SISÄLLYS: (continued 3)

Romaanien ja romanttisen ajan aito kasvatti oli Mathilda Lacke, haaveileva jälkieläjä, jota ei aikansa enää oikein ymmärtänyt. "Himmelska Mathilda" oli hienosti sivistynyt kaunotar, joka soitteli kitaraa ja kulki maantiellä ja kaduilla kantaen soitikkoa silkkinauhasta kaulassaan, kirjoitteli tunteellisia värssyjä ystävättäriensä nimi- ja syntymäpäiviksi ja hoiteli alituisesti kauneuttaan. Vielä vanhanakin Mathilda voimisteli ahkerasti, kävi meressä uimassa ja käytti "Eau de Colognea", että silmät säilyisivät kirkkaina ja säihkyvinä. Mielellään Mathilda puheli ja haaveili monista ihailijoistaan, joita luuli itsellään kaikkialla olevan, väliin viisin-, kuusinkymmenin, laskien ihailijainsa joukkoon vakavan karskin patruuninkin, joka ei liene hänelle edes sanaa lausunut. Mutta "todellinen ja oikea rakkaus onkin mykkä", oli mamsellin mielipide. Muuan onneton ihailija oli itse päättänyt päivänsä, olipa eräs arvokas rovastikin Mathildaa pyytänyt. Mutta taivaallinen Mathilda hoiteli vain kauneuttaan, soitteli kitaraansa ja vielä vanhanakin katseli kirkkain silmin ja haaveili monilukuisista ihailijoistaan, jotka onnettomasta rakkaudesta kärsivät ja kuolevat.

Kirjallisuuden harrastaja oli maisteri Wichmannkin, joka usein johti kaupunkilaisten näytelmäharjoituksia ja joskus itsekin otti osaa näyttelemiseen. Kirjoittipa maisteri runojakin; kerran kevätjuhlaan, jossa Maj-kuningas ja -kuningatar esiintyivät, Wichmann kirjoitti, vieläpä sävelsikin komean kevätmarssin. Suuri kirjasto mainitaan olleen Fellmanin veljeksilläkin, kaunokirjallisia, tieteellisiä, historiallisia kirjoja ja lakiteoksiakin, Reinin patruuninkin sanotaan olleen ison kirjaston isäntä ja valistunut mies. Ja mainio tohtori C.R. Ehrström, suuri suomalaisuuden harrastaja, Lönnrotin ja Snellmanin henkiystävä, Runebergin kirjeenvaihtokumppani ja M.A. Castrénin lapinmatkan rahastaja, oli aikoinaan Raahen oppinein ja valistunein henkilö. Hän m.m. pani alulle Raahen pienen museon, ja hänen toimestaan perustettiin 1873:n vaiheilla kaupunkiin lukusali vähäisen lainakirjaston yhteyteen, jonka taas apteekkari Carl Wichmann oli saanut toimeen jo 1832.

Vähäinen oli vielä suomalainen kirjallisuus, eikä siitä vähästäkään juuri paljoa joutunut Raahen hyväksi. Oli etupäässä vain "jumalansanaa", ja "yhtehisen kansan" kirjavarasto käsitti katkismuksen, virsikirjan ja Uuden Testamentin, joskus Raamatunkin. Vain jollakulla oli "Vikeliuksen" postilla, "Hunajan pisarat" ja "Paratiisin yrttitarha", ja niitä voitiin lainata naapureillekin luettavaksi. Kraatari Sundbergkin kyllä lainasi "Hunajan pisaroitaan" ja "Paratiisin yrttitarhaansa". Mutta muista kirjoista ei paljoa tiedetty. Raahen ukkojen mieleen on vain jäänyt, että "ennen ei ollut kuin joitakuita satukirjoja, sellaisia kuin sekin, jossa piru joi kolme tynnyriä tervaa ja sanoi, että yhenlainenpa maku siinä oli kuin ennenkin". Monet vanhat rouvat myöskin harrastivat jumalansanaa, mutta heidän parilautaisella, nauhoissa riippuvalla kirjahyllyllään oli enimmäkseen ruotsinkielisiä hartauskirjoja, Nohrborgia, Hagbergia. Oli jollakulla myöskin Wegeliuksen postilla.

Kalevala näkyy olleen Raahen laivanvarustajille tuttu kirja, koska monet 1860-luvulla rakennetut laivat ristittiin kalevalaisilla nimillä, niin että Raahen satamasta lähti maailman merille sellaisia koraeanimisiä aluksia kuin Unto, Kalervo, Sampo, Tapio, Ilmari, Ilpotar, Aino, Ahto ja monet muut. Varsinkin Soveliuksen veljesten laivat saivat tällaisia nimiä.

Ei ollut Raahessa entiseen aikaan kirjakauppaakaan. Punapartainen kirjansitoja Sundström vain myi markkinoilla pöydältään annakoita, aapisia, katkismuksia ja virsikirjoja, ja sai niitä ostaa hänen kotoaankin Reiponkadun varrelta. Sitten Heickellin Charlotta-mamsellilla oli Virven talossa kamarissaan pöytä, joka oli täytetty myytävillä kirjoilla, arkkiviisuilla, papereilla ja siipikynillä. Vasta 1880-luvun alkupuolella Aina Frieman laittoi oikean kirjakaupan Kirkkokadun varrelle, ja silloinkin koko kaupunki ihmetteli, että kuka siellä käy kauppaa tekemässä.

Osuipa Raaheen viimein 1860-luvun lopulla sellainenkin merkillinen mestari, joka näppärästi näppäili kuvia kaupungin kansalaisista, kuka vain halusi ottaa ja maksaa. Sellaista ei oltu vielä ennen nähty, kuultu oli vain ja nähty ihmeellisiä kuvia, joita merimiehet olivat lähettäneet ulkomailta. Mutta kun Pietarsaaresta tuli Peldanin isonaamainen ukko laihoine eukkoineen ja asettui Härkätorin laitaan asumaan, niin Raahekin rupesi saamaan omia valokuvia, Peldanin ukko ei kyllä osannut kuvata niinkuin olisi pitänyt. Joku rikas rouvakin pani päälleen punaisen esiliinan, sormukset sormiinsa ja komeat kultarenkaat korviinsa, ja oli sitten äkäinen, kun kuvassa ei niitä näkynytkään. Korea esiliinakin oli aivan musta. Mutta kun sitten muutamaa vuosikymmentä myöhemmin Helaakosken Antti naulasi Virven talon portinpieleen kuvakaappinsa, nähtiin siinä Anderssonin Jukalla komeat mustat viikset, vaikkei Jukalla ikäväkseen ollut alkujakaan. Ahkerasti riensivätkin maanisännät ja emännät ja tyttäret sekä kaupungin nuoret kuvanottoon, ja Vahlforsin mustista perillisistäkin Antti laittoi komeita kortteja, vaikka toverit varoittelivatkin; "Älä vain kovin liusia niistä tee!" Ensi alussa oli Antin pimeänä kamarina "alaköökin" iso höyrytorvi, johon toiset pojat nostivat kuvamestarin hartioilleen niin kauaksi, että hän sai levynsä laitetuiksi.

* * * * *

Vanhojen perinnäistapojen mukaisesti tapahtuivat rouvien ja mamsellien iltavierailutkin eli iltapäiväkäynnit. Jo päivällä 2—5 välillä voitiin pistäytyä kahvikutsuilla, ja iltavierailut toimitettiin viiden, kuuden jälkeen. Kun taloon sattui joku tuttava tulemaan noin vain kutsumatta, lähetettiin heti neitsyt kutsumaan muitakin vieraita, ensi sijassa sukulaisrouvia, ja lisäksi muitakin rouvia ja mamselleja, "jotta olisi seuraa". Kohteliaasti ja taitavasti neitsyen piti esittää kutsunsa, niiata ja asian mukaan sanoa, vaikkapa:

— Mamselli sanoi terveisiä mamsellille, että mamselli tulis mamsellille, että mamsellille tulee muitakin mamsellia.

Mutta ei ketä tahansa rouvaa eikä mamsellia saanut kutsua, vaan piti muistaa, millaisissa väleissä kutsutut olivat keskenään. Niinpä ei ollut sopivaa saattaa samoihin illanviettoihin Möllerin rouvaa ja Brandérin Selmaa, Jos joku tietämättä heidät kutsui, eivät he mahtuneet samaan huoneeseen istumaan. Piti myöskin varoa, ettei pahastuttanut hyviä tuttavia heittäen heidät kutsumatta.

Ja rouvat ja mamsellit saapuivat, vanhat Friemanin mamsellitkin oikein silkkipuvuissaan, ja Möllerin komea ja hartiakas rouva herrain hansikkaat tukevissa käsissään. Kohteliaasti ja arvokkaanhienosti niiaten ja kätellen tervehdittiin talon emäntää sekä toisiaan.

Nuorilla vierailla oli tavallisesti mukanaan hieno "ridicyli", silkkinen, kullalla ommeltu, helmikoristeinen tahi kokonaan helmistä ommeltu käsityöpussi, josta he ottivat esille käsityönsä: virkkauksen, koruompeluksen, helmikirjailun, kahvimyssyn teoksen, silkkitokan kerimisen, "fjellstickningin" nypläyksen, silkkitilkkujen rispauksen… Prockmanin rouvalla oli joskus mukanaan liinakäärö, josta repiä räväytteli paitakappaleita, niiaten ja sanoen joka repäisylle: "ursäkta!" Mutta vanhat rouvat eivät tehneet työtä, istuivat vain arvokkaina jouten pitkällä sohvalla. Kymmenenkin komeaa vanhaa rouvaa saattoi istua rinnakkain samalla seinänpituisella pinnasohvalla, jokaisen kädessä iso, sievästi kokoon käännetty nenäliina.

Pari kuppia kahvia tarjottiin vieraille vehnäleivän ja sokerileivosten kanssa. Jotkut vanhat rouvat tipauttivat salaa teelusikalla kahvia vadille, ennenkuin maistoivat sitä, ettei mitään pahaa tarttuisi. Sitten taas vähän ajan kuluttua tarjottiin hilloa, jota piti olla kahdenlaista, niinkuin ainakin hyvissä tarjoiluissa: punaista ja keltaista, vaikkapa hilla- ja mesimarja- tahi inkiväärihilloa. Hienoissa sinikukkaisissa posliiniastioissa oli inkiväärisylttiä tuotu Englannista, ja se oli niin väkevää, että siihen piti panna sekaan paljon sokeria. Mutta se kyllä oli kaikkein hienointa hilloa. Toisinaan tarjottiin myöskin teetä, vieläpä oikein hyvissä kutsuissa viiniäkin.

Puhumista ja asioita riitti koko illaksi. Puvut antoivat paljon puheenaihetta, ja monen henkilön pukuasiat ennätettiin käsitellä. Rouvain piti myös keskustella talousasioistaan. Saivat siinä toiset kuulla, kuinka joku rouva oli laittanut "vain" kaksisataa naulaa mesimarjasylttiä, sillä "ne, jotka eivät voi niin paljon laittaa, ovat melkein kerjäläisiä… Mutta kun sitä pitää riittää aina yöksikin patruunin sängyn viereen, jotta patruuni saa ottaa, kun sattuu heräämään… patruuni kun siitä niin tykkää". Kuultiin siinä ystävien ja "kussiinien" kesken yhtä ja toistakin. Valitteli muuankin murhettaan, kuinka hän pelkää, että pappa-vainaja saa taivaassa istua samassa penkissä renki-Matin kanssa… Eiköhän siellä nyt sentään vähän katsota, mihin pannaan istumaan. Eihän kirkossakaan sillä lailla…

Sattui naiskansan juodessa ja puhellessa joskus talonisäntäkin pistäytymään vieraita tervehtimässä, saattoipa leikillään kysäistäkin:

— Kenenkäs ronkkaluita te nyt olette jyrsineet?

Mutta kun iltarumpu yhdeksän aikana soi, vanhin rouva nousi heti ylös, niiasi ja sanoi:

— Aftontrumman går![22]

Siitä toisetkin nousivat ja niiasivat, ja sitten sanottiin jäähyväiset ja lähdettiin. Mutta talon keittiöön olivat jo keräytyneet parhaimpien rouvien ja mamsellien palvelustytöt odottamaan emäntäänsä, ja talon palvelijan kanssa puolestaan puhelemaan. Neitsyillä oli mukana saranavarresta kannettava läkkipeltinen, lasiseinäinen kynttilälyhty, "lantern", jota tyttö piteli ylhäällä, astellen tietä näyttäen rouvansa edellä pitkin pimeätä katua.

Ja Sarklinin ukon rummunpärrytys kuului vielä jostakin etempää, kun rouvat ja mamsellit kotikynttiläänsä arvokkaina seuraten astelivat kukin omalle suunnalleen.

Mutta silloin kun rouvat ja mamsellit istuivat kahvipannun ääressä ja "jyrsivät jonkun ronkkaluita", herrat saattoivat pistäytyä seuranpitoon johonkin ryyppypaikkaan. Sellaisia oli kyllä Raahessakin. Frans Montinillakin oli "Montinin kellari" Montininmäellä, Rantakadun eteläpäässä, ja siinä "Montinin kellarin päällys", jossa herrat saattoivat syödä ja juoda, ja "joka torstai siellä piettiin suaree", Brahenkadun varrella oli aikoinaan Girsénin salonki suurine saleineen, ja rantaan olutpanimon taakse saatiin myöhemmin "Gellinin paviljonki" torneineen ja parvekkeineen. Tämä rantatalo oli hauska syrjäinen rauhanpaikka, ja siellä herrat joskus panivat toimeen iloisen rytäkän.

Mutta kun suuret patruunit panivat pystyyn nimipäivänsä, niin ne olivatkin oikeita herrain päiviä, ainakin komerssin, Fredrik Soveliuksen, nimipäivä, jota vietettiin komeassa Fredriksbergissä. Tämä oli mahtavan puiston ja puutarhan ympäröimä vanha herrastalo, jonka kauppias Karl Fredrik Frieman oli entiseen aikaan rakentanut "Friemans åker'ille" kaupungin laitaan, Pohjoistulliin. Talossa sanotaan aikoinaan asuneen tohtori Ticklenin ja sitten oli talo Franzénilla sekä viimein Soveliuksella, joka hoiti kaunista syrjäkotiansa "kuin silmäteräänsä".

Heinäkuussa oli Fredriksbergin isännän päivä, ja silloin miltei koko kaupunki kokoontui iltasella komeaa komerssiansa onnittelemaan ja juhlimaan. Sinne saapuivat ei vain hyvät herrat patruunit, porvarit, merikapteenit, styyrmannit ja virkaherrat, vaan myöskin monet hantvärkkärimestarit, kaikki vain kutsumatta omasta hyvästä tahdostaan. Majblom-kraatarikin tuli hienona herrana pitkässä takissaan ja korkeassa hatussaan, samoin hieno suutarimestari Haggren, rikas värjärimestari Ravander, toimekas seppämestari Sarkkila ja karvarimestari Lövenmark, vielä kirjansitoja Sundströmkin, jota koko kaupunki hänen rouvansa mukaan oli oppinut sanomaan "Vår herreksi". Kaikki olivat tervetulleita ja kaikkia kohdeltiin hyvinä vieraina. Talon ison salin laajat pöydät olivat täydessä ruokatavaralastissa lohesta ja monenlaisista ulkomaan herkkukaloista ja kaviaarista sekä juustosta alkaen lihapulliin, retiiseihin ja mansikkoihin asti. Puuttui vain "dukaattisoppa". Mutta sitä ei Britha Catharina Posseniuskaan, vanhemman Matti Soveliuksen rouva, osannut laittaa, vaikka parhaat herkut toi pöytään, kun maaherra Cronhjelm oli vieraana talossa 1772. Ja juotavaa oli myöskin. Puutarhan kauniissa huvimajassa, jossa oli komea pylväskierros, penkit sisä- ja ulkopuolella, tarjottiin kahvia ja punssiakin, Punssia oli vartavasten aarakista ja sokerista keitetty saavittain ja varattu isoihin pulloihin ja lasikannuihin, ja sitä ryypättiin suurista pikareista ja punssilaseista. Heinäkuun ilta Fredriksbergissä olikin vanhan Raahen hauskimpia hetkiä. Herrat siellä vain omin päinsä iloisesti seurustelivat ja viettivät ihanaa hämärtyvää iltaa ja yötä aina aamupuoleen. Eikä naisväkeä näkynyt ollenkaan.

Mutta oli sellaisiakin nimipäiviä, joihin naisetkin saivat tulla osallisiksi. Sellaisia merkkihetkiä oli jokaisella suurella porvarisuvulla jonkun vanhan suvunjäsenen nimi- tahi syntymäpäivänä. Silloin varsinkin sukulaiset koko joukolla kokoontuivat taloon, ajaen joskus hevosellakin, kaikki pukeutuneina ja naamioituina vanhoiksi jo kuolleiksi sukulaishenkilöiksi. Päivällinen tavallisesti talossa syötiin, ja poloneesin tahdissa, parittain mies ja nainen, käsi kädessä astuttiin pöytään. Lapsiakin oli mukana juhlassa, mutta ne saivat istua "pelimannipöydässä". Sillä pelimanneilla oli oma pöytänsä.

Talviset rekiretket, joita tehtiin toisinaan Saloisten Hiitolaan, olivat kaupunkilaisten hupaisia virkistysmatkoja. Kesäisinä sunnuntaipäivinä taas saatettiin ajaa Kopsankylän Arolaan yli metsäisten mäkien ja halki hauskojen metsäniittyjen, missä tie heitteli hupaisia mutkia kukkarantaisen pikku joen seurassa. Arolassa istuttiin ja juotiin kahvia vanhojen riippakoivujen varjossa, leikattiin nimikirjaimia ja vuosilukuja koivuihin ja poimittiin kieloja synkkää korpea halkaisevan metsäpuron jyrkiltä rannoilta.

Mutta hauskimpia kesäisiä huvipaikkoja oli "Ilolinna". Se oli Pitkänkarin tien päässä meren rannalla, ollen pitkä, punaiseksi maalattu rakennus isoine saleineen ja kaksine kamareineen. Se oli rakennettu 1860-luvun puolivälissä Englannin kveekareilta saaduilla varoilla. Kuultuaan, miten englantilainen Itämaisessa sodassa aivan asiatta oli pidellyt rumasti Raahea, kveekarit tulivat pahoilleen ja toimittivat pienen rahalahjan, jonka kaupunki käytti Ilolinnansa sekä sinne vievän Pitkänkarin tien rakentamiseen. Matti August Sovelius oli mestarina teettämässä tietä ja rakennusta, ja kauppias Ahlholmin vävy lahjoitti huvitaloon komeat tapetit; samoin muutkin porvarit ottivat osaa kustannuksiin. Ilolinnassaan kaupungin parhaat pitivät kesähuvejaan. Tehtiin veneretkiä merenselälle ja merensaarille ja sitten palattiin Pitkänkarin linnaan syömään ja juomaan. Keitettiin uusia perunoita, syötiin voileipiä ja juotiin kahvia. Sitten pidettiin piirileikkejä, jopa lopuksi tanssittiin, ja Villmanin Feija oli viulua soittamassa. Juhannusyö vietettiin aina Ilolinnassa, ja toisinaan kaupungin herrat huvikseen panivat siellä poikakurikoille toimeen pikku kilpailuja. Neljää, viittä syltä pitkän, sileän, heiluvan vivun nokkaan oli ripustettu joku palkintoesine, jota pojat saivat vipua myöten astellen yrittää omakseen. Saivat vastaiset merimiehet myös kilvan kiivetä korkeaan tankoon, joka "soopalla smörjättynä" seisoi pystyssä kantaen nokassaan jotakin mieluisaa esinettä.

Suurissa juhlissaan, pidoissaan ja "haaleissaan" Raahen hienot rouvat ja mamsellit saivat hyvän tilaisuuden esiintyä koko komeudessaan: puvuissa, jotka oli Tukholmasta hankittu, sekä käytöstavassa, joka oli hiottu samassa suurkaupungissa. Tuli siellä esille tanssitaitokin ja fortepianon soitto, mitkä myöskin olivat kotoisin kuninkaan kaupungista.

Kutsuihin ja juhliin mennessään naisväki pukeutui mitä huolellisimmin, ihan alusta alkaen uuteen asuun. Kahdeksan, yhdeksänkin "rynkättyä ja stärkättyä", "brodeeri-" tahi "gangsi"-helmaista valkeata alushametta laskettiin vyötärölle. Jalkoihin vedettiin "engelskasukat" sekä mustat taikka valkoiset lastinki- tahi silkkikengät, ja viimeksi puettiin päälle silkkileninki, jonka väri oli omistajansa mielen mukainen, vaikkapa harmaan ja "gredliinin" suuri ruutuinen tahi harmaan ja mustan pikkuruudukas. Nuoret tytöt taas olivat vaaleammissa silkeissä, joskus äidin entisistä leningeistä laitetuissa pukineissa. Näin pyntättyinä rouvat ja mamsellit olivat alakerrastaan leveitä ja pyöreitä kuin heinäkeot, mutta yläosa oli tavallisempi; varsinkin mamsellien vyötäryksen piti olla hento ja notkea kuten kedonkukkanen. Pikkuinen hattunykerö aina piipotti päälaella ja niskassa riippui "chignon". Mutta kun 1865:n vaiheilla krinuliini saapui Raaheen, kaupungin naisväki vasta oikein leveni. Silloin saattoi kolme vierekkäin kävelevää hyvää patruunin rouvaa täyttää koko kadun leveyden.

