SISÄLLYS: (continued 5)

Useimmat kapteenit olivat oman kylän poikia, patruunien, edesmennettein kapteenien, perämiesten ja merimiesten sekä käsi työmestarien poikia. Vanhat merenukot vielä kyllä muistavat muinaisia päämiehiään, joiden isäntävaltaan he joutuivat, kun herneen otettuaan astuivat puuriin. Kokonainen komea sarja valkohattuisia reippaita merenherroja saattaa siinä vaeltaa ohitsemme, lähtien ylpeästä Reinin ukosta, joka kovan paikan tullessa osasi äyskäistä: "Min' olen kuin kuningas! Teijän täytyy totella!", aina pikkuiseen, mustaan ja pahansisuiseen Piki-Hinkkiin asti, jota toiset laivat satamissa tervehtivät hiissaten lipun sijasta mastoon mustan pikihinkin. Muistista ovat häipyneet jo kohta kaikkein vanhimmat ukot, Storm, Tvetman, Lauraeus, Almgren, joiden lipun alla isät olivat purjehtineet. Vanhoina isien aikaisina merenisäntinä joutuvat ohitse myöskin Anders Stjernudd sekä, alkuaan ruotsalainen, pieni, mutta kunnon mies, Isak Gellman, joka lahjoitti omaisuutensa kaupungin sairaalaa varten, eikä moni muista enää Henrik Ervastiakaan, kovan kohtalon miestä, joka 1867 lähti Amerikasta Finlandilla viljalastissa Eurooppaa kohden häviten ikuisesti sille tielle miehineen ja laivoineen. Samoin joutuu ohitse toinen kovan onnen kapteeni, Jakob Berg, joka 1852 meni mereen kaikkine miehineen. Mutta sitten seuraa pitkä jono ukkojen tuttuja isäntiä. Siinä Björkqvistejä, Lars ja Johan sekä kunnon mies Fredrik, joka kuljetti kaunista valkeaa Bacchus-laivaa vieden sen aina onnellisesti perille, ajaen sillä joskus yhdessä toistakin tunnissa Raahesta Tornioon. Mutta kerran jonkin laskuvirheen takia komea Bacchus joutui Tanskan rannikolla myrskyn käsissä haaksirikkoon, ja kapteeni otti sen niin pahakseen, ettei enää milloinkaan lähtenyt merille. Siinä myöskin mainio kapteeni Jonas Virpi, monien laivojen kuljettaja, sekä Tabellit, isä Bertel ja poika Bertel, vielä Hybinettet, Karl ja Gustaf, edellinen taitava lunaarilaskelmissa ja muissa meritieteissä samoin kuin merimiesjuttujen latelemisessa, jälkimmäinen huonompitaitoinen. Muistetaan vielä hyvin äkäiset äijät, pieni musta Anders Lackström, entisten Lackein jälkeläinen, sekä Anders Lindman, topakan merimiehen muorin, Kaisa Lindmanin, tuikea poika, joka teki merimiesten lauluja sekä kaiverteli kauniita sinettejä, muistetaan pahankurinen Juho Hannila, vanha Josef Wahlgren, joka hukkui Kanaaliin, sekä Laurin-ukko poikineen ynnä kapteeni Levón. Vaeltavat sitten muistiin Sundströmin veljekset, kirjansitojan pojat, Janne ja Sanfrid, sekä Adolf Durchman, "Maitokapteeni", joka aina joi maitoa haminoissa ja kuljetti laivassa vuohta saadakseen joka päivä rieskaa maitoa, — kelpo mies silti ja itsepintainen merikarhu, niin että kerran monta vuorokautta risteili Hyväntoivonniemen merillä löytääkseen karttaansa merkityn pienen-pienen luodon, kunnes lopulta huomasi kärpäsen käyneen karttaa parantelemassa. Samoin muistetaan Viljam Vikander, vanhan Virven poika, kommodori-kapteeni, jonka kolme poikaa niinikään nousi kapteeneiksi, mutta nuorimman, Viljamin, iso meri pyyhkäisi parkkilaiva Metsolan kannelta Atlanttiin, kun oli kauhea ilma ja kovat kiljuvat tormit vyöryttivät niinkuin kirkkoja yli laivan ja kainaloita myöten saatiin kahlata kapiisin ja kajuutan välillä. Tuttuja ovat myöskin kapteenit Ignatius, Halmetoja ja Rantala sekä taitava Johan Sahlström, joka kuoli Norjassa. Eivät ole vielä unohtuneet ystävykset Karl Svanljung ja Karl Ståhlbergkaan, edellinen Ruotsista 1800-luvun alussa tulleen "notarius publicuksen" jälkeläinen, hyvänahkainen, pitkä ja komea mies, jälkimmäinen lyhyt, paksu ja ruma ukko, joka ei vanhana enää viitsinyt mennä merelle, oleili vain kotona puita pilkkoen ja joskus kehuskellen: "Jos kaikki viina olis yhesä paikasa, mitä olen juonut, niin siinä sopis kyllä täysirikinen laiva seelaamaan", Viimeisten aikojen miehiä jo olivat Hans Johan Leufstadius, tupakkatehtailijan poika, raatimiehen veli, joka testamenttasi talonsa kaupungille vanhojen kodiksi, kunnon kapteeni, vaikka miehet häntä nimittelivät "Finkka-Jussiksi", koska hän ahkerasti ruokki laivaväkeään leipäkeitolla, "finkalla". Samanaikaisia merenkävijöitä oli Johan Vestberg, köydenpunojan poika, ja kaikkein viimeisimpiä Karl Sabutsky, luotsin poika ja venäläisen upseerin jälkeläinen, Daniel Danielsson, laivanrakentajan poika, sitten Albert Snellman, sekä varovainen Johan Byström, taitavan laivantimperin Pyhälän jälkeläisiä, sekä vielä elävä Johan Himanka, Johan Langin laivojen monivuotinen kuljettaja, Raahen viimeisten purjelaivojen viimeisiä komentajia. Monet kuunarien kuljettajatkin ovat Raahen ukoille hernettä antaneet, sellaiset kuin Kanniainen, Järvelin ja Holm sekä kaljaasin kippari Erkkilän Simppa, joka konsuli Soveliuksen Venuksen ajoi karille ja sitten tuli isännälle poraamaan:

— Haaveri tuli… ja hammas meni!

Mutta laivanisäntä pisti vain markan kouraan ja sanoi:

— Ei huolita itkeä!

Moni ulkokylistäkin tullut patruunien laivojen komentaja on Raahen ukkoja mastoissa jumppauttanut. Niitä oli Kokkolasta tullut Hillström, jota sanottiin "Hiileksi", Kristiinan Svanström, Kalajoen Roos, joka oli "parraita miehiä", sekä Oulun Hjortman, joka aina otti ilosta ryypyn, kun asiat menivät hyvästi, ja taas ryyppäsi mielipahasta, kun asiat menivät huonosti, vieläpä nakkasi hyvät humalat pelosta, kun oltiin maihin tulossa. Mutta Mustaanmereen miesparka ilo- ja sururyyppyineen lopuksi hukkui Minnet-laivoineen. Vaasalaiset Flinkenbergin veljeksetkin hyvin muistetaan. Efraimkin, pahankurinen kapteeni, joka oikein osasi miehiä kiusata, joskus hampainkin iski peukaloon, ja viimein äkäpäissään paiskautui yli puurin Itämereen ja sinne jäi. Toinen veli, Johannes, ei ollut äkäpäinen eikä kiusannut miehiä, piti vain joka aamu ja ilta rukoukset lukien virsikirjasta ja veisauttaen virren, jolloin jummanni Himangan piti olla lukkarina. Mutta ei rukoillut Kirkkonummelta tullut, Vaasaan mennyt kapteeni Erik Svan, oikein pikkuruinen mies, — huusi vain karkealla äänellä, niin että jyrisi, jopa väliin matalalla pämpällään oikein möyrysi:

— Jos ette mua nää, niin kuulettehan te mun ääneni!

* * * * *

Tavattomat ruokavarastot piti sälyttää isoon, kaukamerille lähtevään laivaan. Pitkin talvea täytyi olla eväiden hankintakiireissä. Maalaisilta ostettiin lihaa ja läskiä, omia elukoita teurastettiin, ostettiin eläimiä ja teurastettiin, ja suolattiin lihaa ja läskiä monet suuret ammeet täyteen. Kuukausimäärin leivottiin merimiesten eväsleipiä. Kylän eukot tulivat jo kahdelta, kolmelta aamulla leipomatupaan möykkäämään, ja kaiket aamupäivät kuului tuvasta ison leipomapöydän läikyttäminen. Kuivaa leipää karttui kokonaiset vuoret. Suurissa laatikoissa kuin heinähäkeissä sitä ahdettiin sitten laivaan. Jauhoja, ryynejä, herneitä, sokeria, teetä, kahvia, kaikkia piti varustaa matkaan mahdottomat määrät, voitakin tynnyreittäin. Mutta valmista puurotynnyriä ei sentään pantu matkaan, vaikka oululaiset sitä väittivät, pilkaten Raahea "Puurokaupungiksi" sekä herjaten sen miehiä "puurosaappaiksi", joilla on syötävänä "puuro illaksi, puuro aamuksi, puuro puoliseksi myös". Oululaiset eivät olleet ensinkään tietävinään eikä tuntevinaan, että heidän laivassaan oli eväinä haisevia norssitynnyreitä ja että heidän hyvä kotikylänsä oli "Norsikaupunki" sekä he itse "norsisaappaita". Vasta sitten muistivat, kun raahelainen kysäisi:

— Montakos norrennahkaa menneekään oululaiseen töpöturkkiin?

Määrättynä lähtöpäivänä, kun "flaku se kaffelisa heilui", piti kaikkien herneen ottaneiden olla laivalla, joka valmiina odotteli Roskan redillä. Sinne entiset renkimiehet ensikertalaisina arastellen kömpelösti jumppautuivat, sinne tottuneet lätmatruusit ja matruusit kiipesivät, jopa vanhat puosutkin käpsähtivät ketterästi kuin nuoret pojat. Vanhat merimiehet heti ensi töikseen katsahtivat ylös toppiin ja rikiin, jotta minkälainen se on. Sillä siellä ylhäällä oli merimiehen työmaa, ja laivat olivat hyvin erinäköisiä. Toinen laiva oli heti ensi katsannolta hyvännäköinen ja miellyttävä, niin että heti tunsi halua kiipaista ylös prassailemaan, mutta toinen laiva taas oli ikävännäköinen.

Entinen renkipoika, nykyinen jummanni, raahasi mukanaan renginarkkunsa, pyöreäkantisen punaisenkirjavan kotimökin perintönsä vähine tarpeineen. Mutta vanhalla laivanasukkaalla oli matkassaan koko tavaravarasto: merimiesarkku, säkki ja peti. Petinä oli olkipatja, säkki — joka nähtiin kaiken maailman merimiehillä — oli pyöreäpohjainen, purjevaatteesta ommeltu kolmatta kyynärää korkea vaatesäiliö. Siinä pidettiin työpukua, Tanskasta tai Englannista ostettu ja öljyvaatteita ja sydvestiä, leveäreunaista, niskaan ulottuvaa öljyvaatehattua, sekä merisaappaita, joita 25—30 markalla sai parhaita Tanskasta, sellaisia kolminkertaisia kenkätoliskoita, joiden päällys oli paksua prässättyä nahkaa, sisus eläimenrakkoa ja vuori ohutta nahkaa, pohja hirveän paksu. Merimiehen arkku oli pitkä, kapeahko, pohjaan levenevä laatikko, jota saattoi liikutella päihin kiinnitetyistä, köydestä punotuista stropuista, Arkussa oli merimiehen hyvät vaatteet ja juhlapuku, joka puettiin päälle, kun käytiin maihin "flikkoja katselemaan ja piiriä juomaan". Oli arkussa myöskin pienessä loovassa tulitikkuja, saippuaa, pikku peili, partaveitsi, vieläpä kynämiehillä kirjoitusvehkeet papereineen, kynineen ja mustepulloineen, jotta sai kirjoittaa jonkun kirjeen kotiin sekä rantaan jääneille tytöille. Jokaisen merimiehen arkussa piti olla seelipussi, joka sisälsi paljon tarpeellisia esineitä. Siinä oli neulasarveen pistettyinä isoa ja pientä seelineulaa, liikineulaa ja reikäneulaa purjeiden korjausta varten, lisäksi ompeluneulaa omien pukujen paikkaamiseen. Oli pussissa myöskin seelihanska, joka pistettiin oikeaan kämmeneen purjeita ommeltaessa, sekä smörjähanska, mikä työnnettiin vasempaan kämmeneen, kun tervaisia purjevaatteita liikattiin, köysitettiin reunoja. Löytyi pussista vielä malspiikki, jalkaa pitkä, sormenpaksuinen, terävä, puupäinen rautapuikko, jonka päässä oli reikä serttiä varten, kun mastoihin kiivettäessä malspiikki oli ripustettava kaulaan. Tarvittiin malspiikkiä myös köysiä pleissatessa sekä ruuveja kierrettäessä. Samanlainen puikko kuin malspiikki oli prikkalikin ja samoin sitä käytettiin, mutta keveämpiin töihin. Tarpeellisia seelipussin tavaroita oli vielä pieni punaliitu-friimortti, jolla purjeita ommeltaessa ohjattiin ompelukset suoriksi, sekä talttamainen kyylä, millä purjeen ompelusaumat työnnettiin tasaisiksi, ja vasaramainen kyylä, jolla klääjättiin köyttä, kierrettiin tervattua syömanskaarnia ympärille. Melkein jokaisen merenkulkijan arkussa oli vielä tärkeimpinä esineinä Uusi Testamentti ja virsikirja.

Lähtevässä laivassa oli sitten koko mieskunta koolla, viimeiset oli ihan viime tingassa tuotu, mistähän oli tavattu mies-parat ankaran surullista lähtöhetkeä ryyppäämässä, niin että oli itse pääasia unohtunut. Ikävähän oli monenkin jälleen lähteä hyvästä "meiän kylästä", jossa kaunis kesäsydän taas oli yhdessä humauksessa vierähtänyt rakkaine tyttöineen, lapsuuden leikkitovereineen, iloisine tansseineen ja iltakävelyineen ja kesäpihlajan varjossa istumisineen. Monelta taas jäi Katinhännän pieni pirtti pienine kovin rakkaine paitaressuineen, jotka nyt olivat tulleet rannalle orpoina kyköttämään, vaikkei siellä heidän äitiäänkään näkynyt. Sillä hyvä tapa vaati, ettei merimiehen eukko tullut rantaan näyttämään itkuaan sivullisille — vaikka hyvinkin mies saattoi lähteä viimeiselle matkalleen.

Kova oli miesten työmaa, ja ankara oli elämä edessä. Tiesivät varsinkin vanhat merenmiehet, mille viralle lähtivät, kun astuivat laivaan, tiesivät, että merellä oli meren laki, joka ei leikkiä tuntenut. Eikä siinä astiassa ollut kuusikkoon asiaa, eikä päässyt juoksemaan pakoon, jos oli jotakin rötöstä tehnyt. Ei siellä auttanut ruveta turskeilemaan eikä suutaan purruttamaan, vaikka kuinka häijysti olisi kohdeltu. Ei eletty merellä niinkuin elettiin maalla.

Tunsi siinä koko laivakunta, tunsi rantapuolikin laivakansan kanssa entisen merimies-laulajan tavalla:

"Nyt aloitan minä veisun, syämen' on suruinen, nyt alkaa mulle reisu monine vaaroineen.

Nyt suuren surun päällä mun täytyy laulamaan, kun kauas, kauas, täältä mun täytyy kulkemaan.

Nyt täytyy minun muuttaa isänmaastani rakkaasta, josa lapsuuven ihanuutta olen viettänyt iloista.

Vaeltaan olen luotu niinkuin lintu lentons' pääll', eikä ole myöskään suotu mulle rauhanmajaa tääll'".

Jotkut nuoret miehet kyllä ylimielisinä laulelivat:

"Lähtö meiän mielestämme ompi aivan oikia, eikä suru ensinkänä vaivaa näitä poikia".

Mutta merenkansalla ei ollut pitkää aikaa haikailla ikäväänsä, eikä rantakaan saanut kauan katsella lähteviänsä. Sillä kohta:

"Laiva on meillä lastisa, luusi on meillä puurisa, valmiit olemme seelaamaan, yksi mies on ruorisa.

Ankkuri on jo hivattu, märsseelit on jo hivattu, raa'at on ylös fläkätty, stoortoppi täyteen prassattu.

Pramseelit on jo topeisa, leeseelit kansa hiissattu, flaku on alas hivattu ja flikoille hyvästi jätetty".

Nopeasti poistui lähtevä laiva. Ilman henki tarttui levitettyihin purjeisiin ja meri alkoi vetää eläjäänsä. Komeana, suurin valkoisin vaattein, laiva ajoi Kumpeleen ohitse myötäänmeriselle, painuen vähitellen aaltoihin kuin lännen päivä. Mutta niinkuin näköpiiristä poistuvalle päivälle avautuvat uudet maat ja meret ja kansat, niin avautui aaltojen taakse painuneelle merenkävijällekin uusi maailma.

Maailman merillä.

Tyhjin laivoin ei raahelainen lähtenyt kotirannastaan. Patruuneilla oli kyllä niihin täytettä. He saattoivat lastata aluksiensa laajaan ruumaan kolmisen tuhattakin terva- ja pikitynnyriä tahi työntää sinne tuhansittain lankkuja sekä peikkoja. Voivat he myöskin vyöryttää laivaansa joukoittain 60—70-leiviskäisiä potaskatynnyreitä, sadoittain suuria voi- ja talitynnyreitä, vieläpä kaiken lisäksi laatikoittain kuminoita, jotka pohjoisessa ilmanalassa keräämänsä väkevyyden takia olivat Lyypekissä hyvin haluttuja. Tervan, pien ja puutavaran vienti tapahtui pitkin kesää, mutta voita vietiin hyvän kesän saaliina kaikkein enimmän syksymyöhällä, viimeisillä merisulilla. Sattui kerran 1860-luvulla niinkin, ettei kesävoi ennättänytkään merelle, kun Roskan reti jo jäätyi. Silloin patruunien täytyi lähteä kiireesti ajattamaan pariatuhatta leiviskäänsä neljälläkymmenellä hevosella Kaskista ja Kristiinaa kohden, mutta pakkanen ennätti lyödä meren jäähän sielläkin. Lennätettiin silloin voit Poriin, jossa vasta tavattiin sula meri ja saatiin voitynnyrit porilaiseen laivaan.

Vanhan tavan mukaan voi vietiin enimmäkseen Tukholmaan, jonne suuri osa tervatynnyreistäkin purettiin. Mutta sai Saksakin paljon tavaraa, ja samoin Englanti. Tervaa ja voita vietiin niillekin, mutta puutavara joutui enimmäkseen Englantiin; potaska ja kuminapussit tyhjennettiin lyypekkiläisten aittoihin. Toisinaan kyllä, kun ei omista varoista laiva täyttynyt, otettiin lisää matkan varrelta, milloin Uudestakaarlepyystä lankkuja Englantiin, milloin "Räpsööstä plankkuja Parseluunaan" tahi samaa tavaraa Turusta "Karttakeenaan" tahi Pietarsaaresta sähkötolppia Englantiin.

Sieltä, aavojen merien avonaisilta veräjiltä, alkoi sitten syrjässä syntyneen raahelaislaivan suuri kiertokulku maailman merillä. Ajettiin rahtitavaraa paikasta toiseen: lastattiin ja lossattiin, ja välillä vain lennätettiin yli siintävän meren, ja taas vihellettiin painolastissa toiseen paikkaan täyttämään ruumaa ja sitten toisen maan ääreen purkamaan. Englannista tavallisesti lähdettiin lastina joko tavallista "kolia" tahi tavallista väkevämpää "kaasikolia" tahi keveitä harmaita "sinteleitä" (saks. Sinterkohl) ja Englantiin palattiin useimmiten puutavaralastissa. Niinpä voitiin Englannin kolilastilla ajaa Mustanmeren taakse "Utessaan" ja sieltä palata vehnälastissa Englantiin, ja sitten painua kolikannannaisen kanssa Havanaan, purjehtia sieltä hiekkalastissa Pensacolaan ottamaan pelkkakuormaa Englantiin. Ja sitten taas lähdettiin uudelle kiertomatkalle. Milloin ajettiin "Liisaponista" suolalastissa Norjan Bergeniin, tahi Trapanin suolakuormassa Bostoniin, milloin Belisistä, Meksikongolfilta, lastattiin suuria mahonkipalkkeja Englantiin tahi Pensacolasta pelkkoja Lissaboniin, milloin työnnettiin laivaan Brasilian sokeria tahi Australian vehnää tahi Buenos Aireksen jäädytettyä häränlihaa tahi Välimeren etelärannan rautamultaa ja puhallettiin Englantiin, milloin taas puskettiin pohjoiseen "Valkeallemerelle", missä aurinko paistoi läpi yöt, noutamaan Arkangelista tahi Mesenistä lankkulastia, milloin riennettiin etelään, kuumien merien taakse, Intian, Kiinan ja Japanin maihin, hakemaan teetä tahi riisiä Europan rikkaille patruuneille. Väliin raahelainen sai kuljettaakseen kokonaisia vuoria villihärkien sarvia Brasiliasta Englantiin, väliin "pumpulinsiemeniä" Egyptistä Englannin öljytehtaisiin, väliin taas kokonaisen laivanlastin pellavansiemeniä samoilta mailta, ja siinä oli niin suuri läjä, että sillä olisi siementänyt kaikki pellot pellavaksi Raahen ja Oulun välillä. Jouduttiinpa joskus kyyditsemään polttouhrin luitakin Aleksandriasta Englantiin pellonhöystöksi. Vanhan testamentin aikana kun on poltettu polttouhreja, niin egyptiläiset kuljettivat niitä luita kaksimastoisilla veneillä kaukaa Kairon takaa pitkin Niilivirtaa, joka oli suuri joki, "suurempi kuin Pattijoki". Ja kun kapteeni Sahlström Lundbergin Ilmattarella vei Aleksandriaan egyptiläisille kolikuorman, hän sai lastata sijaan kuorman polttouhrinluita engelsmannille.

