SISÄLLYS: (continued 2)

Kirjoittamista harjoitettiin ahkerasti. Oli vartavastinen painettu "föreskrifti", jossa oli "kaikki puukstaimet, ja sana seisoi aina niille puukstaimille". Näitä sanoja jäljenneltiin, kuka parhaimmin osasi. A:lle oli "sana": "Aikaisin kirkkoon, myöhään keräjiin", sitten "Brahe rakensi Saloisten kaupungin", ja edelleen esim.: "Fariseukset löytyyvät Judeasa", "Gutenberg löysi kirjapränttäämisen", "Kärsi pahaa, toivo parempaa", "Zionin virsi veisatkaam". Kirjoittaminen tapahtui hanhenkynällä. "Teräspänniä" kyllä jo silloin oli, mutta koulussa ei niitä saanut käyttää. Kun kirjoitusmiehen kynä kului huonoksi, vei hän sen maisterille, joka otti liivintaskustaan "pännäveitten" ja taitavasti "formeeras" kynän kuntoon, niin ettei se enää "plumpannut". Vaikka taitamattomilla kynämiehillä kyllä hyväkin kynä plumppasi ja sotki paperin. Kirjoitusvihkoja tarkastellessaan opettaja aina kirjoitti reunaan "vidi".

Opetettiin pojille laulutaitoakin. Keskiviikkoisin ja lauantaisin 11—12 rehtori vei oppilaat "nuottilinjan tykö" ja näytteli heille nuotteja, puhaltaen niitä "flöitillä" ja taas laulaenkin: "see, dee, ee, äf, jee, aa, hoo, see", osoitellen nuotteja ylöspäin sekä jälleen alaskäsin. Virren veisuutakin opetettiin, ja sitä varten oli aikoinaan tuomari Alopaeus lahjoittanut tuhannen riksiä.

Opetus tapahtui useinkin kahdella kielellä. Ruotsinkieliset oppilaat istuivat vain eri ryhmässä, ja opettaja sanoi heille ruotsiksi saman asian, minkä oli ensin sanonut suomeksi. Kovin paljon ei ruotsinkielisiä ollut, saattoi joskus olla vain kuusi, seitsemän — ja nekin kaikki ymmärsivät suomea — ja suomenkielisiä oli kolmisenkymmentä.

Maisterin "puolelta" päästiin "rektorin puolelle", kun oli "hyvästi divisuuni opittu", ja "siellä se pääopetus annettiin". Siellä jatkettiin maisterin luokalla aloitettuja asioita ja luettiin lisäksi "jometriiaa ja ihmiskunnan historiaa", vieläpä sellaisia merkillisiä asioita kuin "persunaalipossessium, refleksium, presiprokusium ja iknatsium". Siinä ei kehvelin pää saanutkaan olla paperista, jos tahtoi kaikki nämä erinomaiset viisaudet selvittää. Geometriassakin piti laskea "kaiteita" vasemmalta oikealle ja taas oikealta vasemmalle, ja ihmiskunnan historiasta täytyi muistaa satoja vuosilukuja, opettajan ollessa niin "nuukana", ettei saanut kirjoittaa lukuja paperilapulle ja siitä sanoa ulos, kuten räknäämisessä taaleja. Täyttä päätä koulussa tarvittiin. Mutta sitä ei kyllä joka pojalla ollut. Siksipä moni saikin jo maisterin luokkaa paukuttaa kaksi vuotta, jotkut kolmekin, Hassin Hermanni istui maisterin oppipoikana neljä vuotta, ja ruvettiin häntä sanomaan "Vanhaksi maisteriksi". Mutta sitten Hermanni olikin niin oppinut, että pääsi "lantun lautamieheksi" eli maanmittarin apulaiseksi.

Aamukahdeksaksi kipaistiin kouluun ja paukutettiin siellä yhteen-, kahteentoista asti, ja taas iltapäivällä istuttiin kahdesta, kolmesta viiteen. Joskus sattui joku opinnoitsija myöhästymään ja saattoi silloin selittää ankaralle opettajalle: "No, kun minä seisoin ja söin ja kello seisoi kansa…" Rehtori ja maisteri pitivät vuoropäivin aamu- ja iltarukoukset. Rehtori veisautti aamurukouksissa miltei aina virttä: "Jesu! onnen', osan' oman'! Ilon', riemun' runsahan'!" Taikka sai joku pojista aloittaa värssyn:

"Sieluni, Jesu hyvä! Ravitkoon sanas pyhä, Virvoit' minua piinas kautta, Ja viimein iloon auta!"

Maisteri taas lauloi ja laulatti useinkin virttä:

"Mun silmän', käten' nostan Ain' Herran Sioniin, Jost' avun tiedän saavan' Ja valon kaunihin; Sill' Herra avun lainaa, Kuin maan taivaan loi, Hän kuulee huuton' aina, Ja suojella kyllä voi".

Ja tämä virsi lähti niin korkealta, että "se melkein kiljumalla alotettiin, mutta lopusa se putosi hyvin alas".

Kovassa kurissa pidettiin Raahen poikavarsoja Kirkonmäen koulussa. Hyvin helposti rukattiin pojan tukkahamaraa taikka läpsättiin korvalle taikka annettiin karttakepillä kynsille ja selkäpuoleen. Ei tarvittu paljonkaan syytä; kunhan paiskasi paperipurulla naapuriaan poskeen taikka potkaisi penkin alapuolitse lähimmäistään tahi unohti nollan, kun piti kirjoittaa 1054, tahi ei osannut näyttää kartasta oikeita paikkoja. Usein työnnettiin myöskin nurkkaan seisomaan tahi taulun taakse kilistelemään tahi ajettiin seinän viereen "mustallepenkille" istumaan. Kovinta kurinpitoa oli kumminkin, kun opettaja käytteli "klupua", pajuista punottua patukkaa. Klupu oli poikain omaa teollisuutta, valmistettu kuudesta, seitsemästä, notkeasta, köydeksi kierretystä pajuvarvusta ja sidottu päistä sekä keskeltä kymmenellä nuorakierroksella. Patukan pituus piti olla "kyynärä ja käensija", ja se tehtiin, "mitä parhaasta osattiin saa'a", "Eelläkävijän" käsialaa se oli, vuoronperään kun pojat olivat aina viikon kerrallaan "edelläkävijöinä" järjestäen kirjat ja vihot pulpeteille ja taas hoitaen ne kaappiin.

Tämän oman tuotteen liiankin tuttavallista koskettelua tekijämestarit saivat monta kertaa kokea, milloin mistäkin syystä, vallattomuudesta tahi taitamattomuudesta. Varsinkin "tabulan" lukuaikana, joka oli poikain kovinta työaikaa, otti klupukin suurella hartaudella osaa poikien oppimiseen. "Anna kinttus tänne!" opettaja komensi helposti, tarttui oppilaan kalvosimeen ja antoi klupua kämmenelle. Maisteri varsinkin oli "tuhannen tulinen" ja kärkäs antamaan klupua. "Tirisetkö sinä vielä?" sanoi, jos poika itki, ja löi yhä kovemmin. Rehtori oli siivompi, mutta kun hän kerran antoi, niin antoikin kovasti, että kämmen turposi. Kaksitoista "rappia" oli kovin löylytys, viisi, kuusi lyöntiä tavallinen järjestyksenpito. Ahkerasta harjoituksesta tulivat kyllä sekä pojat että poikain kämmenet niin paksunahkaisiksi, ettei niitä lopulta klupu paljoakaan pehmittänyt. Monet mestarit eivät suutaan vääntäneet, hammasta purren vain ottivat iskut, "vaikka kipeää kyllä kävikin, kun olan takaa lyötiin". Kyllähän pojat joskus ansaitsivat hyvänkin klupukyydin. Niinkuin Kytölän Kustokin, joka pystytti neulan maisterin tuoliin. Odottaen ilkityöstään tavatonta klupusotaa Kusto oli varustanut housuntaskuihinsa vahvat raksit, joihin sitten kiversi kouransa, niin ettei maisteri saanut käsiä taskuista ulos. Silloin maisterin täytyi heittää poika mustalle penkille ja pehmittää patukalla selkää, niin että paukkui. Ja se paukkuikin ja ropisi kovasti, sillä mestari oli varustanut hartioihinsa takin alle tuohilevyn.

Tärkeää klupua säilyttivät opettajat pöytälaatikossaan, ja kun se kului ja meni rikki, poikain piti valmistaa uusi. Maisterin luokalla kului klupuja tavallista enemmän, sillä paitsi ahkeraan kämmentelyyn, maisteri käytti klupua muuhunkin. Opettaessaan hän aina askaroi kluvulla, ja usein omissa ajatuksissaan kiivaasti käveli lattialla edestakaisin väännellen ja pureskellen klupua, niin että se pian kului loppuun. "Maisteri on taas syönyt kluvun!" pojat manailivat, kun piti ruveta uutta hankkimaan.

Silloin tällöin itse piispa kävi tarkastamassa vanhaa koulua. "Koijureellä" suurherra ajaa karautti koulun kartanolle, ja kohta lensi tieto: "Piispa on tullut Kuopiosta!" Koulussa piispa vain kuunteli opetusta, eikä silloin annettu klupua, vaikkei osattukaan, ja "sitten piispa piti kehotuspuheen pojille". Pyhäjoen "Iso-pappikin", kuuluisa väkimies, hevostakin vahvempi, kävi monesti koulua katsomassa, puhellen pois lähtiessään: "Koettakaa nyt, hyvät lapset, olla taas siivoja, koska nuo opettajat teitä niin kiittävät".

Väliin annettiin koulumiehille lupaakin. Markkinapäivät sekä laskiainen ja Valpori olivat itsestään lankeavia vapaapäiviä, mutta kun pojat joskus oikein innostuivat yhteen suuhun huutamaan: "luppaa… luppaa… luppaa!" niin opettajat, jos olivat "sillä tuulella", antoivatkin avosuisille huutajille vapaan telmäämispäivän.

Muutamat poikajullit ottivat kyllä joskus lupaa omin päinsä ja olivat "harapassilla" koulusta pois koko päivän, varsinkin silloin, kun oli hyvin paljon läksyjä luettavana. Aamulla pojat vain lähtivät kotoaan muka kouluun, mutta livistivätkin Märjännykseen, jossa luinailivat koulutunnit ja sitten taas oikealla ajalla saapuivat koulumiehinä kotiin. "Päätä kivisti", selitettiin seuraavana päivänä opettajalle.

Mutta joulun alla oli kauan odotettu "ilminatsuuni". Silloin koko koulu oli valaistu, kynttilöitä paloi puisissa kattokruunuissa sekä akkunoille asetetuissa kulmalaudoissa, vieläpä poikain pulpeteillakin — niissä kun oli "tratinmallisia" reikiä, joihin saattoi pistää kynttilän pystyyn. Jotkut vanhemmat olivat kuulemassa, kun poikia opetettiin. Siihen sitten loppui "syystärmiini". Ja taas "kevättärmiinin" lopussa juhannuksen edellä oli "eksaameli". Silloin tuli enemmän kaupunkilaisia katsomaan, mitä koulussa oli opittu. Poikain vihot ja kirjat olivat esillä, ja lopuksi annettiin oppilaille "ite kullekin" todistukset.

Ja silloin oli vapaa kesä edessä, ja sininen meri avautui taivaan rannalle asti, ja laivojen mastometsä Roskan redillä odotti kesäisiä kiipeilijöitänsä.

Vanhassa koulutalossa kävivät opiskelemassa myöskin "privatistit". Ne olivat "parempain ihmisten" poikia, jotka olivat käyneet jo läpi sekä maisterin että rehtorin puolen, ja jatkoivat vielä lukujaan maisteri Wichmannin opastamina. Ja "niistä sitten tuli Raahen laivoihin kapteeneja". Sillä Raahen koulun ja Raahen poikain suurena jatko-opistona oli tavallisesti mahtava meri, joka toimitti lopulliset kouluuttamiset sekä puristi entisistä alkeiskoululaisista miehiä. Illoin privaatipojat tavallisesti kävivät maisterin luona, mutta olivat usein samaan aikaankin siellä lueskelemassa kuin kaupungin muu poikalisto opiskeli koulussa. Ja silloin kun päästiin samalla kertaa ulos välitunnille, syntyi aina kova sota. Sillä privatistit ja muut koululaiset olivat toisiinsa vihakannalla kuin kissat ja koirat. Joskus maisteri otti tyttöjäkin "privatisteiksi", ja ne kävivät opiskelemassa keskiviikkoisin ja lauantaisin. Tytöille maisteri ei ollut kovin äkäinen, sanoihan vain joskus: "Uh, sinä senkin pässi!"

Oli Raahessa toinenkin yksityis-koulumestari. Se oli Ernst Kilian Mellberg, joka "skoulas kaikki Raahen herrat". Kilian Mellberg oli varakkaan kauppiaan poika Pietarsaaresta, ylioppilaaksi lukenut, ja sitten ollut pitkät ajat Saksassa opiskelemassa. Liikemiehen poikana Kilian oli veljensä kanssa rakennuttanut kuunarin, jolla ajatti rahtia Pohjanlahdella ja Itämerellä. Mutta Itämaisen sodan aikana englantilainen upotti veljesten laivan. Köyhtynyt Kilian joutui lopuksi Raaheen Reinin liikkeeseen konttoristiksi. Katinhännässä pikku talossaan Mellberg sitten asui, nai emännöitsijänsä, Maria Björnströmin, ja sai yhden tyttären. Sivutoimenaan Mellberg piti koulua, "Melpärin koulua", ensin Möllerin talossa, sitten kotonaan, opettaen porvarien poikia sekä merimiehiä, jotka aikoivat kapteeneiksi, ja valmistaen oppilaita Oulun kouluun, vieläpä myöhemmin Raahen kauppaopistoonkin. Mellberg oli niin oppinut, että hän osasi "kaikki kielet", samoin myöskin kaikenlaiset "räknäykset", ja niitä taitoja hän etupäässä pojille opetti. Välitöinään oppipojat saivat soudattaa opettajansa pikku tyttöä, ja vallattomuudessaan kiikuttivat vähin niin huimasti, että tyttö tuli miltei päästä pyörälle. Mellbergillä oli hyvin kaunis käsiala. Hänen toimekseen aina annettiinkin hautajais- ja hääkutsujen kirjoittaminen. Vanhana laihana pikku ukkona Kilian kepsutteli Raahen kaduilla nukkavierussa takissaan. Saipa hän kauppakoulun vihkiäisjuhlassa ja samoin Pietari Brahen patsasta paljastettaessa ilon ampua tykillä kunnialaukauksen. Siitä ukko hyvillään kehuskeli: "Olen ampunut Adlercreutzin kanuunalla!"

Vanha koulutalo sai lukukausien aikana olla toimessa kaiket päivät. Kun arkisin siellä Kytölän Kustot ja muut pojat viljelivät tabuloita ja multiplikatsuuneja sekä välitöinään pystyttivät neuloja opettajantuoliin, niin pyhäpäivinä taas astui samoihin suojiin toinen oppilasten joukko. Sunnuntai-iltapäivinä toimi koulun huoneissa "pyhäkoulu", jota oli ruvettu pitämään 1843. Koulussa kävijäin kantajoukkona istuivat kisällit ja oppipojat, joukossa joitakuita muitakin opinhaluisia "köyhän kansan lapsia". Ahkerasti kisällit ja oppipojat astelivatkin opistoonsa. 1852 mainitaan koulussa olleen 54 oppilasta, ja 1860 oli niiden luku 55, Kaikenlaisia hyviä ja tarpeellisia asioita siellä opetettiin vastaisille mestareille, laskentoa ja kirjoitusta, kristinoppia, Suomen historiaa ja maantietoa sekä kirjanpitoa. Opettajina toimivat koulussa tavallisesti alkeiskoulun opettajat. Varsinkin maisteri Wichmann oli ahkera pyhäkoulumestari, opettaen milloin mitäkin asiaa, milloin "räknäyttäen", milloin kertoen Suomen historian tapahtumia, milloin esittäen "maailmanpalloa". Olipa koulun opettajana kerran värjärinkisälli Halmetojakin, joka oli niin "ulosoppinut", että kykeni valistamaan toisia sällejä ja oppipoikia, ainakin sanelemaan heille kirjoittamista. Kerran taas perämies Marjelin opetti merimiehen aluille kompassia, niin että he osasivat sen "niinkuin olisivat kolme vuotta olleet merillä". Koulun varsinaisten, arkisten oppilaiden kanssa tahtoi sunnuntai-opiskelijoilla monesti olla pikku kahnausta. Ainakin viikkokoulun poikaviikarit monta kertaa koettivat työntää kaikenlaisia vallattomuuksiaan ja rötöksiään pyhäkoulun sällien ja oppipoikain syyksi.

Siten vanha koulutalo sai pitkän talvipimeän aikana jakaa "valkeutta" kyläläisilleen pyhät ja arjet. Kynttilät tuikkivat sieltä pimeille kaduille niin hyvin pyhäilloin kuin arkipäivän pimeissäkin, ja vasta joulupimeän "ilminatsuunissa" ne oikein loistivat.

Mutta sitten kerran, samana kesäyönä, jolloin vanha kirkko tuhoutui, tapahtui vanhalla koulullakin viimeinen suuri "ilminatsuuni". Kirkonpalo kuumensi läheisen koulun seiniä, niin että oksain reiät ihan kyyneleinä tihkuivat pihkaa, kunnes yhtäkkiä koko seinä leimahti satoina kynttilöinä hehkuvaan suur tulitukseen. Se tulitus tuhosi koko koulun, poltti vanhat pitkät penkit, poltti kluvut ja poltti "maailmanpallonkin".

Vanhan kirkon rinnalla oli vanha koulu aina vaeltanut käsi kädessä, ja sen kanssa se sai viimein yhteisen lopunkin.

Tyttöjen skoulut.

Entisessä Raahessa ei ollut koulutaloa tyttölapsia varten, vaikka siellä kyllä oli koulu, jossa kaikki kisällit ja oppipojatkin saivat käydä tietoja ja taitoja hakemassa. Ehkä vanhan koulutalon ovet olisi avattu tytöillekin, jos he olisivat käyneet kolkuttamassa, mutta sellainen tapa oli Raahessa, että vain pojat jallasivat vanhan koulun pitkillä penkeillä.

Mutta Raahen tyttöjen ei silti sentään tarvinnut jäädä vain kotiopintojensa varaan eli pelkän lukutaidon astuimelle. Sillä Raahessa oli, samoin kuin monessa muussakin kaupungissa, useita "mamselleja", jotka käyttivät joutoaikaansa nuoren tyttöpolven opettamiseen ja kasvattamiseen. Mamsellit olivat itse samalla tavalla saaneet tietonsa ja taitonsa edesmenneen polven mamselleilta, olivatpa jotkut olleet Tukholmassakin oppia ja viisautta noutamassa. Näissä "mamsellien skouluisa", yksityisten henkilöiden vapaalla uhrautuvaisuudella ja harrastuksella johdetuissa opinpirteissä, kasvoi ja sivistyi Raahen tyttäristö samalla aikaa kuin kaupungin poikaparvi opiskeli ja paukkasi Kirkonmäen koulutalossa ja Mellbergin koulussa. Mamsellien koulut eivät kyllä kyenneet oikean koulun rinnalle, niissä kun ei ollut edes klupuakaan, eikä niissä ylipäänsä opittu niin viisaita asioita kuin persunaalipossessium ja presiprokusium, jotka olivat tarpeellisia vain hyväpäiselle miessuvulle. Mutta mamsellien kouluissa opittiin sen sijaan monia muita hyviä asioita.

Aikaisimpia nykyisen vanhan polven muistamia mamsellikoulumestareita oli Lina Keckman, joka isän puolelta oli Ruotsin lähtöä, äidin taas raahelaista. Brahenkadun varrella, Aspegrenin talossa, sanotaan Lina-mamsellin asuneen 1830—40-luvuilla[7] ja opettaneen kaupungin parhaimmiston tyttäriä. Kymmenkunta, toistakymmentäkin tyttöstä kävi koulussa oppien lukemista, kirjoitusta ja laskentoa, lisäksi historiaa ja maantietoa, vieläpä hiukan — ranskaakin. Myöskin käsitöihin, koruompeluun, saivat pikku sormet totutella. Hyvää huolta koulumamselli piti kasvattiensa käytöksestä: oli aina esiinnyttävä sievästi ja kohteliaasti. Vähän aikaa opetti entisen Raahen tyttäriä myöskin mamselli af Åkershult, joka oli tullut Ruotsista ja toimi 1850—60-luvuilla. Heiskarin talossa mamselli piti kouluaan, opettaen lukemista muutamille tytöille, mutta pian hän taas palasi takaisin Ruotsiin.

Vanhoja tyttöjen koulumestareita oli vielä "Kihlgrenin mamselli", Catharina Margaretha Kihlgren, joka Lina Keckmanin ajoista aina 1870-luvulle opetti Raahen tyttölapsille, ja pojillekin, lukemista, kirjoitusta ja laskentoa sekä kristinoppia ja maantietoa. Vanhoilla päivillään oli koulumestarilla apulaisopettajana sisarensatytär, Helanderin Liisa. Vanhana mummuna Kihlgrenin mamselli asui "fyyryllä" Virven talossa Rantakadulla ja kulkea köppäili kadulla kolminurkkainen pumpulihuivi neulalla kiinnitettynä hartioille.