Lopuksi tipautettiin vaatteisiin ja nenäliinaan muuan pisara hyvänhajuista "floridavettä" tahi pienestä kullatusta lasiputkesta pieni pisarainen Turkista tuotua ihanaa ruusuöljyä. Heitettiin vielä hartioille värikäs turkkilainen shaali tai kaunis silkkihuivi. Möllerin rouva lähetti aina palvelustyttönsä kysymään Gyllenbergin mamselleilta, minkälaisen silkin hän nyt panisi: ruskean, sinisen, harmaan, vai… jotta naapurin mamsellit olisivat saaneet kuulla, kuinka monta silkkiä rouvalla oli.

Tällaisessa asussa tultiin juhlaan. Talvella kyllä heitettiin vielä turkki taikka muu päällysvaate matkaksi ylle. Mutta Branderin Selina-mamselli meni talvipakkasessakin vain hienoissa taivaansinisissä silkeissään, käsivarretkin lyhkäisten hihojen varassa. Kauniisti tärkätyt hameet olisivat menneet ruttuun sekä sievät silkkileningit kurttaantuneet, jos olisi ahtanut päällysvaatteen ylleen. Olipa Selina asustaan niin arka, että kerran ajoi tyhjässä heinähäkissä seisoallaan ja saapuikin ihanan koskemattomana juhlasaliin. Komeana saapui muuan rikas kauppiaan rouvakin. Kun juhlasalissa tuntui kovin kuumalta, rouva rupesi kuorimaan hienoja hartiohuivejaan pois. Seitsemän eriväristä kerrosta hän perä perää pyyhkäisi, ja vielä jäi hienoin pitsihuivi silkeille lepäämään.

Kerran sai Raahen naisväki esiintyä sellaisessa suurtilaisuudessa kuin kaupungin 200-vuotisjuhlassa 5. joulukuuta 1849. Se oli niin erinomainen tilaisuus, että siihen saapui itse Oulun maaherrakin, kun Fredrik Sovelius ja Johan Frieman hevosella ajaen olivat vartavasten käyneet häntä kutsumassa. Friemanin talossa juhla pidettiin, ja Jenny Franzén esiintyi siellä mitä kauneimmassa valkoisessa silkkileningissä punaisine ruusuineen.

Tanssikutsuja panivat toimeen milloin yksityiset henkilöt, rikkaat porvarit, milloin taas nuoret herrat ryhtyivät puuhaan ja, kutsuen mamselleja, nuoria rouvia ja herroja, pitivät suuret tanssit raatihuoneessa taikka Girsénin salongissa. Valitulle joukolle lähetettiin pienet sirot kutsukortit, joihin oli kirjoitettu esim.:

"Mademoiselle C. Heickell Bjudes på dans tretton dag Iul 1849 kl 7, eft: midd; uti Herr Girséns Salong. G.R. Brunon. G.A. Hårdh. John Frieman. Fr. Sovelius."[23]

Tansseissa herrat häärivät "tyköistuvissa", laajahelmaisissa takeissa, valkoisissa silkkiliiveissä ja korkeissa kauluksissa. Joskus oli heidän päällään sininen frakki kaksirivisine kultanappeineen ja ruskeine samettikauluksineen, jopa jollakulla musta- ja punaruutuinen liivi. Komeasti kumartaen he pyysivät neitoja tanssiin. Niinkuin tanssijat olivat hienoja ja siroja liikkeissään, niin olivat sieviä ja siroja heidän tanssinsakin. Alettiin tyynellä poloneesilla, johon vanhatkin arvokkaina ottivat osaa, kunnes nuoret ryhtyivät varsinaiseen tanssiin. Sulavin askelin nuoret liikkuivat ja pyörähtelivät menuettia, sitten taas moniosaista angleesia, väliin sievästi sipsutellen valssia ympäri salia. Vaihteeksi pyörittiin polskaa ja polkkamasurkkaa sekä koko joukolla piiritanssia. Viululla ja klarinetilla soitettiin, mutta paljon juhlallisempaa oli, kun Ahlholmin ja Mellinin mamsellit taikka Hårdhin mamsellit soittivat nelikätisesti klaveria. Silloin kaikki tunsivat tanssivansa melkein kuin jossakin Tukholman salongissa. Tanssin loputtua herrat sievästi kumarrellen saattoivat mamsellinsa paikoilleen ja samoin kumartaen kävivät soittajamamselleita kiittämässä.

Tanssien välillä tarjottiin juotavaa ja syötävää. Palvelijattaret tarjoilivat kahvia sokeririnkiläin kanssa, ja sitten taas teetä suurissa kiinalaisissa kupeissa kakkujen ja rusina- tahi luumusyltillä täytettyjen leivosten kanssa, Tarjottiinpa vielä naisille ja nuorille herroille lasi punaista ja valkoista bischoffia, hienoa juotavaa, jota oli valmistettu punaisesta tahi valkoisesta viinistä, sekoittaen siihen sokeria, keitettyä vettä ja "pomeranssi-esanssia", vieläpä joskus lisäksi moselviiniä ja samppanjaakin. Mutta vanhat herrat siirtyivät "konttorin" puolelle totilasinsa ääreen juomaan "helat ja halvat", Iltarumpuun, yli iltarummun, yli puolen yönkin tanssiminen ja ilonpito kesti. Ja rengit hevosineen saivat odotella ulkona, sillä tavallisesti heidän piti olla isäntäväkeä pitopaikasta noutamassa.

Mutta kun Durchmanilla pidettiin tanssiaisia, niin Durchmanin ukko kuljeskeli salissa puhellen itsekseen:

— Ohhoh! Onpa nyt Durchmanilla paljon vieraita!… Paljon kynttilöitä … paljon… paljon ihmisiä… maksaa… kauhean paljon maksaa rahaa…

Ja heti kun kello oli lyönyt kymmenen, ukko astui salin keskilattialle kynttiläkruunun alle, ja vetäisten taskustaan ison umpikuorisen hopeakellon, sanoi:

— Kello on jo kymmenen! Menkää nyt kotiin! Ja terveisiä papalle ja mammalle!

Vierasten mentyä säästäväinen ukko sammutti kynttilät ja keräsi pätkät siniseen laatikkoonsa.

Vettä, tautia ja taikaa.

"Ihmiset rupesivat kiiruusti haalaamaan tynnyreitä rännien alle".

Näin vastasi Raahen pikku tyttö koulussa opettajan kysyessä, mitä ihmiset tekivät, kun vedenpaisumus tuli ja taivaan akkunat aukenivat. Tällainen vastaus oli mahdollinen vain Raahessa.

Sillä siellä näin tehtiin, kun taivaan akkunat aukenivat. Jo ikivanhoista ajoista koko kaupunki oli aina silloin kiiruhtanut "haalaamaan tynnyreitä rännien alle".

Sillä vaikka Raahe asui veden äärellä, ja länsimyrskyn pauhatessa meret tulivat Rantakadullekin, kaupungissa oli aina ollut vedenpuute. Pihamaiden kaivot sekä hyvä ja syvä "Jaakopinlähde" Reiponkadun pohjoispäässä antoivat kyllä makeaa ruoka- ja juomavettä, mutta niiden maanalaisista suonista purkautuva vesi oli niin kovaa, ettei se kelvannut pesuun. Ja merivesi taas oli niin ruskeaa, että se likasi valkeat, "stärkättävät ja stryykättävät" liinavaatteet ruman ruskeiksi. Se kelpasi vain raahelaisten raasumattojen pesuvedeksi, ja rantamatalan pitkällä "Pyykkisillalla" huuhdottiin ja läiskytettiin enimmäkseen pikku pirttien epälukuisia riepumattoja.

Kun ei maan eikä meren vesistä ollut taikaa, täytyi turvautua taivaan apuun. Kun kesällä rankkasade lankesi, oli se taivaan suoma suuri lahja, josta iloitsi yhtä hyvin komea keskikylä kuin laitakaupunkikin. Taivaan pilviä pidettiin silmällä, ja heti, kun ensimmäiset pisarat putosivat, ämpärit, saavit, tynnyrit ja ammeet alkoivat pitkin pihamaita keikkuen ja kolisten pyöriä ottamaan vastaan rännien tulvaa. Koetettiin saada talteen niin paljon kuin vain ylhäältä annettiin. Sitä varten pitikin joka talossa olla suuri joukko tynnyreitä ja astioita, ja rakennusten räystäissä hyvät kourut, vieläpä nurkissa rännit suukeppeineen, että vesi tarkemmin ohjautuisi astiaan. Katukäytävilläkin nähtiin saaveja nurkkatorvien alla, puhumattakaan pihoista, joissa ammeet alituisesti seisoivat suu avoinna odottamassa, ottaen vastaan vähäisetkin annit.

Tämä taivaan pilvistä siivilöity vesi, joka puhdisti pölyn kaupungistakin ja ojissa iloisesti solisten vei katujen liat mennessään, oli raahelaiskodinkin puhdistajana. Sadevesillä koko kaupunki pesi kesäiset pyykkinsä ja kävi sitten vain ne meressä huuhtomassa. Mutta talvella puhtauden pitäminen oli vaikeampaa. Silloinkin elettiin taivaan armoilla ja sulatettiin pesuvesi lumesta. Kevätpyykkiäkin varten vedätettiin Fantinsaaren kovia puhtaita hankia kuormittain ja pantiin pyykkipataan. Keväällä monet vielä ajattivat ammeensa ja pönttönsä merenselällistä talvea täyteen ja antoivat sen kellarin pimeässä kylmyydessä sulaa, ja siellä päivän näkemättömissä vesi pysyi pilautumatta kesän alkupuolille.

Mutta oli entisaikaisessa Raahessa ja Raahen lähimailla muutamia lähteitä, joista pulppusi aivan erikoislaatuista vettä, kirkkaampaa ja parempaa kuin Jaakopin lähteen vesi, sellaista maasta hersyvää elämännestettä, jota juomalla sairaskin sai takaisin terveytensä.

Jo vanhoina aikoina oli Satamalahden seuduilla, Aittaniemen luona, tavattu kirkas lähde. Se oli suuren kiven juurella, aivan lahden rannassa, niin että länsituulella meri nousi lähteeseen. Kun monessa maailmanpaikassa oli samoihin aikoihin keksitty merkillisiä, terveyttä antavia lähteitä, otettiin Aittaniemenkin lähteen vettä pulloon ja lähetettiin Tukholmaan tutkittavaksi. Hyväksi lienee vesi havaittu, koska sitä sitten käytiin ryyppimässä. Toinen terveellinen vesi pulppusi Ollinsaaren lähteestä, Ollinsaaren takaa, ja kolmas kirkas silmä kimalteli Prunnihaassa Pattijoen rannalla, Palokankaan laidassa. Mutta paras ja kuuluisin terveyspaikka tuli kirkkaasta vesisilmänteestä, joka löydettiin kaupungin koilliselta laidalta, Krokholman luota katajikosta, Holminkankaan lähimailta. Siitä Raahe sai vähäksi aikaa oman kuulun Brunninsa, jonka ääressä se aikoinaan saattoi hoitaa terveyttään ja viettää suuren maailman "brunni"-elämää, kaukana isoisten ilmoilta, harmaata huurua huokuvien kotiniittyjensä laidassa.

Milloin Raahen Brunnin terveyttä antava voima on keksitty, ei tiedetä, mutta jo tohtori Anders Jakob Hjertmanin aikana se oli suuressa maineessa. Rautaa sisältävän katajikon silmän ympärille rakennettiin — ehkä juuri Hjertmanin toimesta — viisiseinäinen hirsimaja, lähes viisi syltä pitkä, kolmatta leveä, punaiseksi maalattu rakennus, jonka toisessa huoneessa oli pulppuava lähde, toisen ollessa vieraiden oleskelusuojana. Lähde oli huoneen nurkassa, ja lattiassa oli vain "pituaijalla" ympäröity aukko, josta voitiin ammentaa vettä ja jakaa potilaille. Pohjan maantieltä, Vihastenkarin takaa, vei Durkholman kautta lähteelle suora kärrytie, jota saattoi vaikka vaunuilla ajella. Hjertman oli lähteen lääkärinä, ja hänen määräystensä mukaan ryypittiin terveeksi tekevää vettä. Mainitaan myöskin John Bolligerin, sveitsiläissyntyisen, yhdessä ja toisessa Suomen kaupungissa asustaneen lääkärin, Raahessa oleskellessaan ottaneen osaa brunnihoitoonkin. Myöskin Raahen lääkäri Johan Friman oli Brunnin tohtoreita, ja apteekkari Wichmannillakin oli parantolaan osuutta; apteekin proviisorit olivatkin useasti ryyppylän juomanlaskijoina, ja Liljan Kaisa-Kreeta oli ammentajana käyden tarvittaessa noutamassa veden kolme, neljä askelta alhaalla olevasta silmänteestä.

Raahen paras kansa, tuntiessaan jonkinlaista heikkoutta jäsenissään, veren vähyyttä, vatsanvaivoja tahi muuta sellaista, asteli kesäaamuisin elämänlähteelleen terveyttä noutamaan. Brunnituvan ulkopuolella seinäin vieressä oli penkkejä, joilla saattoi istua aamuauringon paisteessa ja juoda "elävää vettä", aloittaen lasillisesta ja sitten kohottaen määrän kerta kerralta aina yhdeksään asti, taas laskettaen alas yhteen ainoaan. Jotkut sairaat menivät juomalaitokseen eväät mukanaan. Kauppias Berghin rouvakin kävi Pyhälästä ottamassa suolaista lohta evääkseen, ja saattoi sitä maistellen juoda lähteen vettä parikymmentä lasillista. Monet tunsivat veden juomisen vaikuttavan hyvinkin terveellisesti. Pyhälänkin emäntä, Candelinin tytär, kävi kaksitoista vuotta ryyppäämässä Brunnin vettä, ja Matti-Luotoska, Heiskarin Mikkelin tytär, joka nuorena ollessaan oli hyvin heikko terveydeltään, kävi myöskin lähteellä ja tuli niin terveeksi, että eli 93 vuoden ja 4 kuukauden ikäiseksi.

Kaupungin ensimmäiset herrat, rouvat ja mamsellit, jotka olivat Tukholman salongeissa tutustuneet maailman menoihin, olivat kotoisen Brunnin valiovieraita. Terveysjuomiin ohessa he panivat Brunnin "salongisa" toimeen leikkejä ja tansseja, ja taas välillä kävivät lähteen reunalla ottamassa terveellisen rautavesiryypyn. Täällä nähtiin Janika Friemanit, Bergbomin mamsellit, Lacken "Himmelska Mathildat" ja monet muut hyvät mamsellit ja rouvat, joukon parhaimpana Reinin patruunin Helena-rouva. Herrain joukossa taas Henrik Sovelius hääri kaikkein hienoimpana. Jaakon päivänä oli entiseen aikaan pantu Brunnilla toimeen suuri juhla tohtori Hjertmanin kunniaksi, jolloin juhlarunoin oli häntä onniteltu ja lähteen kirkasta vettä juotu hänen maljakseen.

Mutta seinän takana rähisivät kaupungin poikavarsat kurkistellen akkunoista sisään. Vähävarainen väki ei voinut käyttää hyväkseen Brunnin vettä, kun siitä piti suorittaa maksu. Varaton kansa riensi sen sijaan Prunnihaan lähteelle, jossa sai rahatta juoda, minkä vatsa veti, istua turpaspenkillä lähteen reunalla kenenkään häiritsemättä ja taas käydä tuohilipillä ryyppäämässä.

Aikojen kuluessa kyllä Raahen elävät lähteet hävisivät, kuuluisa Brunnikin. Se oli jo nykyisten vanhojen nuoruuden aikana vanha kallellinen rakennus lahoine lautakattoineen, avonaisina ammottavine ikkuna- ja oviaukkoineen. Sitten se vietiin, — minne lienee viety. Seinäin sija peruskivineen vain jäi jäljelle sekä kirkas lähde. Viimein täytettiin lähdekin kivillä, niin ettei enää kenelläkään ollut mahdollisuutta etsiä siitä terveyttä. Ruskeamutainen vesinoro vain oli vieressä ja ympärillä kivinen katajikko. Karja vain kuljeskeli ympärillä laitumella, ja lapset paeten Penttilän "lautaotta"-sonnia laukkasivat ympäri kangasta.

Erinomainen, suuresta maailmasta opittu terveyslaitos oli aikoinaan myöskin Ahlqvistin uimahuone ja kylpylä. Kauppias Petter Frans Ahlqvist oli sen 1860-luvun alkupuolella rakennuttanut Pitkänkarin takarannalle. Kaupungin herrat suosivat Pitkänkarin kylpylää miltei yhtä paljon kuin ennen mainiota Brunniansa. Siellä sai, miten vain halusi, kylmiä tahi lämpöisiä merikylpyjä. Olipa siellä vielä sellaisia merkillisiä "skaapejakin, jotta pää jäi ulos, ja kaikki muu kruppi oli skaapin sisäsä, reikä vain oli kannesa… ja sai ottaa niin kuumaa kuin halusi". Kylvystä päästyä sai laitoksesta virkistysryyppyjä, mitä mieli teki: olutta, viiniä, punssia. Ja saattoi siellä myöskin huvikseen toisten herrojen kanssa keilaradalla heittää keilaa. Toinen, Lundbergin laittama kylpylä oli Kylmäniemen puolella. Siellä taas kaupungin naisväki kävi ottamassa kylpyjä juoden välillä virkistyksekseen kahvia lämpöisten vehnärinkelien kanssa.

Tavallisia kuumia vihtalöylyjään raahelainen sai "Rantasaunassaan", nykyisen "Uuden-Pyykkisillan" paikalla. Laitakaupungin kansa, sen jälkeen kun Skinnarin, Helaakosken ja muiden pikkusaunat olivat hävinneet, kävi vihtomassa kaupungin reunassa "Maijan-saunasa", joka oli vähävaraisen väen yhteisenä "familjasaunana".

Silloin kun tuli totinen kipu, täytyi turvautua lääkärin apuun. Tohtori Ehrström, piirilääkäri, oli aikoinaan hyvin suosittu. Muistavat vanhat vielä myöskin Johan Frimanin, J. J. Staudingerin, K. V. Strengellin, jotka kaikki olivat 1840—70-lukujen lääkäreitä. Mutta vähäisiin kipuihin, yskään, kolotukseen ja sen semmoisiin, oli raahelaisilla omat lääkkeensä ja hoitonsa, joita olivat oppineet entisiltä lääkäreiltä, tuoneet Tukholmasta ja mistä milloinkin. Niinpä "kallbrandia" ajettiin pois tohtori Ehrströmiltä opitulla "heinänkulmuhauteella" tahi, ellei se auttanut, toisella hänen keinollaan; sidottiin sairas jäsen kääreisiin, joihin oli pantu viinaa, etikkaa ja suolaa, yhtä paljon kutakin. Vilutautiin oli tohtori Staudinger määrännyt hartioille kämmenen kokoisen pussin, joka sisälsi kanverttia, ja kun "keuhkokuume" vaivasi, piti hautoa ihoa "kameelikukka"- (chamomilla, jota kasvoi merensaarilla) ja etikkavedellä. Yskään olivat Raahen rouvat tuoneet Ruotsista hyvän "reseptin". Sen mukaan muokattiin annos neljästä munaruskuaisesta, neljästä luodista vasta kirnuttua voita, kahdesta jungfrullisesta hunajaa ja kahdesta luodista inkivääriä, ja sai tätä annosta ottaa mielin määrin. Kolotus vaivasi varsinkin vanhoja merenkävijöitä. Siihen saatiin hyvä apu "Juthströmin kolotusvoiteesta", jota valmisti värjäri Juthströmin sisar. Mutta vielä parempi apu tuli, kun vanhat Leufstadiukset kävivät kysymässä neuvoa kuuluisalta parantajalta, Bäckiltä, ja antoivat sitten oppinsa muillekin. Ensin piti "smörjätä" kolottavia jäseniä voiteella, johon oli sekoitettu jungfru katajaöljyä ja puoli jungfrua ammoniakkia; sitten piti ryypätä puoli kuppia konjakkia ja ottaa ankara männynhakokylpy, niin että koko ruumis tuli pihkaan. Tämä pihka piti mennä nukkumaan pois ja sen jälkeen täytyi hieroa jäsenensä kahteentoista kertaan koirantalilla, johon oli hiukan sekoitettu lavendeliöljyä. Silloin kolotus katosi. Vatsatautiin taas Veisselin rouva määräsi pellavansiemeniä, ja kuumaa sekä kylmää vettä vuoroon.

Mutta Möllerin pappa ja mamma, joita vanhemmiten tahtoi vaivata liian kova vatsa ja liika lihavuuskin, käyttivät omia keinojaan, He ajoivat terveydekseen vuoroonsa kolmipyörällään ympäri suuren suurta saliansa, niin että selkä höyrysi, eivätkä tarvinneet muuta lääkettä eivätkä lääkäreitä.

Sairaala saatiin Raaheen jo 1870-luvulla kapteeni Isak Gellmanin lahjoittamilla varoilla. Se oli ensin vain entisessä Ahlholmin talossa Pohjoistullissa oleva vaatimaton laitos, kunnes viimein saatiin komea rakennus Pitkänkarin kankaalle.

