SISÄLLYS:

I. Maanalainen tie. II. Mary Antonyn pakinoita. III. Prioritar saapuu. IV. Priorittaren rukous. V. Oikullinen nunna. VI. Hurmepukuinen ritari. VII. Luostarin Madonna. VIII. Myrskyn siivillä. IX. Prioritar sulkee oven. X. Kutsumaton vieras. XI. Menneitä aikoja. XII. Voi meitä poloisia! XIII. Ritarin rukous. XIV. Jäähyväiset. XV. Mary Antonyn rukous. XVI. Kaamea kaiku. XVII. Mary Antonyn erehdys. XVIII. Tuomiokirkon kryptassa. XIX. Piispan vierailu. XX. Rautatammi ja misteliköynnös. XXI. Salajuonia. XXII. Veli Philipin kertomus. XXIII. Keskiöinen kohtaus. XXIV. Paavin lupakirja. XXV. Mary Antony ja piispa. XXVI. Rakkaus ei väsy koskaan. XXVII. Naisen omatunto. XXVIII. Valkoinen kivi. XXIX. Mary Antonyn näky. XXX. Vaikeampi osa. XXXI. Isonkuovin kutsu. XXXII. Suuri parantuminen. XXXIII. Mary Antonyn varokeinoja. XXXIV. Mora de Norelle. XXXV. Ruusutarhassa. XXXVI. Sisäinen taistelu. XXXVII. Alapriorittaren selonteko. XXXVIII. Piispa valvoo. XXXIX. "Loistava ritari". XL. Nunnan sydän. XLI. Piispa muistelee menneitä. XLII. Varoitus. XLIII. Vanha kohtauspaikka. XLIV. "Minä rakastan sinua". XLV. Rastaan laulu. XLVI. "Kuinka voin erota sinusta?". XLVII. Yllätys. XLVIII. Omituinen sattuma. XLIX. Kahdesti petettynä. L. Hopeakilpi. LI. Jalot sydämet eroavat. LII. Enkelilapsi. LIII. Pyhällä vuorella. LIV. Näkymätön. LV. Naisen sydän. LVI. Tosi näky. LVII. Yksinään matkalla. LVIII. Soturin sydän. LIX. Kodin Madonna. LX. Luostarin kello.

I luku

MAANALAINEN TIE

Iltapäiväauringon kaltevat säteet tulvivat sisään holvikaarista, ulottuen leveinä kultajuovina pitkin luostarin pylväskäytävän kivilaattoja.

Vanha maallikkosisar Mary Antony astui ulos kammiokäytävän viileästä siimeksestä ja räpyttäen silmiään auringonpaisteessa laahusti vitkaan määräpaikalleen kuorikellarista johtavan portaikon päähän, mistä piakkoin saapuisi iltamessusta palaavien nunnain äänetön kulkue.

Päivittäin he menivät ja päivittäin he tulivat pitkin, maanalaista tietä, yli peninkulman [tässä kuten myöhemminkin englannin peninkulmia. Suom.] pituista käytävää, joka Valkoisten nunnain luostarista Whytstone in Clainesissa ulottui P. Marian ja P. Pietarin kirkkoon, Worcesterin kaupungin muurien sisäpuolella kohoavaan ylvääseen katedraaliin.

Astuen tähän käytävään oman luostarinsa kuorikellarista he vaelsivat pimeässä aurinkoisten ketojen alitse, sivuuttivat ulkoportin kohdan ja liikkuivat äänettömänä kulkueena, yläpuolellaan kaupungin eloisat kadut, kunnes ennättivät tuomiokirkon kryptaan.

Kryptasta johti seinään rakennettu portaikko kuorin yläpuolella olevaan kammioon, missä Worcesterin Valkoiset nunnat näkemättä ja näkymättä päivittäin kuuntelivat, kun pyhät veljet alapuolella lauloivat iltamessuaan.

Sisar Mary Antonyn tehtäväksi oli annettu laskea nuo viisikolmatta hunnutettua olentoa, kun he portaikkoa myöten katosivat maan alle, ja laskea heidät uudelleen, kun he jälleen ilmestyivät näkyviin ja juhlallisen hiljaisina astuivat pylväskäytävää pitkin poiketen kukin omaan kammioonsa viettämään rukouksessa ja hartaudessa aikansa, kunnes refektorion kello kutsuisi heidät ilta-aterialle.

Tämä Valkoisten nunnain laskeminen oli peräisin siitä päivästä jo yli puoli vuosisataa takaperin, jolloin Agatha sisar, pitkällisen paaston uuvuttamana ja sattuen astumaan kulkueen viimeisenä, oli pyörtynyt ja vaipuen äänetönnä maahan oli kenenkään huomaamatta unohtunut yksinäisyyteen ja pimeyteen.

Tämän hurskaan naisen tapana oli viipyä omassa kammiossaan vesper-messun jälkeen välittämättä illallisesta; sen vuoksi ei hänen poissaoloaan huomattu ennen kuin seuraavana aamuna, jolloin Mary Antony, havaiten kammion tyhjäksi, riensi ilmoittamaan, että vaellettuaan kauan Enokin tavoin Jumalan kanssa Agatha sisar oli nyt Enokin lailla viety taivaaseen!

Nunnat, jotka kerääntyivät kammioon, omaksuivat Mary Antonyn käsityksen tästä oudosta tapahtumasta, polvistuivat permannolle tyhjän vuoteen ääreen ja vaipuivat hartaaseen rukoukseen.

Mutta silloinen prioritar oli käytännöllinen luonne; hän määräsi heti lyhdyt sytytettäviksi ja lähti itse etsimään maanalaisesta käytävästä.

Hänen ei tarvinnut kulkea pitkälle.

Agatha sisaren pyhä henki oli todellakin siirtynyt, taivaaseen.

He tapasivat hänen hennon ruumiinsa pitkällään oven edessä, ja kädet olivat ruhjoutuneet verille taottuaan hurjasti sen raudoitettua pintaa.

Hän oli juoksennellut edes ja takaisin kosteassa pimeydessä kolkuttaen ensin luostarin pylväskäytävän alapuolella olevaan oveen, sitten toiseen oveen, joka peninkulman päässä johti tuomiokirkon kryptaan.

Mutta nunnat olivat sulkeutuneet kammioihinsa etäälle pylväskäytävästä; Worcesterin kaupungin kelpo asukkaat nukkuivat rauhallisesti uneksimattakaan tuosta epätoivoisesta olennosta, joka juoksi edes ja takaisin heidän alapuolellaan — hoiperrellen, kompastellen, kaatuillen, nousten jälleen kaatuakseen, rientäen kaiken aikaa sokeasti eteenpäin; ja kuulusteltaessa tuomiokirkon suntio tunnusti, että kuullessaan kuorikellarista huutoja ja kolkutusta niin myöhäisellä hetkellä hän oli joutuisasti sulkenut ulko-oven, lukenut ave-rukouksen ja lähtenyt kotiin illastamaan; tiesihän hän hyvin, että moiseen aikaan saattoi siellä alhaalla vaeltaa vain pahoja henkiä suuressa tuskassa.

Niin oli sisar Agatha parka kovien kärsimysten jälkeen päässyt rauhaan, ja suuresti kunnioitettiin hänen muistoaan aina siitä pitäen.

Enemmän kuin viisikymmentä vuotta oli vierinyt. Silloinen prioritar ja useimmat niistä, jotka olivat astuneet tuossa kulkueessa, olivat jo kauan maanneet Agatha sisaren vieressä luostarin kalmistossa. Mutta Mary Antony, joka oli nyt vanhin maallikkosisarista, ei herennyt koskaan laskemasta tarkoin, sikäli kuin nuo hunnutetut olennot vaelsivat hänen ohitseen, eikä kertomasta kaikille uusikoille tämän välttämättömyyden surullista syytä. Ja niin se nunna, jonka vuoro oli astua viimeisenä kulkueessa, rukoili, ettei hän joutuisi kuulemaan takanaan Agatha sisaren kiireisiä askelia; eikä kukaan lähtenyt yksinään pylväskäytävään pimeän tultua, jotta ei kuulisi Agatha sisaren poloisten hentojen käsien takovan oven raudoitusta.

Niin jättää kiusaantuneiden aivojen tuska häviämättömän merkin ympäristöön, missä mieli on muinoin kärsinyt, vaikka vapautunut henki onkin jo aikoja sitten paratiisin rauhassa unohtanut tuon lievän koettelemuksen, jota kesti vain sen tuokion, minkä se tarvitsi iki-iloon siirtyäkseen.

Viime aikoina oli vanha maallikkosisar Mary Antony alkanut pelätä, että sattuisi tekemään jonkin erehdyksen tässä juhlallisessa laskutoimituksessa. Sen vuoksi hän oli sydämensä syvyydessä keksinyt keinon, jonka hän pani täytäntöön skapularionsa suojassa. Vyötaskussaan hänellä oli varalla viisikolmatta kuivattua hernettä. Kun sitten kukin hunnutettu olento, noustuaan kryptan ovelta johtavia portaita, siirtyi verkalleen ohitse, pudotti hän herneen oikeasta kädestään vasempaan. Kaikkien hurskaiden sisarten astuttua ohitse oli hänellä, jos kaikki olivat palanneet, vasemmassa kädessä viisikolmatta hernettä eikä pussissa ainoatakaan.

Tämä salainen herneiden käsittely muuttui jonkinlaiseksi leikiksi Mary Antonylle. Hän säilytti herneitä pienessä palttinapussissa, ja usein otti hän ne esiin ja leikki niillä ollessaan yksinään omassa kammiossaan, sijoitti kaikki riviin ja määräsi oman makunsa mukaan, mikä herne esittäisi kutakin noista hurskaista sisarista.

Iso valkoinen herne, hienomman näköinen kuin toiset, oli jalo prioritar itse. Muuan hiukan kurtistunut herne, kova, ruskea ja rosoinen, sai edustaa äiti alaprioritarta, vanhahkoa nunnaa, jota Mary Antony ei rakastanut, koska hänellä oli terävä kieli ja kärkäs silmä huomaamaan virheitä. Ja eräs väritön pilkullinen herne oli muka sisar Mary Rebecca, jota vanha maallikkosisar halveksi sydämensä syvyydestä kavaltajana, urkkijana ja valehtelijana; sillä milloin ikänä luostarissa kuiskailtiin jotain valheellista tai häpeällistä juttua, saattoi sen alkuperän juontaa sisar Mary Rebeccan juoruavasta kielestä ja pahanilkisestä mielestä.

Kun kaikki kammion lattialle levitetyt herneet olivat saaneet nimensä, määräsi vanha Mary Antony etäisen kivilaatan, johon auringonvalo osui, taivaaksi, toisen, osittain varjossa olevan, kiirastuleksi ja kolmannen, joka sijaitsi erikoisen pimeässä kaukaisessa nurkassa, helvetiksi. Sitten hän rupesi, näpäyttelemällä taitavasti peukaloa ja keskisormea, lennättelemään pyhiä sisaria sinne, mihin kukin hänen arvostelunsa mukaan kuului.

Jos peli onnistui hyvin, päätyi jalo prioritar varmasti taivaaseen käväisemättä edes pikimältään kiirastulessa; äiti alaprioritar kieri kiirastuleen jääden sinne; ja väritön pilkullinen herne lensi suoraa päätä helvettiin!

Kun nämä olivat tulleet varmasti sijoitetuiksi, hieroi Mary Antony käsiään ja hilpeästi hihittäen päätti pelin umpimähkään, koska hänestä oli jotensakin samantekevää, minne muut hurskaat sisaret sattuivat joutumaan.

II luku

MARY ANTONYN PAKINOITA.

Kun Mary Antony laahusti verkalleen siimeksestä päivänpaisteeseen, lehahteli hänen edellään iloisesti pari pikku siipiä ja punarinta-satakieli laskeutui kaiteelle kivipenkin taakse, jolla maallikkosisaren oli tapana vartoa, kuullakseen avaimen kiertyvän pylväskäytävän alaisen raskaan oven lukossa.

"Senkin tyhjänpäiväinen vintiö!" huudahti Mary Antony, jonka vanhat kasvot vääntyivät ihastuksesta. "Mokomakin turhamainen punatakki-veijari! Sitä julkeutta, kun tunkeutuu paikkaan, missä asustaa vain naisia ja minne ei yksikään miehinen olento saa astua! Sinun olisi paras muistella varoitukseksi, kuinka kävi leipuripojan, joka rohkeni kiivetä puuhun kurkistellakseen muurin ylitse, mitä pyhät sisaret tekivät puutarhassaan. Perästä päin hän kerskaili tekosestaan ja laski leikkiä siitä, mitä muka oli saanut nähdä; mutta kun mahtava lordi-piispamme sen kuuli, niin hänpä otatti kiinni sen leipuripojan, ja vaikka tämä rukoili armoa ja vannoi keksineensä koko jutun kerskatakseen sillä, niin häneltä puhkaistiin nuo rohkeat silmät tulisilla pihdeillä ja ruumis hirtettiin samaiseen oksaan, jolle hän oli kavunnut. Niin kävisi sinullekin, senkin houkko, jos Mary Antony antaisi ilmi metkusi. Haluttaisiko sinua joutua hirteen punatakkeinesi?"

Punarinta-satakieli oli kuullut Mary Antonyn kertovan tämän varoittavan tarinan jo monet kerrat loppumattomasti sitä vaihdellen.

Toisinaan leipuripojan kieli leikattiin poikki juurtaan myöten; toisinaan hän menetti korvansa, tai oli hänet sidottu kärryjen perään ja raahattu pyövelien ruoskimana Tythingin halki. Usein hän esiintyi sämpyläsaksana, ja kerran hän oli ollut paistinkääntäjä lordi-piispan omassa taloudessa. Mutta olivatpa alkuvalmistelut minkälaiset tahansa ja rikollinen leipuri, sämpyläsaksa tai paistinkääntäjä, niin loppu oli aina ollut yhtä turmiollinen: hänet oli hirtetty samaiseen puuhun, johon hän oli jumalattomana ja uhkarohkeana kiivennyt.

Tämä oli vanha tarina. Iäkästä maallikkosisarta lukuun ottamatta olivat kaikki, jotka saattoivat taata sen todenperäisyyden, eronneet maailmasta; ja äskettäin oli kunnianarvoisa äiti ankarasti kieltänyt Mary Antonya kertomasta sitä uusikoille tai yleensä puhumasta siitä yhdellekään nunnalle.

Ja niin hän kertoi sen joka päivä punarintasatakielelle; ja koska tämä ei ollut leipuripoika, sämpyläsaksa tai paistinkääntäjä eikä tuntenut minkään rikoksen painavan omaatuntoaan, niin se kuunteli vähääkään pelkäämättä. Sitten se hypähti likemmäksi Mary Antonya ja katseli häntä kiihkeän uteliaana kirkkailla silmillään.

Tänä erikoisena iltapäivänä se lensi juuri samaiseen puuhun, johon tuo pälyilevä ja kovaosainen leipuripoika oli kiivennyt, sijoittui oksalle, joka työntyi luostarin muurin ylitse, ja kajahdutti ilmoille iloisen liverryksen.

"Hoh-hoo, sinä pikku houkkio, joka koreilet ruskeassa takissa ja punaisissa liiveissä!" hihitti Mary Antony nojautuen luisevilla käsillään kivikaiteeseen seisoessaan eräässä pylväskäytävän kaarroksessa puu tarhan puolella. "Sellainenko sinun 'ruokalukusi' on? Mutta kuuleppas, herra Punarinta, kuka on kertonut minulla olevan juustoa laukussani? Ehei, pitäisikö vielä olla juustoakin laukussa viidenkolmatta pyhän sisaren lisäksi, jotka ovat paluumatkalla iltamessusta? Hyi sinua, senkin häpeämätön pikku ahmatti! Pahoin pelkään, ettei sinulla ole ainoastaan uljas ulkomuoto, vaan myöskin pöyhkeä vatsa; aivan päin vastoin kuin sillä mahtavalla ranskalaisella kardinaalilla, joka niin prameasti vieraili meillä pääsiäisen aikaan. Hänellä oli pöyhkeä ulkomuoto ja — Tule takaisin, senkin pikku vintiö, niin kerron sinulle, mitä kardinaalilla oli tulipunaisen vyönsä alla. Sellaisia asioita ei käy huutaminen puunlatvoille. Saisin ehkä vielä luettavakseni kymmenen paternosteria, jos antaisin sinun houkutella itseni moiseen tekoon. Mutta sinun korvaasi kuiskaten minä lukisin vain yhden; sillä sen näin omin silmin, ettei siellä ollut mitään. Totuus ei pala tulessakaan: ja vaikka on kysymys näinkin tärkeästä totuudesta, ei vastuunalaisuus jää katsojan kannettavaksi."

Mary Antony kumartui kaiteen ylitse katsellen ylöspäin. Iltapäivää urinko osui hänen ystävällisten vanhojen kasvojensa punertavalle pergamenttihipiälle valaisten ryppyverkkoa, jonka ajan verkkainen pyörä oli yhdeksänkymmenen vuoden kuluessa kutonut.

Mutta punarinta-satakieli viserteli ja lauloi liikahtamatta oksaltaan. Se oli kyllästynyt kuuntelemaan tarinoita leipureista ja sämpyläsaksoista. Se ei ollut laisinkaan utelias tietämään, mitä ranskalaisen kardinaalin tulipunaisen vyön alla oli ollut. Se himoitsi herkkupaloja, joita se tiesi olevan kätkettyinä sisar Mary Antonyn nahkalaukkuun. Ja niin se jäi oksalleen laulamaan.

Kurkistaessaan ylöspäin pylväiden välistä tuo vanha hahmo pehmeni helläksi punarinta-satakielen laulusta.

"Enhän minä henno antaa sinun ruokalukusi kaikua kuuroille korville", virkkoi Mary Antony kopeloiden laukkunsa kannattimia.

Siivet lehahtivat ja ilmassa välkähti punaista. Punarinta-satakieli oli laskeutunut oksaltaan ja istuutunut hänen viereensä.

Hän alkoi jaella murusia ja juuston rippeitä työntäen ne kaidetta pitkin lintua kohti ja jättäen sormensa niiden vaiheille nähdäkseen, kuinka lähelle kättä tämä uskaltaisi tulla.

Hän tarkasteli, kuinka lintu hakkasi juustonpalasen viideksi pikkuruiseksi muruksi ja lensi sitten, nokka täynnä, joutuisin siivin piilopesäänsä, mistä viisi ammottavaa suuta kirkui kimeän ja nälkäisen tervehdyksen. Sitten taasen takaisin nopeasti kuin jousimiehen kaaren lennättämä nuoli — tarkaten kirkkain silmin ja pää kallellaan, että kaiteella lepäävä käsi oli siirtynyt likemmäksi, mutta päättäen uljaana uhmata vaaraa noiden keltaisten nokkien vuoksi, jotka avautuisivat odotuksesta ammolleen siipien suhinan kuuluessa.

"Ravitse itseäsi, pikku maailmanlapsi!" nauraa kukersi vanha Mary Antony peittäen jäljellä olevat, juustonmurut kädellään. "Julkeatko sinä tulla tänne muka opettamaan paremmillesi uhrautuvaisuutta? Syö ensin itse, anna sitten nälkäisille muruset. Jos minulla olisi täällä viisi vikisevää lasta — josta Taivas minua varjelkoon — niin söisin itse täyden annoksen ja pitäisin itseäni armeliaana, jos antaisin niiden nuolla vadin. Hurskaat sisaret antavat köyhille luostarin portilla sen, mitä eivät voi enää käyttää. Pyrkiikö sinun huoleton isyytesi saattamaan häpeään meidän pyhän naimattomuutemme? Äiti alaprioritar nuhteli minua ankarasti, koska annoin eräälle nälkäiselle sielulle, jolla on monta suuta ravittavana, oivan kimpaleen peuranpaistia, vaikka olisi pitänyt tyytyä saastuneeseen palaseen. Totta puhuakseni olin jo antanut pois saastuneenkin palasen; mutta äiti alaprioritar suvaitsi arvella, että se kiehui padassa pyhien sisarten illalliseksi, ja miksi ei äiti alaprioritar ajattelisi, mitä mielii?

"'Vaimo!' hän huusi; 'vaimo!' — ja kun äiti alaprioritar sanoo 'Vaimo!', silloin näin puhuteltu vaimo tuntee, että hänen osansa olisi parempi, jos Jumala Kaikkivaltias olisi suvainnut antaa hänen syntyä mieheksi tai vaikkapa käärmeeksikin, niin paljon ylenkatsetta valaa äiti alaprioritar siihen nimeen. — 'Vaimo!' sanoi äiti alaprioritar, 'mielitkö tehdä kaikki luostarin sisaret sairaiksi?'