Näin Raahen laivat "seelasivat haminasta haminaan lastaten ja lossaten", ja joskus sattui viisi, kuusikin raahelaista merenkiertäjää yhtaikaa samaan satamaan. Jo yhdellä Mustanmeren koli- ja vehnämatkalla laiva saattoi joskus ajaa hintansa, ja mitä sen jälkeen ansaittiin, kertyi voitoiksi laivapatruunien arkkuihin. Rahtimaksuja karttui aina joka matkasta. Kapteeni hoiti asioita ja pani kirjoihin laivan kulkemiset sekä lastaus- että lossaussatamassa. Kapteenilla monesti oli osuutta laivaan, ja silloin hän sitä huolellisemmin ajeli ja ahkeroi. Laivan omat miehet siihen aikaan vain itse toimittivat lastaamisen ja purkamisen, stuuvarstööri oli vain päällysmiehenä. Miehet saivat kanniskella laivaan milloin lankkuja, milloin viljasäkkejä, ja taas toisessa paikassa raahata niitä maalle.

Mutta merellä ja laivalla oli merimiehen oikea työmaa. Työskentelyä, laivanhoitoa varten, oli miehistö jaettu kahteen vartiostoon: styyrpuurin ja paapuurin, eli oikean ja vasemman puolen vahtiin. Styyrpuurin vahti oli "kapteenin vahti" ja siitä huolehti konstapuli, ja paapuurin vahti oli perämiehen hoidossa. Vuoroon, sekä yöllä että päivällä, neljä tuntia kerrallaan, kummankin puolen miesten piti olla toimessa ja vuoroon he saivat levätä. Siten aina oli ja vaihtui vahti ja vahti. Aamulla 8—12 oli första vahti, sitten neljin tunnein, pitkä vahti, koira- eli papiaani-vahti, yövahdit ja aamuvahti. Ajankuluminen määrättiin oikein vanhaan aikaan tiimaklasilla, joka oli perässä ruorimiehen luona. Aikaa tarkaten ruorimies aina huusi "klasinsa", ja keulassa seisova uutkiikimies heläytti sen isoon malmikelloon. Ensi puolentunnin kuluttua vahdin muutosta ruorimies huusi: "Ett glas!" ja uutkiiki iski lyönnin, tunnin päästä: "Två glas!" ja kaksi heläystä, puolentoista tunnin; "Tri glas!"… kunnes neljän tunnin kuluttua kuului: "Åtta glas!" ja kahdeksan lyöntiä. Silloin styyrmanni taikka konsti komensi: "Vahti alas! — Vahti ylös!" Levolla oleva vahti purrattiin ylös toimeensa. Varsinkin yöllä, kun miehet sitkeästi nukkua jyristivät, purraamamies sai pitää aika rönkynän, ennenkuin kaikki olivat hereillä. Monet olivat ruotsalaisilta oppineet purrauslaulun ja sitä hoilaten ajettiin miehiä hereille:

Reis, oppo man i fram paapuurska vakten! Reis, reis, reis, denne roret i hand! Reis, reis, reis, oppo förut po pakken! Osi noga efter seeglaren! Osi noga efter land!

Ja lopuksi huudettiin:

I Guds namn, otta glaas!

Liikkuvassa asunnossaan oli miehillä kyllä työtä. Vuoroonsa heidän piti olla ruoriratin ääressä ruoria hoitamassa. Kapteeni vain antoi kurssin ruorimiehelle, että "styyrää tuota", ja miehen piti styyrätä, eikä saanut "entrata", ennenkuin kapteeni käski. Siinä asiassa olikin miehellä oppimista. Ruorin spaakoista vääntämään, niin että styyrreepit akselissa kitisivät, kyllä pian harjaantui, kun ensin oli vanhan tottuneen miehen mukana kokeilemassa, mutta kompassin oppimiseen lantakuormia ohjaillut renkimies sai ottaa kaiken ymmärryksensä. Kalamiehen kompassin myötäänmeriset, kaakot, luoteiset, koilliset ja kaikki kahdeksan tuulta moni kyllä osasi, mutta eri asia oli osata merimiehen kompassin kolmekymmentäkaksi sträkiä, ja siihen vielä puoli- ja kvarttisträkit, lisäksi kaikki "ruotiksi". Joka poika ei niitä kyllä oppinutkaan. Friisen Feffakin, vaikka oli muuten hyvä merimies, seilasi aina vain "uusti-västiä", vaikkei sellaista sträkiä kompassissa olekaan. Mutta kun pani päähänsä kompassilaulun, jossa kaikki sträkit lauletaan, niin kompassi tuli sentään viimein selväksi. Päiväkausittain sai kyllä sadat kerrat laulamasta päästyäänkin laulaa:

Nuurtil-uusti, ruur-ruur-uust, ruur-uustil-ruurt, ruur-uust; ruur-uustil-uusti, uust-ruur-uusti, uustil-ruurti, uust.

Uustil-syytti, uust-syyt-uust, syyt-uustil-uust, syyt-uust; syyt-uustil-syytti, syyt-syyt-uusti, syyttill-uusti, syyt.

Syyttil-västi, syyt-syyt-väst, syyt-västil-syyt, syyt-väst; syyt-västil-västi, väst-syyt-västi, västil-syytti, väst.

Västil-nuurti, väst-nuur-väst, nuur-västil-väst, nuur-väst; nuur-västil-nuurti, nuur-nuur-västi, nuurtil-västi, nuurt".

Silloin kun laulu oli päässä, ruorimies kyllä osasi paikalla pyöräyttää oikein, kun kapteeni antoi kurssin, vaikkapa: "Nuur-uustil-nuurt, kvart nuurt!" taikka: "Nuur-uustil-uust, half uust!" taikka: "Syyt-västil-syyt, kvart väst".

Vain pari tuntia kerralla mies jaksoi seisoa ison laivan peräsimessä, ja pahoilla ilmoilla piti siinä olla kaksikin miestä yhtaikaa. Raahen laivoissa oltiin ruorissa tavallisesti vain tunti kerralla, ja 8—10-miehisissä pikku laivoissa tuli vartiovuorossa aina tunti ruoria, toinen uutkiikiä.

Vuoronsa mukaan miesten piti olla uutkiikissä, yöt, päivät, tunti kerrallaan seisoa keulapakalla tähystämässä aavaa merenselkää. Nukuttaa siinä uutkiikaria kovin tahtoi, mutta valveilla piti pysyä ja heti ilmoittaa, mitä merkillistä ja vaarallista näki merellä. "Valkia näkyy!" piti huutaa, kun näki jonkun toisen laivan merkkilyhdyn loistavan pimeässä, mutta samalla piti heti katsoa, "onko oma valkia reilasa".

Toiset vartiomiehet saivat työskennellä purjeiden hoitamisessa, ja siinä kyllä olikin puuhaa. Purjelaivoissa piti myötäänsä "seelejä prässätä" sen mukaan, miten milloinkin tuuli kävi. Ja miltei yhtä päätä miehiä jumppautettiin, kiivetettiin mastoon korjaamaan milloin mitäkin, sellaistakin, mikä ei ollut tarpeellistakaan. Mutta kiivetä piti, kun komennettiin: "Jumppaa päälle vain!" Muuankin merimies-laulaja kertoo:

"Ja raakamme oli silloin pilivinnihin prassattu, paapuurin halseille tiktihin haalattu.

Vaan kohtahan meitä huuettiin akterprasseja haalaamaan; sitten taas me lähettiin syyt-västiä styyräamään".

Ellei muuta työtä ollut, saattoi häijy kapteeni tai perämies määrätä miehen vaikka luuta olalla kävelemään kannella. Mutta suuria raskaita märssyjä sai koko miesjoukko olla haalaamassa ylös. Silloin koko vartiovoimalla kiskottiin hiissausköydestä ja laulettiin. Sillä laulun tahdissa kävi työkin paremmin ja helpommin. Muuan taitomies lasketti yksinään laulun sanat, ja silloin jännittäydyttiin kiskaisemaan, ja sitten koko voimalla paukautettiin vauhtisanat sekä samalla tahdin mukaan kiskottiin köyttä. Hyvällä tuulella ollessaan miehet saattoivat hiissata ja lasketella:

Meripoika kun merta seelailee, huu veiju vei, huu veiju vei, ja seelejänsä reevailee, huu vei, huu veiju vei.

Kun Helsingöris heisattiin, huu veiju vei, huu veiju vei, niin haaven i god mojen sei, huu vei, huu veiju vei.

Kun Pohjanmerta poikkipäin, huu veiju vei, huu veiju vei, niin Lontonis ja Leveris, huu vei, huu veiju vei.

Englannin parhais tansseisa, huu veiju vei, huu veiju vei, ei kaheksaatoista vanhempaa, huu vei, huu veiju vei.

Englannin immet ihanat, huu veiju vei, huu veiju vei, ei kiellä tyköns' tulemast', huu vei, huu veiju vei.

Kun kaikki seelit on aivan kiinn', huu veiju vei, huu veiju vei, niin kapteeni antoi konjakin, huu vei, huu veiju vei".

Monet englantilaisilla laivoilla purjehtineet merimiehet osasivat engelsmannin haalaus- ja säntilauluja. Vitolin ja Pyykin olivat mestareita laulamaan engelskaa, ja Matti Aukusti Oravan johdolla haalattiin ja laulettiin:[49]

What shall we do with a drunken sailor, blow, boys, blow! And what shall we do with a drunken sailor, blow, boys, pull, boys, blow!

Miesjoukko oli puskemassa silloinkin, kun kroospelillä ja kongspelillä hivattiin ankkuria sekä suuria raakapuita. Sekin työ toimitettiin laulun voimalla. Lähti laulajista väkeä, kun lasketeltiin joukolla, vaikkapa:

Tuolla on minun kultani, hivu vei, sous sänti janoo, pauhaavan meren aalloilla, o, lans, o plei, o, Meksiko!

Mutta vielä paremmin työ kävi, kun laulettiin:

Kun on ankkuria hiissataan niin speli äänens' antaa, vain Luojapa sen tietänee, koska pääsen kotirantaan. Siis hurratkaamme vain, onhan se tapamme ain! Vaivoja se nähä saa, ken seelaa Suomenmaasta.

Kaikki neiot Braahesa ne ovat tuttavamme, pian meiät unhottavat ja ovat pettäjämme. Siis hurratkaamme…

Sillä Raahen meripoikain mielessä yksin Filadelfian satamassakin saattoi asustaa kotikylän tyttäristö, ja siltä pohjalta usein lähti hivauslaulukin soimaan. Ja niinpä taas hivattiin ja laulettiin:

"Lauletaanpas noista flikoista, hurraat ja noista kaupungin piikoista, hurraa! joita on joka talosa ja plankkikengät on jaloisa. hurraa! Ehu reis sänti jäänoo!"

Ja Turkinmaalla "Kustjentin" satamassa, kun Raahen pojat lastasivat vehnää, ja Etelän komeat tummat tytöt kiiluvin silmin seisoivat rannalla katsomassa, Pohjan miehet hiissatessaan laulelivat vain "metän kylän" tytöistä:

"Aljetaanpas laulella flikoista fiineistä ja heijän pukineistansa ja krinuliineistä.

Krinuliini talvella se on juur' kylmä taas, vaan kesällä ja keväällä se passaa Suomenmaas".

Ihastellen Turkinmaan tytöt katselivat ja kuuntelivat, ja matkien he huusivat Raahen pojille:

— Hiissa haala, ankkaraa-a!

Pumppaaminenkin piti toimittaa joukkovoimalla. Sekin työ luonnistui parhaiten laulun tahdissa, ja laulun menon mukaan miehet keikkuivat pumpputangossa. Talvitien Salu päästeli pumppauslauluna pitkän jutun merirosvoista:

Yksi laiva lähti Jipraltarin kaupungista seelaamaan ja Ustinjaan menemän piti, vaan välillä tapas sen yksi meriryöväri, joka oli musta ja suuri.

Hän präijäsi meijän kapteeniltamme, mihin laivan seelaaman piti. "Ustinjaan meijän menemän pitää juuri rauvan ja teräksen kans'".

"Vai tahotkos lossata sun lastis mulle, vai tahotkos kruuti ja kuulat?" "En lossaa minä mun lastiani sulle. Vain anna tulla kruuti ja kuulat".

Sen ensimmäisen skotin kun meriryöväri ampu, se vei yhen miehen ruorista. Vaan meijän kapteeni kun ampu se ensimmäisen skotin, se vei viis miestä täkiltä.

Meijän kapteeni kun ampu sen toisen skotin, se vei stangot ja raa'at. Sitten me seelasimme vuorokauven toista ja pääsimme ryöväristä friiksi.

Mutta Miemelinillä oli mukava pumppauslaulu, jonka loppujutkutus sopi mainiosti pumpputangon liikkeeseen. Ihan itsestään tanko liikkui, kun Niemelin lauloi:

Mistäs tulet, kustas tulet, poikani poloinen? Vält mai, pumppai, polijante jaa, poikani poloinen! Vält mai, pumppai, polijante jaa, poikani poloinen!

Meren rannalta, meren rannalta, muorini kultainen. Vält mai pumppai, polijante jaa, muorini kultainen.

Laivan nopeuttakin miesten piti mitata, lokata. Mittaaminen toimitettiin lokiliinalla. Se oli pitkä monisolmuinen nuora, jonka solmujen väli oli yhtä mones osa meripenikulmasta kuin lokiklasin juoksuaika, 14 sekuntia, tunnista, ja liinan toisessa päässä oli kolmikulmainen lautapala, niin että se laivanperästä mereen heitettynä veti liinaa muassaan. Kuinka monta solmua ehti liinaa solua ulos siinä ajassa, kun lokilasin hiekka juoksi tyhjiin, yhtä monta "solmua" eli meripenikulmaa pyyhkäistiin tunnissa, joskus kymmenen ja kaksitoistakin.

Pahoilla vesillä piti ahkerasti luojata, tutkia meren syvyyttä sekä pohjan laatua. Luotaaminen toimitettiin luotiliinalla, jonka päässä oli kolopohjainen lyijypaino. Painon kolossa oli talia, johon merenpohjasta voi tarttua hiekkaa ja muuta roskaa. Tottunut merenkävijä saattoi sumuisella ilmallakin siitä päätellä, millä paikoilla oltiin. Varsinkin Pohjanmerellä jouduttiin useasti ajelemaan luotaamisen varassa. Siellä näet usein tahtoi heittää ilmat niin sekaisiksi, ettei päivää näkynyt ensinkään. Pohjanmeren "seelarit" oppivatkin pian laulamaan:

Voipa tuota Pohjankinmerta, jota luojattiin satakin kertaa, ennenkuin Englannin nähdä saimm'. Hei! Juuliaa nähdä saimm'.

Kaikkiin talontöihin piti ensikertalaistenkin tottua. Puosu vielä opetti heille kaikenlaisia merimiehen taitoja. He saivat oppia köyttä klääjäämään ja pleissaamaan sekä lyhyellä että pitkällä pleissillä, punomaan ymmyrkäisiä ja puoliymmyrkäisiä köydensilmukoita sekä pujottelemaan kolmesta, neljästä, viidestä säikeestä köyden ympärille somia osmonsolmuja, jotka estivät, ettei käsi päässyt köydessä luikumaan. Lisäksi jummannien piti oppia muistamaan satojen köysien ja kymmenien purjeiden ja raakojen sekä kaikenlaisten laivan esineiden ja osien nimet. Muutamassa viikossa entisen renkimiehen täytyi ruveta puhumaan aivan uusilla kielillä, jopa ajattelemaan toisia asioita ja toisella tavalla kuin ennen patruunin pellolla hääriessään, näkemään eri uniakin kuin patruunin pihapirtin makuulavalla. Täällä oli kokonaan toinen maailma kuin se, mikä näkyi patruunin korkeallekin tavarakuormalle. Sai siellä savolainenkin toisenkin kerran manailla:

— Tuhat pärele, ku tuoll' laevas pittee olla monenlaesta puksryötä ja paksreätä, rimrissoo ja ramrissoo, roppuu ja räijärii.

Kovalle siinä maailmassa kyllä entinen renkipoika otettiin. Laivan keikkuminen jo kiusasi monet miehet puolikuoliaaksi. Mutta tämä vanhoja merikarhuja vain huvitti: "Vieläkö puolustat renkiä? Vieläkö piät renkien puolta?" toiset vain kyselivät, kun puolikuollut entinen renki "syötteli simppuja". Ja vielä: "Teitkö nyt merivalas? Katotaanpa, onko heinänkulmuja niskasas… On vielä, on vielä… Vanno vielä!" Kaikenlaista pikku ilkeyttäkin tehtiin ensikertalaiselle: jos hän ei tahtonut herätä vahtivuorolleen, hulautettiin niskaan kylmä vesiämpärillinen, ja vapaavuorollaan nukkuessa sidottiin mies penkkiin ja huudettiin: "Nouse haalaamaan!" Vanhat merimiehet useinkin vedättivät nuoremmilla jaloistaan saappaat ja housutkin, ja komentelivat heitä puolestaan omille vartiovuoroilleen. Uppiniskaista ensikertalaista varsinkin kiusattiin ja kiivetettiin mastossa yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes miehen täytyi talttua. Kuperakantisesta "rengin arkustaan" jummanni sai niin paljon pistopuheita, että moni hyvinkin pian löi sen pirstoiksi ja heitti mereen ja laitatti timperillä oikean merimiesarkun. AIakopsan Santeri oli kyllä niin sisukas, että kuperakantisineen tuli takaisin Roskan redille. Mutta kun toiset vieläkin kävivät kimppuun, että "ei oteta sinua mukaan, kun tuommoisia renginarkkuja kuljetat… häväiset meijät,… tytötkin pelkäävät", niin jo Santerinkin sisu loppui. Hän sulloi tavaransa säkkiin sekä Spanjasta ostettuun kapsäkkiin ja paiskasi korean kotiperintönsä mereen Pauhakarin taakse.

Mutta "Tanskinsuntisa", Helsingöristä lähdettyä ja ennen Skagerrakiin tuloa, oli Kollennokka kaikkien ensimatkan miesten kauhunpaikka. Sen ohitse ei päässyt yksikään laiva niin, ettei kamala Kollen ukko astunut reelingin ylitse puuriin kysymään:

— Montako ensi reisun miestä on laivasa?

Kollen äijä oli pelottavan näköinen vanhoissa risaisissa rökäleissään ja "raakavehkeissään". Äijän kädessä oli suuri puinen "raakaveitti" ja toisessa kädessä "smörjätörppö", jossa oli tervaa, nokea, kokin "smörjää", kapteenin koiransontaa ja kaikenlaista muuta roskaa. Ei kärsinyt entinen maanjussi eikä patruunin renkikään nähdä kauheata merenäijää, vaan kiireesti kapisti pakoon. Mutta Kollen ukko huusi: "Ottakaa kiinni!" Kiinni mies iskettiin ja vietiin Kollen ukon raakattavaksi, ja siitä hän pelastui vain lupaamalla heti ensimmäisessä satamassa hyvät raakaviinat kaikille vanhoille merimiehille. Lassilan jummanni kyllä, iso ja vahva mies kuin peto, ei pelännyt Kollen kummitusta, kun se tuli Ilioniin. Jummanni istui vain ja sanoi: "Raakaa pois!" Ja Kollen äijä smörjäsi ja tervasi Lassilan naaman ja kärräsi puuveitsellään. Miehestä tulikin sitten mainio merimies.