Oli Raahessa ja Raahen seuduilla kyllä muitakin lääkäreitä ja parantajia kuin koulunkäyneitä tohtoreita, sekä muitakin kylpypaikkoja kuin Petter Frans Ahlqvistin höyrykaappi. Oli vanhoja muoreja, jotka kykenivät parantamaan monenlaisia kipuja, oli vanhoja vaareja, jotka osasivat kuka seisauttaa veren, kuka panna sen suoniraudan avulla juoksemaan, kuka mitäkin terveellistä asiaa. Näiden "kaupungin tohtorien" ja "piirilääkärien" apua tarvitsi varsinkin laitakaupunki, mutta myöskin moni paremman talon asukas montaa kertaa häätyi turvautumaan näihin tietomiehiin. Tällaisia taitajia oli Muutin Raakeli, joka oli niin mestari tekemään ruusuntukkoja, että oikeat lääkäritkin lähettivät potilaansa saamaan häneltä apua. Tällaisia oli vanha Erikkilän muori, joka paransi maahiaisia painellen maalla taikka tulisilla hiilillä aina asian mukaan. Tällaisia oli Läksyn muorikin, joka ajoi eltan pois lapsesta siten, että kierrätti lasta kolmesti ympäri rantakiveä ja kolmesti vastasi: "Elttaa kylvän!", kun lapsen äiti kolmesti kysyi: "Mitä sinä teet?" Mutta vanha Hassiska teki elttapussin punaisesta vaatteesta pannen siihen yhdeksät aineet: kynsilaukkaa, kanverttia, tulikiveä, lukinverkkoa, pirunpaskaa… Ja pussi oli punaisella silkkinauhalla ripustettava lapsen kaulaan. Björkqvistin rouvan "fasteri" oli taitava selkänsä takana solmeamaan harmaasta villalangasta yhdeksänsolmuisia venymälankoja.

Maallakin oli mestarimuoreja. Hakspekan muori, ruma ämmä, joka oli Kopsasta muuttanut Palonkylään, pesi sairaista kalmaa, alkaen 12 aikana yöllä ja jatkaen jokaisella täydellä tunnilla aina puolipäivän I2:een asti, lopuksi yösydännä vieden pesuveden hautausmaalle. "Svarta Fru" Mettalanmäellä myöskin tiesi yhtä ja toista, ja Palonkylän Aunolan muori, joka käytti tavatonta nuuskatoosaa sekä lapsenpaitaa nenäliinanaan, oli parantekijä. Pieni "Piki-Hiiri", musta ja laiha, terävänenäinen muori, osasi vain hieroa, ja Haapasaariska katsoi viinaan sekä Kukkoska "poovasi" korteista.

Mutta "Torte", Pattijoelle Pudasjärveltä köyhinä vuosina tullut Dorothea Taivaloja, oli koko piirikunnan paras lääkäri, joka voi auttaa ja parantaa silloinkin, kun muiden taito jo oli loppunut. Muori teki terveiksi ihmisiä ja eläimiä, paransi hammastukoilla hammastautia, poisti koninkalman, joka oli tarttunut hevosenraadosta, paransi Ämmänmäen Kaisastakin kalman, joka oli tarttunut Käpy-Matti vainajasta. Osasi Torte hoidella tyttöjen sydänkipeöitäkin valmistaen lemmenjuotavaa, joka salaa oli annettava kivun aiheuttaneelle miehelle. Torte oli äkäinen ämmä, joka monesti sai syytä uhkailla:

— Oottakaapa vain! Minä panen lehmät kesällä verta lypsämään.

Vielä äkäisempi oli Saloisten Jaakkaran ämmä, joka teki vain pahojaan, ellei oltu hänen mielikseen, pani lehmät "mettänpeittoon", yllytti "närpän" puremaan hevosta, ja keksi milloin mitäkin pahuutta. Mutta Mettalanmäen Pusalan muori oli siivo muori, joka paranteli puhalluksia ja teki vuoden mittaan nelikoittain hammassuoloja, käyttäen töissään välikappaleena ihmisen pääkalloa. Siivo oli Aitta-Briitakin, ruotsia puhuva Palonkylän muori, joka paransi vain lehmiä apteekin suolalla ja käytti lavemangina vanhaa paloruiskua.

Jos muorit koettivat parhaansa, niin eivät parantajaukotkaan olleet aivan taitamattomia. "Fröökynän-faarikin", Harakka-Paavon naapuri Mettalanmäellä, oli jo olevinaan aika velho, vaikkei juuri mihinkään kyennytkään, ja Fyhrin vaari, vanha merimies, oli niin pahaluonnokas, että tahtomattaankin, kun joku hänen mielensä nyrjähdytti, sai pahoja aikaan. Krabbin ja Aholinin ukot, vanhoja merimiehiä hekin, olivat mestareita iskemään suonta, vaikka laskivatkin verta vain lautaselle, mutta kun Kronqvistin ukko porautti reiän, päästi hän punaista pöntöllisen. Aholinin ukko lisäksi leikkasi paiseita Konstantinopolista tuodulla "lansetillaan". Pattijoen "Jalka-Faari" korjaili ja lastoitti poikkinaisia jalkoja ja paransi luuvikoja. Merilän äijä "huusaili" hevosia, ja vanha urkujenpolkija ja pikkukellon soittaja, Tuomas Leppäluoto, löi kirveskannalla pölkyn päällä perunan rikki, kun se oli tarttunut lehmän kurkkuun.

Näitä ja vielä monia muitakin asioita, kipuja sekä tauteja velhomuorit ja taitovaarit korjailivat. Yksin näärännäppykin hoidettiin taidolla: mentiin navetanporstuaan leikkaamaan olkia silpuiksi, jolloin tietäjä sanoi leikkaavansa näärännäppyä, sairaan seisoessa vieressä. Keltatautiin oli tietomiehen neuvojen mukaan kerjättävä yhdeksästä talosta yhdeksänlaista ainetta, yhtä kustakin: jauhoa, suolaa, munaa, sokeria, voita, maitoa, vettä, keltaista silkkiä ja kukonkoiven keltaista hilsettä, ja näistä tehtävä "keltakakku" keltaiselle silkille. Syyhyyn oli opetettu nauriskupissa keittämään voidetta nuuskasta ja tulikivestä, ruusua voideltiin palsamiviinalla, palohaavaan pantiin aloenlehti ja ajoksia ajettiin pois sokerista ja saippuasta tehdyllä "ploosterilla", taikka tietomuori paineli niitä navettalapiolla, lukien:

"Fader vår, fräls Maria- Olivia Wahlgren från onde!"

Loitsun lukeminen olikin parasta koko tietomiesten toiminnassa. Varmasti kipeä parani, kun välikappaleitten avuksi muori vielä luki:

"Rupi alle, rahka päälle, kannu märkää väliin, yheksän unetonta yötä, kymmenes yö hengen ottaa. Ämpäri äimiä, tynnyri tuuria, nelikko neuloja, hevosenkorva heiniä, ruunankorva ruumenia, orriinkorva ohtakkeita. Hyi, kolmasti kolmena aamun Parane terveeksi!"

Ja vielä parempi oli, jos tietomuori vei sairaansa saunan lämpöisiin, kylvetti häntä siellä, juotti hänelle kymmenen pennin "eestä" "vattantunssia" ja kymmenen pennin edestä "elämänpalssamia" ja taas kylvetti, topehti ja manaili:

"Jos oot maasta, niin mee maahan! Jos oot veestä, niin mee vetteen! Jos oot kalmasta, niin mee kalmaan!"

Lopuksi vielä piti potilas ristiä tekemällä ristinmerkki rintaan, polviin ja päähän, sanoen ja siunaten:

"Isän risti rintaan, Pojan risti polveen, Pyhän Hengen risti päähän!"

Ulkopauhoilla.

Toiset raahelaiset kiertelivät maailman valtavesiä merimiehinä, toiset porkkailivat vain kotirantojaan kalanpyytäjinä.

Jo ylimuistoisista ajoista ovat raahelaiset, niinkuin muutkin merelliset naapurinsa, Saloisten, Pattijoen ja Siikajoen miehet, pyytäneet kalaa monilukuisilta meren matalikoilta, aina kaukaista Nahkiaista myöten. Saloisten vanhat kalavaarit pitivät valkamanaan Kuljunlahtea, josta entisaikoina kahdeksallakintoista venekunnalla lähtivät merenselälle, joskus Raahen Pauhoille, mutta useimmin eteläisemmille vesille Nahkiaisten matalikoille tahi Laurin ja Hoffen, Leeman, Laaman, Lipinän ja Jaakon vesimatalille, Siikajoen ja Pattijoen miehet niinikään kolusivat meren mataloita, pattijokiset asustaen Mikonkarissa, Pattijoen suulla, Siikajoen miehet taas Tauvossa, pitkällä hiekkarantaisella merenniemellä. Lumijoen kalaukot purjehtivat entisaikaan joka kevät Taskun pikkuluodolle viisin, kuusin venekunnin ja asustelivat saaren pienessä kalapirtissä koko kesäkauden. Siihen aikaan vielä olikin Taskun rannassa "sievä pikkuinen hamina", johon kalavene voi laskea täysine lasteineen.

Silakka, merivesien pieni hopeakylkinen vaeltaja, on aina ollut Raahenkin pyytömiesten paras kala. On pyydetty kyllä muutakin vedenviljaa: haukea, ahventa, lahnaa, lohta ja siikaa sekä muuta sellaista "asentokalaa", jopa joskus saatu paljonkin, rysän ja verkonkin täysin kerrallaan. Leppäluodon Tuomas-vaarikin ja vanha Dikmanin Juha-äijä monesti kävivät öisin merellä siikoja porkkailemassa. Ukot laskivat verkkoja karien rannoille suurelle kaarelle ja sitten porkalla molskuttaen ajoivat kalat verkkoihin. Pitkin rantoja saattoivat vaarit koko yön kulkea siirrellen verkkojaan yhä uuteen paikkaan. Mutta piskuinen silakka on ollut halutuin, sitä on pyydetty polvesta polveen ja aina saatu. Varsinkin ennenvanhaan saannit olivat hyvät. Silloin saattoi samoilla luodoilla olla neljättäkymmentäkin kalamiestä, ja saalista lähti paljon enemmän kuin nykyään, vaikka pyytäjiä on vähemmän. Silloin parhaillaan vanha Läksyn ukkokin, kova pyytömies, ammensi silakkaa ja painoi sitä suolaankin väliin puolikolmattasataa nelikkoa kesässä, vieden niitä sitten talvella Kuopion markkinoillekin. Nyt on jo liian paljon mataloita ja vähän pyytäjiä, niin ettei silakkaa, joka on "kulkukala", aina löydetä. Mutta ennen, kun oli paljon pyytömiehiä ja vähän matalikoita, tiedettiin paremmin, missä silakka vaelsi, ja osattiin mennä sinne verkkoineen.

Näin vanha kalaukko selittelee pyydön huonontumista.

Pyytöneuvot, verkot, rysät ja nuotat, valmistettiin ennen itse. Emännät kehräsivät verkkolankaa iltakaudet. Pitkän talven pitkinä puhteina istuttiin pikku pirteissä käpy kädessä ja pisteltiin silmiä uuteen pyydykseen tahi korjailtiin vanhoja. Kudotettiin verkkoja myöskin vanhoilla kylänmuoreilla. Klaaven Kreeta ja Annalaiska kaupungissa sekä Kurran Maija Kopsankylässä olivat ahkeroita verkkomuoreja, jotka saattoivat käyttää käpyä niin näppärästi, että syntyi kymmenvarvista verkkoa "varvi ja tunti" eli "luoma" kerran päästä päähän, johon meni 2400 silmää. Neljäkymmentä varvia ja neljäkymmentä tuntia muorit saivat pistellä verkkokyynärään, saaden siitä maksuksi — kaksi markkaa, ja kymmenkyynäräiseen verkkoon neljäsataa, ollen jok'ainoassa varvissa 2400 silmää. Verkkoja kutoi ja pauloitti ahkerasti myöskin vanha merimies ja kalanpyytäjä, Jaako Silfverberg, "Verkko Jaako", sukkelasuinen vaari, joka saattoi lasketella ulkoa pappien saarnat, kaikki historiat, kaiken maailman tapahtumat ja vaikka koko pyhän Raamatun, Jaakonpäivänä hän aina esiintyi punaisissa housuissa. Hoffrenin äijäkin kutoi verkkoja sekä samalla haasteli lapsille satuja, kaikenlaisia tarinoita ja kummia juttuja entisistä merimatkoistaan.

Kirkkaina kevätpäivinä, kun jäät jo rupeavat rannoissa ryskähtelemään ja aurinko ihan kaatamalla valaa paistettaan, hääräilevät vielä nytkin vanhat luuvaloiset kalaäijät ketterästi rakkaalla rantakentällään kaupungin laidassa. Siinä katsellaan veneitä, nostellaan, käännellään ja koputellaan niitä, ja viimeksi vedetään kiiltävä terva pintaan. Häärii siinä kalamiehinä pikkutalojen ukkoja, käsityöläisiä ja ennen kaikkea vanhoja merenäijiä, jotka eivät enää kykenisi valtamerien kyntäjiksi, mutta vanhan veren pakosta tahtovat vielä viimeisillä voimillaan käydä edes kotirantojen raittiita merituoksuja hengittämässä. Merituuli ajaa aavalta selältä pitkin Roskan retiä ihanaa tuttua merenhenkeä, joka sulautuu veneenlaidassa päiväpaisteessa kihisevän tervan tuoksun kanssa voimakkaaksi keväthurmaksi. Se nuorruttaa vanhan, leinin kiusaaman vaarinkin, niin että hänen silmänsä taas loistavat lapsellisen kirkkaina, ja ukkopaha olisi valmis vaikka kirpaisemaan parkkilaivan isoonmastoon.

Köppäilee siinä kalaukkojen joukossa joku ikäloppu, tutiseva äijäkin, jonka pitää veneensä ääressä puuhailla vain salaa ja sitten pistäytyä merellä, "niin ettei mamma aina tiijäkkää". Ja ihan hyvästä mielestä hyppää vanha sydän sekä loistaa samea silmä, kun vaari taas kerrankin pääsee viilettämään sinistä selkää, jossa "paatti menee kun sahti".

Raahelaisen kalamiehen pyyntivesillä käy kesävierailuilla neljä suurta erilaatuista silakkain kiertuetta. Heti kun meri on ajanut pois jäänsä, saapuu ensimmäisille kevättervehdyksille vaatimaton jääsilakka. Tyhjävatsaisena, talven alta päässeenä, kylmien vesien kulkurina se tulee aurinkoisiin rantavesiin parveilemaan ja joutuu kalamiehen koko talven tuoretta odottaneeseen kattilaan. Juhannuksen lähestyessä tulee vieraskäynnille komea rantakala. Se on iso ja rasvainen silakka, joka porkkailee rantapuolien matalia vesiä, ja pyydetään sitä ahkerasti Taskun ja Maapauhojen, Kallan, Jyryn ja Pimiän läheisiltä matalikoilta. "Potkuverkoilla", jotka lasketaan "päällypulloihin" merenkareille, koukulle "kuin kuutosen lumero, mutta ei kiverretä nokkaa", saadaan rantakalaa joskus kahdeksankin tynnyriä samalla kerralla. Heinäkuulla tapahtuu kolmas silakkaretki. Silloin paksuvatsainen kutusilakka, pauhakala, lähestyy Raahen rantoja, jääden kuitenkin pelehtimään kauas Ulkopauhoille. Ja vielä kerran, syksyn saapuessa, pitää pienen merenvaeltajan lähteä virkamatkalleen, Tyhjämahaisena pöklinkinä se vaeltelee valtameren syviä rantapuolia. Kesävesien yltäkylläisyyksiä ahminut syyskala on rasvainen merenkävijä, mutta raahelainen ei sitä paljoa pyydystele, sillä lähirannoilla ei ole hyviä pöklinkipaikkoja. Mutta Kalajoen saaristossa sitä pyydetään, sillä siellä on niin hyviä rantoja, että pöklinkiverkot voidaan laskea heti kalapirttien rantaveteen.

Mutta kun on "pauhapyynnin aika", silloin on raahelaisen paras kalanpyytöaika. Silloin Raahen kalamies varustaa ison pauhapaattinsa — jääsilakkaa ja rantakalaa pyydettäessä käytetään vain pientä rantapaattia — ja laskettelee merelle. Jo Tuomas Stenbäck mainitsee historiassaan Raahen ukkojen kahdellatoistakin veneellä käyvän pauhapyynnissä Jaakonmessusta Pärttylinmessuun, ja vielä samoihin aikoihin nytkin, silloisten ukkojen viidennen, kuudennen polven jälkeläiset pauhakalan mieliteossaan viilettelevät merenselälle.

Illan suussa kalamiehet lähtevät monin pauhavenein purjehtimaan selkämerta kohden. Venekuntana on tavallisesti kolme miestä, "perämies", "keskimies" ja "keulamies", sekä kaksitoista parikymmensylistä verkkoa. Noin penikulman, puolentoista päässä aavalla ovat Ulkopauhojen matalikot: laajahko alue, jossa lähellä toisiaan, syvempien "kuljujen" erottamina, on iso joukko vedenalaisia kareja ja pieniä "pylhyjä", sellaisia kuin Keisari, Kaakkuri, Ämpäri, Ämpärinpylhy, Perttu, Pöyhtäri, Länsiklupu eli Keskiklupu, Pohjanklupu, Etelänklupu, Hevosenkenkä ja Kolmikanta. Näille mataloille vesille pauhakala vaeltaa suunnattomin parvin kutemaan, ja samoille mataloille vesille sitten kalamieskin saapuu huolehtimaan eväistään.

Pauhoille päästyä "ripotetaan" verkot — ripustetaan pieniä painokiviä alareunaan — ja sitten lasketaan mereen, kolme verkkoa aina samaan "juoneen"; ristilaudalla seisovat "kukut" vain jäävät pinnalle piipottamaan. Tuulen suunnasta riippuu, mihin verkot lasketaan. Kevätkesästä aina Jaakkoon asti pyydetään silakkaa — ja ahventa — "vastatörmältä", tuulenpuolelta matalikon harjaa, mutta kun "Jaakonpäivältä kylmä kivi mereen heitetään", rupeaa silakkakin etsimään suojapuolta, ja sentähden Jaakosta alkaen pyydetään kalaa "suojatörmältä" eli tuulen alaiselta puolelta.

Aavalla selällä kalaveneet ovat sitten ankkurissa, yksi siellä, toinen täällä. Miehet keittävät kahvia — vanhaan rautaämpäriin tehdään tuli ja siinä kuumennetaan kahvipannu —, syövät ja juovat, tarkastelevat taivaanmerkkejä ja loukeiden liehkaisemista. Tuulettomana iltana, kun on aivan "rasvatyven ja plakki", on rannaton meri suurenmoisen kaunis. Hiukan vain häämöittää "Luovonmaata" pohjoisesta sekä Siikajoen Tauvoa koillisesta ja idän alta omaa kotirantaa, mutta muualla on edessä loputon avaruus. Lännen mereen painuu aurinkokin. Kalaa ei näy visahtavankaan, mutta etempänä "maalaijalla" liikuskelee hylje. Evästään etsien sekin uiskentelee äänetönnä pitkin matalikon laitaa. Mutta kun loukeet rupeavat oikein liehkaisemaan kaloja nappien ja huutaen:

"Kaijak, klak-klak-klak, kallaa, kallaa, kallaa!"

kalamiehet ovat mielissään. Sillä loue, iänikuinen kalamies ja merellinen eläjä hamasta syntymästään, tietää kyllä, missä kalat milloinkin liikkuvat. Mitä enemmän kaloja liikkuu, sitä ahkerammin loukeet laklattavat ja lentelevät, syöksähtäen tuon tuostakin veteen, noustakseen heti ylös silakkapahanen saaliinaan. Hyvillään huutelevat miehet veneestä toiseen, ja joku vanha merimies rupeaa laulelemaan, oikeinpa engelskaksi. Sillä "se on sen merkki, että hän näkee kalamerkkiä".

Hyvässä toivossa heittäydytään hetkeksi lepäämään, kuka mistäkin parhaan kolon keksii. Tyynellä ilmalla onkin raittiissa merenilmassa hyvä nukahtaakin, jopa silloinkin, vaikka tuulenhenki leposijaa heiluttaa. Mutta kun kova tuuli käy, niin venettä "rullaa niin ettei saa nukutuksi". Vanhat kalakarhut eivät kyllä siitä säikähdä, mutta jotkut äkkinäiset voivat tulla merikipeiksikin. Niinkuin entinenkin ukko, joka meritaudistaan niin pelästyi, että heitti pois koko kalanpyynnin, manaten:

"En ripota, en rapota, enkä tinkaa kalanhintaa!"

Eihän kaikista pitkätukkaisista maanjusseista ollut Ulkopauhojen yövieraiksi. Siellä kysyttiin vahvasisuksista merentuttua miestä. Mutta vanhassa Raahessa kyllä kykenivät kalamiehiksi yksin vanhat karvarimestaritkin, niinkuin Karlundin äijä, jopa jotkut vaimoihmisetkin. Häckmanska ja Pyhäluotoskakin entisaikaan kävivät ahkerasti kalaretkillä aina Ulkopauhoilla asti,

Aamuyöstä, kun aurinko jo on taivaalla, alkaa verkkojen "koku", eli lähtö "lapolle". Soudetaan juonille ja aletaan vetää verkkoa merestä. Pian saadaan nähdä, että "meresä on verkko eikä kaivosa". Antaahan vanha hyvä Pauha kalaa pojille niinkuin ennen muinoin antoi isillekin. Ämpärikin antaa "niin kauvan kun silakka mätinsä lykkää". Harvoin menee pyytö aivan tyhjään, sillä tavallisesti aina jotakin lähtee. Ja toisinaan on verkko ihan täynnä kaloja. On kuin suuri kaunis hopealankainen matto nousisi syvyydestä, kun verkkoa vedetään ylös, niin että tuhatlukuiset silakat somasti kitisevät telaa vasten. Viisi, kuusi, seitsemän tynnyriä saman veneen verkoista nousee hyvin helposti, nousee useasti neljätoistakin, jopa parikymmentäkin, kun hyvin sattuu. Mutta joskus, kun on ollut oikein tunkokäynti matalikoille, on Pauha antanut samalle venekunnalle kolmekymmentä tynnyriä, vieläpä kerran 35:kin. Silloin on lähtenyt sellainen pietarinmoinen kalanpaljous, että on täytynyt käydä venekin välillä tyhjentämässä. Sillä isoonkin pauhaveneeseen saattaa kerralla lastata vain 18—20 tynnyriä. Tällainen tavaton kalansaalis ei kyllä ole oikein mieluista, sillä niinä vuosina, jolloin meri antaa yltäkyllin, ei maa anna tuotettaan hyvin, kun taas silloin, kun meri on niukkana, maa on anteliaampi.