"'Enhän toki', minä sanoin. Mutta jos tästä jonkun pitäisi sairastua, niin helpompi olisi hoitaa pyhiä sisaria kammioissaan kuin köyhiä poloisia luostarin muurien ulkopuolella, missä ne heittelehtivät kurjissa kodeissaan kaislavuoteilla.'

"'Vaiti, senkin hölmö!' ärähti äiti alaprioritar. Köyhät eivät sairastu niin hevillä.'

"Hölmö, totta tosiaan! Minäpä sanon sinulle, kirkassilmäinen pikku mies, että on niitä suurempiakin hölmöjä kuin vanha Antony! Sinä iltana oli äiti alapriorittaren keitossa väkeviä ulostusyrttejä. Mutta hän pysyi vuoteen omana ainoastaan yhden päivän. Hän on köyhien kaltainen siinä, ettei sairastu hevillä!… No, pidä sitten oma pääsi; mutta älä noki minun sormiani, herra Punarinta, muutoin annan raahata sinut kärryjen perässä koko Tythingin halki pyövelin ruoskimana, kuten kerran kävi eräälle sämpyläsaksalle, jonka tarinan nyt kerron sinulle.

"Ennen muinoin, kun sisar Mary Antony oli nuori ja kaunis katsella — Ei, älä vilkuta silmääsi, senkin veitikka —"

Samassa tuokiossa kuului avain kiertyvän verkalleen ovessa sen portaikon alapäässä, joka johti kuorikellarista pylväskäytävään.

III luku

PRIORITAR SAAPUU.

Avain kiertyi verkalleen maanalaisen käytävän tammioven lukossa.

Vanha maallikkosisar sieppasi laukkunsa ja otti siitä esille hernepussin.

Alhaalla työntyi raskas ovi auki saranoillaan.

Mary Antony vaipui polvilleen portaikon oikealle laidalle kädet skapularion alle kätkeytyneinä, silmät nöyrän kunnioittavasti auringonpaisteen valaisemiin lattiakiviin kiintyneinä ja umpimähkään säkeitä psalttarista mutisten.

Pehmeästi astuvien jalkain tahdikas ääni läheni lähenemistään, muuttuen hiukan laahustavaksi vaeltajain ennättäessä portaikkoon ja alkaessa nousta peninkulman pituisesta pimeydestä ylös päivänvaloon.

Ensimmäisenä ilmaantui nuori maallikkosisar lyhtyä kantaen. Nousten joutuisasti portaikkoa hän sammutti liekin, joka oli kalvennut päivänvalossa, sijoitti lyhdyn muurin syvennykseen ja vaipuen polvilleen vastapäätä vanhaa Mary Antonya yritti yhtyä tämän hurskaaseen mutinaan.

"Adhæsit pavimento anima mea", lausui Mary Antony. "Minkä vuoksi ovat hurskaat sisaret tänään niin myöhäisiä?"

"Eräs alkoi itkeä pimeässä", yhtyi nuori maallikkosisar hymisemään, "ja silloin äiti alaprioritar käski kaikkien pysähtyä, sillä välin kuin hän itse lähti, pitäen lyhtyäni korkealla, tutkimaan, kuka oli puhjennut nyyhkyttämään. Kun ei kenessäkään näkynyt kyynelten jälkiä, antoi hän minulle lyhdyn takaisin ja jättäysi itse rivin viimeiseksi kaikkien lähtiessä taasen liikkeelle."

"Convertentur ad vesperam, ja paholainen periköön rivin viimeisen", hymisi Mary Antony hartaasti.

Amen, säesti sisar Abigail silmät maahan luotuina, sillä priorittaren kookas olento nousi nyt portaita myöten näkyviin.

Prioritar astui holvikäytävää pitkin juhlallisen sulavin liikkein, jotka raskaasta valkoisesta kaavusta huolimatta ilmaisivat hänellä olevan joustavat ja jalomuotoiset jäsenet. Käsivarret riippuivat sivuilla heiluen lievästi hänen kulkiessaan. Pitkät sormet ja ihanasti muodostuneet kädet kuvastivat lujuutta ja rauhallisuutta. Hänen tyynet ja päättäväiset kasvonsa olivat kohotetut päivänvaloa kohti. Kärsimykset ja murhe olivat painaneet niihin häviämättömät merkkinsä; mutta tasaisten kulmakarvain varjostamissa kirkkaissa harmaissa silmissä välkkyi valo, joka todisti puhtaan ja ylevän sielun saaneen voiton intohimoisesta ja peräti inhimillisestä lihasta.

Hänen läheisyydessään ei yksikään syntinen tuntenut koskaan rusentuneensa toivottoman syntitaakan alle; hänen tyynten silmiensä katsoessa ei yksikään vanhurskas tuntenut itseään ehdottoman varmaksi virheettömyydestään.

Niin todellisesti hän oli nainen, että koko ihmiskunta tuntui kohonneen hänen tasolleen; niin täydellisesti oli hän pyhimys, että synti hiipi häpeissään tiehensä hänen lähestyessään.

Ne, jotka häntä eniten pelkäsivät, tunsivat kaikkein selvimmin hänen ystävällisyytensä. Ne, jotka häntä eniten rakastivat, kykenivät vähimmin häntä lähenemään.

Naisen juuri puhjetessa hänessä kukoistukseensa hän oli eronnut maailmasta, luopunut korkeasta asemasta, uljaista maista ja rikkaudesta, joka suo ihmiselle valtaa. Kun hänen uskonsa ihmisrakkauteen oli karkeasti tuhottu, oli hän etsinyt turvaa jumalallisen säälin helmasta ja lohtua siitä, että antautui päivittäin ajattelemaan Murheiden Miestä. Hänen kammiossaan riippui karkeassa puuristissä kuolevan Vapahtajan kuva luonnollisessa koossaan.

Hän ei ollut vielä ennättänyt viidenteenkolmatta ikävuoteensa, kun hän maailmaa paeten oli liittynyt Worcesterin Valkoisten sisarten nunnajärjestöön ja siirtynyt Whytstonen nunnaluostarin turviin ja ulkonaiseen rauhaan.

Viittä vuotta myöhemmin, iäkkään priorittaren kuoltua, valitsi suuri enemmistö hänet täyttämään tyhjäksi joutuneen paikan.

Hän oli nyt kahden vuoden ajan hallinnut nunnaluostaria viisaasti ja menestyksellä.

Hän oli hallinnut omaa henkeään vieläkin paremmin. Hän oli saavuttanut voiton Maailmasta ja Lihasta; jäljellä oli vain Paholainen. Paholainen on valitettavasti aina jäljellä.

Kun hän pää pystyssä ja kasvoillaan sisäisen vapautuksen tyyni ilme kulki päivänpaisteista käytävää pitkin luostarin korkeata kiviportaikkoa kohti, niin hän oli totisesti monen pelkäämä, useimpien rakastama ja kaikkien kunnioittama.

Ja hänen astuessaan ohitse pudotti vanha Mary Antony, kumartaen melkein maahan asti, ison valkoisen herneen oikean käden peukalon ja etusormen välistä vasemman kätensä kovettuneeseen kouraan.

Priorittaren perässä kulki muuan nunna, kookas hänkin, mutta rakenteeltaan kömpelö. Hänen lyhytnäköiset silmänsä kurkistelivat vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle; pitkä nenä työntyi edelle vainuten mahdollisia rikkomuksia ja häväistysjuttuja; ohuet huulet olivat aina valmiit vetäytymään hymyyn, mielistelevään, ovelaan ja puolustelevaan. Hän asteli kädet rinnoille ristittyinä harrasta ja nöyrää asennetta tavoitellen. Hänen siirtyessään ohitse pudotti vanha Mary Antony kouraansa värittömän ja pilkullisen herneen.

Niin vaelsivat kaikki Valkoiset sisaret ohitse määrätyin välimatkoin, enimmäkseen kasvot hunnun peittämillä, pää kumarassa ja käsivarret ristissä.

Kukin lähti äänettömänä omaan kammioonsa polvistuakseen siellä rukoukseen ja mietiskelyyn, kunnes refektorion kello kutsuisi ilta-aterialle.

Viimeisen edellisen astuessa ohitse havaitsivat vanhan maallikkosisaren terävät silmät, että hän puristi käsiään rintaansa vasten, oli kompastumaisillaan ylimpään askelmaan ja veti henkeään puolittain nyyhkyttäen.

Hänen takanaan saapui nopein askelin alapriorittaren laiha olento, muodoltaan näädän näköinen, valpas, kerkeä, peläten synnin jäävän rankaisematta ja haluten itse päästä rankaisijaksi.

Hän olisi varmaankin kuullut tuon puoleksi tukahdutetun nyyhkytyksen, joka puhkesi edellä kompastelevan hennon olennon rinnasta, ellei vanha Mary Antony olisi äkkiä innostunut juuri sillä hetkellä kajahduttamaan särkyneellä äänellään käheän "Amenen".

Hätkähtäen ja harmistuneena omasta heikkoudestaan kääntyi alaprioritar Mary Antonyn puoleen. "Hiljaa, vaimo!" hän sanoi. "Luostarin pylväskäytävä ei ole mikään kanatarha. Moinen sopimaton hartaus ansaitsisi melkein rangaistuksen. Nouse maasta ja lähde viipymättä askareillesi."

Alaprioritar kiiruhti edelleen.

Rypistäen synkkänä otsaansa kumartui vanha Antony katsomaan äiti alapriorittaren ohitse pylväskäytävää pitkin kaukaiseen eteiseen.

Sisar Mary Seraphine oli ennättänyt kammioonsa. Ovi oli suljettu.

Antony muorin polvet natisivat hänen noustessaan, mutta kurttuiset kasvot olivat taasen käyneet iloisiksi.

"Saatpa illallisliemeesi papuja", hän sanoi. "Yhden 'vaimosta', toisen 'kanatarhasta' ja kolmannen siitä, että uhkasit rangaista, kun minä vain hymisin heleän 'ameneni'. Minä annan sinulle papuja — oikeita risiinipapuja!"

Hän laskeutui portaikkoa, työnsi raskaan oven kiinni, lukitsi sen ja veti pois avaimen. Sitten hän suuntasi askeleensa kunnianarvoisan äidin kammiota kohti.

Matkalla hän pysähtyi erään oven edustalle ja kuunteli painaen korvansa tammilaudoitusta vasten. Sitten hän riensi edelleen, koputti kunnianarvoisan äidin kammion oveen ja saatuaan luvan astua sisään kiirehti kammioon, sulki oven jälkeensä ja laskeutui polvilleen.

Prioritar seisoi ikkunan ääressä tuijottaen auringonlaskun kultaiseen loistoon. Hän oli sillä haavaa kaukana ympäristöstään. Hänen mielensä heijaili noiden purppurahohteisten linnojen tuolla puolen.

Hetken kuluttua hän kääntyi ja näki vanhuksen polvillaan oven luona.

"Mikä nyt on asiana, rakas Antony?" hän virkkoi lempeästi. "Nouse pystyyn! Ripusta avain määräpaikkaansa ja esitä ilmoituksesi. Ovatko kaikki palanneet? Kaikki on kai kohdallaan, kuten tavallisesti?"

Vanha maallikkosisar nousi, ripusti jykevän avaimen naulaan, lähestyi sitten prioritarta ja polvistui uudelleen tämän jalkoihin.

"Kunnianarvoisa äiti", hän puhui, "kaikki, jotka lähtivät, ovat palanneet. Mutta kaikki ei ole kohdallaan. Sisar Mary Seraphinen kammiosta kuuluu hurjia huutoja; ja minua pelottaa niin kovin, että äiti alaprioritar sattuu kulkemaan ohitse ja kuulee ne." Priorittaren muoto muuttui vakavaksi ja alakuloiseksi, mutta säilytti siitä huolimatta lempeytensä. Hän kohotti maasta maallikkosisaren ja taputti vanhoja käsiä, jotka vapisivat.

"Lähde askareillesi, Antony kulta", hän virkkoi. "Minä menen itse pikku sisaremme luo hänen kammioonsa. Ei kukaan yritä sisään minun ollessani siellä."

IV luku

PRIORITTAREN RUKOUS.

Prioritar polvistui Neitsyttä ja Lasta esittävän marmorikuvan ääreen. Läntisestä ikkunasta tunkeutuen hyväilivät ilta-auringon säteet sen valkoista kauneutta, valoivat hohtoa Madonnan puhtaisiin piirteisiin ja kultaisen sädekehän Kristus-lapsen ympärille.

"Jumalan Äiti", rukoili prioritar kädet ristissä, "anna minulle kärsivällisyyttä kohdellessani erheeseen vaipunutta; suo minulle järkevyyttä kilvoitellakseni järjettömyyttä vastaan; sallittakoon minun saada osani tämän kärsivän sydämen tuskasta, kuten sinäkin — nähdessäsi rakkaan Poikasi, meidän Herramme kärsivän ristinpuussa — tunsit miekan lävistävän myöskin oman sydämesi.

"Lahjoita minulle myötätuntoisuutta kärsimystä kohtaan, vaikka risti ei olekaan omani, vaan toisen.

"Mutta luo minuun lujuutta ja käskymieltä: niinkuin sinä sanoit palvelijoille Kaanaassa: 'Mitä tahansa Hän sanoo teille, se tehkää!'"

Prioritar odotti pää painuneena.

Sitten hän ojensi äkkiä kätensä ja kosketti Lapsen marmorijalkaa.

"Anna minulle lempeyttä", hän pyysi.

V luku

OIKULLINEN NUNNA.

Sisar Mary Seraphine makasi pitkällään kammionsa lattialla.

Käsissään hän lujasti puristi revityn huntunsa siekaleita.

Hän takoi nyrkkejään lattian kiviin säännöllisin poljennoin. Kun sitten käsivarret eivät jaksaneet enää kohota, hän jatkoi poljentoa varpaillaan jäljitellen hurjasti hevosen laukkaa.

Maatessaan hän hoki yksitoikkoisesti toistaen: "Purppuraloimi ja hopeata tiu'ut; häntä ja harja kuin aaltojen vaahto; lumenkarva-ratsu jo valmiina vartoo!"

Prioritar astui sisään, sulki oven jälkeensä ja katseli tutkivasti tuota viruvaa olentoa. Sitten hän kohotti vyössä riippuvaa tiirikka-avainta ja lukitsi oven sisäpuolelta.

Sisar Mary Seraphine oli vaiennut kyllin kauan kuullakseen, että ovi suljettiin ja lukittiin.

Nyt hän aloitti uudelleen.

"Purppuraloimi ja hopeata tiu'ut —"

Prioritar astui kapean ikkunan ääreen ja katseli ruusunpunaisia pilviä, jotka kiehkuroina koristivat vihertävää taivasta.

"Oi!… Oi!… Oi!…" valitti sisar Mary Seraphine heittelehtien lattialla; "häntä ja harja kuin aaltojen vaahto; lumenkarva-ratsu jo valmiina vartoo!" Prioritar katseli pääskysiä, jotka nopein siivin pyydystivät hyönteisiä iltavalossa.

Niin täydellinen oli äänettömyys, että sisar Mary Seraphine — vaikka olikin kuullut avaimen kiertyvän lukossa — kuvitteli sittenkin olevansa yksinään.

"Purppuraloimi ja hopeata tiu'ut!" hän huudahti rajusti. Sitten hän kohotti päätään kurkistaakseen ja näki priorittaren kookkaan olennon seisovan ikkunan ääressä.

Silmänräpäyksessä sisar Mary Seraphine antoi päänsä painua.

"Häntä ja harja", hän aloitti — sitten rohkeus petti; "aaltojen vaahto" häipyi epäröintiin, ja epäröinti on moisissa tilanteissa turmiollinen.

Tuokion hau makasi aivan hiljaa, voihkien tuskallisesti; sitten hän vavahti äkkiä kiireestä kantaa päähän ja kapsahti pystyyn ikäänkuin kuunnellakseen.

"Wilfred!" hän huudahti; "Wilfred! Tuletko jo pelastamaan minut?"

Sitten hän avasi silmänsä ja kurkisti jälleen. Välittämättä vähääkään "Wilfredin" odotetusta tulosta prioritar seisoi ikkunan ääressä katsellen tyynesti pääskysiä.

Sisar Mary Seraphine alkoi itkeä. Lopulta hänen raju nyyhkytyksensä taukosi. Kammiossa vallitsi keskeytymätön hiljaisuus. Ulkopuolella kohotettiin oven salpaa, mutta lukko ei antanut myöten.

Jonkun ajan kuluttua sisar Mary Seraphine raahautui priorittaren jalkojen juureen, tarttui tämän hameen liepeeseen, ja suuteli sitä.

Silloin prioritar kääntyi päin. Hän veti päättäväisesti liepeen irti noista takertuvista käsistä, mutta katseli hellä sääli silmissään jalkain juureen polvistumitta olentoa.

"Sisar Seraphine", hän puhui — "sillä sinun osoitettava todellista katumusta, ennenkuin voin sallia sinua mainittavan Pyhän Neitsyen nimellä — sinun on nyt tultava minun kammiooni, missä tahdon viipymättä keskustella kanssasi."

Sisar Seraphine kaatui tuossa tuokiossa pitkälleen.

"Minä en voi kävellä", hän sanoi.

"Sinun ei tarvitsekaan kävellä", vastasi prioritar jyrkästi. "Sinun on kuljettava käsilläsi ja polvillasi ryömien."

Hän astui ovelle, kiersi avainta ja avasi sen sepposen seljälleen.

"Ja kuulehan vielä", hän lisäsi ovelta, "ellet saavu luokseni riittävän ajan kuluessa, niin minun lienee pakko lähettää noutamaan äiti alaprioritarta." Priorittaren kammio sijaitsi pitkän kivikäytävän toisessa päässä; mutta sisar Seraphine ryömi sisään määräaikaakin nopeammin.

Tuo outo liikunto oli vaikuttanut perin terveellisesti hänen mielialaansa.

Hänen raskaasta kankaasta tehty suora pukunsa oli tehnyt polvillaan liikkumisen kömpelöksi ja vaivalloiseksi. Kädet olivat sotkeutuneet repeytyneeseen huntuun. Joka hetki hän oli pelännyt käytävää reunustavien kammioiden ovien avautuvan; vanha Antony saattoi palata pylväskäytävästä tai mikä olisi kaikkein onnettominta — äiti alaprioritar voisi tulla häntä vastaan refektorion portaikolta! Saavuttaakseen suuremman nopeuden hän oli koettanut nostella polviaan, kuten norsut nostavat jalkojaan. Tämä liikkumistapa oli kömpelyydestään huolimatta varsin tehokas; mutta katsojille se olisi ollut perin hullunkurinen. Kivet runtelivat käsiä ja polvia paljoa pahemmin kuin hänen takoessaan näitä oman kammionsa lattiaan.

Hän saapui kunnianarvoisan äidin jalkajakkaran ääreen palavissaan sekä mieleltään että ruumiiltaan, häveten itseään, asuunsa harmistuneena, lyhyesti sanoen kauttaaltaan järkevämpänä kuin huutaessaan "Wilrediä" ja hokiessaan yhtä mittaa purppuraloimista ja hopeatiu'uista.

Kenties prioritar oli ennalta tietänyt tämän tuloksen määrätessään moisen rangaistuksen. Laimeus tai myötätuntoisuus olisi sillä haavaa ollut turmiollista ja typerää; ja olihan prioritar aivan erikoisesti anonut järkevyyttä!

Hän istui pöytänsä ääressä, kun sisar Seraphine saapui kuppelehtien ja laahustaen näkyviin. Hän ei kohottanut katsettaan kuvitetusta messukirjasta, jota hän parhaillaan luki. Toinen käsi lepäsi isolla hakasella, toinen oli valmiina lehteä kääntämään. Hänen jalo muotonsa näytti kuin ylevän tyyneyden olennoitumalta.

Kuullessaan sisar Seraphinen huohottavan jalkainsa juuressa hän puhkesi puhumaan, kohottamatta kuitenkaan vielä katsettaan.

"Saat nousta seisomaan", hän virkkoi, "ja sulkea oven."

Sitten odottava käsi käänsi lehteä ja syntyi jälleen äänettömyys.

"Järjestä asusi parempaan kuntoon", sanoi prioritar kääntäen taasen lehteä.

Kun hän viimein kohotti katseensa, seisoi sisar Seraphine puku järjestyksessä ja nähtävästi oikeassa mielentilassa nöyränä lähellä ovea.

Prioritar sulki kirjan ja kiinnitti raskaat hakaset. Sitten hän osoitti tammituolia viitaten nunnaa siirtämään sen lähemmäksi.

"Istu, lapseni", hän sanoi äärettömän lempeällä äänellä. "Meillä on nyt paljo puhuttavaa, ja sinun mielesi on alttiimpi kuuntelemaan, jos ruumiisi saa levätä."

