KOLMAS LAULU.

Jyly tykkein Vilppulasta vieri, liittyi likempää tai kauempata tuohon joskus pauke panssarjunan, kiväärein tai kuularuiskun räiske; mutta kuinka sodan onni kulki, siit' ei pappilassa tietty mitään, parahinta toki toivottihin, huolet heitettihin Herran huomaan. Kuultu kohtalosta Pekka Poutun eipä myöskään. Päivät, viikot vieri. Nähtiin vain, ett' oli saanut vihin hänen lähdöstänsä vihollinen: kertoi tuosta vartiostot vankat talon ympärille asetetut, taajenevat kotitarkastukset, aina tyhjenevät aitat, läävät. Tähän asti suurtakaan ei ollut tehnyt vauriota vainolainen, joskin jatkuvainen riisto, ryöstö oli kauhistanut kartanoita; mutta yltyessä tykkein jyskeen yltyvän myös tuntui joukon vimma: kohta huhut hurmetöistä kertoi, joita kuunneltihin poskin kalpein. Ammuttihin vanha vallesmanni — poliisi jo sitä ennen piesty, veitsin viileksitty kuoliaaksi, oli hangen alla haudan saanut; — seuras sitten talokasta pari, pari pehtoria, Paroonikin, ynnä kirkonkylän kauppamiesi, rikastunut sotavoitoistansa. Vielä eloss' oli kruunuvouti ynnä vanha Antti Vaala, vaikka kummatkin kuin vangit puustelleissaan, punikkien tyysti vartioimat: saanut poistua ei pappilasta kukaan, eikä sinne sisään käydä, ilman lupaa kaartin paikallisen; samoin oli kruunuvoudin laita. Kerran keski-yöllä pappilassa havahduttiin, koska hallit haukkui, tieltä tiuvut, kulkusetkin kuului; kohta kuistin eestä äänet ärjyi, pamahti myös pari laukausta, vihaisesti koirat vingahtivat, odotettiin kolkutusta oven, mutta etääntyivät öiset vieraat. Kuultiin, kuunneltiin. Kun kaikki hiljaa jälleen oli tiellä, tienohilla, varovasti raoitettiin usta, nähtiin kartanolla kauhun näky: oli kuistin eessä reslareki, siinä istui Pekka Pouttu vainaa, lunta valkeampi kasvoiltansa, kuuta kalpeampi kulmaluiltaan. Mutta lähemmä kun käytiin, vasta nähtiin kaikki kamaluudessansa: silmin puhkaistuin hän siinä istui, nenällänsä suuret sankalasit, pitäin postillata polvellansa, siitä vieläi viime saarnaa lukein kuulla kuun ja yön ja tähtein ynnä hallein, haukustaan jo laannehien. Itki Anna, itki Sirkka silloin, kovin nyyhki palkkapiiat, kostui silmät myöskin vanhan Maunu-vaarin, renkituvan asukkaan nyt ainoon; toki rovastilta tahdottihin tämä säästää kauhun, kuolon kuva, valjastua eteen reen ja vajaan vetää piiloon Manan matkamiesi. Mutta siinäpä jo kynnyksellä itse seisoi vanha Antti Vaala, kantain kädessänsä kynttilätä, harrillansa hopeaiset hapset; kauhun kaiken arvannut hän oli: kuullut kulkuset ja hallein haukun, laukaukset, äänet ärjähtävät, vihoviimeiseksi vaimoin itkun. Kohottaen käden toisen virkkoi äänin vavahtavin Antti Vaala: "Lepo vainajalle! Uskon urho, periaatteen miesi, Pekka Pouttu, mennyt on kuin meiltä rauha, onni; vallitsee vain vaino maailmalla, vaan ne varmaan kerran palannevat niinkuin herättää sun Vapahtajas. Sota, riita maailmalla riehuu; sinä Kaikkivallan kasvoin alla seisot tyynnä niinkuin työnsä tehnyt työmies, koska päivä mailleen vaipuu. Päätit kaares kaunihisti. Päässet iloon uuden, ihalaisen aamun. Siksi surmaajias en ma kiroo, soi ei huuliltani koston huuto." Poistui kynnykseltä kynttilöineen Antti Vaala valkohapsi; mutta oli kuin ois hanget hohdon saaneet, talven tähdet kiillon kirkkahamman, josta maa ja metsä huurtehinen kimmelteli järven jäälle asti, paistoi takaa taivaanrantojenkin niinkuin näkymätön joulukirkko. Vasta monen pitkän viikon päästä kuultiin, kuinka kuoli Pekka Pouttu: päässyt tien hän oli risteykseen, missä vartoi hevosmiesi häntä, mutta järven jäälle tultuansa tapas turma hänet, luodit viuhui, hepo haavoittui, he vangittihin, surmattihin suulla ilkkuvalla. Jyly tykkein Vilppulasta vieri, kertoi kevättalven taistelosta, missä henget suon ja harmaankiven kävi sotaa suurta Suomenmaasta: vaipuvako Venäjän ol' yöhön suku Suomen, pohjan ääriin pantu, vaiko kunnialla kuuluttava vahtipaikkaa, verin varjeltua?