SISÄLLYS: (continued 4)

Mutta samassa tuokiossa Mora käänsi ohitse astuessaan päätänsä, ja hetkisen ajan hänen silmänsä kohtasivat varjostosta tähystävän ritarin silmät.

Seuraavassa tuokiossa hän oli kadonnut kierreportaikkoon.

Mutta se silmänräpäys riitti. Kun heidän silmänsä kohtasivat toisensa, tiesi Hugh d'Argent samassa, että hänen morsiamensa oli jälleen hänen omansa.

Hänen sydämensä lakkasi jyskyttämästä; suonet sykkivät taasen tasaisesti.

Hänet valtasi suuren, iloisen varmuuden tuottama tyyneys, uskomaton riemu. Ja kuitenkin hän tiesi olleensa siitä varma aina siitä pitäen, kun oi noussut Severnin syvyydestä päivänvaloon kädessään valkoinen kivi.

"Minä luotan rukouksen voimaan… Anna hänet minulle! Anna hänet minulle! Pyhä Neitsyt, anna hänet minulle! 'Veistokuvan hymy'? Ei, herra piispa. Minä luotan rukouksen voimaan!"

* * * * *

Munkkien juhlallinen laulu kantautui hiljaa alas kaukaisesta kuorista. Vespermessu oli alkanut.

Ritari astui alttarin ääreen ja lepäsi siinä polvillaan muutaman minuutin, kädet miekkansa ristikahvan ympärille liittyneinä.

Sitten hän nousi ja puhui matalalla äänellä sotureilleen.

"Kun rastas kutsuu, silloin teidän on poistuttava kryptasta ja vartioitava sisäänkäytävää ulkopuolelta; eikä ketään saa minkään syyn nojalla päästää sisään. Kun mustarastas viheltää, silloin te palaatte, nostatte paarit maasta ja kannatte ne kuten ennenkin tuomiokirkosta majataloon."

Sitten ritari palasi alttarin luo ja kumartui paareilla lepäävän miehen puoleen.

"Martin", hän virkkoi puhuen varsin hiljaa, niin että vain hänen luotettava kasvinveljensä saattoi sen kuulla. "Kaikki on hyvin. Toivioretkemme lähenee loppuaan ja, kuten olemme toivoneet, se parantaa monta haavaa. Kun isonkuovin kutsu kajahtaa, hypähdä silloin paareilta ja jätä siteet sen viereen; mene sisäänkäytävän luo vartioimaan sitä sisäpuolelta, mutta älä käännä päätäsi tännepäin, ennenkuin mustarastas viheltää; piiloudu tällöin pylväiden joukkoon äläkä näyttäydy kenellekään, ennenkuin me olemme poistuneet. Pyri sitten täältä pois sopivalla tavalla ja kohtaa minut majatalossa, minne sinun on tultava puutarhan ja ikkunan kautta näyttäytymättä pihassa."

Terävät silmät hymyilivät suostumustaan kääreiden varjosta.

Kumartuen nosti ritari kaapua, kiinnitti sen vasempaan olkapäähänsä, ja veti sen ympärilleen, kooten sen monet poimut suurimmaksi osaksi oikeaan käteensä.

Ylhäällä veisasivat munkit messua Nunc dimittis.

Vähitellen vaikenivat äänet.

Iltamessu oli ohi.

* * * * *

Varovaisia pehmeitä askeleita saapui seinäportaita myöten.

Yksi kerrallaan astuivat valkeat hahmot näkyviin

Ritari seisoi taustalla, jäykkänä, henkeään pidättäen.

Silloin kun kukin nunna astui seinässä olevasta holviovesta kryptan permannolle ja astui kohti maanalaiseen käytävään vieviä portaita, hävisi hän seuraavan nunnan näkyvistä, joka silloin vielä oli kiertoportaissa. Tähän oli ritari perustanut suunnitelmansa.

Kuudes, seitsemäs, kahdeksas…

Pyhä Antony, kuinka verkkaan ne astuivat!

Yhdeksäs, kymmenes, yhdestoista…

Ritari tarttui kaapuun ja peräytyi vielä askeleen varjoon päin.

Kahdestoista…

Järkähtivätkö pylväät? Oliko tämä uusi suuri tuomiokirkko suistumaisillaan hänen päälleen?

Kolmastoista…

Prioritar oli hänen vieressään varjossa.

Hän oli astunut syrjään.

Kahdestoista valkoinen sisar asteli poispäin, selin heihin.

Neljännentoista askeleita kuului portaissa, mutta hän ei ollut vielä näkyvissä.

Hugh pujotti vasemman käsivartensa priorittaren ympäri ja veti hänet itseensä kiinni; sitten hän heitti kaavun poimut ylt'yleensä hänen ympärilleen ja yli oman vasemman hartiansa ja painoi hänen päänsä rintaansa vasten.

Näin seisoivat he liikkumattomina; priorittaren kasvot olivat kätkössä, ritarin silmät tuijottivat seinän ahtaaseen holvioveen.

Neljästoista valkoinen sisar tuli näkyviin. Ilmeisesti huomasi hän odottamattoman pitkän välin itsensä ja kaukaisen, melkein jo portaissa olevan hahmon välillä, ja kiiruhti eteenpäin.

Viidestoista teki samoin.

Kuudestoista oli sattunut laskeutumaan portaat pikemmin; hän tuli näkyviin melkein heti eikä huomannut mitään aukkoa.

Seitsemästoista, kahdeksastoista, yhdeksästoista, kahdeskymmenes…

Ainoakaan ei ollut kääntänyt päätänsä pylvääseen päin.

Kulkue eteni juhlallisin askelin totuttua tietään.

Suloinen turvallisuuden tunne valtasi Hugh d'Argentin. Hänen rakastamansa nainen oli hänen sylissään. Häntä oli hänen iäti suojattava ja varjeltava.

Kahdeskymmenes ensimäinen, kahdeskymmenes toinen.

Mora oli tullut hänen luokseen — tullut omasta vapaasta tahdostaan. Kuinka kovalta oli tuntunut päästää ja jättää hänet. Ja kuinka iloinen hän nyt kuitenkin oli, että oli tehnyt niin.

Kahdeskymmenes kolmas, kahdeskymmenes neljäs.

Kun kaikki nämä valkeat hahmot ovat menneet ohi ja alkaneet peninkulmaisen vaelluksensa, ja ovi lukittu heidän jälkeensä — silloin aukaisisi hän kaavun, kääntäisi Moran suloiset kasvot ylöspäin ja painaisi huulensa hänen huulilleen.

Kahdeskymmenes viides.

Kiitetyt olkoot pyhimykset! Viimeinen! Mutta mikä vanha nuuskija!

Niin — hetkeksi teki aliprioritar ritarin levottomaksi. Hän pälyili oikeaan ja vasempaan. Hän oli näkemäisillään hopeahäivän sinistä vasten — mutta ei nähnyt sitä kuitenkaan.

Sieraimillansa vainuten hän astui eteenpäin mutta vastahakoisin jaloin, ikäänkuin toinen olisi ollut toisen tiellä. Hän raotti huntuaan kääntyessään ja laskeutuessaan portaille.