Kiintein katsein prioritar tarkasti noita sieviä, punoittavia kasvoja, jotka olivat itkusta pöhöttyneet ja aikoivat nyt ilmaista oikullista uhmaa, jota pintapuolinen nöyryys vain lievästi verhosi.

"Mikä aiheutti tämän puuskan, lapseni?" tiedusti prioritar perin leppeästi.

"Kun me istuimme tuomiokirkon parvekkeella, kunnianarvoisa äiti, missä minulla oli sija lähellä ikkunaa, niin satuin hetkellisen hiljaisuuden vallitessa kuulemaan hevosen hirnahtavan ulkona kadulla. Se hirnahti aivan samoin kuin oma herttainen ratsuni, kun se vartosi kotona linnanpihassa, että tulisin alas ja nousisin satulaan. Joka kerta kuin tuo hevonen hirnahti, saatoin nähdä yhä selvemmin Lumihiutaleen heleän punaisine satulaloimineen ja hopeatiukuineen; se kuopi monen muun ratsun joukossa kärsimättömänä maata ja pureskeli kuolaimiaan, sillä minua huvitti lähteä alas viimeisenä, kun kaikki jo istuivat satulassa. Sitten ratsastajat kohottivat töyhtöniekkahattujaan, kun minä ilmestyin, ja Wilfred työnsi paashini syrjään nostaakseen minut satulaan. Ja niin me ratsastimme kaikki huutaen ja nauraen ja torvien raikuessa ulos metsästämään tai turnajaisiin, minä ensimmäisenä Lumihiutaleella ja Wilfred heti takanani."

Prioritar istui aivan hiljaa kuunnellen. Hän ei siirtänyt katsettaan noista punoittavista kasvoista. Lievä väri hohti hänen omillakin poskillaan.

"Kuka on Wilfred?" hän tiedusti, kun sisar Seraphine vaikeni hengähtääkseen.

"Serkkuni, joka olisi nainut minut, jos —"

"Jos?"

"Jos en olisi luopunut maailmasta."

Prioritar mietti tätä.

"Jos kerran sydämestäsi halusit joutua naimisiin serkkusi kanssa, lapseni, minkä vuoksi siis teit nunnalupauksen ja luopuen kaikista maailman ja lihan himoista liityit meidän pyhään järjestöömme?"

"Minä en halunnut sydämestäni joutua naimisiin serkkuni kanssa!" huudahti sisar Seraphine ärtyisästi. "Minä olin kyllästynyt Wilfrediin. Olin kyllästynyt kaikkeen! Tahdoin tehdä nunnalupauksen. Tahdoin päästä luostariin. Se oli kaikkein paras keino rangaista muutamia ihmisiä ja hämmästyttää toisia. Mutta Wilfred sanoi, että määrähetken tullessa hän saapuisi ryöstämään minut vapaaksi."

"Ja — kun sitten määrähetki tuli?"

"Hän ei ollutkaan saapuvilla. En ole nähnyt häntä sen koommin."

Prioritar kääntyi katselemaan ulkonemaikkunasta. Hän näytti huolellisesti harkitsevan, mitä oli sanottava.

Puhjetessaan viimein puhumaan hän piti katseensa kiintyneenä puunlatvoihin, jotka huojuivat luostarinmuurin toisella puolella.

"Sisar Seraphine", hän sanoi, "moni uskonnollisen elämän omaksunut tietää, kuinka vaikeata on suoriutua sellaisesta elämyksestä, minkä sinä olet nyt kokenut. Mutta yleensä he kilvoittelevat kiusausta vastaan ja voittavat sen oman sydämensä salaisuudessa, oman kammion hiljaisuudessa.

"Siitä elämästä, jota vietimme, ennenkuin paremman osan valiten luovuimme maailmasta, kummittelee mielessämme toisinaan muistoja, kevytmielisen suloisia. Sellaiset muistot eivät voi muuttaa asemaamme, johon valamme ikiajoiksi sitoo meidät mutta ne voivat, herättää meissä turhia mielitekoja tai maailmallisia haluja. Juuri sen vuoksi ne ovat synnillisiä.

"Auttaakseni sinua tässä vaarassa minä annan sinulle nyt kaksi rukousta; jotka sinun on painettava muistiisi ja toistettava aina tarpeen tullen. Ensimmäinen on messukirjassa."

Prioritar veti luoksensa mustakantisen hopeahelaisen kirjan, avasi sen ja luki siitä lyhyen latinalaisen rukouksen. Mutta kun sisar Seraphinen kasvoilla ei näkynyt mitään vastaanottavaisuuden tai ymmärtämyksen häivää, toisti hän sen verkalleen käännettynä.

Kaikkiwaltias ja ikuinen Jumala, suo meidän tahtomme aina nöyrästi alistua Sinun tahtoosi ja tee sydämemme aina vilpittömän alttiiksi Sinua palvelemaan. Amen.

Hänen silmänsä viipyivät kaihoisasti hymyillen kirjassa.

"Tämä rukous voisi riittää", hän sanoi, "jos sydämemme olisi todella vilpitön, jos tahtomme alistuisi ainiaan. Mutta sydämemme on ennen kaikkea petollinen, ja tahtomme on altis kavaltamaan hyvät aikomuksemme.

"Sen vuoksi olen löytänyt sinua varten Gregoriuksen sakramentariosta toisen rukouksen: se on vähemmän tunnettu, mutta paljoa vanhempi, seitsemättä sataa vuotta sitten kirjoitettu. Se käsittelee vaikuttavasti petollista sydäntä, salakavalia vietteleviä ajatuksia ja epävakaista tahtoa. Tässä on käännös, jonka olen itse kirjoittanut reunakkeeseen."

Prioritar laski kätensä ristiin messukirjalle, ja kun hän luki tuon vanhan kuudennelta vuosisadalta polveutuvan rukouksen, josta henki yksinkertainen syvä hartaus, niin äänessä värisi syvä liikutus, sillä hän antoi nyt toiselle sellaista, mikä oli merkinnyt äärettömän paljoa enemmän hänen omalle sisäiselle elämälleen.

Kaikkiwaltias Jumala, jolle kaikki sydämet ovat avoinna, kaikki mielihalut tunnetut ja jolta ei mikään pysy salassa; puhdista sydämemme ajatukset Sinun Pyhän Henkesi avulla, jotta voisimme täydellisesti Sinua rakastaa ja arvokkaasti ylistää Sinun Pyhää Nimeäsi, Kristuksen, meidän Herramme kautta. Amen.

Prioritar käänsi päänsä sisar Seraphinen heltymättömästä muodosta ja kiinnitti katseensa vielä kerran puunlatvoihin. Hän ajatteli niitä salaisen taistelun pitkiä vuosia, jotka tunsi vain Hän, jolta ei mikään pysy salassa; ajatustensa alinomaista puhdistusta, jota hän oli niin hartaasti anonut; pelkoansa, ettei hän kykenisi koskaan arvokkaasti ylistämään tuota Pyhää Nimeä.

Hetken kuluttua — sydän täynnä nöyrää hellyyttä — hän kääntyi sisar Seraphinen puoleen.

"Nämä rukoukset, lapseni, jotka sinun on opittava ulkoa, ennenkuin käyt nukkumaan tänä iltana, suojelevat sinua muistamasta liian itsepintaisesti maailmaa, josta olet luopunut; ja ne auttavat sinua oikein perusteellisesti kuolemaan joka päivä omalle itsellesi, jotta rakkaan Herramme Pyhä Nimi voisi arvokkaasti ylentyä sinun kauttasi."

Mutta tämä hellä kohtelu, nämä pitkät vaitiolon hetket, tämä pyhien rukousten rauhallinen lukeminen olivat vain ärsyttäneet sisar Seraphinen pahankurisuutta.

Hänen pintapuolinen luonteensa ei kyennyt käsittämään tuon jalon sydämen syvyyksiä, joka kohteli häntä niin hellästi. Hän mittasi sen valtamerisuuruutta omien sairaalloisten mielialojensa keinotekoisten pikku purojen mukaan. Hän erehtyi pitämään lempeyttä heikkoutena, tyyntä itsehillintää tahdonlujuuden puutteena. Hänen terveellinen kunnioituksensa prioritarta kohtaan oli unohtunut.

"Mutta minä en tahdo kuolla!" hän huudahti. "Minä tahdon elää — elää — elää!"

Prioritar kohotti kummastuneena katseensa. Pintapuolinen nöyryys oli kadonnut sisar Seraphinen pöhöttyneiltä kasvoilta. Niissä ilmeni selvästi oikullista uhmaa.

"Polvillesi!" komensi prioritar käskevästi. Niskoitteleva nunna heittäysi maahan polvilleen kaataen samalla takanaan olevan tuolin.

Prioritar teki äkillisen liikkeen, mutta hillitsi sitten itsensä. Hän oli anonut kärsivällisyyttä erheeseen joutunutta kohdellessaan.

"Me kuolemme, jotta voisimme elää", hän virkkoi juhlallisesti. "Sisar Seraphine, tämä asia on sinun harhaantuneen sydämesi opittava. Kuollen omalle itsellemme me elämme Jumalassa. Kuolettaessamme synnin me aloitamme elämän hurskaudessa. Kuolettaessamme maailman me löydämme Iäisen Elämän."

Lattialla polvistuessaan sisar Seraphine tunsi asenteensa paatokseen soveliaaksi.

"Mutta minä tahdon elää maailmalle!" hän huudahti puhjeten kyyneliin.

Luostarielämä ei pyri suosimaan yksilöllistä surua. Mietiskellessä alituiseen ja hartaudella Suurinta Surua, joka tuotti maailmalle vapahduksen, mieli käy vähemmän alttiiksi vuodattamaan omakohtaisen säälin kyyneleitä.

Sisar Seraphinen intomieliset nyyhkytykset herättivät priorittaressa levottomuutta ja huolta.

Tämä nuori nunna oli vasta äskettäin lähetetty Whytstoneen Tewkesburyn luostarista, missä hän oli palvellut uusikkoaikansa ja tehnyt lopullisen lupauksensa. Prioritar tajusi nyt, kuinka vähän hän tunsi sisar Seraphinen sisäistä mielenlaatua, ja moitti itseään siitä, että oli katsonut enemmän ulkonaiseen muotoon kuin sydämeen, ollut asiastaan liian varma ja luottanut ylenmäärin toisten arvosteluun. Tuntiessaan menetelleensä väärin sekä koko nunnakuntaa että erikoisesti sisar Seraphinea kohtaan hän sai uudelleen kärsivällisyyttä.

Hän kohotti itkevän nunnan lattiasta, kietoi käsivartensa suojelevasti hänen ympärilleen ja talutti hänet Madonnan alttarin ääreen.

"Lapseni", hän puhui, "meille on annettu eräitä kärsimyksiä, jotka voimme parhaiten kertoa Pyhälle Neitsyelle itselleen. Koeta keventää sydäntäsi ja löytää lohtua… Kallistaako mielesi korvansa jälleen maallisen rakkauden muistolle, jonka hylkäsit antautuaksesi täydelleen taivaalliselle rakkaudelle?… Tuottaako sinulle tuskaa pelko, että menettelit väärin rakastamaasi miestä kohtaan, kun hylkäsit hänet ruvetaksesi Taivaan morsioksi?"

Sisar Seraphine hymyili — halveksivaa pikku hymyä. "Ei", hän sanoi, "minä olin kyllästynyt Wilfrediin. Mutta — olihan niitä muitakin."

Priorittaren ääni kävi entistään vakavammaksi ja alakuloisemmaksi.

"Avioliittoako sinä sitten kaipaat ja halajat?"

Sisar Seraphine nauroi — tylyä, itsetietoista pikku naurua.

"En, minusta oli sietämätöntä tulla sidotuksi yhteenkään mieheen. Mutta minusta tuntui hauskalta olla rakastettu, ja minä tahdoin olla ensimmäisenä toisen ihmisen ajatuksissa ja sydämessä."

Prioritar katsoi tuota sievää, kyynelten tahrimaa muotoa ja pehmeäviivaista vartaloa. Silloin hänen mielessään heräsi muuan ajatus. Sen lausuminen nosti väliverhon hänen oman sydämensä kärsimysten Kaikkein Pyhimmän edestä; mutta hän ei jättäisi käyttämättä mitään, mikä voi auttaa tätä sielua, jota hän koetti ylentää.

Katse luotuna Neitsyt-äidin käsivarsilla lepäävään Pienokaiseen hän kysyi vakavalla ja hiljaisella äänellä:

"Saattaako sinun sydäntäsi halajamaan takaisin maailmaan herkeämätön kaipaus saada oma lapsi sylissä pidettäväksi, rinnoille painettavaksi, helmassa uneen liekutettavaksi?"

Sisar Seraphine tuijotti priorittareen kerrassaan hämmästyneenä.

"Kaikkea vielä!" hän vastasi kärsimättömänä. "Minä en ole koskaan pitänyt lapsista. Äitiyden harmit eivät minua houkuttele; siinä olisi jo kyllin syytä luopua maailmasta."

Silloin prioritar veti pois suojelevan käsivartensa ja katsoi ankarasti sisar Seraphineen.

"Sinä menettelet petollisesti valaasi kohtaan", hän sanoi, "sinä pilkkaat kutsumustasi; eikä kuitenkaan mikään arvokas tai jalo tunne vedä sinun sydäntäsi takaisin maailmaan. Sinä haluat vain turhaa komeutta ja loistoa, kaikkea sellaista, mikä on omansa kohottamaan oman itsesi kunniaan. Palaa kammioosi ja vietä kolme tuntia rukouksessa ja katumuksessa Ristiinnaulitun edessä."

Prioritar kohotti kättään ja viittasi Kristuksen kuvaan, joka riippui isossa karkeassa ristissä seinällä vastapäätä ovea. Hänen äänensä tulkitsi ylimaailmallista hartautta, kun hän turvautui vielä viimeiseen keinoon.

"Totisesti", hän sanoi, "totisesti ei mikään omakohtainen rakkaus voi elää katsellessa meidän autuaan Herramme kuolemaa ja uhrautumista! Polvistu siis ristin ääreen ja opi —"

Mutta sisar Seraphinen ärtynyt mieli, havaiten äkkiä toivottoman kapinoitsemisensa turhaksi, kiihtyi samassa tuokiossa aivan hillittömäksi.

Räjähtäen hurjaan nauruun hän työnsi päänsä taaksepäin ja osoitti sormi ojolla Ristiinnaulitun kuvaa.

"Kuolema! Kuolema! Kuolema!" hän kirkui; "lohdutonta, toivotonta, hirveätä! Minä pyydän elämää, minä tahdon elää; olen nuori, olen iloinen, olen kaunis. Ja minun käsketään — käsketään — käsketään painua polvilleni — moneksi tunniksi — ja katsella kuolemaa!" Hänen äänensä yltyi viiltävän kirkuvaksi. "Hah-haa! Siihen en suostu! Kuollut Jumala ei voi auttaa minua! Minä haluan elämää, en kuolemaa!"

Kirkaisten hän hypähti pystyyn, kiiti huoneen halki, takoi pyhää kuvaa nyrkeillään, repi sitä kynsillään.

Tuokion ajaksi valtasi priorittaren kivettävä kauhu. Sitten hän hyökkäsi nunnan kimppuun.

Tarttuen rikollisen molempiin ranteisiin hän heitti tämän maahan ja kiskaisi sitten seinään kiinnitetystä köydestä, joka sai ison hälyytyskellon käytävässä hurjasti helisemään.

Viipymättä kuului kiitävien askelten kopinaa; huudettiin alaprioritarta, mutta tämä oli jo paikalla.

Kun he kiskaisivat oven auki, seisoi prioritar — kasvot valkoisina, silmät leimuten ja käsivarret levällään — heidän ja ristiinnaulitun kuvan välillä.

Lattialla virui sisar Mary Seraphine lysmyyn vaipuneena.

Nunnien säikähtynyt parvi täytti oviaukon kenenkään uskaltamatta puhua tai astua sisään, kunnes vanha Mary Antony, työntyen alapriorittaren ohitse, polvistui kunnianarvoisan äidin eteen ja kohottaen tämän kaavun lievettä suuteli sitä ja painoi sen rintaansa vastaan.

Verkalleen antoi prioritar käsivarsiensa vaipua.

"Käykää sisään", hän virkkoi; ja kaikki tunkeutuivat kammioon.

"Sisar Seraphine", sanoi prioritar kammottavan juhlallisella äänellä, "on häväissyt Ristiinnaulitun kuvaa halventaen meidän autuasta Herraamme, joka riippuu tuolla."

Kaikki nunnat vaipuivat polvilleen kätkien kasvot käsiinsä.

Seuraavien hetkien äänettömyys teki hirvittävän vaikutuksen.

Hitaasti prioritar kääntyi, heittäysi maahan ristin juurelle ja painoi otsansa lattiaan. Sitten nunnat kuulivat yhden ainoan syvän, värisyttävän nyyhkytyksen.

Ei yksikään pää kohonnut. Ainoa nunnista, joka uskalsi kurkistaa, oli sisar Mary Seraphine, joka virui pitkällään permannolla.

* * * * *

Jonkin ajan kuluttua prioritar nousi kalpeana, mutta tyynenä.

"Kantakaa hänet omaan kammioonsa", hän sanoi.

Kaksi kookasta nunnaa, joille hän viittasi, nosti sisar Seraphinen maasta ja kantoi hänet pois.

Kun heidän askeltensa laahustava ääni häipyi etäisyyteen, ryhtyi prioritar jakelemaan lisää määräyksiä.

"Kaikki palaavat nyt kammioihinsa ja polvistuvat krusifiksin ääreen rukoilemaan. Ovet ovat jätettävät auki. Miserereä on laulettava, kunnes refektorion kello soi. Äiti alaprioritar jää tänne."

Nunnat hajaantuivat yhtä nopeasti kuin olivat kokoontuneetkin; kaikki pyrkivät kammioihinsa paeten kuin säikähtyneet linnut nousevan myrskyn tieltä.

Kookkaat nunnat, jotka olivat kantaneet pois sisar Seraphinen, palasivat ja odottivat kunnianarvoisan äidin ovella.

Prioritar seisoi yksinään, traagillisena kuvana, murheen valtaamana.

Äiti alaprioritar siirtyi likemmäksi. Hänen kapea muotonsa, kurkistaen esiin hunnun suojasta, muistutti nyt entistä enemmän näätää. Pienissä silmissä vilkkui säälimätön välke.

"Jääkö se minun tehtäväkseni, kunnianarvoisa äiti?" hän kuiskasi.

Prioritar taivutti päätään.

Äiti alaprioritar mutisi toisen kysymyksen.

Prioritar kääntyi katsomaan krusifiksiin.

"Kyllä", hän virkkoi lujasti.

Äiti alaprioritar liukui lähemmäksi ja kuiskasi sitten kolmannen kysymyksensä.

Prioritar ei vastannut. Hän katseli leikkauksin koristettua tammituolia, joka makasi kumollaan. Hän ajatteli, olisiko voinut menetellä harkitsevammin, puhua viisaammin. Hänen sydäntänsä kivisti. Tuollaiset ylevät luonteet moittivat aina itseään kunnottomien tekemästä vääryydestä.

Kun äiti alaprioritar ei saanut vastausta, kuiskasi hän uuden ehdotuksen.

"Ei", virkkoi prioritar.

Äiti alaprioritar lievensi ehdotustaan.

Prioritar kääntyi katsomaan Madonnan hellää olentoa, joka kumartui siunatun Lapsen ylitse.

"Ei", virkkoi prioritar.

Äiti alaprioritar rypisti otsaansa ja lievensi ehdotustaan vieläkin enemmän; mutta se tapahtui äänellä, joka vaati ratkaisua.

Prioritar taivutti päätään.

Alaprioritar kumartui syvään, kohotti kunnianarvoisan äidin huntua ja suuteli sitä; sitten hän poistui kammiosta.

* * * * *

Prioritar siirtyi ikkunan ääreen.

Aurinko oli laskenut mailleen. Iltatähti loisti vasta sytytetyn lampun lailla kalpean purppuraisella taivaalla. Nopeasiipiset pääskyset olivat menneet levolle.

Ikkunan ohitse lehahti lepakoita ikäänkuin kodittomia sieluja, jotka eivät tiedä, minne menisivät.

Kammioista alkoi kuulua matalaäänistä laulua; nunnat lauloivat Miserereä ovet avoimina.

Mutta katsellessaan iltatähteä prioritar kuuli vielä järkyttävän selvästi sisar Seraphine poloisen viimeisen julkeuden: "Haluan elämää — en kuolemaa!"

* * * * *

Käytävää pitkin siirtyi lyhyt kulkue matkalla Mary Seraphinen kammioon.

Ensimmäisenä astui muuan nunna sytytetty vahakynttilä kädessään.

Sitten seurasivat ne kaksi kookasta nunnaa, jotka olivat kantaneet Mary Seraphinen tämän kammioon.

