SEITSEMÄS LAULU.
Reading edition
Enemmän ol' ensi sunnuntaina kansaa kirkolla kuin ennen koskaan saarnaa kuulemassa, jonka piti reipas kenttäpappi Paavo Teljo, muistutellen ajan murhesyytä, syntynyttä kansan syntein vuoksi, mutta myöskin Luojan laupeutta, haastavata hautojenkin yli. Hänpä vihki myöskin urhokummun, johon vieretysten peitettihin Pekka Pouttu, periaatteen miesi, ynnä miekan miesi Pentti Vaala; voimakas jos oli saarna, vielä oli voimakkaampi haudan vihki, koska äänetönnä kansa kuuli, kuinka maan nyt vankka seisoi vapaus. "Mitä täällä mietti taatot harmaat muinen kirvesvartta vuollessansa, sen nyt raiutamme rautakirnuin, kaiutamme kaikkein kansain kuulla; mutta mitä turhaan maammot tunsi illoin väätessänsä värttinätä, sen nyt kuulutamme kuularuiskuin, airueina revontulten alta. Tuiskutamme tuliputkin, teemme tiettäväksi tykkein jylinällä, että Mesikämmen meidän noussut unestaan on vuosisataisesta, armahdust' ei pyytäen, ei antain, kuolemaa vain kynsin, hampain kylväin, kaikki kauhistaen voimallansa, käpälällä yrön yhdeksäisen. Vaikka haavoistaan se vuotaa verta, kohti etelää sen kulku entää, astuu armeija, kuin korpi liikkuis, tiensä ryskehellä eespäin raivaa, väliin väljään hyvän ynnä pahan sarkasankarein on noussut seinä, vaatein vakaumuksen, uskon tulta, ihanteita itse-uhrin jalon." Ja hän siunas kaksi sankarhautaa tapaan tuttuun esivanhempien, eikä ollut silmäkulmaa kuivaa, koska multa kirstunkanteen sattui, hyinen hiekka isänmaan tään karun, jonka eestä urhot kuoloon kulki, ilomielin isät, poiat, koska puunti punaisena pohjan taivas. Silloin, silloin näky outo nähtiin: haudan partahalle vanha Vaala — jonka luultiin vuotehelleen jääneen vuoksi haavan, joskin paranevan — juoksee avopäisnä, hapset harmaat hartioilla, vilun viiman alla, mutta tuike alla kulman tuiman niinkuin loimu Turjan loihdun yöstä. Ja hän huutaa kaiken kansan kuulla, päätään pitempänä kuin on kansa: "Vannokaamme, ettei vainolainen enää koskaan näitä maita tallaa, ettei kanna orjan kahlehia enää koskaan kansa Suomen korpein, eikä ryssäll' enää tietä tänne muuta kuin vain ruumiittemme yli!" Vannoi kansa valan jylhän, vakaan, tuonpa kuuli tuima talvipäivä, korjasi sen talven tuuli korpeen, korpi huokasi sen järvein jäälle, vieri sieltä viittateitä pitkin kyliin, kaupunkeihin kaukaisihin, toistui sieltä valat toiset vastaan, yhtyi yhteisehen kansan tahtoon. Mutta koska koko seurakunta kertas sanat salamoivat, jotka lausui voimillansa viimeisillä vielä paimen sen ja patriarkka, silloin herpos henki vanhan Vaalan, ja kuin Mooses Israilin hän kuoli, nähtyänsä maan, min Luoja lupas; siirtyi toivojensa tähtitarhaan. Eespäin, etelään taas joukot marssi; mutta kunnahalleen kirkon luokse sankarhauta jäi kointähden koittoon, päivän kirkkauteen, kuun kimmelteesen, päällään risti koruton, min yli usein kulki pimeys ja valkeus, muistutellen milloin muinais-öistä, milloin töistä alkaneiden aikain. Mutta korkealla yllä kummun ihmisriemun ynnä ihmismurheen, yllä maisten muistoin, toivojenkin kulki totuus niinkuin Herran henki, tuolla niinkuin tulen, pilven patsas, täällä taas kuin suvituulen kuiske, siinä armahinna, suloisinna, missä syvin synnyinmaan on rakkaus.