SISÄLLYS: (continued 4)

Satojentuhansien ruplien tuhot engelsmanni teki muutamatuntisella iltakäynnillään Raahessa, menettäen tervaa 6000—8000 tynnyriä, pikeä 1500 tynnyriä, lankkuja 1000 standartia, hirsiä 2000 loadsia ja halkoja 2000 syltä, lisäksi vielä viljaa ja suoloja.

Tämän tapahtuman on muuan raahelainen merkinnyt almanakkaansakin: "Den 30 kom Engelsmännerna hit och brände, de kommo kl. 4 på eftermiddagen tände eld pä 4 stora skepp på stapeln, flere i hamnen m.m. det var en utmärkt vacker dag".[31]

Eikä ollut pienellä Raahella vähääkään varaa näyttää sisuaan ja nousta mies miestä vastaan, "Adlercreutzin kanuunatkin" rannassa kelpasivat antamaan ainoastaan ilopaukkuja ja "Ansarannan fästinki" Satamalahden seuduilla oli vain vanhasta riihestä rakennettu maanalainen maapermantoinen mökki, jossa vanha muori, Ansarannan Miija, asui ukkopahasineen.

Näihin aikoihin oli Suomessa kyllä uudelleen ruvettu ottamaan ja harjoittamaan ruotusotamiehiä. Ympäri maata pitkin rantaseutuja oli koottu sotapoikia harjoituksiin, niinkuin vanha Rännärikin siihen aikaan lauloi:

"Engesmanni ja fransmanni ne aikoopi nyt sottaan, vaan Suomesa on laitettu jo pataljoonat flottaan.

Väkeä on keisarilla niinkuin meren santaa armostansa hajotella pitkin Suomen rantaa".

Näistä sotamiehistä ei kyllä ollut ensi hätään, ei Raahen eikä Oulun tuhojen — Oulussa myös poltettiin useita laivoja — estäjiksi. Oulussakin ennätettiin vasta elokuun 28:ntena vannottaa sotamiehet "keisarin ja isänmaan" puolustajiksi. Se tehtiin kyllä sitten ankarasti. "Armo olkoon teille!" saarnamies aloitti, puhuessaan "Muutaman Sanan Oulun Tarkk'ampuja Komppanialle valan vannoisa", ja jatkoi: "vaikk'ei vihollinen armahta teitä, eikä teidän isänmaatanne. Rauha olkoon teille! vaikk'ei rauhaa ole Suomen rannoilla. Ja, armo ja rauha olkoon teille, ei ihmisiltä, vaan Jumalalta!" Kovaan manaukseen puhe päättyikin; "Sentähen on jokaisen alamaisen velvollisuus, esivaltansa käskyn päälle rohkiasti käyvä vihollista vastaa, surmata ja alaskaataa vastaanseisojat, siksi että rauha jälleen esivallan suosiolla maakunnalle voitettaisiin". Kovat oli uhat vannotettavillakin, ainakin se ilmeni heidän laulaessaan:

"Engesmannin linjalaivat on saksan korkkipuusta. Suomen pojat lihan veistää engesmannin luusta.

Älä sinä tule, engesmanni, meitä aivan liki. Silloin käypi seljästäsi kuuma verihiki".

Mutta ei tarvinnut Oulun vannotettujen käydä kenenkään päälle, eikä ruveta veistämään engelsmannin lihaa. Sillä vaikka englantilainen seuraavanakin kesänä käväisi Pohjanlahden perukoilla, hän pysytteli ulompana meren selällä. Raahenkin seuduilla hän vain luinaili Taskun takana ulapalla. Ja sieltä

"Engesmanni se laivastansa katteli kiikarilla: Mitä sinä. Suomen sinikaulus, marssit kaupungilla?"

Vain alempana Kokkolassa, Pietarsaaressa ja Vaasassa, englantilainen yritteli vähän ilkeillä.

Sota kyllä loppui, mutta sotaväki oli koolla muutaman vuosikymmenen. Raahellakin oli oma, laudoista rakennettu maneesinsa kaupungin laidassa, Nätterporin takana, ja sinne joka kesä ympäristön ruotumiehet kokoontuivat pikku torpistaan sotaisiin harjoituksiin. Sotakapteeni Gestrin oli ylimmäisenä herrana, ja muita sotaherroja oli luutnantti, korpraaleja ja aliupseereja, sellaisia kuin Levelius, Nygren, Olin, Knabe, Sirviö. Ja miehiä oli kaikennäköisiä ja -nimisiä. Entiset, pitkät ja joutavat nimet oli vaihdettu lyhyiksi sotaisiksi iskuiksi ja paukauksiksi: Sota, Pistol, Kirves, Rauta, Troppi, Gren, Brun, Ban, Kant, Balk, Örn, Ilves, Kiiski, Nyrhi, Nauha, Sievä.

Raahen poikavekaroilla ei ollut juuri hauskempaa kesäniloa kuin katsoa reunasta, kun sotamiehiä Härkätorilla kaiken päivää jumppautettiin. Ruotsinkieltä pojat olivat kyllä kuulleet, ja useat sitä ymmärsivätkin, mutta Härkätorin marssijain kanssa tunnuttiin puhuttavan aivan eri kielillä. Pian pojat kyllä oppivat, mitä merkitsi "ast, vaa, levoi, pravoi", samoin kuin senkin, kun huudettiin "naplitsoo!" ja "ruusavoo!" ja "kruukom!" vieläpä senkin, että piti pistää sujauttaa, kun sanottiin: "saissaraa — tuh!" Mutta silloin parhaimmiltakin pojilta meni asiat ja älyt sekaisin, kun sotaherra oikein laski ja sopotti:

— Serenke sarinki saissaraa sapotemppaa — arssi!

Parisataa nahkajussia siinä hikipäissään jumppasi, ja monta kertaa pojat saivat nähdä, kuinka jusseja milloin väännettiin nenästä, milloin kierrettiin korvista, milloin milläkin tavalla Pidettiin järjestyksessä ja teetettiin temppuja, niin että joskus kupariset napit tipahtelivat. Mutta kaiketi pojat olisivat kauhistuneet, jos olisivat nähneet, miten miehille maneesissa joskus annettiin keppiäkin. Kiiski-Mikollekin kerran annettiin 25 iskua, kun hän ruokaa huudettaessa hyppäsi pöydälle parkaisten; "Leipää!"

Mutta silti sotapojat osasivat laulellakin. Kaupungin poikaparat oikein innoissaan kuuntelivat, kun miesjoukko, marssien ampumaputket olalla, kajautti rintaputkistaan;

"Kukapa lienee tutkinut tuota Venäjän keisarin voimaa, kun hän laitti malmikellot rantatielle soimaan.

Keisarimme armollinen Suomesta poikia tinkaa, ei siihen tule turkkilaisen, eikä tattarinkaa".

Kylmäniemessä Härkäsalmen luona oli "ampumapaana", jossa ruotuväki kävi ampumista harjoittelemassa, ja sieltä on vieläkin maakummusta löydetty kiväärinkuulia, Parhaana ruotuväen aikana kaupungin pojat kävivät Kylmäniemestä poimimassa kiväärinkuulia tusinakaupalla. Härkätorilta taas etsiskeltiin kiiltäviä "sotamiestenknappeja", ja ne olivatkin monimaksoisia muiden nappien rinnalla.

Komeine hevosenhäntä-lakkeineen ja kiiltonappeineen olivat Härkätorilla temppuilevat maneesin miehet Raahen tyttöjen suosiossa miltei yhtä paljon kuin komeat meripojatkin. Ja kuparinappien kantajat itsekin pitivät itseänsä parempina kuin tavalliset siviilijussit. Hehän olivat "keisarin omia poikia" ja "Suomen suojelijoita", niinkuin "tarkk'ampuja" Esaias Riikokin vanhassa arkkiviisussaan laulaa:

"Nyt ilolla sen teemme vain Suomen kunnijaksi ja sotaväkeen meemme, kuin Keisari käskee meitä.

Jonka keisari armosta säätää, että Suomija suojaamaan, ja Suomesta poikija pyytää, että kruunua palvelemaan".

Patruunia ja porvareita.

Ei voi Raahesta paljoakaan puhua mainitsematta kaupungin kauppasaksoja, sillä hehän olivat ensimmäisiä tekijöitä kaupunkinsa elämässä. Raahessa oli niinkuin muissakin kaupungeissa suuri joukko isoja ja pieniä porvareita, jotka kävivät kauppaa sekä maalla että merellä — 1850—60-luvuilla oli Raahessa kolmisenkymmentä kauppiasta ja parikymmentä kauppiaan leskeä. Mutta vain harvat rantakylän kauppamiehistä olivat kyenneet nousemaan mahtimiehiksi. Kymmenkunta, toistakymmentä suurta porvaria oli 1860—70-luvuilla Raahen kauppiasjoukon etupäässä, ukkoja sellaisia kuin Soveliukset, Fellmanit, Montinit, Frieman, Durchman, Rein, Fagervik, Ahlqvist, Lundbergit, Candelin ja Branderit. Nämä suuräijät ensi miehinä pitivät pystyssä pientä rantakaupunkiansa ja antoivat elatuksen sen parituhantiselle kansalle, hankkien kaikesta maailmasta rahaa ja tavaraa, niin että sitä riitti ei vain heille itselleen, vaan myöskin kaupungille, vieläpä maakunnallekin. Suurkauppiaat olivat kuin koko ympäristönsä jämeriä isävaareja, joita puolestaan kaupunki ja maakunta työvoimillaan ja tuotteillaan avusti pysymään jaloillaan, niinkuin hyvän talon perhe ja työkansa isäänsä ja isäntäänsä. Ja patruunin nimellä vanha Raahe näitä parhaita jymyukkojaan kunnioittikin. Niinkuin toimekkaat isännät huolehtivat talonsa ja väkensä hyvinvoinnista, niin patruunitkin huolehtivat kaupunkinsa kansasta ja kaupunkinsa asioista ja "pitivät koko kaupunkia kurisa". He koettivat katsoa, ettei kansa liikoja herkuttelisi, eivätkä merimiehet tuhlaisi koko palkkaansa juopotteluun, he tahtoivat mieluummin avustaa oman kaupungin köyhiä ja vaivaisia kuin lähettää hätävaroja tuntemattomille Kajaanin takaisille nälkämaille. Katovuosinakin oli kaupungin työkansalla "elua kyllitellen", sillä patruunien aitoissa oli viljaa muillekin. Patruuneilla oli kullakin vielä omat maakunnan talonpoikansa, joiden kanssa he tekivät kauppaa, ja maanukot ajoivat heidän pihaansa, kuten ainakin oman isännän kartanolle. Eivätkä ne porvarit, joilla ei ollut omia talonpoikia, olleetkaan mitään patruunia, pikku kaupustelijoita vain. Komeannäköisenä joukkona parhaat patruunit jo aikaisena aamuna astelivat Isolletorille lyhyissä lammasnahkaturkeissa, karvalakeissa ja pieksusaappaissa. Mutta lauhalla ilmalla ei ollut turkkia, paksu sarkatakki vain, saattoipa jollakulla olla sininen friisitakki suurine sarvinappeineen. Kaikki parhaat patruunit olivat meren ja maan tuttuja. Monet olivat nuoruudessaan purjehtineet merillä kapteeniksi asti, joten tunsivat kyllä kaikki myrskyt; monet olivat sitten ajelleet maakamaraa markkinoilla Savoa myöten. Kovan koulun karkaisemia miehiä he olivat.

Ensimmäisiä Raahen patruunien parvessa oli jo ensimmäisistä ajoista ollut Soveliusten ja Langien suku. Rinnakkain näiden kantaukot olivat möyrineet rantamaata, ennenkuin kaupungista vielä tiedettiin mitään, ja yhtä rintaa taas jälkipolven miehet asuivat kaupungissa, kävivät kauppaa ja vaurastuivat, niin että väliin sanottiin Langia Raahen rikkaimmaksi, väliin taas pidettiin Soveliusta koko kylän napana. Mutta Langien suku ehti Raahessa toimia vain neljänä polvena, kolmena perättäisenä Jooseppina ja yhtenä Johan Joosepinpoikana[32] Tämä Johan, Jooseppien jälkeläinen, oli viimeinen miehinen Lang, syntynyt 1745 ja kuollut 1823. Mutta tämä viimeinen olikin Langien parhaimpia, suurporvari, laivanvarustaja ja aikoinaan kylänsä rikkain mies, mutta silti kotielämässään ja tavoissaan vaatimaton ja koristelematon vanhankansan ukko. Raahessa vieläkin oleva "Johan Langin" toiminimi, Suomen vanhimpia, on tämän suuräijän pystyttämä 1770 vaiheilla, liikennöiden samassa Isontorin laitatalossa, missä ukkokin aikoinaan. Mutta Johan Langilla ja Sofia Vidbäckillä oli vain tyttäriä. Niinpä sitten sattuikin, että Oulusta tullut kirjanpitäjä, kauppiaanpoika Zachris Franzén, runoilijapiispan veli, pääsi kotivävyksi, naiden keskimmäisen tyttären, Johannan. Hänpä lopulta, vanhan patruunin kuoltua, nousi koko toiminimen isännäksi. Niinkuin ennen Langin patruuni, niin sitten myöskin Oulusta tullut vävymies kävi kauppaa maata ja merta myöten. Siikajoen Ruukinkoskeen Franzén perusti sahan, ja Savossa oli hänellä kaksi rautatehdasta. Kauppaneuvokseksi patruuni korotettiinkin ja kaupungin raatimiehenä hän muiden älymiesten rinnalla istui. Runoilija Franzénin veljellä oli myös taitoa runontekoon. Uutta laivaansa vesille laskettaessa hän useinkin lausui sepittämänsä runon. Vanhana valkeana ukkona nähtiin kauppaneuvoksen usein ajelevan komealla harmaalla parivaljakolla ja nelipyöräisillä vaunuilla, milloin Saloisiin, milloin laivavarviin, milloin mihinkin.

Mutta ei ollut Franzénillakaan miehistä perillistä Langin liikkeen jatkajaksi. Oli kyllä poika Johan Franzén, alkuaan lahjakas mies, joka nuorena ollessaan oleskeli toisinaan pitkät ajat piispasedän luona Ruotsissa, mutta sitten meni pilalle, niin ettei hänestä ollut kauppamieheksi; asuihan vain Brahenkadulla pikku talossa ja ryypiskeli väliin monta viikkoa ja taas kuljeskeli kaduilla pitkässä takissaan pitkänä vanhana herrana. Tyttäriä Langin talon kauppaneuvoksella kyllä oli — vanhin tytär Sofia perusti Lybeckerin koulun —, ja yhden niistä, Johannan, nai nuori Fredrik Sovelius, vastainen "komerssi", joka sitten vanhan komerssin kuoltua 1852 otti koko Johan Langin haltuunsa, tullen vuorostaan Langin talon isännäksi. Ja siten joutuivat vanhan Lankilan monikertaan lisätyt — ja jaetut — perinnöt vanhan naapurin hoitoihin.

Pitkä rivi pitkiä miehiä oli kaikkein vanhimmasta Jotailan Matti-äijästä sekä Lankilain ja Sovioiden yhteisistä maamiespäivistä tähän yhteiseen sukujen perilliseen, Fredrik Soveliukseen. Siihen riviin mahtui monenlaista miestä, Soviota ja Sovellusta. Ensin oli vanha-Matti Pärttyli-poikineen, sitten tuli toinen Matti, joka sukunsa ensimmäisenä rupesi porvariksi ja kuoli 1674, sitten Hans ukko, joka eli 1663—1710, ja taas Johan, arvoisa raatimies, joka rupesi käyttämään Sovelius-nimeä ja eli 1699—1765. Nousi sen jälkeen kolmas Matti, oikea Suur-Matti, joka nuorena opiskeli Turun yliopistossa, niinkuin jotkut muutkin Raahen porvarien pojat, ja oli sitten vuorostaan kaupungin rikkain patruuni. Suostuntataksoituksessa 1770 esim. oli Matille pistetty veroa 59: 10: 16, kun taas toisella rikkaalla, Baltzar Freitagilla, oli 42: 26: 16, ja Josef Langin leskellä 32: 21: 8 sekä pormestari Mentzerillä vain 9. Matti-patruunin luona maaherra Cronhjelmkin Raahessa käydessään 1772 oli vieraana, ja Matin tytär Christina oli aikoinaan Raahen oppinein nainen. Matin miehisiä perillisiä oli toinen Johan Sovelius, upporikas vanhapoika, serkkunsa Catharina Freitagin ihailija, niin mahtava patruuni, että vetäisi sinisen verkapakan kadulle ja talonsa pihalle, kun Kustaa IV Aadolf Raahessa käydessään 1802 majoitettiin hänen luoksensa. Johan eli 1770—1852, ja vanhana pikku ukkona, pitkä harmaa tukka riippuen pienen pyöreän hatun alta aina hartioille asti, keppi kädessä ja pieni rakki-koira perässä hän asteli kaupungilla ja joskus pysähtyi "istumaan" keppiinsä nojaten. Iltaisin ukko istuskeli komeassa rantatalossaan, piippalakki yömyssynä päässään ja katseli Freitagin taloa kadun toisella puolella. Samoja perillisiä oli vanhempi Fredrik Sovelius, raatimies, joka oli naimisissa rikkaan, vanhemman Johan Friemanin tyttären Catharinan kanssa, ja rakennutti Raahen suurpalon jälkeen itselleen komean talon Pakkahuoneenkadun varrelle, lähelle vanhaa sukutaloa. Mahtava patruuni oli Fredrikkin, kauppamies ja merenkävijä. Pitkälle merimatkalle lähtiessään patruuni saattoi vasta edellisenä päivänä ilmoittaa emännälleen, että hän lähtee huomenna Rääveliin ja ottaa pari lasta mukaansa; kaikki pitää olla valmiina.

Tämän vanhan Fredrikin, joka eli 1778—1837, nuorin poika oli sitten toinen Fredrik Sovelius, Raahen suuruudenpäivien komerssi, Franzénin vävy ja Langin perillinen, seitsemännen polven mies ensimmäisestä Matista. Samoja seitsemännen polven jämeriä miehiä olivat nykypolven tuntemat patruunit, Matti August, Johan ja Henrik. Näistä kyllä Johan, "Kivi-Sovion" omistaja ja kauppamies, kuoli jo parhaassa iässään, 40-vuotisena Raahessa liikkuvaan koleraan 1853.

Matti August oli veljeksistä vanhin, syntynyt 1806. Tämä Soveliusten neljäs Matti oli koko suvun voimakkain ja tarmokkain henkilö. Kaikkien tuntema ja monien vielä hyvin muistama tuikea "Matti-patruuni" oli vanhan Raahen mahtavin jymyukko, tulinen mies, joka helposti saattoi säväyttää kirosanojakin ja äkäpäissään kouraista korvallistaan niin kiukkuisesti, että hiustukot päästä heltisivät. Kaikki Soveliukset olivatkin "luonnolleen vihaisia ja suoria". Yhdessä nuoremman veljensä, Henrikin, kanssa Matti harjoitti suurliikettä ja laivanvarustusta, rakennuttaen monia laivoja: kuunareita, prikejä, parkkilaivoja ja fregatteja. Matti kyllä vanhempana ja toimekkaampana itse hoiti koko menon. Heikki oli vain muuten työntekijänä ja rahamiehenä muassa. Sävyisämpänä, vähäpuheisena, joutui pehmeäluonteinen Heikki miltei kokonaan varjoon karkean ja toimekkaan jyrymiehen rinnalla. Heikki antoi Matin hoitaa asiat, istuen mieluummin fortepianonsa ääressä soitellen tanssikappaleita, kuin kuivien tilikirjojen ääressä tahi miettimässä uusia liikesuunnitelmia ja laivanrakennuksia. Heikki olikin ollut soitonopissa Bergbomin mamsellien luona, ja hän esiintyi joskus soittomestarina tanssiaisissakin. Nuorena miehenä ollessaan Matti-patruuni kapteenina kuljetti laivoja ja saattoi joskus, kun Gibraltarissa olisi pitänyt laiva "klareerata", laskettaa vain ohitse. Kun kaupungista ruvettiin ampumaan perään, antoi Matti laivan siitä huolimatta mennä viheltää, viitaten vain ylpeästi kädellään ja huutaen suurella kurkullaan:

— Kapteeni on Kikinkäki Raahesta ja russakkalasti!

Heikkikin ajeli nuorina päivinään kapteenina pitkin meriä. Mutta kaksi laivaa hän ajoi "haaveriin", toisen Snipan pankille Vaasan kurkulla, toisen "Kollenpohtiin" Kattegatissa. Äkäinen Matti-patruuni ei kyllä tämän jälkeen enää uskonut laivoja veljensä hoitoon, manasihan vain:

— Ota, saatana, riihi tuolta Märjännyksestä ja lähe sillä seelaamaan!