Heidän takanaan äiti alaprioritar pitäen skapularionsa alla jotain, mikä antoi hänelle enemmän ryhtiä kuin hänellä tavallisesti oli.

Juhlallinen ja virallinen — melkeinpä uhrimenoja muistuttava — oli heidän tahdikas astuntansa, kun he liikkuivat käytävää pitkin ja astuivat Mary Seraphinen kammioon.

Prioritar sulki ovensa ja polvistuen krusifiksin ääreen rukoili anteeksi pyhyydenloukkausta, jonka oli tahtomattaan aiheuttanut.

Nunnat lauloivat Miserereä kukin kammiossaan. Mutta — äkkiä — ikäänkuin yhteisestä vaikuttimesta heidän äänensä vaikenivat kiirehtiäkseen sitten edelleen epävarmoin, kiihtynein poljennoin.

* * * * *

Vanha Mary Antony, joka pelasi alhaalla mielikisaansa, pysähtyi myöskin ja herkisti korviaan. Sitten hän lennätti surkastuneen herneen, joka esitti äiti alaprioritarta, pimeimpään loukkoon ja riensi keittämään lieventävää voidetta.

Kun sitten refektorion kello oli kutsunut kaikki ilta-aterialle, hiipi vanha maallikkosisar Mary Seraphinen kammioon viemään keittoa ja lohdutusta.

Mutta sisar Mary Seraphine ei ollut moneen viikkoon ollut niin tyytyväisellä mielellä.

Lopultakin hän oli joutunut huomion keskustaksi; ja vaikka äiti alapriorittaren käydessä hänen kammiossaan tämä asema oli osoittautunut erikoisen tuskalliseksi, tuntui se kuitenkin Mary Seraphinen sairaalloisesta mielestä siedettävän arvoiselta.

Kun mieli siis oli nyt vapautunut tyytymättömyydestään, söi hän hilpeänä Antony vanhuksen lientä ja ryhtyi käyttelemään lieventävää voidetta. Mutta samalla hän suunnitteli, kuinka saavuttaisi priorittaren suosion kertomalla tälle ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ne äiti alapriorittareen kohdistuvat pahanilkiset huomautukset, joita hänen mieltään huvittaakseen nyt teki tuo ystävällinen eukko, joka uhmasi nuhteita tuodakseen hänelle, kaikkien hylkäämälle, sekä ravintoa että lohtua.

VI luku

HURMEPUKUINEN RITARI.

"Ei, tänä aamuna ei minulla ole mitään sinua varten", sanoi Mary Antony punarinta-satakielelle "ei mitään muuta kuin hauskoja juttuja. Voin kertoa sinulle tarinan tai kaksikin, voin antaa sinulle viisaita neuvoja; mutta laukussani, mestari kerjäläismunkki, ei ole muuta kuin hernepussini."

Vanha maallikkosisar istui puutarhassa lepäämässä. Hänellä oli ollut uuttera työrupeama, mutta se oli ollut sotkuista uutteruutta. Sillä lähdettyään ulos rikkaruohoja kitkemään hän oli jonkin ajan kuluttua saanut voimakkaan halun ryhtyä valmistamaan kukkavihkoa ja istui nyt kivipenkillä pyökkipuun alla pitäen kädessään isoa kiehkuraa. Se oli laadittu moninaisista kukkivista rikkaruohoista, jotka oli järjestetty erittäin huolellisesti ja sidottu yhteen kiertotattaren karhilla.

Vaikka Antony eukko olikin monessa suhteessa tarkkasilmäinen ja harvinaisen ovela, sattui hänen korkea ikänsä kuitenkin toisinaan ilmenemään lapsellisina päähänpistoina. Hänen ajatuksensa saattoivat lähteä liikkeelle väärän olettamuksen viitoittamaa suuntaa, jolloin hän useinkin päätyi unelmankaltaiseen johtopäätökseen. Niinpä nytkin, havahtuen hetkellisestä torkahduksesta miellyttävässä siimeksessä, hän alkoi kummastella, miksi vanha selkä tuntui ikäänkuin katkenneelta, ja joutui aivan ihmetyksiin, kun huomasi kädessään ison kiehkuran voikukkia, päivännoutoja, ratamoja sekä kiertotattaria.

Penkin toisessa päässä seisoi punarinta-satakieli. Pyökki kasvoi juuri kyllin likellä pylväskäytävää, sämpyläsaksan puuta ja sen omaa erikoista marjakuusipensaikkoa kuuluakseen sen pikku Valtakuntaan.

Mainittuaan hernepussin Mary Antony tunsi vastustamatonta halua katsella sen sisältöä ja ennen kaikkea levittää tämän punarinta-satakielen kirkkaiden silmien nähtäväksi.

Hän laski eriskummallisen kukkavihon ruohikkoon jalkainsa juureen, kääntyi syrjittäin kivi-istuimelle ja veti pussin esiin laukustaan.

"Kas niin, mestari sämpyläsaksa!" hän sanoi. "Saat tehdä sen omalla vastuullasi, mutta nyt annan sinulle tilaisuuden nähdä omilla kirkkailla silmilläsi hurskaat sisaret; kaikki yhdenkaltaisia kuin herneet rokassa — siltä ne, Herra paratkoon, näyttävätkin astellessaan edes ja takaisin; mutta ensiksi, jos nimittäin sattuisin heidät löytämään, ne muutamat jotka olen erikoisesti valinnut toisten joukosta."

Kurkisteltuaan tiukasti pussiin hän sai hetken kuluttua hienon valkoisen herneen, kurtistuneen herneen ja tuon kolmannen, värittömän ja pilkullisen herneen sijoitetuksi riviin kivilaatalle.

"Tämä tässä", selitti Mary Antony osoittaen kyhmyisellä etusormellaan ensimmäistä, "on kunnianarvoisa äiti itse — iso ja puhdas ja jalo… Ei, älä hypi liian lähelle, herra Punarinta! Kun me astumme hänen kammioonsa, niin polvistumme aina kynnykselle, kunnes hän kehottaa meitä käymään lähemmäksi. Totta kyllä että me olemme vain hurskaita naisia vaatimattomassa asussa, kun taas sinä olet hilpeä, koreapukuinen mies, rohkeakatseinen ja epäilemättä syvälle syntiin vajonnut. Mutta yksinpä sinunkin on pysyttävä loitolla tämän kaikkein kunnianarvoisimman verrattoman herneen lähettyviltä.

"Tämä tässä", osoittaen kurtistunutta hernettä, "on äiti alaprioritar, joka oikein mielihalusta toimittaisi sinulle selkäsaunan, senkin häijy pikku vintiö!

"Tämä on sisar Mary Rebecca, joka käy päivä päivältä yhä kierommaksi sekä mieleltään että ruumiiltaan, mutta jonka huulilla aina päilyy makea hymy.

"Nytpä näytän sinulle, jos niinkuin sattuisin hänet löytämään, sisar Teresan, joka on ystävällinen ja miellyttävä, mutta niiskahduttaa nenäänsä niin raikuvasti, että se kuuluu keittiöön asti, kun tämän hurskaan sisaren vuoro on lukea refektoriossa.

"Ja kun hän on päättänyt lukemisen, säestettyään sitä niiskahduksella joka toinen minuutti, ja saa lopulta tilaisuuden niistää, niin usko minua, mestari Punarinta, aivan sitä luulisi, että meidän vanha mustanruskea lehmä on vast'ikään erotettu äsken syntyneestä vasikastaan. Niin, ystävällinen ja miellyttävä sielu, mutta pitää nenällään kamalaa ääntä ja unohtaa toisten ihmisten korvat katsoen oman tarpeensa riittäväksi syyksi todellisiin torventörähdyksiin."

Jutellessaan puolittain kääntyen Mary Antony kurkisti avoimeen pussiin sisar Teresaa haeskellen.

Silloin tapahtui, nopeasti kuin ajatus, jotain odottamatonta.

Kolme ripeätä hypähdystä, punainen rinta nytkähti äkisti, siivet lehahtivat —

Punarinta-satakieli oli siepannut valkoisen herneen! Istuimella oli jäljellä vain kurtistunut ja pilkullinen.

Päästäen kauhun ja suuttumuksen huudahduksen vanha maallikkosisar vaipui polvilleen ja kohotti epätoivoisena käsiään puita ja taivasta kohti.

* * * * *

Alisen muurin vaiheilla asteli prioritar vakavissa mietteissä edes ja takaisin kypressikujannetta pitkin. Mary Antonyn suuttumuksen huudahdus osui hänen korviinsa heikkona, mutta epäämättömänä. Kääntyen hän kulki hiljaa vehreätä nurmikkoa pitkin marjakuusipensaikon toisella puolen, mutta seisahtui kummastuneena ennättäessään pyökin vaiheille. Sillä vanhan maallikkosisaren ääni tunkeutui pensaikon lävitse, ja ensimmäiset kuulemansa sanat tuntuivat priorittaresta aivan käsittämättömiltä.

"Voi sinua, hurmepukuinen ritari!" voihki Mary Antony. "Suokoon taivas, että petollisuutesi koituu omaksi onnettomuudeksesi! Tänne sinä tunkeudut, meidän yksinäisimpiin paikkoihimme, kerjäät ruokaa, jota ei käy kieltäminen, houkuttelet mairekielin vanhaa Mary Antonya, niin että hän sallii sinun kurkistaa hurskaita sisaria — sinä rohkea, häijy mies! — ja sitten ryöstät itse kunnianarvoisan äidin! Hoh, olisitpa vain vienyt mukanasi äiti alapriorittaren, niin hänpä olisi muuttanut kotisi, piessyt lapsiasi ja parantanut omat kurjat tapasi, senkin kiittämätön lurjus! Tai jos olisit ottanut sisar Mary Rebeccan, niin hän vasta olisi kuumentanut sinulta korvat kertomalla vaimollesi kauniita juttuja uskottomuudestasi, kuiskailemalla, että Mary Antony on nuorempi ja kauniimpi kuin hän. Mutta kaikkea vielä! Heistä ei kelpaa kumpikaan! Sinun täytyy tietenkin siepata itse kunnianarvoisa äiti. Voi sinua, senkin pyhyyden häpäisijä! Älä seiso siellä minua pilkaten! Missä on kunnianarvoisa äiti?"

"Täällähän minä olen, Antony kulta", virkkoi prioritar lepytellen ja astuen nopeasti esiin pensaikon takaa.

Yksi ainoa silmäys ilmaisi hänen mieltään huojentaen, että maallikkosisar oli yksinään. Kyyneleitä valui tämän kurttuisen, vanhan hahmon ryppyjä myöten. Hän polvistui ruohikkoon; vieressään hänellä oli iso kimppu kukkivia rikkaruohoja, penkillä herneitä kuluneesta pellavapussista ulos kierineinä. Oksalla hänen yläpuolellaan istui punarintasatakieli kurkottuen veitikkamaisin silmin katselemaan hajalleen valuneita herneitä.

Priorittaresta tuntui siltä, että varmaankin vanha maallikkosisar oli menettänyt järkensä.

Kumartuen alaspäin hän koetti nostaa tätä maasta; mutta Mary Antony heittäysi eteenpäin, syleili kunnianarvoisan äidin jalkoja ja suuteli niitä syvän katumuksen ja murheen valtaamana.

"Ei, ei, nouse nyt, Antony kulta", virkkoi prioritar lujasti. "Nouse! Minä käsken sinua. Päivä on kuuma. Sinä olet nähnyt unta. Ei yksikään rohkea, häijy mies ole tunkeutunut näiden muurien sisäpuolelle. Ei täällä ole mitään 'hurmepukuista ritaria'. Nouse nyt katsomaan. Me olemme kahden."

Mutta pysyen yhä polvillaan Mary Antony kohottausi puoleksi, ja viitaten yläpuolella riippuvaan oksaan hän sai sanotuksi kesken nyyhkytyksiään: "Se rohkea, häijy mies on tuolla!"

Kohottaen katseensa prioritar kohtasi alaspäin kurkistavan punarinta-satakielen kirkkaan silmän.

Mitä ihmettä? Aivan oikein! Siellähän oli "hurmepukuinen ritari".

Prioritar hymyili. Hän alkoi tajuta.

Punarinta-satakieli puhkesi voitonriemuiseen lauluun. Tällöin vanha Mary Antony, maaten yhä polvillaan, heristi kohotettua nyrkkiään.

Prioritar nosti hänet maasta ja veti viereensä penkille.

"Istuudu nyt minun rinnalleni", hän sanoi, "ja tee täysi tunnustus. Huojenna vanhaa sydäntäsi kertomalla minulle koko tarina. Sitten julistan punarinta-satakielelle tuomion, jos se osoittautuu nimensä mukaiseksi varkaaksi."

Niinpä prioritar sai nyt luostarin puutarhassa, punarinta-satakielen liverrellessä heidän yläpuolellaan, kuulla kumman tarinan: kuinka Mary Antonya oli alkanut pelottaa, että hänelle sattuisi erehdys päivittäisessä laskutehtävässään; kuinka hän oli keksinyt keinon turvautua herneisiin; kuinka hän oli nimittänyt herneet Valkoisten sisarten olemuksen mukaan; kuinka hän leikitteli niillä kammiossaan; kuinka hän oli saanut kesytetyksi punarintasatakielen; kuinka hän oli tottunut juttelemaan tuolle pikku linnulle asioita, joita ei käynyt toisille kertominen; ja kuinka hän sen vuoksi oli tullut tänä aamuna näyttäneeksi sille herneensä, mistä oli seurauksena tämä aavistamaton onnettomuus — kunnianarvoisan äidin ryöstö.

Prioritar kuunteli ulkonaisesti vakavana, koettaen salata jokaisen merkin sisäisestä rattoisuudesta, joka valtasi hänet aivan puistattavan voimakkaana. Mutta useammin kuin kerran hänen oli käännettävä kasvonsa Mary Antonyn kurkistavalta katseensa, kun vanhus yritti levottomana tutkia, siirtikö tämä syntiluettelo hänet anteeksiannon mahdollisuuden ulkopuolelle.

Prioritar ei jouduttanut kertomusta. Hän tiesi, kuinka tärkeä kaikkein vähäpätöisinkin pikkuseikka oli tuolle mielelle, joka nyt paljasti itsensä hänelle ehkäiseminen tai jouduttaminen olisi saanut Mary Antonyn tuntemaan, ettei tunnustus ollutkaan perin pohjainen.

Sen vuoksi prioritar kuunteli äärettömän kärsivällisenä istuen päivänpaisteisessa puutarhassa, missä heitä ei häirinnyt muu kuin kerran tai pari holvikäytävää myöten hiljaa liukuva hunnutettu olento, joka, huomatessaan kunnianarvoisan äidin lepäävän pyökin siimeksessä, teki kunnioittavan kumarruksen ja kiirehti tiehensä taakseen katsahtamatta.

Kun kielevä vanha ääni lopulta vaikeni, peitti prioritar ystävällisellä kädellä nuo rauhattomat sormet, jotka sulkeutuivat ja avautuivat ehtimiseen kouristuen, ja piteli niitä lujasti omiinsa kätkettyinä.

Hänen ensimmäiset sanansa koskettivat asiaa, jota ei oltu vielä mainittu.

"Antony kulta", hän virkkoi, "onko tuo kukkavihko meidän jalkaimme juuressa sinun tekemäsi?"

"Voi, kunnianarvoisa äiti", huokasi vanha maallikkosisar, "siinäkin minä menettelin väärin, vaikka aioin tehdä hyvää. Sisar Mary Augustine tuli nähkääs keittiöön valmistamaan äiti alipriorittaren määräyksestä piiraita, ja voidakseen tehdä ne raskaiksi hän halusi päästä minun neuvoistani, jotka varmasti olisivat aika lailla keventäneet niitä, ja niin hän käski minun mennä kitkemään rikkaruohoja puutarhasta.

"Kitkeissäni tulin ajatelleeksi, että paljoa hauskempaa olisi kerätä oikein kaunis kukkavihko suloisen Neitsyemme alttaria koristamaan; ja näin ajatellen minä jätin sisar Mary Augustinen raskaan työn ja rupesin noudattamaan omaa mielihaluani. Mutta kun kukkavihko oli valmis, niin, voi sentään, se olikin vain kimppu rikkaruohoja!"

Priorittaren silmät täyttyivät kyynelistä; aluksi hän ei uskaltanut vastata, peläten äänensä pettävän. Sitten hän kumartui nostamaan kukkavihon maasta.

"Pyhä Neitsyt on saapa sen", hän sanoi. "Minä lasken sen hänen alttarilleen omassa kammiossani. Hän ymmärtää kyllä — sillä hän tietää, kuinka usein, käsien kitkeissä rikkaruohoja, sydän kerää kuitenkin kaiken aikaa mitä kauneimpia kukkia.

"Niin, ja toisinaan, kun kannamme Jumalalle uhriksi kaikkein ihanimpia kukkia, Hän näkee niissä vain arvottomia rikkaruohoja. Ja kun mielemme on murheinen, koska meillä on vain rikkaruohoja tarjottavina, niin Hän näkee niissä tuoksuvia kukkia. Mitä käsi tarjonneekin ihmissilmin katsottuna, Jumala näkee siinä aina sydämen arvotusten kukkivan."

Prioritar vaikeni kasvoillaan perin iloinen ilme. Sitten, huomatessaan vanhan maallikkosisaren yhä katselevan kukkavihkoaan tyytymättömänä, hän jatkoi: "Ja sitä paitsi, Antony kulta, kuka ratkaisee, mitä kukkia on nimitettävä 'rikkaruohoiksi'? Luoja itse ei sanonut 'rikkaruohoksi' ainoatakaan kasvia luomakunnassaan, kuinka mitätön se olikin Kun hän ihmisen syntiinlankeemuksen tähden kirosi maan, Hän sanoi: 'Kasvakoon se myöskin ohdakkeita ja orjantappuroita!' No niin; terävimmät okaat on ruusulla; ohdake on Skotlannin kuninkaallinen kukka ja jos meidän vanha valkoinen aasi voisi lausua mielipiteensä, niin epäilemättä se sanoisi sitä Kukkien Kuninkaaksi.

"Ei missään kohdassa Pyhiä kirjoja mainita ainoatakaan kasvia 'rikkaruohoksi'. Ihmisen tehtäväksi on jäänyt julistaa rikkaruohoiksi sellaiset kasvit, joita hän ei tarvitse.

"Katsohan jokaista näistä. Kykenisikö kumpikaan meistä kahdesta, vaikka vuosikausia uurastaisimme, valmistamaan kaikella taidollammekaan mitään niin täydellistä kuin vähäpätöisimmän näistä rikkaruohoista?

"Ei, ne ovat rikkaruohoja, koska kasvavat siellä, missä niitä ei pitäisi olla. Upea tulipunainen unikko on rikkaruoho viljavainiossa. Jos ruusut peittäisivät vehnäpellon, niin me julistaisimme ne rikkaruohoiksi ja kitkisimme ne maasta.

"Ja kenties muutamien meistä on täytynyt kohdella siten elämämme ruusuja, noita suloisia ja tuoksuvia ilmiöitä, jotka peittivät alleen palveluksemme vehnän, ylistyksemme ja rukouksemme uhrin.

"Ja kun kaikki rikkaruohomme on kiskottu maasta ja heitetty sotkuiseen kasaan Hänen jalkainsa juureen, niin ehkäpä ne ovatkin meidän Herramme silmissä seppele valiokukkia. Maan päällä saatu orjantappurakruunu saattaa paratiisissa muuttua kukkakiehkuraksi."

Prioritar laski kukkavihon viereensä penkille.

"Ja nyt, Antony, puhumme sinun herneleikistäsi. Ei ole laisinkaan väärin laskea herneiden avulla, kuinka monta päivittäin käy iltamessussa; vaikka toisaalta myönnänkin, että minun mielestäni olisi helpompaa laskea kädet ristissä yksi, kaksi, kolme, kuin pudottaa herneet kädestä toiseen skapulariosi alla. Mutta kuinka tahansa, menettelytapa, joka voisi olla vain salakuoppa toiselle, saattaa toiselle osoittautua tueksi. Annan sen vuoksi sinulle luvan laskea edelleenkin herneittesi avulla. Myöskin nuo leikit kammiossasi ovat viattomia ja saattavat minut ajattelemaan, kuten joskus ennenkin olen ajatellut, että pallo- ja rengasleikit, joissa silmä ohjaa kättä ja mieli silmää, voisivat olla meille kaikille hyödyksi kesäiltoina.

"Mutta minä en voi sallia sinun ruveta ratkaisemaan Valkoisten sisarten tulevaa elämää. Kuka sinä olet lähettääksesi minut paratiisiin vanhan kyntesi näpähdyksellä tai pitämään oivallisen alipriorittaremme kiirastulessa? Hyi häpeä, Mary Antony!" Mutta kunnianarvoisan äidin äänen sävyä vastaan puhui hänen harmaiden silmiensä hilpeys.