Gibraltarin salmessakin astui merenukko laivaan raakaamaan niitä, jotka ensi kertaa yrittivät Välimerelle. Ja suurella Atlantilla kun ruvettiin menemään auringonlinjan ylitse, nousi laivaan itse Neptunus. Varsinkin englantilaisissa laivoissa se piti suuret ja remuiset menot.

Tällaisin kovin keinoin tulikin monesta metsän takaisestakin jussista, jos hänellä vain oli hyvä maltti ja saatto sekä hyvä ymmärrys, viimein oikea merenmies, joka kyllä saattoi Englannissa maalauttaa käsiinsä oikean merimiehen merkit: "feit, hop ja chariti" eli "usko, toivo ja rakkaus", vieläpä muitakin kuvia, vaikkapa kukan, tähden, jopa engelsmannin leijonan ja "engeskalipun" Englannin kuningattaren kantamana. Ja moni muutti jokapäiväisen nimensä juhlallisemmaksi. Marjaniemestä tuli Marjelin, Myllykankaasta Myhlberg, Takalosta Tacklin, Kilpuasta Kihlman, Pyhälästä Byström, Pyöriästä Björkman, Ahosta Aholin, Lavikaisesta Lavin… Mutta muutamista nuorista miehistä ei tullut merimiestä teettämälläkään eikä nimenmuutoilla, kun ei heillä ollut sellaista saattoa eikä neroa kuin mitä merellä tarvittiin.

Parhaimpien nuorten miesten piti harjoitella taitavasti käyttämään airoja, niin että he satamissa komeasti saattoivat soutaa kapteenin maihin. Kolme miestä piti olla airoissa ja konsti perässä, kun herraa soudettiin, ja ihan kuin yhtenä piti kaikkien airojen liikkua. Miestenkin piti olla sinisissä merimiespaidoissa ja kiiltolakeissa.

Niinkuin säkki päässä ensi matkojen miehet kulkivat merellä vähääkään tietämättä, missä milloinkin oltiin. Sen he vain olivat kuulleet, että kolmessa päivässä päästiin Tukholmaan, jos oli hyvä myötätuuli, ja vanhoilta merimiehiltä he saivat aina kysymällä selvän. Entisille alkeiskoulun pojillekin, jotka maisterin johdolla olivat tutkineet maailmankarttaa, vasta merellä rupesivat asiat selvenemään. Oravakin kuullessaan vanhojen matruusien puhuvan "Tanskinsuntista", ja Pohjanmerestä, Välimerestä, Mustastamerestä ja Marmaramerestä, rupesi öynästelemään, että näitä nimiähän silloin hoettiin, kun kepillä kartasta "värejä" sohikoitiin. Ja Orava osti ensi haminassa "atlaksen" ruveten sitä "stuteeraamaan" löytäenkin ihmeekseen siitä kaikki meret, salmet ja haminat, joissa oli käyty. Keksipä mies, että karttojen viivat ja numerot merkitsivät sitä, kun styyry sanoi, että ollaan sillä ja sillä asteella. Sen jälkeen Orava kyllä aina tiesi, missä oltiin, vaikka olisi kuukausia ajeltu vetisellä taipaleella.

Talon töissä oli talon ruoka. Merellä liikkuvassa miestalossa oli ransuuniruoka, s.o. kukin sai määrätyn osansa. Lauantaisin konsti punnitsi miehille viikkoannoksen leipää, voita ja sokeria. Leipää saatiin joskus yhdeksänkin naulaa, mutta voita saattoi lähteä vain puoli naulaa ja sokeria kolme neljännestä. Näiden piti riittää viikoksi ruoka-ateriain, kahvin ja teen höystöksi. Aamiaiseksi syötiin 8—9 aikana vuoropäivin puuro sekä "leipäspalafinkka" ja juotiin kahvia särpimeksi. Päivälliseksi 12—1 välillä saatiin vuoroittain suolainen lihasoppa ryyneineen sekä Raahen tavallinen "herne" läskipaloineen. Mutta lauantaipäivälliseksi piti olla puuro. Peräkannen herrojen ruokasalina oli etukajuutta, mutta etukannen asukkaat söivät finkkansa ja herneensä skanssissa. Väliin oli tulla riita lihapaloista, mutta hyvin sekin asia sentään osattiin järjestää. Muuan miehistä "meni mettään" eli kääntyi selin, ja aina, kun emäntäviikolla olija lihapalaa jakaessaan kysyi, kuka saa tämän, vastasi, että se ja se. Ja pienenkin palan saajan täytyi nurisematta alistua kohtaloonsa. Tammisista matalista kimpiastioista, pakeista, miehet söivät puuronsa ja soppansa. Illalla 6—7 seuduissa juotiin vain teetä ja kukin sai nakerrella omaa leipävarastoaan; jollakulla saattoi olla päivällisen lihapalan säästöjä. Pitkillä matkoilla voi ruokajärjestys paljon vaihdella, kotoiset kuivat leivätkin loppuivat ja sijaan ruvettiin saamaan piskettejä ja laivakorppuja. Satamissa oli määrä aina saada naula tuoretta lihaa tahi pari naulaa tuoretta kalaa miestä kohti kaksi, kolme kertaa viikossa.

Ruoan runsaus ja miesten kylläisyys oli melkein kokonaan kapteenin käsissä. Raahessakin oli joitakuita "nälkälaivoja", joiden kapteeni kiusasi miehiänsä vähällä ja huonolla ruoalla ja pienillä leipäannoksilla. Joskus meren väki sai syödä matoista leipää taikka pistellä engelskapiskettejä, joissa oli toukkaa, niin että keltaisia nokkia vain nousi kuoren alta, kun pani pisketin lämpöisen kamiinin reunalle. Toisinaan etukansi niin tuskastui, että timperin täytyi lähteä peräkannelle valittamaan, mutta sellaisella asialla saattoi hyvin syntyä vaikka tappelukin, Burmaninkin täytyi kerran kahdenkesken antaa kapteenille selkään, ennenkuin ruoka parani. Pikku laivojen ruokahoito oli monesti hyvin epäsiistiäkin, niihin kun paiskattiin kokiksi väliin sellainenkin mies, joka ei muuhun kelvannut. Ja tämä akterin herra oli joskus niin huolimaton, että jätti merimiesten pakkien puhdistamisen russakkain työksi, vieläpä tarjosi miehille kuuden aamukahvia russakoilla höystettynä. Varsinkin oululaisia laivoja raahelaiset moittivat siivottomiksi. Olivat kerrankin ottaneet pestin "Maijaan". Mutta kova sota tuli laivalla, kun Maijalla oli jo entisinä pestinottajina monituhantinen täi- ja lutikkalauma.

Juoma- ja pesuvettä varasi raahelainen aavalla meren selällä kotoiseen tapaan. Kun sade lankesi taivaasta, ruvettiin laivassakin heti "haalaamaan tynnyreitä rännein alle".

Pyhäpäivinä laivakansa sai olla helpommalla. Silloin ei tehty muuta kuin mitä välttämättä "seelaukseen kuului", ruoria hoidettiin ja purjeita käänneltiin. Kapteeni Flinkenberg piti pyhänä hartaushetken 10—11 välillä, ja kaikki olivat tyytyväisinä mukana. Miehet lukivat itsekin omia pyhiä kirjojaan, Uutta Testamenttia, virsikirjaa, ja Raamattuakin, kenellä semmoinen oli. Durchmanin komppanian Vellamossa oli muutamia kirjoja, joita miehet saivat joutohetkinään lueskella. Montinin mamsellit olivat niitä laivaan lahjoittaneet. Oli "sellainen näytöskirja, Ainoa hetki, josa luettiin, että Heikki tuli mereltä ja kohtasi lapsuutensa ystävän, flikan, joka sanoi: 'Voi, Heikki, lapsuuteni leikki!'" Ja sitten ruvettiin laulamaan. Toisen kirjan nimi oli Kalevala, ja siinä laulettiin, että

"päästä piika pintehestä, tästä tuskasta kovasta",

ja taas toisessa paikassa:

"Kullervo Kalervon poika".

Oli vielä Raamattukin sekä sellainen kirja kuin "Kristityn vajellus", jossa kristittyä houkuteltiin "turhuuven markkinoille", ja kristityn piti kulkea laaksojen lävitse semmoista ahdasta polkua myöten, jonka kahta puolta oli hirveät mörinät. Ahkerimmin luettiin näytöskirjaa sekä Kalevalaa. Niitä lainattiin toisiinkin Raahen laivoihin satama-ajaksi, kun satuttiin samaan haminaan, sillä muissa laivoissa ei laivan puolesta ollut kirjoja. Kaikki merimiehet eivät kyllä osanneet lukea. Oli joskus joukossa sellainenkin vaari, joka ei osannut asettaa virsikirjaa eteensä oikeinpäin, vaikka olikin siitä veisaavinaan.

Pyhinä ja joutohetkinä, varsinkin satamaa lähestyttäessä, miehet puskivat kirjeitä kotiväelle, että satamaan saavuttaessa saivat jättää kapteenille, joka ne toimitti postiin. Kirjoitustaitoiset saivat työntää sanaa toistenkin puolesta, väliin monetkin kirjeet. Partinin Kalle, joka oli Impissä kokkina, ei kyllä eukolleen pitkälti loruillut; kerrankin panetti kirjoitusmiehellään paperille vain: "Iso ii ja ohhoh!" Ja sen lähetti valtameren takaisina terveisinä Raaheen.

Satamissa miehet saivat kotikirjeitä, joita kapteeni kävi noutamassa Venäjän konsulaatista. Hyvin sattuessa sieltä lähti Raahen tyttöjen aikaansaannoksia koko joukko, samoin merimiesten emäntien kirjeitä. Monet niistäkin olivat vieraalla kädellä piirrettyjä; palvelustytötkin olivat käyttäneet kynämiehinään mamsellejansa. Mutta silti olivat kotoiset kirjeet yhtä tervetulleita, ja yhtä suurella mielihyvällä otettiin vastaan niiden "sitä samaa herran armolahjaa", kuin jos se olisi kirjeen lähettäjän omalla kädellä piirretty. Ja monet merenkävijät saivat vielä vain kuunnella "näitä rateja" vieraan suusta, kun itse eivät osanneet saantiaan selvittää.

Monta kertaa Raahen mies joutui viettämään jouluakin rannattomalla ulapalla. Marjelinkin kerran kiikkui jouluna Satamalaivassa Atlantilla Pensacolaan menossa, ja samalla tavalla kuin huonompinakin päivinä tuuli puski purjeisiin ja laiva keikkui aallolta toiselle. Kapteeni Byström annatti parempaa ruokaa, vehnäkaakunkin sai joka mies, ja perämies Marjelin luki hartaina kuunteleville karhuille Uutta Testamenttia. Mutta ei ollut kapteenilla sen vertaa viinaa, että olisi edes ryyppy saatu. Vasta Pensacolassa saatiin viskyä, mutta silloin oli joulu jo mennyt. Ei kyllä aina sattunut näin kuivaa joulua. Ilionissakin kapteeni Vikander antoi jouluaattona miehille hyvää jamaikarommia, joka oli "vähä niinkuin sakiaa oikein" ja siitä kun skanssi "prykäsi" kuumaan veteen sokerin kanssa totia, niin kyllä sai tuntea, ettei mikään ollut niin lämmittävää kuin jamaikarommitoti. Keikkuvassa skanssissakin, tuhansien meripenikulmien päässä rakkaasta Raahesta, tuntui olevan kotoinen ja lämmin jouluaaton ilta. "Wiskii laif foo män", miehet laulelivat ja prykäsivät uusia laseja. Mutta silloin ei Oravaa eikä muitakaan merenpoikia liikoja lämmittänyt, kun kerran Vellamossa Atlantilla oli jouluaaton iloiksi jaettavana miehille parhaana nautittavana vain kaksi kuoriperunaa.

Mutta saattoi pyhä joulu näyttäytyä merenkävijöille vieläkin synkemmältä. Impikin joutui 1877, viedessään Englannista Amerikaan soodaa ja potaskaa sekä sylimittaisia konetahkoja, ajamaan kolmatta kuukautta vastatuulta ja luovimaan koko joulunajan Atlantilla. Eväs rupesi loppumaan, niin ettei ollut ei hernettä, ei lihaa, ei läskiä, ei leipää, kahvia vain ja rossokeria sekä vähäisen vehnäjauhoja. Juuri kun oltiin rantaan tulossa loppiaisen tienoissa, puhkesi jäinen myrsky, puski laivan takaisin merelle pariksi viikoksi, repi purjeet ja rikkoi isonmaston vääntäen sen latvan kuin vitsan. Alituisesti saatiin olla pumpuissa pitämässä laivaa tyhjänä, ja suuria kylmiä meriä yhtä päätä kaatuili laivankannelle, niin että paukkui. Kun sitten viimeinkin päästiin maihin, ei ollut koko laivassa muuta syötävää kuin kämmenen kokoinen pisketinpalanen. Tyhjäksi oli laivan sisus moneen kertaan laastu. Mutta ulkoa alus oli ylt'yleensä jäässä, aivan kuin olisi ollut jäästä valettu. Meri oli näyttänyt maailman kiertäjille kaiken suuruutensa.

Mutta mahtava maailman meri saattoi monta kertaa olla vieläkin hirvittävämpi kuin antaessaan Johan Langin Impille joulua. Saman liikkeen Vasamallekin meri teki tuhot, kun laiva lankkulastissa 1891 yritti Amerikasta "Marselliin". Suuri myrsky yllätti vuotavan aluksen, jota miehet pumppuamalla pitivät pinnalla. Aalto iski pumput rikki ja paiskoi miehet nurin. Sattui sentään samoille vesille norjalainen laiva, joka pelasti miehet joutumasta iankkaikkisuuteen, mutta Vasama jäi tavaroineen "vesisankkiin" merenselälle. Ei ollut parempi Mustamerikään, joka 1872 itämyrskyllään tuhosi priki Minnetin. Myrsky katkoi raa'at ja mastot, ja meri löi perämiehen tiedottomaksi, vei kajuutan, kapteenin ja kajuutpojan sekä pari kolme merimiestä, ja paiskasi viimein palasiksi koko laivan, niin että vain laudoilla ja puukappaleilla merien selässä ajellen osa miehistä pääsi maihin. Suuret vallat olivat silloinkin toimessa, kun Johan Lang syksyllä 1877 lähti painolastissa Englannista Filadeldfiaa kohden. Nousi armoton viikkoinen myrsky, joka myötätuuleen lennätti laivaa säälimättä maita kohden. Reivattiin purjeet ja yritettiin kryyssäämällä päästä maista irti, mutta sitten uutkiikari ilmoitti: "Förin ees' on pränningit!" Siellä vaahto merenkareissa meurusi korkeina valkeina vuorina. Silloin kapteeni komensi: "Raa'at fyyrkanttiin!" Mutta heti jo taas uutkiiki parkaisi: "Matalikko on eesä!" Ja kohta Johan Lang rysähtikin karille, niin että miehet paiskautuivat kumoon. "Riki yli puurin!" kapteeni jyristi. Kirveet välkähtivät, taljaköydet rätkähtivät poikki, ja koko riki rojahti mereen. Kryysmastosta meni toppi, fokkamastosta puolet, ja isomasto pyyhkäistiin täkkiä myöten. Kapteeni taas karjui: "Speilatkaa pumppua!" Mutta miehet mölisivät: "Ei tartte speilata, laiv' on täynnä vettä!" Eikä miehillä ollut muuta neuvoa kuin lyödä laivan leestangosta kappale pois sekä sahata poikki prääkongin stöttiä ja aukosta työntää vesille iso parkaasi ja lähteä yrittelemään maihin. Päästiinkin Filadelfiaan, Mutta taaskin yksi raahelainen laiva jäi meren omaksi.

Moni muukin Raahen laivavarvista lähtenyt merenkyntäjä joutui väkevämpänsä pideltäväksi ja tuhottavaksi, ja samassa joukossa meni monesti miehiäkin. Joskus kyllä onnettomuuteen ei ollut meren syytä. Parkkilaiva Zachris Franzénkin kun ajeli pietarsaarelaisella lankkulastilla Norjan rannikoilla, niin kapteeni Hannila luuli muuatta rantavuorta — pilveksi ja ampaisi kivikkoon, niin että laivan emä meni timpereitä myöten murskaksi.

Mutta Ilion, Reinin laiva, joka 1868 joutui Pohjanmerellä kovaan merihätään kuljettaessaan suolalastia Bergeniin, osasi pelastautua. Meri jo särki laivan prääkongit, paiskeli apuveneet yli laidan ja halkaisi parkaasin, niin että loppu näytti olevan edessä kuin tuomiopäivä. Mutta silloin perämies Ravander muisti vanhojen hyvän tavan:

— Eikö me kirjoiteta semmoinen lista, että jos me pääsemmä tästä kunnialla maihin, niin lahjoitamma Raahen köyhille?

Laitettiin paperi, ja jokainen väänsi siihen nimensä sekä rahamäärän, minkä lupasi, pari, viisi, kymmenen markkaa. Se auttoikin. Meri ei ottanut Ilionia. Lahjoituspaperi lähetettiin Raaheen, ja kun koteuduttiin, niin jokainen kävi lupauksensa lunastamassa. "Mikäs siinä auttoi, kun lupaus oli tehty".

Meren selällä ei laivan asukas juuri tarvinnut rahaa, mutta satamassa hän oli heti kapteenilta sitä pyytämässä. Kapteenin täytyi antaa, sillä muuten miehet olisivat saattaneet karata toisiin laivoihin. Nuoret miehet kyllä saivat vaikka koko palkkansa, mutta perheellisten piti huolehtia kotiväestäänkin. Ainakin puolet palkasta eukko peri kotona laivanredarilta, käyden vain strekseelillä joka toinen viikko noutamassa. Satamissa meripojat kyllä tarvitsivatkin rahoja. Kapteenin tahi perämiehen luvalla kun päästiin taas pitkästä aikaa jaloittelemaan kovalle maakamaralle, tuntui niin somalta ja vapauttavalta, että hyvinkin piti saada ryypyt. Ja niitä kyllä sai. Monissa satamapaikoissa oli ihan vartavasten kapakka kapakan vieressä ympäri haminaa ja tanssipaikkoja samoin. Itä-Lontoon "Haiveillakin" oli tanssisalonki joka nurkassa ja kapakka toisessa. Marseillen satamassa taas oli pitkä katu, kapakoita ja tanssipaikkoja kahden puolen. Smyrnan kuudesta tanssipaikasta kuului jyske ja soitto koko yön aamukolmeen asti, ja siellä sai tanssia ja tanssittaa itämaiden tyttöjä, sai ryypätäkin samalla, ja neljä penceä maksoi lasi. "Piiriklaseja" miehet tavallisesti nakkelivat, mutta otettiin joskus "viskiäkin"; Orava kerran Korppilan kanssa lasketteli Lontoossa "romhottia", ja se oli hyvää. Pitkän vesikopissa olonsa jälkeen merimiehet joskus joivat, niin että "veri rupesi seisomaan" ja miehet alkoivat nähdä "sinisiä piruja". Pecklinin suutarin Jannekin tuli toheloksi ja kirjoitti kotiinsa, että hän on nähnyt äitinsä ja kotiväkensä sinisissä vaunuissa ja sinisissä vaatteissa kuin enkelien ajelevan vetten päällä. Äiti-muori hyvillään ilmoitteli tätä ilosanomaa naapurin eukoillekin:

— Meiän Janne on nyt tullut heräykseen… se kirjoittikin kuin kristitty ihminen.

Mutta Jannesta ei ole sen enempää kuultu, karkasi mies vieraisiin laivoihin ja sille tielle jäi. Monesti Raahen miehet ulkomailla jättivätkin kotilaivansa, varsinkin "nälkälaivan" sekä häijyn kapteenin komennon, ja ottivat hyyryn ulkomaan laivoihin. Sakkoja sekä vankeutta siitä kyllä seurasi, jos kiinni joutui, mutta harvoin miestä enää tavattiin, ennenkuin aikojen päästä, kun asia jo oli unohtunut. Friisen Feffakin pantiin Genuassa ajamaan takaa karkulaista. Feffa tapasi kadulla poliisin ja esitti hänelle asiansa engelskaksi:

— Runumeetari karkaa pois ryssän kepist. Winlant jes.[50]

Mutta poliisi ei ymmärtänyt engelskaa, vaan otti ja vei Feffan "presongiin", ja laivan kapteeni sai tulla noutamaan Feffan pois.

Surullinen asia oli varsinkin Katinhännän pikku mökille, jos isä karkasi kotikylän laivasta. Sillä silloin ei strekseelillä enää saanut patruunilta rahaa, eikä ulkomaiden laivoissa kulkevan merimiehen aina tullut kylliksi huolehdittua kotimökistänsä.