Sitten saadaan nostaa purjeet puihin ja kääntää kokka kotirantaa kohden. Hyvällä myötäisellä vene juokseekin kuin "sahti", mutta jos nostaa "nokkavastasen", saadaan yrittää luovimalla.

Entiset kalaäijät saivat laskea silakkalasteineen kaupungin laitaan, "silakkarantoihin", joita oli aina viiteen asti. Muuan oli Pikipruukin rannassa, toinen Tulliniemessä, kolmas Läksynrannassa, neljäs Karvarinniemessä ja viides Kirkonlahdessa. Kaikissa kalarannoissa oli ahtimet ja julut, joihin verkot asetettiin kuivamaan. Kalaukkojen laskettua valkamaansa eukot heti riennättivät heille lämmikkeeksi "haalukaista", viinasta ja kahvista sekoitettua mielijuomaa, joka helposti saattoi kylmässä yössä yksinään valvoneen äijän hyvälle tuulelle.

Nykyiset kalamiehet eivät enää laske kaupungin rantaan, vaan ohjaavat joko Iiläisen kalapirteille taikka Mustaan, jossa myös on kalapirtit, aitat ja verkkojulut. Siellä pudistetaan ja poimitaan kalat verkoista, puhdistetaan ja suolataan astioihin ja laitetaan verkot juhlille odottamaan uutta pauharetkeä. Ja liläisessä pistelee nälkäinen kalaukko ensi ateriansa. Heti rantaan päästyään hän lennättää kattilan tulelle ja puhkaisee sen kaloja täyteen; panee merivettä, keittää kuiviin kerran, keittää toisen, vielä vähän kolmattakin. Silloin on kalamiehen kattilassa parasta herkkua, mitä kaukaiselta Pauhalta voi saada.

Mutta aina eivät merenkävijät kalaretkeltään yhtä helposti selviydy kotirantaan. Sattuu äkkiä nousemaan kova myrsky, joka riepottelee ukko rukkia ympäri meren ulapoita, joskus upottaakin heidät veneineen päivineen. Taikka sattuu tulemaan sakea sumu, "meripimeä", niin ettei näe mitään muuta kuin ikuista harmautta. Silloin täytyy koettaa kompassin avulla ohjata oikeaan parhaansa mukaan. Mutta saattaa joskus käydä niinkin hullusti kuin entiselle Pietarilan äijälle, vanhalle merimiehelle, joka oli jo aivan Roskan redille tulossa; siinä hän pyöräyttikin harhaan ja lasketteli pohjoista kohden ohitse uustireimarin ja nuurtireimarin ja päätyi lopulta Tauvon perukkaan. Siellä äijä kuitenkin vain kehuskeli:

— Minä meen aina sinne, mihin aattelen, saati vain värkit kestää!

Hullusti kävi entisaikaan kerran Saloisten kalamiehillekin, Kuljulle ja Juusolan lautamiehelle, jotka meren aavalla myrskyssä kompassittomina harhautuivat niin, etteivät vähääkään tietäneet kurssista, vaan pohjaksuivat viimein Ruotsin rannoille Niin pyörällä ukot olivat, että luulivat olevansa kotivalkamille tulossa ja iloissaan tunnustelivat, kun rantaa lähestyivät:

— Tuoll' on Smitti!… Tuoll' on Letto!… Tuoll' on Riskilänranta!… Nuon Jumala vie meiät ommaan rantaan… Päästään maalle, ostetaan kortteli viinaa ja oikein juuaan.

Hantvärkkärit.

"Hantvärkkäreitä" oli vanhassa Raahessa sellaisia mestareita kuin "kopparslaakari, hattumaakari ja pläkslaakari, karvari, kraatari ja reisplaakari" sekä "kutta-ukko", ynnä monia muitakin yhtä hyviä taitomiehiä. Näitä ulosoppineita mestareita Raahe oli tarvinnut niin kauan kuin se oli rantakankaallaan seisonut. Ensimmäiset hantvärkkärit tulivat kaupunkiin jo kreivi Brahen toimesta. Useat kerrat isällinen kreivi lähetti Ruotsista kaikenlaisia mestareita uudiskaupunkiinsa. Pohjanlahden takaa sitten myöhemminkin seuraavilla sataluvuilla tuli kaupunkiin raahelaisten laivojen painolastina yhä uusia mestareita. Suur-Raahen mestarien suku olikin suureksi osaksi merentakaista lähtöä.

Syrjäisen pikku kaupungin mestaristo ei ollut kovinkaan monimiehinen. Niinpä 1680-luvulla kaupungissa kalkutteli vain pari rautaseppää, puuseppä ja pari tynnyriseppää, kaksi suutaria kiskoi pikilankaa ja kolme kraataria istui jalat ristissä ompelujakkarallaan, kaksi lasimestaria piirteli pieniä ikkunaruutuja, ja sitten oli vielä yksi muurari, pellavakankuri ja hamppuspinnari. Satasen vuotta myöhemmin askaroi Raahessa kymmenen mestaria, kymmenen kisälliä ja viisi oppipoikaa, ja 1800-luvun alkupuolella mainitaan kaupungin kansalaisina olleen lähes kahdeksankymmentä mestaria. Mutta sitten taas 1860-luvun merenkulkija Raahe tuli toimeen 19:llä mestarilla, neljällä mestarinleskellä sekä 19:llä kisällillä ja oppipojalla.

Mutta ennenkuin päästiin korkeasti oppineeksi mestariksi, piti käydä pitkä ja kova koulu. Halpana oppipoikana, "oppinoukkuna", täytyi ponnistella kolme, neljä vuotta, viisikin, jos yritteli vaikkapa kultasepäksi taikka värjäriksi, saaden palkkaa vain pari-, kolmekymmentä markkaa vuodelta ensi alussa, sekä vähäisen vaatteita, sitten viisi-, kuusikymmentä vuodessa. Ruoankin oppipoika sai, mutta piti pistellä pirtissä renkien ja piikojen kanssa, mitä oli sattunut mestarin pöydältä jäämään. Niinpä Halmetojakin sai värjärin oppipoikana ollessaan suurustella renkien kanssa pakarituvassa, kun taas kisälli Silander aterioitsi herroiksi talon sisähuoneissa mestarin, matammin ja talon tyttären seurassa. Eikä saanut oppipoika kahviakaan, vaikka Silanderille annettiin yksi kupillinen silloin, kun talonväkikin joi. Mutta korvilleen oppinoukku helposti sai Silanderilta, ellei osannut tehdä hänen mielikseen. Ja työpäivä oli kova: viidestä asti aamulla häärittiin kahdeksaan saakka illalla, joskus kymmeneenkin, eikä välillä muuta kuin syömässä käväistiin. Jotkut mestarit ryypiskelivät, niin etteivät paljonkaan ehtineet huolia oppipoikiensa tilasta. Seppä Neumankin joi väliin viikkomäärin välittämättä oppilaittensa, Sarkkilan ja Grekulan, opettamisesta, Syömättäkin pojat monesti saivat olla, kun sepän emäntäkin joi, kuljeskeli vain pihalla veisaillen: "Ole sauvan' horjuisa!"

Sitten kun viimeinkin ankara oppiaika oli kärsitty ja kestetty, käyty pyhäkoulussakin tietoja ottamassa, saatiin suorittaa "kisällistykki". Tehtailija Westman Tilviksellä ja Helanderilla "oppinsa läpi suoritettuaan, formeeras ja valoi kirkonkellon" kisällinäytteekseen, ja Halmetoja värjäsi ison kangaskappaleen mörkinsiniseksi niin hyvästi, ettei se vähääkään luovuttanut väriänsä, vaikka "raastuvasa" monta "rootmannia" ja mestaria sitä hankasi, kasteli nenäliinansa ja taas hankasi.

Silloin oli halvasta oppinoukusta tullut arvonsa tunteva kisälli, jota outo jo olisi luullut melkeinpä herraksi. Ja olikin hän ainakin sellainen herra, että sai astua talon herrasväen pöytään, sai kupin kahviakin ja sai vuorostaan ottaa korvista oppipoikaa. Kisällikirjoineen juoksi äskeinen oppipoika pappilaan merkityttämään uuden arvonimensä kirkonkirjoihin. Monet kisällit silloin muuttivat entisen maalaisen nimensä komeammaksi. Niinpä tuli revonlahtelaisesta kellosepän kisällistä, Lungin Eerasta, Lundqvist, Kaarakaisesta Karlund, Puskalasta Puskelin ja Hailuotolaisesta Virvestä Vikander. Kirkkoherra kehoitti Halmetojan Jaakoakin muuttamaan nimensä "Halmeeniksi", että "niinhän ne muutkin kisällit tekevät… eikä se maksa kuin markan". Mutta Halmetoja muutti nimensä vain Haloseksi ja kelpasi semmoisenakin istumaan Silanderin rinnalle samaan pöytään mestarin ja tyttären kanssa.

Monelle kisällille alkoivat sitten ankarat vaellusvuodet, jolloin piti kulkea ympäri maailmaa mestarista mestariin ja pappilasta pappilaan tehden silloin tällöin päivän työtä ja juoden kaksi, kolme ja neljäkin. Mikäs oli hätänä kulkiessa. Joka pappilassa oli varattuna ilmainen ateria ja yösija, ja jokaisen mestarin piti antaa ruokavero, vieläpä ryyppyrahaakin, ellei ollut työtä varattuna. Monet kisällit pitivät erittäin ansiollisena ja "oppia lisäävänä" käyntiä Pietarissa saksalaisten tahi suomalaisten mestarien työpajoissa. Mutta kauan eivät Raahen raittiissa merituulessa liikkuneet sällit Pietarissa viihtyneet, sillä oikean ihmisen oli vaikeata "siellä hajusa" pysyä terveenä. Paavonperän Akselikin meni aivan keltaiseksi, vaikkei ollut Pietarin suutarinpajoissa sen kauempaa kuin syyskuusta kesäkuuhun. Etelä-Suomen ja Ruotsinkin kisällit myös monta kertaa kulkeutuivat Raaheen, jotkut viipyen vain yöseudun pappilan hoidossa ja sitten taas lähtien taivaltamaan loputonta maailman raittia.

Kun kisällit olivat aikansa tehneet työtä mestarien pajoissa ja saaneet palkkaa parikin markkaa päivältä, saattoivat he pyrkiä mestareiksi. Silloin taas piti suorittaa taidon ja opin näyte, "mestarstykki", jotta sai mestarin "betyygit". Satulasepän esim. piti tehdä hyvät silat, suutarinsällin naskata komeat "mustankengänsaappaat", ja kerrotaan, että joku puusepän kisälli olisi määrätty höyläämään vain kahdeksakanttinen puupalanen, "joka onkin vaikea tehtävä, niin että se on oikein kaikinpuolin kantillinen ja justihin". Sitten vasta oli kelvollinen mestariksi ja sai pystyttää oman liikkeen, jos vain kaupungin muut mestarit sallivat. Sillä kaupunkien mestareilla oli entiseen aikaan niin kova valta, ettei kaupunkiin saanut tulla liian monta mestaria. Sitten kun uusi mestari oli vannonut "porjarivalan" — sillä kaupungin porvariksi ei kelvannut, ellei tehnyt "porjarivalaa" — hän pääsi kunnianarvoisten porvarien joukkoon, joilla oli oma penkkinsäkin kirkossa. Ja sinne omalle sijalleen sitten arvokkaina astuttiin. Hyvin tunsivatkin monet mestarit arvonsa, ja varsinkin mestarien hyvät matammit olivat arvostaan arkoja. Niinpä nikkarimestari Alinin ja suutarimestari Vidgrenin eukot hätäisinä kehoittelivat katua lakaisevaa seppämestari Sarkkilan emäntää:

— Menkää, menkää pois kaulta! Pillaatta koko hantvärkkärien rangin.

Vileniuksen, kirjansitojan, emäntä taas juovuspäissään huuteli naapurimökkien eukoille:

— Me sitä ollaankin porjesmanneja!

Monesti otti koville ennenkuin pääsi mestariksi ja "porjesmanniksi". Niinkuin Sirviöllekin, johon kerran iski kunnianhimo, niin että hän tahtoi vannoa porjarivalan ja ruveta vaikka nokiseksi sepäksi, kunhan vain pääsisi mestariksi. Kutsuttiin seppä Sarkkila arvostelemaan, ja hän määräsi mestari kokelaan raudoittamaan keesit. Mutta miehen täytyi sanoa, ettei hän osaa, kun ei ole tehnyt sepäntyötä.

— Mitä työtä sinä sitten olet tehnyt? raatihuone kysyi.

— Kraatari olen, Sirviö sanoi.

— Tee sitten kraatarintyö! käskettiin.

Kutsuttiin kraatari Majblom arvostelemaan, ja Majblom määräsi tehtäväksi housut, ja ne piti tehdä vielä kraatarin nähden. Sirviö valmisteli mestarihousujaan Majblomin luona, mutta ne eivät tahtoneet syntyä. Piti pyytää Majblomia auttamaan, ja Majblom auttoi sillä välipuheella, että Sirviö joka kerta, kun Majblom haluaa, tarjoaa hänelle ryypyn. Useasti sitten sattuikin Majblom menemään kapakkaan, kun siellä Sirviö jo istui. Majblom tilasi heti ryypyn, mutta kun Sirviö ei aikonut sitä maksaa, kraatari vain sanoi: "Entäs ne housut?" Ja Sirviö heitti heti kolme kopeekkaa, minkä ryyppy maksoi.

* * * * *

Arvokkaimpana mestarina vanhan Raahen hantvärkkärien joukossa asteli kultaseppä Karl Abraham Hårdh, pikkuinen mutta paksu mies, raatimies sekä Durchmanin patruunin vävy. Kirkkokadulla vastapäätä Montinia mestari asui, ja kulta sekä hopea vain välkähteli hänen työpajassaan, kun siellä kisällit häärivät valaen ja valssaten kaikenlaisia ihania esineitä. Mutta monet kultasepän kisällit, vaikka olivatkin hyviä työmiehiä, olivat sellaisia remumiehiä, että usein maanantainkin menettivät samassa humussa pyhän kanssa. Niinkuin Karellikin, joka yhdessä Holmqvistin kisällin, Brunellin, kanssa hurjasteli, niin että kaupungin tytötkin monesti epätietoisina arvuuttelivat:

"Kumpi on parempi: Brunelli vai Karelli?"

Rikkaana miehenä kultaseppä Hårdh omisti Pyyn talon Savolahden kylässä, elätti siellä karjaa ja sellaisia palkollisia, jotka eivät muille kelvanneet, sekä vanhaa hevoskaakkia, jolla ajeli kultakaluineen Kalajoen ja Oulun markkinoilla.

Mutta halvan vasken ja kuparin kimpussa askaroivat valurit ja "kopparslaakarit". Vanhana kupariseppänä askarteli Anders Gustaf Söderberg, huonosti suomea puhuva pikku käpsä. Hän asui Aitakadun varrella, ja talon portilla killui mestarin merkkinä kaksikorvainen kuparikattila. Mutta oikea metallitaituri, kuparin ja messingin muokkailija ja vasken valaja oli Efraim Tilvis, joka oli kotoisin Kalajoelta ja siellä saanut oppinsakin Vedenojan suuressa valurin ja metallisepän liikkeessä. Kalajoki olikin ennen sellainen paikka, jossa valmistettiin melkein vaikka mitä. Siellä Merenojallakin valettiin kirkonkelloja sekä kynttiläkruunuja, samoin Vedenojalla ja sitten Friiseillä. Kalajoelle pohjustuikin sitten koko Pohjois-Suomen messinki- ja valuteollisuus. Siellä Oulun entinen valtavaluri Helanderkin oli saanut oppinsa. Tilvis oli taas aikoinaan Raahen suurin metallimestari. Hän valoi ja takeli laivoihin kaikki messinkinaulat, saranat ja lukot, valoi kirkkoihin kynttiläkruunut ja -jalat, valoipa kerran kirkonkellonkin Nivalaan. Siellä kyllä ei kellosta huolittu, kun sen kantimeen oli valettaessa jäänyt pikku horkko. Kello joutui sitten kuudesta ruplasta Kalajoen Pahikkalaan ja viimein Lumijoen kellotapuliin.

Tilviksen oppilaana sekä sitten myöskin Oulun Helanderin oppipoikana oli Raahen nykyinen suurvaluri ja metallitaituri, Adolf Fredrik Westman, joka on pitänyt kunnossa kalajokisten ja Tilviksen työmaata, valaen kirkonkellojakin sekä rakennellen kirkkoihin kynttiläkruunuja. Entisiä valureita oli myöskin Jaako Puskelin, entinen Puskala, joka ensin puuseppänä teki laivan "plokeja", mutta sitten rupesi valamaan messingistä laivantarpeita, kulkusia, kynttiläjalkoja ja mitä hyvänsä,

Raahessa oli niinkuin ainakin kaikenlaisia kellojen korjailijoita ja ronkaajia, mutta päämestari asui Saloisissa. Siellä Saloisten kirkonkylän Hiitolassa eli kuulu "Hiitolan mestari", vanha Matti Ek, joka piti huolen Raahenkin aikatauluista. Ekin sanotaan käyneen itse suuren Könnin opin Ilmajoella, ja sen mukainen oli miehen taitokin. Raahen vanhan raatihuoneen kellolle, joka oli joutunut romukasaan, mestari antoi käymälahjat, niin että kello voitiin kohottaa kirkontorniin, ja Fredrik Soveliuksen komean talon otsikkoon ukko rakensi ison kellon, jonka toinen taulu näytti aikaa ulos kadulle, toinen sisään talon väelle. Seinäkelloja Ek teki monenlaisia, sellaisiakin, jotka näyttivät, paitsi tavallisia näyttämissään, myöskin viikon ja kuukauden päivät, vieläpä "kuun nousun ja kierron taivaalla ja koko kalenterin". Mutta kaikkein merkillisimmän kellon Hiitolan mestari rakensi omaan kotiinsa. Ekin talo oli ihan maantien vieressä, ja talon tienpuoliselle seinälle ukko asetti suuren kellotaulun, joka näytti aikaa maantien kävijöille. Mutta kellotaulussa oli ruma ihmisennaama, joka vääristeli suutansa ja muljautteli silmiään kahta puolta niin hirveästi, että hevosetkin säikkyivät. Mutta kun sitten mestarille syntyi lapsi, joka alkoi samalla tavalla muljautella silmiään, ukko itsekin säikähti ja kiireesti hävitti koko kellovärkin.

Iso mies, vanhana jo kumara oli Hiitolan ukko, ja liikkuessaan hän asteli aina allapäin kuin jotakin mietiskellen. Sanottiin äijää näkijäksikin, joka saattoi nähdä näkymättömiä. Joskus oli kuultu hänen myllynvarpaassa puhuttelevan tyhjää, ja kerran taas äijä oli nähnyt suuren lauman "tyhjää olua", ja sanonut muutamalle renulle: "Misähän sinäkin olet ollut yötä?" Renu oli vastannut: "Tyypäkin Yrjön korvasa, jotta olisin saanut sen akkasa kansa riitelöön, mutta en saanut".

Hiitolan mestarin poika, Salomon Ek, oli taitava kellomestari hänkin, ja asui ensin Saloisissa taloa hoitaen, mutta hävisi maaltaan ja oli sitten Raahessa kelloseppänä sekä viimein Oulussa. Salomon Ek oli kovin komeanluontoinen, ajeli mahtavilla keeseillä hansikkaat kädessä, eikä ollut näkevinäänkään pikku olioita. Teetti hän kerran kirkkorekeäkin, sellaista, jolla isäntämiehet ajelevat, ja kysyi neuvoa isäukoltaan, kuinka kallelleen pitäisi panna reenperä. Ukko vastasi:

— Pane niin kallelleen, kuinka lujalla luulet maalla olevas!

Läkkisepät, "pläkslaakarit", halvan läkkilevyn taivuttelijat, olivat jo paljon pikkuisempia mestareita kuin kuparisepät. Vanhoja läkkiseppiä oli "Telliini", Johan Petter Delin, nahkurinpoika ja entinen ruotuväen aliupseeri. Brahenkadulla Katinhännässä ukko asui tehden hyviä läkkiastioita, tinaten kahvipannuja ja laiva-astioita. Vielä vanhanakin läkkiseppä oli nopsaliikkeinen, kuten ainakin koulattu sotamies; ukon pääkin pyörähteli sukkelasti kuin kissäpökön nuppi. Toinenkin läkkiseppä asui Brahenkadun pohjoispäässä, "östbergska", entisen läkkisepän ja vahtimestarin Petter Östbergin leski, Greta Östberg. Ikivanhassa Östbergin porttitalossa eukko eli ja korjaili peltiastioita sekä laitteli uusia, tinaili kupariastioita ja kahvipannuja.