Samanaikaisia, 1860-luvun mestareita, olivat mamsellit Heickell ja Bergströmkin. Eva Charlotta Heickell asui Virven talossa, opetti tyttöjä, soitteli fortepianoa ja piti pientä kirjakauppaa. Henriette Bergström oli kotoisin Ruotsista, ollen värjäri Juthströmin rouvan sisar, asusteli useissa eri taloissa, m.m. Sarkkilan porstuakamarissa, ja opetti vain lukemaan, tavaamaan ja "koko sanalle", ynnä kirjoitusta sekä "nästyykien pallistusta". Pienen, nilkuttaen kulkevan, huonosti suomea puhuvan mamsellin opetustyö ei ollut kallista, — puolitoista, pari markkaa kuukaudelta mummu otti maksua, ja sittenkin hyväntuulisena hoiti virkaansa.

Hyvin muistaa vanha Raahe vielä "Toppeliuksen skoulun", joka toimi kaupungissa monet vuosikymmenet, aina 1870-luvulle saakka. Pastori Zachris Toppelius, ankara herännäisyydensaarnaaja ja maallisen koreilun vihamies, opetti ensin yksinään, mutta sitten olivat jo pieksuissa kulkevat, harmaapukuiset, "mörkkiveriset" tyttäretkin, Sofia ja Maria, apulaisina, jopa pian varsinaisina koulumestareina. Ukko vain silloin tällöin pistäytyi katsomaan opetuksen menoa, kun "salisa istuttiin ison skiivupöydän ympärillä" taikka myöhemmin kamarissa. Lukeminen ja kirjoitus, katkismus ja historia olivat tärkeimmät oppiaineet Toppeliuksen koulussakin, lisäksi vielä ompelutyöt. Hyvästi piti tyttöjen osata läksynsä. Helposti voi joutua nurkkaan seisomaan, ellei osannut ulkoa lasketella seitsemää katumussalmia. Vuoroviikoin papintyttäret opettivat, ja lapset pitivät enemmän Mariasta, odottaen aina hänen viikkoansa. Opetuksesta piti Toppeliuksen kouluun maksaa kahdesta neljään, viiteen markkaan kuukaudessa.

Vähän aikaa 1870-luvulla opettivat Raahen nuorta tyttöparvea — joku poikakin oli joukossa — "fröökynät" Alma Montin ja Bertha Candelin. Höckertin talossa neidit pitivät koulua muutamia vuosia, mutta kun kansakoulu alkoi toimintansa, siirtyi lapsiparvi sinne.

Viimeisiä ja parhaita mamsellikouluja oli "tante" Gustav af Ekströmin koulu, joka toimi 1860—70-luvuilla. Tässä koulussa, jossa kuukausimaksukin oli 6-12 markkaa, jatkoivat opintojansa vain Raahen rikkaimmat tyttäret, kun olivat ensin suorittaneet alkeiskurssin Toppeliuksen harmaapukuisten mamsellien opistossa. Mamselli Ekström oli kotoisin Torniosta, ollen tuomari Nils Ekströmin (syntynyt Ruotsin Pajalassa, Köngäsen ruukilla) tytär ja muuttanut Raaheen asumaan sisarensa luokse, joka oli naimisissa piirilääkäri Ehrströmin kanssa. Gustava mamselli oli niin oppinut, että hän olisi kyllä kyennyt vaikka ylioppilastutkinnosta selviytymään, ja kasvateilleen hän opetti useita aineita, niinkuin koulussa ainakin, jopa saksaa ja ranskaakin, vieläpä piirustustakin, piirrättäen "viivoja, eläimiä, maisemia ja ihmisenpäitä". Kolmessa osastossa tytöt — olipa kerran pari poikaakin, Ivar Frieman ja Arthur Lagerlöf, joukossa — istuivat oppimassa, ja "tante" Gustava istui kiikkutuolissa keskellä salia "myysättynä kuin palli" taikka loikoi sohvalla pitkälläänkin, jolloin oppilaat vuoron jälkeen astuivat hänen viereensä näyttämään taitoaan. Aamulla tytöt kipaisivat kouluun, mutta monesti varsinkin pyryilmoilla talon rengit tulivat iltapäivällä reslareellä hakemaan lapsia, vaikkei koulu ollutkaan sen kauempana kuin pienen kaupungin laidalla, Rantakadulla, tohtori Ehrströmin talossa.

Hyviä olivat mamsellien kouluissa opitut kirjatiedot ja muut viisaat asiat, mutta huvittavinta lienee monesta pikku tytöstä ollut ompeleminen ja neulan käyttely. Monenlaisia käsitöitä mamsellien kouluissa tehtiin, pallistettiin nenäliinoja ja ommeltiin tyttöjen vaatekappaleita, mutta kaikkein mieluisimpia tehtäviä olivat merkkausliinat, "märkdukit". Niitä ommeltiin pienissä kehyksissä, "povisa". Pienet sormet pistelivät "sitsilangalla" pohjavaatteeseen kaikenlaisia kirjaimia, numeroita ja kuvioita. Ommeltiin isot ja pienet aakkoset, koko sukukunnan nimikirjaimisto, isän ja äidin, siskojen ja veljien, setien ja tätien, iso-isien ja iso-äitien kirjaimet ja viimeiseksi oma nimi vuosilukuineen. Ja vielä tyhjän täytteeksi kaikenlaisia koristekuvia, kruunuja, lintuja, puita, tähtiä, kirkkoja, laivoja, taloja. Merkkausliina oli sitten kaunis koulumuisto sekä monesti tarpeellinen mallikuvasto, kun kotona jouduttiin nimikirjaimia ja koristeita sommittelemaan.

Hyvin viihtyivät tytöt koulussaan, vaikka joskus lukivatkin niin huonosti läksynsä, että saivat jäädä jälkeen lueskelemaan. Keväällä loppututkinnossa olivat tyttösien työt ja vihot esillä, ja tytöt laskettelivat tietojaan kuin ainakin kirjanoppineet, saksaakin päästelivät, niin että helisi — olivat jokainen määrätyn värssynsä opetelleet ulkoa. Ja hyvillä mielin äidit kuuntelivat tyttäriensä taitoa, pannen tarkoin mieleensä, kenen tytär kaikkein parhaiten osasi.

Mutta vähäväkinen Raahe ei jaksanut astua mamsellien kouluun, joihin piti suorittaa kalliit opetusmaksut, eikä paikkavaatteissa kävijöistä olisi ollutkaan rikasten rinnalla istujiksi; monet eivät osanneet ruotsiakaan, jota useimmissa mamsellien kouluissa käytettiin. Jopa kaiken lisäksi olisi pian koko pikkukaupunki pannut pahakseen, jos joku Katinhännän pikku mökin pikku tytär olisi ruvennut opissaan pyrkimään isoisten rinnalle. Jotkut vähän parempiosaiset sentään pääsivät Bergströmin ja Toppeliuksen kouluihin lukemista ja kirjoitusta oppimaan. Mutta kaikkein vähäväkisimpien opetuksesta huolehti vanha Auvinskamuori, Brita-Kaisa Auvin, entisen, huonosti eläneen sorvarin, Anders Auvinin leski. Vaikka ukko Auvin olikin niin kunnoton, että hukutti itsensä ja jätti jälkilausunnan:

"Muuti on mies, mutta Auvin on suuri rakkari",

oli hänen muorinsa "totinen kristitty ja Jumalalta valaistu ihminen", joka ukko-raiskansa menetystä kovin suri. Auvinska asui pikku mökissä Brahenkadun loppupäässä, Kirkonlahden laitamalla, ja opetti siellä kaupungin lapsille tavaamista ja suoraa lukua. Monesti eukko teki koulumatkoja maallekin, opettaen lapsia ja samalla pitäen seuroja, veisauttaen virsiä sekä puhuen jumalansanaa kansalle. Joskus koulumestari poikkesi Hedberginkin taloon Saloisten tien varrella ja piti siellä seurat. Koulumatkalla Auvinska-muori kuolikin 1857:n kevätkuulla: "Jumalan enkelit kävit hakemasa hänet".

Mutta vasta oikea yhteiskansan tyttöjen koulu oli Lybeckerin skoulu,[8] jota useasti sanottiinkin "köyhäin skouluksi". Tämän merkillisen laitoksen alkuunpanija oli kaupungin omia tyttäriä, rikkaan kauppaneuvoksen, Zachris Franzénin tytär ja vielä rikkaamman patruunin, Johan Langin tyttärentytär, Sofia Franzén. Tämä 26-vuotias kauppiaantytär lahjoitti hääpäivänään 1843, mennessään naimisiin vapaaherra Georg Lybeckerin kanssa, äidinperintönsä, kolmattatuhatta hopearuplaa, rahastoksi, jonka koroilla oli perustettava ja kustannettava koulu, missä kaupungin köyhät ja vähävaraiset tyttölapset saisivat opetusta ei vain uskonnossa, laskennossa ja kirjoituksessa, vaan myöskin hyödyllisissä käsitöissä.

Tämä pienten raahelaisten tyttöjen tärkeä oppilaitos aloittikin toimensa jo seuraavana vuonna, ja siten saivat Raahen tytötkin astua omaan kouluunsa, silloin kun pojankehvelit kipaisivat Kirkonmäen oppilaitokseen. Ensi vuosina "köyhien tyttöjen skoulu" asusti vuokrahuoneissa, mutta viimein 1859 saatiin oma talo. Sekin tuli saman suvun lahjana kuin itse koulukin. Sofia Lybeckerin nuorempi sisar, Helene Bergbom, osti ja lahjoitti miehensä, asessori C. G. Bergbomin kanssa koululle talon Reiponkadun varrelta, saman talon, missä vanha köydenpunoja Vestberg oli ennen asunut. Sinne koditonna kulkenut koulu kohta asettuikin, ja majailee siinä vieläkin.

Sofia Lybeckerin lahjoituskirjan tarkoitusta koulu koetti noudattaa. Kaupungin kaikkein vähävaraisimmista kodeista saapuivat pienet tytöt 9—10 vuotisista alkaen saamaan opetusta. Lukeminen ja kristinoppi olivat koulun tärkeimpiä aineita. Katkismusta luettiin ulkoa, minkä ennätettiin, samoin raamatunhistoriaakin. Paljon harjoitettiin myös kirjoitusta; pienimmät oppilaat aloittivat työnsä piirtelemällä puupuikolla hiekkalaatikkoon. Laskentoakin opetettiin ja hiukan myös historiaa ja maantietoa. Joka maanantaina kävi koulussa pastori Toppelius pitämässä uskontotunnin, jolloin tutkisteli edellisen päivän tekstiä ja saarnaa, ja kovin vihainen ankara saarnamies oli, jos tyttöpahaset olivat unohtaneet koko saarnamenon. Mutta eivätpä tyttöset unohtaneet käsitöitänsä. Siinä useimmat häärivät kaikkein ahkerimpina, pienimmät kutoen sukkaa, toiset ommellen paitaa tahi muita liinavaatteita, isoimmat kehräten tahi kangaspuita paukuttaen. Reiponkadun talon isäntä oli ennen kehrännyt satasylisiä köysiä, nyt kaupungin pienet tytöt hänen talossaan kehräsivät vielä satasylisempiä säikeitä.

Köyhien tyttöjen koulumestareina toimivat merimies Lindman-vainajan tyttäret, ensin muutamia vuosia Susanna, sitten parikymmentä vuotta Liisu Lindman, "Linmannin neittyt". Lindmanin tyttäret olivatkin hyvin taitavia käsitöiden tekijöitä — olivat sellaista sukuakin. Heidän äitinsä, merimiehenleski Kaisa Lindman, etevä eukko, oli aikoinaan yritellyt puusepäntöitäkin, kavertanut m.m. kauniin rukinlavankin, vieläpä omin kourin salvanut pihamaalleen aittapöksän. Lisäksi olivat Lindmanin sisarukset käyneet hiukan mamsellien koulua, niin että he olivat korkeampioppisia kuin monet muut vertaisensa. Kaikkia koulunsa aineita ja taitoja Lindmanin tyttäret koettivat opettaa. Mutta "Liisu neittyt" oli hyvin ankara koulumestari, puisti monesti tyttölasta pitkistä hapsista, räpsäsi kirjoitusviholla taikka nappasi "linjaalilla". Eihän se mitään, Kirkonmäen koulumaistenhan antoi klupua. Ja Reiponkadun koulumestarikin useasti jälkeenpäin katui ankaruuttaan ja antoi tukkapöllyn saajalle tuhassa paistettuja perunoita mielenhyvitteeksi.

Kahdeksalta aamulla mentiin kouluun, oltiin kahteentoista ja taas iltapäivää istuttiin kahdesta kuuteen asti. Joka päivä aloitettiin Raamatun lukemisella. Kukin oppilas — koulussa oli parikymmentä tyttöä — luki vuoronsa jälkeen pari lausetta pyhästä kirjasta.

Näin oli pienessä Raahessa kaikilla omat opiskelupaikkansa. Pojat paukkasivat Kirkonmäellä, isoisten tyttäret istuivat mamsellien opetuspöytäin ääressä, ja vähäosaisten tyttölapset ahersivat Reiponkadun "köyhäin skoulusa". Mutta sitten tuli tuhosi poikaviikarien koulun, uusi "fruntimmerskoulu" lopetti 1880 mamsellien opetustoimen, ja kun kansakoulu 1872 alkoi toimintansa, Lybeckerin koulu jäi vain tyttöjen käsitöiden opetusahjoksi.

Poikavarsat.

Pienen Raahen poikavarsoilla oli kyllä laidunta liikkua. Suuri meri monilukuisine rantasaarinen ja kareineen oli heidän edessään, laaja rantamaa vainioineen, metsikköineen ja rantakallioineen levisi heidän takanaan, ja niiden takaa taas suuret metsäiset kankaat, suot ja korpiset mäkimaat. Vielä itse kaupunkikin toreineen, katuineen, Kirkonmäkineen ja monine pihasokkeloineen oli nuorimman Raahen temmellys alueena.

Talvikausi meni useilla pojilla koulussa paukatessa, mutta joudettiin silloinkin sentään omiakin asioita hoitamaan koulua käymättömien kanssa. Tärkeimpiä talvitöitä oli mäenlasku ja hiihteleminen. Pikku Raahen yritykset nousta yli tavallisen tasamaan olivat kovin vähäisiä ja sen myötäleet parahultaisia poikasten ja tyttösten ajeltaviksi. Sellaisia kelkkamäkiä oli kirkon lähimailla kolme. Kirkkokadulla, Matti Luodon talon luona, oli Pitzéninmäki, josta saattoi, varsinkin jos mäki oli jäädytetty, hyvähuilurilla kelkalla laskea aina Kirkonlahdelle asti. Ämmänmäkeä eli Limperinmäkeä laskettiin Ämmänkadulla Lindbergin talon ohitse Reiponkadun poikki vainioita kohden. Kirkon takana, kellarien luona, oli jyrkkä Hyppyri, josta huilauteltiin alas yli Reiponkadun Hanskin ja Hassin kartanoiden lävitse, Montanin pihalle taikka päin talon seinää, ellei osattu ajaa portista. Hanskiska kyllä oli mökinmaastaan äkäinen, haukkui laskijoita ja syyti poroa pihalleen kelkkatielle. Äkäinen oli Montanin ukkokin, varsinkin silloin, kun laskea jymäytettiin hänen seinäänsä. Brahenkadulla oli Jemtaalinmäki Saaristokadulta Kirkonlahdelle päin, ja sitäkin vähäisen laskettiin. Oli vielä Rantakadun puolessa Montininmäki, mutta siellä ei kelkoilla laskettu, — siellä vain Montinin kellarissa ja kellarin päällä aikamiehet laskettelivat ryyppyjä.

Jäästä veistetty kelkka, "jääkelkka", oli monien poikasten ainoa ajopeli. Se oli vain pitkähkö, paria korttelia paksu jääpökylä, jonka alapuolelle oli jyrsitty uraa, niin että muodostui hiukan jalaksientapaisia, ja yläpuoleen kaivettiin koveroa heinäviholle, jotta kelkassa oli pehmeä ja kuiva istuinsija, Vetonuora, "pesti", oli kiinnitetty kelkkaan kantapuolesta yli heinätukon, niin että se samalla piti heinätukkoa paikoillaan. Tällaisilla kelkoilla pojat laskivat mäkeä ja monesti kinasivat, kenen kelkka kauimmaksi luistaa ja kenen on parhain. Monta kertaa yllyttiin niitä "tinttaamaankin": lyödä paukautettiin vetonuorasta huijauttaen kelkkoja yhteen, niin että helähti, ja silloin huonompi särähti palasiksi. Hävinneellä ei ollut muuta neuvoa kuin harmissaan astella kirveineen meren jäälle jystämään uutta ajopeliä.

Varsinkin iltapuolet ja pyhäpäivä oltiin ahkerasti mäessä ja huilauteltiin Kirkonlahdelle taikka karauteltiin Hanskiskan poropihan ylitse jymäyttäen Montanin Heikin seinää. Aikuisiakin oli mukana raahaten isoja kelkkoja ja rekiäkin perässään; muutamat kahnuttelivat suksilla, vain sellaisilla omatekoisilla laudanpalasilla. Oli mäessä herraa jos työmiestäkin, eikä ollut paljon säätyeroitusta.

Mutta vasta laskiaisena mäenlasku oli täydessä menossaan. Puolilta päivin, kun oli "rasvarieskat" syöty ja aamupäivä laiteltu vehkeitä kuntoon, riennettiin mäkeen, ja iltapäivällä pääsi sinne palvelusväkikin. Koko kylän nuori kansa oli silloin kaupungin kolmessa mäessä, herrasväki vain ajeli hevosilla. Kilvan laskettiin, ja joka mäki oli täynnä ajomiestä. Puolimäessä vielä seisoivat "vahit" keppi kädessä huutaen joka laskijalle:

— Mitä sull' on myyä?

— Kultaa ja hopiua! laskumies vastasi mennessään ja pääsi hyvällä menemään. Mutta muutamat kehtasivat huutaa:

— Pirunp—kaa ja piparuutia!

Tällaisen kuorman ajomiehineen vahtimiehet keikauttivat kepillään nurin. Sillä "sellainen rangaistus siitä tuli, kun yritti kuljettaa vääriä aineita niinkuin tullia kavaltaen".

Mutta kevät tuli kelkkamäkeenkin, ja Hanskiska pääsi pihansa poroamisesta. Kevään ensimmäisiä merkkejä olivat päiväpaisteiset, jo lumettomat ja kuivat katuvieret kevättöissä häärivine poikavekaroineen. Heitettiin siinä kevätpäivän killittäessä "nappipallia". Jokainen asetti laa'alle katukivelle napin ja sitten vuorotellen koetettiin pallilla lyödä nappeja kiveltä pois ja siten voittaa ne omaan taskuunsa. Oltiin myös "potalla". Sulaan katuviereen kaivettiin pikku kuoppanen, johon vuoronperään osoiteltiin rahaa tahi lyijypätikkää, ja voitettiin siten toisilta nappeja. Auringossa hehkuvalla seinävierustalla, ensimmäisten kevätperhosten siinä leikkiessä, hakattiin "seinärahaa"; varsinkin maneesin seinämällä sitä napsittiin ahkerasti, kukin omalla luotetulla lantillaan. Mutta poikain varsinaisena rikkautena, josta milloin mitäkin peliä käytiin, oli suuri nappivarasto joka miehen taskussa. Monesti taitamaton tahi kovaonninen pieni pelaaja menetti koko irtaimistonsa, täytyipä vielä ottaa lisää kiinteimistöstäkin ja sitten tuhlaajapoikana housujansa kannatellen astella kotiin, jossa kaiken lopuksi oli vielä otettava vastaan tukkapölly.

Mutta vasta Valporina pantiin alulle oikeat kesätyöt. Silloin kokoonnuttiin koko joukolla Härkätorille pallia lyömään, sillä Härkätori oli kaupungin kesäinen kisailukenttä ja pallinlyönti tavallisinta kesäleikkiä. Siihen ottivat osaa sekä laitakaupungin pojat että keskikylän herranalutkin. Olipa joskus joku tyttökin mukana, ainakin Kraftmanin Tilda, vastainen lakkiräätäli, joka "linnapallia" lyötäessä huimautteli niin ropsasti, että palli lensi yli torin ja niin korkealle, että siinteli vain.

Linnapalli olikin mieluisinta pallipeliä, ja siihen voitiin yhtyä koko joukolla, ruveten vain kahteen puolikuntaan. Toisinaan muutettiin linnapalli "ekslakulinnaksi", joka oli "oman käen lyöntiä". Silloin lyöjä sai itse heittää pallin, lyödä ja lähteä juoksemaan. Usein oltiin myös koko joukolla "polttopallilla", kaivettiin maahan pikku "krooppeja" kartunnokkaa varten, ja sitten muuan kartulla pallia pyöritellen yritti toisia "polttaa". Joskus taas huudettiin:

"Ruulikapollaa pallilla ollaan!"

Ja sitten ruvettiinkin heittämään "ruulikapollaa". Siinä oli vain pari karttumiestä etäällä toisistaan ja pallomies kummallakin puolella. Pallomies heitti palloa vastapuolelle, karttumiehet yrittivät sitä vuoronperään lyödä toisilleen, ja pallomiehet voittivat, jos saivat kopin.

Sitten pitkin kesää kokoonnuttiin Härkätorille melkein joka ilta, ja valoisaa yötä myöten siellä remuttiin. Kun kyllästyttiin pallopeliin, ruvettiin joskus voimankoetuksille taikka kilpailtiin taidon ja notkeuden näytteissä. Vedettiin "väkikarttua" selkä köykyssä, ja kiskottiin hampaat irvessä "kissanhäntää", taikka asetuttiin maahan vieretysten selälleen vastakkaisasentoon ja jalkahankurasta "potkastiin" heikompi nurin. Väliin "nostettiin rankaa", väliin "ohratakkaa" taikka taas "heitettiin juurikkaa". Jäykkänä "rankana" esiintyi joku leikkitovereista, samoin myös hajasäärisenä "juurikkana", joka pään ylitse heitettynä koetti pudota jaloilleen. "Ohratakkana" poika nosti nuoraraksilla selkään vedettyä koipeaan, kohoten toisella jalalla kykkysiltä seisoalleen.

