NELJÄS LAULU.

Puoleen punaiseen ja valkoisehen kuuluneet ei pitäjällä kaikki, oli myöskin rauhan ystäviä, jotka suri sodan, sorron yötä: joku vaari vakaa, vieras vielä ajan aatoksille riehuville, joku nuorukainen intomieli, haaveksija ihmisyyden uuden. Syrjemmässä sotatiestä seisoi kunnanlääkäri ja lukkarikin, karski kansanmiesi kumpainenkin, mutta myöskin paras patriootti, samoin kansakoulun opettaja Heikki Helo, mielipiteiltänsä sosialidemokraatti kyllä, vaan ei kypsä surman, turman tekoon. Joskus yksitellen sai he luvan käydä pakinoilla pappilassa, luona vanhan, viisaan Antti Vaalan, istahtaa tään sohvakulmaan tuttuun; teetä juotiin, piippu poltettihin, ajan ongelmia aprikoitiin, taikka muisteltihin muinaisia; taasen häivyttihin talvi-iltaan. Saapui joskus joukko suurempikin, heidän johtajanaan Kiijan Matti, harras kristitty, mut myöskin kiivas kommunisti alkukristillinen, kiistelemään kanssa Antti Vaalan asioista iankaikkisista taikka kuuntelemaan, kuinka noista eloon ajalliseen neuvon noutais. Jakoi viisauttaan vanha Vaala, käytti kieltään kärsivällisesti, opettaen, ohjaellen, missä näki siihen totisen hän tarpeen; ketään tuominnut ei, humahteli sanat lempeät vain huuliltansa erhetyksistä vain ihmis-elon, ihmishaavehien harhateistä. Monen silmä silloin vettyi salaa, monen rinta raskahasti huokas, monen mieleen ajan hurjuus muistui, missä tää ol' ainoo rauhan maja; ja he saivat niinkuin aavistuksen ihmisistä ihanampain aikain, mennehistä, tulevista kenties kerran halki huurun hurmehisen. Tuli tuokin päivä, jolloin saapui rovastilaan lähetystö rauhan hiljaisena, levotonna hiukan, katsein tuonne, tänne pyrkiväisin, pyytämään, ett' ollakseen hän ottais rakentaja tällä rintamalla aselevon, ehkä rauhan, josta sitten siemen kautta kansan kulkis. Huomas heidän aivoituksestansa Antti Vaala vaarallistunehen tilanteen jo punaisella puolla, koittaneen jo hetken kohtalokkaan; huomas myös, kuink' oli myöhäsynty, naivi, naurettava tuuma heidän, hyödytöntä rauhan rakentelu; siitä itsensä hän irti sanoi. Lähetystö läylimielin poistui. Päivä länteen laski. Tykkein jyly kiihtyi, lähestyi. Maantiellä nähtiin jonot pitkät, jotka etelähän näytti pyrkivän kuin pakoon turmaa. Toisahalla taivas paloi. Nousi liekit kylistä ja kartanoista, hätämerkit häijyläisten menon. Pantiin maata sentään pappilassa, vaikka nukkunut ei kukaan. Anna hiljaa, hehkuvasti rukoeli, Sirkka kiinteästi katsoi yöhön; eri kummallai ol' luonnonlaatu, eri teitä aatoksensa kulki, pyrki samaan pyhään pyytehesen: valkamaan tään veljesvainon meren. Yhtä unetonna yössä lepäs vuoteellaan myös vanha Antti Vaala, katsoin kuurapuita kuutamossa, niiden läpi tähtitelttaa taivaan, joka kaartui kuolevaisten ylle, yli kansain, valtakuntain kiistain, suurna, suunnatonna, rauhallisna niinkuin luonnon ensi aamun koitto.