Englantilaisiin laivoihin useimmiten karattiin, sillä niissä oli parhain hoito. Piti kyllä ulkolaiseen laivaan mennessä taas vannoa vala, eikä aina ymmärretty mitä vannottiin, mutta vannoa vain piti, nostaa kätensä ylös ja sanoa lopuksi: "Help me God!"[51] Satuttiin joskus ankaraan amerikkalaiseenkin laivaan, jossa miehille annettiin selkäänkin, kuten muuan raahelainen laulaja kuvailee:

"Komento oli kova myös, mastoisa ja muusa työs, että hiki aivan liki asui meiän nahkoisa.

Miest' ei koiraa parempana, piettiin vain halvempana, lyötiin silmiin, että pilviin painui paikat kasvoisa.

Styyrmannit olit rakkarit, jotka miehiä hakkasit, näjit vijan, piikin pijan kätehensä kaappasit".

Saksan laivat olivat kuitenkin kaikkein huonoimmassa huudossa, niissä kun miehiä kiusattiin kovalla kohtelulla ja kehnoilla eväillä. Muuan kaskislainen perämies oli erehtynyt saksalaiseen laivaan ja kyllä hän jäljestäpäin aina muisti manailla:

— Jos mine saa yksi saksamies laiva, niin kyllä se teetä monta päivä on viikko.

Mutta jos merimiehet saivat salaa haalatuksi konjakkitynnyrin laivaan, eivät he tietäneet viikon päivistä mitään, olivat vain vuoroin uutkiikissä ja ruorissa, vuoroin salaa vääntämässä tynnyrintappia. Mutta vaikka tynnyri olisi pistetty hyväänkin piiloon, se ilmoitti miesten kautta olemassaolonsa ja joutui lopulta kapteenin kynsiin. Joskus oli viinaan menevä perämies miesten kanssa samassa juonessa ja silloin kähvellettiin laivan "lumppuja", kuluneita köysiä ja purjeita, ja vaihdettiin niillä eväitä merimatkalle. Pidettiin muutakin konstia. Kerrankin kun Bujukterissa piti vettä "proviantteerata", perämies saatuaan veden pukkasikin veneensä rannasta pois ja käski miesten kiireesti soutaa, jotta "ei maksetakkaa, mennään ja juuaan rahat!" Halmetsalon Jussi kyllä jäi turkkilaisten joukkoon, ja sai lähteä kiireesti pakenemaan mahomettiläisten edellä, päästen sentään viimein piiloutumaan hautausmaalle. Pörräsi kapteenikin pulloineen joskus, niin ettei hänkään tiennyt, montako päivää on viikossa. Ståhlbergkin pani Bujukterissa Björkmanin Epun laivaa "klareeraamaan" Dardanellien läpi kulkua varten, kun tultiin Delphinillä vehnälastissa Mustaltamereltä, ja käski Epun jäännösrahoilla tuoda Turkin viiniä. Eppu toi kahden miehen kannettavan ruukun täyden. Sitä heti "äijä ja styyry" kävivät kajuuttaan vähentelemään, ja Eppu sai hoitaa laivaa, minkä osasi. Toisien laivojen perässä Eppu vain vihelsi pitkin Arkipelagia, mutta kapteeni ja styyry särpivät Turkin viiniä arvellen:

— Ei täsä förliisata, kun ei vain paleta!

Näillä vesillä näet aikoinaan paloi Durchmanin Laine ollessaan kolilastissa matkalla Odessaan. Kreikanmeri keikutti laivaa, niin että kivihiili hieroutui tulenpalavaksi ja lopulta syttyi ja poltti koko laivan.

Monta kertaa kyllä Raatienkin kapteenit ajoivat kivikolle ja "förliisasivat", kun eivät osanneet pitää selvillä "päärustinkiansa". Eikä ollut Björkmanin Eppua laivaa laskettamassa.

Hyvillä ilmoilla ja selvillä selillä oli kyllä hyvä lasketella. Taivas oli kirkas ja valkeat pilvensääret korkealla sinisellä kumulla lupasivat hyvää tuulta. Illoinkin päivä painui punoittaen mereen, eikä pitänyt päivänpolttoa, joka olisi ennustanut huonoa ilmaa. Silloin laiva lensi valkoisin liinoin valtavia vesivyöryjä pitkin. Laivalla oli hyvä tuuli, ja meripojat olivat hyvällä tuulella. Helposti silloin helähti laulu, kun purjeita hiissattiin, tahi hivattiin raakapuita, tahi illoin kiikuttiin pumpputangossa. Moni kotikyläänsä ja kotikylän tanssitovereita kaipaileva poika saattoi merta katsellessaan yksikseen aatella ja laulella:

Minä olen yksi nuori meripoika, jolla asentoa ei ole tääll', minun täytyy tienata koittaa minun leipäni vetten pääll'.

Ja on sillä vetisellä tiellä monta vaaraa mun etesäni, vaan toivon kuitenki vielä, että Herra on matkasani.

Laiva joka tuulesa heiluu ja aalloilta ajellaan… Voi niitä nuorukaisia, kuin niijen päällä vajeltaa.

Mepä pojat suomalaiset, Suomen niemen rannoilta, jotka oomma kulkevaiset ja ajetahan aalloilta.

Yksi flikka on mun mielesäni aina, joka on minun isänimaall', ja sen syämmestäni soisin, että hänet vielä nähä saan.

Tämä toivo virvoittaapi mua matkalla ollesan, se murhees lohuttaapi, suurisa vaivoisans.

Ja kun satuttiin suurena sunnuntaipäivänä keikkumaan sinisellä Välimerellä aaltojen mahtavina kuohupäinä kulkiessa, niin sielläkin kotoiset muistot yhtyivät ympäristön kuviin, ja alakuloisen vaeltajan mieli löi leimansa komeaan meritunnelmaan, kun pojat lauloivat;

Päiväpaisteen ihanall' ja meren pauhinall' minun mieleeni muistuu mun armaani ja suloinen Suomenimaa.

Ei ollut minun majani mantereell', eikä korvesa kotoni, vaan synkäsä meresä aalloilla liehuvill', siell' on minun asentoni.

Pilvet oli varjona, hauta oli avoinna meripojilla tääll'; tuulella tuimalla, tuiskulla, myrskyllä on paljon työtä vetten pääll'.

Kun tuuli oli tuima, ja ilma oli ankara, jotka vaivaapi poikia tääll', pramseelit me pärjäsimm', märseelit reivasimm', mesaanin pois otimma päält'".

Pyreneitten niemimaan korkeat siintävät "granaativuoret" loistivat lumivalkeina huippuina merelle ja taas kotoinen kointähtikin nousi saattaen miehet jatkamaan lauluaan:

"Kun kointähti koittaa, ja korkiat vuoret loistaa, ja luojetuuli tuuleepi tääll', tuulentoilman ja kuoreston aallot, joitten päällä vaellamme tääll'".

Suurien merien vaeltajat tiesivät kyllä olevansa vain pieniä ihmisparkoja, joiden elämä ja kohtalo oli Kaikkivaltiaan kädessä, samoin kuin heidän laivansakin, jota valtameren myrskyt keikuttelivat kuin pientä lastupalasta. Se kyllä "pärjäsi" pahimmassakin myrskyssä, jos Herra niin tahtoi, eikä miehillä ollut syytä pelätä. Niinpä miehet voivat laulaa:

"Muuan elää merellä, ja muuan elää maalla, ja kaikki elää kuitenkin sen yhen Herran alla. Eikä tiijä kuoleeko se millä kuolemalla".

Kuolemakin osasi toisinaan merelliseen laivaan, sen lisäksi mitä meri vei miehiä terveeltään. Toisinaan kolkko vieras tuli yllättäen, toisinaan taas saattoi tuloaan jo edeltäkäsin ilmoitella, joskus vielä jälkeenpäinkin kuvatella. Kerrankin yöllä kuultiin mastosta huudettavan: "Minä putuan, minä putuan!" Monta kertaa yhä uudestaan kuultiin sama valitus. Viimein perämies Forsman sanoi: "Putua, ja putua Herran nimeen!" Niinkuin ihmisenhaamu rojahti kannelle, ja sillä oli niinkuin saappaan koron jälki otsassa. Haamun nähtyään kajuutpoika pelästyksissään tunnusti, että hän oli toveriaan, joka hiljakkoin oli pudonnut mastosta mereen ja hukkunut, potkaissut saappaankorolla otsaan.

Väliin merenmies voi jo edeltäkäsin aavistaa pikaisen lähtönsä. Meri ikäänkuin salaisesti jo kutsui häntä. Niinpä muuan merenkävijä istuskeli iltavahdin aikana yksinään mietiskellen, kaivoi arkustaan vanhat kotikirjeensä ja niitä lueskeli sekä selaili Uutta Testamenttiaankin. Ja yöllä mies putosi mastosta, loukkaantuen niin pahoin, että aamulla kuoli.

Surullinen ja vakava tapaus oli koko laivatalolle, kun joku sen asukkaista piti haudata mereen. Olivat miehet aikoinaan monta kertaa laulaneet kapteeni Lindmanin sepittämää laulua:

"Kuule sinä, merimies, ma kirjoitan sun ties: sä olet häilyvä noilla meren aalloilla.

Sun ties on onneton ja muihin verraton: kusa meri kuohuupi, siell' on sun hautasi".

Ja nyt oli taaskin saatu uusi todistus yhteisestä onnettomasta tiestä häilyvillä aalloilla.

Omiin makuupeittoihinsa vainaja käärittiin ja ommeltiin, ja vanhoja rautaromuja pantiin jalkapuoleen painoksi. Iltapäivällä sitten asetettiin mereenmenijä käärössään leveälle laudalle laivan reunalle, jalkapää hautaa kohden, laivanlippu vielä peitoksi, Sillä "merimies kuuluu flakun alle" viimeiseen asti. Kapteeni siunasi haudan ja luki rukouksen hautauksesta merellä. Siitä pari miestä kohotti laudan pääpuolta, niin että ruumis hiljalleen luikui alas, putosi ja vajosi mustaan syvyyteen. Äänettöminä ja vakavina monta kovaa kokeneet ja monien myrskyjen pieksämät miehet seisoivat. Muistui siinä heidän mieleensä:

"Harvoin saat lautoja, kun menet hautahan, pahain kalain kidas on sun hautasi.

Sun kirkkomaatas kukkaset ei koristelekaan, laajasti vain lainehet on pantu kulkemaan".

Muistivatpa monet vielä kuulleensa, ettei kaikkein syvimmällä merellä, ei Atlantinkaan suurissa syövereissä, ruumis jaksanut painua edes pohjaankaan, kovan maan turviin lepäämään ja yhtymään mustiin multiin, vaan jäi sinne johonkin pohjattomuuteen seisoallaan rautajalassa kellumaan. Siellä synkässä syvyydessä merivirrat häntä ajelivat ja velloivat, eikä onnettoman tien vaeltaja päässyt kuoltuaankaan lepoon. Tämä oli jo kolkko kuolleen kohtalo. Mutta sellaisenkin kohtalon moni raahelainen merenpoika sai. Meri ensin houkutteli poikansa komeaan laivaan läikkyville laineilleen ja sitten sieppasikin miehen ikuiseen hautaansa.

Maailmanpallon ympäri.

Vain "puoshakaseelareita" olivat ne merimiehet, jotka kolusivat Suomen rantoja, sellaisia matalia vesiä, joiden pohjaa saattoi puoshaalla sorkkia. Oikea merenäijä ei pitänyt heitä minään merimiehinä, vaikka he olivatkin niin tarkoin porkanneet Pohjanlahden perukankin, että "joka kivi oli tunnettu, mikä Raahesta Pohjan perään asti oli meresä". Vanha merikarhu saattoi ruiskaista ruskean syljen ja sanoa tällaisille seelareille:

— Et ole käynyt suolaiseen vetteen ees sylykemäsä!

Eivätkä nekään, jotka olivat tehneet vain yhden merimatkan, olleet muuta kuin "päiväpaisteen merimiehiä". He eivät paljoa tietäneet oikeasta maailmanmerestä eikä maailmanmeren möyrivästä myrskystä. Vasta ne olivat oikeita merimiehiä, jotka olivat vuosikausia ajelleet suurilla merillä sinne ja tänne ja saattoivat omina kokemuksinaan laulella:

"Meripoika merta seelailee, hailii hailuu, hailii hailuu, harvoin hän maita nähä saa. Hurraa, menen mä pois!

Meret, maat ja mantereet, hailii hailuu, hailii hailuu, ja laivantäkki tantereen. Hurraa, menen mä pois!

Ustinjasta Västintiaan, hailii hailuu, hailii hailuu, Västintiast' Itaaliaan. Hurraa, menen mä pois!"

Sitä ylpeämpi merimies voi olla, mitä useamman matkan hän oli tehnyt, ja sitä arvokkaampi, mitä kauempana käynyt. Vanhat merenäijät joutuivat monta kertaa keskenään inttämään, kuka heistä oli arvokkain merimies. Erikkiläkin ja vanha Burmanin Kalle-vaari useasti kinailivat matkoistaan. Erikkilä oli käynyt aina "Valapparaisosa" asti, mutta Burman oli myöskin käynyt siellä, vieläpä "Monttuviitesäkin", josta Erikkilä ei tiennyt mitään. Eivätkä Raahen viimeisetkään merimiehet ole sen huonompia. Kymmenin vuosin karttuu ukoille merielämää, ja suurien merien takaisia maita nousee näkyviin, kun vanhat karhut käyvät tekemään tiliä vaelluksistaan. Atlantin takana on joka mies ajellut, moni on nähnyt "Västinjan" ja Brasilian sekä kiertänyt Etelä-Ameriikan, moni on käynyt, kuten Fyhrin vaari, "Runta-Kaapisa", jopa jatkanut matkaa aina merkilliseen "Ustinjaan", missä rommi oli juossut jokina ja sokeria oli hakattu vuorista, sitten Kiinaan ja Japaniin, joku taas käynyt Suuren Valtameren ihanilla saarilla, "Havaijalla" ja Samoasaarilla, joku ollut Austraalian saaristoissa sekä Austraalian myrkyllisten "kärvästen" mailla, Pellikka-Matti ollut Austraaliassa paimentamassa maissipeltoa valkioilta papukaijoilta. Ja "maailmanpallon ympäri" on moni kiertänyt, jotkut kahteen ja kolmeenkin kertaan. Onpa muuan raahelainen seelari ollut mukana, kuten ennen vanhaan puosu Kuusratikin, kun on laivalla laskettu niinkin kaukaisille maailman äärille, että maa ja taivas ovat hiipponeet toisiaan, vieläpä uskallettu työntyä niin ahtaalle, että isonmaston kaltoppi on katkennut, jolloin vasta on täytynyt kääntyä takaisin.

Merillä kulkiessaan Raahen miehet saivat nähdä kaikenlaista merkillistä. Yksin puoshakaseelaritkin, kun painuivat Suomenlahden pohjukkaan, löysivät sieltä jotakin maailman kummaa, ainakin suuren ja vilisevän kaupungin. Skogmanin Jaakokin, joka kuunari Salahmilla kulki kymmeniä kertoja Pietarissa, tuli siellä viimein hyväksi tuttavaksi itse keisarin kanssa. Kerran kun Jaako asteli siellä maajalassa, niin keisari, "pervoi-trukoi-majuri, tuli Riikan sillalla vastaan" ja sanoi:

— Jassoo, Jakop Skukmanni täälä! Mitäs sinne Suomeen kuuluu?

— Eihän sinne mitään… Herrat vain kulukee pyhävaatteisa arkipäivänäkin, Jaako vastasi.

Keisarilta pääsi iso nauru. Hän löi Jaakoa olalle ja sanoi:

— Lähetaänpäs ryypyille!

Mentiin Pietarin komeimpaan hotelliin ja otettiin hyvät ryypyt, jotka keisari maksoi. Sitten mentiin keisarin linnaan. Keisarinna vielä makasi, ja keisari huusi ovenraosta:

— Nouseppas, akka, ylös! Täälä on Jakop Skukmanni Raahesta.

— Vie sun Skukmannis! keisarinna vain sanoi ja käänsi kylkeään. Mutta keisari antoi vielä ryyppyjä sekä hyvää ryssän mahorkkaa.

Sitten taas Skogman tapasi keisarin Helsingissä, kun oli siellä kuunari Vilkkaan mukana. Juuri kun Jaako seisoi ja jutteli möljällä raahelaisen satamanaisen, Pulkkis-Sohvian, kanssa, joka oli "enämpi kolokko ihiminen, kasvojenmuoto jokseenkin kauneuvesta pois", keisari sattui siihen, ja lyöden vanhaan tapaansa Jaakoa olkapäälle, sanoi:

— Jassoo, Jakop Skukmannihan se on?

— Joo, niin on! Jaako tervehti ja sanoi:

— Ja tämä täsä on Sohvia Pulkkinen Raahesta.

Keisari katsoi Sohviaa, löi häntäkin olalle ja sanoi:

— Jo ne on nuo Suomen naiset kauniita!

* * * * *

Itämerta, Tanskansalmia ja Pohjanmerta vanhat merikarhut olivat niin monta kertaa puskeneet edestakaisin, että he Raahesta Englannin rannikoille saakka tunsivat kaikkien majakkain ja paikkojen nimet. Olivat heille tuttuja Itämeren "springarit",[52] jotka uida vilistivät pitkin merenpintaa terävän selkäpiilun vain viiltäessä vettä, niin että vanhatkin merimiehet erehtyivät luulemaan: "Siinähän menee eteläläisiä piilu seläsä Pohjanmaalle laivatöihin". Tuttuja kauppakumppaneita olivat Tanskansalmien "trokapaatit", jotka monilukuisina kärkkyivät hitaasti kulkevan taikka ankkurissa seisovan laivan ympärillä, vaihtamassa paksua Tanskan ruisleipää, tupakkaa ja viinaa laivan rasvajäännöksiin ja lumppuihin, Monikertaan käytyjä olivat Tukholma ja Köpenhaminakin. Sen etempää ei kenenkään tarvinnut lähteä etsimään huvittelupaikkoja. Siellä oli niitä tarpeeksi asti, kesäisinkin puistot pöytiä täynnä ja juomia sai, mitä vain halusi, ja pelejä ja musiikkia ja tansseja oli kaikkialla, ja kaikenlaisia näytöksiä ja komeljantteja. Piti vain, kun näytöksien loputtua tultiin rahoja keräämään, siirtyä syrjään taikka sanoa kerääjälle niinkuin ennen raahelaisrouva, että on kotoisin "från Lappmarken", niin kerääjä meni ohitse. Kaukamaissa kyllä oli vieläkin suurempia hupipaikkoja, Lontoon "Grand-teatterisakin" ihanat enkelit leijailivat ilmassa liikutellen käsiään ja siipiään ihan kuin oikeat elävät enkelit. Se oli niin ihmeellistä ja ihanaa, että moni vanha Raahen muori "vissiin olis luullut olevansa taivaasa, jos olis säkki silmillä sinne viety". Mutta kun Lyypekissä mentiin Mariankirkkoon sunnuntaina 12 aikana, niin laulukuoro lauloi, ja 12 apostolia astui esiin kiertäen kirkon lehterin.

Oli siinäkin katsottavaa, kun engelsmannin sotaväki marssi pitkin kaupungin katuja. Se oli toisenlainen joukko kuin Raahen Härkätorilla ryssäläisen komennon mukaan temppuileva nahkajussien plutuuna. Pituuttakin oli jonolla, niin että olisi ulottunut ainakin Raahen Rantakadulta Antinkankaalle. Ja siinä kun oli komeita poikia ja mahtavia kenraaleja ja vaikka kuinka suuria sotaherroja, ja "saakeli vie, kun ne oikein pörhisti ittensä, niin ei ne kattonut sivullensa, vaikka olis ollut kuinka korioita naisia".

Englannissa Raahen pojat tavallisesti:

"Kävivät Leverisä ja ostivat klinkkuveitten, josa oli kakstoista asetta".

Sitten kun lähdettiin laskemaan suurille merenselille ja merentakaisiin outoihin maihin, niin sielläkin oli aina merkillistä nähtävää. Ihmeellinen oli jo suuri meri, jota sai viikoittain, kuukausittainkin ajella näkemättä muuta kuin ikuista rannatonta ulappaa, joka otti päivän illalla lepoonsa ja taas aamulla herätti sen ylös. Vain joitakuita suuria purjeita näkyi silloin tällöin, milloin etempänä, milloin lähempänä, liikkuvan laveaa merellistä tietä, joka joskus voi painaa koko laivakumman pohjattomaan pimeyteensä. Mutta kun jouduttiin eteläisille merille, Kap-Hornia kiertämään, nähtiin niillä vesillä vielä muitakin lavean tien kulkijoita. Siellä ajeli monia suunnattomia jäävuoria, jotka etäälle kuvastelivat kokonaisilta kaupungeilta taloineen, kirkkoineen ja korkeine torneineen, päiväpaisteen vain kimallellessa kirkkaissa huipuissa ja läikkyvissä katoissa. Ylpeinä ja kylminä sekä mistään välittämättä ne puskivat omaa tietänsä tuulien ja merivirtojen mukana. Ihailevan laivankin oli parasta katsella niitä kammoten ja ohjata kulkunsa niin kaukaa kuin suinkin.

