KUUDES LAULU.

Seurakuntaan kuuluneet ei tähän Antti Vaalan vainolaiset. Mitä ollut liekin mieronkierto-kansaa, puuta juuretonta, vallitöiden valistamaa taikka tehdaspaikkain, ryysyläistä, kasvattamaa kadun, rääsyläistä, räntää ihmis-elon, eläinkansaa esikaupunkien! Vaan nyt kaikill' oli vaatteet uudet, punakaartin puku oivallinen, saappaat ehjät, siistit vyöt ja sukat, tuolla kaulus, tällä kaulahuivi, mutta samat sihtas silmät päässä, samat juoksi juovat suusta korviin, sillä muodonmuutoksessa oli sama unhottunut heihin sielu. Sisimmäisen roudan sielu, kirsi suomaan pohjattoman, rannattoman, jok' ei nähnyt kesää ollut koskaan, tuntenut sen lämmön läikähdystä, joka pyrki päivään, aurinkohon, mutta tietämättä muuta tietä oloon onnellisempaan kuin murhan, murhapolton, ryöstön, herjan häijyn. Oli kuin ois hävityksen henget kaikki irti olleet onkaloistaan, tuhmuus, tuhman elonkoulun käynyt, kovuus, virittämä virkamiesten, kerska, markkinoiden mahtiponsi, luihuus, salavihaisuus ja vilppi, petos, raakuus, pelkuruus ja julmuus, miss' ei ollut rangaistuksen uhkaa. Ja he sihtailivat, tähtäilivät colteillansa kohti Antti Vaalaa, jonka suojaks Sirkka juossut oli, itse turvaton, hänt' turvaamahan. Ärjyivät he äänin hurjistunein: "Tyttö tieltä! Pappi metsän korpeen!" Heidän eessään vanha Antti Vaala niinkuin honka lakkalatva seisoi. Ja hän loihe tyynnä lausumahan niinkuin tietäjä vuossatain takaa taikka taivahalta ukkoslonka, jok' ei vielä salamoita sada, mutta vitkaan kiertää, kaartaa tienoon, jylyll' etäisellä ilmoittaen, ettei kauan viha Herran viivy, että läsnä rikoksen on kosto. Näin hän haastoi: "Nyt on voitto teidän. Tehkää tehtävänne! Jos te jostain muusta kenties mua syyttää voitte kuin vain siitä, että pappi olen, viekää minut metsän korpeen! Tuosta kohos heimonikin hengen työhön, tuonne talvisien kuusten alle minut korven kansa kolkatkohon! Vaan jos syypää siihen vain ma olen, mitä tehneet ovat taattonikin, kansaa kasvattaen, opettaen, ett' on tiedon alku Herran pelko, seisten sodan niinkuin rauhan aikaan aina kansan puolla kansan miesnä, silloin jos mun korven kansa surmaa, päätyy kuoloni tään kansan päälle. Silloin pimeys maata peittää. Silloin kaadun eestä valon valtakunnan, silloin minä kansa oon, te ette, minuss' elää kansan tahto pyhä, eikä teissä, hirmuvaltiaissa, pettureissa lain ja maanne vapaan; vaikka teit' ois tuhat yhtä vastaan, enemp' on tuo yks kuin teitä tuhat! Sillä kerran aamuruskon siivet singahtavat yli täänkin ajan, komeampi korven kansa nousee, heleämpi hengen vilja heilii; silloin kysytä ei teitä täällä, kysytään vain niitä, jotka näki, mitä kätki kansansielun syvyys, vaikka maata pilkkopimeys peitti." Kohos korkeana Antti Vaalan pää, kuin kirkko kylän kesken kohoo, iski säkeniä silmä harmaa, niinkuin iskee tulta pii ja teräs; mutta pamahtaa jo laukaus, lankee verissään hän eteen vainolaisten, jotka kirkkain kirouksin häneen surman aseitaan taas suuntailevat. Silloin särähtäen ruutu särkyy, siitä laukaus; lähetetty tarkkaan, lattialle murhamiehen kaataa, joka joukon ensimmäisnä riehuu; kumu kuuluu kartanolta, paukkaa kiväärit ja kuularuiskut pauhaa, kunnes kautta kylän huuto kulkee: "Tääll' on valkeet vapauttajamme!" Hujan hajan niinkuin hukkaparvi pakenee nyt lauma pappilasta, mutta useimmille liian myöhä on jo pako: kinokseen he kaatuu, toiset kuutamoisen järven jäälle, sillä saarrettu on kaikki kylä; joku harva komeroista korven vielä etsii elämälleen turvaa. Mutta pappilassa murheen yötä vielä kauan valvottiin. Ei kuollut varsin ollut Antti Vaala, vaikka vaappui elon, kuolon vaihtehella. Isän avuks, aikaan oikeahan, sinne oli Yrjö-poika tullut sitomahan haavaa rintaluussa, jonka punikin tuon luoti puhkas. Sidottiin myös haava murhamiehen, pirtin puolle hänet kannettihin, missä hän sai hoidon, hoivan tarkan, niinkuin oli Annan armas tahto; itse, vuoroin kanssa Sirkka-siskon, valvoi taattonsa hän vuotehella, kanssa Yrjö-veljen ynnä Erkin, tänne tulleen aamutähtein alla. Mutta Pentti? Missä oli Pentti, Antti Vaalan poika nuorimpainen, polyteikkari, mi Saksan leiriin lähtenyt ol' lupaa kysymättä? Joukon johdattaja, jääkär' itse, tuohon tiesi vastauksen varman: kinokselle, kuolon kuutamohon, nukahtanut oli nuorna Pentti. Lisäs siihen vielä Lauri Linko, hänen kumppaninsa kuolon työssä, johtaja sen etujoukon pienen, joka täällä vahvistusta vartoi: "Minun vierellein hän kaatui. Minun kauttain teille tervehdykset laittoi, ettei murhein häntä muistettaisi, mutta iloittais maan vapaudesta." Sentään kyynel siskoin silmät täytti; pois he huonehesta hiipi hiljaa, johon jäi vain jääkäri ja Sirkka luokse vanhan Antti Vaalan vuoteen. Lepäs horroksissa sairas; löysi lempi lemmen, sielu sielun nuoren, kukan kaltaalt' iankaikkisuuden, missä aatos niinkuin aika seisoo. Silloin aukenivat vanhan silmät, ja hän heihin hetken, kaksi katsoi, niinkuin aavistuksessaan jo nähnyt ois hän taivahisten taikapeiliin, jotka kohtaloita kuolevaisten kuvastaa jo ennen kuin ne täyttyy, vaeltaissa aamun, illan varjoin, taikka nousten kerran keskipäivän. Ja hän hiljaa hymyellen liitti käden käteen, niinkuin siunatakseen heissä koita koreampain aamuin, lehtipuita tapain lempeämpäin, rauhan viitaa viherjämpää, missä susi ei ois toisellensa susi, metsää, miss' ei surma suota hiihtäis; sitten taas hän silmäluomet sulki. Kalpeni jo tähdet talvistaivaan; huljui päällä kylän ynnä korven huurtehisen huomenrusko, mutta ruskotti myös punaruusut hankein, toiset taiston tasapäisen tuomat, toiset auennehet kostoon kolkkoon, koska rangaistuksen rautakourin puhdistettiin punikeista tienoo.