Hugh hehkui ja värisi kiireestä kantapäähän saakka.

Vihdoinkin!

Kuului, kuinka ovi suljettiin.

Verkkaan kääntyi avain reiässään, ja vedettiin pois.

Sitten oli hiljaista.

Mutta kuullessaan avaimen kiertyvän vavahti hänen sylissään oleva nainen; se oli vainotun sielun vitkaista, kolkkoa vavistusta; ja äkkiä tajusi ritari, että Mora tullessaan hänen luokseen oli valinnut sen osan, mikä hänestä näytti vaikeammalta.

Tämän tietoisuuden aiheuttaman ensimäisen tunneaallon mukana tuli voimakas viekoitus työntää hänet luotaan, rientää portaita alas, painaa auki raskas ovi, työntää Mora luostariin vievään käytävään ja sulkea ovi hänen jälkeensä, ja lähteä sitten itse maailmalle ja heittäytyä hurjana kaikkeen mitä ikinä syntiä ja uhmailua on.

Mutta tätä hillitöntä halua kesti vain silmänräpäyksen; hänen oma ilonsa iski häneen sokaisevan, huumaavan iskun.

Kymmenessä sekunnissa oli hän voittanut itsensä. Hänen käsivartensa kiertyivät kiinteämmin Moran ympäri.

Mora oli tullut hänen luokseen. Monimutkaiset mielenliikutukset mahtoivat nyt järkyttää häntä — se oli varma. Mutta myöskin se, että hän oli tullut omasta vapaasta tahdostaan. Jalka, joka oli rohjennut polkea paavin viestin revittyjä siekaleita, oli samalla uljuudella poikennut syrjään sovinnaisuuden tieltä ja tuonut hänet ritarinsa käsivarsille.

Hän ei voinut työntää Moraa luotaan. Hän oli saatava turvaan. Mutta häntä oli myös suojeltava ja varjeltava, eikä vain ulkoisia vaaroja vastaan, vaan myös kaikelta, mikä hänessä, ritarissa itsessään, saattoi hänelle tuottaa tuskaa ja levottomuutta, ja näin vaikeuttaisi hänen jaloa tarjoumustaan.

Sanat, jotka piispa pitosalissa oli hänelle lausunut, palasivat hänen mieleensä täydessä merkityksessään.

Ritarissa heräsi ilo, joka oli syvempi hänen intohimonsa hehkua; uskollisen, kärsivällisen ihmisen ilo; väkevän miehen ilo, kun hän vallitsee väkevintä viettiä itsessään; rakastajan ilo, kun hän varmalla vaistollaan ymmärtää sen, mitä eivät selvimmätkään sanat pystyisi selittämään.

Hänen rakkautensa kohosi kuninkaallisena, kruununaan Moran luottamus häneen.

Avatessaan kaavun oli ritari kohottanut katseensa holvikaareen päänsä päällä. Ja hämyisessä helmenkarvaisessa valossa ilmestyi hänelle näkynä kotinsa madonna.

Kaavun kätkö liikahti, prioritar katsahti ympärilleen hämmästynein silmin, joista kuvastui suunnaton pelko, sitten loi hän ne rakastajansa kasvoihin ja näki ne pyhän aivoituksen ja suuren päätöksen kirkastamiksi.

Mutta hänen vielä näin katsoessaan ritari irroitti käsivartensa hänen ympäriltään, astui askeleen eteenpäin, jättäen hänet varjoon ja vihelsi kolmasti jäljitellen rastaan kutsuääntä.

Silmänräpäyksessä olivat asemiehet jaloillaan, asettuivat sukkelaan kryptan sisäänkäytävän eteen ja pysähtyivät siihen, estäen ketään pääsemästä sisään.

Kun heidän kiireiset askeleensa vielä kajahtivat portailla, kuului kryptasta hiljaa kuovin haikea kutsu.

Paareilla makaava mies nousi, jätti siteensä paikoilleen ja vilkkumatta kummallekaan puolelleen astui pylväsmetsään ja hävisi näkyvistä. Käytävää, jonka vartiana hän oli, ei voinut alttarilta nähdä. Molemmat olennot, jotka vielä seisoivat hiljaa varjossa, olivat nyt täysin turvassa ja yksin.

Sitten ritari kääntyi priorittaren puoleen, tarttui vasemmalla kädellään hänen oikeaansa ja vei hänet alttarin eteen.

Täällä ritari päästi hänen kätensä, kun he polvistuivat vierekkäin, ritarin kädet miekan ristikahvalla, priorittaren ristissä rinnallaan.

Silloin irroitti prioritar vihkisormuksensa vasemman kätensä neljännestä sormesta ja antoi sen ritarille.

Vaistoten hänen halunsa tämä nousi, laski sormuksen alttarille ja polvistui uudelleen.

Kohta hän nousi taas, otti sormuksen, suuteli sitä kunnioittavasti ja pujotti sen vasemman kätensä pikku sormeen.

Priorittaren alakuloiset silmät, jotka tuijottivat häneen, eivät ilmaisseet tällöin hyväksymistä eivätkä kieltoa.

Nousten odotti hän nöyrästi, mitä ritari käskisi.

Sininen kaapu käsivarrellaan kääntyi ritari paareihin päin, keräsi siteet ja puhui sitten priorittarelle hyvin hiljaa, häneen katsomatta.

"Laskeudu pitkällesi tuohon", sanoi hän. "Minun on ikävä pyytää sitä sinulta; mutta ei ole mitään muuta keinoa huomaamatta viedä sinut täältä."

Prioritar astui kaksi askelta eteenpäin ja seisoi paarien ääressä.

Moneen vuoteen ei hän ollut laskeutunut pitkälleen toisen ihmisen läsnäollessa. Seisten, kävellen, istuen, polvistuen oli hän ollut nunnien nähtävänä, mutta pitkällään ei koskaan.

Vaikka hän jo oli menettänyt virkaristinsä ja pyhän sormuksensa, näytti hänen arvokkuutensa ja käskyvaltansa vielä kuuluvan hänelle niin kauan kuin hän komeana ja kookkaana seisoi pystyssä.

Hän epäröi. Ritarin puolusteleva äänensävy näytti lisäävän hänen epäröintiään ja teki alistumisen vain vaikeammaksi.

Kävi hetki hetkeltä mahdottomammaksi saada häntä asettumaan paareille.

"Laskeudu pitkällesi", lausui ritari ankarasti.

Tämän lyhyen käskyn kuullessaan värähti prioritar uudelleen; mutta sanaakaan hiiskumatta laskeutui hän pitkälleen paareille, sulki silmänsä ja risti kätensä rinnalleen. Kalpea hän oli, niin äänetön, niin liikahtamaton. Kun Hugh d'Argent, siteet käsissään, katseli häntä ylhäältäpäin, näytti nainen haudasta nostetun priorittaren marmorikuvalta. Mutta ritarin katsellessa näitä kauniita ylväitä kasvoja, pusertui kaksi polttavaa kyyneltä hänen suljettujen ripsiensä alta ja vieri avuttomasti kalpeita poskia pitkin alas.