Rannattomilla aavoilla ajeli sellainenkin merkillinen laiva, joka "aina seelasi", pääsemättä milloinkaan haminaan, Täysin ja reivaamattomin purjein "Flain Töttsmanni"[53] vain lasketti kaikkein kamalimmassakin myrskyssä, eikä sille milloinkaan tullut minkäänlaista haaveria eikä förliisausta, se kun oli ikuisesti määrätty kiertämään maailman meriä. Raahelaiset merenkiertäjät eivät kyllä koskaan sattuneet samoille vesille onnettoman laivan kanssa — elleivät sitä tehneet ne laivat, Finland ja Gephion, jotka aikoinaan kaikkine miehineen katosivat jäljettömiin. Sillä suurta onnettomuutta "Flain Töttsmannin" näkeminen ennusti.

Ikuisesti kiertävää laivaa ei kyennyt virvelikään eli hurrikaani upottamaan, vaikka se joskus upotti muita laivoja. Suurilla merillä se yhtäkkiä riehahti esiin. Pienenä mustana pyörönä, "hevosensilmänä", se ensin istahti veden pinnalle ja alkoi siinä pitää pientä piirileikkiä, yhä kohoten ja kasvaen ja viimein hurjistuen mielettömään pyörre tanssiin. Nostaen meren ihan pilviin asti se hirveällä melulla ryntäsi eteenpäin ja jos laiva sattui sen radalle, riepsautti se mastot ja purjeet palasiksi ja paiskasi valtavat meret yli aluksen. Itse paholainen lienee siinä päässyt valloilleen, sillä taivaskin pohotti samaan aikaan verenkarvaisena.

Kovan elämän piti Etelä-Amerikan rannoilla pamppeeruskin, semmoinen "lyhyt orkkaani", joka yhtäkkiä pamahti ilmoille syytvästistä tulta iskien ja riepoittaen ja ulvoen nelisenkin tuntia, mutta vain parikymmentä minuuttia ollen niin raivona, ettei sietänyt seisovaa miestäkään. Pamppeerus raastoi helposti laivan pilalle, ellei jo edeltäkäsin, "parumeettarin" ankarasti laskiessa, laivan rikiä vähennelty, niin että ilmanväki sai rauhassa ajaa ohitse.

Aavoilla yksinäisillä ulapoilla oli laivakansan matkatovereina useinkin vain merenelukoita. Kuumissa merissä, "passaatisa" ja "Västinjan kustollakin", kulki laivan matkassa delfiini, lohen kokoinen kala, syöden laivanpohjaan tarttunutta, laivaa syövää longhalsia. Miehet taas vuorostaan söivät delfiiniä, pudottivat arinan niskaan ja paiskasivat hyvänmakuisen kalan kokin kattilaan. Tuoretta merellistä antoi lentokalakin, joka suurin parvin joskus lentää kopsautti ihan laivaan. Se oli sillin kokoinen siivekäs elukka, joka aallonnokasta otti potkun ja mennä vihelsi parikymmentäkin syltä ennenkuin putosi veteen. Monta kertaa hirveä haikin tulla porhalsi laivan perässä, pitäen vielä matkassaan luusia, pientä kalaa, joka aina uida vikelsi sen suuren vatsan suojassa. Mutta hullusti kävi petoäijän, kun laivamiehet panivat läskipalan kettinkikoukkuun ja heittivät mereen. Elukka hotaisi heti syötin ja miehet hivasivat pedon laivankannelle. Julma merisusi riuhtoi, niin että olisi luullut laivan hajoovan, ja sen hurjat silmät ihan iskivät tulta. Se oli sellainen poika, joka ei pyytänyt armoa, eikä itsekään sitä kenellekään antanut, ja kaikki mereneläjät se olisi helposti upottanut hirveään kitaansa, ellei sen olisi pitänyt joka suupalaa ottaessaan kääntyä selälleen. Kapteenin kävelykepiksi joutuivat hain selkänimakat, ja kalan kovaa nahkaa laivan timperit kuivasivat puun silitysaineekseen. Mutta sahakala[54] oli armottoman hainkin herra. Sen tieltä täytyi isonkin haipedon paeta, se kun helposti voi puhaltautua alle ja pitkällä sahallaan viiltää vatsan halki. Saattoi sahakala äkäpäissään porauttaa julmalla kuonollaan reiän laivan kylkeenkin. Suurilla kylmillä Jäämerillä nähtiin tavattomia meren jättiläisiä, valaskaloja, jotka purskuttivat ilmaan korkeita vesisuihkuja. Valaskaloja ei kyllä uskallettu pyytää, mutta mistä lienee silti entinen Pyyn ukko saanut "valaskalan hampaan", josta aikoi Aholinilla sorvauttaa malspiikin, vaikka mestari siitä varvasikin lavemangin röörin, kun sellaista juuri kaupungissa tarvittiin. Vielä tavattomampi valaskalaa oli nuurtkaapari, joka joskus oli suurilla valtamerillä nähty. Se oli niin mahtava, että saattoi puulautua laivan alle ja kaataa koko meritalon.

Maita lähestyttäessä liittyi laivan seuralaisiksi joukoittain stormipääskysiä. Tuntikausittain ne lentelivät mukana ennustaen myrskyilmoja.

Tiedettiin maan lähestyminen muutenkin. Ainakin kun oltiin Ameriikkaan menossa, tiedettiin jo kymmenien penikulmien päässä, missä asti on mantere. Sillä "Ameriikalla on laajat juuret, ja sen hietapohja nousee aina jalan joka meripenikulmalla". Viidenkymmenen penikulman päässä on meren syvyys 50 jalkaa ja 20 penikulman 20 jalkaa.

Monenlaista maata, kansaa ja kaupunkia merimies näki kiertäessään maailmanpalloa. Näki sellaisiakin ihania kaupunkeja kuin Brasilian "Riiu", joka oli rakennettu vuoren laiteeseen, niin että paikoin kadut kulkivat kattoja ylempänä, ja taas sellaisiakin kummallisia rötistyksiä kuin Meksikonlahden kylät ja kaupungit, jotka oli nostettu tolppien nenään. Ja niin myrkyllinen ilma oli täällä Meksikonlahden ja Brasilian rannoilla, että väliin laivan koko miehistö kuoli. Santoksessakin kerran vaasalainen laiva menetti kaiken väkensä keltakuumeseen, samalla kuin toukat söivät aluksen pilalle. Näillä myrkyllisillä mailla raahelainen Nikanderkin kerran sairastui keripukkiin ja kerran taas afrikalaiseen feeberiin, niin ettei miehellä lopulla ollut muuta kuin ikenet jäljellä ja vähän untuvia päässä. Mutta maan mörkkiveriseen alkukansaan tauti ei tarttunut. Se oli merkillistä väkeä. Oravankin Matti Aukusti kerran, kun oli Brasiliassa sokeria lastaamassa ja lähti vähän maajalkaan, näki siellä "kukkusnötti-metsäsä" ilki alastomia mustia sieluja juoksentelevan. Miehillä oli joku ripu edessä, mutta naisilla ei rihmankiertämää. Oksista ja lehvistä rakennetuissa kopperoissa nämä paljaat pakanat majailivat, kahilamatoilla vain istuskelivat, kun Orava kurkisti oviaukosta.

Tuttuja olivat monelle Kapmaankin kaupungit. Usea oli ainakin niiden ympäritse kiertänyt ajellessaan Ustinjaan, ja Matti Aukusti Vitolin oli aikoinaan monta vuotta Port-Elisabetin poliisina. Siellä Vitolin kerran sai nähdä kuulun Thomas Alva Edisoninkin, joka silloin oli "luseeria" Kimberleyssä. Suuri mestari esitteli Kimberleylle omatekoisia ihmispäitä, jotka vuoroonsa mulkoilivat ja irvistelivät ja lauloivat mestarinsa komennon mukaan ja lopuksi yhteisesti pitivät komean "konsäärin". Outoa oli täälläkin alkukansa, ainakin kummaa sen kieli. Muutamaakin "kirjainta" lausuttaessa piti kahdella sormella puristaa nenäänsä, ennenkuin tuli valmista. Kaupungin virkamiehet kyllä puhuivat engelskaa, ja sitä vain Vitolinkin osasi, vaikka sitä "äänestettiinkin" aivan eri lailla kuin kirjassa oli.

Mutta maailman kurjinta kansaa raahelainen näki Kiinassa. Siellä ihmisiä asui laumoittain lotjissakin veden pinnalla, "siitä kun ei mene veroa, kun asuu ve'en päällä". Laivojen ympärillä vedeneläjät haaveineen usein ajelehtivat, ja kun kokki viskasi keittiön ja sairaitten sotkuja mereen, oli heti kymmenen haavia niitä riitelemässä. Vinot silmät vain vilahtelivat ja kolittu lettipää keikkui, kun merestä saatu sotku pääsi rääsyjen peittämää sielua yllä pitämään, "Onko yks' maku kuin mämmesä?" saattoi Raahen mies heille huutaa laivasta. Mutta "tsin tsin tsan tson tsung", kuultiin lotjakansan vain puhua litsuttavan, ja se oli semmoista puheenpartta, ettei sitä olisi osannut "äänestää", vaikka olisi kymmenellä sormella puristanut nenäänsä,

Kaiken maailman kansaa saikin merillä nähdä, ja ulkomaan laivoissa maailmaa kiertävän meripojan työtovereinakin ja koijakumppaneina oli monesti hyvin kirjavaa väkeä. Niinpä muuan raahelainen merimieslaulaja valittelee:

"Mun täytyy vieraana olla engesmannein joukosa, afrikkalaiset neekerit ne on seuralaiseni, kans' tääll' on spanjeerejä ja myöskin tanskeja ja kaikenlaisia kansalaisia kuin taivaan alla on".

Maailman suurissa haminoissa nähtiin koko maailmanpallon kansaa lastaavan ja lossaavan. Siellä "italieenaritkin" hosuivat ja viittilöivät käsillään, niin että raahelaiset tulivat siihen käsitykseen, etteivät he saata pimeässä puhua mitään, Mustia neekereitä ja partaisia ryssiäkin oli monissa satamissa. Ja neekeritkin vain laulelivat niinkuin kaikki muutkin maailman meriläiset, vieläpä oikein komeasti ja englanninkielellä, vaikka olivatkin niin syntisen mustia ja pakanannäköisiä kuin pimeyden perilliset. Belisissäkin Meksikongolfilla neekerit lastasivat lankkuja, ja ihan päiväkausin laulu kuului ruumasta. Avojaloin nokipojat vain astella kiskottelivat, eivätkä pakanalliset varpaat kertaakaan litistyneet lankkujen väliin. Kovia olivat ryssätkin laulamaan, kun laivaa satamassa lastasivat. Varsinkin jos viskasi heille ruumaan pisketin ja huusi: "Senk, senk"! ryssä yltyi isoon ääneen. Toisinaan Raahen pojat saivat satamassa kuulla "itävalta-unkarilaisen" kieltäkin, toisinaan taas "iiresmannin väykytystä". Kerrankin osuivat lähelle ja saivat korvaansa, kun iiresmannit hieroivat kalakauppaa: "Juka ten kätvisk, särr? — Jees se si sei. — Ju tänk ju särr. — Trii hätn se siis". Monesti kuultiin Kiinan poikain puhetta; kerran oltiin todistajina, kun kölipäät riitelivät ja huusivat: "Ai tu too na luu ta tsee na!" Nähtiinpä kerran kun taivaanpojat hilppoivat pakoon palavasta talosta parkuen:

— Mäi jää käi jää käl läl lää!

Mutta syrjään sysätyllä Välimerelläkin, joka oli vain pikku purtilo maailman isoisten rinnalla, oli maailmaa kiertäneelläkin merimiehellä paljon merkillistä nähtävää. Itse "Metelhaavikin" jo oli niin ihmeellinen, ettei se tullut koskaan tulvilleen, vaikka siihen kahta puolta, Gibraltarinsalmen kautta Atlantista ja Turkinsalmien kautta Mustastamerestä alituisesti työntyi niin kova virta, että laiva tyynelläkin ilmalla kulki pari, kolme "solmua" tunnissa. Eikä Välimerestä päässyt pois vastatuuleen luovimalla, sillä minkä tuulen avulla pääsi eteenpäin kapeassa salmessa, sen virta työnsi takaisin. Tätä kummaa veden kulkua laivakansa monta kertaa imehtien katseli. Mutta vanhat tiesivät, että meren pohjassa ajoi toinen virta päinvastaiseen suuntaan. Välimeren vesi myöskin väheni paljon kuivamalla. Suolaksikin sitä kuivattiin pitkin merenrantoja, ja täällä olivat mailman parhaat suolamaat. Cagliarista ja Trapanista Raahenkin laivat useimmin ottivat suolalastin kotimatkalleen.

Välimerellä ei nähty nousu- eikä laskuvettä, niinkuin suurilla valtamerillä, yksin Valkeallamerelläkin; ja Raahessakin nousi vesi joskus toista kyynärää, kun oli kova tormi mereltä päin, ja taas kun maatuuli kauan puski, pakeni vesi, niin että lahdella melkein pohja paistoi.

Kuu sellaiset valtavat vesi vyöryt nosti suurilla valtamerillä. Varsinkin täydelläkuulla oli etelässä niin suuri voima, että se saattoi vetää ihmisen kasvotkin väärään. Oululainen perämies Pelkolinkin aina varoitteli miehiä, kun komeina kuutamoöinä ajettiin Välimerta:

— Älkää pojat maatko kuuta vasten kasvot… että kuu saa paistaa kasvoihin suoraan. Se vetää väärään… se on semmoinen vetovoima täyelläkuulla.

Välimerenkin hengessä saattoi hurrikaani liikkua ja repiä laivojen rikiä, ja väliin siellä raivosi ankara pora. Kun vain tuuli kääntyi uustikantille nuurtpuolelleen, niin pora heti lähti liikkeelle, kulkien milloin Kreikan rannoilla "kreekkuja" ahdistellen, milloin Adrianmerellä, milloin "porttukeesarienkin" mailla. Kun oikein väkevät porat liikkuivat, semmoiset "mistraakit", niin laivat eivät kestäneet ankkurissakaan, ja manuaarien kanuunatkin se paiskeli paikoiltaan. Ukonilmakin kävi Välimerellä usein kovalla voimalla. Ankarimman sään ajan tuulikin pidätteli henkeään, kuunteli vain ja katseli, kun herranvoima oikein sirkkelöi mustalla taivaalla, vedellen viivoja ristiin ja rastiin ilmanäärestä toiseen, välillä aina päästellen kovia paukauksia. Ei auttanut silloin laivankaan muuta kuin veltoin purjein vain seisoa ja katsoa taivaallista viivanvetoa. Ei tahtonut olla apua, vaikka kapteeni koetti yllyttää tuulta, huutaen:

— Älä nyt enää sirkkelöi! Tuule nyt jo jostakin!

Tyynillä ilmoilla, kun laiva ei paljoa liikkunut, miehet pyytelivät Välimerestä joskus syltpatoja,[55] kilpikonnia. Kun elukka leveänä harmaana latikkana maata kelletteli veden pinnalla, laskettiin veneellä hiljaa lähelle ja takaräpylöistä äkkiä pyöräytettiin se selälleen ja siepattiin veneeseen. Syltpatojen pyynnistä laulaa vanha raahelainen Albert Björkmankin:

"Oli yksi Byhä, ja se oli kyllä hyvä, kun saatiin kaksi syltpattaa, jotka tynnyrisä skrappaa. Toinen niistä oli iso, joka hammastaan hivo, kun styyrmanni kiinni otti ja sen paattiin nosti.

Sitten kun tultiin Metelhaaviin, niin sielläpä vasta suuria saatiin, kun kolme miestä paattiin nosti, niin se hartiain päälle kovasti koski. Ja nähä se oli niinkuin joku kaunis mööpeli. Ja kapteenin nimi oli Johan Eerik Lööperi, ja styyrmannin nimi oli Kalle Hypinetti, joka syltpatoja kiinni otti".[56]

Parikymmentäkin syltpataa toisinaan saatiin ja tuotiin vesilaatikossa Englantiin, jossa maksettiin kolmekin puntaa kappaleesta. Oikein isot "mööpelit", sellaiset, joita piti olla mies joka nurkasta kantamassa, maksoivat vielä enemmän. Kapteenikin tiesi, että "tuollainen maksaa paljo enemmän kuin Suomesa lehmä".

Komea oli jo Välimeren portti. Gibraltarin kaupunki seisoi sen vierellä korkealla vuorella, kallion sisään rakennettuna, mahtavat lumilakiset vuoret vielä päällä ja ihania appelsiinipuita alhaalla.

Ennen Gibraltariin tuloa nähtiin jo kaunis Lissabon, jossa sunnuntaisin kymmenin kirkonkelloin soitettiin yhteen oikein kauniisti nuotilleen, eikä niinkuin täällä iänkaiken yksitoikkoista pium-paumia. Ja kun illalla mentiin tanssisalonkiin, niin siellä klinkutettiin mandoliineillä ja kaikenlaisilla klinkutuksilla, ja porttukeesarit sekä spanjeerit tanssivat "fantankkua". Hikipäissään miehet hyppivät ja heittelivät koipiaan ja tuon tuostakin klinkutuksen mukaan käsillään paukauttelivat takamustoitaan. Mutta kauppaa tehdessä piti Portugalissa ja Espanjassa olla aina silmät auki. Muuten tuli siellä vääriä "pisetoja" niin että vilisi, eikä niitä saanut menemään takaisin pimeässä kapakassakaan. Ei ollut juuri muuta neuvoa kuin panna rahat talteen ja ostaa, niinkuin Ehrolan Jussi, niillä hämyhetkinä Tanskansalmen trokapaateista viinaa.

Välimeren toisessa päässä, itäisellä äärellä, oli ihmeellinen Pyhä maa, entisten raamatunmiesten asuinmaa, apostolien ja itse Jumalan Pojan vaeltama suuri seutu. Moni raahelainen merien vaeltaja sai tämänkin merkillisen maan rantoja katsella. Siellä vieläkin vuoti öljyä, viiniä ja hunajaa. Beirutistakin kerran lastattiin ruokaöljyä Englantiin vietäväksi, ja kun muuan tynnyri oli vuotavainen, smörjättiin Pyhän maan öljyllä styyräyskonetta, ja siitä koko laivanakteri haisi niin hyvälle kuin kaikkein paras ruokaköökki. Ja Pyhässä maassa tällaista ainetta juoksutettiin öljypuista tynnyreihin niinkuin meillä koivuista mahlaa. Näillä mailla nähtiin vieläkin samoja vanhoja viinakuurnia, joista Raamatussa kerrotaan. Heiskarin Erkkikin kerran tovereineen oli katsomassa, kun kolme miestä aivan paitasillaan ja paljain jaloin sotki viinirypäleitä kuurnassa; antoivatpa he maansa hedelmiä raahelaisillekin maistella. Suuria ja raskaita rypäleet olivat, aivan kuin entisten Israelin vakoojien kannannaisissa. Maa kantoi vieläkin hyvää hedelmää. Samanlaisissa vaatteissa kuin Raamatun päivinäkin, Pyhän maan kansa vieläkin vaelsi, monenvärisissä koreissa koltuissa ja liiveissä niinkuin nähdään raamatullisissa kuvissakin. Ei tarvinnut Raahen merimiesten uskoa, vaikka muuan körttimies väittikin, etteivät Jumalan lapset ole koskaan olleet sellaisissa puvuissa kuin Vapahtajan kuvissa nähdään, vaan ne ovat aina olleet tummissa verhoissa. Maalarit vain maalaavat sellaisia, että kuvat olisivat koreampia. Ja ikivanhoilla "Paavalin aikaisilla" aluksillakin näiden maiden kansa vielä ajeli merillään, sellaisilla hyvin keikoilla pitkäkeulaisilla laivoilla, joiden kokka ja perä kohosivat korkealle, mutta keskikohta oli melkein veden tasalla.