"Siitä asiasta ei siis enempää, Antony kulta; vaikka, totta puhuakseni, sinun tarinasi tuottaa minulle helpotusta, koska se on vastaus kysymyksen, jonka aioin sinulle tehdä. Ei ole kulunut tuntiakaan siitä, kun sain kuulla sisar Antonyn kerskannen, että hän saattoi peukaloa ja etusormea näpähdyttämällä minä iltana tahansa lähettää äiti alipriorittaren kiirastuleen."

"Kuka sellaista on kertonut minusta?" änkytti Mary Antony. "Kuka niin sanoi, kunnianarvoisa äiti?"

"Muuan pikku lintu", mutisi prioritar. "Muuan pikku lintu, rakas Antony; mutta ei sinun sievä punarinta-satakielesi. Sitä paitsi kerskaus tarkoitti äiti alipriorittaren keiton myrkyttämistä. Oletko koskaan pannut vahingollisia aineksia äiti alipriorittaren keittoon?"

Mary Antony liukui polvilleen.

"Ainoastaan papuja, kunnianarvoisa äiti, risiinipapuja; ja kun hän oli ilkeimmällä mielellä, ulostavia yrttejä. Ei mitään muuta, sen vannon! Antony eukko ei tiedä mitään myrkyistä; hän osaa vain valmistaa palsamia — oi-voi! — ja lieventäviä voiteita! Pyhä Neitsyt tietää, että se on valhetta koko juttu."

Prioritar nosti nopeasti kukkavihon ja kätki kasvonsa ratamoihin ja voikukkiin.

"Uskon sinua", hän sanoi äänellä, joka ei tuntunut ylen varmalta. "Nouse maasta. Mutta muista se, että kiellän sinua panemasta äiti alipriorittaren keittoon muuta kuin sellaista, mikä tuottaa lievitystä ja lohdutusta. Lupaa se minulle, Antony."

Eukko kohotti nöyrästi priorittaren kaavun lievettä ja painoi sen huulilleen.

"Minä lupaan, kunnianarvoisa äiti", hän sanoi, "ja minä kadun syntiäni."

"Istuudu vierelleni", käski prioritar. "Minulla oli sanottavana sinulle muutakin… Älä ajattele tylysti äiti alipriorittaresta. Hän on ankara ja erittäin kärkäs huomaamaan virheitä, mutta tämän hän käsittää velvollisuudekseen. Hän on perin hurskas nainen. Hänen intonsa on vain merkkinä hänen hurskaudestaan."

Kohdatessaan priorittaren katseen Mary Antonyn terävät silmät vilkkuivat.

Jälleen turvautui prioritar kukkavihkoon. Hän alkoi jo saada kylläkseen voikukkien tuoksusta.

"Äiti aliprioritar on sairas", hän sanoi. "Hän vilustui eilen illalla päivänlaskun jälkeen puutarhassa. Olen käskenyt hänen pysytellä toistaiseksi vuoteessa. Meidän on hoivattava häntä lempeästi, Antony, ja autettava häntä taasen paranemaan.

"Myöskin sisar Mary Rebecca on sairas, hänellä on luuvaloa ja lievää kuumetta. Hänkin pysyy tänään vuoteen omana. Koeta kohdella häntä ystävällisesti, Antony. Tiedän, että hän vainuaa usein pahaa, vaikkei sellaista ole tarkoitettu, ja kertoo juttuja, jotka ovat enimmäkseen hänen oman mielikuvituksensa keksintöjä. Mutta siinä hän vahingoittaa itseään enemmän kuin toisia.

"Hämmentämällä lätäkön liejua me sumennamme tähden heijastuksen, joka sitä ennen loisti siinä kirkkaana. Mutta me emme sumenna tähteä, joka loistaa korkeudessa.

"Samoin on häijyn mielen panettelevain ajatusten laita. Ne hämmentävät esille oman pimeytensä, mutta eivät saa sumennetuksi tähteä.

"Meidän on kohdeltava kärsivällisesti sisar Mary Rebeccaa."

"Älkää menkö heitä lähelle, kunnianarvoisa äiti", pyysi Antony vanhus. "Minä hoidan heitä kaikella huolella ja kärsivällisyydellä. Sellainen luiden kolotus ja horkka siirtyy helposti ihmisestä toiseen. Rukoilen teitä, älkää käykö heidän lähelleen. Muistakaa — te jouduitte uhriksi — voi-voi! — ja he säästyivät!"

Tällöin prioritar nauroi hilpeästi.

"Mutta minä en joutunut luuvalon ja muun sellaisen uhriksi, Antony kulta. Minut riisti rohkea, häijy mies — sinun hurmepukuinen ritarisi!"

"Voi, kuulkaa!" huudahti vanha maallikkosisar. "Pahoin pelkään, että se on enne. Enkeli Gabriel, kunnianarvoisa äiti, on lähetetty kantamaan teidät maasta taivaaseen. 'Toinen viedään, ja toinen jää jäljelle.' Voi, olisipa hän vain riistänyt mukaansa äiti alipriorittaren!"

Prioritar nauroi uudelleen. "Antony kulta, sinun pikku lintusi otti ensimmäisen herneen, minkä näki. Jos siinä olisi vain ollut murunen tai juustonpalanen, niin se olisi jättänyt valkoisen herneesi rauhaan… Kuulehan, kuinka se livertelee pientä ylistyslauluaan!… Eikö ole ihmeellistä ajatella, että vuosisatoja sitten, kun valkovaippaiset druidit leikkasivat misteliköynnöksiä Britannian tammista, silloin punarinta-satakieli hyppeli ja lauleli heidän vaiheillaan; kun vieläkin varhemmin ihmiset asustivat kesyttöminä ja hurjina onkaloissa ja luolissa ja multamajoissa, kun kirkot ja luostarit olivat tuntemattomia tässä maassa eikä ainoasta oikeasta Jumalasta vielä uneksittukaan, silloin satakielet valitsivat itselleen ystävän ja rakensivat pesiään, kirjorastaat lauloivat 'Tee se nyt — tee se nyt' etsiessään ravintoa poikasilleen, kottaraiset vihelsivät ja pääskyset kiitivät riemuisin siivin. Niin, ja kun Eeva ja Aatami astelivat Eedenissä, outojen eläinten ja koreahöyhenisten lintujen keskellä, niin täällä — näillä saarilla — lauleli punarinta-satakieli, ja kaikki meidän brittiläiset lintumme rakentelivat uutterasti pesiään ja hoivailivat poikasiaan, eläen hilpeätä pikku elämäänsä, kuten Hän, joka ne on luonut, on niille opettanut.

"Ja vastaisina vuosisatoina, kun kaikki voi olla toisin tässä maassa, kun me olemme jo ammoin muuttuneet maaksi, kun rakastettu luostarimme on kenties raunioiksi rappeutunut, niin yhä vielä kohoavat Malvernin kukkulat paikallaan ja hopeinen Severn virtaa laaksoa pitkin; ja täällä, juuri tässä puutarhassa — jos se on yhä pysynyt puutarhana — punarinta-satakieli rakentaa itselleen pesän ja livertelee onnellisena lauluaan.

"Paina mieleesi, rakas Mary Antony: kaikki, minkä ihminen luo, on jo alun pitäen määrätty muuttumaan ja häviämään. Mutta luonto on yhtä Jumalan kanssa ja sen vuoksi muuttumaton. Valtakuntia voi syntyä ja hävitä maailmassa; mahtavia kaupunkeja voi nousta ja sitten luhistua raunioiksi. Kansakunnat voivat kukistaa toisia, kukistuakseen taasen vuorostaan. Ihminen voi surmata ihmisen, saadakseen vuorostaan itsekin surmansa. Mutta kaikesta huolimatta pysyvät vuoret paikallaan, joet virtaavat, metsät huojuvat ja punarinta-satakieli rakentaa pesänsä orapihlajaan ja livertelee lemmenlaulua puolisolleen."

Prioritar nousi ja levitti käsivartensa päivänpaisteiselle puutarhalle, oksalle, jolla punarinta-satakieli lauloi.

"Oi, olla yhtä Jumalan ja Luonnon kanssa!" hän huudahti. "Oi, tuntea Elämän ja Valon ja Lemmen sisimmät salaisuudet! Se on Ikuista Elämää!"

Hän oli unohtanut vanhan maallikkosisaren; niin, tuokioksi hän oli unohtanut luostarin ja pylväskäytävän, peninkulman pituisen pimeän tien, näkymättömien munkkien laulun. Hän asteli jälleen nuoruutensa joustavalla kanervikolla; hän kuuli vuoripuron kohinan, salon huokaukset, päivänpaisteisten metsäaukioiden kahinan elämän siellä vilistessä. Kaikki tämä kuvastui punarinta-satakielen laulusta. Silloin —

Luostarista kajahti kuuluvasti refektorion kello.

Prioritar antoi käsivarsiansa vaipua.

Hän nosti penkiltä rikkaruohokimpun.

"Tule, Antony", hän virkkoi, "käydään katsomaan, onko sisar Mary Augustinen onnistunut tehdä piiraat keveiksi ja herkullisiksi, vaikka ei olekaan saanut hyötyä sinun neuvoistasi."

Vanha Mary Antony seurasi hilpeänä ja ihmeissään priorittaren komeata olentoa. Itsensä ripittänyt sielu ei ole koskaan ennen tuntenut auvoisampaa rauhaa. Hän ei ollut salannut mitään; eikä kunnianarvoisa äiti ollut kuitenkaan määrännyt mitään rangaistusta, oli vain vaatinut lupauksen, jonka Mary Antony oli kiitollisuutensa yltäkylläisyydessä voinut kevein mielin antaa.

Tosin ei äiti alipriorittaren keitto saisi vast'edes sisältää muuta kuin sellaista, mikä tuotti lievennystä ja lohdutusta.

Mutta kun vanha Mary Antony astui refektorioon kunnianarvoisan äidin jäljessä ja näki kaikkien odottavien nunnain nousevan seisomaan, laski hän sormen nenälleen.

"Se 'pikku lintu' saa risiinipapuja", hän virkkoi. "Se 'pikku lintu' saa totta totisesti niitä! Ei sievä punarinta-satakieleni, vaan se toinen!"

Ja ikävä kyllä sai sisar Seraphine sinä iltana ankaran puuskan ja kärsi kovia tuskia.

VII luku

LUOSTARIN MADONNA.

Prioritar polvistui rukoukseen ja mietiskelyyn Neitsyt-äidin kuvan eteen, joka piteli polvillaan Pienokaista.

Kuutamo täytti kammion puhtaalla kirkkaudella.

Mary Antonyn rikkaruohokimppu, joka lupauksen mukaan oli koristamassa Neitsyen alttaria, näytti tuossa hopeahohteessa lilja- ja ruusukiehkuralta.

Prioritar lepäsi kauan polvillaan kädet ristissä ja pää kumarassa, yhtä valkoisena ja liikkumattomana kuin marmorikuva hänen edessään. Mutta lopulta hän kohotti kasvonsa ja puhkesi matalalla äänellä anomaan:

"Jumalan Äiti", hän puhui, "auta tätä särkevää sydän poloista; tyydytä rintani hurja nälkä. Tee minut tyytyväiseksi olemaan yhtä Jumalallisen voiman kanssa ja kykeneväksi luopumaan Luonnosta… Tiedäthän, että minä en tahdo miestä. Kaikkina näinä pitkinä vuosina, siitä pitäen kuin hän petti minulle antamansa lupauksen, en ole kaivannut miestä. Nainen, jonka hän otti omakseen, pitäköön hänet nureksimattani. En kadehdi häneltä noiden käsivarsien syleilyä, joskin kerran tunsin niiden voiman ja hellyyden. Miestä en kaipaa, vaan — oi, suloinen Jumalan Äiti — kaipaan sen miehen pikku lasta! Kadehdin tuolta naiselta äitiyttä, jonka hän on minulta itseltäni riistänyt… Kaipaan pehmeätä, tummaa päätä rintaani vastaan painaakseni… Kaipaan suloisia pienokaisen huulia imemään verestä, elämää itsestäni… Kaipaan pikku jalkoja nojautumaan käsiini… Koko Luonto laulaa elämästä ja voimassa lahjoittaa elämää. Mutta minun käsivarteni ovat tyhjät, ja voimani kantaa vain itseäni edes ja takaisin… Oi, suo minulle armosi kääntääkseni ajatukseni Elämästä uhrautumiseen."

Prioritar nousi, astui lattian poikki ja polvistui pitkälliseen rukoukseen ja mietiskelyyn krusifiksin ääreen.

Kuun valo osui kärsivän Vapahtajan kuolevalle hahmolle, orjantappurakruunulle, levitetyille avuttomille käsivarsille, verta vuotaville jaloille.

Oi, verraton Pelastaja! Oi, suunnaton Uhri! Oi, Jumalan Rakkaus, ihmiskunnalle ilmoitettu!

Prioritar oli kauan polvillaan hartaissa mietteissä. Aika ajoin hän heittäysi maahan painaen otsaansa ristin juurelle.

Viimein hän nousi ja lähti astumaan kohti sisäsuojaa, missä hänen vuoteensa sijaitsi.

Mutta juuri kynnykselle ennätettyään hän kääntyi kiireesti takaisin ja polvistuen Neitsyen ja Lapsen eteen syleili pienokaisen pikku marmorijalkaa, peitti sen suudelmin ja puserti rintaansa sitä vastaan.

Kohottaen sitten epätoivoisen katseen Madonnan hellää muotoa kohti hän huudahti: "Oi, Jumalan Äiti, tee minut kykeneväksi rakastamaan rakkaan ristiinnaulitun Poikasi lävistettyjä jalkoja enemmän kuin rakastan polvillasi lepäävän Jesus-lapsen pikku jalkoja!"

Suuri tyyneys valtasi hänet tämän viimeisen rukouksen jälkeen. Se tuntui äkkiä paljoa tehokkaammalta kuin kaikki pitkät valvonnan hetket. Hän tunsi itsensä varmaksi siitä, että se tulisi kuulluksi.

Hän nousi seisomaan, melkein liian huumautuneena ja väsyneenä kulkeakseen sisäsuojaan.

Erinomaisen hienon tuoksun leyhkä täytti ilman.

Madonnan jalkain juuressa sijaitsi ihmeellinen kiehkura kieloja ja valkoisia ruusuja.

Kalpeana, mutta säteilevänä siirtyi prioritar makuusuojaansa. Vanhan Mary Antonyn rakastava sydän oli ollut täynnä liljoja ja ruusuja. Hänen syynsä ei ollut, että hänen vanhat kätensä olivat täyttyneet rikkaruohoista. Jumalallinen Rakkaus oli kaikkitietävänä saanut aikaan tämän ihmeen.

Ojentautuessaan vuoteelleen prioritar mutisi pehmeästi: "Herra ei katso kuten ihminen katsoo: sillä ihminen katsoo ulkokuoreen, mutta Herra katsoo sydämeen.

"Oi, kerskailemamme ruusut ja liljat näyttävät Hänen silmissään pelkästään arvottomilta rikkaruohoilta.

"Herra katsoo sydämeen."

* * * * *

Priorittaren herätessä täytti auringonvalo hänen kammionsa.

Hän kiiruhti molempien suojien väliseen holvioveen ja katseli.

Voikukat näyttivät aamuvalaistuksessa entistä helakamman keltaisilta. Piharatamo oli lakastunut.

Prioritar tunsi pettymystä. Hän oli aikonut lähettää varhain noutamaan vanhaa Mary Antonya. Hän oli kuvitellut mielessään tämän hämmästyksensekaista riemua. Mutta nythän kukkavihko oli aivan entisellään.

Aamuvalo on aina ankara arvostelija. Kaikki pyrkii siinä näyttämään samalta kuin ennenkin.

Mutta kammion ilmassa heijaili vielä ruusujen ja liljain tuoksua.

Pyhä Neitsyt hymyili Pienokaiselleen.

Ja priorittaren sydämessä vallitsi rauha. Hänen pitkällinen valvontansa, rukouksen hetket olivat vahvistaneet hänet tuntemaan itsensä tyynen varmaksi tulevasta voitosta.

Lujana tässä varmuudessaan hän kumartui ja suuteli hellästi pyhän Pienokaisen pikku jalkoja.

Sitten hän helisti tapansa mukaan kelloa, joka kutsui tuota pikku yhdyskuntaa nousemaan ja aloittamaan uuden päivän.

VIII luku

MYRSKYN SIIVILLÄ.

Saman päivän iltapuolella odotteli Mary Antony pylväskäytävässä Valkoisia sisaria palaaviksi vespermessusta. Ainoastaan kaksikymmentä oli lähtenyt siihen; ja peläten tuon tavallisuudesta poikkeavan lukumäärän erehdyttävän häntä kulutti vanha maallikkosisar odotusaikaansa laskemalla kahtakymmentä hernettänsä yhä uudelleen, siirrellen niitä toisesta kädestä toiseen.

Äiti aliprioritar ei kyennyt vielä nousemaan vuoteestaan. Sisar Mary Augustine oli jäänyt häntä hoitamaan.

Sisar Teresan tuskat olivat lieventyneet, mutta hän oli vielä kuumeessa ja omituisen heikkona. Kunnianarvoisa äiti kielsi häntä nousemasta.

Vähäistä ennenkuin kello soi kutsuen nunnia järjestymään kulkueeksi pylväskäytävään, oli sisar Seraphine selittänyt, ettei kyennyt kävelemään, ja pyytänyt lupaa jäädä kotiin. Prioritar huomasi epäilevänsä sisar Seraphinen äkillistä pahoinvointia; tämä näytti kyllä punehtuneelta ja kiihtyneeltä, mutta muuten ei hänessä ilmennyt mitään tavallisia taudin oireita.

Koska kunnianarvoisaa äitiä ei kuitenkaan haluttanut saada mahdollisesti kolmaskin potilas vastattavakseen, antoi hän sisar Seraphinelle luvan jäädä, mutta katsoi myöskin parhaaksi pysyä itse kotona jättäen kulkueen johdon sisar Mary Rebeccalle, joka oli toipunut taudistaan.

Niin kunnianarvoisan äidin onnistui pidättää sisar Seraphine seurassaan toisten nunnain ollessa poissa antamalla hänelle sakramentarioiden käännöksiä jäljennettäviksi pergamenttikaistaleille melkein siihen hetkeen saakka, kuin Valkoisten sisarten oli määrä palata iltamessusta, jolloin hän lähetti sisaren kammioonsa rukoilemaan ja mietiskelemään.

Yksin jäätyään prioritar tarkasteli jäljennöksiä, jotka olivat kyllä kutakuinkin luettavia, mutta erosivat surkeasti hänen omasta kauniista työstään. Hän huoahti, laski ne syrjään ja nousi astelemaan huoneessaan, pohtien, miten sopivimmin kohtelisi tuota sievää, mutta oikullista nunnaa.

Kaksi selvää syytä sai priorittaren epäilemään sisar Seraphinea: ensiksikin se seikka, että hän oli kutsunut "Wilfrediä" avukseen ja tunnustanut odottaneensa, että tämä tulisi ja ryöstäisi hänet, ennenkuin hän ennätti tehdä lopullisen valansa; toiseksi se, että hän oli koettanut levitellä pahoja huhuja vanhasta maallikkosisaresta Mary Antonysta. Prioritar mietiskeli, mihin keinoihin oli ryhdyttävä, jotta sisar Seraphine saatettaisiin parantamaan mielensä.

Astellessaan edes ja takaisin, kaivaten tietämättään sitä jokapäiväistä ruumiinliikuntoa, minkä matka tuomiokirkkoon tarjosi, huomasi prioritar äkkiä kammionsa pimenevän. Ikkunan ääreen käyden hän näki taivaan tummentuneen ukkospilvistä, Niin nopeasti nousi rajuilma, että kirkkaan kesäisen luonnon ylle näytti äkkiä siirtyneen tumma purppuraverho.

Linnut kirkuivat ja syöksyivät ohitse kiireisin siivin; sitten ne pesäänsä päästyään vaikenivat. Koko luonto tuntui pidättävän henkeään, vartoen ensimmäistä leimahdusta ja ensimmäistä ukkosen jyrähdystä.

Seisoen yhä ikkunan ääressä prioritar mietti, olivatko nunnat jo ennättäneet palata ja siirtyä kammioidensa suojaan. Maanalaisessa käytävässä he eivät huomaisikaan sitä; mutta heitä ei miellyttänyt kulkea pylväskäytävää pitkin myrskyn raivotessa.

Prioritar kummasteli, ettei ollut kuullut kellon ilmoittavan heidät palanneiksi ja julistavan rukouksen ja äänettömyyden hetken koittaneen. Ja miksi ei Mary Antony ollut tuonut avainta ja käynyt tekemässä tavallista ilmoitustaan?