Härkätorille myöskin kaupungin tyttölapset kokoontuivat leikkejään pitämään, "första majna"[9] jo ensikerran ja sitten aina kesäilloin niinkuin pojatkin pallinlyöntiinsä. Joskus pojatkin saapuivat samaan joukkoon ja silloin vasta hyvin "enkan" juoksu kävikin. "Sista paar uut!" huudettiin tuon tuostakin, ja sitten kirmaistiin ympäri toria, niin että helmat heiluivat ja kintut vilisi. Voitiin ruveta myöskin "väkisille" taikka "roirosille", jolloin leikin ensimmäinen kiinni tavoittaja määrättiin arpalorulla. Luettiin esim.:

"Anikka danikka drass, vipla vapla vass, ass gull pim pam poo, går ut, vet hut, var och en i sin knut!"

Tahi:

"Eman deman Gabriel, ljuset fader kristeman, han drack, så han sprack, ät vet vellings vet, gack bort, du långe man, svek ut!"

Tahi vielä:

"Ysikin tysikin, toukun loukun, sinikin kivikin, maaterin kuuterin, höylää söylää, sotamies sumppuun, pumppuun, mene mies mettään pakoon".

Toisinaan istuttiin kenttään "puukkotikkasille", ja siinä leikissä, "huonosti pelannut" pantiin jyrsimään turpasta. Pahaisimmat lapset rupesivat joskus "ojasille". Muuan meni katuojaan selälleen, toiset roikkivat hänen ylitseen toiselle ja toiselle puolen ojaa, ja ketä ojamies sai kädellään läpätyksi, joutui vuorostaan ojaan selkäneuleelleen.

Pikku tytöt tuhertelivat lämpöisinä kesäpäivinä pellonojissa kaivaen kuoppia pientareeseen ja sitten he "käyttivät myllyä" juoksuttaen hiekkaa torven lävitse kuoppaan. Poimivat he pientareilta päivänkakkaroita, ja nykkien niiden valkeita pikku lehtiä arpoivat:

"Poutaa… sataa… poutaa… sataa…"

Mutta isot tyttäret osasivat arpoa paljoa sievemmin. He olivat oppineet:

"Han älskar, af hjärtat, med smärta, något litet, als intet".[10]

Näin osasi Pyhälän Margretkin, joka oli ollut pappilassa Hohenthalin mamsellien kanssa leikkimässä, jopa "sokkosillakin" pappilan väentuvassa.

Oli Raahen pojilla totisempiakin kesätöitä kuin Härkätorilla pallia paukuttaa ja tyttöhattarain kanssa enkkaa juosta. Jo keväällä, kun Ruonanoja avautui, piti kiireesti hankkia tiheitä pajumertoja — Tanska-Eera Kopsankylässä teki niitä kymmenestä ja viidestäkin kopeekasta — ja ruveta kalamieheksi, pyytämään "tuukkeja". Ne olivat kevään ensimmäisiä kaloja, joilla talven suolakala verestettiin. Herratkin niitä ostivat ja jo etukäteen tilasivat pojilta:

— Niin ja niin monta myssyä pitää tuua!

Merran täysin tuukkeja saatiin Ruonanojasta, saavittain työnnettiin pikkukärryillä kaupunkiin ja "myssyittäin" niitä myytiin, vain lakki-resullaan mitaten. Kolme, neljä kopeekkaa saatiin myssystä keväällä sen mukaan kuin saannit olivat, mutta kesän jatkuessa, kun pienet makeat "rautatuukit" eli "rautiaiset" saivat joukkoonsa isopäisiä kelvottomia "rapatuukkeja", meni hinta mitättömäksi. Kalapahasista keitettiin "tuukkipuuroa", ja se oli oikein hyvää ja rasvaista, eikä tarvinnut mitään lisärasvoja eikä jauhojakaan. Porvarienkin pojat, ainakin Roosin ja Montinin pojat, niitä pyytelivät, ja yhdessä telmättiin vanhalla Ruonanojan myllyllä, laukattiin Prännärinkedoilla, tehtiin merrankauppoja ja vaihdeltiin tuppipuukkoja. Joskus tuukkipalkalla pantiin Keera-Junnu, vanha piiskuri, koirien tappaja, kissannylkijä, soittamaan viulua, jolloin hän päivää paistattaen istuskeli kedolla ladon seinän vieressä konettaan vingutellen.

Ruonanojalle mentäessä jouduttiin toisinaan kovaan otteluun Paavonperänmäellä. Haltun ja Krekulan poikain kanssa täytyi siellä milloin suutaan räävätä, milloin käsinkin koetella, kun vain satuttiin menemään ohitse, niin että pojat huomasivat. Uudenkaupungin ja Katinhännän poikain välillä olikin hyvin usein sotatila. Puolin jos toisinkin pojat saivat kuulla, keitä he olivat: "Natsflakuja", "Tiitu-äijiä" ja "Puru-pässejä", Ahlholmin "Kaalholmeja" ja Musketin "Mustakettuja". Kehoitettiinpa joskus pistelemään:

"Puurmannin puurua, Manteliinin maitua Lutmannin lusikalla Sarkliinin saunan loukosa".

Ruonanojan suulla oli pojilla hauska kesäinen uimapaikka. Siellä, vähän matkan päässä meressä, oli vanhan prikin, Auroran raakki. Sen luokse pojat menivät pulikoimaan, kiipesivät laivahylylle ja hyppivät pantturein päältä mereen. Oli siellä toinenkin vanha purrenhylky, Neptunus, jolla vielä saattoi liikkuakin, ja sen kimpussa pojat useasti häärivät. Mutta kerran Soveliuksen Matti-patruuni komensi poikia, kun ne Neptunuksessa kiipeilivät; "Menkää sillä merelle!" Ja pojat lähtivät lahdelle omin päinsä "seelaamaan" sinne tänne sen mukaan kuin Matti-patruuni kapteenina rannalta komenteli, Viimein kapteeni komensi ja merimiehet laskivat laivan rantaan, että rymähti. Ja siihen se jäi.

Onkiminen oli myöskin tärkeimpiä kesätöitä. Siinä virassa piti istua pakkahuoneen laiturilla taikka Hevossillalla taikka veneessä tuntikaupalla narraamassa kaloja suolingaisilla, joita oli haeskeltu puutarhoista ja pihamailta pitkin kaupunkia. Franzénin Jannen pihalle Brahenkadulla oli kyllä mentävä hyvin varovaisesti, sillä Janne helposti saattoi sopivasta piilopaikasta ampaista suolapanoksen suolingaisten etsijän takamukseen.

Silloin kun joku kotilaiva saapui ulkomeriltä Roskan redille, pojat menivät laivaan kerjäämään kokilta piskettejä ja laivakorppuja. Saivatkin he kun hyvin sattui, saivat joskus kahviakin sekä ruskeata "hietasokeria" sekaan, ja se oli poikien mielestä paljoa parempaa kuin oikea sokeri.

Mutta kun joutui syyspuoli ja marjojen aika, tuli pojille — ja tytöille — taas eri kiireet. Silloin piti laukata ympäri lähimetsiä ja merensaaria poimimassa mansikoita, mustikoita ja vaaraimia, joita myyskenneltiin porvareille ja saatiin parikymmentä kopeekkaa vaarainkannusta. Eivät pojat kyllä olleet niin taitamattomia, että olisivat lähteneet Myllymäelle marjailemaan, niinkuin Virven Maija, joka asteli sinne ämpäreineen, vaikkei siellä kasvanut muuta kuin "vareskraakkuja".[11] Mutta merensaaret olivat mainioita marjamaita, monikertaan kierrettyjä. Tunsivat poikavarsat Ison-Kraaselin saarenkin, eivätkä siinä koskaan eksyneet, kuten vanha Holman mummu, joka marjamatkallaan yhä uudestaan ja uudestaan pohjaksui takarannalle ja joka kerta ihmetteli nähdessään salmen takana Kumpeleen pookin:

— Ompa se tälläkin rannalla pooki… Ompa se tälläkin rannalla pooki… Ompa se tälläkin rannalla pooki!

Monta kertaa poikain piti yrittää salaa Palinin Jussin vaarainpensaikkoon Katinhännässä, Saaristokadun varrella, ja sitten kipaista karkuun, kun Jussi sattui huomaamaan ja julmana lähti heitä laukottamaan. Silloin tällöin täytyi hiipiä Heikku-patruunin puutarhaan Sovionpuistossa, Rantatorin vieressä. Mutta sinnekin tavallisesti vanha Johanna ennätti samalla kertaa marjojen poimintaan. Joskus himo veti poikavarsoja komerssinkin komeaan puutarhaan, Fredriksbergiin, sillä siellä jos missään kasvoi kaikenlaisia hyviä hedelmiä kuin paratiisin puistossa. Eivätkä poikaparat muistaneet vähääkään, että komerssin akkunassa Langin talossa oli kavala katupeili, joka saattoi näyttää koko Fredriksbergin aitauksen. Niinpä sattuikin onnettomasti, että kun pojat olivat ennättäneet parhaaseen hedelmän makuun, he kuulivat komerssin äänen puutarhan käytävältä… Eikä siinä ennättänyt tapahtua muuta kuin kova kopina ja suuri rysäys, kun poikavarsat jo olivat puutarhan korkean aidan toisella puolen. Eikä kukaan ollut ehtinyt kuulla, mitä erinomaista keppi kourassa astuvalla karskilla komerssilla olisi ollut sanottavana. — Luodon mummun kaunis omenapuu Saaristokadulla ei vielä ollut silloisten poikain tutkisteltavana, joten arvostelematta jäi, olivatko sen hedelmät niin happamia kuin sanottiin.

Kesällä piti muutamien poikakurikkain kerätä taiteensa suuret joukot varisten ja harakkain munia. Syksyyn mennessä ennätti munakokoelma hyvänlaisesti mädäntyä, ja munat olivat kyllin kypsiä, kun pojat niitä katoilta lennättelivät maalaisten ja muiden ukkojen niskaan ja päin silmiä, kun ne ajoivat kaupunkiin syysmarkkinoille. Kaikenlaisia muitakin elkeitä oli parhailla pojilla. Milloin he pingoittivat köyden pimeän kadun poikki, niin että kävijät kupsahtivat kumoon, milloin kuraisivat neulalla ja rihmalla torilla haastelevien akkojen hameet toisiinsa, milloin taas riisuivat maalaisukon hevosen valjaista kuormansa viereen, sillä aikaa kuin ukko oli kauppapuodissa asioillaan, milloin tekivät elkeitään juopuneille. Sellaisiakin kuin Silvanderin Eeralle, joka kerran vatsallaan nukkua rötkötti Härkätorilla. Pojat ratkoivat Eeran engelskapatiinoista pohjat irti kantaa myöten. Kun Eera herättyään yritti lähteä astelemaan, ei hän päässyt mihinkään, sillä kengänpohjat aina kierrähtivät vastahankaan. Taikka satuttiin huomaamaan vihantilainen muurari, "Hullu-Heelpori", makaamassa selällään, sylet levällään, nurmikolla Aitakadun vieressä. Pojat asettivat pehmeän lehmän lämpimäisen muurarimestarin kämmenelle ja sitten pitkällä heinällä kutittivat nukkuvan huulia. Ja niinkuin pienet mestarit olivat laskeneetkin, iso mestari unissaan muurasi laastin vasten suutaan.

Olipa joitakuita oman kylänkin miehiä ja äijiä, joita pojat huvikseen härnäilivät. Vajavaista "Sipin-Allua", joka kuvitteli olevansa "kanttori" ja useasti lukkarin kanssa lehterillä kilpaa veisata möyrysi, eivät pojat sentään kiusoitelleet, kysäisivät vain:

— Mihinkäs kanttori menee?

— On kiire veisaamaan! "kanttori" vastasi ja asteli kiireesti matkaansa.

Mutta Fyhrin vaarilta, vanhalta merimieheltä, jota sanottiin "Puukelloksi", koska hän aina puhua pömisti niinkuin tynnyriä olisi takonut, ja kehuskeli purjehtineensa "runta Kaap", pojat ilkeillen kysäisivät:

— Onko faari käyny Runta-Kaapisa?

Eikä muuta tarvittu. Vaari suuttui ja kapisti pojat menemään.

Suuttui Myllykankaan äijäkin, "Tipa-Matiksi" haukuttu, ja oli niin vihainen, että kepillään uhkaili poikia, kun he juoksivat hänen perässään hokien:

"Tipa nokkii, nokkii santaa!"

Ja Brunell, etelän mies, jolle pojat, niinkuin muillekin "etelän vareksille", kraakkuivat, ärjäisi äkäisenä: "Kraakana, saatana!" Mutta kun Aitta-Pellelle kraakuttiin, äijä sievästi kutsui kraakkujaa luokseen:

— Tule tänne likelle, saat slantti, kun niin korjasti osaat kraakku!

Kun poika meni saamaan "slantti", hän saikin äijältä äkäisen tukkapöllyn.

Långmanin Heikkiäkin, joka maalasi kirkontornia riippuen nuoraan kiinnitetyssä häkkyrässä ylhäällä ilmassa, pojat joskus yltyivät kiusaamaan, kiikuttaen nuorista ukkoa häkkyröineen ylös-alas… ylös-alas… ylös-alas… Vasta kun äijän kova parkuminen ja noituminen veti kansaa hätään, pojat livistivät pakoon.

Mutta Palinin Jussia, joka pitkässä haarahäntä-takissaan kuljeskeli herrana, eivät pojat uskaltaneet härnäillä, vaikka joskus rohkenivatkin varkain käydä hänen vaarainmaassaan. Jussin nähdessään pojat kauhuissaan kirmaisivat pakoon. Sillä Jussi aina uhkaili;

— Ootappa, kun minä sun kuohitten!

Eiväthän pikku pojat tienneet, että Palin oli kaupungin suurin valehtelija.

Vanhan Raahen vallattomien poikavesojen viimeisiä oli Svanljungin yhdeksinen veljessarja, joka aina kesäkaudeksi vietiin "Poikalan" kesämajalle Virpiperään. Siellä poikavarsojen kesälaitumella veljekset saivat villissä vapaudessaan mielin määrin elämöidä sekä maalla että merellä. Mutta kovaa oli, kun syksyllä piti palata kaupungin ja koulun ahtaisiin puitteisiin. Eipä ihme, että raahelaiset syyskuun alussa joskus tiedustelivatkin:

— Joko Svanljungin pojat on kaikki saatu kiinni?

Syksyllä kun veti merenlahdet ja salmet jäähän, tuli taas uudet toimet. Silloin luistimet jalassa kiidätettiin ympäri kaikki saaret ja koluttiin kaikki poukamat, niin että notkea jää vain natisi ja ulvahteli. Mutta sattui joskus niinkin, kun pojat uskalsivat pyhänä kirkonaikana mennä meren selkäpuolelle, että he saivat nähdä Preiskäristä nousevan hirveän pitkän miehen heitä kohden. Silloin täytyi kipinkapin lähteä kaupunkiin, lähemmä kotirantoja, Kotiseppien takomilla, puujalustaisilla luistimilla pojat vain potkiskelivat ja hyvät olivat nekin. Mutta Montinin Matilla, kun Ollinsaaren järvellä kerran syksypäivänä luisteltiin, nähtiin komeat "fieteriluistimet", joissa puuta ei ollut palastakaan.

Osasivat Raahen poikavekarat kyllä tehdä muutakin kuin joutilaina juoksennella ja käydä marjanvarkaissa. Monet jo poikasena kävivät työn touhussa ja saivat kopeekoita. Muutamat kehräsivät Leufstadiukselle tupakkarullaa, toiset taas latoivat laivavarvissa "pileksiä" pinoon ja saivat patruunilta puolitoista kopeekkaa syleltä. Kun Fellmanin pellolle rakennettiin kiviaitaa, olivat 8—11-vuotiaat lapsetkin koreineen kantamassa kiviä, saaden 6—11 kopeekkaa päivältä. Kun laivat toivat suolalastia Fantin makasiineille ja kiinnittivät köytensä Fantinsaaren Rengaskiveen, olivat pojat päästämässä köyttä irti renkaasta, saaden siitä pikku palkkion. Laivavarvin työpirteissä timperien pojat ja tyttäret olivat kehräämässä isälleen tervatappuroista laivanriivejä. Monesti pojat olivat Kreetan-Junnun, "Haitaksi" sanotun, puolihalvatun miehen apulaisina, kun Junnu varvin pirtissä kehräsi "sjömanskaarnia", merimiehenlankaa. Mutta joskus eivät kehvelit malttaneet olla Junnua kiusaamatta. Pyörittäessään kehruuratasta pojat panivat sen väliin hyrräämään, niin että surisi. Junnu kyllä toisesta päästä pirttiä karjui: "Holp! Holp! Holp!" Mutta pojat vain jyristivät.

Mutta hauskempi oli pojilla, kun Junnun kanssa suurta parkaasia soutaen kuljettiin pitkin rantoja ja meren kareja keräten kiviä laivojen painolastiksi. Kauniilla ilmalla kelleteltiin merellä, soudettiin johonkin rantaan ja kanniskeltiin kiviä parkaasiin ja sitten soudettiin laivan kylkeen lossaamaan, ja taas lähdettiin uudelle retkelle. Kreetan-Junnu vanhimpana oli parkaasin "puosuna", jota toisten "jummanneina" piti totella. Päivittäin koluttiin merellä ja saatiin 5—6 kopeekkaa päivältä. Kraatari Majblomin Kalle, joka oli vähän niinkuin herrassukua ja osasi hiukan ruotsiakin, sai kyllä kerran jotakuta kopeekkaa enemmän kuin toiset. Mutta siitä toiset jummannit suuttuivat eivätkä enää ottaneet kraatarinpoikaa mukaansa, koska hän ei ollut sen parempi jummanni kuin toisetkaan. Puosuna oloonsa vajavainen Kreetan-Junnu niin ihastui, että meni pyrkimään merimieheksi ja kysymään patruunilta:

— Tarvitteeko puosun merellä muuta tehä kuin kapelkattia puhistaa?

Parkaasin Junnu-puosusta ei kyllä tullut oikean laivan puosua, mutta useimmista Junnun jummanneista kyllä piankin tuli suurten valtamerilaivojenkin jummanneja ja puosujakin. Useiden Raahen meren hengessä kasvaneiden vallattomien poikavarsojen villi vapaus kesti vain toisen kymmenen alkuvuosille. Laivapojiksi, kapelkattien puhdistajiksi "plokattiin" Raahen parhaat pojat jo varsin nuorina. Pyyn Antti meni merelle kolmentoista ikäisenä, samoin Johan Montin. Burmanin Kusto oli puuriin painuessaan vain kaksitoistavuotias, Karl Svanljung kymmenen ikäinen, ja vanha styyrmanni Jaako Marjelin teki ensi matkansa jahdilla Raahesta Iihin kuuden vuoden vanhana.

Puurissa ei kyllä enää lyötykään ekslakulinnaa, vaan siellä oli omat tapansa juosta enkkaa.

Arkielämää.

Rikkaan raahelaisen porvarin ja patruunin koti, vaikka olikin joutunut kaukaisen mutkan pohjapuoliin, syrjäiseen rantakylään, tervaa ajavien äijien kauppataloksi, oli kumminkin voinut sisällyttää seinäinsä suojiin paljon merien takaistakin henkeä ja elämää. Maalaamattomat, hiekkapesulla "kaheksanmerkkiä kiertäen" hohtavanvalkoisiksi "skuuratut" laajat petäjäiset lattialankut antoivat kyllä vankan kotoisen pohjan, ja monesti vielä jokapäiväisissä huoneissa oli lattialle vedetty käytävät vain kotona taikka kotikylässä kudotuista riepumatoista. Arkisten huoneiden harmaiksi maalatut, tummemmalla värillä, sinertävällä taikka ruskealla pirskoitetut seinähirret, loivat niinikään kotoiset kehykset. Seinähirsien raotkin ja varaukset oli täytetty kotikaupungin karvareilta saadulla kalkkiseoksella. Ja usean hyvänkin salin nurkassa seisoi Kalajoen keltaisella kaakelilla päällystetty uuni.

Mutta talon parhaimpien huoneiden, vierassalin ja "förmakin", seinät oli verhottu ulkomaan papereilla. Vanhempi Johan Soveliuskin, joka asui kaksikerroksisessa rantatalossa ja aikoi noutaa kotiinsa emännän, puki asuntonsa mitä hienoimpiin tapetteihin. Tulevan emännän huoneeseen tuotiin Tukholmasta kalliit "gyllenläder"-tapetit, joiden mustaa pohjaa kaunistivat punertaviin soikioihin sovitetut mamsellien rintakuvat, punaiset ruususeppeleet päässään. Kaunis oli Langin talossakin muuan huone, jonka tapeteissa nähtiin tyrolilaisia lumihuippuisia alppimaisemia paimentyttöineen ja karjoineen. Mutta Kivi-Sovion salin seinäpahveissa nähtiin kaikenlaisia "keijungaisia". Eräät ruotsalaiset maalarinkisällit olivat kerran kuvailleet näitä mustavärisiä "keikkauskuvia" seinät täyteen, mitä erilaisimpiin asentoihin, niin että lapsetkin oikein pelkäsivät luullen niitä "pirunkuviksi". Sitten 1860-luvulla tuotiin meren takaa uusia suurikuvaisia tapetteja, joiden kuva hyvin "astui julki", ja niillä peitettiin parhaimpien huoneiden seinät.