Hän ei voinut nähdä Hugh'n silmien hellää sääliä ja ihailevaa rakkautta.

Hänen häpeänsä, hänen äärimäinen nöyryytyksensä näytti täydelliseltä.

Worcesterin valkoisten sisarten prioritar ei hän lakannut olemasta silloin, kun hän otti jalokivillä koristetun ristinsä ja laski sen pyhän Neitsyen käteen, ei silloin, kun hän astui syrjään ja salli kätkeä itsensä kaapuun, ei silloinkaan kun hän irroitti sormuksensa ja ojensi sen Hugh'lle, vaan nyt, kun hän laskeutui pitkälleen pyhän Oswaldin alttarin eteen ja lepäsi siinä paareilla pitkällään, rakastajansa jalkain juuressa.

Hugh kumartui ja kätki siteet hänen viereensä. Hän ei saanut kosketuksi eikä peitetyksi tätä rakasta päätä. Sensijaan peitti hän hänet kaavulla kokonaan ja sanoi, äänessään ääretön hellyys:

"Pyhä Neitsyt olkoon kanssasi. Kovin kauan ei tätä kestä."

Sitten kajahti, räikeänä kryptan hiljaisuudessa, mustarastaan heleä huuto.

XXXII luku

SUURI PARANTUMINEN.

Symon, Worcesterin piispa, sattui kappalaisensa saattamana kävelemään tuomiokirkon ohi matkalla luostarista palatsiinsa, juuri kun paaria kantavat asemiehet astuivat kirkon pääovesta ulos.

Isä Benedict, joka oli kaapuunsa verhottu ja kokonaan mustiin puettu, jonka pää ja hartiat olivat leveämmät kuin piispan, käveli hänen takanaan, kuin mikäkin synkkä hahmo.

Piispa pysähtyi. "Mene edeltäni palatsiin, isä Benedict", sanoi hän. "Minä haluan puhella tuon ritarin kanssa, joka luullakseni tulee samaa tietä."

Kappalainen pysähtyi, teki syvän kumarruksen, vetäisi päähineen kiinteämmin kasvoilleen ja asteli tiehensä.

Piispa odotti ja hänen hahmonsa loisti iltapäivän auringossa. Hänen silkkikauhtanansa, hänen hopeanharmaat hiuksensa, hänen siniset silmänsä, jotka olivat niin eloisat ja tutkivat, eivät ainoastaan muodostaneet läikkää, johon valo keskittyi, vaan näyttivät miltei itsekin sädehtivän valoa.

Asemiesten tahdikas astunta saapui lähemmäksi.

Hugh d'Argent käveli paarien vieressä, pystyssäpäin ja loistavin silmin, käsi miekan kahvassa.

Nähdessään ritarin kasvot astui piispa lähestyvää kulkuetta vastaan.

Hän kohotti kätensä ja asemiehet pysähtyivät.

"Päivää, sir Hugh", lausui piispa. "Onko pyhiinvaelluksenne pyhän Oswaldin alttarin ääreen vaikuttanut toivomanne paranemisen?"

"Kyllä, jalo herra", vastasi ritari. "Suuri parantuminen on tapahtunut. Me lähdemme Warwickiin tunnin kuluttua."

"Ihmeellistä!" sanoi piispa. "Kiitetyt olkoot pyhä Neitsyt ja hurskas pyhimys! Mutta te teette viisaasti peittäessänne potilaan huolellisesti. Vaikka parantuminen olisi täydellinenkin, on suuri varovaisuus paikallaan ja liikarasitusta on vältettävä."

"Antakaa siunauksenne potilaalle, kunnianarvoisa isä", sanoi ritari paljastetuin päin.

Piispa astui lähemmäksi. Hän laski kätensä rinnalle, joka lepäsi hopealla kirjaillun sinisen kaavun alla.

"Benedictio Domini sit vobiscum", lausui hän. Ja lisäsi sitten hiljaisemmalla äänellä: "Älä ole peloissasi äläkä murheellinen… Mene rauhaan."

Molemmat miehet, jotka rakastivat prioritarta, katsoivat kiinteästi toisiinsa.

Asemiehet lähtivät eteenpäin taakkoinensa.

Ritari hymyili astellessaan paarien ääressä.

Piispa kiiruhti palatsiin.

Ritari oli hymyillyt, ja ylväs ilo loisti hänen silmistään, voitonriemu nostatti hänen leveitä hartioitaan, sai hänen miekkansa heilahtamaan, kohotti hänen päänsä ylväästi pystyyn.

Piispan huulet olivat valkeat. Hänen kätensä vapisivat hänen kävellessään.

Häntä peloitti — peloitti suuresti — se mitä he olivat aikaansaaneet.

Toista oli mietiskellä ja suunnitella, kun prioritar oli turvassa luostarissaan. Aivan toista oli tietää, että häntä kannettiin pitkin Worcesterin katuja, missä hän lepäsi avuttomana paareilla, ja että hän, heti kun sininen verho olisi poistettu, huomaisi olevansa yksin rakastajansa kanssa majatalossa, miesten ympäröimänä, ei ketään naista kuuluvilla.

Nunnan sydän oli piispalle hyvin tuttu ja hän vapisi ajatellessaan tekoa, jossa hän oli ollut avullisena.

Myöskin ihmetytti häntä suuresti, että prioritar oli muuttanut mieltään; ja hän koetti turhaan arvailla tämän muutoksen syytä.

Saavuttuaan palatsinsa pihaan, hän kutsutti veli Philipin.

"Satuloi minulle Shulamite", sanoi hän. "Ja anna Jesperin nousta vahvimman ratsumme selkään, ja anna hänelle satulapussi. Me ratsastamme Warwickiin; meidän täytyy lähteä liikkeelle neljännestunnin kuluttua."

Tämän ajan vietti piispa osaksi kirjastossaan kirjoitellen.

Ratsun selkään noustuaan hän kumartui satulasta ja puhutteli veli Philipiä.

"Philip", sanoi hän, "eräs ylhäinen nainen, sir Hugh d'Argentin kihlattu, on juuri saapunut Tähden majataloon, missä ritari on muutamia päiviä odottanut häntä. He ratsastavat viivyttelemättä Warwickiin, jonka linnassa heillä on aikomus kohdata minut. Minä tahtoisin lainata Iconoklastesin tälle naiselle. Senvuoksi minä toivon, että satuloit sen aivan samalla tavoin kuin silloin, kun se vietiin valkoisten sisarten luostariin heitä huvittamaan. Vie se viivyttelemättä majataloon; luovuta se Hugh d'Argentin asemiehille, ja pidä huoli siitä, että he heti toimittavat tämän kirjeen ritarille, joka antakoon sen naiselleen. Älä hukkaa hetkeäkään, kunnon Philip. Pistäydy luokseni huomenna, kun olen palannut."

Piispa tarttui ohjaksiin ja lähti ravakasti liikkeelle Warwickin tietä myöten.

