TOINEN LAULU.

Tuumi tuota vanha Antti Vaala, seurakunnan patriarkka pappi, sattunehen Pohjois-Hämeen puolle, punaisien sotalinjaa liki; mietti nuoruuttansa, miehuuttansa Lapin pitkän yön ja päivän alla, sieltä siirtymistään, joutumistaan ajan ankarahan ristiriitaan. Kovin kärsi myöskin tyttärensä, tyyni Anna, vuosiltaan ei vanha, mutta kyllin tuttu tuskan, murheen, vaikka surustansa suurentunut: saattanut jo mullan alle oli miehen oman ynnä lapsen armaan, yksin maailmasta autiosta vihdoin koteutunut taaton turviin. Mutta muudan oli pappilassa, joka surrut, kärsinyt ei mitään, Sirkka, sisarensa, nuorin tytär Antti Vaalan, tyttö reipas, reima, silmät siniset kuin järven aalto kulmain ukkospilven tumman alla, posket punaiset kuin puolat kankaan, tukka niinkuin vilja tuleentuva. Oli toinenkin, mi tääll' ei surrut, jot' ei vaimentanut vaiva ajan, apupappi, nuori Pekka Pouttu, tuima, aatteiltansa aivan vakaa, kiivas muutenkin, mut kiivaammaksi käynyt yhä kiihtyessä ajan; purren hammasta hän sanaa saarnas, pauhas pauanteena Luojan vihaa. Punaisien puolle rintamata jäänyt oli seurakunta. Mutta siitä huolimatta puhui Pouttu julki, minkä Jumalasta tiesi; ei hän ollut pelkuri, ei myöskään kumartaja joukon mielikuvain, oli kiirehestä kantapäähän mies ja kirkon pappi, kansan paimen. Usein varoitteli Antti Vaala, neuvoi häntä tytär, tyyni Anna, ettei suotta uskollaan hän uhmais kansan hurjan, kapinoivan mieltä, vetäis ylleen rahvaan raa'an vihaa, joka pappilaa jo kyllin uhkas, koska käyneet siellä miehet julmat olivat jo metelöitsemässä. Mutta tuosta yhä tuimentaikse Pekka Pouttu, periaatteen miesi, tuntein tuoltapuolen maisten tuskain aavistukset autuaitten maasta, nauttein marttyyrien glooriasta, okahista orjantappuransa, jonka painavan jo kulmaluitaan aisti aatoksin hän haave-hartain. Sentään tyydyttänyt hänt' ei elo täällä pitäjässä punaisessa, ei sen toimiala puolinainen, työ ei kirkon eikä Herran kiivaan, missä niinkuin vartioitu vanki liioinkin hän kansan keskell' liikkui, kuuluttain ei evankeeliota, mutta kostoa vain Siinain korven. Tuonne, missä tulikirnut kiljui, punakukkiin puhkes pohjan hanget, missä henget helvetin ja taivaan soti sielusta tään kansan kurjan, tuonne, rintamalle, taiston riemuun, tuskaan sotilaan hän tulla tahtoi, syttää sankaruutta sydämien, kaita kaatunutta sanoin lempein. Pidättäytyä ei enää voinut; virkahti hän talvi-illan suussa, koska iltateellään perhe papin istui perähuonehessa Vaalan: "Setä", virkahti, hän, lasin ottain, jonka hälle neiti Sirkka tarjos, "mitäs sanoisit, jos valkoisien puolle yrittäisin yössä tässä?" Hämmästyipä tuosta vanha Vaala, laski lasin kädestänsä, katsoi apulaistaan, niinkuin järjen tältä ois jo vieneet ajan ristiriidat; kovin kalpeni myös Anna lempee, painoi päänsä niinkuin hiljaa surren, yksin neiti Sirkka neuvotonna tiennyt ei, mik' oli tässä oikein. Sanan lausui vihdoin vanha Vaala: "Ohhoh, mitä miettinytkin olet! Arvaan, että päätökses on tehty, siks en koe siitä mitään muuttaa. Ymmärrän sen