Hyvää huolta Matti-patruuni piri merimiehistään. Miesten tietämättä hän useinkin pidätti osan heidän palkastaan ja antoi sen vasta jälkeenpäin, kun mies oli pulassa. Friisen ukollekin Matti keräsi rahaa niin paljon, että saattoi antaa sen sitten pikku mökkinä, johon ukko hyvillä mielin sai muuttaa asumaan. Eikä Heikkikään ollut välinpitämätön työväestään. Kun merimiesten eukot kävivät konttorissa perimässä miestensä palkkaa, Heikki aina heille ärisi, että kuluttavat rahansa vain kahviin ja vehnäsiin. Työnetsijälle Matti aina koetti katsoa työtä, ellei muuta, niin pani hänet päiväpalkalla pihalleen kävelemään edestakaisin rautakanki olalla tahi käski kynsimään suurta mustaa koiraansa, "Kaimaa", Tahi sattuivat työnkysyjät tapaamaan patruunin tiellä, jolloin hän käski miesten odottaa siinä, kunnes hän palaa takaisin. Miehet saivat odotella puolen päivää, ja muuan ikävissään jo rupesi kenkiään paikkaamaan. Kun patruuni palasi, maksoi hän palkan toisille miehille, mutta kengänpaikkaajalle ei antanut mitään, "koska hän oli tehnyt omaa työtänsä".

Kauppapuoti oli veljeksillä komeassa isältä perityssä talossa Pakkahuoneenkadun varrella, ja "kräämäpuojin" hoito oli tavallisesti Heikin hallussa. Monesti tulivat maanukot tänne tarjoomaan kaupaksi sellaistakin tavaraa, mikä ei muille kelvannut. Varsinkin Matti-patruunista olivat maanukot huomanneet, että "jos ei muille, niin kyllä Sovion isolle viisaalle kelpaa". Ja "isolle viisaalle" kelpasikin. Matti otti tavaran, maksoi rahat ja vihelteli vain. Niinpä saattoikin veljesten ranta-aittaan keräytyä kaikenlaista kolikkoa, yksin suuret kasat auskareitakin, vaikka Raahen poikakurikat niitä joskus salakättä kävivät viskelemässä ikkunaluukusta mereen, jotta saivat sitten "pärjätä" ne haltuunsa.

Vanhanapoikana Matti vain eleli, ja vielä vanhanakin hän oli pysty mies, vankka ja leveähartiainen ja komea kuin koko kaupungin isäntä. Ja komea hänellä oli äänikin. Kun patruuni portillaan puheli, kuului se selvästi aina Kirkkokadulle asti. Mutta kun Matti jostakin äkeissään oikein äityi noitumaan, tapahtui se sellaisella voimalla, että koko kaupunki antoi kaikuja takaisin. Ja patruuni painelikin tulemaan "koko ruhtinaan nimiä". Karskina patruuni asteli kultanuppinen keppi kädessä, ja säntilleen yhdentoista aikana hän teki kiertonsa kaupungin ympäritse, astellen omaa rataansa syrjäämättä ketään. Ja kun hän ajoi hevosella, lasketti hän niin kiukkuisesti, että pois saivat pienet tieltä paeta. Oli Matti-patruunilla omatekoinen tiekin, "Soveliuksen tieksi" sanottu, johtaen pitkin maantien viertä kaupungista Pikimäelle. Sitä hän usein asteli, ja lapset, kun näkivät patruunin tulevan, lipittivät kiireesti syrjään luullen, että herra on vihainen, "kun kuljetaan hänen tietään".

Varsin vanhaksi ei Matti August elänyt, Hän kuoli äkillisesti jo 1870, ja monessa laivassa silloin "flaku meni kolmivarttiin". Vanhat muistavat vieläkin:

— Kun Matti-patruunille soitettiin sanomakelloja, niin eri lailla soitettiin kuin muille… se kun oli niin erilainen kuin muut. Isolla kellolla lyötiin kahesti ja taas pienellä kellolla kahesti.

Havuja oli hajoitettu vainajan tielle Soviosta Saukonnurkkaan asti. Ja vanhat merimiehet, jotka "stormari" päässä olivat patruuniaan kantamassa hautaan, palasivat hautajaisista punaposkisina.

Heikki-patruuni jäi vain yksin jatkamaan liikettä, eläen lähes 90-vuotiseksi. Vanhanapoikana "Heikku-patruunikin" aina pysyi. Vankka iso mies oli hänkin, ja eli aina vanhojen patruunien ankarissa hyvissä tavoissa. Jo neljän aikana aamulla hän joka päivä teki "stora rondensa" ympäri kaupungin. Jalkaisin patruuni oli tavallisesti liikkeellä, vaikka vanha Hassi sanoi kerran hänelle, että hän ajaisi aina hevosella, jos hän olisi niin rikas kuin patruuni. "Vai niin sinä tekisit!" Heikki vain naurahti. Saattoi hyvänlaatuinen Heikki-patruuni toisinaan tulistuakin, joskus niinkin, että uhkasi pamauttaa toista korvalle, jopa vetäisi takinhihan valmiiksi kouraansa, jotta ei kova tärskäys koskisi kipeästi käteen. Itaraksikin monet moittivat vanhaa patruunia, kun hän "ei antanut anteeksi penniäkään" ja joskus kerjäläisellekin antoi vain jonkun pennin sekä "friimerkkejä" pyyteleville poikasille luovutti ainoastaan yhden kerrallaan, vieläpä onkivapoja kerjääville pojille valitsi valtavasta rytikasastaan aina huonoimmat. Mutta Raahen rautatietä varten Heikki lahjoitti 200,000 markkaa, että "hänkin saa vielä nähä rautatien kotikaupunkinsa laijalla". Raatihuoneelle hän antoi Tukholman arpajaisista voittamansa komean merimaiseman, josta itse Ruotsin kuningas olisi maksanut 3000 kruunua. Sukulaisilleen patruuni lahjoitteli kauniita vanhoja tavaroitaan, mutta jos huomasi, ettei niille annettu arvoa, otti hän ne jälleen takaisin, niinkuin kauniin kellonkin sisarensapojalta, vieden hänelle sen sijaan vanhan laivankronomeeterin, jotta siinä on kyllä sellaiselle. Lahjoittipa patruuni viimein vanhan kaksikerroksisen sukutalonsa sekä suuren rahasumman sukunsa jälkeläisten varaksi.

Kova toimen mies oli kolmaskin veli, Fredrik, jota sanottiin vain komerssiksi — Raahessa ei entiseen aikaan ollut kuin yksi "komerssi", Fredrik Sovelius, ja yksi "asessori", G. A. Hårdh, niin että koko kaupunki enemmittä nimittelemisittä heidät kyllä tunsi ja tiesi. Niinkuin Matti-patruuni, vanhin veli, niin oli nuorinkin, komerssi, iso, komea ja karski mies. Mutta kun Matti saattoi olla raju ja joskus liiankin äkäinen puheissaan, jopa väliin karkeakin, oli komerssi puheissaan ja käytöksessään aina moitteeton, vaikka hänkin kyllä osasi olla ankarakin ja jyrkkä. "Komerssi oli herra!" raahelainen vieläkin muistaa. Kun hän muiden porvarien ja patruunien kanssa oli Isollatorilla, "niin sen näki, että se oli herra!" Erotti hänet toisten joukosta jo etemmäksikin ja "tunsi jo toiseen päähän katua, että siellä on herra". Antoipa komerssin komea ryhti ja ulkomuoto hyvää näköä vierustoverilleenkin. Ainakin Dikmanin ukko, vanha pieni merimiehen käpsä, oli kärkäs kehuskelemaan:

— Kun me Sovion Fredrikin kanssa käveltiin Lontoosa, niin kyllä näki engesmanni, että siinä onkin kaksi komiaa poikaa!

Matin ja Heikin kanssa Fredrik alussa toimi samassa liikkeessä, rakennuttaen laivoja ja monet vuodet niitä kapteenina kuljettaen merillä. Mutta Franzénin vävynä hän 1850-luvulla otti kokonaan haltuunsa päämiehettömäksi joutuneen Johan Langin toiminimen. Laivoja hän rakennutti yhä uusia ja uusia, miltei joka vuosi yhden, joskus kaksikin, ja varusti niitä merille. Johan Langille rakennettiin hänen toimi-aikanaan kolmattakymmentä alusta. Englantilaiset hävittivät Raahessa käydessään muutamia Langinkin laivoja, mutta komerssi rakennutti sijaan uusia. Vanhassa Langin talossa hän asui, ja talossa oli kauppapuoti, torille avautuvine ovineen.

Johan Langin toiminimen Fredrik Sovelius jätti 1891 pojalleen, konsuli Fredrik Oskar Soveliukselle, joka kuitenkin kuoli jo 40 ikäisenä 1896, jolloin liikettä rupesi johtamaan konsulin leski, Rosa Sovelius, Viiden vuoden kuluttua hän jätti vuorostaan vanhan Langin liikkeen vanhimmalle pojalleen, Bertil Soveliukselle — nykyään alkuperäisen nimen ottaneena taas Sovio.

Yli 70-ikäisenä kuoli komea komerssi 1897, ja silloin vanhasta polvesta jäi enää elämään vanha Heikki. Tämä Raahen viimeinen patruuni kuoli vasta 1904.

* * * * *

Raahen vanhoja suurporvareita olivat myöskin hyvin muistetut Fellmanin veljekset, Johan ja Baltzar, jotka olivat kuulun pappissuvun jälkimiehiä, mutta myöskin vanhan ja suuren raahelaisen kauppiassuvun jälkijoukkoa, niin etteivät he suinkaan olleet aivan muukalaisia Raahessa. Veljesten isä, Jaakko Fellman, rovasti Niilo Fellmanin poika, oli parhaina päivinään 1775 tienoissa tullut Raaheen kauppa-apulaiseksi rikkaalle Baltzar Freitagille ja viisi vuotta palveltuaan päässyt talon vävyksi. Ja Maria Freitagilta papin pojanpojat saivat sitten vanhaa raahelaista kauppasaksankin verta suoniinsa. Jo nuorena miehenä lähti 1781 syntynyt Johan merille, kävi kauppakoulun Englannissa, oli porvarina Tukholmassa ja kapteenina palasi Raaheen. Mutta Baltzar, joka oli syntynyt 1789, pysyi vain kotikaupungissa, rikkaan enonsa Didrichin liikkeessä kauppamiehenä ja oppipoikana, hoitaen asiansa niin hyvin, että eno lahjoitti hänelle kokonaisen kaupunkitalon. Vanhojen ukkojen kuoltua — Jaakko Fellman kuoli 1803 ja Didrich Freitag 1817 — veljekset aloittivat oman liikkeensä, ruveten muiden Raahen patruunien tapaan rakennuttamaan ja varustamaan laivoja, ostamaan ja lähettämään ulkomaille maakunnan tavaraa. Isä Fellmanin laittamassa talossa Pakkahuoneenkadun varrella, lähellä Isoatoria, oli veljesten päämaja ja liikepaikka. Siinä oli veljesten kauppapuoti, yksinkertaisesti sisustettu asuinhuoneisto ja liikkeen konttori. Vanhempi veli, "Fellmanin kapteeni", joka "olisi kelvannut vaikka sotalaivan kapteeniksi", harvapuheinen ja umpimielinen mies, hoiti koko liikkeen ja kirjeenvaihdon, kun taas nuorempi veli asioitsi ja teki kauppaa maanukkojen kanssa sekä hoiti taloa ja maanviljelystä. Kaikissa asioissa Johan oli säkkinä ja Baltzar suuna. Siihen nuorempi veli hyvin sopikin, puhelias "Paltsu-patruuni", jota koko kaupunki nimitti vain "Paltsuksi". Konttorissaan istuivat veljekset, toinen pöytänsä ääressä jurottaen, toinen taas pöytänsä vieressä avonaisena ja hyväntuulisena ja aina valmiina porisemaan asioilla käyvien ukkojen kanssa.

Johan Fellman oli lyhyehkö mies, vanhana jo valkeapäinen. Ukon tukka riippui pitkänä mustan hatun alta, kun hän musta pitkätakki päällään keppi kädessä mennä köpitti Pakkahuoneenkatua torille, seisoi siellä rannassa merta katsellen tahi istuskellen Pakkahuoneen vieressä penkillä, ja sitten lähti kädet selän takana astelemaan laivavarvia kohden. Maahan katsellen vanha kapteeni astuskeli eikä puhunut sanaakaan kenellekään vastaantulijalle. Eikä moni kuullut hänen varvissakaan puhelevan. Vain kerran kuultiin ukon puhuvan, kun hän lastuakalta, joka taitamattomuudessaan oli ottanut koriinsa laivanteossa tarpeellisen krampun, sieppasi puun pois ja kivahti:

— Mene pois ilman eppäilemättä!

Paltsu-patruuni oli vain pikkuinen matala mies, mutta paksu ja leveäselkäinen ja leveäkasvoinen, niin että ihan leuka riippui. Matti-patruuni kerran, kun herrat seisoskelivat rannassa merta katsellen, mittasi kyynäräkepillään Paltsu-patruunin selän, todeten:

— Tuosapa on yhtä leveästi kuin pitkästikkin!

Jos Johan-kapteeni oli juro ja puhumaton, kyllä Paltsu-herra piti puhetta hänenkin puolestaan. Iltaisin Paltsu useasti meni pihapirttiin juttelemaan työväen ja maalaisukkojen kanssa. Siellä hän saattoi tuntikaudet istua ja puhutella ukkoja ja itsekin kertoa, kuinka hän ennen nuorena ollessaan "kahenkymmenen vanhaksi kulki kolttu päällä isänsä peräsä", ja mitenkä ennen vanhaan muuan hänen äitinsä setä, Upsalan koulut käynyt pappi Freitag, oli ollut niin vahva mies, että oli peukaloinut hevosenkengän suoraksi ja sentähden saanut kolme kertaa käydä Ruotsissa valalla, että "mitä voimaa hänesä on". Mutta miestä olikin nuorena juotettu karhunmaidolla.

Keppi kädessä ja lampaannahkaiset kintaat kepissä riippumassa Paltsu-patruuni useasti tallukoi kalarantaan, kun pauhapaatit olivat tulossa mereltä. "Mitä on suurimmat?" patruuni jo rannasta huuteli kalamiehille, ja kun paatinnokka jysähti rantaan, kiirehti hän kalamiesten kanssa kiskomaan venettä maalle, huutaen:

— Hurrakkaa… hurrakkaa! Minäkin hurraa — — a — — aan!

Maalaisille paksu patruuni huikkaili kadulla:

— Tulkaa ostamaan suoloja! Minulla on hyvä mitta!

Kaupungilla liikkuessa Paltsun taskussa oli aina lakritsaa, "rössokeria", tahi venäläisiä paperipäällisiä rimsuniekka karamellejä, joita hän jakeli lapsille, milloin vain pysähtyi heidän kanssaan juttelemaan. "Tahokko sinä, lapsi, tupakkaa?" ukko tavallisesti kysäisi. Ja lapsilla Paltsu monesti kitketti rikkaruohoa pelloistaan tahi teetti muuta keveää työtä, antaen palkkaa kolme kopeekkaa päivältä sekä makeisia.

Mutta silloin lapset eivät olleet oikein hyvillään, jos kohtasivat Paltsu-herran ollessaan matkalla laivavarviin isälle ruokaa viemään. Sillä Paltsu monesti "passasi päälle" kahdeksan aikana, kun tiesi ruokaveron silloin olevan menossa, pysäytti tytön ja kysyi:

— Mitä korisa on?

— Pottuja ja jauhopuurua vain, voi tyttö vastata, ja Paltsu oli tyytyväinen. Väliin ukko itse silmäsi koriin ja totesi hyvillään:

— Lapskooria… se on oikeaa työmiehen ruokaa.

Mutta joskus ukko kauhistui:

— Kryynipuurua! Ja vielä silimä keskellä!

Ja siitä Paltsu-patruuni pääsi neuvomaan merimiesten eukkoja:

— Keittäkää te miehille oikeaa miehenruokaa, niinkuin talakkunaa… eikä viskusoppia ja kryynipuuroja.

Paltsu itse ei juonut edes kahviakaan ja oli vihainen, kun työmiehet sitä särpivät. Kadulla kävellessään hän toisinaan pysähtyi akkunan kohdalle nähdäkseen, häärivätkö pikku mökin eukot kahvinkeitossa.

Niinkuin Soveliuksen Matri-patruunille kelpasi kaikenlainen maanukkojen tavara, niin myös Fellmanin Paksulle, joka muutenkin oli hyvä auttamaan kaikkia anovaisia. Paltsunkin makasiiniin karttui suuret röykkiöt auskareita ja puulapioita ja vaikka mitä kamaa, puisia kengänpohjiakin.

Jo nuorena tuli Fellmanin veljeksille kauppa-apulaiseksi Lars Fredrik Leufstadius, tupakkatehtailijan poika, ja hän sitten pysyikin talossa isäntäinsä eliniän, vaikka alkuvuosina Johan-kapteeni sanoikin, kun poika oli ripustanut jonkin kuvan huoneensa seinälle:

— Ota pois! Ei se ole sinun seinäs.

Vanhan Paltsun seurassa Leufstadiuksen usein nähtiin kaupungilla liikkuvan. Ahkerana miehenä Paltsu vielä vanhanakin nousi jo 4—5 aikana ylös ja lähti kaupungille kävelemään, ja Leufstadius seurasi mukana. Hiljalleen vanha lihava herra liikkui, joka kadunkulmassa hän pysähtyi hengähtämään, ja silloin Leufstadius aina asetti keppinsä patruunin selkäpuolelle tueksi.

Vanhoinapoikina Fellmanin veljekset elivät koko ikänsä, vanha naimaton sisar, Saara, oli heidän taloudenhoitajansa, vanhoja olivat talon palvelijatkin ja vanha oli talon hevonen, jolla Paltsu talvella ajeli loikoen pitkässä vanhassa reessä, taikka körötteli kesäisin istuen vanhoilla rattailla. Kuoli sitten vanha Saara 1858, ja veljekset jäivät vain palvelijain ja Leufstadiuksen kanssa elämään. Kuoli jo Paltsu-patruunikin 1863, ja juro Johan eli yksinään vielä kahdeksan vuotta, joutuen viimein, lähes 90-vuorisena, hänkin kalmistoon veljensä viereen 1870.

Vain pari polvea Fellmanit elivät Raahessa, mutta oikeiksi raahelaisiksi he jo ennättivät tulla. Vieläpä veljekset, muistellen omaa nuoruuttaan, jolloin eivät Raahen koulussa päässeet kovin pitkälle, ainakaan omissa ammattitiedoissaan, lahjoittivat suuren osan omaisuudestaan kaupunkiin perustettavaa "porvari- ja kauppakoulua" varten. Ja näillä rahoilla — 74,582 hopearuplaa ja 1000 ruplan talo — sitten Raahen kauppaopisto pantiin pystyyn 1882, ja samoilla rahoilla se toimii vieläkin. Monet vanhan merikaupungin poikavarsat, niin hyvin entisten patruunien jälkeläiset kuin kapteenien ja merimiesten pojat, ovat kauppakoulun korkean mäen kiivettyään kyenneet nousemaan vanhojen patruunien toimialoilla hyvinkin huomatuille sijoille.

Papillista pohjaa oli Montinienkin suku, joka Raahessa kävi kauppaa ja kulki merellä monessa polvessa ja monissa miehin. Turunmailta 1729 saapunut Raahen pappi, Mikael Montin, oli vain tullista tullut raahelainen, mutta kun jälkipolvi rupesi muiden porvarien tavalla porvaroimaan, ja sai sukuunsa kaupungin vanhaa kauppiasverta Friemaneilta, Sovelluksilta ja Junellilta, oli papin jälkipahna kohta aitoa Raahen kansaa. Sitä kyllä vanha Raahe ei oikein saattanut ymmärtää, että papinpojasta voi tulla mitään muuta kuin pappi tahi muu sanan ja kirjan mies, mutta silloin oli papinpoika jo vähän pilalla, kun se rupesi porvariksi ja merenkävijäksi. "Ei tullut siitäkään isänsä poikaa!" raahelainen saattoi päivitellä. Mutta Mikaelin pojat vain rupesivat porvareiksi ja menivät merellekin — tosin vanhin veli, Mikael, luki papiksi. Abraham, 1735—1809, oli Raahessa etevänä kauppamiehenä ja raatimiehenäkin, samoin taas hänen poikansa, toinen Mikael, rikkaan Friemanin vävy, joka eli 1766—1843 ja rakennutti komean talon Montinien vanhalle paikalle Isontorin laitaan. Mikaelin kuusilukuinen poikaparvi oli myöskin, kuka porvarina ja patruunina, kuka kapteenina ja "kellarimestarina". Parhaiten Raahe muistaa vielä Johan Montinin, syntynyt 1807, kuollut 1893, kapteenin, raatimiehen, kauppamiehen, joka asui Kirkkokadun ja Mentzerinkadun kulmauksessa Friemanin naapurina. Durchmanin yhtiössä Johanilla oli osuutta, mutta mikään suuri laivanvarustaja hän ei ollut. Sen sijaan raatimies oli suuri maamies, viljellen vainioittain ruista, ohraa ja perunoita. Syksyisin aina saatiin talossa puida 30:kin riihtä. Tarvittiinkin talossa puimista, sillä lähes pariinkymmeneen nousi perillisten joukko. Hyvillä hevosilla Johan Montin aina ajeli, joskus sellaisellakin menijällä, että kärryissä istuja vain hajusta tiesi hevosen olevan edessä. Ja kun raatimies ajaa hurautti Raahesta Saloisiin, niin kärryille poikittain pistetyt onkivavat vain rätisivät sattuessaan virstan tolppiin: "trat-ta-ta-trat!"