Hienoissa Tukholman tapeteilla verhotuissa huoneissa piti olla kuninkaan kaupungin huonekalutkin. Niinpä voitiin nähdä jossakin salissa kaunis valkea rokokootyylinen kalusto 1740-luvulta, toisessa taas hieno kustavilainen kalusto. Nähtiin myöskin empiretyylin siroja sohvia, tuoleja, pöytiä ja peilejä, ja patruunin huoneessa saattoi olla juhlallinen, tummasta mahongista valmistettu biedermeier-kalusto, joka oli tuotu aina Englannista asti. Monen rikkaan patruunin huoneessa nähtiin myöskin erinomaisen kaunis, moni lokeroinen mahonkinen "chiffonieri" taikka komea teakpuinen piironki, vieläpä joskus arvokas kaappi aina 1600-luvulta. Ja patruunin emännän huoneessa saattoi olla pieniä, marmorikantisia, kolmijalkaisia rokokoopöytiä, monilokeroisia kaappipiironkeja, kauniita ompelulippaita, ja jollakulla vanhalla rikkaalla nähtiin 1600-luvulla valmistettu rautahelainen, erivärisillä puulajeilla silattu hieno arkkunen koriste-esineiden säilytyspaikkana. Muutamissa porvaristaloissa nähtiin vielä vanha klaveri taikka taffelpiano. Sohvan äärinen lattia oli peitetty isolla divanimatolla tahi kauniilla kotimaisella ryijyllä, ja sivulattian peittona oli Hanskin muorin kutomia komeita vahvoja karvamattoja. Katossa riippui kaunis kynttiläkruunu kristalleineen, ja pöytiä sekä piironkia koristivat hopeaiset kolmihaaraisetkin kynttiläjalat. Seiniä taas kaunistivat useinkin perhekuvat. Vanhat patruunit emäntineen sieltä katselivat jälkeen tulevaistensa toimintaa. Joku ulkomaalainen taiteilija oli ollut heidän maalarimestarinansa, joskus myös Ruotsista Suomeen kulkeutunut muotokuvamaalari J. E. Lindh. Saattoi seinällä olla vielä joku Ekmanin maalaus, "Pilven veikko", "Jouluilta". Nähtiin lisäksi ulkomaalaisia maisemakuvia. Möllerin ison salin seinää koristi purkautuva Vesuvius. Monella vanhalla suvulla, kuten Montinilla ja Soveliuksella, oli isännän huoneen seinällä suuri "sukupuu", joka paksuna tyvenä nousi mannusta ja haarautui taivaalle lukemattomiin silmuihin. Patruunien huoneen seiniä täyttivät vielä komeat laivojen kuvat, vesivärein, joskus öljyvärein tehdyt. Niitä oli omista laivoista maalautettu milloin missäkin ulkomaan satamassa oleskeltaessa, useinkin Köpenhaminassa. Oli jonkun porvarin seinällä kotikylän mestarinkin, kuuromykän suutarin, A. J. Hedmanin, vesiväreillä maalaamia raahelaiskuvia, esim. laivanlykkäyksestä ja engelsmannin käynnistä Raahessa, Soveliuksen seinällä oli Hedmanin taiteilema kuva Jotailan äijästä ja lappalaisesta Sovion äijästä. Suuret komeat seinäpeilit antoivat monelle patruunin salille näköä ja loistoa. Kullatuissa taikka mahonkisissa kehyksissä ne seisoivat seinän parhaimpana komeutena. Nuorta emäntää odotellessaan Johan Soveliuskin hankki huoneisiinsa kaksi kaunista suurpeiliä.

Hyvän porvarin parhaita ikkunoita verhosivat Tukholmasta tahi Saksasta tuodut pitsiuutimet, ja ikkunalla kukki punaisia ja kaikenvärisiä ruusuja, "majruusuja" ja "alppiruusujakin". Nähtiin monessa ikkunassa myöskin kaktuksia, aloeita ja oleandereita. Raahelaiset olivat kukkien ystäviä. Miltei jokainen ikkuna oli kasvien olinpaikkana, josta toinen toistaan kauniimmat kukkaset saivat katsella kadulle ja paistatella jumalanpäivää sekä olla kadunkulkijain ihailtavina. Rouvat koettivatkin kilvan kiihoittaa ikkunakasvattejaan kehkeytymään niin ihaniksi ja koreiksi kuin suinkin. Möllerin rouva istutti ikkunaruusuihinsa tekokukkiakin, jotta toiset rouvat ohitse kulkiessaan niitä kadehtien katselisivat, ja pöydällä "kukoisti" maljassa posliininen ruusu, levittäen hyvää hajuveden tuoksua.

Ja suursalin seinällä seisoi valkeakaapuinen, kullalla kirjailtu Mora-kello, joka järkähtämättömän tasaisesti naksuttaen mittasi aikaa, mikä siitä huolimatta täällä vanhassa ympäristössä näytti seisovan paikoillaan tahi ainakin astelevan eteenpäin yhtä verkkaisin askelin kuin vanha moralainenkin sitä mittaili.

Monen talon ikkunan ulkopuolella oli ikivanha katupeili, talon vanhojen mieluisa kapine, joka heille mittaili katujen elämää. Sen ääressä mummut, jotka eivät enää jaksaneet käydä kaupungilla, istuivat seuraten hiljaisen kaupunkinsa liikettä, pysyen siten itsekin vielä elämän mukana. Silmälasimuorista ja katupeilistä raahelainen keksi arvoituksenkin:

"Mikä se on kun kahen klasin läpi kattoo kolmanteen?"

Mutta tarvittiin ikkunapeiliä muuhunkin. Hyvänahkainen kapteenikin, joka ei tahtonut saada pidetyksi ohjissa vallatonta poikajoukkoansa, katsahti vain katupeiliin puhellen:

— Mammakin sieltä näkkyy tulevan.

Ja heti asettui telmäävä joukko aloilleen.

Ison patruunin asuinrakennukseen saattoi sisältyä parikymmentäkin huonetta. Niinpä Langin 1812 rakennetussa kulmatalossa Isontorin laidassa oli 18 huonetta, joista 16 oli lämmitettävää. Näistä joutikin jo alppimaisema-tapeteilla verhottu sali talvipuutarhaksi, johon vieraitten kanssa mentiin kahvia juomaan. Keskellä salia oli komea korkea kasviryhmä ja sen ympärillä istuimina sohva, tuoleja ja taburetteja.

Monen vanhan talon tontille mahtui iso ja komea kesäpuutarhakin. Sellainen oli Johan Montinin ja Johan Friemanin pihamaalla sekä tohtori Ehrströmin pihalla, Soveliuksen rantatalon laajalla tontilla, joka ulottui yli koko korttelin Brahenkatuun asti, ja myöskin kauppaneuvoksettaren eli "kauppaneuvoston lesken" Lovisa Franzénin maalla, joka täytti kaksi tonttia Pakkahuoneenkadun ja Ämmänkadun välissä. Kauppaneuvoksettaren puutarha oli Raahen parhaimpia; sen suunnitteli 1864:n vaiheilla talon tytär, Nanny Franzén, hääjuhlansa kunniaksi. Siinä tuuheat pihlajat ja komeat koivut, joku hopeakuusikin joukossa sekä ruusupensaat välimailla, pitkänä rivinä vartioivat kumpaakin laitapuolta ja pohjimmaista sivua Ämmänkadun varrella. Etusivua taas rajoittivat siperialaiset hernepensaat. Etualan nurmikolla olivat saaneet sijansa syreenit, kuusamat ja ruusupensaat, ja keskellä keskikäytävää seisoi puutarhan ylimmäisenä korkea, tuuhea, Salahmin ruukin puutarhasta pikkuisena tuotu lehtikuusi. Peräosassa oli hyötykasvien ja kukkien alue, karviais- ja viinimarjapensaineen ja kaikkineen. Puiden suojissa oli istuinpenkkejä, muutamassa kolkassa tuuhea lehtimajakin ja perällä pyöreä istuma-alue. Mutta kaikkein kaunein ja laajin puutarha oli Fredriksbergissä, jossa monet puut ja pensaat kantoivat hedelmän lajinsa mukaan, sekä monenlaiset kyökkikasvit lisäsivät vuoden satoa.

Useissa taloissa pääsivät kukkaset ja koristekasvit ilahduttamaan talon rappusia, avonaisia portaita ja eteisen pylväskäytävää. Niinpä Lovisa Franzénilla kukki komeita ruusuja, neilikoita, geranioita ja pelargonioita ruukuissa, joita oli asetettu porraspylväiden päähän.

Joissakuissa laitakaupunginkin taloissa oli pieni puutarhansa. Perämies Marjelinin "kryytimaasa", jota pihlajat, koivut, tuomet ja kuuset suojasivat, kasvoi silmän iloksi ruusuja, stormhattuja, noankyyhkysiä, akvileijoja, iriksiä, belliksiä. Porvarien puutarhoista kukat olivat kotoisin, samoin kuin viini- ja karviaismarjatkin sekä sparrikset ja isolehtiset salarit. Ja salarin oli Hortlingin mamselli tuonut aikoinaan Ruotsista.

Aamusta varhain vanha Raahe otti päivän omakseen. Jo neljältä, viideltä se nousi työntouhuihin, ja jo viiden aikana nähtiin monen vanhan patruunin kävelevän kadulla taikka astelevan varvia kohden. Aamiainen ennätettiin jo 7—8 aikaan, päivällinen 12—2 välille ja illallinen 6—7 seutuihin. Vanhat patruunit pistelivät vankan illallisen, voissa paistettua palttua taikka kampsukeittoa taikka muuta aikamiehen ruokaa ja heti sen jälkeen heittäysivät levolle. Jotkut vaativat vatsantäytettä vielä yölläkin. Muutamille patruuneille ja joillekuille vanhoille patruunin emännille piti yönhyviksi varustaa kaappiin jotakin makeaa maistettavaa, "nattgottaa".

Kaksi ruokalajia oli tavallisesti päivällisateriana, peruna- ja liharuokia sekä puuroja ja vellejä. Pyhäpäivinä oli useinkin toisena ruokana hienoa viinisoppaa. Muuan porvarin emäntä keitätti aina lauantaisin puuroa koko viikon varoiksi. Keittopäivänä pisteltiin puuroa lämpimiltään, sunnuntaina sitä paistettiin, maanantaina syötiin kylmiltään lämmitetyn maidon kanssa, tiistaina taas paistettiin, sitten lämmitettiin maitoa, sitten vielä kerran paistettiin, ja perjantaina lyötiin puuronloppu velliksi, ja taas lauantaina pantiin uusi vankka puuropanos, Näin taitavasti järjestettynä säästyi paljon aikaa ja polttopuuta.

Vanhojen talojen keittiö ei ollut välittömässä yhteydessä muiden huoneiden kanssa, vaan se oli useinkin kulmittain alempana päärakennusta, kylmän välihuoneen taikka eteisen takana, tahi kokonaan pihan toisella puolella, aivan erillään asuinhuoneistosta, Langin talonkin keittiö oli kaukana pihan takana, palvelijain ruokahuoneen kanssa vierekkäin. Eikä ollut entisten emäntien "köökisä" "hällää", ei paistinuunia eikä "resuaaria", vaan avonainen takka, jossa pitkillä "präntinjaloilla" monella padalla keitettiin. Ja lämpöisenä piti saada ruoka pihantakaisestakin keittiöstä talon pöytään. Emännän huolehdittava se oli, ja ainakin kauppias Ahlqvistin rouva sen toimen suoritti miehensä tyytyväisyydeksi. Entinen Ahlqvistin ukko näet useasti kiitellen puheli Anna Charlottallensa:

— Kyllä sinä olet niin erinomainen vaimo, kun sinä aina olet lämmintä ruokaa minulle tuonut.

Leipä leivottiin kotona, paistettiin omassa uunissa, ja vietiin hyvälle naapurillekin "lämpymäisleipää" — samoin kuin syksyllä teurastusaikana "kryynimakkaraa", "punasmakkaraa" ja "kampsuja" sekä kalalta tultua tuoretta kalaa ja lehmän poijittua "ternimaitoa". Pikku pirtiltä jos joskus sattui leipä puuttumaan, lainasi se naapurin pirtiltä, ja maksoi lainan takaisin, kun ennätti saada leipää omasta uunistaan. Ruokakauppaa ei ollut, eikä sitä kaivattukaan. Kun sitten Byström pystytti ruokakaupan Brahenkadun varrelle, niin koko joukolla ihmeteltiin: "Ruokakauppa!" Eikä alussa moni kehdannut ainakaan leipää ostaa, sillä sitä pidettiin kovin häpeällisenä ja leivän ostajaa aivan saamattomana; sanottiin:

— Sekin kuuluu ostavan leipää!

Sahtia käytettiin taloissa jokapäiväisenä juotavana, ja sitäkin tehtiin itse. Maltaat imellytettiin padassa ja sitten "uutinsaavisa" puuristikon ja olkien päällä monikertaan valettiin kuumalla vedellä. Kun näin saatu vierre oli jäähtynyt, käytettiin se "jästillä" ja lopuksi suljettiin suuriin tynnyreihin. Palinin mamsellit tekivät hyvää kotiolutta, niin että sitä riitti naapureillekin myytäväksi.

Ei ollut Raahen pienellä torillakaan juuri ruoanpuolta myytävänä, Kun maalaiset tulivat saantejaan, voita, maitoa, juustoa myymään, kulkivat he niitä kaupittelemassa talosta taloon, tahi menivät tuttuihin taloihinsa, joihin naapurit asiasta kuultuaan tulivat ostamaan. Paavolan Ojantakasenkin ukko usein lauantaisin ajoi saavillisen "makeata juustoa", jota oli tavattomassa muuripadassa juoksutettu ja keitetty tuntikausia, Almgrenin taloon Härkätorin lähelle ja siellä mittaili sen raahelaisten pyhäpäivän eineeksi.

Talikynttilän valossa vietettiin iltapuhdetta ja tehtiin aamun askareita. Kynttilät kastettiin syysteurastuksen aikana itse; isoiset istuttivat lukuiset valopuikkonsa hopeajalkoihin taikka kristallisiin kruunuihin, mutta köyhän muutamainen kynttilä tuikutti vaski- tahi läkkijalassa tahi puisessa pitimessä. Paloipa pienen pirtin pöydällä joskus vain "rasvalamppu": savikupissa tai kynttiläjalan koperossa oli taliroskia, ja siihen oli asetettu pumpulilangoista sydän, jonka nenässä tuli kärysi. Paremman puutteessa tehtiin talikuppi mäihätystä nauriista ja saatiin "naurislamppu". Paloi köyhän pirtissä ahkerasti myöskin päre. Laivan työmiehet toivat veistämöltä palatessaan suoria petäjän kappaleita, joista iltasella päre valkean valossa kiskoivat päreitä. Maalaisiltakin sai ostaa päreitä. Ukot toivat niitä torille ja koteihinkin, ja ne maksoivat neljä, viisi kopeekkaa korttelia paksulta kuvolta.

Pimeinä syys- ja talvi-iltoina istuttiin pirteissä useinkin vain takkavalkean valossa. Siinä lämmittävän loimon ääressä äijät haastelivat jo monikertaan kerrottuja entisiä meriretkiänsä ja seikkailujansa sekä maalla että merellä. Siinä Silfverbergin Jaako tiesi toisenkin tarinan ja historian, ja Skogmanin Jaako muisti merkilliset keisarikohtauksensa, Hackmanin Matti saneli vanhoja satujansa sekä Pietarilan Matti jutteli vain kuninkaista ja prinsessoista. Mutta Fyhrin Esa-vaari puhua pömisti pikkulilli siirallaan muistellen niitä aikoja, jolloin hän oli käynyt "Karttakeenasa ja Eskonpreerasa".

Mutta sitten pääsi Raahessakin lamppu paistamaan, ja se suuri kumma oli, kun sellainen ihme ensi kerran nähtiin elävin silmin. Ensimmäinen pieni pöytälamppu, jossa tuli paloi lasin sisässä ja öljy oli posliinisessa säiliössä, nähtiin 1860-luvun lopulla Reinin rouvalla. Kaikkein aikaisimpana lamppuna oli "tuiju", lasipullo, johon läkkisepältä saatiin läkkitorvi sydäntä varten. Lamppuöljy, "fotosiini", oli ensi alussa kallista apteekin ainetta, jota ei muualla ollut myytävänä, ja markan "halstoopista" apteekkari siitä otti.

Tulella poisti raahelainen pimeyden talostaan, ja tulella hän karkoitti pirtistään ja kartanostaan kaikenlaiset pahatkin. Vanhan ilkeän eukon jälkeen, joka kävi talossa riitelemässä tahi pahoin silmin kurkkimassa, oli parasta viskata palavaa poroa ja tulisia hiiliä.

Mutta kun kävi vieraisilla sellainen pikku pahantekijä kuin muuan rouvakin, joka käsilaukkuunsa piiloitetusta kärpästötteröstä laski talonemännän siistiin syöpäläisettömään saliin parven paholaisiaan, niin sille ei mahtanut tulen eikä tulisen tuhkankaan avulla mitään.

Paljon oli raahelaistalossa työtä. Kaupanteon ja meriliikkeen lisäksi kaupungin porvarit olivat ahkeria maanmuokkaajia, "Tunkio-Jusseja", sekä myöskin karjanhoitajia. Vanhaa Soviolta ja Lankilalta vallattua mantua, Durkholmaa, Lillholmaa, Storholmaa, Krokholmaa, Vihastenkaria, Märjännystä, Prännärinketoja, Kummattia, Koiramanojia, Maailmanrantaa ja Maailmanrannantauksia suuret ja pienet porvarit ja merimiehet kyntivät ja kylvivät ja korjasivat sadon aittaansa, ja taas monilta niityiltä keräsivät karjalleen heinää. Kaupungin koko peltomaiden ala oli esim. 1834 yhteensä 314 tynnyrinalaa 15 kapanalaa, ja heinämaata oli porvareilla samaan aikaan 319 tynnyrinalaa ja 5 kapanalaa. Niinkuin oikeat maanäijät, porvarit viljelivät ruista ja ohraa — jotkut, kuten Fellmanit, yrittivät kasvattaa vehnääkin — sekä perunoita. Muutamat rikkaat laivanvarustajat viljelivät perunaa suurin määrin. Kauppaneuvos Fredrik Sovelius pani joskus peltoon 40 tynnyriä; paljon kylvi myöskin Johan Montin, samoin Johan Frieman. Suunnattomasta sadosta riitti sitten perunaa sekä laivoihin eväiksi että kotipöydällekin, vieläpä suuret määrät perunajauhojen valmistukseen. Mutta myyty ei. Olisi ollut miltei häpeällistä myydä perunoita; ennemmin liiat kannettiin kevätkesällä pellolle ja tunkiolle, tahi annettiin ilmaiseksi tarvitsevaisille. Peltojen äärellä, kaupungin laidassa, olivat porvarien monet riihet, joissa viljat syksyisin puitiin. Ja lukuisat tuulimyllyt sekä Ruonanojan vanha vesikivi saivat jauhamista.

Heinänteossa kaupungin patruuni oli väliin koko kotoisella voimalla. Johan Montinillakin oli vartavastiset "Ylisuonkärryt", vieterittömät paukkalavat, joilla raatimies ajoi niittymaalleen Ylisuolle, Kiiluun ja Valkeaiseen. Pappa itse istui kärryjen keulalla, hevosen hännän takana ajomiehenä, ja nuorta väkeä eväineen, kahvipannuineen ja Jurvelinilta ostettuine "ässineen" ja "kaneelikorppuineen" oli takana, minkä kärryihin mahtui. Olkia ja raanuja vain oli pantu lavalle pehmikkeiksi. Päivä häärittiin ja hikoiltiin niityllä, korjattiin heiniä latoihin, syötiin ja juotiin, ja illalla taas papan selän takana ajaa koluutettiin kotiin.

Paljon saikin moni porvari kerätä heiniä latoonsa. Franzénillakin oli seitsemän hevosta, raatimies Montinilla oli viisi hevosta ja kaksitoista lehmää sekä vielä pitkävillaisia "spanskalaisia" lampaita ja kanoja, kauppaneuvos Fredrik Sovelluksella oli neljä hevosta ja yhdeksän lehmää, Fellmaneilla kolme hevosta ja useita lehmiä, Lundbergilla kuusi lehmää, samoin Svanljungilla. Pienillä eläjillä oli vähemmän karjakuntaa, lehmä, pari ja joku lammas lisäksi. Koko suurkylän navetta- ja tallikunta oli 1834: lehmiä 197 ja hevosia 82; sitten taas 1860 laskettiin olevan 78 hevosta, ja navetoissa seisoi 270 lypsävää, 15 "nuorukaista" ja 90 lammasta.

Kaupungin laitumilla ja lähimetsissä Lapaluodon puolessa ja Pattijoella päin karja kulki etsimässä kesäruokaansa; lampaat joskus soudettiin merensaarille. Sarklinin ukon rummulla ja "tastienarin" julistuksella aina ilmoitettiin, milloin navettakunta ensi kerran on laskettava laitumelle. Siinä kesäkuun ensimmäisenä se tavallisesti tapahtui. Jo 5—6 aikana aamulla paimen vei karjan ulos kaupungista ja 6—7 seuduissa illalla taas ajoi kotiin. Ja vanhan tavan mukaan moni vanha karjaemäntä hulautti vesikiulun paimenen korville, kun hän ensi iltana saapui kotiin. Sitten lehmät hyvin lypsivät koko kesän.