Omaa joukkoaan olivat "mustat sepät", nokiset raudan takojat, joita vanha Raahe tarvitsi useampia, lukuun ottamatta yhtä nokisia laivaseppiä. Aikaisimpia mustia seppiä oli "Lintin Fluitumi", Frans Benjamin Lind, Kalajoelta tullut rautio, jolla oli paja ensin Läksyn rannassa, sitten Kirkkokadulla ja viimein olutpanimon luona. Joka paikasta ukko häädettiin pois, kun hän alituisesti joi, elämöi ja sai sakkoja ja juuri sen verran takoi — varsinkin lukkoja teki ukko mainioita —, että pysyi ryyppyrahoissa. "Missis so!" Fluitumi vain sanoi, kun työ tuli valmiiksi, heitti sen teettäjälle, pisti rahat taskuunsa ja lähti kapakkaan. Pitkä vanha verkatakki oli ukolla aina yllään, sama pajassa ja sama pyhänäkin kapakassa.

Samanaikaisia pajapeikkoja oli seppämestari Petter Neaman, "Nöömanni", joka paukutti Brahenkadun ja Saaristokadun kulmassa, ja kerran menetti oppipoikansa, Sarkkilan ja Grekulan. Samassa Neumanin pajassa joutui sitten myöhemmin mestariseppänä kalkuttelemaan sama Juho Sarkkila, joka aikoinaan oli kaupungin parhaita rautamiehiä. Täällä oli Sarkkila oppinoukkuna ollessaan takonut kruununmakasiinin seinään ison rautaisen vuosiluvun 1853, ja täällä hän nyt taas vuorostaan kasvatti uutta sepänpolvea. Monissa miehin työskenneltiin isossa pajassa, kahdessa ahjossa kuumennettiin rautaa ja kaksilla palkeilla puhallettiin. Puukengissä ja nahkaisissa esiliinoissa mustat sepät häärivät pajassa ja talvisin tallustelivat työhuoneestaan asuntoon nokisen polun, Oppipoikina oli sellaisia miehiä kuin Pyhtis-Petteri, suuri "konnailija", sekä kisälleinä Savosta tullut Kekäläinen, joka virsikanteleellaan soitteli ja veisaili: "Minun mielen, minun mielen tekee taivaaseen". Askarteli pajassa kerran saksalainenkin sälli, joka ei kyllä ymmärtänyt, milloin piti moukaria käytellä kovasti, milloin kevyesti, mutta osasi sen sijaan ottaa hampaasta matoja pois ja parantaa pakotuksen. Mestarilleenkin sälli opetti tämän taitonsa. Sarkkilan mestari oli ison "tirkka"-kokoelman valantehnyt hoitaja, joka aina tarvittaessa kävi kojeillaan vikaantuneita lukkoja aukaisemassa.

Raahen rautioita oli vielä taitava Anders Viklund, sitten Juho Kemppainen, hevoskenkien ja ajokalujen takoja, vieläpä Jeremias Sirviökin, joka lopultakin joutui sepän ammattia hoitamaan, vaikka kraatariksi yrittelikin.

Silloin kun muut sepät häärivät aseineen raudan ja muiden metallien kimpussa, puusepät jystivät teräkaluineen koivua ja petäjää, ahkeroiden raahelaisille huonekaluja sekä muita puuesineitä. Heikki Puskala, Jaako Puskelinin veli, oli ennen kulkenut merillä ja ruorirattaan sarvissa seisten ohjannut laivaa. Mutta sitten ukko asettui Nätterporiin Härkätorin laitaan ja tarttui höylänsarviin, ruveten niitä ohjailemaan. Sorvitalttaakin ukko ohjaili kuin paras mestari. Pystyivät Puskalan työkalut lasiinkin, ja aikoinaan hän oli ainoa mies, joka saattoi raahelaisille leikata akkunalasia. Matti Alin ja Jaako Aholin olivat myös puun mestareita; Aholin samoin kuin Puskalakin moninkertainen mestari: nikkari, lasimestari, sorvari. Vielä etelästä tullut Karl Gustaf Walleniuskin, joka asui Läksyn vieressä Saaristokadulla, oli mestari puusepän ammatissa, vaikka toimikin tullimiehenä, ollen "tullisluupisa uppsyningsmannina".

Puuta pitelivät tynnyrisepätkin rakennellen Raahen porvareille pikitynnyreitä, laivanomistajille vesitynnyreitä sekä viinaporvareille 4—6 kannun vetoisia nassakoita, joilla saattoi kuljettaa viinaa Kalajoen, Kuopion ja Kajaanin markkinoille. Vanha Johan Burman, entinen Lahdenperän poika, joka Saloisten Mutalasta tuli tervaherra Sjulinille rengiksi ja sai isännältään uuden nimen, oli entisaikaan sekä pikikokkina että tynnyriseppänä. Samoin taas ukon poika, Kalle Burman, pani kokoon kaikenlaisia astioita ja tynnyreitä. Laivavarvin työpirteissä Burman teki isoja vesitynnyreitä, ja kotona taas puhdetöinään askaroi kappalepalkalla ämpäreitä ja muita pieniä astioita. Möllerin viinapolttimolle ukko teki tammesta 400—500 kannun tynnyreitä, joita kaksin miehin piti "puomata" kokoon. Tynnyreitä rakenteli Ojalinin Mattikin, joka oli tullut Kalajoelta ja asusteli Puusepänkadulla, ja vanha pikikokki, Matti Heiskari, talvisin iski kokoon 70—80 pikitynnyriä.

Mutta "reipslaakari" eli "reippo" kehräili vain hamppukuontaloa pitäen työpajanaan syrjäistä Reiponkatua. Vanhoina aikoina olivat Raahen reippoina kehräilleet vanhat Läksyn äijät, Johan Läksy ja sen poika Johan, jotka olivat vanhaa Läx-nimistä Ruotsista tullutta sukua, köydenvääntäjiä, kalanpyytäjiä. Viimeisiä Raahen köysimestareita oli Johan Petter Vestberg, joka asui Reiponkadulla, alussa samassa talossa, mihin sitten muutti Lybeckerin köyhäinkoulu. Vestbergillä oli Härkätorilla suuri lautamakasiini, missä vanhat merimiehet laulellen väänsivät "rukkia", joka kehräsi köyden säiettä, "kaarnia". Mutta äijä itse, Häckmanin Matti apumiehenään, asteli takaperin pitkin Reiponkatua repien vyötäröllään olevasta hamppukuontalosta yhä uusia rohtimia pitkään, yhä pitenevään punontaiseensa. Kun hamput loppuivat kuontalosta, ukko huusi apumiehilleen; "Hemtta meera hamppa!" Ja miehet, ollen muka huonosti kuulevinaan, joskus juoksuttivat ukolle halon. Toisinaan taas miehet vain kieputtivat rukkia, vaikka mestari tapansa mukaan jalkaa heilauttaen antoi pysähtymismerkin. Silloin äijä vihoissaan karjui:

— Ja kun minä vippata jalkka, eikö te näe!

Sadoin sylin köysimestari kehräsi säiettänsä, ja kadulla oli aina vähän matkan päässä "krenkkuja", joiden varassa punontainen kieri. Poikavarsat olivat usein koko joukolla seuraamassa kehräämistä, ja äijää härnätäkseen he juoksentelivat edestakaisin nuoran alatse. Mutta väliin äijä suuttui ja löysäsi säiettään, niin että se kiertyen tarttui pojan pitkään tukkaan. Eikä parkuva pahantekijä päässyt irti, ennenkuin oli tukka leikattu pois. Mutta kun köyttä "lyötiin yhteen", täytyi kuusi miestä olla rukkia vääntämässä. Raskas kivireki piti köyttä suorana ja reen keulassa "leekari" pyöri ympäri sitä mukaa kuin köysi kiertyi, niin ettei köyteen tullut liikoja "töörnejä". Katumitoin Vestberg kehräsi monenlaisia köysiä ja nuoria sekä raahelaisten laivojen tarpeiksi että maakunnan käytettäväksi.

Maalarimestarit antoivat värin koko kaupungille, toiset huolehtien huonekaluista ja talon sisuspuolesta, toiset taas antaen näköä ulkopinnalle, jotkut uskaltaen astua kirkkoakin kaunistamaan.

Vanhimpia maalarimestareita oli Karl Stadig, iso ruskeapartainen "Stade"-ukko, joka asui Aitakadulla. Mestari Stadig "hyvin piti itteään herrana", koska parhaina päivinään oli ollut "Ruottin kuninkaan hovimaalarina". Maalari oli sanoissaan kovin "konnanvärkkinen". Kun ukkoa tervehtien sanoi: "Päivää!" äijä ärähti; "Tietää sen muutki!" Mutta vasta, kun sanoi: "Hyvää päivää!" ukko vastasi tervehdykseen. Kirkkojakin Stadig oli maalannut, mutta oli kerran pudonnut kirkon katosta ja loukannut päänsä, niin että se oli toisinaan hiukan vialla. Silloin ukko helposti lähti karkumatkalle, päästen kerrankin niin pitkälle, että löydettiin vasta Limingan niityltä heinäladosta. Siellä mestari heinäsudilla huiteli ladonkattoa, sanoen maalaavansa kuninkaan kirkkoa. Mutta kun äijä oli ryypyissään, ei hän kyllä yrittänyt karkumatkalle, vaan päinvastoin reuhasi kotona ja ajoi pienen Brita-muorinsa kankaalle.

Mutta oikea monitaituri oli Petter Holmqvist, jota mainittiin milloin "Pensseli-Pekaksi" ja "Sika-Pekaksi", milloin "Homppa-Pekaksi", aina asian mukaan. Holmqvist oli Ruotsista tullut, pitkä, musta ja synkännäköinen mies, asui Aitakadun ja Mentzerinkadun kulmassa, missä oli ennen häntä asunut Jonas Holmstén, maalari hänkin. Maalarinliikkeensä ohella oli ukolla sepän- ja valurinpajakin, jossa taottiin rautaa ja valettiin vaskea. Brunellkin oli siellä kisällinä, väliin sorvaillen ja laulellen, väliin taas heittäen kaikki ja lähtien juomaan ja laulelemaan. Holmqvistilla oli vielä monta muutakin hommaa; pihamaalla häkeissä maalari elätti sikoja, joita omalla pienellä kaljaasillaan lähetti Ruotsiin. Kasvattipa mestari kissojakin, nylki nahat pois ja myi Ruotsiin. Katujen kulmatalossa asuikin toisinaan parikymmentä puolivilliä kissaa, niin että niitä vilahteli joka nurkassa, ja väliin kuului sieltä hirveä rähäkkä, kun kissat panivat toimeen joukkotappelun. Kissoilla oli omat somat nimensäkin, niinkuin "Killiina", "Pappili", "Mammili", "Pissili" ja "Kakkili". Mutta komein, koppelonkarvainen kissa oli "Herr-Pookeli", ja se osasi tehdä konstejakin: kannella hampaissaan pullonkorkkeja taikka heitellä niitä käpälillään ylös. Huvitettuina juopottelijat heittelivät korkkeja "Herr-Pookelille", sillä kaiken lisäksi ukko piti talossaan ryyppykauppaa. "Viimeisen pennin kapakaksi" sanottiin Homppa-Pekan viinapuotia, sillä siellä sai vaikka viimeisellä viispennisellään pikku ryypyn. Siellä maalaisetkin kaupungista poistuessaan pistäysivät ottamassa matkaryypyn, ennenkuin lähtivät ajamaan peltojen poikki metsiä kohden, ja lauantaisin laivatöistä palaavat miehet istuskelivat Pekan kapakassa pitkät tunnit ryyppyjä nakellen.

Maalari-Pekka oli naimaton mies, joka kuolinvuoteellaan testamenttasi talonsa ja kaiken omaisuutensa lastenkotia varten, vaikka olikin niin jumalaton, että terveinä päivinään sylki ja kirosi pappia, kun se kävi hänelle puhumassa sielun asiasta. Mutta sitten kun Pekka kuoli, hän kuolikin niin että akkunat ja seinät tärähtivät. Sanotaanpa, että mestari vielä kuolemansa jälkeen kävi katsastelemassa taloaan, jossa Brunell oli laulellen sorvaillut ja laivantimperit pyhäöisin hoilottaneet ja koppelonkirjainen Herr-Pookeli tehnyt temppujaan. Polton muorikin oli nähnyt ja kuullut, kun ukko turkit päällä ja naulakantaiset nahkakalossit jaloissa oli astua karskutellut katua. Mutta oli se kadonnut, kun muori oli pyörähtänyt ympäri, iskenyt jalkansa katuun ja sanonut:

— Mitä kuolleella on elävitten kanssa tekemistä? Mene sinne, mistä olet tullutkin ja anna eläville rauha!

Tämä tapahtui uudenvuoden yönä, ja heti päivällä pidettiin lastenkodissa rukoushetki. Siitä alkaen sanotaan Maalari-Petterin lahjoittamassa lastenkodissa joka uutenavuotena pidetyn rukoukset.

Muuan vanha maalari, Långmanin Heikki, entinen merimies, asui Reiponkadun loppupäässä. Heikki oli vain vaatimaton vesimaalari, joka siveli kaupungin aitoja sekä seiniä punamaalilla tahi keltaisella. Sai ukko kerran ylhäisenkin maalaustyön. Kopellettiin renkkuhäkkyrä, ja taljoilla hissattiin Heikki maalitörppöineen siinä ylös kirkontorniin ja "suittilla" kieritettiin tornin ympäritse. Siellä taivaan ja maan välillä vanha merimies veteli vanhan kirkontornin keltaiseksi, heiluen häkkyröineen, niin että maan päällisiä vaeltajia oikein hirvitti.

Mutta oikea mestarimaalari oli Raahessa 1870—80-luvuilla elänyt Johan Elfbrandt, jonka rinnalle ei moni pystynyt sutia heiluttamaan. Elfbrandt maalasi seinätaulujakin, jopa kerran innoissaan vetäisi Saloisten pappilan mamsellin kamarin lattialle myrskyssä vaahtoavan meren, jossa syvän siniviheriät aallonpohjat, sinertävät vesivyöryt ja valkeat vaahtoiset harjat pelottavina myllersivät. Iloissaan värimestarikin katseli tuotettaan ja kehui:

— Joo, tämä on vasta lattia… tällaista lattiaa ei olekaan muualla!

Ja hyvä se olikin. Vanha merikapteenikin katseli sitä ja arveli:

— On hyvä, ettei mamselli ole ollut merellä… tulisi muuten pian merikipeäksi.

Muurarit ahersivat saven ja kiven kanssa ja panivat pystyyn tulisijoja. Entiseen aikaan asui Pohjoistullin portilla muurarimestari Johan Palin, jättäen jälkeensä asumaan "Palliinin mamsellit" ja suuren valehtelijan Johan Palinin, joka väliin narrasi koko kaupunkia, juoksuttaen porvareita milloin Tauvoon katsomaan muka outoa ulkomaalaista, milloin kalarantaan ostamaan olemattomia kaloja, taikka taas uskotellen eukoille, että suuri valehtelija Palin on kuollut.

Nahkurit, karvarimestarit, olivat monien muiden mestarien rinnalla jo aika suuria herroja, — kolme karvaria liikennöitsi esim. 1852 3,612 ruplan arvosta —, vaikka heidän tärkeimpänä työnään olikin parkkiammeiden sekoitteleminen. Ainakin vanha mestari Johan Lövenmark oli niin arvossa pidetty porvari, että kelpasi istumaan raatimiehenkin tuolilla. Lövenmark asui Brahenkadulla, ja vanhan raatimiehen kuoleman jälkeen mestaroi samassa paikassa Kokkolasta 1854 tullut Johan Julius Lövenmark, joka kahden poikansa, Jullen ja Kallen kanssa hoiteli parkkiammeitaan. Valmiita tuotteitaan mestari lähetti maakunnan markkinoille. Anna-Stiina Vitolinkin kävi Björnerin ukon kanssa monet kerrat Lövenmarkin nahkakuormia rahtaamassa ja myymässä Kalajoen markkinoilla. Ja uusia nahkoja muokattiin ahkerasti suuressa työpajassa. Mutta kadun varrella isäntäväen huoneissa kissa kuljeskeli lattialla maristen:

— Ingen ordning… ingen ordning…[24]

Vanhoja Raahen karvareita oli myöskin Karl Stenman, Ruotsin Skellefteåsta 1854 tullut mestari, joka asui Pohjantullissa Palmien naapurina. Stenman oli varakas, jopa hieno herrasmies, joka kisälleillä teetti kaiken työn, itse vain kävellen herrana kaupungin Rantakadulla muiden suurien herrojen kanssa. Samanaikaisia mestareita oli vanhalla Lövenmarkilla oppinsa käynyt nahkuri Matti Karlund, entisen Savosta tulleen Kaarakaisen jälkeläisiä. Rantakadun pohjoispään viimeisessä talossa ukko hoiteli parkkiammeitaan, mutta heitti vanhana miehenä pois koko nahkurintyön ja rupesi kalamieheksi. Pielisestä tullut pikkuinen karvariukko, Heikki Korholin, työskenteli Kirkkokadun varrella, ja ukon portinpielessä riekkasi oppaana rautapellistä leikattu vasikannahka. Korholin toimi myöskin kirkonisäntänä ja oli muutenkin niin erinomainen mies, että raahelaiset sanoivat:

— Miten sitten tullaan toimeen, kun Korholin kuolee?

Samat nahat, joita karvarimestarit muokkailivat, joutuivat sitten vuorostaan suutarien puukon, vasaran ja naskalin käsiteltäviksi. Suutareita olikin pikku kaupungissa useita, toiset oikeita suutarimestareita, toiset vain "töllöskenkäin" tekijöitä.

Vanhimpia suutareita oli Petter Sipelius, samannimisen suutarinkisällin poika. Brahenkadun varrella suutari-Petteri naskaili kenkiä ja eleli sisarineen ja sisarenlapsineen. Ja täältä, vanhasta Sipeliusten talosta, tämän vanhan alkuasukassuvun viimeiset jäsenet häipyivät maailmaan, muuan kadoten merimiehenä ulkomaille, muuan "vähätietoisena Sipin-Alluna" astellen kaupungin katuja. Toisella puolella katua, vastapäätä Sipeliusta, asui toinen vanha suutari, Johan Carlborg, Vastakkain siinä mestarit punoivat pikilankaa, ja kolmantena naapurina oli mainittava seppä Neuman. Carlborgin mestari joutui vanhoilla päivillään halvattuna makaamaan vuoteessa. Siinä ukko synkästi kiroili kovaa kohtaloaan, mutta puolikuuro mummu vain hellästi kyseli: "Mitä se pappani sanoo?" Huonosti menivät halvatun suutarin ansiotyöt samoin kuin Neuman-sepän pajatyötkin. Niinpä raahelainen saikin aihetta sanoa:

"Kauan on Kaalpori kallellaan, ennenkuin kaatuu. Mutta kun Nöömanni kaatuu, niin se panee kopsis-kopsis".

Toisessa päässä kaupunkia, Härkätorin laidassa, istui suutari Georg Haggren, vanhan polven mestareita hänkin, pitkässä mustassa takissa ja nahkakalosseissa kulkeva hieno herra. Kenkäseppiä olivat myöskin Lohtajalta tullut Johan Vidgren ja Adolf Måhlberg sekä vielä Niilo Pecklin, vanha merimies, joka asui kirkon takana Cortenkadulla. Mustankengän mestari oli Johan August Virpikin, kapteeni Virven veli, Hailuodosta tulleen työmiehen ja kalastajan Erkki Virven poika, joka muutti nimensä Vikanderiksi. Vikander-suutari asui Mentzerinkadulla, Sovionperän pohjoislaidalla, hoidellen tuulimyllyään, kalanpyydyksiään ja poikaparveaan. Oli suutari ollut lukkarinopissakin ja monesti esiintyi kirkossa lukkarin apumiehenä veisaamassa. Mestari oli tavattoman iso mies ja niinpä laskikin lehteriltä semmoisen äänen, jotta kyllä kuului.

Mutta Heikki Planet oli vain töllöskenkäin tekijä, vaikka olikin suutarin poika, vanhan Planetin Heikin, joka oli eukkonsa kuollessa sanonut vain: "sut!" niin että siitä saatiin sanantapa: "Sut, sannoo Planneeti, kun akka kuoli". Nuorempi Planetin suutari asua tuhraili yksisilmäisenä ukkona milloin missäkin saunassa, paikkaili kenkirajoja, osteli vanhoja kenkiä tehden niistä myyntitavaraa, joskus tehden matkoja maallekin kenkiä ja siloja korjailemaan. Kellojakin Heikki korjaili ja vaihetteli, tiiraili silmäpuolellaan kelloon ja kehui: "Kyllä nyt käy ja ploosaa!" Siitä sanottiin ukkoa "Planneetin Ploosariksi". Oli saunaukolla oppipoikakin, Poran Pekka Pattijoelta, pikkuinen kehveli, jonka sanottiin olevan oikeinpa suuren sotaherran "Klingsporan" jälkeläinen. Hyvässä sovinnossa saunakyöpelit askaroivat, yksisilmäinen suutarinpoika ja hassahtava sotaherran jälkeläinen. Mutta vähäväkisen kansan läntistyneet kenkirajat saivat nokisessa saunassa uuden muodon ja kelvottomienkin kellojen uurvärkki alkoi taas komeasti käydä ja ploosata.