Nähtiin näillä itäisillä pyhillä perukoilla muitakin Raamatun muistoja. Smyrnassakin, jonka rantapuoli oli kuin Raahen Rantakatu, oli vielä pystyssä viimeinen Raamatun seitsemän seurakunnan kirkoista. Vanhassa Smyrnassa se seisoi, mökyläkivistä kyhätty neliskanttinen rakennus. Alttarin mustassa verhossa oli reikä, josta, pari piasteria maksettuaan, sai kurkistaa sisään. Kirkko oli parin tunnin matkan päässä satamasta ja sinne voi ratsastaa purikalla, joka oli "sama kuin aasintamman varsa". Purikan selässä sai istua kuin herra, ja kyytimies leveine hamehousuineen ja punaisine piippalakkeineen haapsotti perässä hoputtaen aasintamman varsaansa. Suitsitta mies vain ajeli, ja purikka kantamuksineen köpsötteli milloin kivistä tietä, milloin tienvieristä kivikkoa.

Purikoilla ajettiin Aleksandriassakin ja koko Egyptissä. Aleksandrian möljällä tuli purikkamiehille kova riita, joskus tappelukin, kun kaikki tahtoivat väkisin viedä purikoillaan merimiehiä katsomaan "Joosepin jyväaittoja". Monet lähtivätkin "rattastaan" ja saivat nähdä maahan muurattuja holveja, joihin entinen Raamatun mies seitsemänä viljavuotena oli koonnut jyviä seitsemän nälkävuoden varaksi. Ja holvin seinät olivat täpösen täynnä merimiesten puumerkkejä.

Olisi Egyptissä päässyt helposti Suezin kanavan kautta katsomaan Punaistamertakin, joka entisen ylpeän faraonin upotti sotajoukkoineen, mutta se kuului olevan niin hirveän kuuma, ettei sinne tehnyt mieli. Egyptissäkin oli kyllä katsomista. Mahtava Niilikin, jonka leveänä tulviva vesi kuljetteli vippipurjeisia jähtejä. Ja kaupungin rannassa seisoi mahdottoman korkea ymmyrkäinen "Pomppein pilari", joka "mitä lie ollut muistoa". Vanha faraonien kansa, jota ennen heinäsirkkalaumoilla ja kaikenlaisilla vitsauksilla kuritettiin, oli vieläkin samaa mörkkiveristä väkeä. Miehet roikkivat paljain säärin, jotkin matalat anturaresut ja leveät hamehousut jaloissa, ja naiskansa käyskenteli mustana pitkissä kaapuissa, kasvotkin vedettyinä peittoon, niin ettei näkynyt kuin pikkuisen silmäreikiä. Millainen tapa lienee ollut Egyptinmaalla siihen aikaan kun Israel siellä orjana raatoi, mutta silloin kun Raahen meripojat Niilin suulla lastasivat pumpulinsiemeniä ja polttouhrin luita, kuului olleen sellainen maanlaki, että miehet saivat vaihdella vaimoja mielensä mukaan. Jalkoja ja pohkeita he vain saivat tunnustella, jotta onko nuori vai vanha, mutta vasta kotona sai ottaa peiton pois kasvoilta. Jos sieltä paljastui ruma naama, täytyi vetää peitto päälle ja mennä heti uudestaan markkinoille jutkauttamaan toista mörkkiä poikaa.

Mutta kun mentiin Kreikanmereltä Mustaanmereen, täytyi ajaa läpi Turkinmaan pitkin kapeita Turkinsalmia, Dardanellia ja "Konstantinuupulin suntia", ja väliin "klareerata" laiva, ettei olisi ammuttu jälkeen. Merkillinen maa oli Turkkikin ja kummallista sen kansa. Siellä eli kamalia "pasiposukkejakin", joilla oli aina suuret puukot kupeellaan, toisilla kyynärääkin pitkät, toisilla taas kaksikin pöytäveitsen kokoista asetta samassa tupessa. Niin julmia pasiposukit olivat, ettei heillä poika armahtanut isäänsä, eikä isäkään poikaansa. Härillä Turkinmaan kansa ajeli ja purikatkin kävivät laitumella niinkuin ennenkin Itämailla hurskaan Jobin aikoina, Burmankin, kun Minnet-laivan haaksirikossa joutui toveriensa kanssa turkkilaisten valtakuntaan, sai olla apulaisena suurta mustaa härkää kaatamassa ja kengittämässä. Härkäpari nelipyöräisten vankkurien edessä mahometti-äijät ajella kohauttelivat, niin että peli kitisi ja ratisi, ja selkäraudattomien pyörien kiekkokäyrät vuoronperään avautuivat ja sulkeutuivat, irvistelivät ja parkuivat.

Oli komeaa menoa, kun Konstantinopelin luneria seilattiin Turkinmaan komean pääkaupungin ohitse. Pitkin salmen vartta, kahden puolen, oli kauniita taloja, toisia aivan rannassa ja veden päälläkin. Varoen piti kyllä ajaa, ettei käynyt niinkuin ennen raahelaiselle kaljaasille, Ahdille, joka puski kliivaripuominsa mahomettiläisen akkunasta sisään tuoden nokassaan turkkilaisnaisen hameen. Pari tuhatta turkinpuntaa tuli se vaatekappale maksamaan. Salmen rannalla oli vielä tuon tuostakin Turkin keisarin komeita linnoja, joissa keisarin monet vaimot asustelivat. Kolmesataa sanottiin niitä olevan. Linnojen akkunat olivat luuerille päin, ja sieltä vaimot vinkkailivat ja pokkuloivat ohi kulkeville merimiehille, eikä heillä, kun olivat huoneessa, ollut edes peitettä kasvoilla. Ja merimiehetkin vilkuttivat vastaan ja huutelivat keisarin kauneille mustasilmille. Se kyllä ei ollut luvallista menoa, sillä kristitty ei saanut juuri sinne käsin katsoakaan. Tällaista tapahtuikin vain silloin, kun keisaria itseä ei ollut näkyvissä.

Mutta mahomettien pääkaupungissa, Konstantinopelissa, oli komeita kirkkoja, joita sanottiin minareeteiksi. Vanhat äijät kiertelivät ylhäällä ympäri minareettien tornia huudellen tuon tuostakin:

— Innan moolaa!

Eppu Björkmania tämä huuto niin huvitti, että hänkin rupesi laivalla huilauttelemaan;

— Innan mooraa!

Mutta pian ilmestyi laivalle turkkilainen poliisi kysymään, kuka huuteli. Ei kyllä sanottu, mutta poliisi ei lähtenyt pois, ennenkuin kapteeni oli pistänyt kouraan jonkin piasterin. Kirkon tornissa huutaminen oli näet mahomettien jumalanpalvelusta eikä sitä saanut pilkata. Kuultiin toisessakin tornissa vanhan äijän haikeasti hoilaavan. Tämä kuului huutavan:

— Allaa — aa — ah!

Monta kertaa äijä tätä samaa huuteli aina vähän päästä. Allah kun on Turkinmaan jumala, niin äijä sitä rukoili. Lassilan Jussi kyllä väitti, ettei äijä huutanut Allahia, vaan että hän huuteli:

— Mahomee-et!

Pooki flakkaa.

"Pooki flakkaa! Nyt pooki flakkaa!"

Näin kuultiin muuanna kesäpäivänä huudettavan pienessä Raahessa, kellotapulista vai mistä lienee ääni ensin lähtenyt, Ja suuri humaus kävi yli koko kaupungin.

— Pooki flakkaa… pooki flakkaa… pooki flakkaa! kiiri iloiten kadulta kadulle, lensi avonaisesta ikkunasta ja hypähteli yli aidan pihamaalta toiselle pihalle. Kuin suuren iloisen juhla-aaton henki puhaltui koko kaupunkiin, Katinhäntää, Nätterporia ja Paavonperän mäkeä myöten. Kansa kiirehti kaduille, juoksi rantaankin:

— Flakkaako pooki?

Poikavarsat kapusivat katoille katsomaan:

— Flakkaa pooki!

Monet mennä kapistivat kellotapuliin Skogmanin äijän luokse todistaen sieltäkin:

— Flakkaa pooki!

Kraaselin majakasta oli ensin huomattu kotilaivan täysin purjein puskevan ulapalta Raahea kohden ja sen merkiksi oli heti vetäisty flaku ylös. Ja siitä sinkosi kaupunkiin iloinen humaus: "Pooki flakkaa!" Enempää ei tarvinnut sanoa. Koko kylä siitä tiesi, että kotilaiva oli tulossa.

Joku patruunikin kapusi kellotapuliin kiikari kainalossa, ja kohta lensi tieto yli kaupungin:

— Se ja se laiva on tulosa!

Silloin jo suunnilleen tiedettiin, ketä siellä on kotiin saapumassa. Ilon- ja pelonsekaisin mielin moni koti jäi odottamaan, ja yhtä suurella mielenkiinnolla koko kotikyläkin odotti kaukaa maailmanrannalta palaavia poikiansa. Sillä tulijat eivät olleet vain joidenkuiden isiä ja poikia, veljiä ja sulhasia ja tuttavia, vaan ne olivat koko "meiän kylän" omia poikia.

Melkein koko kaupunki riensi sjömanshuusin rantaan, missä aikoinaan oli meripojille hyvästitkin heitetty. Yhtenä silmänä se seurasi laivan hiljaista komeaa tuloa Roskan redille. Tarkoin tiesi vanha raahelainen, mitä suuntaa laivan piti ajaa kotirannoilleen. Yksin Planetin Anna-Liisakin ymmärsi sen asian, ja sai kerran syytä ihmetellä:

— Olkoon kapteeni kuka hyvänsä, ja niin hyvä mies kuin onkaan, mutta ei oo laiva oikealla tamholtilla.

Mutta kotiin palaavien merimiesten emännät pysyttelivät kotipirteissään valmistellen vastaanottoa. Sillä yhtä vähän kuin sopi sivullisille näyttää suruansa miehen lähtiessä, yhtä hyvin piti hillitä ilonsa ja ylpeänä kätkeä se vain itseensä ja pikku pirttiinsä, vaikka mies olisi palannut monivuotiseltakin vaellukseltaan. Kapteenienkaan rouvat eivät menneet rantaan, kotonaan vain pysyttelivät vartomassa tulijaansa.

Mutta vaikka laiva ajoikin Roskan redille ja seisahtui kotirannoille, täytyi Raahen vieläkin hetkinen odottaa ennenkuin sai nähdä omiansa. Kapteeni kaikkein ensinnä jikillään soudatti maihin noutamaan laivaan "visitatsuunia", laivan redaria, lääkäriä ja tullimiestä toimittamaan tarkastusta. Komeasti kapteenin komennon mukaan miehet möljää lähestyttäessä nostivat aironsa pystyyn ja taas kuin yhtenä miehenä löivät alas, niin että vene heti pysähtyi. Vasta kun visitatsuuni oli toimitettu, miehet pääsivät irti. Se oli iloinen hetki. Lähtöryypyt siinä vielä muutamaan kertaan otettiin, ennenkuin arkkuineen ja säkkeineen astuttiin suureen parkaasiin, jolla lähdettiin soutamaan kaupunkia kohden. Hyvästä ja "tykättävästä" laivasta lähdettäessä nostettiin hyvästiksi parkaasissa airot yhtaikaa pystyyn ja koko joukolla hurrattiin, mutta huonon laivan kapteeni sai harmikseen nähdä hiljaisen ja murjottavan lähdön.

Kohisten parkaasi puski vettä, monta miestä kun oli joka airossa, ja joka mies pyrki kotiin. Kun parkaasi pääsi Fantinnokalle, juuri Mentzerinkadun kohtaan, niin että sjömanshuusin rantakansa näkyi, kohahtivat airot taas kuin yhtenä pystyyn tervehtimään kaunista kotikylää ja kotikylän kansaa, ja rantaan asti kuului kova kolminkertainen:

— Hip, hip, hurraa, hurraa, hurraa!

Ranta vastasi samoin huutaen "hurraatansa".

Komeita poikia sieltä tulikin. Parhaimpiinsa miehet olivat laittautuneet. Sininen taikka punainen, Tanskasta ostettu villapaita oli päällä, ilman liiviä ja takkia, sekä mustat verkahousut, joiden lahkeiden sivussa vielä voi olla valkea raita. Vyötäröllä oli musta englantilainen peltti messinkisine ankkurisolkineen taikka komea punainen, Välimeren ääriltä ostettu pitkä silkkivyö. Jaloissa oli englantilaiset solkipatiinat ja päässä komea tanskalainen plankkilakki, joskus pyöreä nauhaperäinen skottskeppilakki. Ja vielä komeampi oli näky, kun saman laivan miehet olivat kaikki pukeutuneet samanlaisiin vaatteisiin, joskus aivan valkeaan, sininen vyö vain vartalolla. Ei tarvinnut enää maanjussin eikä entisen renkimiehen häpeillä ihmisten joukossa, varsinkin kun kova meri oli puristanut heistä pois pehmeän maantunnun ja polttanut sijaan tumman miehekkään jälkensä. Madetojan Jaakokin jo osasi tavoittelematta astella merimiehiksi.

Raahe ei kyllä enää tuntenut kaikkia poikiansa. Moni oli ollut poissa viisin, kuusin vuosikausinkin. Eppu Björkman oli yhteen menoon kolmattakymmentä vuotta. Moni oli saanut pitkän oudon parran, ja monesta kajuutpojasta oli noussut reipas mies. Otto Nikanderkin oli kuusivuotisella merimatkallaan niin paisunut, etteivät vaatteetkaan menneet enää kiinni, eikä rantakansa ollut häntä tunteakaan, joku vain öynästeli, että "oisko tuo Nikanteri, kun on niin hirveästi paisunut". Eivät lapsetkaan aina tunteneet isäänsä, vaikka olivat rannalla vastassa, eikä isä keksinyt omiansa, jotka viivyttyinä vuosina olivat paljon varttuneet. Mutta uskollisena odottanut kotikylän tyttö kyllä tunsi omansa, vaikka hän olisi kuinkakin muuttunut herraksi, ja vaikka meri olisi kuinkakin hänen muotonsa polttanut ja parkinnut. Ei tyttö sentään iloaan ilmoille kuuluttanut, koettihan vain niinkuin muutkin tervehtiä tulijaa, vaikka silmät ihan huusivat julki, mitä sydän kätki. Ei ollut Raahen tytär unohtanut merenmiestä, vaikka meripojat joskus olivat laulelleetkin "pettäjätytöistä".

Palaavassa laivassa ei aina ollut sama täysi "besättninki", mikä siihen aikoinaan oli herneen ottanut. Kuka oli ulkomailla karannut vieraisiin laivoihin, kenen oli tapaturma tahi tauti tappanut, kenen taas meri ottanut. Murheellisin mielin näiden kadonneiden kotiväki oli rannassa katsomassa muiden iloa.

Kuuma kahvi odotti merimiehiä kotona, ja ensi ruokana he saivat pistellä kotoista fiiliä, jota eivät olleet nähneetkään sen jälkeen kuin olivat sulkeneet kotipirtin oven. Sitten jo odotti vanha musta sauna, jonka kiuas tuntui ihan ilosta sihisevän ja paukkuvan. Ja saunan jälkeen tuli vasta oikea kodin tuntu, kun sai punaisenpalavissaan istahtaa pihapihlajan juurelle hengittämään kotikylän kesäistä iltailmaa, ja sitten pukeutua kotona valmistettuihin puhtaisiin alusvaatteisiin. Eivät olleet miesparat saaneet kunnon saunaa moniin vuosiin, ja itse he olivat saaneet vaatteensakin pitää puhtaina ja ehjinä.

Monet mereltä palaavat muistivat kotiaan tuomisilla. Mieluisia tuliaisia lapsille ja aikuisillekin olivat pienet fiikunamatot, joita suolalastissa palattaessa tuotiin Espanjasta ja Italiasta. Ne olivat pieniä, viikunoilla täytettyjä, kokoon käännettäviä heinämattoja. Makeita olivat myöskin Välimeren maiden appelsiinit, aprikoosit ja plummonit, Saksan "äpylit" ja marjamehut sekä Englannin pisketit. Porsliinitavaroita sai moni pienikin koti, Englannin "kultamukeja" eli kultarantuisia porsliinikuppeja, kahvikuppeja, "teriineitä", lautasia, fajanssiruukkuja, juomalaseja, porsliinikoiria sekä muita kaapin päällyskoristeita. Pienen pirtin emäntäkin voi saada tuliaisiksi englantilaisen leninkivaatteen tahi kauniin shaalin, pikku tyttäret koreita huiveja ja pojat hauskoja skottskeppilakkeja. Mutta nuoren meripojan arkun piiloissa oli Gibraltarista ostettuja pieniä "potelleja", jotka sisälsivät floridavettä, "hyvänhajuvettä" — Floridanmerestä vanhat puosut sanoivat sitä otettavan. Ne olivat mieluisia tuliaisia tytöille. Toivat nuoret miehet katsotuilleen myöskin kauniita puna- ja valkeapohjaisia, sinikukkaisia pastihuiveja sekä merinoohuiveja. Mutta Kiinassa ajellut meripoika ilahdutti kotikylän tyttöä isolla punakuvaisella silkkihuivilla, joka oli niin hieno ja pehmeä, että sen saattoi kokonaan puristaa vaikka kouransa sydämeen. Kapteenien tuliaisarkussa oli myöskin floridavettä, jopa joskus hienoa ruusuöljyä pikku lasiputkessa. Saivatpa kapteenien rouvat kalliita Turkin shaaleja, italialaisia kamé-rintaneuloja sekä englantilaisia porsliinisia pöytäastiastoja, kahvi- ja teekalustoja. Tuttavatkin saivat tuliaisia. Koteutunut merimies kiersi pian ympäri kaupungin sukulaisten ja tuttavien luona sanomassa "terveisiä mereltä" samalla antaen parhaimmille jonkin pikkuesineen.

Ja kaikenlaisia merien ja kaukamaiden kummia oli merimiesten ja varsinkin kapteenien matkassa kotikylän ihmeeksi. Marjelinilla oli lentokalan siipi, jota "ei joka pojalta löytynytkään". Pyyllä oli kaunis paratiisilintu, joka kullankeltaisena hajoitti loistavan pyrstönsä ympärilleen, niin että ennemmin olisi sitä luullut taivaalliseksi olennoksi kuin syntisen maan eläjäksi. Oli sitten kenellä mitäkin: simpukoita, koralleja, merihevosia, möhkäkaloja, sahahain- ja krokotiilinpäitä, kilpikonnia, vielä kokospähkinöitä, maissintähkiä, Haitin tupakkaa, sokeriruokoa sekä villien ruohohameita, aseita, työkaluja, nenäkapuloita, koristeita, viuhkoja ja kaikennäköistä kummaa. Näiden avulla raahelainen merienkiertäjä tahtoi antaa kotiväelleen ja kotikylälleen edes vähäisen aavistuksen siitä merkillisestä maailmasta, mihin he olivat saaneet tutustua. Sen he kyllä käsittivät, ettei moni tietänyt, missä päinkään ja kuinka kaukana heidän käymänsä ihmemaat olivat.

Itse laivallakin oli tuomisensa. Toisinaan kyllä tultiin kotiin vain joutavassa "paarlastisa", ainoastaan isännille tuoden ulkomaiden hedelmiä ja hyviä Italian viinejä. Mutta usein oli tuotavaa laivan täysin. Lyhyen matkan pikku laivat, kuunarit ja kaljaasit toivat Englannista laivan rakennusrautoja sekä laivan ankkureita, kettinkejä, pumppuja, kroospelejä, tahi Venäjältä hamppuköysiä ja viljaa. Mutta kaukamerillä kulkevat laivat palasivat kotiin useinkin Välimeren maiden suolalastissa.

Suolat olivatkin kotilaivojen tärkeimpiä tuomisia. Niitä tarvitsi kotikylä ja maakunta, ja niitä Savon ukotkin joka talvi kuormittain vedättivät kaukaiseen ylimaahansa. Roskan rediltä tuotiin suolat kaupungin rantaan isoilla jähdeillä, jotka "makasivat 6—7 jalkaa veesä" — isot parkkilaivat "makasivat veesä" 18 jalkaa — ja saattoivat uida ihan Hevossiltaan sekä Puluvärkin ja Fantinsaaren rantamakasiinien ääreen. Fantin etelänokan rantapuolessa oli vesikivessä iso rautarengas, ja samanlainen rengas oli kaupungin puolella Jyrkän partaalla. Fantin "Rengaskiveen" ja taas kaupungin rannan renkaaseen kiinnitettiin värppitrossi, kun hivattiin jähtiä suolalastissa "sisään" taikka taas tyhjiltään luovittiin takaisin. Vanhat luotsiukot, Tabell, Sabutsky, Läksy ja Ojalin, olivat suolalastia tynnyreittäin mittaamassa, suuren naisjoukon ahertaessa lossaustöissä. Kaksittain "suolankantaja-akat" riiputtivat korvoilla suoloja siltaa pitkin makasiineihin ja väliin äkäpäissään tyrkkivät toisiaan mereenkin, kiroilivat ja "puhuivat rumia", niin että kaupungin koko rantapuolella oli iltayökseen kuulemista. Jähti kun illansuussa saapui rantaan, niin naisten reuhaamista riitti aina aamupuoleen.