Hänen veli Philipille uskomansa kirje, joka oli hänen omalla sinetillään suljettu, oli osoitettu sir Hugh d'Argentille. Mutta sisälle oli kirjoitettu:

Suvaitseeko kreivitär de Norelle ottaa ratsuni Iconoklastesin häälahjaksi vanhalta ystävältään

Symon Wygarn'ilta.

XXXIII luku

MARY ANTONYN VAROKEINOJA.

Mary Antony odotti pylväskäytävässä valkoisten sisarten paluuta iltamessusta.

Vanhaa maallikkosisarta ei nyt haluttanut hilpeästi pakinoida satakielelle eikä juuri itselleenkään.

Hän istui kivi-istuimellaan raihnaisen näköisenä, ja hänen kasvoillaan oli huolestunut ilme, aivan toisenlainen kuin niiden tavallinen virkeä levollisuus.

Istuessaan antoi hän kahdenkymmenen neljän herneensä verkkaan tippua oikeasta kädestä vasempaan ja taas takaisin.

Ihmeellistä oli tapahtunut sinä iltapäivänä, juuri ennen kuin valkoiset sisaret lähtivät tuomiokirkkoon.

Kaikki olivat jo kerääntyneet pylväskäytävään, kun saapui sana, että kunnianarvoisa äiti halusi kammiossaan puhutella sisar Mary Antonya.

Sinne riennettyään näki hän kunnianarvoisan äidin seisaallaan, aivan kalpeana ja ääneti, mutta tyynenä ja lujana katselevan ulos idänpuolisesta akkunasta.

Hän ei heti kääntynyt, ja Mary Antony seisoi odottaen ovella.

Sitten hän käännähti ja lausui: "Ah, rakas Antony!" äänellä, joka vavahutti vanhan maallikkosisaren sydäntä.

"Tule tänne, Antony", sanoi hän ja samalla astui häntä kohti.

Kunnianarvoisa äiti antoi muutamia yksinkertaisia, refektoriota ja keittiötä koskevia ohjeita. Sitten hän sanoi: "Nyt minun täytyy mennä. Nunnat odottavat."

Sitten hän äkkiä kiersi käsivartensa vanhan maallikkosisaren ympäri.

"Hyvästi, oma Antony", sanoi hän. "Sinun rakkautesi ja alttiutesi on ollut minulle hyvin arvokas. Siunatkoon sinua Herra läsnäolollaan, kun me olemme menneet."

Ja kumartuen suuteli hän häntä lämpimästi otsalle ja poistui kammiosta.

Mary Antony seisoi paikallaan kuin unennäkijä.

Niin monta vuotta oli kulunut siitä kuin mikään hellä kosketus oli tullut hänen osakseen.

Ja nyt — nämä armaat käsivarret olivat kiertyneet hänen ympärilleen; nämä seesteiset silmät olivat luoneet häneen katseen, joka oli rakastava, vieläpä jotain muutakin, — hänen vanha sydämensä ei kyennyt sitä käsittämään —: nämä huulet, joiden jokaista käskysanaa hän ja koko luostari kiiruhtivat tottelemaan, olivat painaneet suudelman hänen otsalleen!

Kauan senjälkeen kun valkoiset sisaret olivat muodostaneet kulkueen ja poistuneet pylväskäytävästä, seisoi Mary Antony paikallaan kuin unennäkijä. Sitten hän muisti velvollisuutensa ja kiiruhti pylväskäytävään, mutta tapasi sen tyhjänä; nunnat olivat hävinneet maanalaiseen käytävään; ovi oli suljettu sisäpuolelta ja avain otettu pois.

Kulkue oli lähtenyt liikkeelle, ja Mary Antony oli laiminlyönyt vartiopaikkansa. Valkoiset sisaret olivat päässeet lähtemään kenenkään laskematta heitä. Mary Antony ei ollut ollut heitä laskemassa

Milloinkaan ennen ei kunnianarvoisa äiti ollut lähettänyt hakemaan häntä silloin, kun hänellä oli jokin velvollisuus täytettävänä.

Rientäen korjaamaan laiminlyöntiään otti Mary Antony hernepussin laukustaan, avasi sen ja kiirehtien kammiosta toiseen otti hän laukusta yhden herneen kutakin kammiota kohti, jonka hän havaitsi tyhjäksi, kunnes hänellä oli kämmenessään kaksikymmentä viisi hernettä.

Korjattuaan erehdyksensä hän nyt siis odotti; mutta yhäti — sekä äsken juostessaan että nyt odotellessaan — tunsi hän kunnianarvoisan äidin siunaavan suudelman, hänen syleilevät käsivartensa, hänen lempeät, ihmeelliset sanansa.

"Siunatkoon Herra sinua läsnäolollansa."

Niin, taivaallinen rauha vallitsi pylväskäytävässä. Paholainen oli sieltä poissa, mutta taivas näytti olevan hyvin lähellä. Tuo pieni houkkio, satakielikin, näytti olevan puuhassa jossain muualla. Mary Antony oli vallan yksinään.

"Kun me olemme menneet." Mutta nyt ne eivät varmaankaan olisi enää kauan poissa. Nurmikkoon lankeavista varjoista ja siitä, että päivänsäteet pujahtivat eräästä holvikaaresta sisään, saattoi Mary Antony päätellä, että paluun hetki lähestyi.

Hän tahtoi polvistua ylimmän porrasaskelen viereen ja nähdä kunnianarvoisan äidin astuvan ohi, hän tahtoi luoda katseensa näihin seesteisiin kasvoihin, jotka olivat sulaneet lempeyteen, tahtoi nähdä näiden kauniiden huulten varman viivan. —

Äkkiä Mary Antony tajusi, ettei hän pystyisi niitä katselemaan. Hän ei vielä sietäisi nähdä kunnianarvoisan äidin kasvoja vailla tuota ihmeellisen hellyyden ilmettä. Ja juuri kun hän oivalsi tämän kuuli hän avaimen rasahtavan lukossa.

Asettuen paikalleen portaiden yläpäähän, kaksikymmentä viisi hernettään oikeassa kädessä, valmistautui Mary Antony kiireesti toimeensa. Hän ei voisi kohottaa katsettaan kunnianarvoisan äidin kasvoihin, hänen oli laskeminen ohi astuvat jalat.

Kynttilää kantava nuori maallikkosisar astui kolaten portaita ylös ja laski äänekkäästi lyhdyn maahan. Hän pudottausi polvilleen vastapäätä Mary Antonya.

"Sisar Mary Rebecca on tänään johtajana", lausui hän matalalla laulavalla äänellä, "ja koko matkan astui hän minun kantapäilleni."

Mutta Mary Antony ei kiinnittänyt mitään huomiota tähän tiedonantoon, joka muulloin aina olisi huvittanut häntä.

Kumartunein päin ja maahan tähdätyin katsein hän odotti ohiastuvia jalkoja.

Verkkaan ja vakavasti ne lähestyivät.

Ne menivät ohi, parittain, ja hävisivät hänen näköpiiristään.

Kaikki olivat menneet.