Samoin kuin suutarit istuivat "satulamaakaritkin" jakkaralla repien karvarimestarien käsialoja. Tällaisiakin mestareita pieni Raahe tarvitsi. Entisiä satulaseppiä oli Johan Petter Prockman, joka sitten heitti vanhat tapansa pois ja rupesi tervaherraksi. Yhtä vanhoja taitomiehiä oli Nils Berghkin, ollen vanhan satulasepän, Jakob Berghin, poikana ammattimies jo syntyperältäänkin. Bergh asui Reiponkadulla nurkitusten pappilan kanssa. Satulasepän emäntänä oli Kaarakaisen Anna-Liisa, iso komea naisihminen niinkuin ainakin, sillä kaikki Kaarakaiset olivat komeansuurta kansaa.

Tarvitsi Raahe jonkun kirjansitojankin, joka piti huolta, että kaupunkilaisten kirjat pysyivät kansissa. Reiponkadulla Pohjantullin puolessa asui Jakob Sundström, joka samalla myyskenteli hengellistä kirjallisuutta, ja saman kadun varrella entisaikaan eli toinenkin kirjansitoja, Jonas Vesterlund, jonka leski sitten rupesi vehnäleipuriksi. Vileniuskin kansitti kirjoja, ja aikoinaan muuan vanhoja Sipeliuksia toimi kirjansitojana.

"Kankureina" toimivat naiset. Monessa pienessä pirtissä paukkuivat kangaspuut, pirtin emäntä istui puissa ja pikku tyttäret kiersivät käämejä, sillä aikaa kuin isä purjehti maailmanmerillä. Sellaisia vanhoja kankureita oli Pyhäniemen Priita, samoin Pariinin Liisa ja Tihiläiskä. Varsinkin Partinin Liisa oli ahkera ja taitava kankuri, joka kutoi kaikenlaisia kankaita, mitä vain raahelaiset tarvitsivat, sekä akkunaverhoja että pukukankaita. Kymmenen penniä, viisitoista, parikymmentä penniä eukot saivat palkkaa kyynärän kutomisesta.

Värienmestareita olivat "färjärimestarit", jotka kutojaeukoille värjäsivät lankoja taikka taas valmiita kankaita painoivat värillisiksi, vieläpä vanuttivat maalaissarkaakin. Vanhaan aikaan, jolloin emännät eivät osanneet vaikeata värjäämisen taitoa, eikä vielä tiedettykään halvoista lappuväreistä, oli värjärin virka arvokas ja tuottava virka sekä viran hoitaja suuri ja varakas herra, joka kyllä, vaikka kädet toisinaan olivatkin siniset, kehtasi astua isojenkin herrojen rinnalle. Pieni Raahekin jaksoi antaa täyden ylöspidon usealle värimestarille. Niinpä esim. 1852 asui Raahessa neljä värjäriä, joiden liikevaihto nousi yhteensä 11,622 ruplaan.

Jo toistasataa vuotta takaperin eli Brahenkadulla, nahkuri Lövenmarkin lähimailla, vanha värjärimestari Johan Olnborg, joka mistä lienee tullut entisen suutarinlesken Vijkbladin vävyksi. Ukko Olnborg kuoli, ja hänen jälkeensä eli talossa perikunta, leski, poika ja tytär. Poika, perämies Johan Ollenborg, kuoli, leski kuoli, ja viimeiseksi jäi elämään tytär Maria Ollenborg, "Oolporin mamselli", joka valmisti tykkilakkeja ja puetti vainajia arkkuun. Ollenborgilla oli laaja avonainen pihamaa, johon kaupungin emännät keväisin veivät pellavakankaitaan päiväpaisteen valkaistaviksi. Vielä nytkin raahelaiset puhuvat "Oolporin" ja "Oltenporin" talosta, vaikka Maria mamsellikin on kuollut jo 1854. Miltei yhtä vanhoja väriukkoja kuin Olnborg, oli Carl Axel Hybinette, joka oli lähtöisin Ruotsista ja sitten Pietarsaaresta muuttanut Raaheen 1841. Hybinette asui Reiponkadulla, Härkätorin puolessa, ja mestarin emäntä toimi kaupungin lastenmuorina. Hybinette ukon kuoleman jälkeen asui talossa tytär Sofia, "Hybinetten mamselli", ommellen leninkejä ja laitellen vainajia arkkuun. Ukon pojista taas tuli merikapteeneja.

Vanhoja väriherroja oli vielä Petter Abram Söderström, joka värjäili Brahenkadun ja Mentzerinkadun kulmassa Sovionperän puolella. Mutta mestari kuoli aikaisin, ja entinen oppipoika, Zachris Juthström, nai entisen oppi-isänsä lesken, nousten itse mestariksi jatkamaan vanhan mestarin liikettä omaan tiliinsä. Kutsuipa uusi mestari joskus, ryypyissään ollen, jonkun hyvän tuttavansa päivällisellekin kotiinsa. Mutta ukko pistelikin kiireesti päivällisensä yksinään ja ehätti sitten vastaan sanomaan kutsutulleen:

— Te va nu illa, att vi hant äta mitta, men toppa me kaffe so plir just som mittaa.[25]

Entisaikojen värjäreitä oli Johan Petter Berghkin, satulaseppä Nils Berghin veli, jonka asuinpaikka oli Mentzerin- ja Reiponkatujen kulmauksessa vastapäätä pappilaa ja satulaseppä Berghiä. Kauan ei Bergh ennättänyt hoitaa ammattiaan, sillä käydessään neljättäkymmentä hän lokakuun myrskyssä 1857 hukkui mereen matkalla Raahesta Tornioon. Berghin jälkeen tuli samaan taloon värjäri Kokkolasta, Johan Kunelius, joka ei myöskään joutunut kovin iälliseksi, kun kuoli jättäen lesken hoitamaan liikettä. Tämäkin kuoli 1869, ja silloin astui talon isännän ja värjärin virkaan Jakob Rönnfors, joka oli kotoisin Pattijoelta, ja mestaroi talossa aina kuolemaansa asti 1900. Jokaisella mestarilla oli talon nurkalla pystyssä tanko ja tangossa käsivarsi, jossa riippui niin monenvärisiä laudanpalasia, kuinka monta väriä mestarit osasivat painaa. Tuulessa värilaudat vilkkaasti heiluivat ja kalkattivat.

Oli vielä muutamia nuorempia värjäriherroja, jotka vain vähän aikaa viipyivät kaupungissa, semmoisia kuin Lars Forsberg Torniosta, Vilhelm Pehkonen, joka meni Pyhäjoelle, ja Johan Lindqvist, joka muutti Tornioon.

Mutta Johan Anders Ravander oli Raahen suurimpia ja toimekkaimpia värjärimestareita, oikein herrana esiintyvä. Ämmänkadun suussa kaupungin laidassa oli mestarin talo ja työpaja, jossa ukko kisälleineen ja oppipoikineen hääri monet kymmenet vuodet.

Rikkaan ja ahkeran värjärin työpajassa oli kyllä menoa ja ahertamista. Lankoja sekä kankaita värjättiin yhtä päätä kaupunkiin ja maalaisille, niitä tuotiin kuormittain aina Haapavedeltä ja Pyhäjärveltä asti. Itsekin ostettiin lankoja, värjättiin ja vietiin Kalajoen markkinoille. Väriaineet tuotiin ulkomailta, sinivärikin suurissa, tuhansia maksavissa laatikoissa ja "pruuninpaineet" paksuina pölkkyinä, joita kaksin miehin piti "raspata" pitkillä leveillä "raspeilla" erityisissä "raspipuojeissa". Värjätyt kankaat pingoitettiin, "raamatiin" kartanolla seisoviin korkeisiin puitteisiin venymään ja kuivumaan. Värjäyspalkkaa perittiin värin mukaan. Niinpä maksoi aikoinaan musta väri, harmaja, "pruuni", "kurkmeijakeltainen" ja "aneli" 60 penniä naulalta kangasta taikka lankoja, "krööni" ja "viuletti" markan, mutta "ehtapunainen" kaksi markkaa, ja sinistä oli "60 pennin", "markan" ja "neljän-markan-sinistä" eli "päämörkkiä".

Useat värjärit myös vanuttivat, "tamppasivat" sarkaa. Niinpä Juthströmillä oli aikoinaan "tamppimylly" Jääräkoskessa Pattijoen ylipäässä sekä Rönnforssilla alempana samassa joessa, mutta Ravander tamppautti sarkansa Pyhäjoella Hourunkosken "Tamppari-Annalassa". Siellä Annalan Pekka ja Hourulan Pekka hoitivat tamppia, johon Raahestakin kuormittain vedätettiin kankaita. Pekat joivat ja antoivat petkeleiden survoa sarkaa ja löivät ruuheen saran sekaan lämmintä vettä. Tampattu sarka vielä "everseerattiin": kartattiin monikertaan ja välillä aina suurilla saksilla leikattiin nukka pois, ja lopuksi "prässättiin". Silloin saatiinkin sarasta hienoa pukuvaatetta. Komeanhenkisten merimiestenkin puvun piti olla "mustaa ja everseerattua". Tamppauksesta ja everseerauksesta otti Ravander 35 penniä kyynärästä. Tavallinen vaate ja vuorivaate vain "lanssattiin", lykättiin lasisella pyöreällä mukulalla, "lanssikivellä", jotta pinta tuli kiiltäväksi.

Värjärimestarien everseeraamista saroista ja lanssaamista kankaista kraatarimestarit vuorostaan ompelivat kansalle pukuja. Aikaisimpia vanhan polven kraatareita oli Uudestakaarlepyystä tullut Lars Gellin, joka eli viime vuosisadan alkupuoliskolla ja asui Kirkkokadun varrella. Vanhana ei ukko enää viitsinyt kraataroida, vaikka käyttikin kraatarimestarin nimeä. Gellinin pojasta taas tuli Raahen suurin olutherra. Raahen suurin ja arvokkain kraatarimestari oli aikoinaan Matti Majblom, joka oli alkuisin Heinävedeltä, mutta tullut Raaheen Pietarin kautta 1851. Härkätorin laidalle, Kirkkokadun puoleiseen reunaan, mestari Majblom asettui elämään, vaatettaen etupäässä kaupungin parasta herrakansaa. Matti-kraatari oli itsekin hieno herra, pitkänlainen laihahko mies, joka nahkakalosseissa, pitkässä takissa ja korkeassa hatussa, kädessä keppi ja hansikkaat, kehtasi astua parhaitten patruunienkin ja komerssien, konsulien ja raatimiesten nimipäiväonnitteluille. Hyvin menestyi Matin kraataroiminenkin, kisälli ja pari oppipoikaa oli työpajassa aina toimessa, rässirauta liikkui, sakset liikkuivat ja neula teki alinomaista kiertoaan. Nähtiinpä Majblomin pajassa ensimmäisenä sukkela neulamestari, ompelukonekin hyrräävän.

Turkkimestarina ja nahkapeitturina työskenteli Juho Lassila, joka oli kotoisin Pattijoen Puodinkylän Lassilasta, ja asui Aitakadulla. Ukko pehmitti ja muokkasi lammasnahat turkiksiksi ja yhdessä eukkonsa kanssa ompeli niitä kokoon turkeiksi. Nahoista tehtiin lyhyitä "polkkaturkkeja" tahi tavallisia "viisnahkaisia" eli "palttoturkkeja". Herroille ommeltiin vielä suuria "seittemännahkan-turkkejakin", semmoisia leveähelmaisia, verkapäällisiä pitkiä matkaturkkeja, jotka 7—8 kyynäräisellä korealla villavyöllä nyörättiin päälle, niin että kun korkea kriminnahkakaulus nostettiin pystyyn, ei herrasta näkynyt muuta kuin vähän naamaa karvain seasta sekä saappaat helman alta. Markka-kymmenisen mestari otti tällaisten suurturkkien valmistamisesta. Käsin oli kaikki ommeltava, sillä vain Matti Majblomilla oli "masiina". Komeat "supsiiniturkit" Lassila teki tulliherra Brunoulle, ja Matti August Soveliukselle äijä pani kokoon turkit kriminnahoista, tehden kaulustankin kahdesta "ulkolaisesta" nahasta. Mutta komerssille tehtiin mahtavat susiturkit.

Kraatarimestarit tekivät tavallisesti vain pukuja, eivätkä juuri puuttuneet lakkeihin. Niitä varten oli eri mestareita. Sellaisia taitureita oli Stiina Charlotta Strande, "Stranden mummu", vain pieni muori, mutta isonenäinen, jonka tähden häntä tavallisesti sanottiinkin "Nokka-muoriksi". Reiponkadulla, Härkätorin lähimailla, muori asui ja valmisteli ikä-äijien kovaperäisiä lippalakkeja, semmoisia vanhojen velhojen pääkappaleita. Samalla lakkimuori piti pientä kapakkaakin, niin että hänet viimein karkoitettiin kömmänästään, jolloin muori muutti Paavonperän mäelle, Grekulan, Haltun ja Ticklénin naapuriksi. Siellä vieläkin näkyy Nokka-muorin pirtinsija samoin kuin Ticklénin pihapihlajan kanto. Mutta oikea lakkimestari tuli Kraftmanin Tildasta, joka ensin elätti itseään tulitikkujen teolla, mutta rupesi sitten valmistamaan lakkeja. Niitä syntyikin komeita, parikymmentäkin ruplaa maksavia hienokarvaisia talvilakkeja, joilla suuret herrat peittivät päänsä. Hyvät rahat lakkimestari ansaitsi, ja kädet selän takana hän usein astuskeli kaupungin katuja.

"Hattumaakarit" olivat eri mestareita, paljon suurempia kuin lakkien tekijät. Entiseen aikaan asui Kirkonmäen takalistoilla hattumestari Tuomas Pitzén, 1700-luvun loppupuolella syntynyt ja kuollut 1860, ja vieläkin vanhat raahelaiset sanovat kirkon takaista Kirkkokadun myötälettä Pitzéninmäeksi. Sitten tuli Raahen hattumestariksi Karl Jurvelin, pienehkö paksu ukko, joka asettui Kirkko- ja Mentzerinkatujen kulmaan, Montinin, Friemanin ja Lackströmin naapuriksi. Vanhan tummankeltaisen pieni-ikkunaisen talonsa portinpieleen mestari pystytti patsaan ja asetti sen nokkaan riippumaan pellistä leikatun töröhatun, joka tuulessa kiekkui, kitisi ja natisi kantimissaan. Mutta kun hattujen vanuttaminen ei oikein antanut leipää, rupesi hattumaakari vehnäleipuriksi ja ripusti rautapeltisen rinkelin töröhattunsa viereen, niin että ne kilvan kitkuttivat ja kutsuivat kansaa ostamaan päähän ja suuhun pantavaa. "Kutta-ukkona" Jurvelin sitten työskentelikin leipoen kaikenlaista vehnästä piparkakuista alkaen. Ja makean vehnätaikinan vanuttaminen oli paljon ruokaisampaa kuin hattuhuovan vanuttaminen.

Oli Raahessa kyllä jo toinenkin kutta-ukko, "Simpermanni", joka oli "kaikkein vanhinta paakaria". Petter Zimmermann asui Cortenkadulla apteekin naapurina ja oli "sellainen vääräkielinen mies". Vanhan äitinsä ja Amalia-mamsellin kanssa Petter pyöritteli pullaa ja taputteli ankkastukkeja, ja olikin taitava töissään, sillä isäkin, Pehr Zimmermann, oli ollut leipurimestari. Sitten muutti leipuri Petteri Ouluun 1863.

Nousipa suurkylään myöskin useita naisleipureita, jotka valmistivat mikä minkinlaista vehnästä ja leivosta, joita ennen oli tuotu aina Tukholmasta asti. Jurvelinin mamselli jatkoi isänsä liikettä ja kirjansitoja Vesterlundin leski leipoi "Viipurin krinkeleitä". Herrasen Kaisa teki torttuja ja Lassilaiska näperteli vain kruusulaitaisia piparkakkuja, sekä "siirappi"- että "sokeri-piparkakkuja". Kori kädessä mummu kulki niitä kauppaamassa; isommat piparkakut maksoivat kopeekan, pienempiä sai kopeekalla kaksi. Muuan Tipuli-Matliini oli "struuvan" tekijä, ja Roitolinska tyttärensä Sauvolinskan kanssa keitti "kripuja" aina Vaasaa ja Helsinkiä myöten, keitti niin ahkerasti, että "Roitolinskan portin kautta on kuljetettu jauhoja laivanlastittain". Leipurien koreja monet vanhat muorit kuljettivat ympäri kaupunkia talosta taloon. Sattui monesti niinkin, että kun kori lähti talosta matkaan, toinen kori asteli portilla vastaan, — tulipa joskus montakin koria yhtaikaa.

Toisinaan tuli tarjolle myöskin karamellikori, sillä pieni Raahe osasi, mitä eivät osanneet monet isommatkaan. "Meiän kylällä" oli oma karamellimestarinsa, jolla oli ihmeellinen salainen taito laitella niin hienoja makeisia, ettei sellaisia osattu missään muualla. Raahen karamellit tunnettiin miltei koko maassa.

Karamelleja keitteli Raahessa ensin Jurveliuksen rouva, ja sitten niitä valmistivat Vaasasta tulleet Idmanin mamsellit, jotka myös leipoivat vehnästäkin. Mamsellit asuivat kapteeni Stjernuddin talossa Brahenkadulla vastapäätä Mölleriä, ja kapteeninrouva Maria Catharina, o. s. Hedmansson, oppi mamselleilta karamellien teon. "Vi ska byta konst!"[26] rouva esitti mamselleille, luvaten puolestaan opettaa heille kukkien tekotaidon. Ja tapahtui niin.

Stjernuddin Maria Catharina olikin sitten koko Raahen karamellirouva, ja komea rouva olikin. Sillä hän "kun oli oikein ställingisä ja korkeisa spetsimyssyisä", rintakin nousi niin uhkeana, että kannatti kahvikupin vateineen, sekä kerma- ja sokeriastian. Valmisti karamelleja kyllä vielä vanha Jurveliuksen rouvakin, mutta kapteeninrouvan tuotteita pidettiin parempina. Pienellä tinaamattomalla kuparipannulla kolmijalkaisen "präntinjalan" varassa rouva keitti monenväriset karamelliseoksensa kamarinuunissa, ja niistä sitten näperteli kaikenvärisiä, punaisia, keltaisia, sinisiä, valkoisia ja kaikenmuotoisia makeisia: pitkiä, pitkinraitaisia kierukoita, kierrenauhoja, soikeroita, palleroita ja pastilleja, "bandkonfekteja", "vaniljstängeriä" ja paperialustalle asetettuja "morselleja", joissa ryytineilikka seisoi keskellä. Pieniin omatekoisiin valkoisiin neljännesnaulan paperipusseihin punnittiin karamellit, ja apulaistyttönen kulki niitä taloissa tarjoamassa. Lauantaipäivä oli tavallisesti karamellien kauppapäivä. Silloin karamellityttö kulki kauppiaasta toiseen ja varsinkin nuoret herrat ostivat, kuka pussin, kuka kaksi. Häihin, ristiäisiin ja peijaisiin "tingattiin" rouvalta erikoiset karamellinsa, isoihin häihin viisikin naulaa. Pitokaramellit kääräistiin hienoihin rimsureunaisiin papereihin, pantiin päälle korea "glansbildi" ja lopuksi kieräistiin ympärille paperisuikale, "deviisi", runovärssyineen. Peijaiskaramellin paperi oli hopeapintainen, kuvana risti seppeleineen ja mustareunaisessa paperinauhassa esim.:

"Den ädla med de rena dygder, Han sörjes djupt i våra bygder".[27]

Ristiäiskaramelli kierrettiin punaiseen paperiin pääskys- tai muine sopivine kuvineen ja värssyksi pantiin esim.:

"Du himlens skänk, gif fröjd och tröst Åt Far och Mor i lifvets höst".[28]

Mutta häämakeainen oli valkeassa kääreessä punaruusuineen, ja runo todisti:

"Din hand i min jag trycker så ömt, Och språket, fast ordrikt, jag likväl förglömt".[29]

Tahi:

"On onni suuri mulla tää, kun vierelläni sinut nään".

Tahi:

"Amor är tok, vi tro honom icke. Bacchus är klok, i botten vi dricke!"[30]

Joulukaramellejakin laitettiin, kierrettiin paperiin ja pantiin kiiltokuva, joskus kiusoitellen lammas, hanhi, porsas, ja runoiltiin "deviisin" avulla, että "sinä olet tällainen". Kiiltokuvat ja värssypaperit samoin kuin muutkin paperit ostettiin Heickellin mamsellin kirjapöydältä.

Stjernuddin rouvalta peri karamellien salaisuuden Maria Sofia Laurila, joka jo 13-vuotisesta oli ollut rouvan apulaisena makeisia valmistamassa ja myymässä. Vanhan karamellirouvan kuoleman jälkeen alkoikin entinen apulainen "karamellineitinä" pitää raahelaisia makeisissa. Ja vieläkin saa Raahe viljellä vanhoja hyviä karamellejaan, jopa olla ylpeä, ettei vieläkään missään kyetä sellaisia valmistamaan. Pitkinraitaiset "bandkonfektit" ja "vaniljapuikot" sekä "morsellit" ovat yhäkin Raahen erikoisuutena. Katinhännän kaukaisessa kulmassa Rantakadun pohjoispään pikku talo niitä vieläkin tuottaa, ja samalla vanhalla tavalla kuin ennenkin. Stjernuddin rouvan vanhalla tinaamattomalla kuparipannulla kamarinuunissa yhäkin keitetään karamellisekoitus.

Pruukit, prännit ja myllyt.