Heti kun oli saatu "afräkninki konttuurista", meripojat panivat toimeen iloiset tulotanssit. Vanha olutpanimon "salonki" oli tavallisesti meriläisten tanssitupana, tahi taas Riihimäen iso sali Puusepän- ja Rantakatujen kulmassa, joskus Lassurin talo Mettalassa. Niin suurenmoisesti pantiin tanssit pystyyn, että niihin oikein kutsumalla otettiin tyttöväkikin vastaan. Poikanen pantiin kiertämään kaupunkia saattelemaan "kuttuja" pikku talojen tytöille, porvarien palvelustytöille ja puotineitsyille. Kutsua olikin kovin odotettu, ja parhaimpiinsa pukeutuneena tyttökansa saapui salongin ilopirttiin, jonka katolla kolmekin "flakua" iloisesti lepatteli. Leveät hameet vain pimpottivat merimiestansseihinkin rientävien tyttöjen päällä niinkuin isoilla mamselleillakin. Friisen saunamuori saattoi vielä vanhanakin kehuskella: "Kun minä olin nuori, niin minulla oli niin leveä hame kuin herskapeitten kremerkreeli". Ja mereltä tuodun hyvänhajuveden tuoksu asui meriläistyttöjenkin seurassa. Mutta vain pasti- tai merinoohuivi oli pään peittona, sillä hattupäinen merimiehen tytär tahi puolineitsyt olisi ollut kansan kauhistus. Vielä aikojen kuluttuakin, 1880—1890-lukujen vaihteessa, koko kaupunki katseli suurin silmin, kun muutamat merimiesten tyttäret edelläkävijöinä rupesivat astelemaan hattu päässä. Mutta hattu työnsi pian huivin pois muidenkin tyttöjen päästä, ja isäukko mereltä palattuaan sai päivitellä: "Ennen oli skaapisa leipää, nyt siellä on vain hattuja".

Kävi salongissa sitten mahtava tanssinmeno, niinkuin parhaissa kutsuhäissä, niin että "oli oikein somasta, kun aikaiset miehet tulit meren takaa ja alettiin hössyttelemään tyttöjen kansa". Pelimanneja oli kaksittainkin. Väliin Rimmen vaari ja Siniluoto kilvan vetivät viulua, väliin vanha Villman soitti viulua ja Miilun Jussi, komea Pattijoen poika, puhalsi pilliä, taikka oli viulumiehenä Sorvarin Erkki Kalajoelta ja pillinpitäjänä merimies Antti Pekuri. Joskus taas Pärkin pappa istui viulussa, Ojan ukko puhalsi "viijen tahin kaakkuria" ja Pärkin Fransa-poika "löi tampurpaasin päälle", niin että koko tanssisali soi ja helisi, tahi Pärki poikineen päästeli "Pärkin pappaa ja pottukappaa". Oikein hyviä mestarisoittajia oli aikoinaan Saloisten Oravan Matti, joka kiverää leivosenpolskaakin lasketti niinkuin ei mitään.

Tansseja oli monenlaisia ja aina valittiin, "mikä parraalta maistu", milloin valssi, milloin polska, milloin "sotteisi" ja taas katrillikin. Polska ja valssi olivat kyllä etupäässä vanhojen ihmisten sekä pyhäjokisten tansseja. Mutta kun oli toista jos toistakin pitkän aikaa tanssittu, niin jo joku huusi;

— Mitä ne naaput! Pannaan purppuri ylös ja liika väki ulos!

Purppuri olikin koko juhlan päätanssi, ja siihen otti osaa koko pirtti, niin paljon kuin pareja mahtui saliin. Siinä oli monenlaiset pelit ja tuurit ja "ristituurit". Aluksi ja lopuksi oli aina "purppurimarssi", ja silloin parittain asteltiin ympäri salia, "första pari" edellä ja "sista pari" perässä. Välillä tanssittiin monet valssit ja "franskat", hakuvalssit ja angleesit. Pari tuntiakin kesti sama tanssinmeno, jos purppuriin otti osaa parisenkymmentä paria. Parhaana purppurimiehenä hääri joukossa komea Pyyn Antti, taitavia olivat myöskin Grundströmin veljekset ja Sorron pojat, sekä tytöistä Leppäluodon Augusta, Roitolinin Sohvia, Pyyn Hanna, Luodon Olga ja Hongan Fiija.

Vaihteeksi "tanssattiin ringiä" ja laulettiin: "Höökä pärjää, juupa taalar", tahi "Viska seera haavraa", tahi: "Hei liilum, hei laalum, hei lustik som häär!" Joskus taas joku merenkiertäjä otti pelivärkin ja alkoi soitella "engeskaa", jolloin toiset meripojat, kaksi tahi neljä miestä vastakkain, saivat näyttää taitoaan sukkelasti sääriään sätkytellen. Englannin sotiisiakin merenpojat joskus yrittelivät, vaikkeivät Raahen rukiilla ruokitut tytöt siihen niin hyvin soveltuneet kuin piskettejä pistelleet englannittaret, joita engelsmannit nakkelivat tanssin tahdissa niin korkealle, että ne oikein leijailivat ilmassa ja alas tullessa ei kuin sääret vain vilahtelivat.

Vanhaan aikaan oli tanssittu melkutinta ja laulettu:

"Minäpä tanssaan melkutinta kultani kanssa kappia. Onpa minun kullallani kiiltäviä knappia, rai rai rallalalei, kiiltäviä knappia.

Musterill' on mustat silmät, musterin mieli mustempi. Musteri vietiin Kauhavalle kyröläisille malliksi, rai rai rallalalei, kyröläisille malliksi".

Vanhoja tansseja oli myöskin sotiisintapainen tantuli, jota laulettiin:

"Lähettiinpä taas, lähettiinpä taas tuota tantulitanssia tanssaamaan. Jos se käypi laatuun, sitä en tiijä, vaan pitäisihän noita flikkoja viijä".

Tantuli oli niin mukava tanssi, että itse vanhakehnokin sitä harrasti. Ainakin kerran äijä oli komeana herrana koninkavioineen ajanut Raahen Etelätullista ulos ja sanonut kyytimiehelleen:

— Tuonne menen Saloisten kylälle opettamaan nuorille tantulia.

Saloislaisille lienee oppi ollut tarpeellista, mutta Raahen nuoret oppivat kyllä tanssimaan vanhattakehnottakin. Salongin, Lassurin ja Riihimäen pirtit olivat hyviä kouluja, ja meripojat hyviä koulumestareita, niin että "lukeminenkin ennen unohtui kuin tanssi, vaikkei siitä palkkaakaan maksettu". Mutta tanssimaan käydessään tytöt saivat vetäistä vaalealle karttuunivyötärölleen nenäliinan, ettei hikisessä tanssinpyörinnässä merimiehen tervan tuntuinen koura painaisi leninkiin ruskeata otettaan.

Tyhjin suin eivät meripojat tyttöjä tanssittaneet. Lassilaiska tahi Klaaveska eli Alapereiskä oli pyydetty pitojen laittajaksi, ja "trakteeringi olikin ylevää". Juotiin kahvia ja näperreltiin sokerileivoksia sekä Lassilaiskan valkoisia ja ruskeita piparkakkuja, jotka maistuivat niin hyviltä, ettei "niitä ennää ikkää saa". Tarjottiin myöskin konfekteja sekä viiniä, jopa hienoa likööriäkin. Kaikki tarjoilu tapahtui meripoikain kukkaron varassa, tulivat ne sitten maksamaan enemmän taikka vähemmän. Meripojat pitivät huolta tanssista ja tanssipirtistä, syönneistä ja juonneista ja vielä kotiportille saattamisista.

Sillä meriläiset olivat maissa ollessaan niinkuin herroja. Heillä oli rahaa ja repäisevää toimekkuutta, komea vaatetus sekä taitoa esiintyä herroiksi. Hyvällä syyllä he saattoivat tanssipirtissäänkin laulella:

"Näin lauloi seelari, näin lauloi seelari: Säätymme on kunniaksi meille ijäti. Kun raitis ruumihimme se työsä vahvistuu, niin neitostenkin mieli se meihin kallistuu. Hurraa, kunniaa tuo nimi tojistaa! Hurraa, hurraa, hurraa!

En laula kerskaten, en laula kerskaten, vain urhealla innolla mä sanon vielä sen: Jos misä miestä tarvitaan, niin siellä meitäkin, ja poijes meijän joukostamme luonnon pelkurit. Hurraa, kunniaa tuo nimi tojistaa! Hurraa, hurraa, hurraa!"

Niinpä meripojat koko kesäkauden hallitsivatkin kaupungin ja koko lähiseudun tytärkansaa. Talvella kun meriläiset olivat poissa, tyttöjen kyllä täytyi tyytyä kisälleihin, oppinoukkuihin ja renkeihinkin, mutta heti kun komeat meriläiset kesän kanssa tulivat, kisällit ja rengit jäivät kuin patsaat seisomaan tyttöjen lähtiessä merimiesten mukaan. Eivätkä meripojatkaan voineet sietää kisällejä eikä renkejä, jotka heidän tyttöjään aina talvikaudet maanittelivat, Ei ollut kummankaan lajin miehillä menemistä meriläisten tansseihin. "Voitaleivän isäntiä" kisällit vain olivat merimiesten mielestä, eikä rengeistäkään ollut mihinkään, ennenkuin he olivat ottaneet herneen johonkuhun laivaan. Yksin parhaat värjärinkisällitkin nakeltiin niskasta ulos tanssipirtistä ja sanottiin:

— Mitä nuo sinikäpälät tänne tullee?

Yhteentoista asti saatiin salongissa ja Riihimäellä tanssia. Mutta vuosia erossa eläneet nuoret eivät halunneet heti heittää toisiansa kerran taas yhteen päästyään. Kauniina kesäyönä he astelivat laivavarviin ja jatkoivat siellä tanssejaan pantturilavalla, joskus rakenteella olevan laivan kannellakin. Aamupuoleen valoisaa yötä elettiin ilossa, juotiin kahvia, laulettiin ja tanssittiin.

Ahkeraa merikansa oli tanssimaan. Aina vähän päästä koottiin lauma ilopirttiin, ja kun kotilaiva saapui meren takaa, pantiin taas pystyyn tulotanssit. Joskus tuli yhtaikaa kaksikin oman kylän laivaa, niinkuin kerran Satama ja Vasamakin, ja silloin tanssitupa jyskyi kahta kovemmin. Silloin täyttä päätä hypittiin vanhan raahelaislaulun tahtiin:

"Raikuupi, kaikuupi fiulut ja pillit, neiot kuin villit, ja nyt katrillit, purppuri, hyppyri iloisesti ääntää… Olut se opettaapi tanssaamaan. Vaan pääsä on hiki ja väsymys liki, neiotkin koittavat kannustaa".

Toisin illoin merimiehet kävivät tyttöjen kanssa kävelemässä Pitkässäkarissa, rakentelivat sinne takarannalle turpaspenkkejä ja istuskelivat siellä tarinoiden myöhäiseen yöhön. Tahi meripojat kulkivat pikku talosta toiseen tyttöjä puhuttelemassa, ja silloin istuttiin iltaa talon pihalla pihlajan alla, juotiin kahvia ja laulettiin merillä opittuja lauluja. Tytöt olivat kiitollisia kuulijoita ja oppilaita. Helposti he oppivat poikiensa parhaat laulut, muutamat hankkivat vihonkin, johon kirjoittivat niitä talteen. Jotkut merimiehet osasivat sepittääkin lauluja sekä merimieselämästään että muista kokemuksistaan. Kapteeni Lindmankin runoili meripojan kovasta vaelluksesta, ja Haksluoto lauleli tytöistä:

"Kun iltasilla astelin ja flikkaisia katselin, tuli neito naurusuinen minua vastahan.

Kukkasia paljon kasvaa maalla sekä merellä, vain ei kasva niin kaunista kukkaa, oman kultani vertaista".

Merimies Svanström värkkäili meriläisten elämästä niin mestarillisia värssyjä, että niiden alkukirjaimista kokoontui tekijän nimi, tahi hän lopetti laulunsa:

"Se joka laulun kirjoitti, matkoillaan vaaran ties, nimeltään J. Svanströmi, Raahesta merimies".

Saattoi Svanström laulaa tytöistäkin. Ainakin Ojalinin Loviisalle hän teki 12-värssyisen virren, sepittäen sen loppusäkeistöksi:

"Näin nyt olen laulanut, Ja koko nimesi Olen myöskin kokoillut, Oi, minun Neitoni. Jos joka värsyn huomannet, Sun aivan alkukirjaimet".

Aikansa otti myös kapakoissa käyminen, ja siinäkin monet merimiehet, sekä vanhat että nuoret, olivat mestareita. Saivat miehet ryypätäkin. Kotiin tultua ainakin "kolme vuorokautta oli lupa elää, miten tahtoivat, kun ne oli ollut niinkuin fankeuvesa". Ryyppypaikkoja oli kaupungissa kyllä omiksi tarpeiksi, sen lisäksi, mitä Mölleriltä, Roosilta ja Nordströmiltä sai viinaa ja oluttehtaasta olutta. Riihimäen tanssipirtissäkin sai olutta, ja lähellä oli Nevanperän olutkapakka, jossa "Krevinnaksi" sanottu Matelan Anna, spinhuusissakin käytetty joutava ihminen, oli tarjoilijana. Samoilla kulmilla oli myöskin Montinin kellari, jonka alakerrassa merimiehet saivat ryypyittäin, mitä vain halusivat, olutta, viinaa ja rommia. Gellinin rantakapakassakin saivat ryyppyjä sekä hyvät että huonot. Katinhännän rantapuolessa piti kapakkaa Wahlgren, myyden olutta sälleille ja merimiehille, ja Reiponkadun varrella oli Erikkilän Tuomaan olutpirtti. Aitakadulla oli Homppa-Pekan "Viimeisen pennin krouvi" ja Härkätorin laidassa vanhan Tabellin "Turkkikrouvi", johon joku ryyppymies oli kerran heittänyt turkkinsa pantiksi.

Kapakasta kapakkaan ympäri kaupunkia monet meripojat kiertelivät kovasta otettujen vähien säästöjensä varassa, päätyen lopuksi Homppa-Pekan "Viimeiseen penniin" ja sitten jo "Turkkikrouviinkin". Olutta meriläisten pöytään enimmin kannettiin. Siinä pöydässä oli merentuntu: puhuttiin merestä, riideltiin merestä ja laulettiin merestä. Siinä olivatkin koolla

"Meripojat ne kulkevaiset, ransuu vei ja ransuu, aina maailman äärillä reisaavaiset, ransuu pois ja ransuu".

Osasivat miehet laulaa meripojan ikävästä ja ilosta, osasivat laulaa meren myrskystäkin, jota kyllä olivat kokeneet. Niinkuin kerrankin:

"Voi kuinka se oli kauhiaa pränningin pauhinaa: maat ne näkyi keulan eestä, luuvartista ynnä leestä.

Kapteeni kun karjasi, niin pojat liinaa manasi, kysyi, että onko vettä pohjan alla ollenkaan.

Vettä ei ollut liiaksi, vaan hyvästi se piisasi. Kyllä päästään tästä häästä friille veelle seelihin".

Kuultiin myöskin laulu kehnosta oululaisesta Toivo-laivasta. Siinä monen muun asian lisäksi kerrottiin, kuinka

"Viisikymmentä perämiestä viijen vuojen sisään kerkes herra laivuri laivasansa pitää, vain kukin kerkes kyllästyä olohonsa laivasa Toivosa Oulusa, Hurraa, hurraa sen omistajalle! Hurraa, hurraa sen kuljettajalle! Vain Toivon herra kuuluu kyllä kaikkein korvisa, laivasa Toivosa Oulusa".

Mutta sitten taas saattoi kajahtaa iloinen rallatus tahi joku säepari tyttökansasta, vaikkapa:

"Kyllähän flikat korioita on, vain täytyy mennä sivu. Mitäpä se auttaa senkin pojan, tällaisen kuin minun.

Minä se olen hoikka poika, hoikempi kuin hauki, En minä mene flikkain viereen, vaikk' on ovet auki.

Enpä talon tyttäristä ylppijöistä huoli, Vaikka on köyhä piikatyttö, kun se on vain nuori".

Voitiinpa lopuksi kymmenien tyhjien olutpullojen äärestä kuulla:

"Eipä sitä jaksa, ja markat ei maksa meriläisen menua ja ylppiästä elua.

Ruumis on kipiä kokonaan, ja päätäkin huimaa kohmelo tuima, ja olutkin se tahtoo oksettaa, vaan iloinen ja raitis on meripoika vaan".

Sitten kun miehet lähtivät astelemaan kaupungille, kävi kulku useinkin vanhan laulun malliin:

"Huipata, hoipata poikien täytyy, päähän kun äityy juominen".

Eipä monelle lavean meren purjehtijalle tahtonut tavallinen katu riittää, vaan täytyi kuten kapeaa Turkinsuntia luovia laidasta laitaan, sitä vaille, ettei Kanniaisen tapaan puskenut kliivaripuomia matalasta akkunasta sisään. Joskus sai katuja luoviva Turkkikrouvin kävijä kuulla joltakulta tyttötuttavaltaan komennuksen:

— Mitä siinä, tyhjään kryyssäät? Ota tikti piilivinni!

Kraatarin Janne laski niin väkevästi, että teki haaverin Etelätullin maantien ojaan, josta huuteli ohitse kulkevalle Fagervikin patruunille:

— Voi herranpoika! Voi Konstanttinuupeli! Auta minua vähänkään!

Mutta kaikkein parasta ja turvallisinta oli marssia käsikkäin letissä koko kadun leveydeltä. Se oli komeaa ja ylpeää meininkiä, kun näin monessakin letissä kesäiltaisin mittailtiin kotikylän käytäviä. Ja laulettiin. Koko joukolla laskettiin:

"Kah, kuinka urheasti meripoijat astuvat! Kaikk' kauniit neitosetkin heitä ihastelevat.

Kun ovat urhoolliset ja ilomieliset ja merelle uskaltavat he nuoret henkensä.

Me nuoret meripoijat merelle menemme, aina oomme valpehella, vain harvoin nukumme".

Merimiehet olivatkin ylpeätä väkeä. Maajalassa oltaessa ei heitä paljoakaan saanut komennella eikä moitiskella. Soveliuksen Matti-patruuni kerran kysäisi ryypyissään olevalta Eppu Björkmanilta: "Kuinka kauan Björkmanin kestää tuolla tavalla olla?" Mutta Eppu heti tokaisi:

— Seittemänkymmentä vuotta… kolme ruplaa joka päivä!

Ei komenneltu Hannilan Nikuakaan silloin kun hänellä vähänkään oli rahaa, Ahlqvistin patruunikin häntä muuanna aikaisena aamuna, kun mies palasi kapakasta, houkutteli laivatyöhönsä.

— Onko lokkus monta? Niku vain kysyi.

— Viisi! patruuni katsoi.

Niku otti kukkaronsa, laski rahansa ja kysyi taas:

— Mikä päivä nyt on?

— Keskiviikko.

— No, kun on kerran keskiviikko, antaa mennä koko viikko, kosk' on pussisa pieniä, Niku arveli lähtien toikkaroimaan.

Oman arvonsa tunteva herra oli Kokki-Ollikin, joka piukoissa housuissaan teikkaroi katua pitkin ja huomaamattaan pudotti kolmiruplasen. Mutta ei Olli viitsinyt kumartua sitä ottamaan, sanoihan vain rahan putoamisesta huomauttavalle eukolle;

— Se on rumaa, että merimies pyllistelee.

Mutta väleen ja laulellen vierähti meriläisen lyhyt kesä ja kotipäivät tansseissa, kapakoissa ja tyttöjen kanssa kävellessä. Muutamat häät vain ennätettiin pitää ja toisia varten sitoa salaisia liittoja siksi, kunnes taas parkaasilla soudetaan kotirantaan. Jos soudetaan.

Kohta jälleen flaku heilui sjömanshuusin katolla herneen ottoa varten, pidettiin surulliset lähtötanssit, ja kaikki parhaat miehet toinen toisensa jälkeen menivät taas maailman meriä kiertämään. Vain vanhat äijänkörrit jäivät kotikylän kaduille astelemaan. Nyt jälleen kisällitkin ja renkimiehet kelpasivat tyttöjen tanssitovereiksi. Tämän meripojat kyllä arvasivat. Siksi he, kun merellä muistelivat iloisia kesätanssejaan ja iltakävelyjään, saattoivat tytöistä laulella:

"Ei he meitä muistakkaan kuin päivää viisi, kuusi, sitten heill' on ilo taas, kun ystävä on uusi".

Vanha vaipuu.