Suurempana porvarina ja laivanvarustajana muistetaan taas Henrik Montin, joka oli osakkaana Reinin liikkeessä ja asui isänsä rakennuttamassa talossa Isontorin laidassa. Heikki oli isoääninen iso mies, yrkky ja äkäluontoinen patruuni, joka roimasti liikuskeli Isollatorilla ostellen maalaisilta mastopuita kilvan yhtä roiman ja äkäpäisen Matti-patruunin kanssa. Heikki Montin kuoli jo varsin aikaisin, 1866. Nuorin Mikaelin pojista oli Frans, joka toimi väkijuomakaupan omistajana hoitaen "Montinin kellaria"; sitten oli pari velimiestä kapteenina laivoja kuljettamassa sekä muuan joutui Helsinkiin Kaartin pataljoonan asevaraston hoitajaksi.

* * * * *

Sananjulistajasta ottivat juurensa Durchmanitkin, jotka niinikään muutamia polvia elivät Raahessa rikkaana patruuni- ja porvarisukuna saaden kaupungin kauppamiehiltä, Fagervikiltä, Lackelta ja Pölckiltä, Raahen verta suoniinsa. Pohjalaisen papin, Anders Durchmanin poika, Mikael, syntynyt 1762, kuollut 1827, rupesi Raaheen kauppamieheksi, ja hänen poikansa Zachris, joka eli 1801—1872, oli Raahen suuruuden ajan suuria patruunia, laivanvarustajia ja vanhoja merenkävijöitä niinkuin muutkin patruunit. Brahenkadun ja Mentzerinkadun kulmassa oli Durchmanin kauppatalo ja kauppapuoti, jossa Zachris-ukko teki kauppaa maalaistenkin kanssa ja makseli työmiehilleen palkkaa, päivitellen:

— Hm, hm, hm… ei piisaa pienekkään… taijatta pussiniki tyhjentää.

Vanha Zachris-patruuni oli lyhyt ja paksu äijä, ja "Kolmituumaiseksi" Raahekin häntä leikillään nimitti. Tiesi sen ukko itsekin, mutta ei ollut siitä ensinkään hyvillään. Naulojenostajakin kun tuli kauppaan, ukko sanoi puotipojalle:

— Annappa tuolle nauloja!… puoltoistatuumasia, kakstuumasia ja… muuantuumasia.

Poika tiesi sanomattakin, että "muuantuumaset" olivat kolmituumaisia.

Viheriäisessä palttoossa Durchman-patruuni kulkea kepsutteli kaupungilla, ja vaikka hän olikin vain "Kolmituumainen", oli hänellä neljä komeata tytärtä. Muuan niistä oli koko kaupungin ihantelema "Durchmans Fia", jota kyllä kelpasi Raahen erikoisena nähtävyytenä mainita muukalaisellekin. Tämä erinomainen kaunotar, Emma Sofia Durchman, meni sitten naimisiin kapteeni Höckertin kanssa.

Vanhan Zachris-patruunin jälkeen eli Raahen porvarina vielä hänen poikansa, Frans Zachris, joka oli isänsä toverina kauppaliikkeessä ja sitten jatkoi liikettä yksinään. Mutta häneen loppui Raahen Durchmanien porvaroiminen.

Suurporvareita ja oikeita vanhoja raahelaisia olivat aikoinaan Friemanitkin,[33] jotka jo 1700-luvun alkupuolella koteutuivat pieneen rantakaupunkiin, ja sitten elivät neljä, viisi polvea kaupungin ensimmäisten eturiveissä. Etelästä, Turun puolesta, oli ensimmäinen Frieman, Olof (1691—1774), tullut ja hänen poikansa Johan (1728—1790) oli jo varakas kauppias ja kaupungin raatimies sekä postimestari. Rikas porvari oli hänenkin poikansa, nuorempi Johan Frieman (1774—1845), joka asui kahden tonttimaan isäntänä Isontorin etelälaidassa, Kirkkokadun varrella, Soveliusten, Montinien ja Ervastien naapurina. Hänen talossaan Aleksanteri I:kin majaili käydessään Raahessa 1819. Rikas mies oli Johanin veli Nilskin (1788—1833), joka toisien suvunjäsenten kuoltua ja hävittyä joutui nimen säilyttäjäksi. Hänen poikiaan oli kolmas Johan, joka eli 1816—1878, ja oli Raahen viimeinen Friemanin kauppias sekä asui Kirkkokadun varrella, vastapäätä Johan Montinia. Tämän poika, entisen "Aspegrenin pankin" johtaja, Ivar Frieman, kuoli naimatonna 1910, ja tytär, Aina Frieman, kirjakauppias, kuoli 1912. Niinkuin muutkin Raahen porvarit, niin Friemanitkin saivat ympäristöstään vanhaa Raahea suoniinsa, joutuen naimisiin Pölckeistä, Pasasista, Montineista ja Langeista, sekä taas puolestaan antoivat omaa vertaan Forbuksille, Sovellukselle, Montineille, Svanljungeille ja Fagervikeille.

* * * * *

Suur-Raahen suuria patruuneita oli myöskin Johan Gustaf Rein, joka oli alkuaan Vaasan lähtöä, syntynyt siellä 1821. Rein tuli Raaheen vain kirjanpitäjäksi kauppaneuvos Franzénille, mutta pian hän rupesi omaksi isännäkseen ja otti rikkaan patruuni Ahlqvistin toimekkaan tyttären, Helena Charlottan, emännäkseen. "Reinin komppania", jossa oli osallisina useita Raahen porvareita, oli Reinin pääjohdossa, ja se varusti merille toistakymmentä laivaa. Brahenkadun ja Pakkahuoneenkadun kulmassa, matalassa puutalossa, "Vanhassa-Reinissä", jossa kauppias Mikael Jurvelius oli ennen porvaroinut, oli Reinin patruunin liikepaikka. Myöhemmin patruuni sai uuden porvaripaikan kauppias Karl Napoleon Hedmanssonilta Isontorin laidasta, vastapäätä entistä Johan Friemanin taloa. Siihen ukko yhdisti vielä Petter Frans Ahlqvistilta ostamansa talon, joka oli rakennettu entisen kistun paikalle.

Reinin patruuni oli älykäs ja toimekas mies, ahkera kirjallisuudenkin harrastaja. Tukevana harmaapartaisena ukkona hän silmälasit nenällään asteli pää pystyssä kadulla ja näytti, "ettei hän alas näe ensinkään". Toimekas oli patruunin rouvakin. Kerran kun taloon tuli käymään saksalaisia matkamiehiä, rouva komensi koko palveluskunnan ja työväen seisomaan vartiokujana kahta puolta talon porttia. Ihmetellen vieraat katselivat tällaista suurenmoista vastaanottoa.

Mutta alkuunsa loppui Reinin patruunin hyvästi alettu raahelainen toimi ja nimi. Patruunilla oli vain pari tytärtä, joista toinen joutui naimisiin Saksanmaalle ja toinen kuoli parhaassa tytäriässään. Patruuni itse kuoli 1895.

Reinin patruunin appiukko, Ahlqvistin patruuni Petter Ludvig, ei myöskään ollut aivan perinnäisiä raahelaisia.[34] Hänen isänsä, kapteeni Petter Erik, vaikka pääsikin äidin avulla vanhoihin raahelaisiin, Hajahneihin, oli tullut Raaheen vasta 1700-luvun viimeisellä kymmenellä. Isä-Petter ei kyllä ollut vielä mikään patruuni, elihän vai huonoissa varoissa ja alituisesti velkojain ahdistamana ja kuoli 1804. Mutta poika-Petter, joka oli syntynyt 1799, jo pani Kirkonmäen laidassa, lähellä kirkkoa, hyvälle alulle kaupankäynnin, ennenkuin ennätti kuolla eräällä Kuopion matkalla 1834. Ja sitten hänen leskensä, Anna Charlotta, lähtöisin vanhasta Jurveliusten kauppasuvusta, toimi kuin oikea kauppamuori, ja vanha kunnon raahelainen. Rouva piti liikettä pystyssä, kulki markkinoilla Kalajoella, Kuopiossa ja Kajaanissa niinkuin muutkin patruunit, ja kauppa kävi mainiosti. Oli rouvalla kyllä apulaisena poikansa, Mikael Ludvig, jonka hoitoon hän jätti liikkeen vasta 1870. Mutta sittenkin muori vielä itse hääri kaupassa myymäpöydän takana, pienenä ja käpristyneenä, lammasnahkaturkit vain päällään, ja aina ystävällisesti nyökäyttäen tulijoille: "Päivää-päivää!" Ei tiennyt eukko kylmästä eikä "vedosta" mitään. "Mikä se on traaki?" hän vain saattoi ihmetellä, kun toiset siitä puhuivat. Kerran Kuopiosta tullessaankin oli rouva "niin jääsä, että reestä kannettiin sissään, eikä kuollut sittenkään". Mutta hiiriä muori pelkäsi. Kun puotineitsyet tahtoivat toimittaa aina puodissa vartioivan rouvan pois, he rupesivat vain hätäilemään: "Voi, voi, tuolla on hiiri… mihin se nyt joutui?" Silloin traakia pelkäämätön rouva taaperteli kiireesti toiseen huoneeseen. Toimekas rouva piti paljon hyvistä hevosista. Kun vain joku ajoi ohitse komealla oriilla, mummu tuli kaupastaan kadulle ja pysäytti ajomiehen, jotta saisi tarkemmin katsoa ajokasta. Hiukan yli 90 ikäisenä kuoli tämä toimenmuori 1890.

Toimekkaita kauppamiehiä olivat Anna Charlottan pojatkin, Mikael Ludvig ja Petter Frans. Edellinen jatkoi äitimuorin liikettä Pakkahuoneenkadun varrella, ja "Ransa" rakensi talon kistun paikalle. Ludvig oli porvarien eturivin miehiä, toinen veli taas oli "enemmän aatteen miehiä". Petter Frans toimitti kaupunkilaisille kirjallisuuttakin sekä pystytti herroille hyvän uimahuoneen ja kylpylän Pitkäänkariin. Mutta näihin toimenmiehiin Ahlqvistin suku Raahessa loppui, sillä molemmat veljekset kuolivat vanhoinapoikina, Mikael Ludvig 1885 ja Petter Frans 1867.

* * * * *

Patruunien parvessa liikkuivat täysin oikeuksin Fagervikitkin, joiden sukujohto veti Raahen taakse, Pyhäjoen Parhalahdelle.[35] Sieltä tuli Isonvihan jälkeen Raaheen porvariksi Matti Fagervik, alkuaan Parhalahti, "jalosyntyinen ja hyvin kunnioitettu" herra, joka nai Forbuksen Kristinan ja sai poikia ja tyttäriä. Näistä Henrik, syntynyt 1733, kuollut 1787, joutui Margaretha Pölckin kanssa Fagervikin nimen säilyttäjäksi, saaden tyttäriä Durchmaneille, Hajahneille ja Lundbergeille annettavaksi sekä pojan, Johanin, (1777—1836), joka taas otti tyttären Hajahnilta. Tämän vanhemman Johanin poika oli viimeinen Fagervikin patruuni, nuorempi Johan Fagervik, joka oli ainakin yhtä jalosyntyinen ja hyvin kunnioitettava kuin Parhalahden Mattikin. Patruuni asui Pohjantullissa Reiponkadun kulmassa, ja kävi suurta kauppaa varsinkin maanukkojen kanssa, niin että väliin oli talon koko piha täynnä savonäijien hevosia ja kuormia. Fagervikin patruuni oli oikeita vanhankansan miehiä. Rahansakin hän vain säilytti kotona arkussa, ja kotiportista poistuessaan hän useinkin kuin tervehtien ja menestystä etsien kumarteli eri ilmansuunnille, ennenkuin lähti kävelemään kaupungille. Toimekas oli talon rouvakin, keskimmäisen Johan Friemanin tytär, Augusta Elisabeth, syntynyt 1812, aina kotona hyörivä emäntä, joka ei ollut käynyt Piehinkiä etempänä. Lapsettomina nämä vanhat raahelaiset kuolivat, patruuni 1871 ja patruunin emäntä vasta 1901, ja niin loppui Fagervikien suku.

* * * * *

Patruunimiehiä olivat Lundbergitkin, jotka Ruotsista purjehtivat kahdessakin otteessa[36] ja vain parin polven ajan pysyivät kaupungin porvareina, ennättäen kuitenkin jo siinäkin ajassa rysäyttää pystyyn tavattoman tulimyllyn sekä lyödä kokoon kymmeniä laivoja. Keväällä 1800 tuli Skellefteåsta Erik Lundberg Durchmanille kauppa-apulaiseksi, ruveten myöhemmin itsenäiseksi porvariksi. Mutta vasta Erikin poika, raatimies Johan Sivert (1813—1895) nousi patruunien riviin, ruveten toisten porvarien kanssa laivanvarustajaksi, ollen "Lundbergin komppanian" päämiehenä. Suuri yritys oli myöskin Ruonanojan suuhun rakennettu tulimylly, jossa oli osakkaana kauppaneuvos Sivert Lundberg, Tämä Lundberg tuli Ruotsista 1849 Johan Sivertille, sukulaiselleen ottopojaksi ja apumieheksi, ja oli sitten osallisena Lundbergin laivanrakennusyhtiössäkin. Nuorempi Sivert kuoli 1894, ja liikettä jäivät jatkamaan hänen poikansa, kunnes 1900-luvun alkukymmenellä lopettivat ja muuttivat pois paikkakunnalta.

* * * * *

Suurten kauppasaksain joukossa liikkui myöskin Konrad Brander, joka oli laajan Brander-suvun jälkeläisiä Porin puolesta oli 1700-luvun jälkipuoliskolla Konradin isä, Gabriel Brander (1758—1809) tullut Raaheen porvariksi ja päässyt raatimieheksikin. Rikkaan Matti Soveliuksen vävyksikin Satakunnan mies nousi ja sai muutamia tyttäriä sekä neljä poikaa raahelaisille kapteeneiksi, kauppamiehiksi ja raatimiehiksi. Toimekkain oli nuorin veli, Konrad (1801—1880), joka ensin kapteenina mittaili meriä ja sitten rupesi kauppamiehenä mittailemaan tavaroita. Brahenkadun ja Cortenkadun kulmassa pitkällä, laihalla ja "häjynkurisella Konkalla" oli kauppatalonsa. Kauppamiehiä olivat toisetkin veljet, Adolf oli vain kapteeni ja hukkui merimatkalla. Adrian, vanhin veli (1788—1854), oli raatimieskin ja asui Durchmanin naapurina Mentzerinkadulla. Mutta Fredrik (1792—1863), paksuniskainen porvari, teki kauppaa Kirkonmäellä vastapäätä vanhaa koulutaloa, ja sanottiin häntä "Kirkko-Branderiksi". Oli ukko ennen kapteeninakin ohjannut laivaa merillä, jopa oikein ihastunut Franzénin prikiin, Rosinaan, jota vielä vanhanakin kehuskeli:

— Ja se Russiina oli hyvä laiva: kerran ventattiin, niin oltiin Vaasasa!

Branderien perilliset kuolivat nuorina tahi muuttivat Raahesta muualle. Konradin poika, Axel, meni naimisiin, mutta kuoli lapsetonna, ja tytär, Selina, antoi vanhaksi tultuaan kauppaliikkeensä Pyhäjoelta tulleen Haglundin hoitoon, ja sinne jäi lopulta Konradin kokoama tavara. Kauniit köpenhaminalaiset kahvikupitkin alennettiin varsin keittiökupeiksi.

Patruunien riveissä asteli aikoinaan vielä Anders Gustaf Candelin. Hän oli tullut vävyksi vanhalle raahelaiselle kauppiaalle ja raatimiehelle, Johan Lauraeukselle, saaden samassa kaupassa Elisabethinsa kanssa valmiin ja täysinäisen kauppatalonkin. Konrad Branderin naapurina Cortenkadulla talo oli, lähellä Kirkonmäkeä ja kaupungin apteekkia. Mutta Candelinin ukko kuoli jo 1863, ja pojat hävisivät pian pois koko kylästä.

Siinä 1850—60-luvuilla vielä joku vanhan polven porvari lopetteli kauppatoimintaansa ruveten poistumaan patruunien parvesta. Niinpä jäivät joukosta pois vanhat porvarit Lacke, Lundström, Andersson ja Bergh. Ja Karl Napoleon Hedmansson, punanenäinen, punaviheriä-peruukkinen, "Heemanssonnin Kalle", heitti kauppapaikkansa Reinin patruunille. Henrik Ahlholmin leski, Johanna Mathilda, suuri tervaporvari, keikahti nurin ja jätti talonsa kaupungin sairaalaksi. Vanha Abraham Hajahnkin lopetti liikkeensä Fellmanien naapuritalossa ja meni Mettalaan maata möyrimään.

Kaupankäyntiä.

Laaja maakunta tarvitsi Raahen pientä rantakaupunkia, joka tuotti sille suolaa ja muuta tavaraa merien takaa, ja pieni Raahe tarvitsi laajaa maakuntaa, joka toi sille tervaa ja voita ja kaikenlaista maantuotetta.

Tervaa oli maakunnassa poltettu jo satoja vuosia, ja kaukaa sydänmailtakin vedätetty rantaseutujen satamapaikkoihin. Niinpä ohjautui tervanjuoksu Raaheenkin rantapuolilta aina Kalajokea ja Siikajokea myöten sekä sisämaista Nivalan, Haapajärven, Reisjärven, Pyhäjärven, Pyhännän, Kärsämäen ja Kestilän metsämaista, jopa aina Savosta saakka. Tervahauta savusi entisaikaan miltei jokaisessa, nyt jo metsättömän rantapitäjän talossa, ja sydänmaiden mäntyiset kankaat olivat kesäisin tervaisen autereen verhossa. Talvella Raahe sai ottaa vastaan ylimaiden tervasadon. Helmi- ja varsinkin maaliskuussa, vielä joskus huhtikuussakin, ukot ajoivat kesäisiä tervojaan, milloin kymmenkunta, parikymmentäkin, vieläpä kolmekinkymmentä tynnyriä yhteen menoon. Paakinahon Jaako vedätti Soveliukselle 1866 huhtikuussa 33 tynnyriä. Mutta toisekseen ukot taas saattoivat ajella vain viittä, kuutta tynnyriä, ja joskus tulla kyyditen yhtä ainoaa terva-astiaa. Lähiseutujen, Paavolan, Piehingin, Vihannin tervamiehet voivat ajattaa tuotteensa kesälläkin, pari, kolme tynnyriä kerrallaan. Pyhäjoella, Siikajoella ja Kalajoella oli Raahen porvareilla oma asiamiehensä, joka kokosi ympäristön tervaa varastoon. Kalajoellakin oli entiseen aikaan Hendelinin ukko raahelaisten tervaherrana. Jahdilla sitten kuljetettiin tervat Raaheen. Hyvänlainen hinta maksettiin tervasta 1840-luvun lopulla: kahdeksan ja kymmenenkin ruplaa ukot saivat tynnyristä, ja 1851 maksettiin jo kymmenen ja puoli. Mutta sitten 1852 tervan hinta yhtäkkiä putosi kahteen ja puoleen ruplaan, menipä Itämaisen sodan aikana 1854 ruplaan 70 kopeekkaan. Eikä se siitä enää kovin kohonnut; esim. 1861 oli tervatynnyrin hinta 2:50—3:—ruplassa, ja kun tuli markka-lasku, 10—12 markassa. Mutta silläkin hinnalla täytyi tavara antaa, sillä maakunta tarvitsi rahaa, ja terva oli monen parasta myytävää.

Jo 1700-luvun lopulla saatiin Raaheen tervahovi meren rannalle Ruonanojan suulle. Tänne ajettiin maakunnan terva, tarkastettiin ja pantiin suuriin makasiineihin. Hovin pääherra asui Pikimäellä, ja vartavastiset "fräkärit" tarkastivat, "fräkäsivät" joka tynnyrin. Vanha Kalle Burman oli entiseen aikaan fräkärinä, sitten myöskin vanhat luotsit Kalle Läksy, Kalle Sabutsky ja Johan Tabell. Varsinkin Läksyn äijä oli äkäinen tarkastusmies, saattoi vaikka kirveellä räiskäyttää tynnyrin säpäleiksi, jos rautarassilla tutkiessaan oli huomannut, että terva oli huonoa sotkua.

Paljon kasaantui tervahoviin ja Pikimäelle tynnyreitä, monet makasiinit, ranta ja mäki täyteen. Siinä 17—18-sataluvun taitteessa saattoi hovin kautta kieriä 4000—5000 tynnyriä ja Itämaisen sodan aikana 7000—8000. V. 1860 vietiin Raahesta ulkomaille 4,769 tervatynnyriä, jopa 1857 aina 11,809 tynnyriä.