Höyryävä pikipata oli Vanhan Raahen ensimmäinen höyrykattila, "pikikokki" nuoren rantakylän ensimmäinen tehtaanhoitaja, ja "tervaherra" kaupungin ensimmäinen pruukinjohtaja. Sillä terva oli Raahen tärkein kauppatavara; sitä koko maakunta tuotti ja kaupungin porvari oppi siitä keittämään pikeä.

Jo ensimmäisillä vuosikymmenillä, 1680:n vaiheilla, mainitaankin Raahessa olleen pikipolttimon, ja vähän myöhemmin puhutaan kirkonkirjoissa Tuomas Pienpolttajasta, joka siis lienee Raahen pikimiesten esi-isiä. Vielä nytkin kaupungin vanhat kertovat, että tämä ensimmäinen "pikipruukki" olisi ollut Pitkänkarin kankaalla, Isonvihan venäläinen sitten kaiken muun pahansa täytteeksi hävitti raahelaisten pienen pikitehtaankin Pitkästäkarista. Mutta kun kaupunki jälleen pääsi jalkeilleen, laittoi se pikipruukinsa savuamaan Fantinsaarelle, sekä sitten myöhemmin kaupungin lounaispuolelle, lähelle Ruonanojan suuta. Tänne saatiin uusi pikitehdas 1760:n tienoilla, ja oli sen omistajina Raahen rikkaita porvareita, Johan Sovelius, Diedrich ja Alexander Freitag, Olof Nordberg ja Henrik Kiellin. Tuhansin tynnyrein porvarit siinä pikeä polttivatkin. Niinpä esim. vv. 1771-1773 korvennettiin 3,133 tynnyriä, josta ulkomaille vietiin yli tuhat, loppu etupäässä Tukholmaan, ja taas 1798 keitettiin 2,027 tynnyrillistä, josta Tukholma sai yli puolitoista tuhatta.

Tällä samalla Pikimäellä pikipolttimo sitten pysyikin, vaikka venäläiset taas 1809 leimauttivat sen tuleen. Tällä mäeltä satavuotinen pikipruukki taas vuorostaan joutui tuhonomaksi valmiine keitoksineen, kun Itämaisen sodan aikana vanhan vihavenäläisen asemesta engelsmanni ryhtyi ryssän töihin. Mutta vieläkin rakennettuna pikitehdas pian savusi kuin ennenkin entisellä paikallaan.

Ahkerasti pikipolttimo savusi vielä Suur-Raahenkin aikana, kaupungin parhaat miehet ympärillään. Tuhansia tynnyreitä tehdas tuotti edelleenkin. Jo omia laivoja rakennettaessa kaupunki tarvitsi paljon pikeä, mutta enimmän osan se lähetti merien taakse, Tukholmaan ja Englantiin.

Isoimpana isäntänä pikipruukilla hääri "tervaherra" eli "tervainspektuuri", jolla oli oma pieni punainen "inspektuurin" asuntonsa Pikimäellä, lähellä polttimoa. Hänen toimenaan oli koko tervatulvan vastaanotto, tervahovin hoito ja pikipolttimon valvominen. "Engeskasodan" aikana oli tervaherrana entinen kapteeni Georg Rajander, joka 1861 muutti Kalajoelle; hänen jälkeensä astui inspehtorin virkaan satulaseppä Prockman, joka pysyi tervaherrana koko ikänsä ja herrana kulki keppi kädessä. Ennen Rajanderia oli inspehtorina isännöinyt Sjulin, joka kuoli 1840.

Mutta pikiprännissä hääri mestarina "pikikokki" eli "pikiprännäri" apulaisineen, "pikitrenkeineen", joita saattoi olla toistakymmentäkin, Vanha Burmanin ukko oli entiseen aikaan pikimestarina, sitten oli Johan Petter Ahl, ja jonkun aikaa merimies Matti Heiskarikin, sitten Sakke Ahlman, joka entisestä rengistä oli kohonnut mestariksi. Pikipolttimon "pannuhuoneesa" oli maan sisään kuin kellarin päälle muurattu tavaton kuparikattila, johon kerralla kumottiin viisikymmentä tynnyriä tervaa ja työnnettiin tuli alle. Kolmekin vuorokautta kesti korventaminen, ja pikimestarin piti tuon tuostakin tutkia keitoksensa kypsyyttä. Pikinen äijä pisti kattilasta pikimällin poskeensa: jos pureskellessa mälli tarttui hampaisiin, täytyi lisätä tulta, mutta jos se ei enää tarttunut, oli keitos kypsä. Suurilla kauhoilla kaksin miehin ammennettiin kiehuvaa pikeä ja juoksutettiin se ränniä myöten "vaalhuoneeseen", missä oli suuri tiilistä muurattu jäähdytys amme; siitä se taas laitettiin tynnyreihin. Tynnyreitä tarvittiin satoja, tuhansiakin, vahvoja tiiviitä astioita, sillä "piki on semmoista värkkiä, että se tulee talvipakkasellakin ulos, kun se on niin pahaa vuotamaan".

Pannuhuoneen hyvin jyrkkäharjainen välikatto oli verhottu männynhavuilla. Kattilasta kohoava tervainen huuru tarttui havuihin ja kattoonkin, palautui nesteeksi ja pikiöljynä valui seinäin vieriin laitettuja kouruja myöten tynnyreihin. Puskeutui ankara höyry läpi katonkin ja lautaseinän, jäähtyi öljyksi ja sen pikiöljyn johdatti pikimestari omiin astioihinsa.

Pienkeittäminen toimitettiin aina kevättalvella. Viisi-, kuusikinkymmentä keitosta, "pränninkiä", korvennettiin yhteen menoon, ja kolmekymmentä tynnyriä pikeä tuli keitoksesta. Ja pikimiehille maksettiin päivältä 25 kopeekkaa.

Vanhan Raahen teollisuuslaitoksia olivat tavallaan myöskin Siikajoen Ruukinkosken ja Pyhäjoen Hourunkosken vesisahat sekä Salahmin ja Jyrkänkosken rautaruukit Iisalmella. Sillä vaikka ne eivät olleetkaan varsin kaupungin tulliaidan takana, johdettiin niitä kuitenkin raahelaisella voimalla, ja työskentelivät ne Raahen hyväksi. Siikajoen sahan perusti Zachris Franzén yhdessä Zachris Lacken kanssa lähes satakunta vuotta takaperin — aikoivat ensin sitä Kalliokoskeen, pari neljännestä alemmaksi —, ja lankkuja vedätettiin sitten pitkin talvea vartavasten raivattua "Lankkutietä" sahalta suoraan halki metsien Mainion ja Hökänperän kautta Korsuun Raahen tielle. Pyhäjoen Hourulan sahan taas omistivat Fellmanit, Montin ja Rein, jotka siellä parilla raamilla ja sirkkelillä laskettivat lankkuja ja vedätyttivät Tervonnokkaan sekä siitä jähdillä Raaheen.

Salahmin rautatehtaan, joka oli Iisalmen sydänmailla, Muurenusjoen rannalla, oli 1800-luvun alussa perustanut muuan kauppias Dahlström. Sitten se joutui Zachris Franzénille, joka pani ruukin lyömään rautaa raahelaisille, Salahmissa oli vain "hyttäruukki", jossa Pohjois-Savon lukuisista järvistä, Salahmista, Marttisesta, Rotimosta, Rahajärvestä, Onkivedestä, Karva- ja Poroselistä, nostettu malmi sulatettiin takkiraudaksi, joka sitten valtapajassa vedenvoimalla käyvillä jättiläismoukareilla taottiin kankiraudaksi. Taipuisasta kankiraudasta taas pienemmillä moukareilla lyötiin rekirautoja sekä kaikenlaisia nauloja, ja käsipajoissa monet sepät kalkuttelivat lapiota, kuokkaa, hevosenkenkää ja kaikenlaista rautakalua. Kesät talvet vedätettiin ruukin tuotteita Raaheen, jossa niitä varten oli ruukinomistajan talossa, Isontorin laidassa oma myymälänsä, "SALAHMIN RUUKIN RAUDAN KAUPPA".

Toisen rautatehtaan, Jyrkän ruukin, Franzén perusti 1831 Sotkamon rajoille Jyrkänkosken rannalle, ja vielä Nissilään, pari penikulmaa pohjoiseen Salahmista, "hytän", jossa sulatettiin malmia Salahmin ruukille.

Salahmi oli yksinäinen erämaan ruukki laajoine metsineen ja maineen. Tehtaan ympärille kohosi Franzénin toimesta kokonainen kartano mahtavine kivinavettoineen, talleineen, kellareineen, työväenasuntoineen, ja sitten komea päärakennus puutarhoineen, huvimajoineen, koivukäytävineen ja rantapuistoineen. Sinne suvun nuoret tekivät kesäisen häämatkansa, ja sinne tehtaanomistajan rouva joka kesä lapsineen ajoi kesäänsä viettämään.

Vanhalla Raahella oli omat leipäviljansa jauhajat, monilukuiset tuulimyllyt, jotka seisoivat kaupungin laitapuolilla useassa ryhmässä, ensimmäisinä tervehtien kaupunkiin tulijaa levitetyin sylin taikka viuhtovin käsivarsin.

Isoin tuulimyllyjen seura oli Myllymäellä, kaupungin aukealla etelälaidalla. Siellä missä nyt levitteleikse "Uusikaupunki" kauppaopistoineen, seisoi ennen kahdeksan tuulimyllyä, ristikolla seisovia "varvasmyllyjä", jotka neljine siipineen saattoivat käännähtää joka ilmansuuntaan ympäri koko kompassin. Kovan tuulen lietsoessa kävi Myllymäellä aika tohina, rytinä ja kahina, kun kaikki kahdeksan jauhajaa, seisoen päin tuuleen, olivat toimessaan. Siellä jyrisivät Erkkilän Juha-Äijän, Heiskarin Matin ja Ookerin Antin myllyt, siellä kahisivat Kilkreenin Laurin, Joensuun Jaakon ja Kirkko-Annalan Jannen tuulikivet sekä Peltomaan Pekan kaksi myllyä.

Yrityksenperällä, "Isollavainiolla", nykyisen aseman takalistolla, tönötti kaksi pyöreää "pönttömyllyä", joissa vain yläosa, "hattu", siipineen pääsi pyörähtelemään. Toinen mylly oli kauppias Sven Anderssonin, toinen vanhan suntion, Nissilän Erkki-äijän hoidokki. Ja Pohjantien varressa, Vihastenkarin ja Fredriksbergin välillä, olivat "Pohjoismyllyt", neljä jauhotehdasta; Hassin Heikin, Penttilän Pekan ja kauppaneuvos Franzénin sekä Glavénin Pekan. Franzénin jauholaitos oli iso varvasmylly, jonka neljän puusiiven väliin kauppaneuvos oli laittanut purjevaatteesta varasiivet. Ne oli "taklattu" kuin laivanpurjeet myllyn siipitukin nokkaan pingoitettuihin "staakeihin". Oli vielä sitten Ollinsaaressa, kaupungin lähellä, muuan jauhaja, kaksijatkoiseksi rakennettu "harakkamylly". Sen kahdeksakulmaisessa alaosassa oli jauhatuslaitos, ja ristikoille rakennetussa yläosassa, joka keikkui paksun navan varassa, oli siipitukki rataslaitteineen.

Työmiehiä, pikku talojen omistajia ja vanhoja merimiehiä, olivat useimmat tuulimyllyjen isännät, ja "tienestimyllyjä" heidän jauhotehtaansa. Hartaasti äijät niitä hoitelivat. Nissilän vaarikin laittoi akkunansa ulkopuolelle rautalangan ja ripusti siihen pieniä lasipalasia. Tuulella ne heläyttelivät akkunaruutuun, jolloin vaari kuuli ja tiesi, että nyt on pantava mylly pyörimään. Maalaisetkin monesti kävivät jyviään jauhattamassa. Surkeana nälkävuonna 1867 saivat Raahenkin tuulimyllyt kietkuttaa olkikahuja, jopa kopsankyläläiset kuljettivat myllynkivien käsiteltäviksi vanhoja katto-olkia. Eikä ollut monilla kaupunkilaisilla, jotka jäkäläleipää ja oluttehtaan rapoja pitivät herkkuna, vanhoille jauhajilleen tarjottavana sen parempaa kuin kahujen hiertämistä.

Mutta Anderssonin myllyssä oli aina omat jauhettavansa, sillä porvari oli laittanut jauhajastaan luumyllyn. Siellä oli puulaareja, joissa kaksitoista paria raskaita junttia survoi luita, niin että kävi aika jyhminä, kun kovalla tuulella mylly oikein viuhtoi, ja kaikki juntat olivat työssä. Sitten luut seulottiin ja laskettiin kivillä jauhoiksi. Myllyn luona oli iso makasiini, johon kauppias kasasi luita. Kaupungin lapsetkin juoksentelivat kori kädessä pitkin peltoja ja takapihoja, keräillen luita ja vieden Anderssonille, joka maksoi niistä kymmenen kopeekkaa leiviskästä. "Lakritsirahoja" lapset siten hankkivat. Ulkomaillekin Andersson lähetti myllynsä tuotteita. Amphion-laivallakin kerran vietiin iso lasti, mutta Merenkurkussa Ruotsin rannoilla laiva joutui haaksirikkoon, niin että täytyi palata takaisin laivaa paikkaamaan. Lehmätkin kauhuissaan mölisivät lähestyessään laivaa, josta levisi Anderssonin lastin aiheuttama luunkatku.

Harakka-Paavolla taas oli "talkkunamylly", jota varsinkin merimiesten eukot tarvitsivat, kun tahtoivat jauhattaa vähäiset talkkunuksensa. Mettalanmäellä oli Paavon mökki, ja siellä pienet käsikivet, jotka rataslaitoksen avulla jauhoivat, kun väänsi tangosta niinkuin silppukonetta. Lapset tavallisesti kävivät kelkkapusseineen Harakka-ukon talkkunamyllyä käyttämässä, ja pikku lantti piti antaa maksuksi myllyn isännälle.

Oli entiseen aikaan, vielä viime vuosisadan alkupuoliskolla, Raahessa oma vesimyllykin, jonka sanotaan olleen Fellmanin omistama. Se oli Ruonanojassa laivavarviin menevän tien yläpuolella. Pieni hirsikoppero vain, ja siinä vesipyörän ja rattaan käyttämä pieni kivipari, joka jauhoi, minkä vähäinen puro kevätkylläisenä sekä syyssateiden paisuttamana jaksoi. Mutta jo 1860—1870-luvuilla oli vanha mylly jauhonsa jauhanut, seisoen vain väsyneenä ja raihnaisena vanhalla paikallaan, ja kuunnellen toiselle puolelle tietä nousseen tulimyllyn ylpeätä menoa.

Tämä vanhan Raahen suurenmoisin tehdaslaitos, aikoinaan koko maan suurin jauhomylly, jota arkaillen vanhat tuulimyllytkin laskivat ylpeät siipensä alas, nousi vasta 1870-luvun alkupuolella. "Lumperin patruuni", Johan Sivert Lundberg, "sen rakennutti ja jätti sitten komesroodi Lumperille". Ruonanojan suussa, meren rannalla se seisoi, ympärillään monet aitat ja makasiinit sekä vanhasta varvin pajasta tehty sauna, jota käytettiin maltaiden valmistamiseen.

Myllyn alkuperäinen tarkoitus oli "maakunnalle vain käyttää viljaa", ja sentähden siinä ensin olikin vain 15 hevosvoimainen höyrykone. Mutta pian laajeni liike, niin että tarvittiin kaksi 30 hevosvoiman konetta, joista kumpikin "veti eri akselista". Joutui tulimylly kyllä 1884 kokonaan tulen syötäväksi, mutta se rakennettiin heti uudelleen entistään suuremmaksi; "eltaushuonekin" tehtiin tiilistä.

Lundbergin tulimylly olikin tavaton pienen kaupungin jauhajaksi sekä oikullisten tuulimyllyjen ja Ruonanojan pahaisen vesikiven seuraajaksi, jotka vain vaivoin kietkuttivat yhtä kiviparia. Kun tulimylly oikein intoutui jauhamaan, niin se pani jyristämään kaksitoista "Moskuasta tuotua kiviparia", ja neljä kiviparia piti vielä olla teroitettavana. Samassa rytinässä kävi vielä viisi paria "kryynikiviä", jotka jyrräsivät syrjällään. Siten voitiin samalla kertaa valmistaa sekä ryynejä että "kräätijauhoja" ja myöskin tavallisia jauhoja. Hyviä jauhoja mylly aikoinaan valmistikin, "parhaita mitä Suomesa tehtiin … ja ne tehtiinkin puhtaita". Ensin laskettiin jyvät monen seulan lävitse, sitten läpi toista syltä korkean "Turkkimamsellin", jonka sisusvärkkinä pyöri riiviraudalla päällystetty tukki kärräten ja "klapaten" jyviä "poronnahalla" vuorattua sisäsivua vasten. Siitä vasta vilja joutui kivien hampaisiin.

Parhaina päivinään tulimyllyssä oli tavaton meno. Oman maakunnan jumalanviljat ja jauhattamiset eivät merkinneet juuri mitään, mutta kun kaiken kesää laivattiin viljaa, ruista, vehnää ja riisiäkin Pietarista, ja koivistolaiset kaljaaseillaan ja saimoillaan myöhäiseen syksyyn saakka purkivat Pietarin ja Riian ruista, niin riitti myllyssä jauhamista pyöreiksi päiviksi. Ja siitä taas toiset laivat ja jähdit kuljettivat jauhettua viljaa ympäri Pohjanlahden perukkaa Kokkolaan, Ouluun, Kemiin ja Tornioon asti, toistakin tuhatta kahdentoista leiviskän säkkiä latvassa. Jokaisessa pohjanperukan kaupungissa oli myllyllä omat jauhokauppiaansa, yksin kaukana Rovaniemelläkin.

Päämyllärinä, "myllymestarina", isännöi tulimyllyssä Erik Nyberg, joka oli ruotsalainen, Karlstadissa syntynyt merimies ja ollut sitten Tukholmassakin myllärinä. Apumylläreinä ja pienempinä mestareina, konemiehinä ja "eltareina", oli raahelaisia, niinkuin Saarenpään Jussi, Suonenlahden Heikki, Pisilän ukko ja Burmanin Kusto. Mutta enin osa myllykansasta oli naisia. "Naiset kun ovat halvempi palkka ja sukkelampi… eikä haise", selitteli päämylläri ja keräsi ympärilleen kokonaisen naisjoukon, niin että toisinaan kesäkiireinä kahisi jauhatushommissa parikinkymmentä naista. Eivätkä myllärinaiset joutaneetkaan muuhun kuin alituiseen ahertamiseen. Siellä toiset olivat "nisupään" käyttäjinä, toiset "ruispään", ja Kaartoska-Hanna "kryynimyllärinä" hoiteli ryynikiviä. Muutamat naiset taas, niinkuin Nanni Tirinen, alituisesti punnitsivat jauhoja säkkeihin ja taas muutamat ompelivat säkkiensuita umpeen. Moni nainen toimi "jauhokärrärinä", kaksipyöräisillä käsirattailla työnnellen 12 leiviskän säkkejä myllyn päästä toiseen, niin että lattia kolisi. Sitten työnnettiin säkkejä rantarataa myöten laivan luokse tervahovin rantaan, taikka taas kärrättiin viljaa laivasta myllyyn ja "hissattiin" ylös aina kolmannelle sillalle. Mutta Hiitolinin Liisa vain teroitti myllynkiviä, nakutellen niitä milloin leveäteräisillä "franskahakuilla", milloin terävänokkaisella "piikkihakulla", taikka tasapäisellä "riflatulla kryysvasaralla". Kylminä talvipäivinäkin Liisa istui myötäänsä kylmällä kivellä kylmässä myllyssä ja nakutteli ja sai lopulta kovan kolotuksen jäseniinsä, niin että vieläkin jalatonna saa entisiä myllypäiviään makailla.

Tulimyllyn työpäivä oli pitkä ja ankara. Jo aamu-kuudelta piti olla työssä ja ponnistella ilta-kahdeksaan asti, pitäen välillä vain lyhyet eine- ja puolisajat. Käyttäjänaisilla ei ollut ruoka-aikaa ollenkaan, saivat syödä työssä ollen kynsistään, minkä ennättivät. Eikä palkka ollut silloin kovin yletön: 1:25 penniä päivältä alussa, sitten jo 1:50, ja kun lopuksi saatiin pari markkaa, tuntui se melkein liikanaiselta. "Ja myllyhomma oli sentään hyvä naisille, kun ei ollut muutakaan tehtävää". Mutta päämylläri oli ankara mies. Jos ei osannut tehdä hänen mielikseen, sanoi hän vain: "Töö on kaikki!" Ja silloin sai painua omille teilleen. Madetojan Jaako kyllä tällaiseen puheeseen naurahti vain: "Pikku pojille niin sanotaan, että konttiukko tullee!" Ja Burmanin Kusto lopetti heti työnsä sanoen mestarille: "Ei kangas oo yhen langan varasa". Naiskansastaan Nyberg oli ylpeä. Laivamiehet kun joskus äkäilivät, että miehiä tänne pitää laittaa lossaamaan, meni mestari komentamaan: "Pankka töö vain käyntti… kyllä tämä väki jaksa!" Asiattomille myllyyn tulijoille oli mestari äkäinen. Hän saattoi torailla mylläreille: "Miksi päästä outo mies mylly? Jos päästä outo mies vasta mylly, saa följata outo mies!"