Hyvin saivatkin lypsää, sillä maitoa piti riittää monille lehmättömillekin, jotka karjan kotiin tullessa jo olivat astioineen odottamassa. Sattui joskus karjanviljaa kärttämään sellainenkin muori, joka suuttui ja pani lehmään painajaisen, kun ei annettu hänelle maitoa. Näin tapahtui Aspegrenilla, eikä elukka päässyt painajaisesta muuten kuin tietäjän avulla. Tämän jälkeen Aspegrenin rouva ei kyllä enää uskaltanut kieltää maitoa äkäiseltä muorilta.

Isossa talossa oli vielä paljon muitakin töitä, kotoisia puuhia, jotka etupäässä kuuluivat naisväen virkatoimiin. Oli sellaisiakin suurtöitä kuin aina syksyin, keväin toistuva monipäiväinen pyykinteko sekä kankaiden ja vaatteiden valmistus. Joka talossa kehrättiin kuin parhaassa maakylässä. Kehrättiin pellavaa, suutarinlangat ja ompelulangatkin kehrättiin kotona, joskus puuvilloistakin hyristettiin pumpulilankaa, puhumattakaan omien paksuhäntäisten lampaiden villoista. Tohtori Ehrströmin rouvakin istui useasti rukin ääressä virutellen hyppysissään villalevettä, ja kauppias Lauraeuksen tytär kutoi kahta sukkaa yhtaikaa. Rikkaan porvarinkin talossa saattoivat kangaspuut paukkua, ja joskus itse talonrouvan nähtiin jo aamuviideltä istuvan kangaspuissa kutomassa "traasmattoa". Kymmenin, sadoinkin kyynärin kudottiin pellavakankaita, liinaa ja hurstia, pukuvaatetta ja vahvaa sarkaa talven tarpeiksi. Ja pellavakankaat valkaistiin keväthangissa, tavallisesti Ollenborgin laajalla pihamaalla.

Kotoisista kankaista valmistettiin kotoisin voimin arkiset ja tavalliset naisten ja lasten puvut, kotona ommeltiin ja omatekoisin pitsein koristeltiin liinavaatteetkin. Kovimmissa kiireissä kutsuttiin ompelija auttamaan, Klaaven Kreeta useinkin kulki taloissa liinavaatteita ommellen. Eikä ollut silloin ompelukoneita, silmineula taikka Reinin kaupasta ostettu "sarananeula" oli parasta konetta, ja toimeen tultiin; oikeinpa pelättiin, kun ruvettiin saamaan koneita, että työ loppuu kesken. Fagervikin rouva kyllä ompeli ja ompelutti käsin vielä sittenkin, kun kaikilla muilla jo oli koneet. Ei eukko huolinut koneesta, eikä uskonut sellaisen päristäjän kunnolliseen työhön. Fagervikin rouva olikin oikeata vanhankansan perua, sellainen muori, joka vain poltti kynttilää eikä suvainnut talossaan ainoatakaan lampputuijua, vaikka naapurit kuinka olisivat niitä kiitelleet. Olipa muori niinkin itsepäinen, ettei kertaakaan astunut jalallaan Isolletorille sen jälkeen kuin se hänen mielestään pilattiin Pietari Brahen patsaalla.

Arkisiin töihin pyhäpäivä toi pienen pysäyksen, jolloin raahelainen kävi kauniissa kirkossaan sanaa kuulemassa. Mutta "körttiset" olivat niin hartaita sanaan, että halusivat sitä kuulla joskus arkipäivänäkin. Pastori Toppelius oli heidän mieluisa saarnamiehensä, ja myöskin timperi Hirvaskari oli ahkera sananselittäjä. Jurvelinin rouvan luokse usein kokoonnuttiin seuran pitoon. Sinne saapuivat ainakin Juthströmin mamsellit, Björnströmin rouva, Lackströmin rouva ja Björkqvistin rouva, tulipa toisinaan körttipukuisia maanäijiäkin. Mutta maailmanlapset moittivat körttisiä ylpeiksi, sanoen, etteivät he "piä toista ihmistä minnää, kun ei heillä ole rakkautta". Laestadiolaisuus, Lapin kautta kulkeutunut kristillisyys, sai Raahessa sieluja jo ainakin 40—50 vuotta sitten, ja vanha Westerback, postinkantaja, piti omia evankeliumi-seurojaan, milloin vain kansa kokoontui, arkena tahi pyhänä. Ukko toimitti "Nuorukaista", laulatti siihen painattamiaan virsiä ja saarnasi siitä kohdasta pyhää kirjaa, mikä milloinkin sattui eteen avautumaan.

Maata ja merta viljelevässä kaupunkitalossa tarvittiin useita palvelijoita, sekä "piikoja" että "trenkejä", oman kotoisen väen apuna. Ympärysseuduilta maakunnasta, aina Haapavedeltä, Haapajärveltä, Pyhäjärveltä ja Savonkin mailta, niitä kulkeutui kaupunkiin etsimään parempia päiviä ja parempia palkkoja, tuoden rantakylään yhä ja yhä tuoretta maan voimaa. Jo juhannuksen edellä ja ennen heinäntekoa niitä tuli, pari kolmekin samassa matkassa, "uulosseelit" mukanaan, tytöillä koreat huivit päässään, katselemaan palveluspaikkaa ja ottamaan pestiä ruplan, pari. Vanha laulukin kertoo piikatyttöjen ensi tulemisesta:

"Kun he tulevat kaupunkiin, katua pitkin he kävelevät ja uulosseeliä näyttelevät, jos joku ottais piikaksi: eli lapsenlikaksi".

Saivat siinä raahelaiset katsella ja valita. Vanha Johan Lang pani renginkokelaan syömään. Jos renki pisteli kuin mies ruokaa säälimättä, oli se hyvä merkki, mutta jos hän vain vähäisen maisteli, patruuni ajoi rengin pois sanoen:

— Joka ei syö, ei se jaksa tehä työtäkään!

Åkerin muori ihastuen kehuskeli muuatta pyhäjokista renkiä:

— Kyllä se on parempi kuin tavallinen trenki, kun se puhuu papasta ja mammasta.

Raahen tyttäret taas arvostelivat renkiä omalla tavallaan:

"Aljetaanpa laulella trenki-retkuloista: toiset heist' on sieviä, toiset ketkuloita.

Kun heitä pyhänä kattoopi, niin herroja he ollaan, vaikka eilen olivatkin sontatunkiolla".

Parhaimmat palvelijansa Raahe sai lähimailtaan naapuristosta.

"Pyhäjoelta ja Kalajoelta parhaat piikat ja trenkit, Pattijoelta parhaat luuvat ja pesimet".

Sen olivat jo vanhat raahelaiset tulleet näkemään. Varsinkin pyhäjokiset oli tunnettu reippaiksi ja taitaviksi käsitöiden tekijöiksi, haapavetiset taas olivat mainioita tanssimaan. Raahen omatkin tytöt menivät palvelukseen kylänsä "herskapeille", koska siinä "pääsi etteenpäin", mutta soopankokki esim. pysyi aina soopankokkina.

Käsitöitä palvelijan pitikin hyvin osata, renkien puutöitä ja piikojen kehräämistä sekä kankaankudontaa. "Köökikamarisa" piiat saivat välitöinään kutoa pellava- ja pumpulikangasta ja puolivillaista, ja kesäisin vartavastinen "kesäpiika" istui saunakamarissa kangaspuita paukuttaen. Monella metsien takaa tulleella tytöllä oli matkassaan oikeat tavat kankaan kutomisessakin. Loimia he kiersivät tukille sananpuhumatta, etteivät ne sitten kudottaessa katkeilisi, ja loimiketjun, "likan", pitäjää he tukistivat, etteivät kuteet loppuisi kesken.

Navetassa saivat maalta tulleet "tolvanat" ensi aluksi "karjapiikoina" lehmien kanssa seurustella ja opetella kaupungin tapoja, ja olla myöskin ulkotöissä pellolla, siivota huoneita ja pestä pyykkiä, niin että nahka sormista lipesi. Korotettiin sitten jo parhaimmat "köökäreiksi" ja taas kaikkein taitavimmat ja siisteimmät ylennettiin "sisäköiksi" eli "neittyiksi", joka oli korkein virka, mihin palvelustyttö saattoi päästä. Neitsyen piti jo osata, paitsi parhaitten ruokien ja juomien valmistusta, myöskin "stryykätä" patruunien kaulustoita sekä "stärkätä ja stryykätä" rouvien ja mamsellien ihananvalkoisia yhdeksiä alushameita, ommella liinavaatteita, vieläpä oppia ruotsia niin paljon, jotta saattoi käydä ilmoittamassa kylän rouville ja mamselleille emäntänsä kahvikutsuista.

Suuri ei suinkaan ollut palkka, jota maakunnan nuori kansa lähti kaupungista hakemaan. Eilolan ukkokin, joka Langin talossa palveli parikymmentä vuotta kolmea polvea, sai aikaisimpina vuosinaan 25 ruplaa vuodessa sekä puoli vuotaa kenkänahkaa. Naispalvelijat saivat navetassa käärimisestään 40—50 markkaa vuodessa; siten maksettiin heille jo kuusin-, seitseminkymmenin, joskus kahdeksinkin. Kaikkein parhaat neitsyet ansaitsivat 90 markkaa. Pietilän Lovisa ei kyllä ottanut koskaan enempää kuin 50, vaikka olisi annettukin, ja siitäkin Loviisa teki vielä säästöjä vanhanpäivän varoikseen. Jouluiloa tuotettiin palvelijoille palkan lisäksi vielä viidellä, kymmenellä, viidellätoistakin markalla. Ja Montinin "pappa", leikatessaan lattialla suurta lehmänvuotaa mamselleille "mustankengän" nahoiksi, leikkasi samalla palvelustytöillekin kenkänahat. Kova oli työ ja päivät pyöreät, eikä arkinen viikko antanut vapaita iltoja. Pyhinä vain palvelijat saivat vuoroisin — rikkailla patruuneilla saattoi olla pari, kolme, neljäkin renkiä ja yhtä monta piikaakin — käydä kirkossa ja kylässä. Mutta oli joitakuita sellaisiakin palveluspaikkoja, joista harvoin pääsi kirkkoonkaan.

Palvelijain pirtissä pihan takana piiat ja rengit asustivat. Siellä omassa pirtissään he söivät ateriansakin, tavallisesti aina tuntia ennen kuin isäntäväki ja usein eri ruokiakin; ja kahvia annettiin palvelijoille vain aamuisin. Vain Johan Langilla entiseen aikaan oli isäntäväki ison keittiön suurpöydän ääressä syönyt samalla kertaa koko talonväen kanssa, Montinilla oli aina päivällisen toinen ruokalaji yhteistä renkituvan kanssa, mutta Ahlqvistin "nuuka" rouva keitätti palvelusväelleen huonompaa ruokaa sanoen vain: "Kyllä se pakeille kelpaa!" Catharina Sovelius pani palvelustyttönsä ja neitsyensä syömään seisoallaan, ja aamuisin ajoi heidät ulos talvipakkaseenkin pesemään ja kampaamaan, etteivät huoneita sotkisi.

Kunnolliset palvelijat pysyivät kunnon paikoissa vuosikausin, kymmeninkin vuosin. Pietilän Loviisakin palveli tohtori Staudingeria 20 vuotta ja sitten apteekkari Jurveliusta 42 ajastaikaa. Ja Loviisan äiti pysyi Henrik Soveliuksella kymmenin vuosin samoin kuin isäkin Kivi-Soviolla. Maria Rönnfors taas palveli Langin talossa 56 vuotta. Tällaiset uskolliset palvelijat luettiin jo talon perheeseen, vieläpä heidän lapsensakin olivat kuin talonväkeä. Moni vanha palvelija sai talossa oman huoneenkin. Monivuotisille kunnon palvelijoilleen hyvä talo toimitti "gratulit" ja häät, jos he talossa palvellessaan menivät naimisiin. Talon rouva tyttärineen puetti morsiamen "kruunuihin ja kransseihin ja slöijiin". Suvun palvelusväki ja morsiusparin tuttavat ja sukulaiset kutsuttiin pitoihin, ja vehnäskahvit tarjottiin vieraille. Saivatpa vieraat talon salissa pitää piiritanssiakin talonrouvan tahi mamsellin soittaessa "portupianoa". Pois lähtevälle palvelijalle talonrouva antoi vanhoja vuodevaatteita ja muita taloustavaroita oman kodin avuksi.

Talolle ja palvelijallekin oli kunniaksi, mitä kauemmin oltiin yksissä. Mutta talon häpeä oli ja häpeäksi sen otti palvelijakin, jos kesken vuotta piti lähteä pois palveluspaikasta, Eikä se ollut luvallistakaan. Vain Branderilta palvelijat saivat, jos tahtoivat, lähteä pois kesken aikansa, eikä siitä seurannut heille sen pahempaa, Mutta siellä saattoi renkikin menettää silmäinsä valon, niin että voi erehdyksessä valjastaa isännän hevosen aisoihin nurinpäin, "kun ei ollut saanut rasuaa monneen viikkoon".

Kaupunkikotinsa lisäksi moni Raahen porvari pystytti itselleen kesäisen asumuksen jonnekin syrjään meren rannalle, saadakseen sinne "paeta" kaupunkinsa arkipäiväisyydestä. "Kesämajoiksi" raahelainen näitä kesäkotejaan nimitti, ja venekyydillä sinne kulki, jopa lopulta 1880-luvulla pienellä höyrylaivallakin, Wegalla. Aamulla jo kuudelta piti joutua konttoriin ja illalla vasta kahdeksan aikana laskettiin vapaaksi. Ensimmäisen kesämajan lienee rakennuttanut pormestari Hildén Kraaselin saarelle, sitten 1870-luvulla Henrik Montin sai majansa Suenreiän rannalle. Ensimmäisiä oli myöskin Johan Candelinin, sitten Johan Soveliuksen omistama, Kalajoen markkinapaikalta tuotu kesämaja Pirttiniemessä. Vanhoja oli myöskin Henrik Soveliuksen komeapuistoinen "Rosenlund" laivaveistämön tienoilla sekä Reinin "Bellevue"

Maivaperässä, Matti Junellillakin oli pieni "fiskarstugansa" Maivaperässä ja Möllereillä varvin lähellä melkein meren päälle pystytetty "Fåfängan". Täällä "Fåfänganissaan" Möllerin pappa ja mamma kesänsä elelivät, pieni pappa Möller kauniina päivinä istuskellen veneessä ankeriaita onkimassa ja iso mamma Möller pitäen huolta seinien salalokeroistaan, joihin oli piilottanut hopeatavaransa.

Perhejuhlia.

Perhejuhliakin Raahe joutui aina silloin tällöin viettämään. Nimipäivät nousivat talon isännän ja emännän eteen joka vuosi uudelleen, samoin syntymäpäivät, sekä sitten aina muitakin tärkeitä tapauksia. Nimipäivinä saapuivat parhaat ystävät ja tuttavat onnentoivotus-käynnilleen, ja heitä varten oli varustettu joskus niinkin suuri "krinkeli", että leipurimestarin täytyi sohvan kannella kannattaa se tilaajalleen. Syrjäpuolen eläjätkin juhlivat nimipäiviänsä laittaen vehnärinkelin ja marjanvarvuista "kranssin" pöydälleen.

Mutta suurimpia ja valoisimpia perhejuhlia olivat häät, semmoiset pikku kaupungin suurporvarin, patruunitalon hääjuhlat, joita vietti kuin yhtenä perheenä koko kylä, keskikaupunki juhlien kutsuttuna talon suurissa saleissa, laitakaupunki taas vankkana taustajoukkona seisoen turulla ja täyttäen pihat ja kadut, mutta silti yhtä suurella ilolla ja innolla ottaen osaa juhlaan kuin saleissa hääpuvuissaan liikkuva hääkansakin.

Omasta tutusta rantakylästään raahelaiset tavallisesti löysivät toisensa. Pienestä pitäen oli nähty ja tunnettu, laskettu jääkelkalla Pitzéninmäkeä ja monet kerrat jo tavoiteltukin toisiaan Härkätorilla enkkaa juostessa, ja sitten jo salassa nykitty päivänkakkaran lehtiä arpoen: "Han älskar, af hjärtat…" Yhä enemmän tuttavaksi oli tultu rekiretkillä, Ilolinnan huveissa ja monissa tanssiaisissa. Niinpä olikin koko kylän porvaristo monikertaan seulottu sekaisin, ristiin ja rastiin, niin että kaikki parhaat porvarit olivat keskenään sukulaisia, milteipä koko keskikaupunki kuin samaa suurta sukua. Kadun ylitse vain nuoret katselivat toisiaan, jopa joskus niinkin kuin entinen Johan Sovelius, joka rantatalonsa ikkunasta ihaili kaunista serkkuansa, Catharina Freitagia, ja tahtoi hänet tuoda suurtalonsa emännäksi. Mutta vaikka kuningasta myöten anottiin, eivät serkukset saaneet liitolleen lupaa. Kaihoten he saivat yhä edelleenkin katsella toisiaan. Ja katselivat koko elämänikänsä. Ikkunansa ääreen, pöydän viereen ryntäilleen, vanha Johan yöllä kuolikin, ja kerrotaan, että vielä jälkeenkinpäin hänen haamunsa joskus nähtiin liikkuvan vanhassa viheriäisessä talossa ja istuvan ikkunan ääressä katsellen Freitagiin päin.

Mutta kaikki eivät kiintyneet yhtä onnettomasti kuin vanha Johan kauniisiin serkkuihinsa, vaan monet löysivät kotikylästään ja kadun toiseltakin puolen etäisempiäkin "kussiineja" taikka vielä vieraampia, joita saattoi yritellä. Pari vuotta nuoret voivat olla kihloissa, ensin salaisesti, sitten julkisesti. Kihlajaisten jälkeen jo uskallettiin mennä kadulle kävelemään "profgangia", ja silloin koko kaupunki katsoi. Rämisten avautuivat ikkunat ja kuului huuto ja hurraus ja onnentoivotus,

Kihlajaispäivään olivat nuoren neidon vapaat, huolettomat päivät päättyneet. Alkoi heti ankara kapioitten laittaminen. Itse sai tytär ommella ja kutoa, minkä ennätti, kotiväen ollessa apuna ja hankkien apua kylältäkin. Mutta vanhaan aikaan oli hyvin vaikea saada taitavaa apulaista valmistamaan hienoja neuletöitä, pitsejä ja koruompeluksia, sillä kukaan ei tahtonut ruveta tekemään työtä "rahan eestä". Vain joku vanha mamselli uskalsi ommella, mutta hänkin sillä ehdolla, ettei "kellekkään saa sanua".

Perjantai oli pappilapäivä. Morsiamen isän kanssa sulhanen siellä kävi, ja sitten nuori pari kulki sukulaisperheissä ilmoittelemassa, että ensi pyhänä… Silloin nuorten aikomus julistettiin koko seurakunnalle. Asianomaiset eivät itse olleet sitä kuulemassa, mutta sitä tarkemmin kuunteli koko temppeli. Vasta kolmantena pyhänä nuoretkin kävivät kirkossa kuulemassa nimensä mainintaa. Ensimmäisenä kuulutuspäivanä oli morsiamen kotona "gratulit". Tuttavat ja sukulaiset tulivat onnittelemaan ja tuomaan lahjojaan: morsiusnenäliinoja, hopeamaljoja, joskus mattoja ja ryijyjäkin, joita voi sitten käyttää vihittäessä. Sulhanenkin lahjoitti hienoja koristeita, rintaneulaa, rannerengasta, kultaketjua, jotka toisinaan olivat arvokkaita sukuperintöjä. Ja morsian esiintyi kesällä kesänkukkasia, tahi talvella Haggrenin mamsellin näpertelemiä tekokukkia tukassaan. Sitten pitkin viikkoa kävi talossa onnittelijoita. Mutta jos nuori pari kuulutuspäivänä lähti pakoretkelle, ajelemaan "Haapakirnuun", oli se merkkinä, ettei menty onnittelemaan.

Raahen uusi raatihuone oli tavallisesti raahelaisten häähuoneena, Siellä oli suuri sali ja isoja kamareita, joihin koko kylä mahtui iloitsemaan. Jo ainakin kolmea, neljää päivää ennen pantiin talon "puukhollari" juoksuttamaan hääkutsuja ympäri kaupunkia. Jokaiseen kutsu taloon hän jätti "knipun", jossa jokaiselle aikuiselle oli oma kutsukorttinsa — joskus vain pieni sievä, korkokuvalla koristettu paperilappunen — Kilian Mellbergin kauniilla käsialalla kirjoitettuine hääkutsuineen. Hääpäivän edellisenä iltana morsiusneidot ja sulhaspojat, "tärnat" ja "marskalkat", joita oli kymmenen, kaksitoistakin paria, kävivät "sitojaisissa" morsiamen talossa: sidottiin morsiamelle myrteistä "kruunut ja kranssit" sekä sulhaselle myrteistä ja oransseista seppele rintaan ja sulhaspojillekin pieni "kranssi". Asiaa harrastaessaan nuoret väliin heittivät leikiksikin: juostiin enkkaa, pyörittiin piirileikkiä ja taas kysyttiin: "Är du nöjd med din granne?"[12]

Tämä olikin seuraavan päivän pääteksti, tätä samaa pappikin tuli nuorelta parilta kysymään. Morsian puettiin valkeaan silkkiin pitkine "sleepeineen" ja "slöijoineen", kruunuineen ja seppeleineen. Hääpukuun oli jokainen sukulainen, sulhanenkin, käynyt pistämässä muutaman ompeleen.