vankat vaikuttimet. Tunnen luontees, teräksestä tehdyn, lujan kautta kuolon kuilujenkin. Mutta kuinka tulilinjan kierrät?" Haastoi julki mielihautehensa Pekka Pouttu, periaatteen miesi: "Sujahdan ma ensin suksilleni, hiihdän metsätietä, tapaan siellä talonpojan, mulle uskollisen uskon veljen, punikeille viekkaan; hän mun saattaa salmen poikki, jonka vastaranta jo on valkoisien." Oli turha edes vaaksan vertaa häälytellä hänen aikomustaan. Katsoi kelloaan. Jo lähdön hetki eessä oli. Nousi Pekka Pouttu, hyvästeli vakavasti kunkin, kultakin sai kädenlyönnin vankan, sitten silmäin siunauksen toden, rovastilta vihdoin sanan hartaan. Haastoi vitkaan hälle vanha Vaala: "Kuten tiedät, poikaa kolme potraa mulla siell' on, joist' en tiedä mitään, mutta tietää halajaisin jotain. Yks on Yrjö, mutta häll' ei hätää lääkärinä lie, ei Erkilläkään, tilanhaltialla, hankkijalla hevosien ynnä heinän, muonan. Vaan on poikani myös Pentti siellä rakehissa rautaisissa, vaikka tiedä ees en, millä rintamalla, millä tanterilla taistelleekin; läks jo kolme vuotta sitten Saksaan, jätti opintonsa teknilliset, liittyi jääkäreihin, palatakseen, koska löisi Suomen suurin hetki. Palanneeksi olen kuullut hänet, vaikka aikaa isänkoissa käydä häll' ei ollut ole, koska irti irjui tullessaan jo lauma laaka; jos sen joukkioiden päässet puhki, virka viesti, että terveet ollaan, toimeen tullaan mielin turvallisin, vaikk'ei kukaan tiedä huomispäivää." Päätään nyykähytti Pekka Pouttu. Pian valmis matkalaukku oli, jonka hälle katsein kyyneltyvin, huokauksin täytti tyyni Anna; saattoi hänet portahille saakka, siinä kuiskas: "Jos sa kuulet jotain ja jos voit, niin tieto laita, kuinka elää kenttäpappi Paavo Teljo." Kaartui vakoon kulmakarvat Poutun, vaan hän lausui: "Senkin tehdä tahdon, jos mun tietää sallit, ken on Teljo ja mik' elämässäs hällä osa." Vastas Anna hiljaa näin: "Hän vakain oli ystävä miesvainajani, mulle tuki tuskan, murheen aikaan, jolloin särkyi multa sielun peili." Kyynel kiertyi silmään Pekka Poutun, periaatteen miehen, uskon urhon, ja hän lupas, mitä anoi Anna, mutta vielä vitkallensa virkkoi: "Armas Anna! Tiedät, että kauan kiintyneet jo silmäni on sinuun; vaikka oiskin turhat toiveheni, sentään sua rakastan mä iki. Tiedän arvannees jo aatokseni, mutta työntyessä taipaleelle, jolt' en tiedä, palannenko koskaan, vaieta en enää voinut tuota. Ei! Sa ällös mitään vastaa! Aika ei nyt rukkasien, kukkasien, vaan on hetki Herran koston, joka kohtaa kansoja kuin yksilöitä. Mutta päättynee myös nääkin päivät, ajat toiset, armahammat tullee, jolloin mykkä on jo miekan mahti ynnä jolloin isänmaa on vapaa; silloin, vihannoiden rauhan virven, maassa jälleen aatran, aatteen käyden, nousten yöstä Luojan aamun, sulta kysyn: Anna, rakastatko mua?" Eikä sitten sanonut hän mitään; lylyn lykkäs, talvi-yöhön häipyi kuvajaisna hangen kuutamoisen, suihkehena suksen oksattoman. Meni metsätietä, painui korpeen, piili kuusikkohon kuuraisehen, silmissänsä tahto teräksinen, rinnassansa omantunnon rauha.