Mutta tulipa sitten "outo mies" peliin. Saksa rupesi oikein työntämällä työntämään halpaa viljaansa Suomeenkin. Tulimyllyn käyttö ei lopulta enää oikein kannattanut, vaan "se söi enemmän kuin toi sisään". Niinpä mylly viimein 1904 lakkasikin pyörimästä ja lepäili toimetonna vuosikausia, kunnes nyt taas käyttää Ruonan konepajaa.

Vanha Raahe tarvitsi viinatehtaankin, jotta maakunta saisi parhaat kaupungin tuliaisensa sekä merimiehet taas omaan kyläänsä palatessaan kotoiset ryypyt.

Vanhaan aikaan oli entisten vanhojen tietämän mukaan ollut "viinapränni" Ruonanojan suupuolessa. Siellä on vieläkin "Prännärin kevot", joilla entiset poikavarsat kevätsulien aikana pitivät meteleitään. Löydettiin sieltä kerran maata muokattaessa vanha vesikaivokin, jota sanottiin "Prännärin kaivoksi". Se oli merkillinen kaivo, ja uteliaina pojat usein kävivät siihen kurkistamassa. Sillä olivathan he kuulleet sanottavan, että "lapsia löyvettiin Prännärin kaivosta". Hybinetten rouva ja Lundahlin rouva niitä tavan takaa kävivät sieltä onkimassa, vaikkeivät pojat niitä koskaan sattuneet siellä näkemään.

Mutta toimiva viinapolttimo oli sitten Pattijoella, nykyisen kirkon tienoilla, Pietarinmäen laiteessa Pattijoen rannalla. Siinä entisille äijille ja nykyisellekin polvelle keitettiin viinaa, niin että kuhisi. Kauppamiehet Möller ja Ahlqvist ja Reinin patruuni omistivat koko hoidon ja kapteeni Vikander oli tehtaan isäntänä sekä ruotsalainen "pränmestari" keittämistä valvomassa. Vanhat merimiehet täälläkin häärivät pikku mestareina, ja pattijokelaiset olivat työmiehinä. Matti Kangas "jästintekijänä" laittoi panokset käymään, ja Heiskarin Erkki "viinankokkina" hoiti keittämistä. Kolmella pannulla yhtaikaa ukko poruutti kirkasta tulista nestettä panoksen toisensa jälkeen. Tuhansin kannuin laskettiin viinaa "syysprännisä" ja vielä useammin tuhansin "kevätprännisä"; joka toinen päivä mitattiin 600 kannua spriitä, joka sitten "veellä sotkettiin viinaksi". Talonpojat vedättivät "trankkia" Piehinkiä ja Siikajokea myöten ja Erkkilän ukko oli sitä myymässä. Mutta silloin kun ei ollut ostajia, juoksi rankki pitkin maantienojaa jokeen. Perunoistakin keitettiin viinaa. Viinaporvareilla oli suuret vainiot perunaa työntämässä, ja 18 mittatynnyrin vetoisessa ammeessa höyryytettiin perunat pehmeiksi ja sitten valmistettiin niistä mäskiä. Asiantuntija viinanviljelijä kyllä monesti huomasi, että Pattijoen viina oli perunoista puristettua, "koska se pakkausi hyytymään".

Ja kaikki mikä pannunpiipuista tippui, tippui sitten jälleen Raahen ja suuren maakunnan tuhansista kurkuista alas. Möllerin äijällä, joka aikoinaan oli huonolla onnella käynyt Ivalossakin kultaa etsimässä, oli talossaan Brahenkadulla paremmin kultaa tuottava viinapuoti, johon kyllä jokainen maanukko puulekkeri kainalossa osasi astella ja jaksoi kiivetä talon korkeat rappusetkin. Ja Möller myi viinaansa, vieläpä myi rommia ja konjakkiakin. Suuresta tynnyristä viisas kaupunginäijä laski aineitaan selitellen vain kummasteleville maanäijille:

— Tynnyrisä on väliseinä: kun minä väännän kranaa näinpäin, tulee rommia, ja kun minä väännän näinpäin, tulee konjakkia.

Yhtä mieluista juotavaa kuin viina oli olut, jota valmistettiin olutpruukissa. Rantakadun eteläpäässä, Paavonperän mäen tienoilla, merenrannalla, kykötti entisaikaan vain sellainen turhanaikainen olutpanimo, joka oli melkein "niinkuin akkain konsteja". Padassa vain keitettiin ja mäskättiin ja vierrettiin ja saatiin juotavaa, joka ei juuri olutta ollut, vaikka sillä nimellä sitä myytiin ja juotiin ja juovuttiin, kun oikein paljon jaksettiin särpää. Mutta samalle mäelle kraatarinpoika Edvin Lars Gellin rakensi 1857 uuden olutpruukin, joka sitten oikein väellä ja taidolla rupesi "prykäämään" oikeata olutta. Oikeata kunnon olutta se olikin, se nähtiin kyllä oluttehtaan omistajastakin. Vaikka isä-Lassi oli pieni kuivettunut äijä, paisui poika-Lassista paksu vankka mies. Oman tehtaan olut "pöösäsi pojan lihavaksi". Yhtä lihaviksi Gellinin olut "pöösäsi" monen muunkin raahelaispojan ja merimiehen, sillä olutta saatiin paitsi itse Gellinin pruukista, monesta muusta kapakasta ympäri kaupunkia. Tuhansin kannuin janoinen Raahe sitä laskikin, V. 1860 mäskättiin panimossa 50 tynnyriä maltaita ja saatiin 4782 kannua olutta, ja siitä kertyi Gellinin kukkaroon 1,499 ruplaa 76 kopeekkaa.

Olipa pienessä Raahessa vanhaan hyvään aikaan sellainenkin merkillinen laitos kuin tupakkatehdas, joka oli aikoinaan niin kuuluisa, että siitä mainittiin sen ajan koulumaantiedoissakin. Ja tämä koko maan mainittava Raahen tupakkatehdas oli kapteeni ja kauppias Johan Leufstadiuksen tupakkatehdas.

Oli hyvä hallitus jo 1750 vaiheilla yllyttänyt pientä Raaheaankin kokeilemaan tupakanviljelystä ja valmistusta sekä sitten taas saman sataluvun loppupuolella houkutellut kasvattamaan perunoita, koska muun hyvän lisäksi sen lehdistä muka saa erinomaista piipputupakkaa. Kuuliainen Raahe istutti kessuja pihamaalleen sekä kasvatti myöskin perunoita, ja sitten lunttasi piippuunsa kessuhakkuja, lunttasi myös perunanlehtiä ja veteli haikuja, niinkuin hallitus oli käskenyt. Mutta nurkantakainen maistui pahalle, ja vielä pahemmalle maistui perunanlehti. Raahelaisen luottamus hallituksen hyvään tahtoon ja viisauteen horjui, ja hän heitti tupakan valmistushommat pois.

Mutta 1800-luvun puolivälin tienoissa kapteeni Leufstadius tuotti Ryssästä lehtitupakkaa ja rupesi siitä valmistamaan Raahelle purtavaa ja poltettavaa. Saipa ukko "fabriikillensa" oikein privilegiot 1848. Tupakka-kapteeni asui Rantakadun ja Cortenkadun kulmassa samassa talossa, missä nyt asustaa vanhainkoti monine vanhoine raahelaisrouvineen ja mamselleineen. Talon pienessä Cortenkadun puolisessa piharakennuksessa oli ukon "fabriiki" käynnissä. Se kyllä ei ollut kovin konstillinen laitos. Huoneen peräseinällä oli isohko puuratas, noin puolitoista kyynärää läpimitaten, ja sen edessä iso pöytä. Rattaan ja pöydän ympärillä häärivät tupakkatehtaan työmiehet, neljä poikaa täydessä toimessa. Kolmitoistavuotias Tigerin Kalle "pyörittäjänä" väänsi ratasta, niin että pöydällä oleva tupakkaköynnös kiertyi rullatupakaksi, 16—17-vuotias Annalan Kustu, "kehro", asetteli lasta kädessä kiertyvään köyteen tupakanlehtiä, joita "tuukari", Fasten Eera, 12 vuotta vanha vesa, lateli pöydälle, ja "platthollisa" hääri pieni Oravan poika, Matti Aukusti, riipien lehdistä ruoteja pois. Hiki päässä pojat kehräsivät tupakkaköyttä, joka pöydällä "lakrissamörjäsä" kieriskeli, ja kun köyttä valmistui pöydän mittaiselta, kierrettiin se rullalle ja taas ruvettiin kehräämään uutta. Muutin Anna kierteli toisen pöydän ääressä sikaareja, ja muuan hakkasi lehtiruodeista kartuusia, jota sanottiin "propeerariksi"; joku taas jauhoi nuuskaa. Sillä kaikkia tupakan laatuja tehtaassa valmistettiin: purutupakkaa, sikaaria, piipputupakkaa ja nuuskaa. "Fabrikööri" itse, pikkuinen mies, ei tehnyt muuta kuin pesi tupakanlehdet valmiiksi ja sitten purren tupakkaa taikka piippukänä hampaissa kuljeskeli katsomassa työmiehiänsä. Ei ollut suuri poikasten palkka, viisi kopeekkaa saivat päivältä. Ja aamulla alkoi kehrääminen jo viideltä ja kesti illalla kahdeksaan asti. Pari tunnin ruokalepoa vain pidettiin välillä, ja silloin ennättivät "Leufstadiuksen tupakkienkelit" valkeissa pitkissä koltuissaan juoksaista kotona haukkaamassa.

Viisi, kuusi "tupakkienkeliä" tehtaassa tavallisesti työskenteli, joskus (1857) kymmenenkin, ja ukko itse mestarina. Useita leivisköitä siinä sentään vuoden mittaan kierrettiin köydeksi taikka hakattiin hienoksi. Niinpä 1860 väännettiin 2,100 naulaa purutupakkaa, 200 naulaa "prässättyä" tupakkaa, 200 naulaa polttotupakkaa ja 600 naulaa nuuskaa, ja oli niiden rahallinen arvo yhteensä 940 ruplaa. Edellisen vuoden valmisteiden arvo oli 1,055 ruplaa ja silloin kierrettiin m.m. 20,000 sikaaria. V:n 1857 tupakkatuotteiden arvo oli 1,515 ruplaa. Venäjän lehtiä väännätti fabrikööri joka vuosi 1,400—1,600 naulaa ja ulkomaalaista tupakkaa 1,300—1,400 naulaa.

Raahen fabriköörin tupakkatuotteet eivät olleet erikoisen maistavia, vaikka "propeerarikin" oli otsikkokuvansa mukaan "parasta Virginian tupakkaa". Mutta tupakanmaku niissä kyllä oli, joten maakunta sitä puri ja poltti, samoin kuin kaupunkikin. Parhaat porvaritkin joskus työnsivät tuttavalleen oman kylän sikaareita, jotta "panehan savuksi … parasta ekta havanaa!" — "Onpa hieno maku… onpa hieno maku!" tuttava saattoi sitten todistella, kiskoen tumppua posket lontollaan.

Asuinrakennuksessaan Leufstadiuksella oli kauppapuoti, missä myyskenteli tupakoitaankin. Rantakadun puolella oli kaksijatkoinen kaupanovi, jonka yläosa kesäpäivin oli aina avoinna, vain alaosa suljettuna. Ostaja sai ovitiuvulla ilmoittaa tulostansa, ja silloin ukko mälliään purren ökisi: "Tuum, tuum!" ja tuli avaamaan ruiskauttaen paksun syljen ovesta kadulle. Puodin katossa riippui tavattoman suuri sikaari, jota joku ukko kerran kysyi ostaakseenkin, mutta tupakka-kapteeni sanoi:

— Ei sitä myyä, se on skyltti!

Mutta muuta tupakkaa ukko kyllä myi ja kiitteli valmisteitaan mainioiksi. Annalan Kustun ja kumppanien kehräämä rullatupakkakin oli niin erinomaista, että fabrikööri sitä suositteli ostajalle:

— On hyvä tobakki… Fellmanin patruunikin sitä syöpi kans!

— Tekeekö se näppyä kieleen? ostaja saattoi kysyä.

— Ei teke… eihän toki! kauppias kauhistui.

— Ei se sitten ole hyvää tupakkaa, kun se ei tee näppyä.

— Jaa… kyllä se yks pikku knäppy teke, huomasi tehtailijakin.

Nuuskaakin Leufstadiuksen kaupassa myytiin, vieläpä pantiin ostajan pyynnöstä "hyvää hajuakin" sekaan. Muutamat vanhat mummut olivat hyvästä hajusta oikein hyvillään.

Raahen markkinatorilla oli Leufstadiuksella oma tupakkakauppiaansa, Aunolan Sakari, vanha merimies Palonkylästä. Sama ukko Leufstadiuksen talo Rantakadun varrelta kuljetti Leufstadiuksen tupakkakuormaa myöskin Kuopion ja Kalajoen markkinoille. Mutta Kalajoen suurilla markkinoilla Sakarille kävi kerran hullusti: varastettiin koko tupakkakuorma, ja äijä sai tyhjänä ajaa kotiin. Se oli niin surkea sanoma, että tupakkatehtailijan koko perhe sitä voivotteli. Mutta ukko itse äyskäisi:

— Älkkä itkekö! Kehräkä toista!

Engesmannin käynti ja ruotuväkeä.

"Ingen ordning i Brahestad", marisi vanhan Lövenmarkin kissa, köyristellen kotiporttinsa kamanalla ja katsellen kaupunkinsa merkillistä katumenoa.

Sillä kaupungin kaduilla oli pakokauhu ja kova sekamelska, niin että Lövenmarkin vanha kissakin, joka ennen oli vain kotisalin lattiaa kulkenut mauruten "ingen ordningiansa", pelästyneenä kipaisi portilta sitä katsomaan.

Oli toukokuun kolmaskymmenes 1854.

Kolme englantilaista sotalaivaa oli jo aamupäivällä nähty kellettelevän meren selällä Taskun takana, kun oli katsottu katoilta ja kirkontornista. Viesti oli jo kulkenut niiden liikkeellä olosta, ja kansa oli kauhulla muistellut vanhoja kokemuksiaan ja tarinoitaan sodista ja vainovenäläisten tuhotöistä. Ja taas oli vihollinen tulossa, ei tosin iänikuinen vanha vainooja, mutta sittenkin vihamies. Ja sota on aina sota.

Niinpä Raahe taaskin lähti pakotielle, minkä ennätti. Koko kaupunki aiottiin tyhjentää, koska pelättiin, että englantilainen sen polttaa.

Tavarakuormia lennätettiin pitkin katuja, niin että keikkui, ja "eläviä tavaroita" lyötiin kärryt täyteen ja lähdettiin ajamaan sydänmaita kohden. Kaikkialla oli kiirettä ja hätäistä menoa. Vanha Topi-Aappokin, Heinosen äijä, laukkasi pelosta suunniltaan pitkin katua huutaen:

— Österkrei tulee Korsun tietä! Se on vahva sotimaan… sillä on kaksi tynnyriä kruutiakin!

Miltei ainoita tavaroitaan, kirvestä ja sahaa, kainalossaan kantaen, ukko juoksenteli etsien piilopaikkaa, hädissään huutaen ja poraten:

— Jos mulla olis Kallu-poikani pää, niin minä menisin vaikka makin katolle!

Taaperteli siellä pakomiesten joukossa pieni Pyhälän Kalle-poikakin hokien:

— Kalle mennee tottaa pakkoon… Kalle mennee tottaa pakkoon.

Rahojaan, parhaita tavaroitaan ja elämisiään Raahe koetti ajaa ja piiloittaa, minne vain ennätti, ja itse rientää pakoon, missä luuli parhaiten säilyvänsä. Tavaroita vietiin Pitkänkarin rantametsikköön, Pattijoelle ja kaupungin takaisiin männikköihin sekä latoihin ja riihiin kaupungin vainioille. Johan Montinilla vietiin liinavaatteet Isollevainiolle makasiiniin ja lauantaisin käytiin niitä vain noutamassa muuttoa varten. Iso seinäpeili piiloitettiin makasiiniin ja hopeat kätkettiin kellariin. Maalaisukotkin olivat pakolaiskuormia ja tavaroita kuljettamassa, kiskoen tavattomia maksuja kaupungin hätääntyneeltä kansalta. Jotkut kaupungin hevosmiehetkin ennättivät auttamaan. Muuankin Katinhännän ukko ajeli Brahenkatua, kun kellarimestari Girsén hädissään työnsi raha-arkkunsa hänen rattailleen, jotta "paa tämä talteen!" Ja ukko pani arkun niin hyvään talteen, ettei sitä löytynyt ikipäivinä. Toinen ukko taas sai Soveliuksen rahakirstun kärryilleen ja lähti laukottamaan sitä Saloisten metsikköön, johon sekin hukkui, niin ettei koskaan löytynyt. Muutamat kaupunkilaiset lennättivät perheensä Hemmin sydänmaille, toiset veivät pienen väkensä Pattijoelle, toiset Siikajoelle, Saloisiin taikka Piehinkiin, Muutamat pakenivat etäisiin riihiin ja metsäniittyjen heinälatoihin, arkaluontoisimmat konttasivat peloissaan riihien ja latojen alle. Vanha Marjelinin ukko oli juuri jähdillään, Vanhalla-Kaijalla, tulossa Haaparannalta suolalastissa Ouluun, kun engelsmanni näkyi taivaanrannalla. Silloin Marjelin kääntyi takaisin Haaparannalle ja palasi vasta sitten, kun ei englantilaista enää näkynyt.

Iltapäivällä merellinen vihamies nousikin maajalkaan sadoin miehin, soutaen monella veneellä, tykitkin mukanaan. Pienen merenkävijä-kaupungin parhaaseen paikkaan, laivaveistämöön, merenselälliset nousivat, ja heti alkoi sieltä nousta sankka savu. Vanha Åkerin ukko, iso mies, joka kaupungissa oli kiipaissut katolle katsomaan englantilaisten maihin tuloa ja puuhia, huusi suurella äänellä, niin että koko kaupunki kajahteli, huusi niin että se vieläkin vanhojen korvissa kaikuu:

— Ka-aaleva pa-aalaa… Ka-aaleva pa-aalaa!

Lindbergin kapteeni kiipesi Heiskarin katolle todetakseen saman asian.

Telakalla korjattavana olevan prikin, Kalevan, oli vihamies ensi töikseen pistänyt palamaan. Sitten leimautettiin tuleen kaikki muutkin keskeneräiset sekä valmiit satamassa seisovat laivat, fregatit, prikit, kuunarit, jähdit, kaikkiaan puolitoistakymmentä alusta. Tulipensselillään engelsmanni vain huiteli ja sitä mukaa valkea leimusi. Samaan vauhtiin pantiin menemään koko laivaveistämö lankku- ja laivatarve-varastoineen, työpajoineen ja pirtteineen. Näin hyvään alkuun päässyt englantilainen halusi vielä nähdä tervahovinkin synkässä ilotulituksessa sekä vetää meren kyllästyttämään henkeensä pikitehtaan mustaa katkua. Ja pian nämäkin kaupungin voimalähteet pauhasivat valtavina tulenloimoina. Tervaa paloi monin tuhansin tynnyrein, samoin valmista pikeä, ja rinnan Pikimäen kanssa tervahovi leimusi tulenliekkisenä savumerenä, ja kallis terva sekä piki valui tulisena virtana pitkin kenttää.

Kävi tulipalomestari tarkastamassa vanhaa kruununmakasiiniakin, joka harmaassa mahtavuudessaan seisoi Pikimäen lähimailla maantien vieressä. Sapeleillaan urohot koettivat rikkoa jykevästi raudoitettuja ovia, mutta kun se ei onnistunut, arvelivat pääsevänsä vähemmällä, kun pistävät tulen nurkan alle. Mutta silloin juoksi paikalle rohkea Puskalan Juho, vanha merimies, ja huonolla englannin taidollaan selitti, että "se on köyhän kansan viljaa" ja rukoili: "Älkää polttako, siinä on lapinkansan viljaa!" Englantilainen sammutti nuotionsa, ja vanha makasiini sai jäädä elämään.

Fantinsaaren suolamakasiinejakin mereltä tulleet tarkastusmiehet kävivät tutkimassa, luullen ehkä niistä löytävänsä aseita. Möllerin rouva, "joka silloin oli neittyenä", meni puhuttelemaan, mutta engelsmanni ajoi pois. Pekurin timpermannikin meni jotakin sanomaan, ja häntä englantilaiset kiusasivat jonkun aikaa, ennenkuin päästivät vapaaksi. Viimein Johan Montinkin uskalsi mennä "rähisemään", mutta hänet engelsmanni vei mukanaan veneeseensä, aikoen viedä laivaansakin. Mutta kun Montin rupesi rukoilemaan, jotta "päästää pois, jotta on monta lasta", laskettiin hänet jälleen maihin.

Sitten veti tulensytyttäjä väkensä pois, nosti illan suussa purjeensa, pani höyryn käymään ja painui pohjoiseen päin Oulua kohden.

Englantilaisten lähdettyä koetettiin heti ruveta tulta edes vähän ohjissa pitämään. Toimekas Puskalan ukko riensi miesten kanssa pikitehtaalle, josta palava terva solkenaan virtasi mereen. Puskala komensi, ja miehet täyttivät vedellä kaksitoista tyhjää tynnyriä pikikattilan ympärille, ja taas Puskalan komennon mukaan yhtaikaa tyhjensivät tynnyrit pataan, niin että paukahti, ja sankka höyry täytti huoneen. Ja tuli sammui niiltä mailta. Mutta ympäriltä paloivat Marjelinin, Burmanin, Ahlin ja Tabellin asunnot.