VIIDES LAULU.

Maisen riemun, tuskan tuollapuolen liikkui aatos vanhan Antti Vaalan, meloi merta aavaa kaikkeuden, siitä sijaa ihmisyyden etsein; eipä muovau muotoon aatos elon, antau kaavaan Hengen kaikkivalta, katkoo kahleet ajan, paikan, rientää niinkuin koski kohden ijäisyyttä. Entisen hän elämänsä näkee: ensin piimäsuuna pikkaraisna, papin poikana, tään alla katon, missä nyt hän on jo patriarkka; muistaa venematkat, marjaretket, lumilinnat sekä hiihtomäet, kelkkatienkin avannolle, kevään ensi pälvet, urvut, niittypurot. Ah, ei koskaan aallon ollut kimmel kirkas niinkuin silloin, koska aukes salmensuuhun hopeainen läikkä, kevätpäivän päältä lämmittäissä; eikä koskaan lemu lehden tuoreen tuntunut niin pihkantuoksuiselta, kuin se tuntui päivän mennen mailleen, lahden poikki valkeutta valain! Eikä koskaan enää korven kannel huokaellut sydänhuoliansa, kuin se huokas piltin pienen kuulla, joka kuusten alta pilviin katsoi, peitti sitten päivän paistamasta, laati salotielle sammalmajan, mihin piili niinkuin Nahkasukka, ettei löytäis häntä Pitkä käärme. Vaan jo luisti aatos Antti Vaalan lukioon ja koulukaupunkihin, jonka tutkittihin joka kolo, joka kissan jälkeen kivet vinkui; peruukkeja peljättiin, mut silti tehtiin koulussakin kolttosia, joista kauan sukupolvet kertoi, koulun tulevaiset kolttosniekat. Teki tempun tuiman Antti Vaala: pässin, köytyn kartanolle koulun — vahtimestarin lie ollut otus — houkutteli luokkahuonehesen! Syntyi siitä huuto hurja, melu, touhu, pauhu kuin maailmanloppu, tuli taisto tuima, pässi pukki, moni poika pakaroitaan painoi. Ryntäs tuonne luokanpääkin; eipä pässi tiennyt hänen arvoansa, astui taapäin askeltaan vain kolme, sitten kuusi eteenpäin ja — mäiskis! Riensi rehtorikin. Sai hän saman! Voitto oli poikain ynnä pässin, kunnes koulun arvovallan vaaraan apu saatiin vahtimestarilta. Kylätieltä tiuvut soivat, kuuluu ruoskan roiske sekä äänet raa'at, eipä huomaa noita vanha Vaala; huulillansa hymy onnellinen elää muinaisissa muisteloissa, paremmissa poikapäivissänsä, joiden kulku kohti kultalyyraa valmistaa jo vakavuutta elon. Kaartuu Antti Vaalan aatoksissa ylioppilaan jo ylväs aika, kausi syväin sydänkamppailujen, mutta silti muistoiltansa kuulaan; luki, kulki luennoilla, liittyi silti laulajien parveen lietoon, ilohetket isänmaan hän koki, koska tyhjeni ja täyttyi maljat. Eikä unhotu hält' ensi lempi, joka syntyi sydänkuulla kerran honkain hopeaisten holvin alla, koska kiilsi maassa, puussa kiteet; sujui suksi, juoksi juttu, nalja kera naisen nuoren kuudan-yössä, taivahilta niinkuin tähtiseule satoi haavehisin outo hartaus. Sydänkuulla ensi lempi syntyi, helmikuulla kuvat heljät nähtiin, vaahtokuulla lemmen vaivat, huolet huhtikuulla, toivot toukokuulla, kesäkuulla kukat kummat, helpeet heinäkuulla, elokuulla tähkät, kunnes täyttyi syksyn tähtein alla tarkoitus ja tahto suuren Luojan. Suoritti hän papintutkintonsa, vietti häitä kera kullan armaan, muutti Lappiin, Suomen pohjoisimpaan seurakuntaan, hyyn ja hallan maahan, missä tarpeen oli lemmen leimut, kaikki riehut, roihut rinnan nuoren, ellei mieli jääksi jähmettyä Turjan yössä auringottomassa. Hyvin muisti hän sen illan, jolloin astui autioon hän pappilahan, kylmään, kolkkoon: lumi lieden peitti, perälautsan hanki vankka varjos; vaan kun varrottiin, kun tulta tehtiin, puihin kotvan porolappi puhui, leimahti jo liekit korkealle, tupa kohta kotoisalta tuntui. Muisti matkojaan hän erämaissa, retkiänsä revontulten alla, kuinka pulkka tuntureita puikki, laski laaksoon, tuolta nousi jälleen, vieri virstat hukan huutelemat, penkereet vain penin kuuluttamat, kunnes kerran uudenvuoden yönä hänet saattoi Ruijan rantaan saakka. Lumimyrsky oli. Pohjatuuli järisytti jäistä maata, merta, lyijynraskahina laineet vyöryi vasten rantaa valaan pyyntipaikan, josta ruumiit meren jättiläisten, kalansisälmykset kauas haisi, missä painamana pakkotarpeen eli, taisteli tok' ihmis-eläin. Kolkutettiin. Kuullut vanha Vaala tuot' ei muinaisilta muisteloiltaan, näki hän vain elämänsä unta, kuinka juuret juuttui, perhe kasvoi; kuinka vihdoin taaton kuollen haki takaisin hän synnyinpitäjäänsä, missä elon ensi aamun nähnyt oli hän, kai kohta viime ehtoon. Tämä ollut oli taaton huone, keinunut hän tuossa tuoliss' oli, milloin vaatineet ei kansliahan häntä kasteet, kuulutukset, peijaat; siinä vierryt myöskin Antti Vaalan oli aika liki akkunata, jonka takaa pellot, niitut paistoi, näkyi tapulin ja kirkon katto. Muistaa taattonsa hän muhoilevan, miehen hienon, oppineen ja hyvän, jonka otsaa vieläi kaarsi kajo niinkuin Kustaan siron aikakauden; muistaa maammonsa hän armaan, jolta ensi laulut hän Tegnérin oppi, sai hän suvaitsevan lempeyden hymyellä niinkuin Lenngren, Bellman. Muistaa hän myös siskot, veljet rakkaat, sopusoinnun, missä kasvoi katras, ristiriidat, joihin heitti heidät ajan armottoman kiistat kiivaat, jotka kulki kautta yhteiskunnan, katkoi perheiden ja siskoin siteet; tervehtänyt veljeään ei veli, tuskin tuttu hyvän päivän sanoi. Kolkutettiin kerran toisen. Kohta kuului kumu eteisestä, äänet karjui karheat, ja taaton turviin syöksyi Sirkka sieltä paitasillaan. Heräs Antti Vaala aatoksistaan, nousi vuoteessansa ryntäillensä, mutta tuskin ylös ehti ennen kuin jo huoneen hurja lauma täytti.