiden ikkunoissa kynttilät loistivat komeissa hopeajaloissa mahtavien kukkasten, "ringblommain" y.m. keskellä. Olikin kova kilpailu, ken osaisi komeimmin kukittaa ikkunansa keisarin kunniaksi. Möllerin rouva koristi ikkunansa erinomaisilla tekokukilla, pitäen ennätystään ylivoimaisena kaikkien muiden rinnalla. Raatihuoneen otsikossa taas loisti kynttilöistä muodostettu suuri palava A-kirjain, jota kansa kävi ihailemassa samalla kuin ihaillen katseli porvarienkin ikkunakomeutta. Maalaisetkin tulivat katsomaan juhlivaa kaupunkia ja ottamaan siihen osaa kapakassa käymällä ja lopuksi tappelemalla kaupunkilaisten kanssa. Kaupungin poikajullitkin nallipyssyineen panivat keskenään toimeen oikein Aleksanterinpäivän tappelun.

Mikkelin sunnuntaina vanhan Raahen nuoret herrat taas hyppäsivät hevosen selkään ja lähtivät ratsastelemaan kaupungille ja kaupungin ympäristöille, Kummattiin ja Maailmanrannalle. Maalaisetkin Pattijoelta tulivat ratsastaen kirkkoon. Mikkelin ratsastus tapahtui sen vanhan asian muistoksi, "kun suuri sota tapahtui taivaasa enkeli Mikaelin ja lohikäärmeen välillä… Sitä ne entiset Mikkelin ratsastajat vieläkin matkivat".

Oli vielä syksyn suuri juhla, vanha kekri, pyhien miesten päivä. Silloin alkoi piikojen ja renkien remuinen "römppäviikko", raatajien "rinnus katkesi", ja he saivat viikonpäivät elämöidä omassa vapaudessaan.

Ympärillä oli kylmä kohmettunut syksy. Kaupungin kadut toisinaan kopisivat kylmyyttään, toisinaan taas räiskähtelivät pehmeinä lätäkköinä. Ja meri huokaili raskaana alastomien rantojen äärellä.

Mutta mustien viikkojen takaa häämöitti jo taas Annanpäivä sekä suuri joulu.

Skoulu.

"Siellä sortit ja brookit räknättiin ja taas luettiin ja dikteerattiin … karttakonstitkin oli ja karttakepist' annettiin kynsille… Ja kun kvartille päästiin ja oltiin lumisotasilla ja viskattiin akkuna rikki, niin saatiin klupua".

Tämä oli vanhan raahelaisen meriäijän entisaikaista koulumenoa.

Sillä pienessä Raahessa, niinkuin muissakin kaupungeissa, oli "skoulu", jossa katuja mittaileville miehenaluille, vastaisille kaupungin isille ja porvareille, merimiehille ja raatimiehille, annettiin opetusta ja — klupua.

Raahen koulu oli miltei yhtä vanha kuin Pietari Brahen kaupunkikin. Jo suurkylän ensimmäisellä vuosikymmenellä saivat rantakorven pitkätukkaiset poikavarsat, jotka eivät koskaan olleet koulua nähneetkään, astella ihmeelliseen "pedagogiumiin", joka piti majaansa komean raatihuoneen alakerrassa, pohjoispään pirtissä ja parissa pikku kamarissa. Itse kaupungin pappi siellä Raahen ensimmäisille koululaisille opetti lukemista ja kristinoppia, kirjoittamista ja vähän laskentoakin. Mutta niin hyvin pappi kaitsi nuorta laumaansa ja ohjasi nousevaa Raahea tiedon tielle ja taivaan tielle, ja niin hartaasti kaupunkikin huolehti ensimmäisestä oppilaitoksestaan, että Gezelius piispakin, joka tarkastusmatkallaan kävi kouluakin katsomassa, hyvillään kiitteli Raahen porvarien "kaunista koulua".

Tämä sama "kaunis koulu" pysyi Raahessa sitten kautta aikojen. Yhtä rintaa kirkon kanssa se eli ja vaikutti, sillä kaupungin papit olivat useinkin sen opettajia. Kirkon läheisenä naapurina se asui, ja viimein saatiin koululle oma pieni opin temppeli kaupungin temppelin viereen, pohjoislaidalle Kirkonmäkeä. Tämä oli sama vanha "skoulu", katajikkomäen toinen pyhä temppeli, jossa nykyinen vanha Raahe on johdatettu tiedon taipaleelle.