Toinen tärkeä metsänvilja, jota maakunta vanhaan aikaan valmisti ja vedätti Raaheen, oli potaska. Suurien koivumetsien maat olivat parhaita potaskamaita. Sekä rantakylissä että kaukana Suomenselän vierteillä, Pyhäjärvellä ja aina Pielavedellä sitä poltettiin ja tuotiin Raaheen. Kestilän kirkollakin Junkkarin äijä ja Silkoniemen ukko sekä Rasin muori löivät koivuja pinoon ja polttivat tuhaksi, uuttivat tuhan lipeäksi, keittivät lipeän ruskeaksi potaskaksi, jonka vielä "potaskauunissa" "kalsuneerasivat", polttivat, niin että se tuli "taivaankarvaiseksi". Tynnyreissä vedätettiin potaska Raaheen ja leivisköittäin sitä myytiin. Jotkut isännät saattoivat tuoda kerralla kolmisenkymmentäkin leiviskää, toiset vain kuusi ja kolmekin, joku vain 17—18 naulaa, V. 1850 saatiin potaskaleiviskästä neljä ruplaa, mutta pian se aleni kolmeen, jopa kahteen ja yhteenkin ruplaan. Tuhansin leivisköin Raahen porvarit keräsivät potaskaa aittoihinsa, esim. 1857 13,176 leiviskää, ja 1859 11,344 leiviskää, mutta 1860 vain 2,360. Siitä alkaakin potaskan, samoin kuin tervankin tuotto vähentyä. Kun valtio otti suuret metsät haltuunsa, ei niihin enää kenellä tahansa ollut asiaa.

Enemmän kuin potaskasta saatiin sentään rahaa voista, jota joka talossa varattiin myytäväksi. Kesänaika, jolloin karja sai herkutella rehevällä kesäruoholla, oli parasta voin tuottoaikaa, ja silloin sitä pitkin kesää kerättiin, isoissa taloissa monet suuret saavit täyteen. Syyskuulla, ennen varsinaisia syysmarkkinoita, oli Raahen kauppiailla miltei koko kuukauden kestävät voimarkkinat. Maakunnan voikuormia ajoi silloin tien täydeltä joka suunnalta kaupunkiin, isoisimmat isännät komeasti kolmellakin hevosella, joka kuormassa voitynnyri. Kaukaisimmat voinajajat olivat jokien latvoilta, Pyhäjärveltä ja Pyhännältä asti. Olipa jokilatvojen takaakin Pielaveden ukko saapunut ja saanut rekipelillä taikka purilailla ajaa Maanselänlahteen ja siitä soutaa yli Pyhäjärven, ennenkuin pääsi kärrypeleihin. Yhtäpäätä saivat patruunit kaikkine apumiehineen punnita voita ja työntää tynnyreihin. Kolme-, neljäkymmentä leiviskää oli isojen äijien tynnyreissä, sitten parikymmentä ja kymmenkunta pienemmillä ja toisilla taas vain kolme, neljäkin. Kuusi, seitsemän ruplaa maksoi patruuni voileiviskästä 1840-luvulla, mutta 1853—54 maksettiin siitä vain 2:15—2:30 ruplaa, ja sitten 1860 kolmisen ruplaa. Raahen patruunien koko vuoden yhteinen voisaalis 1859 oli 9,241 leiviskää ja 1860 jo 13,563 leiviskää.

Talvella maanukkojen kuormassa saattoi olla joitakuita nauloja taliakin, joskus kolmattakin leiviskää, ja 1850 vaiheilla maksettiin kuusikin ruplaa leiviskästä, mutta 1860 oli sen hinta vain kolmessa. Vuoden 1859 nimissä vei raahelainen ulkomaille 251 leiviskää talia ja seuraavana vuonna vain parikymmentä. Joskus ylimaan mies toi patruunilleen muutamia kappoja nauriitakin, joskus lehmän, väliin pari kuormaa tuohia, ja Ainalinkylän Ollankedon ukko toi 12 1/2 kyynärää emäntänsä kutomaa puolivillaista kangasta, saaden siitä 20 kopeekkaa kyynärästä.

Mutta kaukaisen ylimaan miehet Suomenselän kangasmailta ja vedenjakajan takaakin, Savosta ja Pohjois-Hämeestä, vedättivät Raahen laivapatruunille mahtavia mastohonkia sekä muitakin laivanrakennuksessa tarpeellisia suurpuita. Ylimaiden hiekkakankailla kasvoi silloin vielä iänikuisia petäjiä, joiden lakkapää latva saattoi kohota maakamarasta ylös kymmenin sylin, jättiläishonkia, joiden latvapuoli 15—20 sylen päässä vielä oli kyynärää paksu läpimitaten. Sellaisia petäjiä kaadettiin Iisalmen sydänmaillakin Linnalan talon Markkalankankaalta. Samanlaisia aarniopuita kasvoi muuallakin sydänmaan navoilla, Kiuruvedellä, Pielavedellä ja Keiteleellä, Pihtiputaalla ja Viitasaarella sekä Pyhännän Tavastkengän puolessa. Kaikkein suurimpia kankaankummituksia piti jo olla kuusi, jopa kahdeksankin hevosta vetämässä, vaikka tavaton mastopuu oli jo sellainenkin, jonka eteen tarvittiin vain kolme, neljä vetäjää. Kahden reen varassa metsänmies makasi, ja ainakin kaksi miestä piti olla sitä saattelemassa, toinen tyvellä ajajana, toinen hännällä "ruotelmiehenä" hoitelemassa jälkirekeä tiellä, ja eri hevosella ajettiin eväitä, "trossikuormaa". Uuvuksiin asti hevoset monesti saivat kiskoa. Viitasaareltakin tuotiin kerran kuudella hevosella tavatonta mastohonkaa, mutta Piehinkiin vetäjät väsyivät. Heikki Montin vei silloin vankan oriinsa, pisti aisoihin ja ajoi Raaheen, niin että höyry nousi. Amphitriten isoksi mastoksi puu joutui 1869.

Muita laivan rakennusaineita kasvoi kyllä lähempänäkin. Kestilästäkin Hyvölänrannan ja Mulkuan metsistä ajettiin 8—10 sylen pituisia raakapuita, pari-, kolmisylisiä, paria korttelia paksuja, kolmea leveitä "sitroja", pitkiä selkäviä kuusituumaisia "täkkipiittoja", parisylisiä kuusenjuurikoukkuja, "nääkkiä" sekä kyynärää paksuja pelkkoja ja lankkuja. Pyhäjärveltä myöskin ajettiin laivapuita; Pesolan lautamies ja Niinimäen isäntäkin vedättivät pelkkoja ja täkkipiittoja.

Pohjoisseutulaiset saapuivat Raaheen Pohjantullista ajaen Rantsilan, Paavolan ja Pattijoen kautta, mutta Pielaveden ja Pohjois-Hämeen miehet tulivat Eteläntullista Pyhäjoen ja Saloisten tietä.

Ylimaan miehet saapuivat mastopuineen, pelkkoineen, nääkkineen ja sitroineen kaupunkiin tavallisesti aamulla, ajaen Isolletorille. Sinne täytyi ajaa sekä Pohjan- että Eteläntullista tulijain, sillä muualla kaupungissa pitkät mastopuut eivät mahtuneet kääntymään. Isollatorilla jo aina aamuvirkut patruunit mittakeppeineen seisoskelivat odottamassa. Joskus kun oikein suuri rumilas ajettiin torille, tuli patruuneille kova kina, kuka saisi sen ajattaa työmaalleen. Matti-patruuni ja Heikki Montin useasti kilpailivat maston ostossa, lennättivät joskus hevosillaan jo vastaankin, mittailivat puita, koputtelivat kepillään ja tarjosivat hintaa.

— Tynnyrin… kaksi tynnyriä suoloja saat! Matti-patruunikin tarjosi, lisäten;

— Onko laho? Häh!

— Eei sunkaa se laho ou, maanukko selitteli, vähän vain moannousua tuossa juuressa.

Monta kertaa näet ylimaan ukko yritti pettää Raahen patruunia. Rasin Esko-äijäkin täytti ja silasi eväsvoillaan lahot kolopaikat, niin että ne pakkaskuurassa huurtuivat ehjäksi veistopelkaksi.

Lakki kainalossa ylimaan miehet seisoskelivat pakkasellakin ison patruunin edessä, kun patruuni komeana käännähteli, potkiskeli puuta ja tarjoili hintaa. Reinin patruuni tiiraili silmälaseineen, Durchmanin pikku ukko koputteli puuta ja paneskeli: "hm hm hm… hm hm hm". Heikki Montin taas käännähteli hyvin rotevasti ja äkäisesti, mutta Soveliuksen Matti-patruuni pani useinkin karjumalla.

Mutta kun puu oli huomattu hyväksi ja hinnasta sovittu, patruuni löi "merkkinsä päälle", eikä siihen enää muilla ollut mitään sanomista. Ylimaan mies sai ajaa kuormansa varviin ja sitten tulla perimään maksua.

Silloin kyllä ei tullut mitään kauppakiistaa, kun maakunnan ukolla oli kaupungissa oma patruuninsa, jonka luokse hän ajoi tavaroineen. Fagervikin patruuni, "Vaaterviiki", oli monien savonäijien porvarina. Sinne "isävainoo" oli ajanut, ja sinne taas poikakin meni; jopa vielä vuosikausien perästä, kun Fagervikin ukko oli jo aikoja kuollut, eikä talossa ollut enää kauppaakaan, jotkut Savon miehet vanhasta tottumuksestaan ohjasivat hevosensa vanhaan tuttuun Vaaterviikiin. Iisalmen miehen ja monen muunkin savolaisen patruuni oli "Ranseeli", taikka joku Sovelius, jotkut savolaiset taas kävivät "Konnalla", Konrad Branderilla, taikka "Velemannilla". Kestilän Hyvölänrannan ukon porvari oli "Riimanni", Paavolan Kaarron kauppias "Janne" Montin. Vanhalla Lauraeuksella ja sitten Candelinilla oli talonpoikia paitsi lähipitäjissä, myöskin Kärsämäellä, Pyhäjärvellä, Haapajärvellä, ja Reisjärvelläkin — sellaisia vaareja kuin Änäkkälän Petteri ja Vehkapuron Jussi. Samoin taas Soveliusten ja muidenkin patruunien maaukot hajaantuivat Pohjois-Hämettä ja Savoa myöten. Patruunien kirjoihin merkittiin sellaisia nimiä kuin Kurranmaa, Kupulisoja, Pinolehto, Virsu, Visuri, Ponnikas, Kontio, Käräjäoja, Jylhänollila ja Pirttihaavisto.

Jokainen patruuni kyllä tunsi omat talonpoikansa ja vanhat puotipalvelijatkin heidät tunsivat, niin että ainoastaan vierailta saattoivat kysyä:

— Kenenkäs talonpoikia te olette?

Laivavarvista ajoi maanukko porvarin pihaan, päästi hevosensa ja vei talon talliin sekä kantoi eväsvakkansa porvarin pihapirttiin. Siellä, työväen tuvassa, talonpojat saivat viettää yönsä. Monissa pirteissä oli ylhäällä katon alla leveät makuulavat, joille mahtui koko joukko maakansaa makaamaan, ja seinien vierissä oli isot penkkilaatikot, joihin ukot voivat lukon taakse heittää tavaransa ja ostoksensa. Kiljuvilla pakkasilla Savon miehet tulivat kylmissään ja kangistuneina pitkältä taipaleeltaan ja menivät joskus suoraa päätä pirtin isoon takkaan seisomaan. Harmaa taikka valkoinen suuri sarkaviitta oli ukkojen päällysverhona, ja monesti paistoi avonaisesta viitan aukosta karkea hurstipaita ja paljas pakkasen polttama rinta.

Hyvin kohteli patruuni maanukkoa. Kauppapuotiin ja "ulkokonttoriinsa" hänet kutsui ja tarjosi heti hyvän ryypyn liennyttämään kylmän kangistamia leukapieliä. Ahlqvistilla annettiin vahva rommiryyppy, ja Franzén kaasi isännälle tuiman viinaryypyn sekä — voimarkkinoilla — emännälle napsun "isoa viinaa", joka oli siirapilla maustettua viinaa. Hyvät tupakatkin annettiin. Ukko sai peukaloida ison visakoppansa täyteen Raahen oman tehtaan "parasta Virginian tupakkaa", saipa vielä valkean savipiipunkin, jotta voi, jos halusi, ruveta sillä sauhuttelemaan. Mutta oikein hyvässä porvarissa otettiin piirongin laatikosta iso kappale paksua rullaväättiä, kastettiin sitä vielä siirapista ja tupakkavedestä sekoitetussa liemessä ja ojennettiin ukolle. Siitä äijä sai mahdottoman makean ja tavattomasti syljettävän mällin kumpaankin poskeensa. Ahlqvistilla vietiin ukoille pihapirttiin vielä silliä ja kaljaakin, ja Fagervikin patruuni sanoi, että "tuua tuolle majamiehelle hänen kalaansa", ja "se oli hyvää rasvaista kalaa". Mutta oli joku sellainenkin patruuni, joka sanoi palvelijalleen:

— Anna tälle isännälle ryyppy parraan tapin takaa!

Ja sitten lisäsi:

— Sämsta som finns! [37]

Melkein kokonaan suolaan ja rautaan vaihtui ylimaan ukon mastopuu taikka muu tavarakuorma. Lisäksi vielä piti viedä emännälle joku naula kahvia ja sokeria sekä joku puntti pumpulilankoja. Suolatynnyristä patruuni otti 1855 vaiheilla kolme, neljä ruplaa, rautaleiviskästä pari ruplaa, ja laivapuista hän maksoi sopimuksen mukaan. Sitroista voitiin saada pari, kolme ruplaa kappaleesta, täkkipiitoista viisi, kuusi ruplaa, raakapuista 10—15 ja mastoista 50—60, joskus satakin ruplaa. Lopuksi patruuni antoi talonpojalleen kotiintulijaisiksi lakritsaa sekä jonkin kyynärän karttuunia. Voimarkkinoilla annettiin emännälle "voihuivi", karttuunihuivi tahi villahuivi, jos patruuni oli saanut suuren voikuorman.

Mutta monilla maanukoilla oli patruunin kirjassa pelottava aukeama, jossa oli vain jokunen pelkkä, joitakuita tervatynnyreitä ja joitakuita voileivisköitä toisella puolella, mutta toisella pitkä rivi raskaita suolatynnyreitä ja rautaleivisköitä, joskus rukiita ja kalliita jauhokulejakin, joita oli täytynyt ottaa ahtaina aikoina. Näitä piti sitten yrittää maksella, mutta samalla taas tehdä uusia ottoja. Useat ukot olivat saaneet patruuninsa kirjan niin pahaan kuntoon, että sitä piti yhä ja yhä täyttää ja repiä, saamatta milloinkaan umpeen. Ja silloin oli äijä tiukasti kiinni patruunissaan. Ei uskaltanut ukkopaha mennä kurkistamaankaan toisen porvarin ovelle, puhumattakaan tavaran viennistä. Silloin saattoi tulla oman tilin loppuun paha merkintä, niinkuin Haapajärven Seppäsen Jussille: "Sålt smör åt andra, ingen credit".[38] Väliin ukot joutuivat tekemään ostoksistaan patruunille velkakirjan. Pidisjärvenkin Korkeakosken Antti Pietarinpoika kirjoitutti ja takautti Matti Niemellä tällaisen paperin:

"sillet Jolla tämä sedeli on olen minä alla nimitetty velka yksi kymmentä kuusi (16) Rikin Daleria Ruohtin velka Rahasa Eli sittä vastavasa venäiän myntisä jonga velan minä anomuksen jälken ynnä jnträssin kansa kuusi Rikin Daleria sadalta tahdon kohta maksaa ja sen puumerkin alle panemisella omalla kätellä vierasten miesten läsnä ollesa vahvistaa Pidisjärveltä sinä 29. p: kesäkuusa v: 1839:

sanoo (16) Rikin Daleria.

Antti Pietarin poika korkia koski.

Ettellä seisovan summan päälle menen minä alla kirjoitettu täyten takauksen niin kuin oman velkani Ettestä päivä sama kuin päällä mainitin.

Perintö talon omistaia N:o 37: matts niemi omalla käiellä kiriotettu —

Todista:

siimon tolhanti ja matts tolhanti."

Mutta muutamat tavarantarvitsijat eivät oikein huolehtineet, että patruunin ison kirjan aukeama pysyisi hyvässä järjestyksessä. Monet tekivät, kuten reisjärveläinen Räisäsen Jussi: "Pratar mycket, håller litet",[39] niinkuin Matti-patruuni on merkinnyt miehen tiliin. Sellaisten ukkojen kirjoihinviennit patruuni saattoi päättää lauseella: "Liten lymmel, gifver ej Credit mera"[40] taikka: "dålig kund utan Credit, skylldig till mon amie Sundström 25 % mera än hemmanet är värd",[41] taikka kerrassaan äkäisesti: "ingen Credit, körs bort".[42] Varsinkin kaukaisen Reisjärven ukot näyttävät monta kertaa saattaneen tuiman Matti Augustin äkääntymään. Ruvisahon Heikinkin lopputili päättyy vihaiseen: "Skurk, får ej något hvarken emot borgen eller utan".[43] Eikä liene Korpiojan äijäkään oikein hoitanut asioitaan, sillä Matti on äkäisen paksusti painanut perään: "Lurjus", ja Anttilan Jussi, joka oli kunnostautunut niin, että "Bedragit på Kalajoki marknad", saa tavattoman kiukkuisen ja paksun: "ingen Credit mera. Lymmel — och lurjus, köres bort".[44]

Toisinaan tulivat ylimaalaiset, varsinkin etäisen Savon miehet, yhtaikaa kymmenin hevosin kaupunkiin, ajaen vain suolanhakuun, potaskaa ja "maankasvo-tupakkaa" mukanaan myytävänä. Jo kotikulmillaan ukot kokosivat joukkonsa. Pielaveteläisetkin Heinämäestä, Lampaanjärvestä ja Saarelankylästä kokoontuivat joskus kolminkymmenin hevosin Tuomiston Kekkolaan, josta sitten lähdettiin laskettelemaan merimaita kohden. Parin viikon eväs oli hevoselle varattuna matkahäkissä ja miehelle matkavakassa sekä vielä viinaa katajalekkerissä, lisäksi pieni lippi miehen ryyppymittana ynnä sanko hevosen juoma-astiana. "Pahoja säitä" ryypättiin matkalle lähdettäessä, samoin matkallakin aina, kun syöttötalosta ajettiin taipaleelle. Kotikasvuja ukot polttelivat piipuissaan, leivällä vaihtoivat talosta särvintä ja viinaryypyllä tuottivat hyvää tuulta talon vanhalle äijälle. Ja pitkin matkaa heitettiin syöttötaloihin eväitä paluumatkaa varten. Kun tällaisia suuria takamaiden matkueita tuli yhtäkkiä pieneen rantakaupunkiin, niin eivät he kaikki tahtoneet mahtua omien patruunien pihapirttien yövieraiksi. Jotkut matkamiehet joutuivat päivittelemään:

"Ei sopinut Soviolle, eikä päässyt Pärkille, eikä luvattu Lumperille, eikä haluttanut Hajaanille, täyti turvautua Turkmannille".

Pitkin talvea maakunta ajoi kaupungissa, lähiseutulaiset monin kerroin, mutta kaukaiset ylimaat vain kerrastikin. Miltei aina seisoi hevosia suuren patruunin pihamaalla. Langinkin kartanolle keräytyi talven mittaan tavaton lantakasa. Keskellä pihamaata se valtavana seisoi ja siihen laastiin lanta ja heinänjätteet aina matkamiesten lähdettyä. Keväällä työnnettiin ylimaalaisten tunkio patruunin pellolle.

Omin eväin savonukot elivät kaupungissa, ja jotkut hyvinkin voivat antaa puolestaan lippiryypyn porvarillekin. Monet vanhat merimiehet kävivät ryypynhaluissaan iltasilla porvarien pirteissä vätystämässä savolaisten kanssa sekä kertomassa heille kaiken maailman kummia ja saivatkin keikauttaa lipillisen hyvää "Savon viinaa". Saihan savolaisille haastella vaikka minkälaisia merkillisiä juttuja, tiesiväthän merimiehet, että "Savosa se oli jo koko mies, joka oli käynyt kerran kirkosa, kahesti kaupungisa". Jotkut merimiehet kureissaan "pleissasivat" salakättä savonukon pitkän köyden molemmista päistään yhteen. Kun ukko sitten aamulla rupesi lappamaan köyttään, sai hän sitä lappaa ja lappaa ja kummastella:

— Tuhat pärelet, mihin se piä lienöö hävinnyt? Ennen oli täss' kaksikin piätä, ja nyt ei ou yhtäkään.