Aikoen ottaa tästä selkoa hän kääntyi ikkunasta juuri kuin tulinen käärme piirsi taivaalle huikaisevan viirun. Seurasi jyrähdys; ja samassa tuokiossa lennähti kammion ovi auki ja vanha Mary Antony kompasteli hengästyneenä sisään unohtaen koputtaa, jääden polvistumatta, odottamatta kehotusta ryhtyä puhumaan, molemmat kädet ojennettuina, toinen tiukkaan puristettuna, toinen isoa avainta pidellen. "Voi, kunnianarvoisa äiti!" hän puhui läähättäen. Sitten tuon rakastetun hahmon ankara tyytymättömyys sai hänet vaikenemaan. Hän vaipui polvilleen, tuhkankarvaisena ja vavisten.

Prioritar halveksi peräti persoonallista pelkoa; ja ellei Mary Antony ollut yhdeksänkymmenen vuoden kokemusten jälkeen karaistunut paremmin salaman ja ukkosen synnyttämää kauhua vastaan, ei prioritarta haluttanut kohdella häntä erikoisen kärsivällisesti. Hän puhui jyrkällä äänellä.

"Mitä ajatteletkaan, Mary Antony? Mistä tämä sopimaton kiire? Miksi hyökkäät tällä tapaa minun kammiooni — ollenkaan koputtamatta, vähääkään vartomatta, kunnes käsken käymään sisään? Onko myrskyn haltia kintereilläsi? Häpeä toki!"

Vastaukseksi Mary Antony kykeni vain avaamaan nyrkkiin puristuneen kouransa, jolloin kaksikymmentä hernettä putosi rapisten permannolle kiitäen kilvan kunnianarvoisan äidin kammiota pitkin.

Prioritar rypisti otsaansa kyllästyen äkkiä noihin herneleikkeihin.

"Ovatko sisaret palanneet?" hän tiedusti.

Mary Antony ryömi likemmäksi, pudotti kädestään avaimen ja tarttui molemmin käsin priorittaren kaapuun, ei kohottaakseen sen lievettä huulilleen, vaan takertuakseen siihen ikäänkuin suojaa, etsien.

Avaimen helähtäessä lattiaan repäisi polveileva tulisäilä taivaan halki.

Kun sitä seuraava jyrinä häipyi kiiriskellen kaikuna etäisistä kukkuloista, kohotti vanha maallikkosisar kasvonsa.

Hänen huulensa liikkuivat, ikenet kalisivat vastatusten; silmissä pälyvä pelko anoi apua.

Tällöin priorittarelle alkoi selvitä, että tässä oli vaikuttamassa muutakin kuin rajuilman synnyttämä pelko.

Kumartuen hän laski kätensä lujasti, mutta voimassaankin lempeinä noille tutiseville olkapäille.

"Mikä sinun on, Antony kulta?" hän kysyi.

"Kaksikymmentä Valkoista sisarta lähti messuun", kuiskasi vanha maallikkosisar. "Minä laskin heidät. Kaksikymmentä Valkoista sisarta lähti; mutta —"

"No niin?"

"Niitä on palannut yksikolmatta", puhui Mary Antony pelosta kalisten ja kätki kasvonsa kunnianarvoisan äidin kaapuun.

Kaksi salamaa ennätti leimahtaa jyrinän säestäminä, ennenkuin prioritar liikahti tai virkkoi mitään. Sitten hän nosti maasta Mary Antonyn, sijoitti tämän tuolille, irroitti kaapunsa tutisevista käsistä, astui käytävään ja soitti itse kelloa äänettömyyteen ja rukoukseen kutsuen.

Palattuaan kammioonsa hän sulki oven, kaatoi pikariin vahvistavaa lääkettä ja kohotti sen Mary Antonyn vapiseville huulille. Sitten hän istuutui vastapäätä ja katseli tyynin silmin maallikkosisarta.

"Mitä tämä juttu merkitsee?" virkkoi prioritar.

"Kunnianarvoisa äiti, kaksikymmentä hurskasta sisarta lähti —"

"Tiedän sen. Ja kaksikymmentä palasi."

"Niin", sanoi eukko lujemmin, saaden ärtymyksestä takaisin puhekykynsä; "kaksikymmentä palasi; ja kaksikymmentä hernettä minä pudotin toisesta kädestäni toiseen. Sitten — kun ei ollut enää jäljellä ainoatakaan hernettä — liukui ohitseni vielä yksi Valkoinen sisar; ja hänen kerallaan tuli jäätävä tuulenpuuska ja rajusään synkeys.

"Minä pakenin portaita myöten alas, lukitsin oven ja otin avaimen pois. Kuinka pääsin jälleen portaita ylös, sitä en tiedä. Kun ennätin pylväskäytävän tasolle, näin kahdennenkymmenennen yhdennen Valkoisen sisaren, jonka varalta — Pyhä Pietari sen tietää — minulla ei ollut mitään hernettä, kulkevan pylväskäytävästä kammiokäytävään. Kun minä kiiruhdin eteenpäin haluten nähdä, minne hän meni, niin meidän välillemme syöksyi huikaiseva leimahdus, aivan kiemurtelevan käärmeen kaltainen Kun sitten kykenin taasen näkemään, niin hän oli jo kadonnut. Minä pakenin kunnianarvoisan äidin luokse ja syöksyin sisään ukkosen jyrinässä."

"Näitkö hänen kasvonsa, Mary Antony?"

"En, kunnianarvoisa äiti. Viime aikoina kulkevat hurskaat sisaret enimmäkseen kasvot hunnun peittäminä."

"Tiedän sen. Kuulehan nyt, Antony kulta. Sinä olet pudottanut samalla haavaa kaksi hernettä, vaikka laskit vain yhden."

"En suinkaan, kunnianarvoisa äiti. Pudotin kaksikymmentä hernettä yhden kerrallaan; laskin myöskin kaksikymmentä Valkoista sisarta. Ja kun olin laskenut kahteenkymmeneen, niin tuli vielä yksi."

"Mutta kuinka se voisi olla mahdollista?" vastusti prioritar. "Jos kaksikymmentä lähti, niin ainoastaan kaksikymmentä voi palata. Kuka se yhdeskolmatta olisi?"

Silloin vanha Mary Antony kurkottui eteenpäin tehden ristinmerkin.

"Sisar Agatha", hän kuiskasi väristen. "Sisar Agatha raukka on palannut joukkoomme."

Mutta juuri tällöin juolahti priorittaren mieleen muuan nimi, vastaten hänen omaan kysymykseensä ja saattaen hänet ymmälleen ja perin vihaiseksi. "Wilfred! Wilfred, tuletko pelastamaan minut?" oli pikku Seraphine houkko sanonut. Oliko moinen pyhyyden loukkaus mahdollinen? Olisiko kukaan ulkomaailmasta rohjennut tunkeutua heidän pyhäkköönsä?

Mutta Antony eukon tarina tuntui vakuuttavalta. Hänen hurja pelkonsa tuli täten selitetyksi.

Että vainajat palaavat ja harhailevat ihmisten ilmoilla etsien rakastamiaan paikkoja, joista heidän on täytynyt luopua, tuntuu aina kammottavalta kehittymättömästä mielestä, joka ei tiedä, että vainajissa on enemmän eloa kuin elävissä ja ettei ole muuta kuolemaa kuin synnin kuolema.

Mutta kunnianarvoisasta äidistä, joka vartioi laumaansa synniltä tai häpeältä, tuntui näkymättömästä maailmasta tullut vieras vähemmän kammottavalta kuin mahdollinen tungettelija näkyväisestä maailmasta.

Kelloa soittaessaan hän oli nopealla silmäyksellä todennut käytävän olevan tyhjän.

Mikä kammioista suojasi nyt kahta, vaikka siinä pitäisi olla vain yksi?

* * * * *

Prioritar astui kammion halki eteläisen ikkunan lähellä sijaitsevan syvennyksen luo, painoi jousta ja veti syrjään osan tammilaudoitusta. Työntäen kätensä seinässä olevaan salaiseen kätköön hän veti esiin kauniin tikarin, jossa oli kahva leikattua norsunluuta, metallinen peukalonsuojus, terä vinosti hiottua terästä, joka suippeni neulankärjeksi. Hän tunnusteli kärkeä ja pujotti sitten aseen vyöhönsä skapularion alle. Sulkiessaan seinälaudoituksen ja kääntyessään takaisin kammioonsa hänellä oli silmissään päättäväinen välke. Koko hänen käytöksensä ilmaisi niin uljasta pelottomuutta, niin ylevää varmuutta, että häntä katsellen Mary Antony tunsi oman pelkonsa haipuvan.

"Kuulehan nyt, Antony kulta", puhui prioritar, kahlehtien vanhuksen katseellaan. "Minun on päästävä selvyyteen siitä, että tämä kahdeskymmenes yhdes Valkoinen sisar on vain sinun herneittesi kepposia. Jos hän on jossakin täällä luostarissa, niin aion ehdottomasti päästä puheisiin hänen kanssaan.

"Lähde sinä sillä välin keittiöösi ja antaudu valmistamaan ilta-ateriaa. Mutta älä soita refektorion kelloa, ennenkuin minä käsken. Ei, tahdon itse soittaa sitä tänä iltana. Kenties minulla on syytä pidättää nunnat hiukan kauemmin hartaudenharjoituksessa.

"Jos sattuisin soittamaan hälyytyskelloa, niin anna kaikkien apulaistesi rientää tänne; mutta mene itse äiti alapriorittaren kammioon ja koeta pysyttää: hänet vuoteessa. Jos käy välttämättömäksi, niin; sano minun käskyni olevan, ettei hän nouse… Hyvä Jumala! Mikä jyrähdys! Pyhä Neitsyt varjelkoon meitä! Salama tuntuu pyrkivän iskemään maahan. Minä käyn jokaisessa kammiossa katsomassa, ettei kukaan ole liiaksi säikähtynyt.

"No niin, riennä nyt, Antony; eikä sinun huuliesi pidä virkkaa yhdellekään nunnalle sanaakaan pelostasi; älä mainitse kahdettakymmenettä yhdettä Valkoista sisarta taikka" — prioritar teki ristinmerkin — "sisar Agathaa, jolle Herra suokoon ikuisen levon."

Mary Antony polvistui suutelemaan priorittaren kaavun lievettä. Sitten hän nousi ja sanoi — harvinaisen juhlallisesti ja hillitysti: "Herra suojelkoon teitä, kunnianarvoisa äiti, vihamiehistä, näkyvistä ja näkymättömistä." Ja uuden sokaisevan salamanvälähdyksen saattamana hän poistui kammiosta.

IX luku

PRIORITAR SULKEE OVEN.

Prioritar odotti, kunnes vanhan maallikkosisaren laahustavat askelet häipyivät kuuluvista.

Sitten hän astui pitkään kivikäytävään jättäen oman kammionsa oven sepposen selälleen.

Jokaisessa kammiossa prioritar pistäysi.

Jokaisessa hän tapasi nunnan polvillaan hartauteen vaipuneena. Ei yhdessäkään kammiossa ollut kahta valkoista olentoa. Niin yksinkertaisesti olivat nuo kammiot sisustetut, ettei niissä voinut olla mitään piilopaikkaa. Yksi silmäys ovelta riitti.

Sisar Seraphinen kammion ulkopuolella prioritar seisahtui, sillä hän kuuli sisältä puhetta; sitten hän astui nopeasti sisään. Mutta sisar Seraphine oli yksinään ja luki kuuluvasti, halukkaana kuulemaan omaa ääntään.

Prioritar astui nyt kohti raskasta holviovea, joka johti holvikäytävään. Se avautui sisäänpäin ja oli jäänyt sepposen selälleen Mary Antonyn jälkeen. Kesäisin se yleensä pidettiinkin avoinna kautta Vuorokauden viileyden vuoksi.

Kulkiessaan pitkin hämärästi valaistua käytävää prioritar saattoi avoimesta ovesta nähdä sateen ryöppyävän holvikäytävän halki. Myrskypilvet olivat lopultakin purkautuneet ja valoivat alas vesivirtoja.

Prioritar seisoi oviaukon suojassa katsellen ulos holvikäytävään. Siitä hän näki kaikkialle muuanne paitsi maanalaisen tien ovelle ja sinne johtavaan portaikkoon. Häntä olisi haluttanut käydä tarkastamassa näitä, mutta tuskinpa sentään kannatti lähteä ulos sateeseen, joka nyt pyyhälsi sisään holvikäytävän kaarista. Jos tuossa portaikossa väijyikin jokin mahdollinen vaara, niin olihan luostari täysin turvassa, jos hän sulki tämän sisäkäytävän ja holvikäytävän välisen oven ja salpasi sen lukkoon.

Astuen takaisin sisäkäytävään hän tarttui raskaaseen oveen ja työnsi sen kiinni, havaiten tällöin, että se oli aivan liian raskas Mary Antony vanhuksen heikoille käsivarsille, ja päättäen vast'edes jättää sen sulkemisen jonkun nuoren maallikkosisaren tehtäväksi, jolloin Mary Antony saisi vastata vain siitä, että avain tuli kierretyksi lukkoon.

Tämän aikoi prioritar nyt itse tehdä, kun jokin pakotti hänet kohdistamaan silmänsä siihen nurkkaan, mikä oven sulkeutuessa oli joutunut näkyviin.

Siinä nurkassa seisoi liikkumatta, kasvot hunnun peittäminä, muuan kookas olento, jolla oli yllään Worcesterin Valkoisten sisarten nunnakunnan puku.

Kenties vaitiolotottumus ei ole koskaan arvokkaampi kuin äkillisen säikähdyksen ja kauhun hetkinä.

Yksi ainoa huudahdus priorittaren suusta olisi silmänräpäyksessä saanut, joukon ovia avautumaan ja parikymmentä pelästynyttä nunnaa kiirehtimään paikalle.

Mutta prioritar ei kirkaissut, hän seisoi vaiti ja aivan liikkumatta; mutta jokainen suoni hänen ruumiissaan herkesi sykkimästä hetkellisen hillittömän, kylmän kammon kestäessä. Sitten hänen sydämensä ryhtyi rajusti sykähtäen jälleen toimimaan, jyskyttäen niin äänekkäästi, että hän voi kuulla sen hiljaisuudessa. Kuitenkin hän hillitsi jokaista vaistoa, mikä vaati ääntämään tai liikahtamaan.

Pian hänen suonensa rauhoittuivat; hänen sydämensä, sykkien tasaisesti, muuttui jälleen taidolla hallituksi ratsuksi, jolla hänen ylväs rohkeutensa saattoi kiitää voittoon.

Ja kaiken tämän kestäessä hänen silmänsä eivät siirtyneet, hetkeksikään tuosta valkoisesta olennosta: tämä tunsi joutuneensa ilmi ja tarkastelun alaiseksi.

Priorittaren käsi piteli yhä avainta.

Hän väänsi sitä ja veti sen sitten pois lukosta.

Korvia huumaava ukkosen jyrähdys vapisutti seiniä. Tuulenpuuska ja ryöpsähdys sadetta iski oveen.

Kun ukkosen viimeinen kaiku oli häipynyt tiehensä, puhkesi prioritar puhumaan; ja tuo keskellä myrskyä kaikuva tyyni ääni kuulosti ainoan kuuntelijansa korvissa kuin mahtiääni Galilean merellä, kun se käski myrskyä taukoamaan ja hurjia aaltoja rauhoittumaan.

"Kuka olet ja mitä toimitat täällä?"

Olento ei vastannut.

"Oletko aavevieras, joka on palannut meidän keskuuteemme näkymättömästä maailmasta?"

Olento ei liikahtanutkaan.

"Oletko sitten lihaa ja verta ja kuolevainen kuten mekin?"

Verkalleen taivutti olento päätään.

"Nyt vannotan sinua Pyhän Neitsyemme nimessä ilmoittamaan minulle totuuden. Oletko todellakin hurskas nunna, meidän pyhän järjestömme jäsen? Vastaa minulle, oletko vai etkö?"

Olento pudisti päätään.

Prioritar astui askelen eteenpäin, siirti avaimen vasempaan käteensä ja pujottaen oikean käden skapularionsa alle tarttui lujalla otteella vyössä olevaan tikariin.

"Silloin, sinä joka ilvehdit meidän pyhässä asussamme", virkkoi prioritar, "sinun on vastattava minulle kaksinkertaisesta rikoksesta: siitä että käytän tuota pukua ja siitä että saavut tänne kenenkään kutsumatta. Varo itseäsi, elämäsi ei ole koskaan riippunut hauraammassa langassa kuin nyt. Pelastusta voit toivoa vain ehdolla, että menettelet nyt minun määräykseni mukaan. Kulje edelläni tätä käytävää pitkin, kunnes saavut oikealla kädellä sijaitsevan kammion luo, jonka ovi on avoinna. Astu sisään ja asetu seinää vastaan sille puolen, joka on ovesta kauimpana. Siellä tahdon puhella kanssasi."

Naisen laahustavin askelin ja vanhuksen kumaraisin hartioin liikkui olento vitkalleen eteenpäin, astui valkoisen kaapunsa liepeelle, kompastui, mutta saavutti taas tasapainonsa.

Prioritar nauroi tämän nähdessään — lyhyen pilkallisen naurahduksen, josta kuvastui enemmän suuttumusta kuin hilpeyttä.

Äkillisellä liikkeellä olento suoristihe, seisoi täydessä pituudessaan ja astui eteenpäin. Prioritar huomasi hartiain leveyden, vartalon ko'on, joka oli hänen omaansa suurempi, vaikka hän olikin tavallista pitempi, pitkät askeleet maahan asti ulottuvan kaavun alla, ja hän rypisti tasaisia kulmakarvojaan, sillä nyt hän tiesi varsin hyvin, kenen kanssa hän oli tekemisissä. Kohtalo oli jouduttanut hänet hirvittävään vaaraan. Ypöyksinään hänen oli kohdattava ovela vihollinen. Hän ei pyytänyt mitään apua toisilta, mutta hän ei myöskään ryhtynyt tarpeettomasti uhmailemaan.

Kulkiessaan Mary Seraphinen kammion ohitse hän telkesi tämän neidon sisään käyttämällä tiirikka-avaintaan.

X luku

KUTSUMATON VIERAS.

Kammioonsa astuessaan prioritar näki heti, että hänen määräyksiään oli toteltu.

Hilkkaniekka olento seisoi kammion toisessa päässä nojaten leveitä hartioitaan seinää vastaan. Käsivarret olivat ristissä kaavun alla; prioritar saattoi nähdä, että myöskin jalat olivat ristissä. Puku oli tosin Valkoisten sisarten, mutta se verhosi niin ilmeisesti miesolentoa — — isoa miestä, joka oli joutunut umpikujaan ja näytti aikovan uhmata — että oudosta tilanteesta, suuttumuksesta ja pelosta huolimatta tuon pyhän asun ja sen salaisen kantajan välinen ristiriitaisuus pakotti priorittaren hymyilemään vastoin tahtoaan.

Sulkien oven hän veti esiin tummasta espanjan puusta veistetyn tuolin, lordi piispan antaman lahjan, joka tulkitsi sopivasti hänen ylhäisen virkansa arvokkuutta.

Tuoliin istuutuen hän laski vasemman kätensä kevyesti tuolin kädennojaksi veistetyn jalopeuran harjalle; mutta oikea käsi piteli yhä näkymättä norsunluu kahvaa, ja ojentuen hiukan eteenpäin, jalat lujasti maahan juuttuneina, hän oli valmis hypähtämään tuossa tuokiossa pystyyn.

"Tiedän Teidät mieheksi", hän virkkoi.

Ukkonen jyrisi kaukana.

Sade roiskui yhä ikkunaan, mutta rajuilma oli tyhjentänyt voimansa; taivas alkoi seljetä. Kalpea valojuova auringonpaistetta purkautui hajaantuvien pilvien lomasta ja tunkeutuen sisään ikkunasta kimmelsi jalokiviristissä priorittaren rinnalla ja sytytti omituisen säteilyn hänen kirkkaiden silmiensä tutkivaan valoon.

"Tiedän Teidät mieheksi", virkkoi hän toistamiseen. Te seisotte siinä paljastettuna; ja varmaankin te seisotte siinä myöskin häpeissänne. Juonia kutomalla, omaksumalla meidän asumme teidän on onnistunut tunkeutua kenenkään haluamatta tähän pyhään luostariin, missä elää vähäinen joukko naisia, jotka ovat eronneet maailmasta ikiajoiksi, jotka ovat luopuneet paljosta pyhittääkseen elämänsä alituiseen hartauteen ja palvontaan, saavuttaen siten välitysvallan, joka tuottaa siunausta niille, jotka vielä jatkavat elämän taistelua ulkona maailmassa.