Vihkiminen toimitettiin kuuden, seitsemän tienoissa illalla; entiseen aikaan se oli tapahtunut jo neljän, viidenkin aikoihin. Salissa jo sulhanen odotteli, kun morsiamen isä sulhaspoikain kanssa toi morsianta, jota uskollinen kymmenlukuinen neitosparvensa parittain seurasi. Kauniina morsian astui hääsaliin, punastelevana, kukilla koristeltuna hentona kukkasena, kädessään sulhasen lahjoittama valkoinen ruusu- tai liljakimppu. Suuri komea matto helmillä kirjailtuine morsiuspalleineen tahi -tyynyineen oli asetettu lattialle. Morsiusneidot asettuivat parittain suojattinsa lähelle, muuan pidellen hänen hansikastaan. Ja morsiamella oli vielä kädessään avattuna iso, jonkun hyvän tädin tai ystävättären lahjoittama morsiusnenäliina, kauniisti koruommeltu, nimikirjaimilla koristettu ja leveällä pitsireunalla ympäröity vaatekappale. Olipa entisillä sulhasillakin kädessään kaunis nenäliina. Seisoessaan vihillä Lovisa Frosteruksen kanssa piti kauppaneuvos Franzénkin kädessään isoa, morsiameltaan saamaansa kirjailtua nenäliinaa; "ja se oli oikein komiannäköstä, kun Franzénilla oli sellainen".

Vihkimisen jälkeen vieraat onnittelivat nuorta paria juoden heidän maljakseen viiniä tahi samppanjaa. Kilian Mellbergkin, hääkutsujen mestarikirjoittaja, astui esiin eukkoineen ja toivotti onnea, lisäten:

— Maria toivottaa juuri sitä samaa!

Kahvi ja tee kaneelikakkuineen ja siirappikakkuineen oli häätalon tarjoilua, sitten jäätelöt ja monet syltit, inkiväärisylttikin, joka oli niin väkevää, että joku tottumaton häävieras voi sylkäistä sen suustaan, manaten: "Kaikkia sitä ihmisille annetaankin!" Annettiin monissa häissä ruokaakin. Tärkeitä häätarjoiluja olivat konfektit, omassa kotikaupungissa valmistetut hienot paperipeittoiset karamellit somine hauskoine runovärssyineen.

Ja tanssittiin. Vanhatkin ottivat osaa hienoon poloneesiin, ja sitten voitiin tanssia kolmekin franseesia. Nuoret neidot olivat erinomaisen ihastuttavia vaaleansinisissä, vihreissä tahi punaisissa "gaasipuvuissaan", ja herratkin esiintyivät hienoimmissa pukineissaan. Tanssiminen ja ilonpito kesti aamuneljään ja -kuuteenkin asti.

Mutta häähuoneen ympärille oli illan kuluessa kerääntynyt kutsumaton kansa, miltei koko suurkylä, suuri tekijä sekin raahelaishäissä. "Morsiantaa!… Morsiantaaaa!" kaupunki huuteli, vaatien edes niin suurta osaa häämenoihin, että saisi nähdä häiden parhaan henkilön ja toivottaa hänelle onnea. Talon rappusille — taikka talvella ikkunaan — morsiamen piti astua kansan katsottavaksi, oikein ympäri pyörähtäen. Ja katu ja piha huusi ja hurrasi, kiitti kauniiksi ja toivotti onnea ja Jumalan siunausta. Monet kerrat yhä uudelleen morsian sai astua esille yhä uusille joukoille, merimiehillekin ja viimeiseksi suolankantajaeukoille, jotka puoliyön tienoissa tulivat Fantinsaaren suolamakasiineilta. Sulhasenkin, sulhaspoikien ja morsiustyttöjen piti jonkun kerran näyttäytyä. Mutta katsojat eivät suinkaan aina kiitelleet morsianta kauniiksi, vaan saattoivat hyvinkin huutaa:

— Morsian ruma! Morsianpiikat ovat kauniimmat!

Mutta kun komerssi oli Johanna Franzénin kanssa hääparina, niin se oli kaunis nähtävä. Langin talossa pidettiin häitä, ja ikkunasta sulhanen ja morsian näyttäytyivät, ja niin oli komea pari, että vanhat vieläkin sitä muistelevat. "Mutta nyt ei tiijä, onko häijenpitäjät herrasväkeäkään kaikki… mitä lienevät tulijoita!"

Pari päivää häitä vietettiin. Toisena päivänä pantiin morsiamen ylle "nuoren muorin puku", ja päähän painettiin "myssy". Sitten kolmantena päivänä mentiin sulhasen kotiin, jossa oli iloiset "kotiintulijaiset".

Häiden jälkeen nuori pari sai käydä monissa sukulaiskutsuissa ympäri kaupunkia ja samalla hankkiutua häämatkalle. Tukholma oli monen häämatkan päämäärä; jotkut Soveliukset ajoivat Salahmin ruukille. Kauppaneuvos Franzén varusti voilastin ja purjehti nuorikkoineen Köpenhaminaan, kaupitteli siellä voinsa ja osti kaikenlaista hyvää tavaraa, m.m. hienon kahviastiaston ja komean mahonkisen huonekaluston. Mutta Ernst Kilian Mellberg, entinen köyhtynyt laivanvarustaja, lähti Mariansa kanssa vain paatilla purjehtimaan, ottaen mukaansa jummanneiksi kuusi koulupoikaa sekä pyssyn, jolla aikoi merenselällä ampua kunnialaukauksen, Mutta pyssy putosi mereen, eikä Kilian rukka saanut Mariansa iloksi laskea ainoatakaan kunniapaukausta.

Häämatkan jälkeen alkoi tavallinen jokapäiväinen elämä raahelaisessa kauppatalossa, jossa nuori rouva sai ruveta emännöimään parhaansa mukaan. Miestään piti Raahen rouva niin suuressa arvossa, että aina mainitsi häntä sukunimellään taikka arvollaan. Raahen herrat olivat rouvilleen Franzéneja, Reinejä, Freitageja, Soveliuksia taikka patruuneja, komersseja, roodmanneja ja kapteeneja. Rahat olivat kaikki patruunin arkussa, eikä rouvilla ollut juuri omia ansioita eikä kopeekoita. Eivätkä rouvat saaneet olla miehilleen liian hellätunteisia. Kauppias Jurveliuskin, kun rouva kahdentoista vuoden hääpäivänään odottamatta läiskäytti lämpöisen suudelman, äkäisesti pyyhkäisi suutaan ja ärähti:

— Anna sen olla ensimmäinen ja viimeinen kerta!

Mutta hyvin herrat patruunit silti rouvistaan pitivät. Möllerin pikku ukko ja tukeva rouva olivat toisilleen aina "pappa" ja "mamma", ja patruuni Aspegren, pikkuinen paksu äijä, vanhanakin kehuskeli edesmennyttä Amandaansa:

— Ja, Amanda, hon var en skönhet… och inte var jag heller ful.[13]

Komeasti merikansakin piti häitään. Vanha Wallgrenin kapteenska oli laitakaupungin morsianten "ulospukija". Hänen lippaassaan oli sitä varten koko "skrudi": viheriäisestä vaatteesta tehdyt "kruunut ja kranssit" valkeine tekokukkineen, "tarlatanista" laitettu "slöija", lisäksi vielä kaikenlaisia koreuksia, paperi- ja vaatekukkia ja silkkihansikkaitakin joilla mustaan silkki- taikka orleanssileninkiin puettu morsian voitiin kaunistaa — valkeaan puettu merimiehen morsian olisi ollut kansan kauhistus. Leufstadiuksen Anna-mamselli ja Stormin Anna olivat myöskin morsianten pukumestareita. Jotkut vanhat morsianten pukijamuorit olivat käyttäneet morsiamen saunassa, kylvettäen häntä koivuvihdalla, olivatpa vieneet sulhasenkin löylyyn ja hosuneet häntä mäntyvastalla.

Pyyn Antti, kaunis ja ketterä meripoika, oli useinkin toisten merimiesten häihin kutsujana. Juhlapuvussa Antti näppärästi kepsutteli pirtistä pirttiin sanomassa:

— Terveisiä siltä ja siltä ja tulla silloin ja silloin heijän vihkiäisiinsä!

Osasi Antti kyllä käydä patruunienkin ovilla ja sovittaa sielläkin sanansa.

Pappi oli paras vieraista ja hänet kutsuttiinkin perheineen ensi miehenä, sitten myöskin omat patruunit ja kapteenit sukulaisten ja merimiestuttavien lisäksi. Suuri kansanpaljous, kolmesataakin henkeä, saattoi keräytyä merimiehen häihin, ja Stjernuddin kapteenin talossa monet entiset meriläisten jymyhäät pidettiin. Sieltä saatiin häähuoneeksi iso sali kaksine peräkamareineen.

Vihkiminen tapahtui "filttimatolla", jolle oli asetettu "salveeteilla" peitetyt pallituolit. Merimiesmorsiamellakin oli kädessä iso pitsireunainen nenäliina, ja sulhasen rintapieltä koristi myrttiseppele. Neljä paria "sulhastrenkejä" ja "morsianpiikoja" seisoi ympärillä vartiona. Vihkimisen jälkeen tapahtuivat onnentoivotukset "bischoffeineen" ja sitten pikku tarjoilut kahvineen, vehnäsineen, konfekteineen ja "munakrinkeleineen" samaan suuntaan kuin patruunienkin pidoissa. Lopuksi pistettiin tanssiksi, ja silloin Stjernuddilla suuressa ringissä kierrettiin avonaisten ovien kautta peräkamarien ja salien lävitse. Ahkerasti merimiehet pyörittelivät tanssin tahdissa pappilan mamsellejakin, niin että sininen sauhu sikaarista suitsusi. "Kyllä minä jaksan!" sikaarimies vain urhoollisena todisti, kun pappilan mamselli pyyteli lopettamaan. Morsiuslahjojakin häävieraat antoivat, kaikenlaista oman kodin apua, rahaakin voitiin antaa. Kaksitoistakin markkaa komeimmat merimiehet työnsivät, kun saivat morsiamen kanssa tanssia, vaikkei rahan antaminen tapahtunut niin julkisesti kuin kopsalaisten ja pattijokisten häämenoissa, missä talonjussit morsiamen kanssa polskatessaan pitelivät rahaa ylhäällä hyppysissään, että kaikki näkisivät, paljonko aikamies aikoo antaa.

Kävipä sitten Hybinetten rouva noutamassa "Prännärin kaivosta" taloon perillisen, taikka puuhaili niitä Lundahlin rouva vielä ahkerammin, toimittaen taloihin kaikkiaan kolmattatuhatta pientä raahelaista, jotka eivät siis suinkaan olleet tulliportista tulleita.

Taloon tuotu kiperäjalkainen, kitisevä mamselli tahi pieni parkuva patruunin alku oli pian toimitettava Raahen kauniin kirkon kansalaiseksi, kuten muutkin hyvät avojalkaiset raahelaiset. Joskus pidettiin ristiäiset jo seuraavana päivänä, mutta tavallisesti vasta sitten, kun pieni oli ennättänyt pari viikkoa ihmetellä tätä maailmaa, jossa hänet ensi töikseen oli paiskattu kultadukaattikylpyyn, ja dukaatti kumminkin annettu kylvettäjärouvalle, ja sitten kääritty ja kapaloitu ja makautettu silkkitäkin alla. Isä lähetti kutsukortit sukulaisille ja tuttaville, että saapua ristiäisiin. Kutsuttiin kummejakin neljä, viisi paria, useasti kaksitoistakin paria, kuusi vanhoja sekä kuusi nuoria, isoisiä ja -äitejä, serkkuja ynnä muita kaukaisempiakin sukulaisia, joiden kaikkien nimet sitten kirjoitettiin sukuraamattuun ristilapsen rinnalle. Kutsutut saapuivat, pappikin saapui, ja talon emäntäkin, kun pappi oli hänet ensin kirkotellut, astui tervehtimään tulijoita.

Äidin laittamassa valkeassa ristikoltussa — joka sitten meni perintönä seuraaville ristittäville — valkea mamsellikummi niiaten kantoi lapsen äitikummille, ja toinen tytärkummi otti lakin pois kastamista varten. Isosta komeasta hopeamaljasta rikkaan patruunin rintaperillinen kastettiin, samasta maljasta, josta koko suku jo vuosikymmeniä, satojakin oli valeltu Raahen seurakunnan jäseneksi. Kummit seisoivat kahdessa pitkässä rivissä vastakkain, ja kastamistoimituksen jälkeen jotkut mieskummit vanhan tavan mukaan suutelivat "pariansa". Ainakin nuorten herrojen olisi pitänyt se tehdä, ja Fagervikin vanhoja tapoja kunnioittava rouva oli kovin vihainen, jos neidot yrittivät tilaisuutta pakoilla. Vanha Ollinsaaren Bergbomkin seurasi vanhaa tapaa sanoen;

— Faddrarna komma i håg sin skyldighet![14]

Mutta tytöt häntä kovin pelkäsivät.

Kahvia leivoksineen ja konfekteineen tarjottiin vieraille, ja vasta kastetun terveydeksi juotiin viinit ja "bischoffit". Ja lopuksi nuoret saivat tanssiakin.

Jos pieneen naapuritaloon taikka patruunin renkitupaan oli samoihin aikoihin tuotu väenlisää, voi pappi toimittaa toisenkin kastamisen samasta maljasta. Johanna Hjerpekin aina kehuskeli:

— Min' oon samasta kupista kastettu kuin Montinin frouva!

Kummien piti pian tulla "kummivisiitille lapsen kättä aukaisemaan", ettei heistä sanottaisi: "Ei ole vielä lapsen kättä aukaissut!" Naiset lahjoittivat hienoja koruompeleisia lappuja sekä muuta sievää vaatetavaraa, mutta rikkaat porvarit saattoivat avata ristilapsensa pikku nyrkin komealla hopeapikarilla. Näin oli nuorella rantakaupungin kansalaisella jo hyvä alku maallista tavaraa. Mutta kun kansalaisen pienissä punaisissa ikenissä nähtiin ensimmäinen hampaan terä, lahjoitti isä-patruuni lapsentytölle kultadukaatin. Ja siitä pikku piikanen niin ilostui, että alkoi entistä kirkkaammin laulaa killittää:

"Huis, sika, mettään, tuo Matille marjoja sinisellä sissillä, punaisella pussilla, kirjavalla kinttaalla, valkealla vanttuulla!"

Ajan vieriessä aina silloin tällöin yhden ja toisen raahelaisen päivät tulivat luetuiksi, ja elämän ja kuoleman Herra kutsui raatajan pois työmaaltaan. Joskus kyllä raahelainen saattoi erehtyä lähtöpäivästä. Viimeistä kymmentään käyvä Kopsan muorikin kutsutti yösydännä naapurin muorit luokseen lähtökahville. Muorit tulivat siunaillen, rupesivat keittämään kahvia, lukemaan sanaa ja puhumaan kuolevalle autuudesta. Mutta kesken parasta menoa Kopsan muori pompahtikin ylös ja sanoi:

— Menkää siitä! En minä vielä kuolekkaan.

Eikä muori sillä kertaa kuollutkaan, rupesi vain särpämään valmiiksi keitettyä väkevää kahvia.

Kuolema oli suuri tapaus pienenkin pirtin elämässä, vaikka kuolija olisi ollutkin vain ikäloppu Kopsan muori. Mutta kun ison talon iso patruuni kutsuttiin pois, niin koko kaupunki tunsi kuoleman käynnin, ja kaikki ottivat osaa surumenoihin; yksin kirkonkellotkin tuntuivat soittavan eri äänellä.

Moni raahelainen ajatteli kuoleman tulemista, niin että jo eläessään toimitti itselleen ruumisarkun, teettäen sen Aholinin Jaakolla, Matti Heiskarilla, Myllykankaan Matilla taikka Krabbin ukolla. Sitten oli kuoleman koti synkässä mustuudessaan jo valmiina aitan orsilla odottamassa. Raatimies Johan Montinillakin oli monet vuodet valmis leposija Isonvainion makasiinin orsilla, ja mestari Carlborgin muori vei arkkunsa mukanaan muuttaessaan tyttärensä luo Ouluun, toipa sen taas takaisinkin Raaheen, kun ei Oulussa kauan hyvättänytkään olla. Sarkkilan mummo sairastaessaan meni jo valmiiksi arkkuunsa makaamaan koetellakseen, miten siihen sopii. Marjelinin vanhalla perämiehellä oli odottamassa kauniisti puettu ja kilvitetty komea Tuonelan koti, jota vanhus tyytyväisenä kävi silloin tällöin katsomassa. Joskus täytyi antaa valmis arkku toiselle kuolijalle ja laittaa itselle uusi. Ison merimiehen, Frosteruksenkin, arkkuun Millalaiska ja Marjelinin emäntä saivat tukkia pitkän Taarte-vainajan. Silfverbergin Jaako laittoi eläessään itselleen, arkun lisäksi, jo hautakivenkin. Kymmenkunta vuotta ukko sitä hakkaili, nakutellen nimet ja syntymävuodet, jopa lopuksi luuli voivansa panna kuolinvuodenkin. Monella vanhalla hyvällä rouvalla oli jo kuolinvaatteet valmiina odottamassa, valkeat pumpulisukat ja kaikki.

Kuolemantapauksen edellä vanhat muorit toisinaan näkivät "kalman" vaeltavan kuolintaloon, ja joskus taas koiratkin sen lähimailla kolkolla ulvonnallaan ennustivat loppua. Kuolemanhetken saapuessa omaiset kokoontuivat kuolevan ääreen hyvästille. Jotkut kutsuttivat luokseen hyvän ystävänkin. Kapteeni Ståhlbergkin haetti hyvästeille kapteeni Svanljungin ja puheli hänelle:

— Tunnen nyt päälläni, että kohta purjehdin Aaprahamin helmaan… ja kiitän sinua, kun on niin paljon yhdessä kuljettu.

Ja puolen tunnin perästä oli vanha merenkävijä matkalla Aaprahamin helmaan.

Mustan kuoleman käytyä puettiin koko talo valkeaan. Suurilla valkeilla pellavalakanoilla peitettiin heti talon kaikki ikkunat, eteisen, keittiön ja pihapirttienkin ikkunat, niin että jo uloskin näkyi, kuka talossa oli vieraillut. Tällaisia "hautajaislakanoita", joiden keskessä oli iso vastalaskos ja reunoissa leveät palteet reikäompeleineen, oli talossa isot varastot. Paljon näitä sekä pienempiä "hautajaisduukeja" tarvittiinkin, sillä paitsi ikkunoita, verhottiin kaikki huonekalutkin, sohvat, pöydät, tuolit sekä taulut ja seinäpeilit lakanoilla ja liinoilla. Kun vielä matot otettiin pois valkeaksi hangatulta, maalaamattomalta honkalattialta, oli koko talo, mustassa murheessa ollen, äänettömän, aavemaisen valkean vallassa.

Tämä valkeaan verhoaminen toimitettiin talossa heti, vaikka kuolema olisi hapuillut pimeällä yölläkin. Friemanillakin olivat kaikki ikkunat aamulla valkeina, kun patruuni oli yöllä kutsuttu pois. Ja koko viikon päivät hautajaisten jälkeenkin piti lakanain olla samoilla sijoilla.

Hybinetten Sofia-mamselli, jonka äiti pesi ja puetti raahelaisia tälle ilmalle, valmisti puolestaan kylän kansaa tuolle ilmalle. Vainajat hän pesi ja puki ja "sveepasi" ensin ruumislaudalle, sitten arkkuun. Valkeihin vainajat varustettiin, paitoihin, liinoihin ja pumpulisukkiin. Reinin 18-vuotias Alice-mamselli, joka Tukholmasta palatessaan vilustui ja sitten kuoli, puetettiin arkkuunsa morsiameksi. Mutta komerssi tahtoi, että hänet on puettava frakkiin ja täyteen herranpukuun, sillä "en taho olla yöpaita päällä Herran eesä". Joskus pantiin arkkuun jotakin vainajan rakasta omaisuutta. Montinin rouva sai mukaansa lastensa ja lastensalasten lähettämät kirjeet, ja viskaali Lagerstamin arkkuun pistettiin rouvan valokuva sekä virsikirja.

Paitsi Hybinetten mamsellia, hoiti vainajia hautaan myöskin Ollenborgin mamselli, ja Millalan Anna-Kreeta oli laitakaupungin kansan arkkuun panijana. Hybinetten mamselli oli vaatettanut kymmeniä vainajia ja laitellessaan monesti tullut niitä nuppineulallakin pistäneeksi. Siksipä mamselli vanhana melkein kokonaan menetti kuulonsa.

Ensimmäiset viestit kuolemasta saatteli läheisimmille sukulaisille ja ystäville talon palvelijatar tahi joku naisystävä sanoen:

— Viimeiset terveiset… se kuoli silloin ja silloin.