Mutta kaupungin vanhat muorit ja pikku mökkien eukot ja ukotkin ottivat myös osansa ylimaan miesten eväistä. Auvinska ja Anna-Sofia — "liekö tuolla sukunimiä ollutkaan" — tekivät nuuskaa ja myivät maalaisille. Tilda Kraftman ja Vahlgrenska, pieni akankäkkärä, musta kuin tervarääsy, kastoivat kuusi-, seitsentuumaisia rikkitikkuja ja niputtain niitä vaihtoivat savolaisen leipään. Siihen aikaan kun ei ollut edes "Kekmanin vaarallisia", joita vanha merimies Keckman Oulussa valmisti. Tarvitsivat maakunnan miehet myös piitä tuluksiinsa. Sitä muorit keräsivät Fantinsaarelta makasiinien alta, johon sitä oli aikoinaan purettu Franzénin laivoista, Pikipruukista muorit kerjäsivät pikeä, jolla myöskin sai Savon ukolta leivän kimpaleen taikka luukontin. Muistivat savolaiset vielä kysyä: "Onko mereistä eli tuuliajoa?" Tätä, merenajamaa kuolleen hylkeen rasvaa, kerättiin rannoilta, ja mitä pahemmin se haisi, sitä mieluisempaa se oli maanäijille, jotka käyttivät sitä monenlaisiin asioihin. Härkätorin puolessa asui useita muoreja, jotka myöskin elivät samoilla eväillä savolaisten kanssa. Ketaran muori ja Ketaran Killeri keräilivät piitä ja pikeä sekä merellistä leivänhinnaksi, Kukkokiikakin ja Paskatikun Liisa etsivät merenrannan rasvaa. Liisa tyytyi savolaisten leipään, mutta Kukkokiika vaati hyvät ryypyt, tuli toheloksi ja rupesi kiikaamaan.

Kalamiehiltä Savon ukot vaihtoivat palvalihoillaan suolakalaa. Karlundiltakin ylimaan miehet joskus ottivat matkaansa silakkanelikon, jättäen lihaa tilalle. Ja "niillä oli niin hyvvää palvalihhaa että kun sitä vielä sais!"

* * * * *

Kaikilla patruuneilla oli talossaan "kräämäpuojit", joissa maanukot ja kaupunkilaisetkin kävivät tekemässä ostoksensa. Kräämäpuodit olivat tulisijattomia, talvella hyvin kylmiä olinpaikkoja. Kesällä taas sai kaksijatkoisen oven yläosa olla kaiken päivää avoinna. Kaupassa hääri "puotineittyt" mitaten ja punniten tavaraa ostajille. Jo kuuden aikana aamulla piti neitsyen avata kaupanovi ja aloittaa päivän työ, jota kesti iltayhdeksään asti. Ahlqvistilla piti olla kymmeneen. Pyhäpäivinkään ei puotityttö saanut lepoa. Silloin pattijokiset, jotka arkipäivinä kaupungissa käydessään ostivat vain juuri niin paljon, että "se riittää pyhään asti", sekä aamulla että kirkosta palattua ryntäsivät kauppaan "sisän kautta" ostamaan kahvia ja sokeria ja muuta tähdellistä tavaraa. Pattijokiset olivat sunnuntaisin rahamiehiä, sillä silloin he saivat viikolla tuomastaan maidosta, piimästä ja voista maksun kaupungin työmiehiltä, jotka taas perivät palkkansa lauantaina. Monissa porvareissa puotineitsyen piti sunnuntaisin päivällispöydässä samoin kuin sunnuntaisissa kutsuissakin olla "passaamasa… se kun oli niin näppärää". Ja palkkaa kauppatyttö sai puolitoistasataa markkaa vuodessa sekä ruoan ja aamukahvin ja jouluna jonkun lahjan. Pienissä porvareissa ei puotineitsyttä tarvittu. Möllerin viinakaupassakin vain pappa ja mamma vuorotellen kävivät tynnyrintappia vääntämässä.

Patruunin apulaisena "sisäkonttorisa" oli "puukhollari" tilikirjoja kirjoittamassa ja kirjeitä jäljentämässä. Konttorin seinällä nahkaremmeissä riippui isoja kirjoja, kullakin laivalla omansa, ja isännän isossa pulpetissa oli monet laatikot, jokaisessa laatikossa omat laivapaperinsa. Mutta kun kauppapuodissa tuli kiire, sai puukhollari juosta sinne, ja aina hänen piti huolehtia, että puodin "nuuskaloota" pysyi tuoreena. Perunaa hän leikkasi nuuskan sekaan, ja se auttoi. Patruuni oli tyytyväinen, ja muorit sekä vanhat herrat, Möllerkin, saivat hyvää tuoretta nuuskaa.

* * * * *

Mutta silloin "meiän kylään" saapui paljon vieraita, kun se lokakuussa ja taas helmikuussa pani toimeen markkinat, ja rumpua pärryttäen otti vieraansa vastaan sekä julisti markkinarauhan. Varsinkin helmikuun kynttelimarkkinoilla, jolloin jo esteettä voitiin lasketella poikki maiden, oli paljon kansaa. Silloin Isotori täyttyi maalaisista ja maalaisten tavaroista, ja porvarien kartanot olivat hevosia täynnä. Savoa myöten oli ajettu kaikenlaista maaseutujen tavaraa aina laivan mastopuista alkaen. Olipa saapunut suuret joukot viipurilaisiakin, kuormissaan "seelivaatetta", palvalihoja, läskiä ja isoja kalakukkoja. Hämeestä ja Savosta oli hamppua ja pellavaa, ja lähiseutujen emännät, varsinkin pyhäjokelaiset, tarjoilivat vahvoja villasukkia, -lapasia ja villalankaa.

Keskellä toria oli useita lautakojuja, joista oman kylän miehet sekä "ulkokyläläiset" tarjosivat tavaroitaan. Oli kultaseppää, kupariseppää, köydenpunojaa ja muuta mestaria Oulusta ja Kokkolasta asti, Leufstadiuksenkin tupakkamies myi tavaroitaan, Vestberg kauppaili köysiään, ja kirjansitoja Sundströmin pöydällä oli muutamia virsikirjoja, katkismuksia ja aapisia, Kemin takaisella Kaakamon miehellä oli suuria kiekkoja rantuiseksi kudottua "henkselinauhaa", ja Kokkolan puolen "karstamaakarit" ja harjantekijät tarjoilivat teoksiaan. Nähtiinpä jonkun venäläisenkin kauppailevan sillejä, suolakurkkuja, prenikoita ja karamelleja. Ja poikaset ostelivat muutamilla kopeekoillaan "ryssän renikoita markkinaisiksi".

Monet maalaiset tulivat markkinoille vain huvittelemaan, mutta oikeat isännät tulivat myymään tavaroitaan sekä hoitamaan raha-asioitaan. Patruunin isonkirjan asioita oli korjattava, ja Isollatorilla saattoi myös tavata vanhoja velkamiehiänsä, joilta voi omansa kiristää pois.

* * * * *

Raahen porvarit taas vuorostaan vierailivat muiden paikkakuntien markkinoilla, Kajaanissa, Kuopiossa, Kalajoella, vieden kuormittain tavaraa myytäväksi ja taas kuormittain ostaen uutta. Vanha Durchmankin ja Gyllbergin ukko veivät Kuopion tavarakuormassa kerran rommitynnyrinkin, josta illalla tekivät ryssän kanssa kaupat ja menivät uunille nukkumaan. Mutta yöllä tapahtui talossa pieni keskustelu. "Paanko ma vähän vettä?" kysyttiin. "Paa-paa!" vastattiin. "Paanko ma vieläkin?" kysyttiin taas vähän päästä, ja vastattiin: "Paa-paa!" Ja vielä kolmannen kerran samoin kysyttiin ja vastattiin. Mutta tapahtui niin, ettei ryssä aamulla huolinutkaan rommista. Kauppaa hierova Gyllbergin ukko hätäysi:

— Tuu pois, Turkmanni, uunin päältä! Mies tahtoo rahansa.

Kuopion markkinoilla kävivät toimekkaat Ahlqvistin ja Ahlholmin leskirouvatkin. Tavarakuormansa kukkuralla istuen hekin vain ajoivat pitkän talvisen taipaleen. Ahlholmin rouva oli niin äkäinen kauppamuori, että myi vaikka leningin päältään, kun asiaksi tuli. Niinpä markkinatanssiaisissa joku rikas Kuopion rouva ihasteli Raahen rouvan kaunista puna- ja viheriäruutuista silkkileninkiä ja kysyi: "Mistä sellaisia saa?" — "Vaikka tästä! Tahotteko ostaa!" Raahen rouva heti tokaisi. Ja silkkileningittään Ahlholmin Johanna-rouva ajoi kotiinsa.

* * * * *

Kalajoen kuuluisille maaliskuun markkinoille ajoi Raahen koko porvarikunta, rahtihevosillakin vedättäen sinne kaikenlaista kauppatavaraa ja kräämää. Ahlqvistin ja Ahlholmin muorit olivat taaskin matkassa ja vanha Friemanin ukkokin oli muassa, vaikkei hänellä ollut suurta asiaakaan, ajoihan vain ilman aikojaan "hevosluontoisena" miehenä katselemaan hyviä hevosia.

Kalajoen suun mahtavalla "markkinaplassilla" oli Raahen patruuneilla, niinkuin Kokkolan, Pietarsaaren ja Vaasan kauppasaksoillakin, omat pienet markkinapirttinsä kamareineen, kauppapuoteineen ja makasiineineen kahta puolta kauppakenttää, joka pitkänä avoimena tanhuana ojentui mökkiryhmien välille kuten kaupungin katu. Markkinatuvissaan patruunit asustivat markkina-aikana ja monella oli rouvakin mukana kahvinkeittäjänä ja ruoanlaittajana. Puodeistaan ja makasiineistaan porvarit myivät kaikenlaista tavaraansa suoloista ja raudasta alkaen, ja maalaiset tarjosivat tuotteitaan vain kuormista.

Maanukkoa oli tavaton paljous taas koossa. Kansaa sekä mies- että naiskansaa, jalkamiestä, hevosta ja hevosväkeä ja hevosenvedettävää oli maantiellä ja joen jäällä joskus neljännestä pitkälti ulottuen markkinakentältä aina Änkilän ohitse. Siinä oli ympäristön ja rantaseudun miestä sekä ylimaalaista aina Pohjois-Hämeen "puttaalaisia" ja viitasaarelaisia myöten. Nähtiin joukossa Haapaveden "haavikoita", Pyhäjärven "pyhäkkäitä" ja Kärsämäen "kärsäkkäitä" tervatynnyriensä ja laitarekiensä ääressä. Mutta Reisjärven "reisikkäillä" oli pilkatuissa "pituhäkeissään", joilla he kerran tulivat kilpa-ajoihinkin, vain köyhän kulmakunnan potaskaa. Moni alamaiden viljapeltojen ruisleivällä ruokittu isäntä seisoi pystynä raskaan viljakuormansa vieressä. Maalaisten tavaroista Raahen patruunit korjasivat hyvän osansa puutavaraa, tervaa, potaskaa, viljaa, sarkaa, hurstia, voita, kuminoitakin. Rahtimiehillä ajatettiin tavarat Raaheen, vain tervat jätettiin Kalajoen makasiiniin avovettä odottamaan.

Monta päivää markkinat kestivät. Raahelaisetkin viipyivät koko viikon Kalajoen-matkallaan. Rouvat ja mamsellit vain yksinään puuhailivat kotona, pitivät kahvikutsuja ja pelkäsivät pimeän tullen Perttusia ja muita rosvoja. Sillä monen talon koko miesväki oli markkinamatkalla.

Raahen patruunien apumiehinä tavaroita hajoitettaessa maakuntaan olivat jotkut kauppahenkiset lähiseudun isännät ja kaupungin miehet. Tällaisia kaupankävijöitä oli Palonkylän Aunolan Sakari, joka kulki monet markkinat Leufstadiuksen tupakkakuorman isäntänä. Vanha Lindmanin ukko rujasi sekä Hämeet että Savot porvarien tavaroita kaupiten, joutuen matkoillaan joskus savolaisen pässinkin kanssa puskusille, mikä juttu kuitenkin päättyi siten, että talonväki ihmeekseen löysi pässinsä isoista sarvistaan riippumassa korkealla ovipielen naulassa. Pyhäluodon Pekkakin ajella remusi ympäri maakuntaa porvarien tavaran tasaajana, mutta tasasi tavarat niin taitamattomasti, ettei itselle jäänyt muuta kuin tyhjä nimitys, "Palanssi-Pekka".

Mutta toiset isännät ja kaupungin miehet taas puolestaan toimivat maanukkojen apuväkenä kokoamassa maakunnan tavaraa kaupunkiin. Nämä olivat oikeita "hämemiehiä", jotka joka talvi tekivät pitkän kaupparetkensä Hämeen rintamaille taikka Savon sydänseutuihin. Omiin nimiinsä ukot ajelivat, omiin pusseihinsa pistivät voitot ja omissa nahoissaan tunsivat tappionkin. Näitä Hämeen ja Savon koluajia oli "Lauviinin ukkokin", Petter Lavin, joka etelästä veti ryynejä, lihoja ja talia ja piti pientä "höökerin kauppaa" pikku mökissään Kirkkokadun varrella, samoin kuin maakunnan kiertäjä Lindmankin Brahenkadulla, vastapäätä Durchmanin patruunia. Ahkeroita hämemiehiä olivat myöskin Flinkin veljekset Jussi, Tapani ja Heikki sekä Jääskelän Antti, Johan Montinin entinen renki, ja vielä Mallulan Antti, "Silverin Saaran mies". Joulun jälkeen nämä ukot painuivat Hämeeseen, ostivat sieltä kuormittain pellavia ja hamppuja, ostivat hyviä hevosiakin ajopeleineen, ja palasivat koko kuormastolla parahiksi kotikylän suurille kynttelimarkkinoille. Matelan Antti kierteli retkillään Hämeet, Kuopiot ja Kajaanit, tuoden palatessaan hevosia ja pellavia. Aunolan tupakkaporvarin velikin, Jussi, jota sanottiin "Aunolan Vauhdiksi", koska hän poikasena, kun oli unohtanut "jästin" nimen, oli pyytänyt "sitä, joka antaa sahille vauhtia", ajoi Hämeet ja Savot antaen vauhtia Hämeen pellaville sekä Savon hevosille, kuljettaen niitä Raahen markkinoille ja myyden voitoikseen. Antoi Jussi kerran vauhtia savolaisten kaivopuuhallekin. Jossakin Iisalmen talossa, missä ei saatu vettä, vaikka oli purastettu monta kaivoa, esiintyi Aunolan Vauhti muka kaivonkatsojana, määräten raastamaan reikää kaikkein pahimpaan paikkaan, talon vahvan kivijalan alle. Ei kyllä Jussi enää uskaltanut kulkea talon kautta, ennenkuin sai kummakseen kuulla talossa kaivattavan "sitä suurta Pohjan tietäjää, joka ve'en heille antoi".

Sattuihan joskus näinkin onnistamaan. Mutta parasta oli hämemiehistä, kun saivat tavaransa hyvin menemään kotikylän Isolla torilla. Ja saivatkin. Sillä Hämeen kiertäminen sentään kannatti, niin että varakkaat isännätkin olivat joskus kahden vaiheilla:

"Meniskö Hämmeeseen, vai ostasko Ollinsaaren maan?"

Pankit.

Entisellä Raahen suurporvarilla oli oma tapansa tallettaa niitä rahoja, joita kauppa ja meri hänelle tuottivat. Raha pantiin kyllä tavallisesti vetämään uutta rahaa, mutta useasti sattui, ettei sitä heti voitu sovittaa kaupankäyntiin eikä panna meriä vaeltamaan. Monta kertaa keräytyi suuria rahakokoja toimekkaan kauppamiehen varastoon. Mutta ennenvanhaisessa Raahessa ei ollut pankkia eikä rahalaitosta, mihin olisi voinut sijoittaa varansa tulevien päivien tarpeiksi. Monet porvarit, jotka olivat asioissa Tukholman kanssa, tallettivatkin Ruotsin riksinsä Tukholman pankkeihin, toiset taas, jotka liikkuivat laivoillaan Venäjän vesillä ja satamissa, veivät ruplansa Pietarin rahalaitoksiin. Mutta paljon käytettiin rahoja myöskin omaisuuden lisäämiseen. Tuotiin merien takaa kauniita arvokkaita huonekaluja, mattoja, shaaleja, tapetteja, hankittiin kaikenlaisia kalliita hopea-astioita ja arvoesineitä, ja talonemäntä puolestaan huolehti, että hänen liinavaatevarastonsa oli mahdollisimman suuri ja komea. Monella porvarilla oli aitat täynnä sänky- ja liinavaatteita.

Mutta vanhalla Johan Soveliuksella, suunnattoman rikkaalla vanhallapojalla, joka yli 80-vuotisena kuoli 1853, oli omat säästölaitoksensa. Pietarin pankkeihin Johan tosin talletti osan rupliansa, ja sinne niitä ukon kuoleman jälkeen lienee jäänytkin venäläisten hyviksi. Mutta suuren osan rahoistaan vanha Johan sijoitti omiin kätköihinsä niin huolellisesti, ettei niistä kukaan muu ihminen tietänyt mitään. Ukon kuoltua hänen talletuksiansa sitten pitkät ajat etsittiin kaikista mahdollisista ja mahdottomista paikoista, vesikaivoistakin, mutta ei löydetty mitään. Vasta vuosikymmenien kuluttua niitä sattumalta kerran toisensa perästä pirahteli päivän valoon.

Raahen kauppatorin rannassa, veden piirittämällä pienellä kivikolla, oli ennen ikivanha aitta, "Puluvärkiksi" sanottu. Tämän aitan omisti aikoinaan Johan Sovelius. Sinne ukko sijoitti meren tuomat suolavarastonsa, ja sinne hän sijoitti meren tuomat rahansakin. Sillä kerran, aikojen kuluttua, kun Puluvärkki oli jo kauppias Axel Branderin hallussa, tapahtui, että Paavolan Murron ukko aitasta suoloja rapatessaan löysi seinänkolosta paperikäärön, joka sisälsi parisentuhatta ruplaa venäläisiä seteleitä. Toisen kerran taas konttoristi Lindblad löysi samanlaisen rahakäärön. Kumpaisetkin lienee Brander aitan ostajana ja omistajana perinyt. Vanhaa Puluvärkkiä purettaessa löytyi taas sen vuolihirrestä suuri rahatukko. Oli hirteen, poranreikään, painettu korkki, jossa oli naula. Lievosen ukko nykäisi naulaa: korkki lähti irti ja sen takana oli ruplia.

Oli entisaikaan Raahen torin rannassa, pakkahuoneen luona, kahden puolen suuria makasiineja, muuan niistä Johan Soveliuksen. Vanhat rantamakasiinit muutettiin myöhemmin, kun rautatie oli saatu, kaupungin toiselle laidalle rautatien viereen. Soveliuksen makasiinia purettaessa löytyi taas seinistä puutulpalla tukittuja reikiä, joissa oli tuhansittain rahoja, toiset jo arvottomia, mutta toiset vielä kelvollisiakin. Ja kun makasiinin hirsiä uudelleen nostettaessa veistettiin, pirahteli niistä tuon tuostakin rahatukkoja. Peltomaan ukkokin löysi tukon lastukosta ja ilmoitti sitten sanomalehdessä: "Jolta on rahaa pois, saa tuntomerkeillä käyvä perimäsä". Kun ei kukaan tietänyt tuntomerkkejä, sai Peltomaa pitää rahat ja tuli rikkaaksi. Muuan pattijokelainenkin löysi rahoja ja oli rahamiehenä kauan aikaa.

Kätki vanha Johan rahoja muuallekin kuin vanhojen aittojen seiniin, joihin hän sulloi vain seteleitä. Kultaa ja hopeaa ukko työnsi isoihin kahvipannuihin, joita kuoppasi maahan merkkipaikkoihinsa. Neljä on niitä jo löydetty, ja viisi niitä sanotaan olevan, mutta viidennen piilopaikkaa ei ole vielä saatu selville, vaikka on etsitty kaikkialta, Pitkästäkaristakin. Merimies Grekula kyllä ennen sanoi, että jos hän rupeaisi etsimään, niin kyllä löytyisi, sillä piilopaikat, ukko selitti, on merkitty puustaimilla, ja muut puustaimet on jo keksitty, mutta K:n merkki on vielä löytämättä.

Mutta vanha Johan Fagervik, toinen rikas patruuni, oikea vanhankansan mies hänkin, ei tukkinut rikkauksiansa seinänkoloihin eikä kätkenyt kahvipannuissa maan alle, ei myöskään uskonut Pietarin eikä muidenkaan epäluotettavien pankkien haltuun. Patruunilla oli omassa kamarissaan iso, vahvasti raudoitettu arkku, jossa hän säilytti hopeakolikoiksi vaihtamansa rahat. Arkku oli vielä suurilla ruuveilla porattu lattiaan kiinni, vaikka ei sitä kuka tahansa olisi jaksanut muutenkaan liikutella, sillä niin paljon siinä oli kolikoita. Täällä olivat rahat varmimmassa tallessa, kun patruuni itse vielä tarkoin vartioitsi aarrettaan. Aina kun kamarissa oli vieraita, patruuni koko ajan istui arkkunsa kannella. Joskus tuttavat tekivät vanhalle patruunille pikku kiusaa, mennen arkulle istumaan, kun ukko siitä vähäisen liikahti muualle. Mutta patruuni ajoi vieraan heti pois, ruveten itse aarteensa vartijaksi.