Ei — ei suinkaan kaikki? Vielä tulee joku. Varmasti tulee vielä joku!

Nostaen lyhtynsä nousi sisar Abigail meluavasti seisoalleen.

"Mitä sinä odotat, sisar Antony? Pyhät sisaret ovat nyt jo astuneet kammioihinsa."

Mary Antony kohotti hämmästyneitä silmiään.

Päivänsäteiden kultakimput lankesivat tyhjään pylväskäytävään.

Avoimen oven läpi näkyi kaukana käytävässä muutamia valkeita hahmoja, jotka yksitellen hävisivät kammioihinsa.

Mary Antony peitti pelästyksensä vihanpuuskaan.

"Mene tiehesi, hävytön homssu! Hillitse äänekäs kielesi ja ripusta kajahteleva lyhtysi naulaan; tai vielä parempi on, jos pidät lyhtysi ja ripustat itsesi naulaan lyhty kädessä. Jos minulla on hurskas aikomus rukoilla täällä auringonlaskuun saakka, niin ei se koske sinua ensinkään. Mene tiehesi, sanon minä!"

Yksin jäätyään Mary Antony avasi hitaasti oikean kämmenensä ja tuijotti siihen.

Siinä oli yksi herne.

Hän astui istuimen ääreen ja laski vapisevin käsin vasemmassa olevat herneet.

Kaksikymmentä neljä! Yksi pyhistä sisarista ei siis ollut palannut.

Tämä oli heti ilmoitettava kunnianarvoisalle äidille.

Kiihkoissaan Mary Antony unohti mielenliikutuksen, jonka vallassa hän äsken oli ollut.

Rientäen portaita alas kiersi hän avaimen ovesta, pysähtyi hetkeksi kurkistamaan kosteaan pimeyteen, kuunteli, kuuluisiko juoksuaskeleita tai kutsuvaa ääntä, sitten hän sulki ja lukitsi oven, veti avaimen pois, ja kiiruhti kunnianarvoisan äidin kammioon.

Ovi oli raollaan, kuten hän oli sen jättänyt.

Hän koputti, mutta astui huoneeseen kutsua odottamatta, huutaen: "Voi, kunnianarvoisa äiti! Kaksikymmentä viisi pyhää sisarta lähti iltamessuun ja vain kaksikymmentä neljä on —"

Mutta hänen äänensä sammui hiljaisuuteen.

Kunnianarvoisan äidin kammio oli tyhjä.

Värähtämättä seisoi Mary Antony, hänen maailmansa meni pirstaleiksi hänen vanhain jalkojensa alla ja hänen taivaansa kiertyi kokoon kuin käärö hänen päänsä päällä ja haihtui pois.

Kunnianarvoisan äidin kammio oli tyhjä.

Kunnianarvoisa äiti oli se, joka ei ollut palannut.

"Hyvästi, oma Antony. Siunatkoon sinua Herra läsnäolollansa, kun me olemme menneet." Ah, mennyt — koskaan palaamatta!

Taas seisoi vanha maallikkosisar paikallaan kuin unennäkijä, mutta autuaallisen ilon sijasta oli hänen uneksunnassaan nyt hyljätyn surua.

Samassa kuului ovi aukenevan, askel kajahti kaukana käytävällä, refektorion portaiden tuolla puolen.

Heti tuli iäkkäille kasvoille neuvokas ja päättäväinen ilme avuttoman pelon sijaan. Sukkelaan sulki hän kammion oven, ripusti kryptan avaimen sen tavalliselle paikalle; polvistui pyhän Neitsyen alttarin eteen ja rukoili, ojentaen yhteenliittyneet kätensä: "Autuas Neitsyt, vahvista vielä kerran vanhan Mary Antonyn ymmärrystä!"

Hän nousi, löysi kunnianarvoisan äidin kammion avaimen, astui ulos ja sulki oven jälkeensä, lukitsi sen ja pisti avaimen laukkuunsa.

Käytävä oli tyhjä. Kaikki nunnat viettivät rukouksessa ja mietiskelyssä tunnin, ennenkuin refektorion kello, soisi.

Mary Antony ilmestyi keittiöön vain muutamia minuutteja myöhemmin kuin tavallista.

"Valmistakaa te illallinen", sanoi hän palvelijoille. "Minä en välitä siitä, miten pyhät sisaret tänä iltana aterioivat tai kuinka huonosti se tarjotaan. Kunnianarvoisa äiti tahtoo taas viettää yön rukoillen ja paastoten. Alaprioritar tulee tietenkin taas sadattelemaan paistia, tai sisar Mary Rebecca naukumaan sen takia kuin vanha naaraskissa, joka on näkevinään uroksen joka sopessa, vaikka kaikki urokset jo aikaa sitten ovat paenneet hänen näkyvistään. Tarjotkaa illallinen tavalliseen aikaan; ja soittakoon Abigail refektorion kelloa. Minulla on työtä muualla. Ja muistakaa että kunnianarvoisaa äitiä ei saa millään ehdolla häiritä."

* * * * *

Portinvartijatar oli vähällä pudota istualleen, kun hän käännähtäessään näki Mary Antonyn vieressään.

"Siunatkoon, sisar Antony!" huudahti hän. "Miksi ihmeessä —"

"Vait!" sanoi Mary Antony. "Älä puhu niin äänekkäästi. Ja kuuntele nyt, Mary Mark! Näitkö, mitenkä ylhäinen herra piispa eilen käveli Mary Antonyn kanssa? Ha, ha! Niin, totisesti! 'Arvoisa äiti', niin hänen kunnianarvoisuutensa nimitti minua. 'Arvoisa äiti', käsi sydämellään. Puutarhaan käveli hän Mary Antonyn kanssa. Miksi, kysyt sinä? Miksipä käveli ylhäinen herra piispa luostaripuutarhassa vanhan maallikkosisaren kanssa, joka jo yli puoli vuosisataa sitten lakkasi olemasta sievä piikanen? Siksi, sisar Mark, jos sinun välttämättä pitää se tietää, että herra piispa oli täynnä pelkoa kunnianarvoisan äidin vuoksi, ja tiesi että Mary Antony, vaikka hän onkin vanha, saattoi auttaa ja varjella häntä. Herra piispa ja arvoisa äiti molemmat pelkäsivät, että kunnianarvoisa äiti paastoaa liian usein, ja viettää liian monta tuntia valvoen. Kunnianarvoisa isä on senvuoksi valinnut arvoisan äidin pitämään silmällä tätä seikkaa, ja heti saattamaan hänen tietoonsa, jos kunnianarvoisa äiti taas saattaa terveytensä vaaraan liiallisen paaston tai valvonnan kautta. Ja nytpä kunnianarvoisa äiti juuri tänä päivänä aikoo olla saapumatta illalliselle ja viettää koko yön rukoillen ja valvoen pyhän Neitsyen alttarin ääressä. Senvuoksi arvoisan äidin — nimittäin minun — pitää heti kiiruhtaa viemään sanaa herra piispalle; ja sinun, sisar Mary Mark, pitää avata portti ja antaa minun mennä."