"Kun olis yhesä läjäsä ne kaikki Raahen laivat, niin se olis koko flota".

Vanha Vitolin näin muisteli Raahen mennyttä suuruuden aikaa. Sillä "se oli semmoinen merifaartti meiän kyläsä, että ei misään".

Tämä olikin totta. Sillä Raahella oli laivoja enemmän kuin millään muulla Suomen kaupungilla, ja joka vuosi lyötiin uusia. Parhaina päivinä, siinä 1870 vaiheilla, purjehti Raahen nimissä Suomen vesillä ja maailmanmerillä kuutisenkymmentä alusta, niistä 29 fregattia ja parkkia sekä 12 prikiä. Kaiket kesät laivoja tuli ja meni Raahen rantaan. Joskus sattui 16—17:kin kotilaivaa yhtaikaa Roskan redille, lisäksi vielä joitakuita "ulkokylien" ja ulkomaan laivoja. Ja tämä oli komea näky. Silloin Raahenkin satamassa seisoi mastometsä niinkuin ainakin maailmanhaminassa, ja pienessä rantakaupungissa oli elämää, Merimiehiä liikkui joukoittain kaduilla, laulut kajahtelivat entistä voimakkaammin, ja tyttöjen piti joka ilta kiirehtiä tansseihin. Vain parituhantinen oli rantakylän asujaimisto, mutta satoja parhaita miehiä siitä riitti maailmanpallon kiertäjiksi, toiset oman kylän laivoilla, toiset milloin milläkin ulkomaan astialla. Vanha raahelainen oli oikea merenmies syntyperältäänkin, jo monessa polvessa enimmän osan elämästään kiikkunut laivankannella. Hyvin hän kelpasikin ei vain kotilaivaan, vaan mihin maailman alukseen tahansa. Eikä entisessä Raahessa ollut kuin kaksi kotoista miestä, Penttilä ja Karlund, jotka eivät olleet merillä käyneet.

Mutta Raahen suuresta merifaartista tuli viimein loppu.

Oli kyllä sitä jo kauan aavistettukin ja pelätty. Isontorin kokouksissaan jo entiseen aikaan patruunit monesti keskustelivat rakenteilla olevasta Saimaankanavasta ja päättelivät:

— Niin se käypi meille, että saahaan kauppahommat ja laivat heittää, kun Saimaankanava saahaan valmiiksi.

Ei vielä sentään käynyt aivan niin kuin Isotori pelkäsi. Tervoja ei kyllä enää tullut ylimaista niin paljon kuin ennen, eikä etäisen Savon ukko enää ajanut Raaheen suolanhakuun, joten kaupungin ikivanha suuri kauppamaa paljon pieneni. Mutta sen sijaan Raahe rupesi yhä ahkerammin ajelemaan ja ansaitsemaan merillä rahtilaivurina.

Mutta aika ajoi taas Raahen ohitse. Suurien merien vaiheilla asuvat maailman rikkaat rupesivat rakentamaan suuria rautaisia tulilaivoja, jotka tuulista välittämättä nokisina ja savuten mennä ryöhäsivät merien ylitse yhtäkkiä maailman äärestä toiseen. Syrjäinen Raahe ei pienillä puulaivoillaan, vaikka niissä olikin kuparinen pohja, kyennyt näiden isoisten kanssa kilpailemaan rahdinajossa, varsinkaan, kun puulaivojenkin lyöminen entisestään yhä kallistui. Sitten myöskin rakennettiin rautateitä yhä enemmän, ja nekin ottivat osaa tavarain kuljettamiseen. Niinpä täytyi raahelaislaivan, joka oli ennen ajanut vuosittain toistakymmentä prosenttia pääomalleen, lopulta tyytyä vain muutamaan prosenttiin. Ennättivät Suomeen sitten suuret puutavaraliikkeetkin sahoineen ja kaikkineen vetäen mukaansa monet pääomat ja työntekijät.

Vanha merenkävijä Raahe, joka satoina vuosinaan oli rakentanut satoja laivoja, ei voinut enää lyödä ainoatakaan uutta alusta. Vanha varvikin, joka viidessä työpaikassaan oli kesät, talvet ahkerasti paukutellut, jäi seisomaan autiona ja äänetönnä. Viimeisiä laivoja, jotka Raahen varvista lykättiin vesille 1873—75, olivat Johan Langin Johan Lang ja Bacchus, Fredrik Soveliuksen Matts August, Lundbergin Norma ja Johan Fellman sekä Durchmanin Iris, joka entisen Raahen viimeisenä laivana laskettiin veteen 1876.

Ja vanhat rakkaat, kotirannoilta nousseet laivat, jotka ainakin joka kolmas vuosi kuin koti-ikävän pakoittamina olivat uineet takaisin syntymäkyläänsä, tuoden samalla isännilleen rahaa ja rikkautta, täytyi viimein kannattamattomina kappaleina hukata pois. Monet komeat merenhalkojat myytiin halvasta hinnasta Norjaan, jotkut taas raumalaisille tahi ahvenanmaalaisille. Viimeisiä Raahen laivoja oli 1869 rakennettu parkki Amphitrite, joka patruuni Aspegrenin varustamana kapteeni Himangan komennossa lasketteli 1898 Meksikonlahdelle. Mutta kesken matkaansa laiva joutui raumalaiselle ja sitten taas jo muutaman kuukauden kuluttua ahvenanmaalaiselle.

Mutta moni vanha laiva oli aikojen kuluessa virkaheittona vaipunut kotirannan matalalle. Ruonanojan suupuolessa lepäili Johan Soveliuksen 1819 rakennuttama pikku priki Aurora, ja samalla lahdella ajelehti kauppias Berghin entinen Neptunus, jonka sitten Marjelin korjasi polttopuukseen. Kaupungin rantapuolessa makasi hylkynä Hedmanssonin vanha Minerva ja Reinin pikkuinen Ainet. Vieläkin vanhempien laivaranien jäännöksiä oli pitkin rantoja, ja vanhoja panttureita vain nousi esiin sieltä ja täältä. Kotiranta oli tullut monien kotilaivojen viimeiseksi leposijaksi, vaikka kyllä taas kovin monet olivat saaneet hautansa vierailla rannoilla ja suurilla valtamerillä.

Meriliikkeen loppuessa joutui Raahen suuri merikansa kuiville, maajalkaan. Vanhat meriläiset jäivät kotikylille, mutta monet nuoret jatkoivat merenkäyntiään ulkomaiden laivoissa, kunnes hekin aikaa myöten vähitellen koteutuivat. Jos koteutuivatkaan. Sillä varsin monet Raahen pojat ovat kerran lähdettyään jääneet ikipäiviksi sille tielleen, useat hävinneet kerrassaan tietämättömiin, milloin kokonaisin laivakunnin, milloin yksitellen. Toiset taas ovat vierailla mailla löytäneet sopivan olinsijan, Ruotsissa, Hollannissa, Englannissa, Ameriikassa. Saattaapa raahelaista perua tavata aina Austraaliasta asti.

Kotikylälle jääneet ja kotiin palanneet meren äijät ovat joutuneet toinen toisensa jälkeen hautaan. Mutta vielä on entisestä meriväestä rippeet jäljellä. Saisi heistä ainakin yhden laivan, jopa täysirikisen fregatin besättningin, jos nostettaisiin flaku vanhan sjömanshuusin katolle. Olisi vanha kapteeni, oikein lunaarilaskelmiin perehtynyt valtamerien kävijä, päämieheksi, olisi styyrmanni ja konstikin, olisi hyvä Ulkolaisissa laivoissa palvellut stuuvartti sekä kokki. Sitten riittäisi kyllä timpereitä ja puosu ja sekä matruuseja, niin ettei tarvitsisi mönsträtä ainoatakaan renkiä jummanniksi, eipä ottaa vähän kokeneita lätmatruusejakaan. Ja takaavat vanhat karhut kapteenista alkaen, että laiva seelaisi yhtä komeasti kuin ennenkin. Jaksaisivat äijät vielä kaahaista mastoonkin, ja raskaita purjeita hiissattaisiin kuin nuoret meripojat, varsinkin jos Oravan ja Vitolinin Matti Aukustit olisivat laulaen yllyttämässä:

"Meripoika kun merta seelailee, huu veiju vei…"

Vanha veri läikähtää vanhoissa kuivettuneissa suonissa ja vanhat muistot nousevat esiin. On siinä ukkoa sellaistakin, joka "ei ole koskaan kivikaria kontannut" sekä sen näköistä, jolle "vesi on kuin velimies", ja taas poikia, jotka eivät "paatisa pelkää, vaikka se kuinka heiluis", mutta keikkuvissa kärryissä on luonto heti pois; on äijiä, jotka vesillä kyllä osaavat kulkea kiertäen kaikki kivet ja karit, vaikka metsässä tuota pikaa pyörähtävät sekaisin. Ja jonkun iänikuisen merenkävijän koura on vanhanakin yhä merimiehen koura: peukalon ja etusormen välihankurassa tuntuu vieläkin hiissausköyden sija.

Merimiehiä ukot ovat vieläkin, vaikka ovatkin kokonaan kuivan maan eläjiä, ahertaen kuka missäkin pikku toimessa; maalarina, vahtimestarina, kalamiehenä, "pressujen" ompelijana. Pieni talo, entisinä meripäivinä meren säästöillä rakennettu, on melkein joka ukolla, perunamaa ja vanha muori, joka nuorina päivinään enimmät ajat yksin istuttuaan nyt ukon kanssa kaksin jakaa vanhuuden päiviä. "Tupakkirahoja" juoksee usealle merimiesten eläkekassasta, ja moni pienen pirtin eläjä saa vuorineuvos Lagerlöfin miljoonarahastosta avustusta, jotkut parituhattakin vuodessa. Jollakulla vanhalla vaarilla on pirtissään sänky "lojokoijana", uuni, jonka lämmintä kylkeä vasten saattaa seisoa kojottaa, "kojokoijana" sekä pihalla iso nojauskivi, "nojokoijana". Mutta muuan kaikkein vanhimmista vaareista elää taas uudelleen laivankannella: entisenä konstina hoitelee avainkimppua, muka laivan ruokasäiliön avaimina, ja ahkerasti hankailee vaaterievulla uunin kylkeä ollen laivaa pesevinänsä. Ja "engeskasuolalla" entiseen merelliseen tapaansa ukot joskus vieläkin ajavat tautejaan pois. Vanhaan hyvään tapaan ukot käyvät kirkossa ahkerasti, muutamat miltei joka pyhä istuvat omalla tutulla paikallaan, jotkut huonokuuloiset kiipaisevat lehterille ihan saarnatuolin korvaan. Sieltä täältä muiden joukosta vain hohtaa vanhan merenkävijän harmaja tukka. Vanhoja mereltä tuotuja kirjoja ukot vieläkin "stuteeraavat" pyhien kirjojensa rinnalla. Mieluista on katsella yksin vanhaa merimieskalenteriakin, jossa on merkittynä m.m. "kaikki konsulaatit, merimieskirkot, ynnä syönti- ja juontipaikat". Ja vielä mukavampi on tutkia "Säiklopediiaa" (Everybody's Pocket Cyclopaedia), jossa selvitetään kaiken maailman asiat ja viisaudet, sellaisetkin kuin "kaikki pääkaupungit mitä maailmasa on", ja "asuransit" ja "insuransit" ja "kaikki apteekin alkuaineet alfapeetin jälkiin" ynnä "ensimmäinen veitti tehty Englannisa 1563". On siinä "puolet toktorikirjaakin", sekä vielä mainittu "jumalan nimi, se pyhä nimi 48:lla eri kielellä".

Meriliikkeen viimeisiänsä viettäessä vaipuivat hautaan viimeiset patruunitkin. Nousi uusi sukupolvi, joka ei enää paljoakaan tietänyt merestä eikä isäpatruunien suuresta meren- ja maankäynnistä, tulipa tullista uutta sukukuntaakin, sellaisia "toispuolelaisia" sekä "hälläuuniherskapia", jotka eivät ymmärtäneet merestä mitään, enempää kuin oikeasta Raahestakaan, vaan rupesivat limppu kainalossa katuja astellen häpäisemään hyvää kaupunkia, Samassa matkassa saapuivat toiset puhtaan meren ja suurien haminain häpäisijät, tulilaivat, sellaiset kuin Österbotten, Oulu, Tornio, Jakobstad, Döbeln ja Necken sekä muut siivottomat nokiruuhet. Tervahovin möljään ne vain ajoivat, ja henki kurkussa hälläuuniherskapi riensi niitä ihailemaan ja niillä ajelemaan. Mutta kunnon merimies ei niihin kehdannut jalallaan astua, eikä pitänyt höyrylaivan rähjyisiä nuohoojia oikeina merimiehinä.

Lopulta enää vain jotkut vanhat rouvat, harmaapäiset merimiehet ja merimiesten muorit jäivät muistamaan ja kaipaamaan entistä merenkävijää Raahea, joka kaikessa pienuudessaan kumminkin oli ollut suuri ja toimellinen. Monesta heistä on koko nykyinen elämä kuin epätodellista unennäköä ja varjojen vaeltamista verrattuna entiseen aikaan, jolloin vanha Raahe valvoi, oli virkeä ja jaksoi tehdä täysinäisiä päiviä.

Varjojen valtakunnassa vaeltaa edesmennytkin vanha Raahe. Kaikkein vanhin kansa, Kemi-Heikistä ja muista hyvistä porvareista aina pieneen pirtin eläjään asti, lepää Kirkonmäessä keskellä kotikyläänsä. Muutamat valiohenkilöt vain ovat saaneet olinsijansa kaikkein turvallisimmassa kätkössä, itse kirkon lattian alla. Siellä ennen makasi "pappejakin alttarin alla krajit kaulasa ja nimet päällä". Moni arvokas porvarikin on siellä saanut majansa, kuten Åke Blackman ja Johan Kröger. Vanhan kirkon mukana näiden valittujen vainajien pyhitetty lepokammiokin hävisi. Muu seurakunta taas sai oman maansa kirkon ulkopuolella, harmaan kiviaidan ympäröimässä vainajien pellossa. Hyvä oli siinäkin levätä. Aina määräajoin kirkon pyhäkellot soivat ihan vieressä, ilmoittaen viikko viikolta kuin tunninlyönteinä maanalaiselle kansallekin ajan kulumisen ja tuomiopäivän lähestymisen. Hävinneet ovat jo melkein kaikki haudat ja hautamerkit, ja entinen kansa on muuttunut samaksi maaksi ja mullaksi kirkkokumpunsa kanssa. Viheriä nurmi omine kukkineen sekä hiekkakäytävät, joita myöten jälkipolven Raahe käy uuteen, vanhan puukirkon sijoille nostettuun kivitemppeliinsä, kattaa vanhankansan valtamaata. Vain muutamien hautojen kiviset merkit, pystypatsaat tahi vankat lepopaadet, ovat kestäneet ajan kuluttamisen. Niinpä makaavat kirkon tyvellä kaupungin vanhat hyvät pormestarit, Henrik Corte ja Carl Mentzer sekä entinen suurpatruuni Baltzar Freitag. Alempana kiviaidan vierimailla ovat levolla jo aikoja edesmenneet patruunit, vanha Matti Sovelius, ensimmäinen Johan Frieman ja Abraham Montin. Kivien kirjoitukset kertovat lepomiehistään. Pormestari Corten vanhassa ränsistyneessä lepopaadessa, joka 1907 laitettiin uudelleen, luetaan: "Här Ligger Begrafven Den Fordom Ehreborn och Vählachtade Heinrich Corte Borgmestare i Brahestad Och Befalningsman Öf Sahlo Socn Hvilken Dödde Åhr 1680 Med sin K. Hustru Christina Forbus Död 1660. D.M. Begraf Der A.S.K. Barn och Barnabarn".[57]

Aikojen kuluessa, kansan kasvaessa, pieni Kirkonmäki kävi ahtaaksi yhä uusien vainajien pyrkiessä siitä osille. Viime vuosisadan alkupuolella katsottiinkin kaupungin uudeksi kalmistoksi suuri vainio Etelän maantien varresta Mettalaan mentäessä. Siellä olikin kyllä sijaa suurellekin joukolle. Ensimmäiseksi vainajaksi uuteen peltoon joutui vanha Haaralan ukko, päästen siten kalmiston vanhimmaksi. Ruvettiinpa pian koko hautausmaata nimittämään Haaralaksi. Mutta ensi aikoina monet vanhat eivät mitenkään olisi halunneet joutua lepäämään Haaralan vainiolle, vaikka se olikin jumalansanalla siunattu. Se tuntui kolkolta ja vieraalta, koska se oli kovin kaukana kirkosta sekä kaupungin ulkopuolella. Kirkonmäellä olisi saanut levätä omiensa seurassa, ja yhdessä oikean Raahen kanssa nousta tuomiolle, mutta Haaralassa joutui kokonaan vanhan tulliaidan taakse, vieraaseen maaperään ja miltei muukalaisten joukkoon. Olipa joku vanhus niin äkäinen, että uhkasi tulla kynsimään silmät päästä, jos hänet ajetaan Haaralan pellolle.

Mutta vähitellen Raahe koteutui uuteen kalmistoonsa, kun sinne yhä vuosi vuodelta vietiin levolle vanhaa ja nuorta, niin että Haaralaankin viimein keräytyi edesmenneiden raahelaisten pieni seurakunta. Haudoille istutetut puutkin nousivat aikuisiksi yhtyen tiheäksi kalmalehdoksi, jonka hiljaisessa suojassa seurakunta sai olla rauhassa. Vaikka Haarala olikin tulliaidan ulkopuolella, tuntui se silti jo olevan samaa kaupunkia sekä osa oikeata Raahea. Kunnon kaupunkilaisen sopi kyllä päivätyönsä päätyttyä lähteä sinne levolle. Joskus vain näkymättömien henkien meno häiritsi rauhaa, niin kuin ainakin oikeassa vainajien maassa, johon muotoa katsomatta kootaan samaan sarkaan kaikki kansa. Vanha kalma sai sielläkin pian sijansa tarttuen joskus kalmistossa kävijäänkin, ja kirkonväki asettui sinne vainajain seuraan. Toisinaan siellä väki liikkui, niin että koko hautausmaa humisi. On väliin kuultu kovaa tohinaa ja nähty oksien karisevan puista, vaikka on ollut aivan tyyni. Joskus yöllä on kalmistossa nähty vanhan naisen kummallisissa kauhtanoissa kuuppailevan, joskus on sieltä niinkuin tyhjä olento, pitkä valkea haamu, lähtenyt astelemaan öistä kaupunkia kohden. Olipa kerran taas komea, mustiin puettu, mustaviiksinen herra tarttunut tanssihaluiseen tyttöön, käytellyt häntä käsipuolessaan pitkin kaupungin katuja sekä viimein lähtenyt viemään Haaralaan. Kauhistunut tyttö oli huutanut Herraa Jumalaa, ja silloin mustaviiksinen oli kadonnut kalmiston metsään, niin että vain koninkoipi oli kopissut.

Satakunta vuotta Raahe on jo asuttanut Haaralaa. Sinne isäinsä tykö on koottu kaikki "meiän kylän" suuruuden päivienkin isot ja pienet. Ken on tutustunut entisiin suurpatruuneihin, meriläisiin sekä muihin edesmenneisiin raahelaisiin, voi astua tänne kaupungin kalmalehtoon, kulkea patsaalta patsaalle ja lukien tuttuja nimiä saada kuin päätössanat ja loppupisteen heidän tarinaansa. Tuossa tumman kuusen suojassa lepää tuima Matti patruuni, tuossa leveän kummun alla komea komerssi, tuolla ovat vanhojen Fagervikien lepo kivet; tuolla taas Saksasta saapuneiden Freitagien viimeiset nukkuvat lepopaatensa alla ja tuolla Langien jälkimmäiset sekä vanha Zachris Franzén. Löydämme tuolta tulimyllyn rakentajan Lundbergin leposijan sekä Durchmanien haudan. Samoilla mailla Möllerin pappa ja mamma makaavat kaksine poikineen kipsienkelten suojassa, ja tuonnempana tupakkatehtailija Leufstadius jälkeläisineen sekä toimekkaat Fellmanin veljekset vierekkäin heidän itse tuumalleen määräämissään hautasijoissa. Yhä vain toisia kuultuja nimiä pilkahtaa, ja kylmät patsaat nostavat esiin aina uusia kohtaloita menneiltä päiviltä. Kaikki ovat samaa tuttua väkeä, joka entisinä päivinä eli ja ahersi pienessä rantakylässään, kävi kauppaa ja kulki merta enemmän kuin kukaan, matkusti kaukaisillakin vierailla mailla, mutta parhaistakin vieraista kotiin palatessaan aina arveli, että kotikylä on sittenkin kaikista parhain ja kaunein. Ja omaan kotipeltoon oli kaikkein onnellisinta päästä levolle.