Tarkoin huolehti tavara-arkuistaan entisaikaan muuan toimekas Soveliuksen mummukin, joka sairastaessaan määräsi, ettei häntä saa muuttaa toiseen huoneeseen, niin kauan kuin hän jaksaa pikkulilliäänkään liikuttaa. Aiottiin jo kerran, kun mummu oli jo melkein tiedotonna, ruveta muuttamaan. Mutta mummu tunsi sen ja liikutti pikkulilliänsä, kun ei muuhun enää kyennyt, Ja muutto täytyi jättää tekemättä.

Vähävaraisen laitapuolen kansan rahat eivät juuri joutaneet seinänrakoihin eikä kirstuihin makaamaan. Raha saapui heidän luokseen kovin hitaasti ja jälleen kiireesti heitti hyvästinsä. Mutta kumminkin etupäässä vähäväkistä kansaa varten perustettiin Raaheen jo 1851 pikkuinen rahalaitos, säästöpankki. Asessori Hårdh, kaupunginlääkäri Friman sekä kauppiaat Durchman, Lundberg ja Rein olivat sitä puuhaamassa, ja porvarit lainasivat ja lahjoittivat rahaa pohjaksi. Vaatimattomana, muutamalla sataruplasella, se aloitti liikkeensä, ja ensi vuotensa lopussa näytti pankin "kirjanlasku eli räkningit, jotka sitä varten valituilta Tutkiamiehiltä ovat oikein pidetyiksi löydetyt", että perustusrahaston "Saanto" oli 403: 28 hopearuplaa, josta perustajajäsenten maksuja 116 sekä "kasvamatointa velkarahaa" 250 ruplaa, ja "Anto"-puolessa oli m.m. pankin "omituista rahaa" 79: 51 ruplaa. Vähäistä väkeä pankin säästäjät olivatkin ja pienet heidän idartamansa alkuunpanot. Sataviisi henkilöä kantoi kopeekkansa, ja pankin "Säästöön paniain rahastoon" voitiin "Saanto"-puolelle "vastakirjain mukaan" merkitä 1409: 98 ruplaa, ja tästä karttui "kasvurahaa säästöön panioille" 16: 72 ruplaa. Mutta köyhän kopeekat eivät kauan joutaneet tuottamaan "kasvurahaa". Jo ensi vuotenaan pankki sai "Antoonsa" merkitä "ulosottoakin", sillä "10 henkilöä, joista 7 ovat peräti eronneet, ovat ottaneet ynnä rahan kasvuin kanssa 228: 56 ruplaa". Yhtätoista velkakirjaa "vasten" pankki "uloslainasi" 1430 ruplaa, ja ensi vuoden lopussa "kassassa löytyi selvää rahaa" 94: 43 ruplaa.

Säästöpankin hoitajana oli aikoinaan kaupungin "kasööri" Gustaf Brusin, pitkä, äkäinen mies, joka asui Härkätorin laidassa, Reiponkadun kulmassa. Omassa pienessä kamarissaan ukko vain hoiteli pankin "saantoja" ja "antoja", ja rahalaitosta sanottiin "Prussiinin pankiksi", Brusinin jälkeen oli pankki milloin kenenkin hoidossa, useinkin vanhojen merikapteenien, Stenmanin, Sabutskyn, Björkqvistin. Ja samoin se on vieläkin. Vanha merien kapteeni Juho Himanka on nyt vanhan pankin päämiehenä.

Mutta saatiin kerran sitten oikea kauppapankkikin, jossa porvarit saattoivat rahoineen käydä ulos ja sisälle. Yhdyspankin haaraosasto perustettiin Raaheen 1864, ja sen ensimmäisenä johtajana oli pari vuotta kauppias Sivert Lundberg sekä johtokuntana, jonka valitsemiseen otti osaa kaupungin paras porvaristo, Gustaf Rein ja Fredrik Sovelius. Sitten oli johtajana kauppias Lundström 1874:ään, jolloin pankki joutui kauppiaan ja kapteenin Johan Aspegrenin hoitoon lähes pariksi vuosikymmeneksi.

Tämän pankin, "Aspegrenin pankin", vanha Raahe vielä hyvin muistaa. Se oli patruuni Aspegrenin kauppatalossa Brahenkadulla, nahkuri Lövenmarkin ja värjäri Ollenborgin talojen välissä. Porstuan peräkamari, johon käytiin kartanon puolelta pienen pimeän porstuan kautta, oli pankkihuoneena. Siellä Raahen raha-asiat toimitettiin. Rahakamarin kalusto oli hyvin vaatimaton. Peräseinällä kahden akkunan välissä seisoi pankkipöytänä vanha "kröönillä" veralla päällystetty pelipöytä, ja seinällä pöydän yläpuolella riippui paperitaulu esittäen Pyhää Ehtoollista. Oikeassa nurkassa oli kahdenmaattava, päästä vedettävä sänky, ja keskilattialla kykötti leveä kahdenistuttava "kungstooli". Vasemmalla seinällä oli vanhanaikainen pinnasohva sekä kaksijatkoinen kassakaappi, jonka yläosa oli rautaa, alakerta puuta. Nurkassa oli vielä isännän piippuhylly pitkävartisine merenvahapiippuineen ja lattialla muutamia tuoleja.

Toimitusaikana pankkiherrat istuivat arvokkaina viheriän pöydän ympärillä. Itse pankinjohtaja, patruuni, istui mälliä pureskellen pöydän vasemmalla puolella ja häntä vastassa toisella puolen pöytää kauppias Axel Brander, johtokunnan mies; toinen johtokunnan jäsen, raatimies Petter Roos, istui pöydän edessä selin oveen. Mutta pöydän alla makasi pankinjohtajan punainen, hyvin lihava koira, "Grogg". Kahdenmaattava sänky oli työnnetty kokoon, kahdenistuttava kungstooli seisoi tyhjänä, mutta sivuseinän pinnasohvalla istui tahi ovensuussa seisoi joku asiakas.

Ja herrat johtajat ja johtokunnan miehet hoitivat pankkia, ottaen rahoja ja antaen rahoja, myöntäen lainoja sekä kieltäen niitä. Merimiehetkin joskus astuivat herrain eteen tuoden heille rahojaan talletettavaksi. Tuli kerran Keera-Junnukin hätäyksissään sata ruplaa kolikoita mukanaan kysymään, kelpaavatko ne enää mihinkään, kun "Suomeen on tullut rahan muutet". Joskus myönsivät pankkimiehet pikku lainoja, ottaen jonkun pantin takaukseksi. Hopealusikoita taikka muita arvoesineitä kun vei pantiksi Aspegrenin porstuakamariin, sai astella takaisin muutamia kymmenmarkkasia taskussaan.

Oli siinä pankkiherroilla laskemistakin, rahoja kun vaelsi ulos ja sisälle. Kolmen miehen voimalla suoritettiin laskut, jokainen paperissaan erikseen, ja sitten vertailtiin, miten asia on kullekin selvinnyt. Johtaja tavallisesti, saatuaan työnsä valmiiksi, kääntyi toisiin kysäisten:

— Huru har ni?[45]

— Niin ja niin, Brander ja Roos todistivat.

— Teill' on väärin! Räkna om![46] johtaja komensi.

Mutta kun ruvettiin tarkastamaan laskuja, huomattiin useinkin, että Aspegrenin ukon papereissa oli virhe.

Äkäisesti äijä lennätti mällinsä uunin eteen "spottlootaan" ja rupesi laskemaan uudestaan.

Saattoi pankinjohtaja joskus erehtyä antamaan asiakkaalle rahoja väärin ja huomautukseen vastasi sitten vain:

— Kun on annettu, niin on annettu!

Mutta jos asiakas siihen huomautti: "Täs' on liikaa", kivahti pankinjohtaja:

— Anna heti pois!

Tärkeä toimitus oli pankin vuositilin tekeminen. Sitä varten piti pankki joulunaikana sulkea kokonaiseksi viikoksi, eivätkä niinä päivinä vekselitkään saaneet "langeta". Maksutilaisuudet oli jo etukäteen järjestetty joutilaampaan aikaan.

Vanhanaikaisissa "klaffuhousuissa" Aspegrenin pieni "Muppa"-ukko pukinpartoineen vain astella kepsutteli ja taskussaan hän kantoi suurta vanhaa kelloriepua, joka hänen mielestään oli paras koko Raahessa, ja merellä ukko purjehti keltaisella kaksimastoisella seelipaatilla, joka niinikään oli "paras koko kaupungisa".

Lyyäänkö laiva.

Isollatorilla asioita haasteltaessa saattoi iso patruuni ehdotellen kysäistä toiselta isolta patruunilta:

— Lyyäänkö laiva?

— Lyyään vaan! toinen iso patruuni heti vastasi.

Ja asia oli sitä myöten valmis. Miehet olivat päättäneet, ja miesten päätös piti paikkansa, eikä siinä tarvittu sen pitempiä keskusteluja. Kohta uusi laiva rupesi kohoamaan kaupungin vanhalla veistämöllä.

Yhteisin voimin Raahen suuret patruunit tavallisesti rakennuttivat suuria ja kalliita valtamerien kulkijoita laivojaan. Sukulaiset ja hyvät tuttavat liittyivät "komppanioihin" lyöttämään ja varustamaan laivaa, toista, kolmatta, useampiakin, joissa kullakin osamiehellä oli määrätty osuutensa: puolet, kolmasosa, neljäs-, kuudes-, kahdeksasosa j.n.e. Vanhan Langin toiminimen omisti aikoinaan vain Langin suku, sitten vävy, kauppaneuvos Franzén ja taas vävyksi tullut komerssi Fredrik Sovelius, ollen kyllä toiminimen laivoihin enemmän taikka vähemmän osuutta joillakuilla muillakin Raahen kauppiailla, kuten Candelinilla ja Möllerin papalla. Samoin Soveliusten laivanvarustustoimi oli melkein kokonaan Soveliusten yhtymän, parhaina aikoinaan etupäässä Matti Augustin ja Henrikin pääjohdossa. Durchmanin yhtiössä oli koko joukko mukana: vanha Durchman poikineen, Johan Fellman, Johan Montin sekä kapteenit Svanljung, Höckert ja Ståhlberg. Reinin komppaniaan kuuluivat aikoinaan, paitsi itseä ukko Reiniä, Isak Fellman, Gyllberg, Fagervik, Andersson, Henrik Montin ja Konrad Brander, Lundbergin laivayhtiössä olivat osakkaina Lundbergit, Johan ja Baltzar Fellman, Fredrik Leufstadius, Johan Frieman ja Johan Lundström. Jokaisella suurliikkeellä oli laivaveistämössä oma työpaikkansa.

Vanhaan aikaan oli Raahen laivavarvi aivan kaupungin vierellä, Rikhardinrannassa. Siinä entiset edesmenneet patruunit, Langit, Soveliukset, Freitagit, Kiellinit, olivat lyöttäneet laivojansa, ja siinä vielä Itämaisen sodan jälkeen 1856 langokset, Matti Marjelin ja Matti Kangas, rakennuttivat kaksimastoisen jähdin, Sovinnon. Mutta maan noustessa ja meren paetessa kaupunginranta oli jo aikoja tullut liian matalaksi suurille valtamerien laivoille. Niinpä olikin saatu uusi laivojen rakennuspaikka kauemmaksi kaupungista, entistä syvemmälle rannalle, tervahovin ja Suenreiän välimaille. Sinne nousi lopulta viisi varvia vierekkäin: Soveliuksen, Lundbergin, Reinin, Langin ja Durchmanin, jokaisella omat pajansa, kaksikerroksiset työpirttinsä ja suuret makasiininsa sekä tavattomat rakennustarvevarastonsa.

Entisten suurporvarien laivat eivät suinkaan olleet niin suuria ja komeita kuin myöhempien patruunien alukset. Johan Langin Nadeschdakin, 1841 rakennettu priki, oli vain "pyöreäkeulainen lyhyt töpelö, ymmyrkäinen kuin pata, niin että mastotkin olivat melkein yhesä läjäsä". Mutta silläkin vain ajettiin valtamerien ylitse. Vanha Kalle Burmankin oli sillä ennen Itämaista sotaa käynyt aina "Valapparaisosa" asti. Monet entisten ukkojen laivat myöhemmin takiloihinkin pienemmiksi, fregatitkin muutettiin parkkilaivoiksi.

Oli kyllä Raahessa joskus maailman aikaan nähty suuriakin laivoja, niin ettei mallia liene puuttunut. Oli nähty sellaisiakin jättiläispursia kuin saksalainen "Wänneswäärti", joka kerran oli ajanut Pohjanlahdelle lankkuja lastaamaan. Yhtaikaa oli tavaraa lyöty Oulussa peräruumaan, Raahessa keskiruumaan ja Kokkolassa keularuumaan. Laivan joka märsrangilla oli ollut tanssihuone ja joka kvarttesplokin niskassa krouvi, ja niitä oli ollut niin paljon, että kun kerran kajuutpoika oli lähtenyt ja käynyt joka tanssihuoneessa ja joka krouvissa, niin oli hän palatessaan ollut harmaapäinen ukko. Itämerelle suurlaiva oli mennä porhaltanut, ja kun kokki oli heittänyt kapiisin porot mereen, oli siihen syntynyt Bornholm, ja kun hän oli viskannut mereen herneenperät, oli muodostunut Ärtholm, Kun sitten laivan oli pitänyt ahtaita Tanskansalmia luovia vastatuuleen, oli sen aina täytynyt käydä Pohjanmerellä kääntymässä.

Tällaisia mahdottomia maailmanastioita ei Raahe kyllä kyennyt rakentamaan parhaina päivinäkään, mutta aika isoja fregatteja, parkkilaivoja, prikejä, kuunareita ja kaljaaseja se kyllä löi, yhtä kauniita ja kelvollisia kuin kutka tahansa maailman laivamestarit. Johan Langin Louisekin oli niin kova kulkemaan, että kun se kerran tulla porhalsi Ameriikasta, niin ei kaksi kapteenia ehtinyt laskea sen matkaa, vaan täytyi laiva seisauttaa meren selälle "piihin". Jotkut patruunit lyöttivät yli neljänkinsadan lästin fregatteja ja parkkeja, kuten esim. Lundbergin miehet, mutta toiset taas pienempiä, alle kolmenkinsadan kolmimastoja niinkuin Reinin komppania. Mutta Soveliuksen Matti-patruuni rakennutti enimmäkseen vain isoja kaksimastoisia prikejä, sillä niiden "ulosteot haminoisa" olivat halvemmat kuin kolmimastoisten laivojen. Katsellessaan Reinin miesten pieniä kolmimastoja Matti-patruuni joskus naurahti:

— Jos mulla olis nuin pieni ruuhi, niin minä en panisi kun yhen maston ja vippiseelin.

Entiseen aikaan oli laivoja rakennettu vain päiväpalkalla. Timperit olivat saaneet sovitun palkkansa ja iskeneet aamurummusta iltarumpuun. Mutta sitten ruvettiin lyömään laivoja myöskin urakalla. Björkmanin Eerikin, joka oli Haapavedeltä tulleita Pyöriän poikia, kerrotaan olleen semmoinen toimen mies, että ensimmäisenä rupesi puuhaamaan "kontrahtityötä", kooten ympärilleen timperijoukon, joka laivanredarien kanssa teki sopimuksen urakasta.

Jo syksypuolella kesää, kun oli kuultu patruunien torilla päättäneen, että "lyyään laiva", timperitkin keskustelivat siitä Isontorin kokouksissaan ja päättivät, että "lyyään vaan!" Sitten lähetettiin Eerik Björkman sekä muita "isäntämiehiä" patruunien luokse esittämään, että "se ja se vaajitaan", ja he palasivat takaisin tiedolla, että "se ja se luvataan!" Isotori neuvotteli koko joukolla. Voitiin vielä kerran lähettää Eerik Björkman sekä muut isäntämiehet patruunien konttoriin ilmoittamaan, että "jos se ja se annetaan, niin sitten!" Mutta saattoi Isotori. hyväksyäkin patruunien tarjouksen. Silloin mentiin joukolla konttoriin tekemään kirjallinen sopimus, ja "valan perään oikein alettiin työ", vielä luvaten, että "jos laiva vuotaa, kun on vesille laskettu, niin kallistetaan omin kustannuksin ja korjataan". Kahdeksankymmentä ruplaa mieheen oli entiseen aikaan tavallinen urakkamaksu laivanteosta, ja sitten myöhemmin oli urakkasummana 500 markkaa mieheen ja "laiva puolivalmiiksi".

Taitavia laivan rakennusmiehiä, timpereitä, varvareita, seppiä, oli kyllä Raahessa, sellaisia kuin Pyhälän Jaako, Puskalan Heikki, Pietilän Pekka, Pyyn Tuomas, Humalojan Juho ja Burmanin Kalle sekä vielä Lahdenperää, Hyttistä, Haapajokea, Friiseä, Makkosta, Erkkilää, kaikki edesmenneitten Raahen mestarien jälkeläisiä taikka maaseuduilta tulleita taitomiehiä. Pyhäläkin oli tullut Pyhäjoelta, Humaloja Haapavedeltä, Erkkilä Saloisista ja Makkonen sekä Pietilä Pattijoelta.

Mutta Raahen parhaana aikana iskettiin samalla kertaa viittäkin laivaa, jolloin joka varvissa oli miehiä kalkuttamassa ja laiva nousemassa. Silloin Raahen omat voimat eivät riittäneet, vaan täytyi hankkia lisää muualta. Varsinkin kesäisin, kun sattui olemaan monia laivoja kotona korjattavana, oli kova taitomiesten tarve. Apuväkeä tuotettiin Kokkolan puolesta Kruunupyystä, Alavetelistä, Larsmosta, väliin monia kymmeniä rantaruotsalaisia timpereitä ja mestareita. Patruunit kustansivat heille vapaan matkan Österbottenilla taikka Aavasaksa-laivalla, joka höyrysi Tornion ja Pietarin väliä. Eteläpuolen mestarit viipyivät Raahessa tavallisesti vain kesän siirtyen syksyllä kuin varikset talveksi Kokkolan seuduille. "Etelän vareksiksi" miehiä pilkaten sanottiinkin, kun riita tuli, vieläpä joskus kraakuttiinkin heille variksen äänellä. Mutta monet etelän puolelaiset jäivät talvitöihinkin Raahen laivaveistämölle, ottivatpa emännän Raahen tyttäristä ja asettuivat kaupunkilaisiksi taikka läheisen maaseudun eläjiksi. Hyvin monet tekivät mökin Palonkylään, useat ostivat sieltä talonkin. "Krakkusvenskaa" eli "krakunruottia" he alussa vain puhuivat, mutta oppivat vähitellen solkkaamaan raahelaisten kieltä, ja viimein Raahen seutu teki näistä "etelän vareksistakin" oikeita raahelaisia ja Raahen ympäristöläisiä. Monet etelän miehistä olivat taitavia timpereitä, seppiä ja laivanrakentaja-mestareita, timpereitä sellaisia kuin Krokvik, Kronqvist, Sundqvist, Grönqvist, Portin ja Jubell, "laivanpykyjä" sellaisia kuin Pettersson, Vestersund ja Danielsson sekä seppiä sellaisia kuin Viklund, joka oli niin erinomainen, että rupesi "pykmestariksi", ollen taitava siinäkin ammatissa. Laivan rakennusmestari tuli Kronqvistin ukostakin. Raahelaisista rakennusmestareista mainittavimpia oli Nils Petter Möller.

Puut ja tarpeet piti olla varvissa valmiina, kun työ alettiin. Ylimaan ukot olivatkin niitä pitkin talvea vedättäneet valtavat kasat, ja oman kylän jähtimiehet, Marjelinin Matti Sovinnollaan ja Anders Helaakoski Aallollaan sekä muutkin pikku kipparit olivat kesäkauden ajattaneet pelkkoja sekä muita laivapuita Iin jokisuulta, puolitoista sataakin paksua 5—6-sylistä pelkkaa samassa lastissa. Patruunit itsekin omilla jähdeillään olivat vedättäneet laivatarpeita sekä Kalajoelta että pohjoisilta jokisuilta.

Syksyllä jo kekrin aikoina alettiin laivan rakennustyö, ja siinä oli urakkaa ja pauketta koko talveksi. Vain pimeimpänä sydäntalven aikana varvi oli äänetönnä sekä miehet omissa toimissaan. Mutta kevätpuoleen alettiin uudella, entistä ankarammalla menolla. Timperit paukkasivat rakennuksella, sepät kalkuttelivat pajassa, varvarien sorvit hyrräsivät, pasan lämmittäjien kattila höyrysi ja sahurien terävä rauta puri puuta.

Neljäkolmatta timperiä tavallisesti hääri ison parkkilaivan teossa, miestusina kummallakin puolella, kukin omalla paikallaan, ja sitten oli vielä erittäin seppiä, sahureita ja muita erikoistyön tekijöitä.