Portinvartiatar töllisteli häneen silmät pyöreinä.

"Ei, sisar Mary Antony, sitä minä en voi, ellen saa määräystä kunnianarvoisalta äidiltä itseltään. Ja ethän sinä missään tapauksessa jaksaisi kävellä herra piispan palatsiin saakka. Epäilen, tokko sinä pääsisit Fore-kadullekaan asti."

"Mutta minun täytyy ja minä jaksan!" huusi Mary Antony. "Ja jos vanhat jalkani pettäisivät, niin moni kohtelias mies on tarjoava minulle hevosensa. Niinhän minä vallan hienosti saan ratsastaa Worcesterin kaupunkiin. Etkö sinä nähnyt kuinka minä ratsastin herra piispan valkealla hevosella huvipäivänä?"

Sisar Mary Mark purskahti nauruun,

"Oh", sanoi hän, "kylkiäni on vasta äsken lakannut särkemästä. Minä pyydän sinua, sisar Antony, älä palauta tätä näkyä uudestaan mieleeni!"

"Avaa siis portti, Mary Mark, ja anna minun mennä!"

"Ei, minä en uskalla."

"Jos minä siis en voi täyttää herra piispan käskyä, niin minä kerron hänelle, että sinä ja sinun itsepintaisuutesi ovat estäneet aikeeni toteuttamisen."

Portinvartiatar vapisi.

"Tuo minulle käsky kunnianarvoisalta äidiltä, sisar Antony!"

"Sitä minä en voi", sanoi Mary Antony, "kuten hupsukin huomaa, kun minä kerran kunnianarvoisan äidin tietämättä menen viemään sanaa herra piispalle tämän omasta käskystä."

Sisar Mary Mark epäröi. Hän oli kylläkin nähnyt herra piispan astuvan porttiholvista sisään ja menevän puutarhaan, tuttavallisesti keskustellen sisar Mary Antonyn kanssa. Mutta kunnianarvoisa äiti oli uskonut hänen huomaansa portin vartioimisen.

"Kuuleppas, Mary Mark", sanoi sisar Antony. "Minun täytyy heti lähettää sana alapriorittarelle. Sinä lähdet sitä viemään ja jätät minulle portin vartioinnin, kuten niin usein on kunnianarvoisan äidin käskystä tapahtunut, kun sinut on käsketty muuanne. Jos sinä palatessasi — eikä sinun tarvitse kiirehtiä — huomaat minun lähteneen, ei kukaan saata soimata sinua. Ja kun herra piispa auringonlaskussa ratsastaa tänne, antaa hän sinulle siunauksensa ja vielä jotain muutakin."

Mary Markin epäilykset haihtuivat.

"Minä otan viedäkseni sanan", sanoi hän pehmentyneenä.

"Mene keittiön ja refektorion portaita alapriorittaren kammioon. Sano, että kunnianarvoisa äiti aikoo viettää yön rukoillen ja valvoen, eikä saavu illalliselle, vaan haluaa, että alaprioritar astuu hänen sijaansa. Ja ettei kunnianarvoisaa äitiä saa millään ehdolla häiritä."

Sisar Mary Mark, joka näin sai pätevän syyn poistua paikaltaan ja ansaita piispan suosion antamatta aihetta tyytymättömyyteen priorittaren taholta, lähti keittiön kautta viemään Mary Antonyn sanomaa.

Tuskin oli hän kadonnut näkyvistä, kun Mary Antony jo tarttui avaimeen, väänsi suuren portin auki ja jätti sen raolleen, avaimet lukkoon; sitten kiiruhti hän takaisin pihan poikki, pujahti holvin alitse ja pääsi pensaiden peitossa kulkien pylväskäytävän portaille; livahti kenenkään huomaamatta! pylväskäytävän ovesta tyhjään käytävään, avasi kunnianarvoisan äidin kammion oven, astui sisään ja lukitsi oven hiljaa jälkeensä.

Ja jottei hän voisi mitenkään langeta kiusaukseen avata ovea, hän veti avaimen pois ja heitti sen avoimesta akkunasta ulos, kauas pensastoon.

Näin valmistautui Mary Antony puolustamaan asemaa, kunnes piispa saapuisi.

XXXIV luku

MORA DE NORELLE.

Symon, Worcesterin piispa, soimasi itseään levottomuutensa takia. Olipa hän menettänyt valtansa jäseniinsä!

Tuskin oli hän päättänyt lähteä kävelemään linnan ympärillä oleville pehmeille kedoille, kun hän jo huomasi kiipeävänsä muurille; ja nyt, vaikka hän oli päättänyt asettua suuresti kaipaamaansa lepoon syvään nojatuoliin, asteli hän tässä permannolla edestakaisin, tai käveli toisen akkunan luota toisen ääreen.

* * * * *

Kiivaasti ratsastamalla oli hän ehtinyt Warwickiin, kun aurinko, joka tosin jo oli vaipunut taivaanrannan taakse, vielä valaisi taivaan rusopilviä ja levitti kullanhohtoisen verhonsa yli lännen äärien.

Linnan herra oli poissa, kuninkaan mukana, mutta kaikki oli valmista piispan tuloa varten ja suuriin varustuksiin oli ryhdytty sir Hugh d'Argentin vastaanottoa varten. Hänen väkensä, joka oli aikaisin samana aamuna lähtenyt Worcesterista, oli kerääntynyt pihalle, kun piispa ratsasti sisään.

Hänen astuessaan ovesta sisään tuli häntä vastaanottamaan vanhahko nainen, hilpeä, pulska ja äidillisen näköinen, jonka piispa helposti arvasi ritarin mainitsemaksi kamarirouvaksi.

"Päivää, jalo herra", sanoi tämä, ja hänen intonsa salli hänen tehdä vain puutteellisen tervehdyksen. "Tuleeko sir Hugh d'Argent tänne täksi yöksi?"

"Kyllä", vastasi piispa, luoden ystävällisen katseen Moran vanhaan imettäjään. "Kahden tunnin kuluttua pitäisi hänen olla täällä."

"Tuleeko hän yksinään, jalo herra?" kysyi mistress Deborah.

"Ei", vastasi piispa, "kreivitär de Norelle, ylhäinen nainen, jonka kanssa ritari on kihloissa, ratsastaa tänne hänen seurassaan."

"Pyhimykset olkoot kiitetyt!" huudahti vanha vaimo ja kääntyi syrjään salatakseen kyyneleensä.

Sillävälin kuin hänen palvelijansa valmisti kylvyn ja otti esille hänen pukunsa nousi piispa vallille ja katseli lännen kultaista ruskoa. Hän silmäsi alhaalla virtaavaa jokea, joka oli uurtanut itselleen uoman läpi kenttien, puiden aaltoilevaa paljoutta ja hilpeätä ketoa, jossa kesäkukat loistivat. Sitten katseli hän kauan kohti kaupunkia, josta hän oli tullut.