"Mutta sitä varten on täytynyt katkaista monta hellää sidettä. Ulkona maailmassa on rakkaita isiä ja veljiä, joita nunnat mielellään tapaisivat uudelleen; mutta se käy päinsä vain ani harvoin vierassuojassa portin luona, ja silloinkin on ristikko välillä. Ottamatta lukuun piispaa tai pappia ei yhdenkään miehen jalka saa astua meidän luostariimme, ei yhdenkään miehen äänen ole sallittu kaikua näissä kammioissa.

"Mutta — petosta ja salajuonta käyttäen — te olette nyt tunkeutunut tänne. Tuskinpa minun pitäisi sallia teidän poistua täältä hengissä kerskaamaan teostanne."

Prioritar vaikeni.

Olento seisoi käsivarret ristissä, liikahtamatta, nojautuen seinään. Tässä liikkumattomassa äänettömyydessä oli jotain, mikä ei priorittaren mielestä soveltunut hänen käsitykseensä Mary Seraphinen "Wilfred serkusta".

Tuollaista miestä ei käynyt uhkauksin pelottaminen. Priorittaren uhkaus singahti takaisin ikäänkuin hän olisi lennättänyt sen kiviseinää kohti. Hän yritti toista keinoa.

"Minä tunnen teidät, Sir Wilfred", hän sanoi. "Ja tiedän, mistä syystä olette täällä. Te olette tullut houkuttelemaan tai ehkäpä, jos mahdollista, väkipakolla viemään mukananne erään meidän joukostamme, joka on vasta äskettäin tehnyt lopullisen valansa. Oli aika — eikä se ole kovinkaan kaukainen — kun te olisitte voinut tehdä tyhjäksi hänen halunsa etsiä ja löytää parhainta ja korkeinta. Mutta nyt olette tullut liian myöhään. Ei yksikään Taivaan Morsian palaa korkeasta asemastaan. Hän on tehnyt valintansa. Hän alistuu kohtaloonsa; ja niin, herra ritari, on teidänkin tehtävä."

Sade oli lakannut. Myrsky oli tauonnut. Päivänvalo virtasi tulvana kammioon.

Vielä kerran ryhtyi prioritar puhumaan, ja hänen äänensä oli lempeä.

"Tiedän, että tämä on teille surkea pettymys. Te antauduitte suureen vaaraan, te panitte paljon alttiiksi. Kuinka kauan olette suunnitellut tätä tunkeutumista, sitä en tiedä. Teidän huonon aikeenne on tehnyt tyhjäksi uskollisuudellaan muuan vanha vaimo, iäkäs maallikkosisaremme Mary Antony joka ei jätä koskaan laskematta Valkoisia sisaria heidän lähtiessään ja palatessaan ja joka kävi heti ilmoittamassa minulle, että palanneita oli yksi enemmän kuin lähteneitä.

"Ettekö huomaa tässä Jumalan kättä? Ettekö tahdo katuvana kumartua Hänen eteensä tunnustaen synniksi sen, mitä aiotte tehdä?"

Huntuun verhottu pää kohosi korkeammalle, ikäänkuin ylväin elein ilmaisten epäyksensä. Samassa tuokiossa liukui hilkka hiukan syrjään, ja laiha ja ruskea miehen käsi kohosi pitelemään sitä.

Prioritar katsoi pitkään tuota laihaa, ruskeata kättä.

Sitten hän nousi verkalleen seisomaan.

"Näyttäkää minulle — kasvonne", hän virkkoi; ja jokainen sana tuli jännittyneestä, ikäänkuin paljas kalpa olisi tunkeutunut värisevään lihaan ja vetäytynyt jälleen ulos.

Tämän kuullessaan ojensihe olento suoraksi, astui askeleen eteenpäin, heitti taaksepäin hilkan, repäisi auki kaavun ja skapularion vapauttaen käsivartensa avaroista hihoista.

Ja hilkan pudotessa alas prioritar näki edessään kasvot, joita hän ei ollut odottanut näkevänsä jälleen elämässä — sen miehen kasvot, joka muinen oli ollut hänen lemmittynsä.

XI luku

MENNEITÄ AIKOJA.

"Hugh!" huudahti prioritar.

Ja jälleen äärimmäisen ymmällään: "Hugh?"

Ja vielä kolmannenkin kerran matalalla kauhun kuiskauksella, jolloin hän sipaisi vasemmalla kädellä silmiään, ikäänkuin karkoittaakseen ulkoisesta näöstään jonkin sisäisen mielen synnyttämän painajaisen: "Hugh!"

Äänetön ritari ei vastannut vieläkään; mutta hän heitti syrjään haittaavan kaavun, astui vapaaksi siitä ja lähestyi molemmat käsivarret ojolla.

"Takaisin!" huudahti prioritar. Mutta käsi oli jo siirtynyt tikarin kahvasta. "Älä käy lähemmäksi", hän käski.

Sitten hän vaipui tuoliinsa levittäen vapisevat kätensä jalopeurain veistetyille harjoille.

Yhä vaieten ritari laski käsivartensa ristiin rinnalle.

Näin he tuijottivat toinen toiseensa jonkin ajan — nuo kaksi, jotka olivat kahdeksan vuotta sitten lausuneet toisilleen jäähyväiset huulet huulia vastaan painuneina ja käsivarret voimakkaaseen syleilyyn jännittyneinä, lemmen puhtaan intohimon kuohuttamina, kuvana sydänten liitosta, jonka uhkaava ulkonainen ero teki vain kiinteämmäksi.

Ritari katseli edessään olevan jalon naisen huulia; ja hänen katsellessaan nuo lujat huulet värähtivät, vapisivat, avautuivat —

Sitten — vuodet vierivät taaksepäin —

* * * * *

Kuutamo valaisi muurinsakaroita. Ratsut pureskelivat kuolaimiaan alhaalla linnanpihassa. He olivat kiivenneet ylimpään torniin voidakseen erota toisistaan niin lähellä tähtiä kuin suinkin ja jotta neito saattaisi toisilta rauhassa nähdä ritarinsa ratsastavan tiehensä.

Kuinka säteilevältä hän näyttikään heleän vihreässä samettivaipassaan, rinnalla ja vyössä jalokiviä, kärpännahkavaippa olkapäillä riippuen. Mutta kaikkia jalokiviäkin kirkkaampina säteilivät lemmen ja kyynelten täyttämät silmät; ja pehmeätä samettia pehmeämpänä oli tukka, joka peitti hänet kultaisena harsona. Ritarin kietoessa käsivartensa neidon ympärille se valui hänen käsilleen.

Vaieten hän seisoi katsellen syvälle neidon silmiin.

Alhaalla he kuulivat Martin Goodfellow'n kutsuvan asemiehiä.

Vapautettuaan huulensa neito puhkesi puhumaan.

"Sinä palaat minun luokseni, Hugh", hän virkkoi. "Saraseenit eivät surmaa sinua, eivät haavoita sinua, eivät koskekaan sinuun. Minun lempeni on aina oleva sinun ympärilläsi hopeakilpenä."

Hän kietoi ritarin ympärille voimakkaat nuoret käsivartensa, jotka olivat pitkät ja notkeat, vastaten kiinteällä syleilyllä tämän syleilyyn.

Ritari täytti kätensä hänen pehmeillä suortuvillaan, puristaessaan häntä lähemmäksi itseään.

"Tahtoisin jättää sinut tänne vaimonani, ei neidoksi. Kunpa olisin saanut ensinnä naida sinut, niin keveämmällä mielellä lähtisin nyt."

"Vaimona tai neitona", vastasi tyttö kohottaen kasvonsa, "joka tapauksessa kuulun kokonaan sinulle. Lähde kevein sydämin, oma rakas mieheni, sillä siinä ei ole mitään erotusta. Neitona tai vaimona kuulun sinulle, en kenellekään toiselle, ja kuulun ikuisesti."

"Jääkööt nämä viime sanoiksi, jotka kuulen sinun lausuvan", mutisi ritari tavoitellen huulillaan hänen suutaan.

Sitten vähäistä myöhemmin, seisoessaan ritaria ylempänä tornin rappusilla, hän kumartui ja puserti kätensä hänen päänsä ympäri työntäen sormensa hänen tiheään tukkaansa.

"Neitona tai vaimona", hän virkkoi, ja hänen äänensä oli nyt vakava, syvä ja hellä; "lienen neito tai vaimo, niin Jumala tietää, että kuulun yksin sinulle." Sitten hän puristi ritarin kasvoja rintaansa vastaan. "Yksin sinulle, en kenellekään toiselle, kuulun ikuisesti", hän virkkoi; ja ritari tunsi syvän nyyhkytyksen paisuttavan hänen rintaansa.

Kiireesti kääntyen ritari riensi sitten kiertoportaita alas, saapui linnanpihaan, nousi satulaan ja ratsasti Norellen linnan portista ulos havumetsään; ja niin edelleen etelään seuraamaan kuningastaan, joka oli jo lähtenyt suurelle ristiretkelle.

Ja ratsastaessaan, milloin kuutamossa, milloin varjossa, hän näki aina nuo suloiset huulet, jotka värisivät, tunsi aina tuon nyyhkytyksen pehmeän paisunnan ja kuuli matalan äänen niin hellänä sanovan: "Kuulun yksin sinulle, en kenellekään toiselle, kuulun ikuisesti."

* * * * *

Ja nyt —

Prioritar istui valtatuolissaan.

Joka hetki hänen kasvonsa kävivät tyynemmiksi ja ankarammiksi.

Ritari antoi katseensa levätä sormilla, jotka muinoin pujottausivat niin hellinä hänen hiuksiinsa.

Prioritar kätki ne skapularionsa alle, ikäänkuin hänen katseensa polttaisi niitä.

Hän loi katseensa rintaan, jota vastaan hänen päätänsä oli painettu.

Jalokiviristi kimmelsi sillä kohtaa, missä hänen kasvonsa olivat levänneet kätkettyinä.

Sitten ritari kohotti katseensa jälleen tuohon ankaraan, kylmään muotoon. Mutta hän vaikeni yhä edelleen.

Lopulta prioritar puhkesi puhumaan.

"Sinäkö siis oletkin täällä", hän virkkoi.

"Niin", sanoi ritari, "minä."

Suuttuneena omaan sydän parkaansa, se kun alkoi väristä tuon äänen kuullessaan, prioritar puhui vihaisesti.

"Kuinka sinä rohkenit tunkeutua tähän pyhään luostariin?"

Ritari hymyili. "En ole vielä tavannut sellaista, mitä en rohkenisi tehdä."

"Miksi et ole vaimosi luona?" tiedusti prioritar; ja hänen äänensä sai hirvittävän jyrkän sävyn.

"Minä olen vaimoni luona", vastasi ritari. "Ainoa vaimo, jota konsanaan olen pyytänyt, ainoa nainen, jonka konsanaan nain, on täällä."

"Raukka!" huudahti prioritar kalpeana vihasta. "Petturi!" Hän ojentui eteenpäin puristaen käsillään jalopeurain päitä. "Valehtelija! Sinä olet nainut serkkusi Alfridan vajaan vuoden kuluttua siitä, kuin lähdit minun luotani."

"Hillitse suuttumuksesi", sanoi ritari. "Suuttumuksesi ei pelota minua, mutta se tekee sinulle itsellesi pahaa. Kuuntele, ainoa armaani, niin kerron sinulle julman ja silti siunatun totuuden.

"Seitsemän kuukauden kuluttua siitä, kuin lähdin luotasi, saapui leiriimme sanansaattaja tuoden kirjeitä Englannista; minulle ei sanaakaan sinulta, mutta pitkä kirje sisarpuoleltasi Eleanorilta, joka ilmoitti minulle, että kyllästyneenä minun viipymiseeni ja osittain houkuteltuna sinä olit mennyt naimisiin Humphryn, Carnforthin jaarlin kanssa.

"Minulle ei ollut uutta, että Humphry koetti voittaa sinut omakseen; mutta se, että sinä olit taipunut rikkomaan minulle antamasi valan, oli kuin helvetin viesti.

"Ensimmäisessä surun puuskassa en tahtonut ryhtyä puheisiin kenenkään kanssa. Mutta ajan kuluttua hain käsiini sanansaattajan ja tiedustelin häneltä ohimennen kotioloista. Hän kertoi omin silmin nähneensä sinun viettävän komeat häät Carnforthin jaarlin kanssa, olleensa saapuvilla vihkiäisissä ja sitten pidoissa ja juhlissa. Hän sanoi, että sinä näytit suloiselta morsiamelta, joskin hiukan alakuloiselta, ikäänkuin mielesi harhailisi muualla. Mies oli jonkinlainen tuomarin apulainen, mutta laiha ja asultaan nukkavieru.

"Sitten kävin tapaamassa Frida serkkua. Hänkin oli saanut kirjeen, joka kertoi saman uutisen. Hän ilmaisi pelänneensä tätä kauan puolestani, koska hän tiesi Humphryn kiihkeästi haluavan sinua omakseen ja Eleanorin suosivan hänen kosintaansa; ja hän oli myöskin kuullut, että sinä olit viime aikoina alkanut hymyillä hänelle suopeasti. Hän pyysi, etten menettelisi äkkipikaisesti ja harkitsemattomasti.

"'Mitä hyötyä siitä olisi', hän sanoi, 'että pyytäisit kuninkaalta lupaa kotiin kiiruhtaaksesi? Jos sinä surmaat Humphryn, Hugh, niin teet vain leskeksi naisen, jota olet rakastanut; eikä sinun kävisi naiminen sellaisen miehen leskeä, jonka olet omin käsin surmannut. Jos Humphry surmaa sinut — niin silloin Pyhä asiamme menettää uljaan käsivarren ja toiset sydämet, jotka ovat uskollisempia kuin hänen, voivat kenties murtua siitä. Jää tänne ja osoittaudu mieheksi.'

"Niin minä lähetin sanansaattajan mukana sinulle kirjeen pyytäen sinua ilmoittamaan kuinka sinä, joka kuitenkin olit kihlattu morsiameni, tulit menetelleeksi siten ja kohteliko Humphry sinua hyvin tehden elämäsi hauskaksi. Humphrylle lähetin kirjeen sanoen, että koska sinun lempesi oli hänen ympärillään hopeakilpenä, niin en surmaisi häntä, en haavoittaisi häntä, en edes koskisikaan häneen! Mutta — jos hän kohteli sinua pahain tai tuotti sinulle vähintäkään surua tai tuskaa, silloin saapuisin viipymättä ja lähettäisin hänet suoraa päätä helvettiin.

"Nämä kirjeet sekä joukko muita meidän leiristämme toimitettiin takaisin Englantiin tuon kirjurisanansaattajan mukana. Minulle ei tullut mitään vastausta.

"Sillä välin lähdin epätoivoisena taistelukentälle.

"Ei ollut ympärilläni enää mitään hellää kilpeä. Taistelin hullun pedon lailla. Niin usein sain haavoja, että minulle annettiin liikanimi 'Hurmepukuinen ritari'.

"Viimein minut tuotiin takaisin leiriin hourailevana ja henkimenossa. Frida serkku, joka vartosi siellä aikansa koittavan, palautti minut hoidollaan takaisin elämään ja koetti voittaa itselleen (häpeän sitä sanoa) rakkautta, jota sinä olit hyljeksinyt. Tarpeetonta on kertoa sinulle, että Frida serkku pettyi. Kuningatar itse melkeinpä käski minun naida lempi-hovinaisensa. Kuningatar itse sai tuta, että hän saattoi vallita englantilaisen soturin elämää, mutta ei hänen rakkauttaan.

"Taisteluun palattuani huomasin eräänä päivänä joutuneeni saarroksiin, minut iskettiin maahan ja jäin vangiksi, mutta jalomielisen vihollisen valtaan.

"Sitten seurasi sarja seikkailurikkaita vuosia; minä pääsin pakenemaan, harhailin kaukaisissa maissa, elin omituisten ihmisten parissa. Monta kuukautta vietin eräässä vuorivarustuksessa viisaan hebrealaisen rabbin seurassa, joka opetti minua pyhiä kirjojaan tuntemaan; ne ulottuivat kaiken alkuun, ennenkuin maailmaa vielä olikaan, mutta arvostelivat silti älykkäästi nykyisyyttä ja loivat omituisen valon vastaisuuteen. Merkillinen mies; viisas kuten kaikki tuon valiorodun jäsenet, ja uskollinen ystävä. Hän teki paljon parantaakseen haavani ja voittaakseen minut takaisin terveeseen elämään.

"Myöhemmin elin toista vuotta hurskaiden munkkien luona erämaan luostarissa, korkealla kallioiden keskellä; kunnon isiä, jotka uskoivat kreikan ja latinan olevan kaikkein varminta voidetta murtuneelle hengelle ja saivat minut syvästi perehtymään apostolien kirjoituksiin ja kirkon opetuksiin. Mutta kuinka he koettivatkin parastaan, en voinut sittenkään tuntea olevani kutsuttu viettämään elämäni luostarin keskeytymättömässä levossa. Me olemme soturi- ja eränkävijärotua, miehiä, joille sukuylpeys ja rakkaus kotiliettä kohtaan ovat alkeellisimpia vaistoja.

"Vaellettuani vielä pitkältä ja kestettyäni vaihtelevia seikkailuita minä sain omituisen sattuman kautta kuulla isäni kuolleen ja äitini murehtivan yksinäisyydessä. Ja niin tämän vuoden alkupuoli tapasi minut Englantiin saapuneena — minut, jonka useimmat luulivat jo aikoja sitten kuolleeksi; vaikka Martin Goodfellow, löytämättä minusta mitään jälkeä Palestiinassa, oli palannut Cumberlandiin ja pysynyt lujana uskossaan, että vielä olin elossa, joskin vankina, ja pääsisin jonakin päivänä pakenemaan ja palaisin kotiin.

"Minä riensin kiireimmiten linnaamme nevojen keskelle, tietäen äidin sydämen siellä odottavan, sillä äidit eivät herkeä koskaan odottamasta ja toivomasta. Ja kun ratsastin linnaa kohti, niin jopa lensivät isot portit sepposen selälleen; talo odotti herraansa; äiti seisoi kynnyksellä poikaansa tervehtiäkseen. Ah, ihanalta tuntui olla jälleen kotona — vaikkakin maassa, missä minun naiseni synnytti lapsia toiselle miehelle.

"Me vietimme muutaman onnellisen päivän yhdessä, äiti ja minä. Sitten — täyttyneiden toiveiden tuottama riemu jouduttaa toisinaan nopeammin toiseen maailmaan kuin raskain murhetaakka — hän siirtyi tuskaa tai tautia tuntematta, hymyillen ikuiseen uneen; hän poistui — jättäen kotini autioksi.

"Hän ei tietänyt minun kihlanneen sinut, sillä nimeäsi ei mainittu puheissamme, koska perheittemme välillä vallitsi vielä tuo vanha vaino ja minusta tuntui vastenmieliseltä tuhota kokonaan hänen toivomuksensa, että naisin Alfridan. Mutta häneltä sain kuulla, että Frida serkku makasi kuolemaisillaan kartanossaan, lähellä Chesteriä, saatuaan itämailla jonkin hivuttavan taudin.

"Kevään osoittaessa ensimmäisiä elonmerkkejä metsissä ja kedoilla minussa heräsi halu ratsastaa etelään hoviin ilmoittaakseni kuninkaalle palanneeni kotiin; kuitenkin viivyttelin matkaa, sillä tuntui omituisen vastenmieliseltä liikkua seuduilla, missä saatoin kohdata Humphryn ensimmäisessä tien mutkassa. En ollut varma siitä, että tavatessamme voisin surmaamatta sivuuttaa hänet, miehen, joka oli varastanut minulta morsiameni.

"Huhtikuu sai kevään puhkeamaan varhain kukkaan; ja toukokuun ensimmäisenä minä lähdin matkalle Windsoria kohti.

"Ratsastaessani Garnforthin kautta havaitsin kaupungin viettävän juhlapäivää. Tiedustin syytä ja sain kuulla läheisyydessä parhaillaan pidettävän turnajaisia, joihin jaarli oli sinä aamuna ratsastanut kerallaan kreivittärensä, joka oli valittu Kauneuden kuningattareksi ja jonka oli määrä istua siellä valtaistuimella pikku tyttärineen ja kaksi pientä poikaansa paasheinaan.

"Minut valtasi äkillinen halu katsella jälleen sinun kasvojasi, nähdä sinut sen miehen parissa, joka sinut varasti minulta, niiden lasten keskellä, joiden olisi pitänyt olla minun omiani.

"Kymmentä minuuttia myöhemmin ratsastin kisapaikalle. Tunkeutuen väkijoukkoon huomasin melkein heti joutuneeni aivan valtaistuimen eteen.

"Näin Kauneuden kuningattaren kultaan puettuna. Näin pikku tytön ja palvelevat paashit. Näin Humphryn ylpeänä puolisona ja isänä heidän keskellään. Kaiken sen näin, mitä olin tullut katsomaan. Mutta — Humphryn kreivittärellä ei ollut sinun kasvojasi! Siinä tuokiossa tiesin, että minua oli petetty seitsemän pitkää vuotta!