Tavallinen kolmimastoinen laiva oli jo aika suuri rakennusrumilas, jolla oli pituuttakin parikymmentä, kolmattakymmentä syltä, leveyttä neljä ja viidettäkin syltä, sekä korkeutta emästä kanteen viitisen syltä. Vahvojen pelkkatelineiden, pevun, varaan sitä rakennettiin. Alinna oli mahtava emäpuu eli köli, keula- ja perävannaksineen, ja laivan kylkiluina olivat parittain toisiinsa isketyt kymmentuumaiset kaaripelkat, pantturit eli timperit, joihin kahtapuolta pukattiin vahvat 5—6-tuumaiset lankut laivan pohjaksi ja laidaksi. Pantturien varassa oli skantäkki, josta taas nousivat prääkongin stötät kannattaen vesitäkkiä eli täkkiä, leestankoa ja pastajäärninkiä. Täkkiä ylemmäksi kohosi keulassa keulapakka keulaskrankkeineen ja perässä haltäkki peräskrankkeineen. Perässä haltäkin puolessa olivat kajuutat: etukajuutta, jonka sivulla olivat perämiesten hytät ja kompassihuone eli natterhuusi ja signaaliskaapi sekä perässä kapteenin huoneisto. Keskellä kantta oli ruffi, jossa oli miesten osasto, skanssi, sekä kapiisi eli keittiö, sivulla olevine timperinhyttineen. Vanhoissa laivoissa oli skanssin ovi styyrpuurin puolella eli oikealla ja kapiisin ovi paapuurin puolella eli vasemmalla laivan perästä katsoen. Kaikkein vanhimmissa laivoissa oli skanssi laivan kannen alla ruuman keulapuolessa. Ruumaan kannen alle päästiin kolmesta luukusta: keulapuolessa, ruffin edessä oli föörluuku, keskilaivassa, "mitsepisä", isoluuku, ja perässä akterluuku. Mutta sivuilla prääkongissa oli saranaluukut, joista laivankannelle pärskyvä vesi pääsi vuotamaan ulos, samoin kuin aina avoimista spyykateista, joita oli kolme kummallakin puolella laivaa. Laivan keulan kaljuunisa, josta puksfrööty tamstaavetteineen pistäytyi eteenkäsin, oli entisaikaan piltti, "kaijuunin piltti", naisen veistokuva keulaan levitettyine hameineen. Sellainen oli ennen ollut Didossa, 1865 rakennetussa Reinin komppanian parkkilaivassa. Vanhojen Puskalan ja Pyhälän ukkojen oli kerrottu niitä tehneen. Mutta tavallisesti tehtiin vain ja maalattiin valkeaksi joku pyöreä kiekura, jossa oli kuin puunlehtiä. Ulkolaisissa laivoissa kyllä nähtiin komeita kruunupäisiä kuninkaankuviakin.

Kaikki laivan laitalankut höyryytettiin pasassa, suuressa, lankuista lyödyssä neliskanttisessa torvessa, johon 6—7-sylisiä lankkuja mahtui kymmenittäin samalla kertaa. Isosta muurikattilasta laskettiin höyryä pasan lävitse, ja puut kuumenivat, niin että pihka tihkui. Pasassa keitetyt lankut taipuivat hyvin laidan mukaan, eivätkä sitten olleet kovin pahoja ravistumaan. Vanhat merimiehet, jotka eivät enää muuhun kyenneet, olivat pasan lämmittäjinä. Undelinin Anttikin höyryytti Reinin komppanian pasaa ja monesti samalla kertaa höyryytti viinalla päätänsä, niin ettei tahtonut pystyssä pysyä, sattui kaatumaankin, juuri kun itse Reinin patruuni vihellellen käveli varvissa katsellen työnmenoa. Mutta Undelinin ukko kömpi vain ketaroilleen, manaten:

— Kun se oikein vihaksi pistää, niin ei pysy pystysäkään.

— Mene nyt vain pasaa lämmittämään! patruuni komensi.

Lujaksi laiva tehtiin. Vahvoilla rautapulteilla ja paksuilla puuvaarnoilla iskettiin peikkoja ja lankkuja yhteen. Melkeinpä olisi uskonut, kun katseli tavattomien pelkkojen pulttaamista ja vaarnaamista, että siinä tehdään maailmanikäistä työtä. Mutta kun sitten merellä myrsky lennätti laivan matalalle, niin rutisi se vain ja ritisi niinkuin pärekori, ja vahvimmatkin karvit rupesivat irvistelemään.

Aamurummun kanssa nousivat työmiehet ylös ja aamuviidestä he jo olivat työssä. Aamiainen syötiin 8—9 välillä, päivällinen 1—2, ja iltarummuksi jouduttiin kotiin iltaselle. Lastukasa kainalossa ukot tavallisesti astelivat kotiin, monet Palonkylään ja Pattijoelle asti. Polttopuusta ei laivantimpereillä ollutkaan puutetta, sillä joka timperi sai korjata ne lastut, mitä otti puusta irralleen. Lyhyet jätepalikatkin joutuivat timperien kesken jaettaviksi, mutta pitemmät puukappaleet, pilekset, patruuni ladotti pinoon. Timperien pojat kävivät talvella lastuja kotiin keikkaamassa, ja monet eukot, joilla ei ollut lastuihin osuutta, kävivät timpereiltä ostamassa niitä rahalla tahi vaihtamassa tupakalla. Luukas Helaakoski vedätti lastuja hevosella kaupunkiin laulellen Kruununpuodin mäkeä lasketellessaan:

— Rullan koo… rullan koo…

Kuiva eväs oli miehillä mukana selkärepussa, mutta lapset toivat keittoruokaa aamiaiseksi ja puoliseksikin. Kevätpuoleen evään tuojatyttäret jäivät päiväsydämeksi isälle "kehräämään riivejä". Sillä timperien urakkaan sisältyi laivan tilkitsemisriivien valmiiksi punominen. Jo toisellekymmenelle jouduttuaan tytöt saivat mennä varviin kehräämään. Suurista paaluista nykittiin tervatappuroita, jopa purettiin vanhoja tervaköysiäkin, ja polvella punottiin tappurat köydenpaksuiseksi säikeeksi ja kerittiin kerälle.

Kirkkaina kevätpuolen päivinä tytöistä oli kyllä hauska astella varviin ja kehräillä tappurasäiettä. Mieluiselta tuntui raahelaisestakin, kun varvista kuului pauke ja kalke ja joskus miesten "haalauslaulukin" aina kotipihalle asti. Siellä oli melkein koko kotona oleva Raahe työssä, sekä miehet että naiset. Laivaa siellä lyötiin, mutta lyötiin siellä leipääkin sekä keskikaupungin patruuneille että Katinhännän ja Paavonperän mäen pikku pirteille.

Ja patruunit ajelivat varvin tietä edestakaisin. Piti hoitaa asioita kotonakin, mutta piti ahkerasti käydä katsomassa, miten laivakin valmistuu. Sillä vanhoina merenkyntäjinä patruunit kyllä tiesivät, miten mikin paikka laivassa oli tehtävä. Komerssi kävi joskus parikin kertaa päivässä ja laivaa maalattaessa itse sekoitti väritkin.

Samaan aikaan kuin timperit työskentelivät ulkona laivanrakennuksella, ahkeroitiin työpirteissä laivan purjeiden valmistuksessa. Paksusta jäykästä pultaanista — josta poikavarsoillekin useasti kuraistiin tukeva liivinselkämys — laitettiin purjeita. Pirtin alakerrassa vanhat, taitavat, kotikylään talvehtimaan jääneet merimiehet leikkasivat purjevaatteen valmiiksi. Monesti myöskin kapteenit toimivat purjeen leikkaajina; merimiehet sitten vain valvoivat ompelemista. Komerssi aina itse leikkasi laivansa purjeet. Lundbergin pirtissä leikkasi purjeita ja valvoi niiden ompelemista vanha Savalinin Heikki. Pirtin yläkerran "seelikamarisa" taas seelinompelijat pistelivät purjeita kokoon. Langin työpirtissä komerssin käskyläisinä häärivät aikoinaan Jussilaiska, Hiitolinin Liisa, Pyyn Hanna ja Planetin Anna-Liisa. Saattoivat he kyllä ommella muissakin pirteissä ja saada tovereikseen Karjaluotoskan, Pekuskan ja Ölundskan. Nahkainen seelihanska kämmenessä naiset pitkillä paksuilla neuloilla, "oikeilla" neuloilla, "reikä"-neuloiIla, ja "liiki"-neuloilla, ja kolminkertaisella tervatulla pellavaisella seelilangalla, joka oli paksua kuin raasumaton loimi, pistelivät vahvaa vaatetta, "nolla-tyykiäkin", niin että kädet olivat aivan rappiossa. Eikä kestänyt kauan seelihanskan rautainen "plootukaan", joka oli ostettu Tilvikseltä 25 pennillä. Päiväpalkkaa saatiin 1:20—1:80 markkaa ja oma eväs piti olla matkassa. Ja itse piti olla matkalla varviin jo aamuneljältä. Sillä heti aamurummulta oli Fellmanin Paltsu liikkeellä katsomassa, meneekö väki työhön. Varvipirtissä monet merimiesten eukotkin kuukausittain viettivät viikkonsa patruunin palveluksessa, niin ettei ollut kuin pyhä omaa. Ja sekin olisi pitänyt pyhittää Herralle, mutta täytyi käyttää pirtin siivoamiseen ja vaatteiden paikkaamiseen ja muihin kotitöihin. Vanha muori hoiti vain lapsia, taikka isommat huolehtivat pienemmistään. Kuivaa evästä naiset työpirtissä pistelivät, kahvia sentään keittivät pirtin takassa. Siitä kyllä ei Fellmanin Paltsun kasvatti Leufstadiuksen "rootmanni" oikein pitänyt, vaan moitiskeli, että eukot juovat kovin paljon kahvia. Mutta Jussilaiska valaisi raatimiehelle asian:

— Me juomma sen särpymeksi, mutta te juotta huviksi. Ei meillä ole muutakaan särvintä… jos me sen kahvesmörjän ryyppäämmä.

Oli jo suuri ilonpäivä, kun saatiin laivanteos sille rajalle, että voitiin ruveta sitä "triivaamaan". Silloin oli jo kesä tulossa, lapsetkin laukkasivat avojaloin varvin ja kodin väliä. Riivaamisen aloituspäivänä patruunit hyvillään tulivat varviin ja toivat miehille ryypättävää. Se kyllä oli miehistä mieluista, ja he pyhittivät päivän niin suurena juhlana, ettei tilkitsemisestä sillä kertaa tullut mitään. Vasta seuraavana päivänä ruvettiin riivipaukalla moikottamaan syöttörautojen päitä, samalla kuin omaa päätä moikotti eilinen hummaus. Mutta silti vain työskenneltiin kuin miehet, leveää krapiakin käyttäen, niin että toinen hoiti rautaa, toisen antaessa paukalla iskuja päähän. Jonkun ukon pää kyllä saattoi olla parannuksen tarpeessa. Kondelinin Jaakonkin kerran täytyi lähteä kesken työtään astelemaan kaupunkiin ja selitellä vastaan tulevalle patruunille:

— Näinhän se käy, kun ei ole hankittu niitä krapinvarsia… piti lähteä niitä hakemaan.

Mutta silloin oli suuri juhlapäivä, kun laiva oli niin valmis, että se voitiin laskea vesille. Laivan lykkäjäisiin otti osaa koko kaupunki ja ympärysseutu, eivätkä vain laivan teettäjät ja tekijät.

Jo kauan oli tätä merkkitapausta jännityksellä odotettu ja valmistettu. Laivan laskettamisneuvoiksi oli rakennettu luja lankkulava sekä vahvat kelkat, Kuusisylisiä peikkoja oli isketty yhteen neljäksi kelkaksi, kaksi kummallekin puolelle laivaa, ja keitetty monet suuret ammeet ja tynnyrit soopaakin. Eilolaiska ja Tigerska olivat patruunien soopankokkeina viikkomäärin "alaköökien" suurissa muuripadoissa korventaneet rasvoja ja luukontteja lipeässä paksuksi, veitsellä viillettäväksi soovaksi. Saaveittain oli soopaa kannettu valmiiksi paikalle. Olipa salaa kenenkään sivullisen tietämättä laivan nimikin maalattu akterspeiliin ja peitetty laudalla. Laivan teettäjäpatruuni oli sen jonakin yönä maalauttanut.

Juhannuksen tienoissa, kun patruunit olivat monet kerrat käyneet mittaamassa veden syvyyttä, jotta milloin olisi paras laskea, tapahtui laivan lykkääminen. Koko kaupunki sen sai kuulla, ja koko kaupunki riensi silloin varviin. Muutamat menivät oikein eväskori mukanaan, ja Lassilaiska kyökytti piparkakkukoreineen kauppoja tekemään. Maalaisiakin tuli Pattijoelta, Saloisista ja Piehingistä. Kaikkialla oli katsojia, maassa ja aidoilla, lankkuläjiilä ja pelkkakasoilla. Kymmeniä katsojia oli saanut kiivetä laivan kannellekin luikua ottamaan.

Saaveittain siveltiin soopaa kelkkojen pohjiin ja lankkualustalle, jota myöten kelkkojen piti liukua.

Sitten kun kaikki oli valmiina, käytiin ottamassa kiilaryyppy, Työpirtissä patruuni sen tarjosi työmiehille sekä työmiesten tuttaville, jotka olivat tulleet avustamaan laivan lykkäystä. Ryyppy pani miehet iskemään kiilaa, niin että päärholttikuulat keikahtivat kumoon. Särkyrauvoilla rikottiin laivaa kannattavat mutapölkyt, jolloin koko rakennus jäi kelkkojen varaan. Silloin laivanpyky, joka hoiti koko menoa, komensi:

— Lukot auki!

Kelkkain eteen ja laivanvannasta vastaan asetetut pönkät nykäistiin köysillä pois, ja kirveellä iskettiin peräköydet poikki. Mutta iso olio makasi vain liikkumatta "pevullaan". Silloin viisi, kuusi miestä juoksi laivan taakse ja suurella juntalla tärskäytti perään, niin että koko rakennus vavahti. Alkoi kuulua kova ratina ja ryske, kun valtava rumilas heräsi levostaan ja tunnusteli tilaansa. Sitten se huomasi edessään sinisen meren ja lähti sinne käsin hiljalleen liikkumaan valmista soovalla silattua käytävää pitkin. Se oli riemukasta menoa. Lankkutapulit ja pelkkakasat hurrasivat, laivankansi hurrasi, aidanselillä ja kaikkialla heilui käsiä ja lakkeja sekä kuului huuto ja hurraaminen. Laivan nimikin paljastui, kun peräpeiliin naulattu lauta nuorien nykäisemänä laivan liikkeelle lähtiessä putosi alas. Kansa hurrasi ja huusi nimeä, laivan rytisten työntyessä omaan valtakuntaansa. Valtavalla väellä kuin riemuiten se sinne puskeutui, nostaen komeat pärskyvät kuohut kahta puolta. Ja yhäkin vapisten se jäi viimein veden pinnalle ylpeänä kellumaan. Koko ympäristö katseli mielissään komeaa mereneläjää, joka oli oman kylän käsillä tehty. Ja taas huudettiin, heilutettiin hattuja ja huudettiin.

Entiseen aikaan, kun oli lykätty kauppaneuvos Franzénin laivoja, oli toisinaan saatu kuulla laivanisännän tilaisuutta varten sepittämä runo. Isäntä oli itse sen lausunut, kun laiva oli onnellisesti päässyt vesille. Niinpä Suomi-laivaa, 229 lästin fregattia, lykättäessä 1838 oli Franzén runoillut:

"Med Suomis namn Från Suomis hamn Gå hafvet plöj Och lycklig var, Ej iänge dröj På väg Du far, Den snällt sig ror, Förtjena får.

På Suomis jord, Här opp i Nord Klent jorden ger Åt odlarn här. Sök skörden där, Att skördas är, På fremmand Strand, Åt Suomis land".[47]

Mutta kansan hurratessa kävi laivakelkan soopaisella ladulla kuhina kuin muurahaiskeossa. Siellä timperien eukot ämpäreineen ja kiuluineen kuupottivat soopaa keräämässä, nahisten ja kinastellen, sillä jokainen yritti krapata astioihinsa hyvää ilmaista pesuainetta niin paljon kuin mahdollista.

Mutta laivanlaskijat olivat ottamassa ruoriryyppyä.

Ryypyn jälkeen taas timperit ja laivan tuleva kapteeni soutivat suurella parkaasilla laivaan. Kapteeni astui heti ruumaan katsomaan, onko tullut vettä. Jos laiva vuoti, piti timperien se köölhaalata, kallistaa kyljelleen, niin että emä nousi ylös vedestä, ja sitten tilkitä tiiviiksi. Mutta jos ei vettä tullut laivaan, oli se hyvin tehty, ja timperit saivat panna ruorin paikoilleen. Ja laiva oli heidän käsistään valmis.

Siitä päästiinkin vasta ryyppäämään ja juhlanpitoon. Työpirtissä oli keitetty valtava hernesoppa, jota työmiehet ja niiden apulaiset saivat syödä vadillisittain. Ruskean rasvaisen herneen painoksi saatiin hyvää juotavaa. Patruunit olivat tuottaneet työpirttiin viinaa ja konjakkia ja rommia kaikenlaatuista, niin että kaikki toimessa olleet saivat kyllänsä. Eikä ryypättykään pikku pikareilla tipoitellen. Täysin lasein saatiin kallistella, vieläpä vetää vaikka kauhallakin. Ryypyksissä oli silloin koko varvi, vanhat ja nuoret, herrat ja työmiehet, monet niin että väsyivät varvin pirttiin taikka pirtin seinän viereen. Mutta sitkeimmät pörräsivät koko yön, ottivat lisää ja puhuivat hyvästä lykkäyksestä. Eikä selvänä miehenä saanut kukaan palata kaupunkiin. Ruonansillalla oli joskus oikein vartavastinen vahtimies, joka pyörrytti takaisin selväpäisen, sanoen;

— Mene ja juo ittes päihin ja tule sitten takaisin!

Ei tarvinnut kenenkään nyt pelätä kistuakaan, vaikka olisi tavallista pehmoisempana toikkaroinut kaupungin kaduille. Sillä Raahen suurena merkkipäivänä ei itse viskaalikaan saanut ketään turhanpäiten kiusata. Miehet olivat talven raatamisellaan kyllä ansainneet hyvän juhlapäivän,

Mutta naiskansalle ei laivanlykkäjäisissä annettu suuhunpantavaa. Miehet olivat työtä tehneet ja miehet saivat rokat ja ryypyt. Naiset olivat vain keittäneet soopaa, ja sen he saivat korjatakin, mutta ei "räknätty" naisen suuta sen arvoiseksi, että siihen olisi kannattanut hyvää ryyppyä tärvätä.

Mutta aina ei laivanlykkäys onnistunut oikein hyvästi. Durchmanin Iriskin, suuri parkkilaiva 1876, kun ei ollut tarpeeksi vettä, törmäsi pohjaan ja kaatui oikealle kyljelleen, niin että Vitolinin Matti, Tabellin Perttu ja Burmanin Kusto ja muut kannella olijat olivat mäiskähtää mereen. Laiva meni "aivan kuin paha kenkä flinttaan", emäpuukin rikkoutui, ja Durchmanin pikku poika, joka isän ja äidin kanssa oli rannalla katsomassa, todisti: "Tuolla lailla se kävi, kun ei meillä rukkoilla milloinkaan". Saatiin Iris sentään kovalla työllä vedetyksi takaisin kuivalle ja korjatuksi. Huonoa onnea jo harakkakin nauroi laivaa lykättäessä, ja huononlainen oli laivan onni merelläkin. Lundbergin Pallas, parkkilaiva 1867, pukkasi lykättäessä pohjaan, mutta pääsi pelkällä säikähdyksellä. John Fellman, Lundbergin suuri fregatti 1875, taas töksäytti keulansa pohjaan, kannan jäädessä kuiville, ja vaati kovan työn, ennenkuin laiva pääsi vapaille vesille. Durchmanin prikin, Njordin, oli käydä hullusti 1860. Laiva kallistui niin, että kannella olijat laskettelivat irtonaisten tavarain kanssa kolisten laitaa vasten, sitä vaille etteivät menneet mereen. Laivan perävannas katkesi ja emäkin hiukan rikkoontui, ja työtä siinä taas oli, ennenkuin priki jälleen oli eheänä pystyssä.

Seuraavana päivänä, kun timperit ja sepät ja muut mestarit hyvin päätetyn työnsä perästä vielä olivat hyvissä eilispäivän tunnelmissa, tuli toisten miesten vuoro astua laivaan, joka juhlallisena ja äsken ristittynä odotteli lahdella. Kapteeni ja perämies rupesivat apulaisineen laivaa takiloimaan, ja laivan redaripatruunikin oli tavallisesti mukana. Johan Langin laivojakin kun takiloitiin, komerssi, vanha merikapteeni, oli aina itse parhaana miehenä paikalla. Miehiä taas tarvittiinkin. Oli nostettava tavattomat mastot pystyyn ja kymmenet purjeet raakapuineen, puomeineen ja satoine köysineen pantava paikoilleen, laitettava laiva täydeksi merenkävijäksi.