Mutta ennenkuin Raahen pojat astuivat pelottavaan kouluunsa, useat olivat jo ennättäneet kirjaviisaudessa niin pitkälle, että osasivat hiukan lukea, ainakin tunsivat kirjaimet. Heitä oli jo kotona pidetty kovilla taikka oli käytetty kylässä vanhojen muorien jalkojen juuressa. Kaupungissa oli nimittäin muutamia kirjanoppineita vaimoihmisiä, jotka pikku maksusta ajoivat pieniin päihin kirjatiedon alkeita. Sellaisia oli Grundströmin muori, joka asui Ämmänkadulla, Lindbergin talossa, ja opetti kirjalle m.m. Himangan Jussia, vastaisen valtamerien kapteenin alkua. Hampaaton mummu istuskeli opettajanvirkaa hoitaessaan rahilla kivikuppi helmassa leikaten puukolla leipää kuppiinsa. Sitten mummu kaatoi vettä sekaan ja syödä papersi möyhyänsä ja samalla ohjasi pientä lukumiestä. Samoin käyttivät joutilaita vanhanpäiviänsä nuoren polven opettamiseen muutkin vanhukset. Uudessakaupungissa, Puumaalla, asuva Vanha-Anna opetti poikia kymmenen kopeekan viikkomaksusta joka päivä pitkät rupeamat. Pienen mummun polvien välissä pikku jakkaralla Burmanin Kustokin ja Sandmanin Kalle kävivät vuoron perään kyköttämässä, ja mummu ohjasi lukua, samalla kuin kuivettuneet sormet ohjailivat sukkapuikkoja. Långmanin vanha maalari-ukkokin ahkeroi kirjanopettajana, ja Heiskarin Erkki poika sai alkuopetusta hattumaakari Jurvelinilta.

Mutta vasta oikeassa koulussa annettiin oikeat opit ja tiedot, ja sinne pojanvekarat riensivät, niin että heitä oli siellä aina 40-50:een. Niinpä oli "elementarskolassa" 1856 44 ja 1859 49 oppilasta. Kaikki eivät suinkaan mielisuosiolla menneet istumaan koulun koville penkeille. Mutta kun isä kimpautui niinkuin entinen merikapteenikin, joka kertoi: "Janne ei tahtonut mennä skouluun, mutta minä näytin pranstaakaa, jotta täss' on sulle vastaus", niin "Janne meni skouluun".

Kahdessa joukossa poikia opetettiin. Viktor Wilhelm Wichmann, jota vain sanottiin "maisteriksi", opetti ensi vuoden tulokkaita ja itse koulun "rektori", Nils Gustaf Emeleus, jota "Nutu-Jussiksi" haukuttiin, opetti toista luokkaa. Koulutalossa molemmat koulumiehet asuivat. Rakennuksen toisessa päässä isännöi hidas ja tasaluontoinen rehtori, toisessa majaili tulinen ja äkäinen maisteri, kumpainenkin niin eriluontoisia, että koulumestareille toisinaan tahtoi tulla keskinäinenkin yhteenotto.

Lukemisen opetus oli ensimmäisiä. Oli koulussa sellaisiakin vesoja, jotka eivät aina osanneet lukea oikein "ulos", vaikka kouluun pääsyn ehtona oli hyvä lukutaito. Silloin se täytyi tavata. Ja siinä vasta taitoa tarvittiinkin. Mutta "se oli semmoinen opettaja se maisteri, ettei semmoista olekkaan". Se pani taitamattoman tavaamaan;

— Lyhyt ii i, ässä ja lyhyt ää sä, isä; äm ja yhtistysäänteet ei mei, tee ja lyhyt ää än tän, meitän; ii ja lyhyt oo jo, koo ja lyhyt aa ka, joka; lyhyt oo o, äl ja lyhyt ee tee let, olet; tee ja yhtistysäänteet ai tai, vee ja pitkä aa vaa, taivaa, ässä ja lyhyt aa sa, taivaasa.

Lukukirjana käytettiin entisaikoina Uutta Testamenttia, mutta sitten myöhemmin ruvettiin "luonnonhistoriaa" lukemaan "sissää". Siinä m.m. "puhuttiin Diionista, joka yritti savesta tehä ihmistä, mutta ei saanut siihen henkeä", Samaa kirjaa myöskin kirjoitustunnilla "dikteerattiin". Silloin kun maisteri työskenteli toisien oppilaitten kanssa, luokan paras oppilas, "första" eli "ylimmäinen", jota myös sanottiin "priimukseksi", kovalla äänellä luki sanan kerrallaan toisille oppilaille, jotka kirjoittivat sen vihkoonsa. Niinkuin opettaja ainakin första dikteerasi:

— Iso puukstavi, paimen — teki — komma — mitä — kuningas — käski — punkti — iso puukstavi, neljä — vuotta — kului — punkti.