Mutta heti kutsuttiin taloon Kilian Mellberg, ja hän rupesi kiireesti kirjoittamaan kuolinilmoituskortteja. Vainajan ystävä, joku arvokas herra, joka valittiin "säädyn mukaan", naineille nainut, leskille leski, nuorille nuori herra, mutta ei koskaan naista, lähti kuljettamaan virallista kuoleman viestiä. Johan Montinin kuolemansanomaa kuljetti pankinjohtaja Aspegren, ja Henrik Soveliuksen sanansaattajana ajeli Ivar Frieman. Aamupäivällä 10—11 aikana, sanomakellojen parhaillaan kuuluttaessa surusanomaa, tapahtui "murekorttien" jakaminen. Mustiin puettu "prännäri"-päinen herra ajoi mustaan vaatteeseen verhotussa ajopelissä verkalleen pitkin katuja, vieressään mustalla veralla päällystetty lipas, joka sisälsi ilmoituskortteja. Sukulais- ja tuttavatalojen sekä muiden arvokkaiden asuntojen kohdalla ajaja aina pysäytti hevosensa, ja ajoneuvojen sivulla kulkevat poikaset juoksuttivat ilmoituskortin taloon, kumpikin omalle puolelleen katua. Näin mustat ajoneuvot mustine herroineen kiersivät "murekorteilla ympäri" kuolemaa kuuluttaen, ja koko ajan kirkonkellot pauhasivat. Pienen kaupungin yllä tuntui liikkuvan kuoleman varjo.

Kellojen soidessa tulivat jo ensimmäiset, läheisimmät surunvalittajat, ja sitten seuraavana päivänä muutkin, naiset mustissa silkeissään ja herrat frakkiin puettuina. Kirsikkaviiniä, bischoffia ja punssia vieraille vain tarjottiin.

Muuan päivä pidettiin ruumista sisällä, kunnes se saatiin arkkuun. Catharina Friemaniile oli laitettu kamari "ruumishuoneeksi": seinät kokonaan verhottu valkealla ja katon rajaan vedetty mustaa orleanssia sekä poikki seinien alas orleanssisuikaleita kuin pylväiksi. Tavallisesti vainaja sitten sai levätä jossakin makasiinissa, talvella useita päiviäkin, että ehdittiin valmistautua hautajaispitoihin. Johan Montiniakin säilytettiin yksitoista päivää ja haudattiin hänet syntymäpäivänään 21. joulukuuta.

Tuli suuri hautauspäivä. Jo paria päivää ennen ajoi sama musta herra, joka murhekortteja jakoi, samoilla synkillä ajoneuvoillaan ympäri kaupunkia jakaen hautajaiskutsuja. Kilian Mellbergin käsialaa nekin olivat, ja saatettiin niissä sanoa:

"Demoiselle Janica Frieman behagade med sin närvaro behedra min aflidne Moders begrafning Tisdagen d. 17 april 1855 kl. 4 Em. M.A. Sovelius. Samt passera afton".[15]

Suomalaisille arvohenkilöille voitiin viedä suomalainen kutsu. Niinpä seppämestari Sarkkila sai kutsun Conrad Branderin hautajaisiin ja kutsukortissa sanottiin:

"Seppä Johan Sarkkinen Kuttutaan saattaan meiän vainaja rakastettua isä hänen lepo-kammion Tuorstaina se 4 p. Maalis: kuuta 1880 Kello 11 a.p.

Selina ja Axel Brander".

Kutsuttuja oli portilla vastaanottamassa murhekorttien ja kutsujen kuljettaja-herra merkiten nimiluetteloonsa heti jokaisen tulijan. Ja kaupungin parhaat saapuivat synkän mustina ja juhlallisina. Kilian Mellbergkin saapui Marioineen sanoen, että tämä on hänen "närvaronsa".

Mutta kuoleman talon omat eläjät eivät tulleet vieraitaan vastaan, vaan istuivat kuin aaveina "i sorgen" kaameannäköisessä valkoisessa hämärässä. Vanhemmat istuivat vierekkäin pitkällä sohvalla, ja heidän sivuillaan sohvalla sekä edessään jakkaroilla ja mataloilla pallituoleilla nyköttivät perheen muut jäsenet ja lapset. Istualtaan he tervehtivät tulijoita vain äänettömällä hiljaisella nyökkäyksellä. Herrat olivat mustassa puvussa valkeine "vekattuine" etumuksineen, ja valkeat tarlatani-mansetit, "punjet", oli vedettyinä hihansuiden ylitse. Mustissa olivat naiset ja lapsetkin, mutta edessä oli valkea tarlatani-esiliina sekä kaulassa leveä monikertainen tarlataninen kaulus; rouvien päässä oli valkea pitkänauhainen tarlatanimyssy. Olipa entiseen aikaan lesken pään peittona ollut valkea salvetti, niin että hän istui kokonaan hupussa. Mitä suurempaa surua kannettiin, sitä leveämpi oli esiliinan helmapalle ja sitä useammankertainen kaulus. Eikä mitään punaista taikka värikästä saanut olla puvussa, yksin piiloisa punainen paidannappikin oli otettava pois.

Kahvia leivosten kanssa tarjottiin vieraille ennen haudalle menoa. Mutta oman talon väki ei saanut nauttia ei kuivaa ei märkää, vaan istua vain äänettömässä surussaan "förmakin" pitkällä sohvalla.

Puolipäivän vierähdettyä mentiin haudalle, mutta ennenvanhaan toimitettiin hautaus tavallisesti iltapäivällä 3—4 tienoissa. Parhaita patruuneja kannettiin paareilla kotoa Haaralan hautausmaalle asti. Jotkut jo kuolemaa tehdessään sanoivat:

— Pitää paareilla kantaa… ei saa kärryillä jyryyttää.

Omat työmiehet, timperit ja merimiehet olivat kantamassa patruuniansa ja tekivätkin sen suurella hartaudella. Samoin taas parhaimpia kapteenejansa vanhat merimiehet olivat itse kantamassa viimeiseen lepoon. Pitkän matkan takia piti olla "tuplaset" kantajat, kahdeksan ja kahdeksan, jotka vaihtoivat vuoroaan kaupungin laidassa maantielle tultaessa. Silkkihattu oli kantajaukoilla päässä, ja talon puolesta annettiin kaikille valkeat hansikkaat sekä rupla rahaa. Saivatpa kantajat vielä illalla talossa kahvit ja juomiset, Franzéninkin peijaisissa Langin talossa oli juotavaa "kaikesta sortista", niin että miehet saivat päänsä täyteen.

Tavallisesti oli tie kotoa hautausmaalle asti kuusenhavuilla valmistettu vainajan tieksi. Hyvä oli silloin vainajan hänelle omistettua metsän viheriää myöten vaeltaa viimeistä matkaansa. Vanha Svanljungin Karin-rouvakin, Friemaneja lähtöisin, määräsi jo eläessään, että pitää tie havuttaa, muuten —

— Jos ei panna havuja, tulen kotona käymään!

Havutettua maata astuttiin vainajan kanssa, ja muun saaton edellä kävi kaksi kaupungin komeinta herraa, kumpainenkin kantaen pitkää "prestavia", suruharsoon käärittyä sauvaa. Tohtori Aspelinia haudattaessa 1888 Soveliuksen veljekset, komerssi ja Henrik, olivat sauvojen kantajina, "ja ne oli rontit pojat… voi että ne astu komiasti!" Kun merikapteenia kannettiin multiin, oli hänen arkullaan hänen ohjaamansa laivan lippu, Hautausmaan portilta kannettiin vainaja haudalle vartavastisilla "likhandukeilla" ja niillä laskettiin hautaankin. Eikä seppeleistä tiedetty mitään. Miltei koko kaupungin mieskansa oli mukana hautausmaalla, toiset kutsuttuina, toiset kutsumatta omasta halustaan isoa patruunia saattamassa. Mutta oikein vanhaan aikaan, toistasataa vuotta takaperin, oli postimestari Friemanin rouva, Catharina, joka kuoli 1809, viety Kirkonmäen kalmistoon tulisoihtujen valossa.

Kirkonkellojen soidessa vainaja vietiin ja peitettiin Haaralan multiin. Joskus sattui kaksikin Manalle menijää yhtaikaa samalle matkalle, niinkuin Forsmanin Fiija ja Hjerpen Johanna, jotka kiiruhtivat sinne samalla soitolla. Se ei kyllä ollut oikein soveliasta, sillä Johanna oli vähän vajavainen.

Haudalle kelpasivat entiseen aikaan, 1850-luvulle asti, vain miehet, mutta eivät ensinkään naiset, eivät omaiset, eivätkä vieraat, vaikka haudattava olisi ollut naishenkilökin. Miehet vain saivat vainajaa kantaa ja saatella sekä peittää maan multiin.

Kuolintalon kansa istui taas samassa valkoisessa hiljaisuudessa, kun hautausmaan kävijät saapuivat ja kävivät ovella kumartaen sanomassa terveisiä haudalta. Ja siinä kotiväki edelleenkin vain istui ja äänetönnä katsoi, kun vieraille tarjottiin talon parhaita. Annettiin ensin kahvit vehnäleipineen ja sitten tuotiin makeat "ransviinit" ja bischoffit, tarjottiin myöskin tavattoman suuria sokerileivoksia ja "struuvia", jotka olivat leveitä kuin kohtalaiset lautaset. Ne eivät mahtuneet enää muualle kuin isoihin nenäliinoihin, jollainen olikin joka vieraalla matkassaan. Saatiin vielä hienoissa venetsialaisissa lasiastioissa kahdenlaatuista sylttiäkin, punaista ja keltaista. "Trakteerskat" Oravan Anna ja Engmanska olivat tavallisesti tarjoomassa, ja he veivät talonhyviä niillekin kutsutuille, jotka eivät voineet tulla pitoihin. Mutta förmakin pöydällä oli kaunis posliinimalja, "konfektikori", hienoine konfekteineen, ja sen piti vieraiden lähtiessä olla yhtä täyteläisenä kuin alussakin. Vain lähimmille sukulaisille ja vaivannäkijöille annettiin ruokaa, ja "kokkina" oli Matkliinska. Mutta entiseen aikaan oli kaikki peijaisvieraat ruokittukin.

Herroille oli eri huoneeseen, tavallisesti saliin, katettu korea pöytä viineineen, rommeineen ja punsseineen, ja sen ääreen herrat jäivät istumaan vielä senkin jälkeen, kun kaikki muut vieraat jo olivat poistuneet. Jossakin toisessa kamarissa sentään merimiehet samoin istuskelivat pöydän ääressä hautajaishyviä maistellen,

Koko kaupunki jo nukkui, ja kadutkin nukkuivat. Kylmä kuu saattoi vain vaisuna katsella, kun kuolemantalon portista, josta vainaja oli äsken havuista tietään vaeltanut, mustia isoäänisiä kulkijoita lähti astelemaan kaupungille, toiset käyden pitkin katuja luovailemaan, jotkut taas vain "snedaten" kadun poikki omalle puolelleen. Ja jostakin etäältä pimeydestä kuului huutavan ääni:

— Kello on jo… lyöönyt… lyöönyt!

Sivistystä ja seuraelämää.

Meren rannan pieni kaupunki oli jokseenkin syrjässä suuren maailman valtateistä. Harvoin sinne eksyi vieras vaeltaja. Raahe sai enimmät aikansa elää vain omissa oloissaan ja kaikessa rauhassa tehdä töitään. Laivavarvissa kirveet ja vasarat kalkuttelivat, Pikimäellä höyrysi pikipata, kotipirteissä paukkuivat kangaspuut, ja patruunit hoitelivat suuria asioitaan, milloin kotikonttorissa milloin varvissa. Ja kaikki meni hiljalleen vanhaa latuansa.

Sattui kyllä joskus sellainen merkkitapaus, että itse maan hallitsija vaelsi katsellen pienimpiänsä ja tullen Raaheenkin. Siitä on jo yli sata vuotta, kun Aleksanteri I kävi kaupungissa, mutta hyvin ja kunnialla pieni kaupunki otti vastaan maan suuren isännän ja piti häntä vieraanaan. Koko kylä paneutui parhaimpiinsa, vanhat harmaat talot maalattiin, kadut siistittiin, lehmät ja siat, jotka olivat ennen omissa valloissaan kuljeskelleet kaduilla niinkuin muutkin kaupunkilaiset, lähetettiin pois koko kylästä. Fredriksberg ja Palinin muurarin talo, ensimmäiset talot Pohjantullista tultaessa, puetettiin lehtipuilla verhoten juhla-asuun. Pohjantulliin rakennetun kunniaportin viereen tuotiin Ollinsaaresta kruununvouti Gabriel Bergbomin fortepiano, jolla Bergbomin nuori mamselli soitti Napoleonin marssia, juuri kun keisari ajoi portista kaupunkiin. Maan isää katsomaan tullut kaupungin ja maaseudun kansa juoksi huutaen ja hurraten tien vieressä, vanhat muoritkin olivat mukana, ja pienet poikajullit pulikoivat joukossa ihan keisarin viereen tunkeutuen. Rikkaan raatimiehen Johan Friemanin taloon, joka nykyään on kansakouluna, Isontorin laitaan, saatettiin suuri vieras suurella riemulla. Talon emäntää ja tyttäriä keisari tervehti kädestä, ja suuteli kolmivuotiasta pikku Janikaa otsalle.

Ei kyllä muita vieraita toki näin juhlallisesti otettu vastaan, vaikka hyvillään kaupunki oli, jopa ihan virkistyi, milloin vain jokukaan outo matkamies ajoi tulliportista sisään. Varsinkin talvella oli matkamies tervetullut. Silloinhan elettiin kuukausimääriä lumen ja jään ympäröiminä, maantiet lumikinoksissa, suuri meritie jäässä, eikä juuri muita nähty kuin oman kylän tuttuja kasvoja. Niinpä aina sattui, kun vain joku matkustaja aisakelloineen ajoi kaupungin halki, että uteliaina hyökättiin ikkunaan katsomaan: "Kuka, kuka tuli?" Lähetettiinpä palvelustyttö Lindbergin kievariin ottamaan selvää, kuka matkamies oli, mistä hän tuli ja mihin meni, ja kauanko hän aikoi viipyä kaupungissa. Muuan kauppias, jolle ei tullut mitään sanomalehteä, oli niin utelias, että keskellä yötäkin, kun kuuli aisakellon helinän, herätti poikansa ja lähetti Lindbergille, jotta —

— Mene kuulemaan, kuka se on… ja kuuluuko mitään uutta?

Varsin hauskaa oli, milloin joku sukulainen taikka tuttava tuli taloa tervehtimään. Ilosta huudellen riennettiin vierasta vastaan.

— Gu'da'… gu'da'… Välkommen, välkommen![16] tervehdittiin joka taholta, isännän lisätessä heti perään:

— När reser bror?[17]

Vähästä pahastuva vieras olisi kyllä saattanut isännän kysymyksestä loukkaantua ja ruveta heti kiskomaan turkkeja päälleen, mutta tiesihän hän ennestään, ettei kysymys tarkoittanut sen pahempaa kuin että talo osaisi vieraansa mukaan varata kirjeitä ja pikku lähetyksiä tuttavilleen. Saattoipa isäntä toimittaa vieraan matkassa rahoja sekä tärkeitä papereita asiakkailleen.

Postikin kyllä kulki kerran, pari viikossa, mutta raahelainen seurasi mieluummin ikivanhaa yleistä tapaa käyttäen matkamiehiä postimiehinään.

Eteläntullista maantietä myöten etelänposti aisakelloissa ajaa helkytteli, aikaisemmin vain kerran viikossa, sitten jo kaksi kertaa ja viimein kolmestikin. Postin tulo oli aina iloinen asia, ja hauskaa oli, kun kaupungin punaperuukkinen posteljooni, Westerback, kantoi taloon maailman kuulumiset. Yksinään Westerback huolehti koko kaupungin postinkannosta, ja kopeekka piti hänelle maksaa kirjeestä sekä ulkomaan kirjeestä kaksi. Mutta entiseen aikaan ei Raahessa ollut postinkantajaa ollenkaan. Aikoinaan kun sitä puuhattiin, vanha Johan Lang ankarasti vastusti asiaa, äkäillen:

— Jopa olette laiskoja! Kohta pitää olla teillä suksentervaajatkin!

Pian oli Raahen posti jaettu. Sanomalehtiäkään ei silloin liikoja luettu. Vain joitakuita "aviisuja" tuli kaupungin parhaimmille porvareille ja patruunille, kapteeneille ja virkaherroille, joillekuille hyville naapuruksille yhteisesti sama lehti. Enimmin luettiin Åbo Underrättelseriä, koska siinä oli aina tietoja laivoista ja laivakulusta. Paljon luettiin myöskin Tukholman lehtiä ja tulipa joku sanomalehti Englannistakin, sillä monet patruunit ja laivanvarustajat olivat paljon liikeasioissa Englannin kanssa. Oulun Viikkosanomatkin saapui muutamille porvareille, lisäksi joku aikakauskirja, ja lapsille tilattiin Eos, Trollsländan tahi Barnens Tidning Tukholmasta. Uskonnollisena sanomana saapui joihinkuihin taloihin Evangeliska Sändebudet. Muutamat lukuhaluiset merimiehetkin ja muut laitakylän asukkaat tilasivat sanomalehtiä, ainakin vanha Burman ja valuri Puskelin harrastivat Oulun Viikkosanomien lukemista.

Omasta, oman kaupungin sanomalehdestä, ei ollut kaukaisinta aavistustakaan, eikä kaipausta edes ilmoitusten takia. Pappi luki kirkossa kuulutuksensa, ja kaupungin palvelija rumpalin kanssa päristi "pruutankastelut" ja muut kaupungin asiat. Porvarit taas laittoivat "Vanhan-Reinin" nurkkaan Pakkahuoneen kadulle kyynärää korkean, kahta leveän ilmoituskaappinsa. Sen korkkiseen takaseinään kävivät porvarinpajat ja puukhollarit nuppineulalla kiinnittämässä paperilappuja, joissa luettiin, mitä porvarilla on taas uutta myytävänä. Ja kaikkein tuoreimmat uutiset kuultiin porvarien kokouksissa Isollatorilla.

Kirjeitäkin oli Westerbackin kannettavana. Merimiesten emännätkin ja morsiamet saivat niitä maailmaa kierteleviltä miehiltään, milloin mistäkin tuntemattomasta maailmanrannan kaupungista. Ei kyllä ollut sopivaa oikein ahkerasti kirjoitella. Jotkut laivanvarustajat olivat äkäisiä, kun merimiehet kirjoittelivat kotiinsa niin kovin useasti, "että joka vuosi". Ja postimestari Randén taas äkäili, että on turhaa kirjoittaa niin ahkerasti kuin joka toinen viikko, kuten muuan ulkomailla opiskeleva Raahen mamselli teki, se kun tulee kovin kalliiksi. Postikortteja juuri näihin aikoihin alettiin käyttää. Mutta äkäinen oli Randénin äijä, kun pari mamsellia toimitti hänen lähetettäväkseen korttitervehdyksen Turkuun, ymmärtämättä, että siinä tarvitaan myöskin osoitekirjoitus. Mutta vielä vihaisempi postiukko oli saadessaan käsiinsä sellaisen kortin, mikä kerran tuli Friemanin mamsellille. Kortti oli salakielellä kirjoitettu, ja sitä omistajalle tuodessaan Westerback paheksuen valitteli:

— Postmestari ja minä olemme tutkineet tätä preivikorttia, emmekä ole saaneet selvää… Mamselli on vissiin salakihloisa ja preivikortti on sulhaselta.

Rantakadulla oli postimestari Johan Fredrik Randénin talo, ja pitkässä kaitaisessa kamarissaan äkäinen ukko hoiti kaupungin postiasioita. Pöydälle oli ladottuna koko posti, milloin tuloa, milloin lähtöä varten. Randén itse otti vastaan matkaan toimitettavat lähetykset, jotka oli jätettävä äijälle siinä järjestyksessä kuin sisään saavuttiin. Pitkällä pinnasohvalla istuen siinä varrottiin vuoroa, vähitellen siirtyen alapäästä ylemmäksi. Eikä saanut vuoroaan luovuttaa toiselle; sellaiset aikeet postimestari heti keskeytti, ärähtäen:

— Nej! Den som först kommer till qvarnen, får först malat.[18]

Monet hyvät porvarit ja laivanvarustajat, vaikka olivat kaiken maailman kiertäneet ja osasivat kyllä puhua ruotsia ja lukea ruotsalaisia "tidningejään", osasivatpa puhua ja lukea engelskaakin, eivät aina tarkoin taitaneet ruotsia kirjoittaa. Muuankin iso porvari häätyi monesti huutelemaan rouvalleen;

— Hör du, mamma! Ska' de' skrivas me' rundt u, eller öppet u?[19]

Monen porvarin ruotsin puhuminenkin leveni suomalaiseen suuntaan. Olihan Raahe kokonaan Saloisten, Pattijoen ja Kopsan suomalaiskylien piirittämä, ja joka talvi vielä Savon äijät ajoivat kaupunkiin laskettelemaan leveää kieltään, jossa ei ollut, kuten muuan savolaisrenki oli tutkinut, "muuta kuin yksi ähävä ja sehhii sanassa vati". Niinpä Raahen porvaritkin väänsivät ruotsin "pookstavit" leveästi kuin Kopsan äijä. Kuopion markkinoille matkustaessaan porvarit sanoivat ajavansa "me' kor till Kuopio",[20] vaikka ajoivatkin hyvällä hevosella ja hylkeennahkaisella kuomureellä.

Eivät ainoastaan patruunit ja porvarit osanneet ruotsia ja engelskaa, vaan myöskin monet vuosikausia maailmaa kulkeneet merimiehet olivat ruotsintaitoisia ja useat "spiikasivat" kuin itse engelsmanni. Monet palvelijatkin yrittivät solkata ruotsia päästäkseen "parempain ihmisten" kirjoihin, ja samasta syystä useat suomalaistytöt pyrkivät ruotsalaiseen rippikouluun, Lagerbergin Johannakin sanoi, kun ei koeluvussa osannut;

— Ja vill intte sii![21]

Ja monessa laitakaupungin pirtissä puhuttiin vain "papasta" ja "mammasta" sekä "fastereista" ja "mustereista", vieläpä monet "tykkäsivät pahaa", kun sanottiin "tätiksi".