Mastot ja raakapuut olivat jo valmiina timperien tekeminä, ja eukkojen ompelemat purjeetkin odottivat ottajaansa. Varvarit niinikään olivat valmistaneet lukemattoman määrän plokeja, sekä enklaplokeja ja tuplaplokeja että talja- ja jiinaplokeja ynnä junfruja, joita kaikkia tarvittiin purjeita ja köysistöä käsiteltäessä. Venäjältä oli vedätetty valtavat kasat vahvoja köysiä, kolmi-, nelituumaisiakin valmiita hamppuvantteja suuriin kimppuihin pantuina. Entisissä laivoissa käytettiinkin aivan hamppurikiä — "rautarikistä" ei tiedettykään, — ja se tuotiin etupäässä Venäjältä. Omissa varvipirteissä vain klääjättiin syömäskaarnia, Reetan Junnun ollessa kerää pyörittämässä, ja oman kylän köysimestari, Vestberg, kehräsi vain halsiserttejä sekä muita pikku nuoranpätkiä.

Kova työ oli isojen mastojen pystyttäminen. Mutta tottuneet miehet keikauttivat samana päivänä parkkilaivankin kolme mastoa paikoilleen, vaikka pisin masto nosti kalltoppinsa aina sata jalkaa korkealle. Vahvoista raakapuista vain ensin pystytettiin sakset ja niiden avulla köysin kiskottiin kaksi- taikka kolmi-, nelijatkoiset jättiläiset jaloilleen. Entiset ukot vielä ostivat onnea laivalleen siten, että pudottivat hopearahan isonmaston reikään sekä naulasivat hevosenkengän maston tyvipuolen kylkeen.

Tavattoman vahvoilla köysillä, vanteilla ja partuunilla, pisinkin mastojättiläinen tuettiin seisomaan. Joka maston kummallakin sivulla oli viisi alamaston huippuun ulottuvaa vanttia sekä kaksi keskiosan, märstangon, kaksi pramstangon ja kaksi puukenpramstangon huippuun ulottuvaa partuunaa. Vankasti piti mastojen seisoakin jaksaakseen myrskynkin uhalla kantaa suuria raakapuita ja monia purjeita, "Täysirikisen" fregatinkin kolmeen mastoon — keulasta lukien fokka-, iso- ja kryysmasto — vedettiin kolmisenkymmentä isompaa ja pienempää pultaanikaistaletta, toiset staakeihin, toiset 60—70-jalkaisiinkin raakapuihin kiinnitettyinä. Raakapurjeita oli 6—7 joka mastossa. Ensin alimpana oli mastojen mukaan suuri fokkaseeli, isoseeli ja kryysseeli, sitten joka mastossa kahdet märsseelit ja pramseelit sekä vielä puukenpramseelit. Oli vielä joukko purjeita laivan pituussuunnassa: keulassa förstengi, pari kliivaria ja jaagari, keskellä kuusi staakseeliä sekä perässä iso mesaani, mesaanipuoman ja -kaffelin varassa. Hyvässä laivassa piti entisaikaan lisäksi olla leeseelitkin. Kun "sievällä ilmalla haluttiin laivalle faarttia niin paljon kuin suinkin", niin pantiin leeseelit. Leeseelejä varten oli purjeiden raakapuissa jatkoraa'at, leeseelin spiirat, jotka työnnettiin ulos tuulen puolelle purjeita ja köysillä kiskaistiin niihin kolmikulmaiset taikka yläreunasta kapeammat purjeet, Raahen viimeaikojen laivoista leeseelit jo jäivät pois, ja viimeisiä lienevät olleet ne, jotka kapteeni Hjortman Minnetistä menetti tuulen repiminä Gibraltarin luona Atlannin mereen.

Sadoin köysin, skuutein, prässein, jöölingein ja toplentoin, hoidettiin kymmenlukuisia seelejä, laivan komeita kulkuneuvoja, ja sadat plokit siinä kitkuivat ja kitisivät, Kallis olikin suuren täysirikisen laivan riki. Se maksoi monesti yhtä paljon kuin koko muu laiva.

Purjeilla ajettiin merellä. Mutta haminoissa ja möljissä täytyi laivaa liikuttaa miesvoimin. Sitä varten seisoi laivan keulapakalla pysty pelistukki, kongspeli, jota kiertäen laivaa haalattiin ja siirrettiin, ja sillä myöskin hivattiin purjeiden raskaita raakapuita. Kroospelikin tarvittiin. Sillä kiskottiin ankkuri irti merenpohjasta ja sitten kongspelillä nostettiin kraampelkkaan laivan laidalle. Kroospeli oli kongspeliä väkevämpi, hammaslaitainen pelistukki. Se oli kannella keulapakan alla, ja pakalla oli pelin palangsi, jota käytettiin spaakoilla ylös alas keikuttaen.

Ison laivan piti varustaa matkaansa useita veneitäkin. Tarvittiin pari suurta parkkaasia, pelastusvenettä, sluupi ja jiki, sekä vielä pieni kokkipaatti. Veneet olivat, mitkä kannella, mitkä skanssin katolla taikka riippumassa taaveteissa. Parkaasilla miehet soutivat maihin, kun jäätiin kauas selälle ankkuriin. Sillä kuljetettiin myöskin ankkureita sekä muita raskaita tavaroita, ja kun haaveri taikka muu merihätä tuli, täytyi uskoa elämänsä parkaaseihin. Jikillä soudettiin neljän miehen voimalla kapteeni maihin, ellei ollut kovin pitkä matka, mutta pitkästä matkasta purjehdittiin kapteenin kanssa rantaan sluupilla. Kokkipaatilla souteli kokki vain maalla keittämässä, kun joissakuissa satamissa ei tulenvaaran takia saanut laivoissa tuhrailla tulen kanssa.

Keskilaivassa, isonmaston luona, olivat laivan pumput, joilla laiva pidettiin "läntenä", Hengenpelastamista varten oli laivassa vielä liivpärjäreitä, neljä isoa rengasta, kaksi perä- ja kaksi keulaskrankissa.

Paljaana tervattuna lankkuna oli laivanpohja raahelaisen timperin jäljiltä. Tällaisilla aluksilla kyllä hyvinkin ajettiin pohjoisilla kylmillä vesillä, mutta jos lähdettiin laskettelemaan Intian merille ja muille lämpöisille vesille, ei tervatenkaan tehty puinen pohja pätenyt. Kuumien seutujen hirveä vesimato, longhals,[48] siellä hyvin pian söi pohjan kelvottomaksi. Se oli korttelia pitkä, pikkusormen paksuinen ilkeä mato, joka toisen päänsä iski laivanpohjaan ja toisen hävyttömänä monisormisena kourana ojensi ulos. Koko laivan alus ahtautui matoa täyteen niinkuin turpasmättääksi, ja laivan kulkua tällainen syöpäläisjoukko hidastutti tavattomasti. Puupohjaisen laivan olikin paras pysytellä viileillä vesillä. Mutta kun Englannin taikka myös Antverpenin kuivissa tokissa iskettiin laivan pohjaan vesilinjaa myöten kuparinen peite, uskalsi tällaisella kuparipohjaisella aluksella kyllä työntyä longhalsien joukkoon, — Omassa rannassa ei Raahella ollut kuivaa tokkaa, missä laivanpohjaa olisi voitu kuparoida, Mutta entisaikaan oli Maivaperässä roopenkki, jossa korjausta varten saatettiin laiva kallistaa.

Täysirikisiä fregatteja raahelainen ei kovin ahkerasti rakennuttanut, vaan useammin takiloi kolmimastoisen aluksensa joko parkkilaivaksi, asettaen perämastoon vain kaffelseelit: mesaanin ja topseelin, taikka skuunariparkiksi, jolloin isoonmastoonkin pantiin kahvelipurjeet ja vain keulamasto jäi hoitamaan raakapurjeita. Useasti patruunit lyöttivät myöskin isoja 350:nkin lästin prikejä, kaksimastoisia täysin rikattuja aluksia, sekä pieniä 40—60 lästin skuunareita, jotka niinikään olivat kaksimastoisia, mutta vain etumasto oli täysirikinen, takamastossa kahvelipurjeet. Lyhyen matkan, Pohjanlahden ja Itämeren, purjehtijoita olivat myöskin pari-, kolmikymmen-lästiset kaljaasit, joiden kahdessa taikka kolmessa mastossa oli vain kahvelipurjeita. Pienet, 10—20 lästin vetoiset jahdit, yksi- tai kaksimastoiset lastipaatit, kolusivat ympäri Suomen rantoja, kaikkein ahkerimmin Pohjanlahden perukoita. Mutta yksimastoiset kutterit olivat vain joutavien herrojen lystivehkeitä, joita ei vanha raahelainen tarvinnut.

Joka talvi Raahen laivavarvissa oli ainakin joku laiva syntymässä, ja useasti kalkuteltiin yhtaikaa jokaisessa viidessä varvissa. Niinpä 1865 lyötiin viisi laivaa, ja 1863 iskettiin seitsemän alusta: parkkilaivat Hermes, Astrea ja Satama, prikit Sampo, Gephion ja Eos sekä jähti Toini, samoin taas 1856. Mutta 1857 lykättiin Raahen varvista vesille kahdeksan laivaa, kuunarit Ruona ja Vilkas, parkkilaivat Tapio ja Jenny, prikit Norden ja Chloris sekä fregatit Delphin ja Amphion.

Raahen redarit ristivät laivansa hyvin usein muukalaisilla nimillä. Oli Amphitriteä, Hermestä, Venusta, Freytä, Aihionia, Tuppenia, Hönania, Stora Mollania ja Otteljanaa. Nähtiin myös omien suurpatruunien kaimoja: Matts Augustia, Fredriciä, Johan Langia ja Johan Fellmania sekä patruunittarien ja patruunien tyttärien kaimoja, kuten, Jenny, Louise, Sophia, Betty ja Nanny. Mutta monet ristiäiset pidettiin sentään suomeksikin ja saatiin vesille Valoa, Vellamoa, Aaltoa, Tähteä, Saamaa, Impiä, Lempiä, Kirppua, Salahmia, Ruonaa ja Roskaa.

Mutta kun Johan Langin parkkilaiva 1875 ristittiin nimellä Bacchus, niin koko Raahen merikansa sitä kummasteli:

— Ompa pantu ruma nimi komealle laivalle, kun Pakhuusi!

Herne kiehuu.

"Jo herne kiehuu! Lähetäänpä ottaan hernettä!"

Näin huudahtelivat merimiehet ja monet nuoret renkimiehetkin toisilleen astellessaan kaupungin katuja. Sillä sjömanshuusin katolle oli kohotettu lippu, joka merkitsi, että "nyt on paikat auki".

Oli syyskesän pyhäpäivän iltapuoli, ja meriväki hankkiutui taas suuriin tansseihinsa, joita ahkerasti oli pitkin kesää pidetty missä milloinkin. Mutta kun nähtiin merimiestalon flaku taas komeana ja kutsuvana heilumassa pyhäillan hengessä, niin monen joutilaana hummanneen merimiehen vanha veri nousi, ja merenkävijä asteli jälleen, kuten monesti ennenkin, merenrantataloon ottamaan vanhaa tuttua "hernettä". Herne kun oli laivakansan tärkeimpänä syötävänä, niin vanha laivanasukas käydessään ottamaan pestiä eli fyyryä uudelle matkalle, sanoi vain ottavansa "hernettä".

Laivan redari oli talossa "herneen" antajana, ja hänen kanssaan saivat merelle lähtijät tinkiä ja sopia palkasta. Tingittiinkin siinä molemmin puolin. Mutta jos meripoika oli jo ennättänyt kääntää nurin kukkaronsa entisistä ansioista, ei hänellä ollut paljon puolta, vaan täytyi melkein tyytyä siihen, mitä tarjottiin. Ne kyllä, joilla oli vielä säästöjä, pitivät puolensa, eivätkä viitsineet varsin helpolla lähteä — ennenkuin rahat olivat lopussa. Suuri ei kyllä ollut entisten merenkävijäin palkka, 35—40 markkaa kuukaudelta, niinä aikoina, jolloin nykyiset vanhat "seelarit" olivat parhaillaan. Sitten kyllä myöhemmin palkat kohosivat 50—60:neen, ja taitavat timperit saivat 70—80:kin markkaa, mutta huonosaattoisten merimiesten täytyi aina purjehtia huonoilla palkoilla. Lopuksi kun palkasta oli sovittu, piti töhertää nimensä taikka puumerkkinsä paperiin, vaikka "se oli luvatonta peliä… ei mikkään pyhänä tehty kontrahti olisi pitänyt lain eesä". Ja redari antoi merimiehelleen fyyrynottorahaa kymmenen, parikymmentä markkaa, jotta sai mennä ostamaan olutta, "kun herne alkoi janottaa".

Monet komeat rengitkin, jotka olivat maalta tulleet patruunia palvelemaan päästäkseen vasta merelle, astelivat rantatalon lipun alle ja pistivät merkkinsä paperiin. Mutta palkkaa luvattiin heille aluksi vain viitisentoista markkaa kuussa. Ja Skogmanin Jaako mittakeppeineen oli merimieshuoneella heitä mittaamassa ja punnitsemassa kirjoihin panoa varten. Vieläpä ensikertalaisten piti seuraavana päivänä käydä raatihuoneessa vannomassa merimiesvala. Se oli ankara vala. Kaksi sormea pyhälle kirjalle asetettuna piti sielunsa autuuden uhalla luvata, että on aina tottelevainen ja kuuliainen päämiehilleen ja aina katsoo ja edesauttaa laivan ja sen tavaran parasta, eikä karkaa laivasta. Silloin oli entinen renki muuttunut merimieheksi, ja moni tunsi muuttuneensa melkein kuin eri mieheksi, Madetojan Jaakokin, Lundbergin renkimies, astui herneenotosta pestikymppi taskussa huudahtaen:

— Nyt sitä kelpaa ihmisten joukosa olla!

Ja ainakin valkean etumuksen mies laittoi heti rintaansa, ja pystynä hän astella teikkaroi sontakuorman jäljessä pitkin katuvieriä, harjoitellen jo merimiehen heiluvaa käynninmallia sekä hyräillen:

Lahella laiva pieni, se minua aattelee, se monen kullan silmät, vesille jättelee.

Saattoipa Jaako laulella Järvinin Jussinkin sepittämää värssyä:

"Kun ajatukset aivan kaikki ulkomaille sulkeepi, Kun nuo hyvät seelilaivat sieltä tänne kulkeepi".

Monta kymmentä merimiestä voitiin kerralla karsia Raahen parhaasta mieskansasta, Sattui joskus viisikin laivaa yhtaikaa mönsträttäväksi, ja silloin kysyttiin miestä, sekä tottunutta mereneläjää että patruunin renkiä. Viisi laivaa saattoi vetäistä pienestä kaupungista 60—80 miestä, ja iloiset merimiestanssit muuttuivat surullisiksi jäähyväistansseiksi.

Laivan besättningin suuruus oli laivan mukainen. Kuunarin besättninkiin kuului vain kahdeksan merimiestä, ja prikissä tarvittiin tusinan verran, mutta ison parkkilaivan ja fregatin herneenottoon sai astua parikymmentäkin miestä, ja heille kaikille oli kyllä tehtävää. Kapteeni oli koko joukon päämies ja laivan herra, ja hänen apulaisinaan olivat perämiehet, ensimmäinen perämies, styyrmanni eli styyry, ja toinen perämies, konstapuli eli konsti, laivan taloudenhoitaja, jota myös sanottiin "luunpunnittijaksi", vaikka hänellä oli "toisen perämiehen virka seelatesa ja hoiti kapteeninvahtia akterisa". Laivan ruoanlaittajana oli kokki, kapiisin isäntä. Nämä kaikki olivat peräpuolen, akterin, "herroja"; perämiehellä oli oma kajuuttansa, ja konsti sekä kokki asuivat samassa kopperossa.

Mutta laivan etuosa, föri, isosta mastosta alkaen, oli varsinaisen miehistön puoli. Siellä häärivät suurimpina herroina timperi ja puosu. Edellinen hoiti laivan kirvesmiehen ammattia ja jälkimmäisen virkana oli huolehtia, että laivan tavarat, köydet, purjeet ja muut, olivat aina kunnossa. Puosu olikin vanha, kaikki meret ja haminat ja laivat tunteva merenäijä, eikä siihen virkaan sanottu pääsevänkään, ennenkuin oli ollut "ainakin kolme kertaa poksisa". Päävoimana oli laivassa monia matkoja kulkeneita matruuseja, ja "toisen reisun poikia", lätmatruuseja, sekä jummanneja eli "ensi reisun poikia", ynnä vielä joukon jatkona nuori kajuutpoika, joka kahdeksan markan kuukausipalkasta piti puhtaana kajuutat ja kapelkatit, kantoi ruoan kapiisista pöytään ja oli keittiössä kokin apulaisena, vieläpä viskeli kapteenin koiransonnat kannelta mereen.

Mutta kajuutpojasta voi seuraavassa herneen otossa jo tulla jummanni, jopa sitten taas matruusikin. Voipa poika kerran kohota konstinkin virkaan sekä vielä styyryksikin, jos kävi Vaasan "navigatsuuniskoulua", kuten vanha Jaako Marjelin ja moni muukin Raahen entinen kajuutpoika. Saattoi entisestä kajuutpojasta tulla joskus kapteenikin, kun vain jaksoi paljon käydä sekä merta että navigatsuuniskoulua. Moni raahelainen täysirikisen laivan komentaja oli aloittanut meren käyntinsä kaikkein komentamana kajuutpoikana.

Vanhaan aikaan useimmat Raahen kapteenit olivat vain Itämeren kapteeneja, sellaisia "copvardie skeppareita" eli kippareita, joilla oli lupa purjehtia vain Itämerellä ja Pohjanmerellä, mutta eivät saaneet mennä ulommaksi Englannin kanaalia. Heidän tietonsa ja taitonsa riittivät vain pienille vesille, joilla voitiin ottaa merkkiä maastakin. Itämerelläkin näki maita joka päivä, eikä sen tähden tarvinnut osata määrätä muuta kuin sen, miten kaukana oltiin pohjoisessa auringonlinjasta. Tämä määrättiin helposti sekstantilla "observeeraten" ja mitaten matka horisontista auringon alareunaan ja siitä laskien. Mutta nämä taidot eivät auttaneet suurilla maailman merillä, joita sai väliin kuukausittain luovia näkemättä muuta kuin vettä ja taivasta, ja kumminkin piti tietää, missä milloinkin oltiin. Siellä piti osata määrätä olinpaikkansa myöskin "länteen ja itään". Siinä ei auttanut sekstantilla observeeraaminen, vaan täytyi osata tarkoilla "lunaarilaskelmilla" kuusta ja tähdistä tutkia paikka, missä laiva kulloinkin seilaili. Tähän ei Itämeren kapteenien laskutaito ulottunut, vaan he olisivat sekstantteineen oikealla oseaanilla joutuneet ajelemaan aivan niinkuin Jumala olisi sallinut. Vaikka kävihän kippari Cajanuksen kerran Itämerelläkin niin nolosti, että yrittäessään ajaa Hampuriin tulla paukahtikin Riikaan.

Usein täytyi Raahen entisten patruunien, kun ei omassa kylässä ollut kylliksi valtamerien kävijöitä, turvautua ylpeisiin Ruotsinmaan kapteeneihin ja Suomen rantaruotsalaisiin, jotka monta kertaa olivat suurempia herroja kuin itse laivan isäntä, ja laativat sellaisia papereita ja kirjoja, ettei isäntä niitä aina ymmärtänytkään. Saattoivatpa he hyvinkin vain nauraa, kun vanha kunnon patruuni, joka kyllä osasi hoitaa omat, suuretkin asiansa, tilikirjaa katsellessaan tiedusteli, missä kummassa se Transportin hamina on, kun siellä aina pitää käydä, vaikka siellä on niin hirveät menot, jos kyllä on tulojakin, että ei sinne pidä vasta mennä. Mutta yhä useammat rikkaat patruunien pojat kävivät Tukholman merikoulussa oppimassa lunaari-laskelmia ja muita valtamerien vaeltamisen salaisuuksia. Nämä kyllä sitten selvittivät isäpätruunilleen senkin, missä on Transportin hamina. Ja näiden "eesä" taas monet merenkävijät suorittivat tutkinnon, saaden Itämeren kapteenin todistuksen, Tukholman koulun käynyt Karl Hybinette esim. opasti muutamia merenkulkijoita ja antoi heille todistuksen.

Parhaana aikana ja ahkerimmin laivoja mönsträttäessä Raahe tarvitsi kymmeniä kapteeneja. Toiset lähtivät fregateilla ja parkeilla puhkomaan valtameriä, toiset kuunareilla ja muilla pikku laivoilla halkomaan Itämerta ja Suomen vesiä, ja paattiskipparit, kaipaamatta sekstanttiakaan, ajelivat omilla jähdeillään minne milloinkin, painolastissa ollen saivat laskea vaikka rantakivikkoon.