Ja siinä poikain piti oppia ei vain kommat ja punktit, vaan myös "kuulot" ja "semikuulot", "sprooketekketit", "parentteesit" ja "kommakompunktit".

Vaikka första olikin luokan ylimmäinen ja sai oppilaiden edessä toisinaan dikteerata, hän saattoi taas helposti menettääkin kunniavirkansa. Voi sattua niin, ettei hän osannutkaan läksyään, ja silloin opettaja heti kivahti: "Mene alemmaksi! Tule sinä, joka osaat, sijalle!" Ja ylimmäinen sai astua alempaan sijaan, toisen viedessä hänen kunniaistuimensa. Voi sattua sama alentaminen uudelleenkin, penkki penkiltä. Saattoipa käydä joskus niinkin, että opettaja komensi: "Tule pässiin!" Sillä koulussa oli "pässipenkki", johon pantiin kaikkein huonoimmat kyköttämään. Toisinaan siinä istua murjotti koko lautakunta, mutta sitten sattui taas koko pitkä penkki olemaan aivan tyhjänä. Sillä pässistä pääsi taas nousemaan, vaikka luokan ylimmäiseksi, kun vain osasi läksynsä, Läksyjen hyvä ulkoa laskettaminen olikin pääasia. Kunhan aina osasi hyvästi "lukea ulos" kaikki, mitä oli kirjasta pantu opittaviksi, voi aivan tukevasti istua ylimmäisen istuimella.

Paljon pitikin pienien penkinpainajien osata. Luettiin biblianhistoriaa ja katkismusta ja maantietoakin, ja kartasta piti osata näyttää kaiken maailman valtakuntia ja kaupunkeja ja suuria meriä, ja "maailmanpalloakin" piti ymmärtää, ainakin näyttää sen "kuumia ja kylmiä vöitä" sekä "lempiöitä vöitä". Pienimmät oppilaat eivät kartasta paljoakaan älynneet. Kuulivat kyllä puhuttavan Euroopasta, Aasiasta, Afrikasta, Ameriikasta ja Austraaliasta, mutta kartasta he luulivat kepillä osoiteltavan värejä. Kaikkein hulluin kirja oli kielioppi, jota luettiin keskiviikkona ja lauantaina. Siitä piti päntätä ulkoa sellaisia kummallisia sanoja kuin "nimentö, omanto, osanto, lähentö, menentö". Ja sitten piti nimitellä sellaista hassua, että "se on minun nimeni se nimentö, ja se on minun osani se osanto". Puhuttiin myöskin "arvollisista ja arvottomista kerakkeista". Kirjassa oli vielä niin hulluja lukujakin, ettei niitä tahtonut kukaan ymmärtää, sellaisiakin, joissa sanottiin, että "lammas on saparollaan, sika on höngällään, hevonen on huohollaan, lapsi on vetelällään, ja äitin käet on taikinasa".

Mutta ankarinta ainetta oli "räknääminen". Täysi työ oli pojilla, kun piti oppia kaikki "additsuunit, subratsuunit, multiplikatsuunit ja divisuunit", ja "tabula", jota jo ensi luokalla lyötiin päähän, tuotti monet torat ja paukaukset ja istumasijojen vaihdokset, Mutta suuria asioita sitten annettiinkin pienille tietomiehille. Maisterin jallatessa isompien kanssa första saneli pienille miehille lukuja taululle kirjoitettavaksi. Siinä pisteltiin alussa kuin leikitellen vain ykkösiä, kymmeniä ja satoja, tuhansia ja satojatuhansia ja aina "komma" pantiin väliin. Mutta sitten jo lopuksi päästeltiin miljoonia ja triljoonia, vieläpä "kvinkviljoonia", ja "kvinktriljoonia", joissa jo täytyi käyttää komman sijasta ristiä. Laskuharjoituksia varten oli "laskutauluja", pieniä puulautoja, jotka asetettiin eteen pulpetille puikkojen varaan niinkuin kirjalauta kallelleen. Lautaan liimatussa paperissa oli "taaleja", lukuja, joita piti omalle kivitaululleen "räknätä ulos". Otettiin laskulautoja kotiinkin laskettavaksi, ja sitten koulussa vain "sanottiin ulos, mitä on saatu". Käytettiin myöskin pahvitauluja, joihin "taalit oli liistrattu". Mutta rikkaiden pojilla oli omat laskukirjat, joissa oli samat "taalit ja lumerot", niin etteivät he tarvinneet laskutauluja.