Ankaran ratsastuksen kestäessä oli hän kaiken aikaa ollut kuulevinaan asemiesten verkkaista astuntaa; paareilla pitkällään lepäävän avuttoman olennon ääriviivat olivat kaiken aikaa olleet hänen silmäinsä edessä.

Mutta hän ei pystynyt mielessään kuvailemaan; tuloa majataloon, peitteen poistoa, priorittaren astumista uuteen elämään, rakastajan käsivarsien häntä syleillessä.

Kuin ilkeässä unessa, josta mieli ei löydä pääsyä pois, vaan alituisesti palaa takaisin vaivaavaan kohtaan, oli piispa koko ratsastuksensa ajan mielessään seuraillut paareja pitkin Worcesterin katuja, kunnes hänestä vihdoin tuntui, että ennenkuin viitta oli ehditty nostaa pois, oli sen alla lepäävä solakka, suloinen hahmo jo jäykistynyt vainajaksi.

"Vainaja morsiamena! Vainaja morsiamena!" mustan Shulamiten kaviot tuntuivat iskevän nämä sanat tiehen. "Voi ritari-raukkaa! Vainaja morsiamena!"

Piispa laskeutui muurilta alas.

Poistuessaan huoneestaan tuntia myöhemmin, oli hän pukeutunut purppuraviittaan, joka hänellä oli ollut yllään tuona iltana, jolloin hän oli aterioinut ritarin kanssa palatsissa.

Hänen astellessaan kentällä edestakaisin, välkkyi kultainen risti hänen rinnallaan ilta-auringon valossa.

Yöhaukka, joka lensi korkealla ilmassa katsellen alaspäin, luuli varmaankin, että suuri punainen valmu oli lähtenyt liikkeelle kukkalavastaan ja mennyt kävelemään kentälle.

Palvelija tuli kysymään, milloin herra piispa halusi illallista.

Liitelevästä haukasta luultavasti näytti siltä kuin olisi mustarastas hypähtänyt esiin ja kääntynyt kävelevän valmun puoleen.

Piispa sanoi tahtovansa odottaa sir Hugh'n tuloa; mutta hän kääntyi ja seurasi miestä linnaan.

Ja nyt hän istui tuossa suuressa huoneessa.

Kaksi tuntia oli kulunut hänen tulostaan.

Ellei mitään odottamatonta ollut tapahtunut, täytyi ritarin ratsassaaton olla täällä ennen pitkää. Ritari oli aikonut lähteä tunnin kuluessa; ja vaikka piispa oli ratsastanut kiivaasti, saattoivat toiset kuluttaa matkaan tuskin enempää kuin tunnin lisää.

Mutta entä jos prioritar viime hetkellä oli ruvennut horjumaan ja vaatinut päästä takaisin luostariin. Olisiko ritarin jalomielisyys kestänyt sellaisen kokeen? Ja kun prioritar oli poistunut luostaristaan salaisesti, kuinka saattaisi hän palata sinne avoimesti? Olisiko hänen mahdollista päästä kryptan kautta?

Piispa alkoi toivoa, että hän olisi ratsastanut Tähden majataloon ja siellä odottanut tapahtumain kehitystä, sensijaan että hän oli kiirehtinyt edeltä. Huone, jossa hän istui, oli keskellä linnaa. Sen akkunoista näkyi puutarha. Täten hän ei saattanut kuulla ratsasjoukon saapumista pihalle. Hän ei kuullut miesten huutoja, kavionkapsetta kivityksellä, hevosten korskumista.

Hän istui suuressa veistetyssä nojatuolissa lieden ääressä, pakoittaen itsensä tyyneksi; mutta levottomuus ahdisti häntä niin, että hän puoleksi oli aikeissa käskeä valjastamaan uuden hevosen ja ratsastaa takaisin Worcesteriin.

Äkkiä, ilman mitään edelläkäypää merkkiä, avautui eteishuoneesta johtava ovi.

Oviaukkoon ilmestyi näky, joka hetkeksi sai Worcesterin piispan kysymään itseltään, näkikö hän unta, niin ylen ihana oli sisään astuva nainen vihreässä ratsastuspuvussaan, katsellessaan piispaa tuijottavin silmin, hehkuvin poskin ja hiusten kultainen huntu hartioille valuen.

* * * * *

Oi Mora, suloinen lapsi! Onko tyttöaikasi ihana lupaus tällä tavoin täyttynyt? Ovatko vuodet muuttaneet sinua niin vähän — ja kuitenkin niin paljon?

Vangin maanpako kului nopeasti, maanpako, johon hän oli joutunut sinun tähtesi kauan sitten; vanki koetti päästä vapaaksi, mutta vankina on hän vieläkin ja iäti sinun kultaisten hiuksiesi verkossa.

Oi Mora, suloinen lapsi! Miksi kaikkeen tähän ponnisteluun sinun kehkeymisesi ja ilosi täydellisyyttä kohti pitää sisältyä niin polttavaa tuskaa, kun nyt näen sinut uudelleen tuollaisena?

* * * * *

Worcesterin piispa nousi, purppurassa ja kullassa välkkyi hänen ylevä hahmonsa huoneen taustassa. Hiustensa hopeista hohdetta lukuunottamatta olisi hän saattanut olla mies parhaassa iässään — niin pysty oli hänen vartalonsa, niin tarmokkaat ja loistavat olivat hänen silmänsä.

Ovesta astuva kookas nainen huudahti hiukan.

"Tekö?" sanoi hän. "Te! Pappi, joka tulee meidät vihkimään?"

Piispa seisoi hetken paikallaan odottaen naisen lähenevän.

"Niin, minä", sanoi hän.

Keskellä huonetta nainen pysähtyi.

"Ei", sanoi hän kuin itsekseen. "Minähän uneksin! Eihän tämä ole isä Gervaise, tämähän on piispa!"

Hän astui lähemmä.

Piispa katsoi häneen vakaasti, koettaen nähdä hänessä Whytstonen priorittaren — ystävänsä kaikkina näinä onnellisina, rauhallisina, siunattuina vuosina.

Mutta prioritar oli hävinnyt.

Mora de Norelle seisoi hänen edessään, päätänsä häntä itseään pitempänä; pitkä ratsastus yöilmassa oli saanut hänen poskensa hehkumaan, hänen hermonsa olivat pingoittuneet katketakseen; hänen silmistään kuvastui suuri levottomuus, niin päistikkaa oli hän syössyt uuteen maailmaan. Mutta hänen lujat suloiset huulensa olivat ennallaan, ja juuri kun piispa kiinnitti niihin huomionsa, värähtivät ne lausuakseen:

"Kunnianarvoisa isä, minä olen valinnut vaikeamman osan, kuten tekin pyysitte minun tekemään." Hän heitti pois ratsastusruoskansa, ja liittäen kätensä yhteen, ojensi hän ne piispaa kohti. "Kristuksen tähden, jalo piispa, rukoilkaa puolestani!"

Piispa otti hänen yhteenliitetyt kätensä omiinsa eroitti ne lempeästi toisistaan ja piteli niitä rinnallaan olevaa ristiä vasten.