Merimiesten eukotkin ja pikku talojen emännät Nätterporissa ja Katinhännässä laskivat ruotsia että paukkui, kun vain asiaa sattui. Perämies Lindberginkin "styyrmanska", kun toisten eukkojen kanssa kadulla haasteli vain suomea, sanoi kotiin palaavalle poikapahaselleen ruotsiksi;

— Voi, min lilla paarn!… Misä helevetisä sin' oot takkis rapakkoon ryöttäny?… Koo kottiin, poikani!… Teer vaa piimää pöntösä loukosa … kraapi siikaa skaapista!

Ei ollut huonompi toinenkaan eukko. Hänkin laski ruotsia varoitellen poikaansa;

— Koo intte, poikani, fönsteristä uuteriin… tulliportist' ei ensinkää!

Ja taas, kun poika oli ottanut luvatta kirveen, eukko toruili;

— Vem ha loova tei pappas hakkoo… hakkoo… hakka?

Pyyköskä osasi kolmeakin kieltä, jotka kaikki ainakin kerran tulivat tarpeeseen, kun eukko meni kapsehtimaan polttopuita Pitkästäkarista Pikiholman kankaalta. Eukko luuli siellä itsensä hirttänyttä, puunoksassa roikkuvaa vanhaa merimiestä, Impolaa, metsänvartijaksi, ja niiaten sanoi hänelle:

— Älä välitä, kyllä minä menen tieheni!

Kun ei mies vastannut mitään, Pyyköskä sanoi ruotsiksi:

— Los int om, ja koo min veek!

Mutta kun ei mies näyttänyt ymmärtävän ruotsiakaan, muori huusi hänelle engelskankielellä;

— Növö mai, latskatu vei!

Ja lähti tiehensä.

* * * * *

Isotori oli vanhan Raahen suuri "kokoussali". Sinne kesäiltoina, talvisina pyhäpäivinä ja muinakin joutoaikoina kaupungin miehet, niin hyvin työväestö ja merikansa kuin porvaritkin, kokoontuivat juttujaan jauhamaan. Siellä Soveliuksen veljekset, Matti August ja komerssi, siellä Fellmanin veljekset sekä Montin ja Fagervik ja muutkin patruunit keskellä toria monesti seisoivat jutellen, ja samaan joukkoon työmiehetkin ja merimiehet astuivat asioita kuulemaan. Ei kyllä kättä lyöty, lakkia vain vähän kohautettiin ja hyvinä tovereina haasteltiin, patruunitkin kehtasivat puhua miesten kanssa ja laskea leikkiäkin. Puheltiin siinä kaupungin asioista, laivain rakentamisesta ja varustamisesta. Kerrottiin juttuja ja uutisia, mitä kukin oli kuullut. "Herrat torilla sanoi niin ja niin!" saivat monet sitten taas uutisia levittää. Usein myöskin muisteltiin entisiä merimatkoja, sillä miltei joka mies oli ollut merellä. Puhuttiin Raahen yksikamarisessa eduskunnassa joskus politiikkaakin, niinkuin kerrankin, kun tuli kysymys kruunun veroista. Joku tietämätön avasi suunsa ja pöläytti:

— Mikä se kruunu sitten on, kun sille veroa pittää maksaa?

— Ekkö sinä tiijä? toinen viisas sanoi. Onhan kirkosa kynttiläkruunuja ja morsiamen pääsä on kruunu.

Mutta silloin valuri Puskelin, lukumies, puuttui puheisiin ja sanoi:

— Ettäkö te luje sen vertaa? Onhan meillä Oulun Viikkosanomat. Siis kuulkaa: Kansakunta se on kruunu. Sinä oot yksi kruunu, ja minä oon toinen kruunu, ja kaikki me kuulumma kruunuun ja maksamma veroja ilman tinkimättä.

Isollatorilla Raahen parhaat porvarit monta kertaa tekivät päätöksiä kaupungin asioistakin. Viidenkin miehen voimalla siellä vain neuvoteltiin ja päätettiin, että tehdään sillä ja sillä tavalla, ja sillä tavalla sitten tehtiinkin. Eikä siinä sen parempia kokouksia eikä valtuustoja tarvittu.

Tämä oli vanhan Raahen yhdenkamarin aikaa, jota vanhat vieläkin tyytyväisyydellä muistelevat. Hauska oli ukkojen haastella patruunien, miltei kuin vertaistensa kanssa, vaikka keskinäinen suhde käsitettiinkin vanhan Jokelinin muorin tavalla:

— Ei olla yhenlaisia… siellä sisällä on raja, joka erottaa.

Kesäisin patruunit taas ahkerasti istuivat "pörssillä", pitkällä penkillä, 1840:n vaiheilla rakennetun "pakhuusin" eli "sjömanshuusin" aamuauringon puoleisella seinällä. Siellä Henrik Soveliuskin vielä vanhanakin nähtiin valkoisine liiveineen istuskelemassa, päivää paistattamassa ja katselemassa meren menoa.

Kesä olikin Raahen parasta elämän aikaa. Silloin oli meri, Raahen oikea tie, avoinna ja avarana. Maantie veti vain tervatynnyrien ja mastometsien ja savolaisäijien sydänmaille tahi mutkitteli pitkin merenrantoja jonnekin etelään Kokkolaa kohden ja toisaalle Pohjan-Tornioon ja Lapinmaille. Mutta suuri sininen merenselkä, joka ulottui Tulliniemeen ja Sovionrantaan asti ja aukeni äärettömänä ulappana heti Kumpeleen takana, vei suoraan suureen maailmaan. Muutamassa päivässä hyvällä tuulella raahelainen priki saattoi lasketella Tukholmaan. Se oli valtakunnan vanha pääkaupunki, jonka satamaan Raahe oli koko elinaikansa ohjannut aluksensa ja ostanut sieltä enimmät tavaransa, ja sinne se laski laivansa yhäkin. Tukholma oli vieläkin lähin suurkaupunki ja parhain markkinapaikka. Se oli yhä edelleenkin vanha rakas pääkaupunki, johon pieni Raahe oli monilla siteillä kiinnitetty. Siellä oli liiketuttuja, siellä oli muitakin tuttavia ja ystäviä, siellä oli monella sukulaisiakin. Sieltä vanhasta komeasta kuninkaan kaupungista Raahe kävi edelleenkin vanhaan tapaansa noutamassa suuren maailman sivistystä. Hallitsijakaupungin menot ja hienostuneet seuratavat kulkeutuivat siten aina kaukaiseen pikku Raaheenkin.

Mutta Helsinki, muka pääkaupunki! Mikä lienee ollut pahainen rantakaupunki ryssän rajamailla, asukkaitakin vain parikolmekymmentätuhatta. Ei sieltä oltu ennenkään oppia etsitty.

Tukholmasta vain. Sieltä Raahen parhaitten talojen mallitkin olivat kotoisin. Ruotsalaisen arkkitehdin, Oldenburgin, piirustusten mukaan rakennettiin viime vuosisadan alkupuolella kaunis Soveliuksen talo Sovionpuiston laitaan, samoin Langin talo Isontorin reunaan, Gellinin rantamaja sekä Franzénin talon porraspylväistö ynnä Fredriksbergin puiston huvimaja. Kauppias Lundberg toi Raaheen Ruotsista tullessaan kokonaisen talon. Tukholmasta tuotiin myöskin hienoimmat huonekalut ja ihanimmat seinätapetit, niin että vanhan Raahen parhaimpien kotien hienoimmissa huoneissa oli miltei Tukholman tuntu. Vielä enemmän silloin, kun Raahen patruunit niissä suurina juhlina liikkuivat Tukholman-puvuissaan, samoin kuin patruunien emännät ja tyttäretkin.

Sillä rikkaiden porvarien rouvainkin piti silloin tällöin käväistä pääkaupungissa, — herrat siellä kyllä monta kertaa kävivät laivoillaan. Helppo siellä oli käydä rouvienkin, kun kuunarit Ruona, Vilkas ja Muisto tekivät Tukholman matkoja monta kertaa kesässä. Syrjäisessä pikku kaupungissa asuneet, joskus kangaspuissakin ja rukin ääressä istuneet rouvat saivat vilkkaassa maailmankaupungissa uutta sisältöä elämäänsä, saivat uusia hienoja pukuja, uusia pukumalleja sekä värillisiä muotilehtiä, joiden mukaan saattoivat sitten kotikaupungissaan vaatettaa ja valmistaa itsensä oikeaan ja moitteettomaan seura-asuun ihan Tukholman malliin. Parhaissa pukimissaan, hienoissa silkkileningeissään, Raahen rouvat toki koettivat esiintyä pääkaupunkinsa kaduilla ja käydä suurkaupungin huvipaikoissakin. Tukholma kyllä katseli heitä hiukan hymyillen, sillä olihan suuren maailman muoti pitkällä matkallaan Lapinkorven laitamille jo ennättänyt hiukan vanhentua ja haalistua. Mitäpä rouvat siitä, ostivat uutta muotia ja koreutta, ostivat hyville ystävilleenkin ja palasivat iloisina ja tyytyväisinä kotiinsa. Tukholmasta rouvat saivat kaikkein hienoimmat hattunsakin. Naisten hattuja kyllä valmisti Ruotsista tullut Margret Haggren, joka asui Jurvelinilla. Mamselli Haggren muokkaili hattuja tukinnokassa ja näppärästi niitä koristeli omatekoisilla kukkasilla; vanhoja olkihattuja hän valkaisi tulikivihöyryssä. Kasvatti mamselli myöskin myrttiä ja "murgrönaa" myyden niitä kaupunkilaisten hää- ja hautajaistilaisuuksiin.

Tukholmaan lähettivät suurrikkaat tyttärensäkin oppimaan sievää ja hienoa käytöstä, kun tytöt ensin olivat saaneet alkuopetusta kotikylän mamselleilta, jotka myös olivat nuoruudessaan olleet pääkaupungissa opissa. Kuninkaan kaupungista tyttäret palasivat hienoina mamselleina nousten heti ensimmäisille sijoille pienen rantakaupungin seuraelämässä. Heidän mukanaan tuli taas uusi tuore tuulahdus suuren maailman elämästä ja tavoista. Muutamat rikkaat mamsellit saivat pääkaupungissa oppia klaverin tahi fortepianon soitossakin, saivatpa vielä tällaisen ihmeellisen, suuren maailman soittokoneen kotinsa kaunistukseksi ja koko kaupungin kummaksi. Ihastuen "meiän kylä" kuunteli mamsellien ihanaa soittoa ja soitikon vienoa ääntä, ja juhlissa tanssiminen kävi pianonsoittoa seuraten paljoa sirommin kuin viulu- ja klarinettimusiikilla.

Ensimmäisen fortepianonsa Raahe sai jo 1814. Se tuotiin Tukholmasta Ollinsaaren Bergbomille, ja samalla pelillä sitten soitettiin keisarillekin, kun hän tuli Raaheen. Ollinsaaren tytär Catharina Bergbom oli Tukholmassa opastunut pianonsoittoon, ja sitten hän opetti sen taidon nuoremmille sisarilleenkin ja nämä taas vuorostaan monelle Raahen neidolle. Mutta Henna Ahlholm ja Sofia Mellin kävivät Tukholman koulussa ja olivat aikoinaan Raahen parhaimpia tanssi- ja juhlamusiikin mestareita, samoin kuin Hårdhin mamsellitkin. Taitava klaverinsoittaja oli rikkaan Johan Friemanin tytär Janika, vaikka hän ei milloinkaan ollut käynyt sen etempänä kuin Kalajoen markkinoilla ja kerran Haapajärvellä. Sillä vaikka monet Raahen rikkaat tyttäret kävivätkin Tukholmassa, oli kyllä sellaisiakin, jotka eivät paljon kotipihoiltaan poikenneet, mutta olivat silti neidoista ensimmäisiä. Niinkuin Friemanin toinenkin tytär, Augusta Elisabeth, joka ei 89-vuotisen elämänsä aikana ennättänyt käydä Piehinkiä etempänä, kuuden neljänneksen päässä Raahesta, Augustasta tulikin rikkaan Fagervikin patruunin emäntä, ja hänellä oli tapana sanoa:

— Mikä se semmoinen nainen on, joka ei kotona pysy!

Ruotsista saapuivat näyttelijämestaritkin Raahea ilahduttamaan. Talvella niitä tuli vain harvoin ja jokunen, mutta kesällä ne saattoivat laivain mukana tulla koko joukolla, Kaupungin porvareilta näyttelijät lainailivat tarpeellisia tavaroita sekä sopivia ja sopimattomia vaatekappaleita esitystä varten. Konsuli Soveliuskin sai aina luovuttaa sinisen "slafrokkinsa" sinisine tupsuineen, sillä se kelpasi joka näytelmään. Kerran kulki muuan kiertävä seurue esittäen näytelmää "Andersson, Petterson ja Lundström". Nahkuri Lövenmarkin sali oli näyttämönä, jossa seurue esiintyi kaupunkilaisten mielihyviksi. Sittemmin esitettiin sama kappale myöskin maneesissa, jossa katsojain lankkupenkit oli asetettu vain maapermannolle. Kellarimestari Nils Adolf Girsénin suuressa salissa, "Girsénin salongissa" Brahekadulla, ruotsalaiset taiturit kerran esittivät "Grönalundia" ja "Blecstadiusta". Sitten taas muuan seurue, johon kuului Mineur, Lembke, Vesterlund y.m., esitti "Preciosan" ja "Daniel Hjortin". Fredriksbergin makasiinin avara yläkerta oli myöskin monet kerrat raahelaisten kotoisena näyttämösalina.

Kerran kesällä tuli Raaheen kokonainen 16-henkinen kiertolaisjoukko, "Djurströmska truppen", näytellen kappaleitansa vanhassa koulutalossa. Raahen herrat sitten pitivät "truppenille" lähtiäiset Ilolinnassaan, juottivat ja tanssittivat heitä ja keräsivät heille rahaakin sekä lähettivät laivoissaan koko joukon Kokkolan iloksi. Ja näytelmä-kuvattelijat hyvillään siunailivat, että "raahelaiset ovat niinkuin Herran enkeleitä". Joukossa olikin oikein erään Ruotsin rovastin poika sekä muuan "ensimmäisen rakastajan" osaa esittävä temppuilija, joka oli niin korkea herra, että hänen päänsä jo pitkän aikaa piippaili kulissi-"särmien" ylitse, ennenkuin hän kokonaan ilmestyi näyttämölle. Tuli taas kerran kaksi teatteriherraa, lainasi Soveliuksen sinisen slafrokin sinisine tupsuineen ja esitti raatihuoneen salissa: "En natt i Falkenberg". Ja raatihuone sai katsella, kun miltei yöpimeässä nurkassa slafrokki-herra makasi tuoleilla poltellen pitkää piippua. Lainasivat näyttelijämestarit taas suuret susiturkit ja karvalakit ja koirannahkaiset kintaat, kutsuivat kansaa kokoon ja sanoivat esittävänsä suurenmoisen näytelmän: "Vega infrusen i isen". Se olikin merkillinen näytelmä. Vegaa ei kyllä näkynyt koko jutussa, eikä näkynyt juuri muutakaan. Kaksi susiturkki-äijää — toinen itse suuri Nordenskjöld, toinen kapteeni Palander — seisoi vain kylmästä kärvistellen ja käsillään hosuen ja viittoen ja kynsiään puhallellen, että on kylmä, ja tuolta kaukaa me olemme tulleet ja oli kylmä, ja Vega on jäätynyt kiinni Beringinsalmeen, eikä voi päästä irti, kun on kylmä, ja meidänkin täytyy olla täällä koko talven, ja kylmä on… Raahen parhaat herrat ja rouvat ja mamsellit istuivat pyhäpukimissaan, ja henkeään pidätellen odottivat, mitä tästä lopulta tuleekaan… Ja se siitä lopulta tuli, että napamatkustajain laiva pääsikin tavallista sukkelammin irti, ja seuraavana päivänä heidät lähetettiin Kokkolaan. Ja Kokkola taas, ihailtuaan Vega-näytelmää, toimitti napaherrat lastiveneellä nopeasti Ruotsiin.

Laulu- ja soittokonserteistakin saatiin Raahessa joskus iloita. Kävi kerran ruotsalainen "Svenska kvartettsångare" laulamassa, esiintyen oikein kansallispuvuissa, toiset taalalaisina, toiset — lappalaisina. Harpunsoittaja Sjödénkin käväisi, ihastutti Raahea ja varsinkin Raahen naisia. Kilvan ostettiin valokuviakin, joissa kaunis harpputaiteilija esiintyi mustassa samettitakissa ja pitkissä vaaleissa kiharoissa. "Ylioppilastolvatkin" toisinaan pistäytyivät kaupungissa, samoin Emmy Strömmer ja sitten Ida Basilier, josta Raahe kovin piti, mennen häntä koko joukolla kuulemaan. Ei sentään juuri suuremmalla kuin 60 hengen voimalla, sillä 60-henkinen kuulijakunta oli silloisen Raahen parhaita ennätyksiä. Vaikka pääsylippu maksoikin vain pari markkaa.

Mutta parin markan hopeakolikko oli entisen ajan kultakappale, jonka saadakseen monenkin täytyi parikin päivää uurastaa. Siksi ei vähävarainen kansa juuri voinut päästä ihailemaan laulua eikä katsomaan suuria napamatkailijoita. Eikä kyllä olisi ollut soveliastakaan pienten pirttien asukkaan mennä "parempain ihmisten" joukkoon raatihuoneelle taikka muihin suuriin paikkoihin. Siellä voi helposti käydä niin kuin eräälle meripojalle, joka julkeni mennä raatihuoneen hyväntekeväisyystansseihin tyttöineen pyörähtelemään. Koko tanssiva sali säikähdyksissään seisahtui, peli pysähtyi, ja herrat tulivat sanomaan: "Menke te pois… menke te pois!" Mutta laitapuolien kansalle ainakin kerran toivat hauskuutta eräät maitse tulleet mestarit "pitäen kometiaa" Uudessakaupungissa Erikkilän akkunan alla, Fellmanin ladossa. Siellä tytöt lyhyissä hameissa, mutta koreissa pöksyissä tanssasivat korkealla nuoralla, ja miehet nakkasivat pallia ja heittelivät "kuparikeikkoja" ja "spelirustinki" soi, ja lato oli täynnä huvitettua kansaa. Vain osattomat lapset tirkistelivät ulkoa seinäin raoista.

Oppi Raahe pian itsekin näyttelemään omiksi tarpeikseen, ei "kuparikeikkoja", vaan oikeita näytelmiä. Kerrankin esitettiin "Prinsessa Ruusunen", johon Mathilda Lackelta lainattiin vanhoja hienoja pukuja, ja sitten taas harjoiteltiin "Rinaldo Rinaldini", jossa maisteri Wichmann esiintyi maisteri Baasina.

Mutta kun Raahe rupesi keräämään rahoja Pietari Brahen patsasta varten, sai se koettaa parhaansa. Pantiin pari kertaakin kuukaudessa toimeen pikku illatsu, "soiré", näytelmineen, lauluineen ja soittoineen, milloin minkin porvarin luona, ja sitten taas loppiaisena raatihuoneen salissa suuret "trettondags maskeradit", joissa naiset esiintyivät Kustaa III:n aikaisissa silkkipuvuissa ja herrat tummanpunaisissa samettipukineissa, tanssien menuettia. Nähtiin myös monenlaisia muitakin pukuja: merimiehiä, merimiestyttöjä, tanssijattaria, kiinalaisia ja vaikka mitä. Olivathan Raahen herrat matkoillaan nähneet jos jotakin, joten he kyllä osasivat. Varoja keräytyikin, niin että 1888 voitiin kaupungin Isontorin keskelle pystyttää komea pronssipatsas Raahen rakennuttajalle.

Harrastihan Raahe, vaikka olikin vain ahkera kauppamies, laivanrakentaja ja merenkävijä, kyllä muitakin henkisiä asioita kuin teatteria. Oli pienessä kaupungissa monta harrasta kirjallisuuden ystävää. Saara Wacklin kertoo jo Christina Soveliuksen, kuuluisan M. A. Myhrbergin äidin, olleen niin monipuolisesti lukeneen ja oppineen, että häntä sanottiin "Raahen kirjastoksi". Raahen naiset olivatkin paljon innokkaampia sanan viljelijöitä kuin miehet, joilla aina oli kiirettä laivoissaan ja liikeasioissaan. Parhaat naiset panivat toimeen oman lukupiirinsäkin, jossa ahkerasti tutkittiin sen ajan parasta kirjallisuutta, Runebergiä, Topeliusta, Tegneriä, Anna-Maria Lenngreniä, Saara Wackliniakin ja muita. Luettiin, keskusteltiin, haaveiltiin ja elettiin ihanassa romantiikassa, johon pieni kaupunki Tukholman-matkoineen, lukuisine uljaine purjelaivoineen ja kauniine meripoikineen täydellisesti sopeutui. Kaikkein ahkerimpia kirjankäyttäjiä olivat Ollinsaaren Bergbomin tyttäret, tullinhoitajien Brunoun ja Hultmanin, tuomari Gottsmanin ja kauppias Henrik Montinin naiset. Reinin "komppanialla" oli oma lukuseuransa, joka monta vuotta tilasi ja luki englantilaista aikakauskirjaa "Illustrated London News". Tukholmassa 1874 painettu korea punakantinen runoalbumi, "Svea", oli aikoinaan niin suosittu, että jokainen raahelaissulhanen lahjoitti sen morsiamelleen.