"Lähdin hurjana etsimään totuutta ja tietoja sinusta.

"Sisaresi Eleanor oli kuollut vuotta varemmin. Sinun komean linnasi ja ihanat maasi, jotka sijaitsivat niin lähellä omiani, oli perinyt Eleanorin poika halliten niitä sinun sijassasi. Koska hän oleskeli sillä haavaa hovissa, en tavannut häntä enkä myöskään kuullut suoranaisia uutisia sinusta, vaikka huhu tiesi kertoa sinun olevan luostarissa.

"Silloin muistui mieleeni Alfrida serkku, joka makasi sairaana kartanossaan Chesterissä. Hänen luokseen lähdin nyt; ja astuen sisään ennalta ilmoittamatta — hän oli jo aikoja sitten luullut minut kuolleeksi — pakotin hänet ilmaisemaan totuuden. Koko salajuoni paljastui minulle. Hän ja Eleanor olivat hautoneet sen yhteisvoimin. Eleanor himoitsi sinun maitasi itselleen ja pojalleen, ja hän tiesi, että sinun lapsesi riistäisivät hänen jälkeläisiltään perintöoikeuden; Alfrida — minua hävettää puhua siitä — himoitsi itselleen sinun lemmittyäsi.

"Sanansaattaja, joka toi kirjeet, oli lahjottu kertomaan yksityiskohtia sinun oletetuista häistäsi. Englantiin palattuaan hän luovutti sinulle ja Humphrylle osoittamani kirjeet Eleanorin käsiin; samaten Fridan kirjeen, jossa tämä kertoi ottaneensa minut miehekseen kuningattaren luvalla ja suostumuksella ja pyysi Eleanoria ilmoittamaan asian sinulle. Sanansaattaja antautui sitten seurustelemaan sinun väkesi kanssa kuvaillen häitäni yksityiskohtaisesti, kuten kaukana vieraalla maalla oli menetellyt sinun häihisi nähden. Tämän kuullessaan poloinen lemmittyni teki samaten kuin itsekin olin tehnyt, noudatti hänet luokseen, kuulusteli häntä, sai kuulla koko tarinan häneltä itseltään eikä huomannut olevan syytä epäillä häntä.

"Frida serkku muuten tiesi, mistä saisi käsiinsä tuon kirjuri-roiston. Sen vuoksi lähetimme noutamaan hänet. Hän saapui kiireimmiten tapaamaan Lady Alfridaa, jolta hän oli kaikkien näiden vuosien kuluessa kiskonut kiskomistaan rahoja salaisuutta säilyttääkseen.

"Minä vartosin häntä miehineni. Hän oli lihonnut lahjuksista. Hän ei ollut enää laiha eikä nukkavieru.

"Hän parkaisi minut nähdessään, koska luuli minun nousseen kuolleista.

"Hän parkaisi vieläkin hurjemmin nähdessään köyden silmukan, joka oli ripustettu tukevaan oksaan.

"Jätimme hänet riippumaan, kun ratsastimme tiehemme. Tuo Juudaksen suku suostuu pimeimpiinkin tekoihin voiton himosta. Ensimmäinen sitä lajia osoitti itse keinon, jota käyttäen heidät voi jouduttaa nopeimmin maailmasta, mihin heidän ei olisi pitänyt koskaan syntyä.

"Alfridalta sain kuulla, että petollisuuttani murehtien sinä olit päätynyt luostariin kuten Eleanor oli aavistanutkin. Samoin, että sinun luostarisi sijaitsi lähellä Worcesteria.

"Worcesteriin lähdin nyt ja ilmoittausin lordipiispalle, jonka luona söin illallista. Ja koska havaitsin hänet varsin miellyttäväksi puheveikoksi ja alttiiksi ymmärtämään, niin arvelin parhaaksi kertoa hänelle täysin vilpittömästi koko asian, varoen kuitenkin mainitsemasta sinun nimeäsi tai vihjaamasta millään tavoin persoonaasi.

"Piispan satunnaisista huomautuksista hänen tehdessään selkoa tämän nunnakunnan historiasta sain tietää, että sinä olit jo Valkoisten sisarten prioritar. 'Valtakunnan nuorin prioritar', sanoi piispa, 'mutta meillä ei ole silti ainoatakaan, joka olisi viisaampi tai sopivampi hoitamaan korkeaa virkaansa.' Eikä hän aavistanutkaan, että jok'ikinen sana sinusta oli kuin vettä korventuneelle erämaalle; hän jutteli vain edelleen haluten puhua erikoisesti sinusta, ja minä istuin rukoillen, että hän kertoisi minulle yhä enemmän; mutta vastailin vain niukasti 'kyllä' tai 'ei' muka syventyneenä omiin alakuloisiin mietteisiini.

"Piispalta sain kuulla, että tämä nunnakunta oli tarkoin eristetty ja ettei kukaan mieshenkilö voisi minkään tekosyyn nojalla päästä kahdenkesken puhuttelemaan ketään Valkoista sisarta.

"Mutta kuulin myöskin maanalaisesta tiestä, joka johtaa tuomiokirkosta luostariin, sekä nunnain päivittäisistä vesper-retkistä.

"Kävin kryptassa ja näin oven, mistä Valkoiset sisaret kulkivat. Seisoen näkymättömänä pylväiden keskellä tarkkasin päivittäin noiden äänettömien olentojen pitkää sarjaa, huomasin, että kaikki kulkivat hunnutettuina, kasvot peitettyinä, määrätyn välimatkan päässä toisistaan. Myöskin, että useat olivat tavallista pitempiä. Silloin laadin suunnitelman: pukeutuisin heidän ulkoasuunsa ja astuisin noiden hunnutettujen olentojen joukkoon juuri kiertoportaiden juurella, joka johtaa seinässä klerestoriosta kryptaan. Tein sen huomion, ettei portaikkoa laskeutuva nunna voinut nähdä edessään kulkevaa nunnaa, joka oli juuri astunut kryptaan, eikä tämä eteenpäin liikkuessaan saattanut havaita, jos toinen valkoinen olento pylvään takaa livahtaen liittyisi kulkueeseen hänen takanaan. Jos pääsisin kerran luostariin, niin luotin Pyhän Neitsyen auttavan minua tapaamaan sinut kahden kesken; eikä Pyhä Neitsyt olekaan pettänyt minua.

"Nyt olen kertonut sinulle kaiken."

Tämän tehtyään ritari vaikeni; ja tuon pitkän tasaisen esityksen jälkeen hänen äänensä vaikeneminen synnytti hiljaisuuden, joka tuntui saattavaa itse ilmankin jännityksestä jäykistymään.

Ei kertaakaan ollut prioritar keskeyttänyt häntä. Hän oli istunut liikahtamatta, katse kertojan kasvoihin kiintyneenä, puristaen käsillään tuolinsa kädennojia. Tarina ei ollut vielä lähimailleenkaan lopussa, kun hänen surulliset silmänsä olivat jo täyttyneet tulvilleen ja kyyneleet vuotivat hänen poskiaan pitkin ja putoilivat rinnan ristille.

Kun ritari oli kertonut kaiken, kun tuo syvä, miehekäs ääni — milloin päättäväisenä, milloin kiihkeänä, milloin hurjaa suuttumusta väristen, mutta aina hellänä hänestä puhuessaan — viimein vaikeni, silloin prioritar kamppaili mielenliikutustaan vastaan ja voitti sen. Sitten, niin pian kuin saattoi varmasti luottaa ääneensä, hän puhkesi puhumaan.

XII luku

VOI MEITÄ POLOISIA!

Lopulta prioritar puhui.

"Voi", hän virkkoi, "voi meitä poloisia! Kuinka julmaa, kuinka hirvittävän julmaa!"

Hänen äänensä, joka oli niin suloinen ja hellä, mutta niin toivoton lohduttomassa surkuttelussaan, kouristi ritarin sydäntä kuin kylmä käsi.

"Mutta, armaani, minähän olen löytänyt sinut", hän sanoi ja vaipuen toiselle polvelleen tämän jalkain juureen hän ojensi kätensä peittääkseen niillä priorittaren molemmat kädet. Mutta prioritar oli häntä nopeampi. Hän kätki kätensä skapularionsa suojaan. Ritarin ruskeat sormet sulkeutuivat jalopeurain pään ympärille.

"Älä koske minuun", virkkoi prioritar.

Ritari sävähti tumman punaiseksi.

"Sinä olet minun omani", hän sanoi. "Ja omanani minä sinut pidän. Näinä kurjina vuosina me olemme molemmat totuttaneet itsemme ajattelemaan toinen toisiamme naituina. Nyt tiedämme, ettei kumpikaan ole ollut uskoton. Olen löytänyt sinut, armaani, enkä aio luopua sinusta."

"Hugh", virkkoi prioritar, "minä olen naitu nainen. Sinä tulet liian myöhään. Etkö nähnyt pyhää sormusta sormessani? Etkö tiedä, että jokainen nunna on Kristuksen morsian?"

"Sinä olet minun omani!" sanoi ritari hurjasti; ja hän laski ison kätensä hänen polvelleen.

Prioritar veti esiin tikarinsa skapularion alta.

"Ennenkuin lähdin holvikäytävän ovelle, otin tämän esiin piilostaan ja pistin sen vyöhöni", hän puhui. "Arvasin joutuvani tekemisiin miehen kanssa; vaikka, Taivas sen tietää, en uneksinutkaan tapaavani sinua! Mutta minä sanon sinulle, Hugh, että jos sinä tai yksikään toinen mies yritätte kosketuksellanne saastuttaa ainoatakaan tämän luostarin nunnaa — minua tai toisia — silloin minä isken, ja iske suoraan kohti. Tämä terä on työntyvä kahvaa myöten rikollisen sydämeen."

Ritari nousi seisomaan, kävi ikkunan ääreen ja nojausi käsivarret ristissä seinään.

"Pistä takaisin aseesi kätköönsä", hän sanoi jyrkästi. "Täällä ei ole ketään muuta miestä; ja jos sellainen saapuisi, niin minun säiläni riittää kyllä suojelemaan sinun omaasi sekä nunnaisi kunniaa."

Prioritar katsoi hänen synkkää muotoaan, joka tuskassaankin näytti ylenkatseelliselta, sitten hän lähti heti tottelevaisena salalaudoitukselle.

"Niin, Hugh", hän sanoi, "sen luottamuksen olen todellakin sinulle velkaa rakkautesi vuoksi."

Kun hän asetti tikarin seinään ja sulki laudoituksen, putosi hänestä jotakin käsin tuntumatonta, mutta silti todellista.

Niin kauan hänellä oli ollut valta määrätä. Kumartavat, polvistuvat, kiiruhtavat naiset kiitivät noudattamaan hänen määräyksiään. Jokainen kilvoitteli toisten kanssa ylentääkseen hänen asemaansa. Usein hän oli tuntenut itsensä yksinäiseksi arvoasemansa tähden.

Ja nyt — miehen synkkä hahmo kohdisti häneen, ylenkatseellisen suuttumuksensa; miehen jyrkkä ääni sinkahutti takaisin hänen kaunopuheisen uhkauksensa lyhyellä käskyllä, joka riisti häneltä aseen, mutta jota hän totteli. Lisäksi hänestä tuntui omituisen suloiselta totella. Jyrkkyyden, ylenkatseellisen suuttumuksen alla sykki suuri rakkaus. Siihen rakkauteen hän luotti; mutta sitä rakkautta vastaan hänen oli otteleminen, hänen piti karkoittaa se luotaan niin ratkaisevasti, ettei jäänyt mitään sijaa epäilykselle.

Mutta "prioritar" kaikkosi hänestä, kun hän sulki laudoituksen. Nyt hän oli Nainen ja Pyhimys siirtyessään ikkunan ääreen ja asettuessaan ritarin rinnalle myrskyn jälkeisen päivänlaskun kultahohtoon. Hänessä ilmeni kaihoisaa nöyryyttä, kun hän nyt ryhtyi puhumaan, ja kärsivällistä alakuloisuutta, joka vaikutti äärettömän liikuttavalta.

"Sir Hugh", hän virkkoi, "rakas ritarini, jonka olen aina tuntenut urhoolliseksi ja helläksi ja jonka nyt tiedän olleen aina myöskin uskollisen — minun ei ole tarpeen lisätä ainuttakaan sanaa sinun tarinaasi. Totta on kaikki se, minkä pakotit Alfridan tunnustamaan — Jumala antakoon anteeksi tuolle kiusaantuneelle sielulle. Uskoin sanansaattajan puheisiin, mieleeni ei juolahtanutkaan epäillä Eleanoria, ja niin halasin vain yhtä: piilottaa maailmalta murtuneen sydämeni, murskautuneen ylpeyteni. Riensin tarjoamaan Jumalalle rakkautta ja elämää, joita ihminen oli hylkinyt. Myönnän, että tämä on sittemmin tuntunut minusta vain toisarvoiselta lahjalta annettavaksi Hänelle, jonka pitäisi meiltä saada kaikkein parhaimpamme. Mutta joka päivä maatessani polvillani Hänen jalkainsa juuressa minä sanoin: 'Murtunutta ja katuvaista sydäntä Sinä et halveksi, Herra!' Sydämeni oli 'murtunut', kun toin sen tänne. Se on ollut siitä pitäen 'katuvainen'. Ja hyvin tiedän, ettei sitä ole hyljeksitty, vaikka se onkin vähänarvoinen."

Hän kohotti katseensa kultaiseen kajastukseen, joka hohti purpuraisten pilviröykkiöiden takana.

"Pyhä neitsyt ryhtyi välittäjäksi", hän virkkoi yksinkertaisesti; "hän, joka ymmärtää naisen sydämen."

Ritari hengitti raskaasti. Ristityt käsivarret nousivat ja laskivat rinnan aaltoilun mukaan. Mutta hän piti huulensa tiukasti suljettuina, joskin kaiken aikaa rukoillen, että Pyhä Neitsyt koettaisi hiukan ymmärtää myöskin miehen sydäntä.

"Minun mielestäni, rakas Hugh", jatkoi alakuloinen ääni lempeästi, "sinulla lienee oikeus saada kuulla, että ensinnä kärsin ankarasti. Vietin pitkiä tuskallisia öitä polvillani Pyhän Neitsyen alttarin ääressä anoen voimaa voittaakseni rakkauden ja kaipauksen, joka oli muuttunut synniksi."

Ritarin rinnasta purkautui tukahdutettu voihkaus.

Kultainen valo loisti priorittaren järkkymättömistä silmistä ja väikkyi hänen ylevällä otsallaan.

"Ja minulle suotiin voimaa", hän virkkoi perin matalalla äänellä.

"Mora!" huudahti ritari.

Prioritar hätkähti. Pitkiin aikoihin hän ei ollut kuullut omaa nimeään.

"Sinä anoit voimaa voittaaksesi", jatkoi ritari, "kun luulit sitä synniksi; samaten kuin minä ratsastin vihollista kohtaamaan, taistelemaan ja surmaamaan, ja sitten ottelin tuntemattomien kielten kanssa, tehden kaikkea sellaista, mikä tuntui vaikeimmalta tukahduttaakseni lempeni sinua kohtaan. Mutta kun tiesin, ettei yhdelläkään toisella miehellä ollut sinuun oikeutta eikä ollut koskaan ollutkaan, silloin havaitsin, ettei mikään ollut surmannut rakkauttani eikä koskaan saattanutkaan surmata. Ja nyt, Mora, kun tiedät minut vapaaksi, onko rakkautesi nyt kuollut?"

Prioritar liitti kätensä rintaa koristavan ristin ympärille. Ritarin äänessä kajahti harras pyyntö, mutta hän koetti uskollisesti säilyttää sen tyynenä.

"Kuuntele minua, Hugh", virkkoi prioritar. "Jos olisit luullut minut uskottomaksi ja etsinyt lohtua toisen luota; jos olisit voittanut ja nainut hänet, vaikka saatoitkin hänelle tarjota vain toisarvoisen tunteen, niin tahtoisitko nyt, kun huomaat, etten olekaan Humphryn vaimo, hyljätä morsiamesi ja koettaa herättää eloon rakkauttasi minua kohtaan?"

"Sinä koetat saattaa minut pulmaan", sanoi ritari, "johon en koskaan joutuisi omasta aloitteestani. Kun rakastaa sinua kuten minä, silloin ei voi naida toista sinun eläessäsi."

Prioritar kalpeni, mutta vaati itsepintaisesti:

"Mutta jos, Hugh? Jos?"

"No niin", vastasi ritari, "sitä en tekisi. En hylkäisi sitä, jonka olen nainut. Mutta —"

"Hugh", jatkoi prioritar, "kun luulin sinut uskottomaksi, niin tein pyhän lupauksen, joka liitti minut Taivaan morsiameksi. Kuinka voisin hyljätä taivaallisen Ylkäni rakkaudesta ainoatakaan miestä kohtaan tässä maailmassa?"

"Mutta minä olen sinun sulhasesi", väitti ritari, "joka on palannut sinua vaatimaan; se mies, jolle sinä virkoit jäähyväisiksi: 'Lienen neito tai vaimo niin kuulun vain sinulle; sinulle enkä kenellekään toiselle, kuulun ikuisesti.' Ah, se nostaa veren lämpimänä poskillesi! Oi, sydämeni elämä, jos se oli totta silloin, niin se on totta vieläkin! Jumala ei ole ihminen kavaltaakseen tai ryöstääkseen toiselta hänen morsiamensa. Jos olisin nainut toisen naisen niin olisin tehnyt sen vilpittömästi luullen sinut toisen miehen vaimoksi. Mutta kaikkina näinä vuosina, kun meitä molempia petettiin. Hän, joka tietää kaiken, on tuntenut totuuden. Hän tiesi sinut minun kihlatuksi morsiamekseni. Hän kuuli sinun sanovan muurilla, kun viimeistä kertaa seisoimme yhdessä: 'Jumala tietää, että kuulun kokonaan sinulle.' Hän tiesi, että silloinkin, kun luulin sinut menettäneeni elin kuitenkin uskollisena lempemme puhtaalle muistolle. Sinä päivänä, jolloin sinä teit nunnavalasi, Hän tiesi, että minä olin vapaa ja sinä sen vuoksi yhä edelleen minuun sidottu. Onko ihmisen ryöstettävä Jumalalta? Ah, sen hän voi tehdä. Mutta onko Jumalan ryöstettävä ihmiseltä? Ei, ei konsanaan!"

Prioritar värisi, horjui; sitten hän pakeni Neitsyen alttarin turviin polvistuen kädet ojolla.

"Pyhä Jumalan Äiti", hän nyyhkytti, "opeta hänet tajuamaan, etten saa tehdä sitä! Osoita hänelle, etten voi rikkoa valaani. Auta hänet ymmärtämään, etten sitä tekisikään, vaikka voisinkin."

Ritari seurasi ja polvistui viereen. Hänen ylpeä päänsä painui, hänen äänensä murtui liikutuksesta.

"Pyhä Neitsyt", hän puhui. "Sinä, joka asuit maallisessa kodissa Natsaretissa, auta tätä naistani ymmärtämään, että jos hän rikkoo minulle antamansa lupauksen pysyen loitolla minusta nyt, kun olen saapunut häntä omakseni vaatimaan, niin hän lähettää minut luotaan tyhjään elämään, lieden ääreen, jonka luona ei yksikään nainen ole istuva, kotiin, joka on ainiaan pysyvä autiona."

Yhdessä he olivat polvillaan Äidin ja Lapsen leppeän kuvan edessä; yhdessä ja kuitenkin toisistaan erillään, sillä uskollisena lupaukselleen ritari varoi koskettamasta edes hunnun laskostakaan.

Tumma ja vaalea muoto kohoutuivat rinnakkain, kun he polvillaan anoivat madonnalta apua. Niin liikkumattomina he makasivat siinä tuokion, että olisivat voineet olla hienosti muovailtuja kuvapatsaita, toinen pronssia, toinen marmoria.

Sitten prioritar ojensi äkillisellä liikkeellä oikean kätensä ja tarttui vierustoveriaan vasemmasta.

Lujasti sulkeutuivat tämän sormet tuon ojennetun käden ympäri, mutta hän ei siirtynyt lähemmäksi.

Mutta kun he lepäsivät siinä polvillaan käsi kädessä, tuntui ritarin sykkivä elämä virtaavan priorittaren ruumiiseen, tuhoten yhdessä ainoassa hurjassa, suloisessa tuokiossa kautta vuosien kestäneen paaston ja valvonnan saavutukset.

"Oi, Hugh", huudahti prioritar äkkiä, "säästä minua! Sääli minua! Älä houkuttele minua!"

Irrottaen ritarista kätensä hän painoi molempia käsiään rintaansa vasten.

Ritari nousi ja seisoi hänen vieressään.