"Te olette valinnut oikein, lapseni", sanoi hän: "rukoilkaamme teille armoa ja voimaa, niin että horjumatta voitte jatkaa uuden kutsumuksenne uraa."

Mora tuijotti häneen tutkivin katsein. Piispan lempeät silmät kohtasivat värähtämättä tämän katseen, mutta niissä ei myöskään ollut mitään jälkeä siitä rajusta hehkusta, joka oli Moraa hämmästyttänyt hänen seistessään ovella.

"Kunnianarvoisa isä", sanoi hän ja hänen äänessään oli outo hämmentynyt kysymys: "Minä pyydän teitä, sanokaa minulle, mitä te käskette katumuksentekijöitä miettimään, kun he polvistuvat rukoilemaan ristinkuvan eteen?"

Piispa katsoi avoimesti näihin vastaansa kumartuneisiin tuijottaviin harmaisiin silmiin, eivätkä hänen omansa värähtäneet. Hänen ääneensä tuli ankaruuden häive, joka sopeutui Moran kysymyksen juhlalliseen aiheeseen.

"Minä kehoitan heitä, tyttäreni, miettimään pyhiä haavoja, jotka vuosivat verta, ja sydäntä, joka murtui heidän tähtensä."

Mora veti kätensä pois ja peräytyi askeleen.

"Sydäntä, joka murtui!" sanoi hän. "Murtuvatko sitten sydämet?" huusi hän. "Ei, ennemmin ne kivettyvät!" Hän nauroi hurjasti, mutta pidätti sitten henkeään — ritari oli astunut huoneeseen.

Huolettomin askelin ja pystypäin astui Hugh d'Argent heitä kohti.

"Jalo piispa", sanoi ritari, "te olette ollut meille liika hyvä. Minä lähetän Moran tänne yksinään, jotta hän kohtaisi teidät, kertomatta hänelle, kuka se pappi oli, joka niin suosiollisesti tarjoutui vihkimään meidät, kun tiesin, kuinka paljon merkitsisi hänelle saada huomata, että te olitte se, kunnianarvoisa isä."

"Minun on mieluista olla täällä sitä tarkoitusta varten, poikani," vastasi piispa, "kun minulla, kuten tiedätte, on paavilla lupa toimittaa vihkimys. Menemmekö heti kappeliin, vai aiotteko ensin syödä illallista?"

"Ei, isä", sanoi ritari. "Morsiameni on ratsastanut kauan ja kaipaa ruokaa ensin ja sitten hyvin hukutun yön levon. Ellei se liian kauaksi lykkää paluutanne Worcesteriin, pyytäisin teitä vihkimään meidät vasta huomisaamuna."

Tietäessään, kuinka päättäväisesti Hugh suunnitelmiaan laatiessaan oli vaatinut heti Warwickiin päästyä tulla vihityksi, piispa loi häneen nopean silmäyksen, haluten päästä selville tämän muutoksen aiheuttajasta.

Hän näki ritarin kasvoilla saman säteilevän rauhan ilmeen, jonka prioritar oli nähnyt, kun kaapu ensinnä aukeni kryptassa; ja piispa, jonka henki oli kulkenut saman uran, tajusi, että Hugh'lle oli annettu se armo, jonka vain todellinen rakastaja saa — syvin kaikista iloista, jonka tuntee se, ken syrjäyttää oman itsensä, ja ajattelee yksinomaan rakastettunsa menestystä.

Ja tämän nähdessään piispa vapautui pelostaan ja hänen sydämensä kiitti Jumalaa.

"Hyvä ajatus, Hugh", sanoi hän. "Minä olen täällä aamuun saakka."

Silloin ritari kääntyi, astui nopeasti ovelle ja viittasi.

Sitten hän palasi, taluttaen kädestä hilpeän ja äidillisen näköistä vanhaa rouvaa, jonka piispa oli nähnyt saapuessaan. Kun lady Mora näki hänet, huudahti hän ja juoksi häntä vastaan.

"Debbie!" huusi hän. "Oi Debbie! Mennään kotiin!"

Ja silloin laukesi hänessä äkkiä kaikki jännitys, ja nojaten vanhan imettäjänsä käsivarsiin hän nyyhkytti tätä uskollista povea vasten, joka oli ollut hänen lapsuutensa turvapaikka.

"Kas niin, kultaseni!" sanoi Deborah niin hyvin kuin omalta nyyhkytykseltään saattoi. "Kas niin kas niin. Me olemme kotona, nyt kun olemme yhdessä. Mennään katsomaan huonetta, jossa saamme nukkua, aivan niinkuin nukuimme monia vuotta sitten, kun te olitte pieni, rakkaani".

Näin, vanhan imettäjänsä tukemana, astui hän, joka oli niin ylväänä saapunut huoneeseen, hiljaa siitä ulos kyynelharso silmissä.

Piispa kääntyi poispäin.

"Rakkaus ei koskaan petä", mutisi hän puoliääneen.

Hugh käännähti myös ja nauroi, mutta hänen naurussaan ei ollut mitään loukkaantumusta, ei mitään katkeruutta, ei mitään levottomuutta. Se oli sellaisen sydämen onnellista naurua, jota varma toivo lämmittää.

"Meitä oli kaksi toissa yönä, rakas herra", sanoi hän; "mutta nyt, kun vanha Debbie on tullut, näyttää meitä olevan kolme!"

XXXV luku

RUUSUTARHASSA.

Seuraava päivä sarasti säteilevän kirkkaana; oli ihana kesäaamu.

Mora heräsi jo kello viideltä.

Huolimatta edellisen päivän rasituksesta ja mielenjännityksestä ja vaikka hän oli vasta myöhäisiä hetkellä vihdoin vaipunut uneen, voitti monivuotinen tottumus hänen ruumiinsa levontarpeen.

Hänen ensimäinen tietoinen ajatuksensa kohdistui nuoraan, joka hänen kammionsa seinässä olevan reiän kautta vei käytävän suureen kelloon, mitä soittamalla hän herätti koko luostarin. Hänellä oli ollut pysyväisenä tapana soittaa sitä itse. Hänellä oli mieleen antaa nunnien tuntea, että kutsu uuden päivän aloittamiseen saapui heille priorittarensa kädestä. Tietäen, kuinka vaikeata oli nousta aikaisin varsinkin valvottujen öiden jälkeen, oli hänellä mieluista, kun nunnat tiesivät, että kellon äänen kajahtelu kautta luostarin merkitsi kunnianarvoisan äidin itsensä olevan jalkeilla.

Mutta kun hän nyt katsahti ovelle päin, ei hän nähnytkään mitään nuoraa. Entä mitä merkitsivät nämä ylelliset seinäverhot?

Hän hypähti vuoteeltaan ja katsahti ympärilleen.

Miksi valuivat hänen hiuksensa hartioille kuin kultainen pilvi? — nämä ihanat hiukset, jotka jos sain toisessa nunnajärjestössä olisi leikattu hänen päästään, ja tässä oli täytynyt aina pitää kireästi palmikoituina ja näkymättömiin peitettyinä. Yhä puoleksi hämmennyksissään hän sipaisi ne syrjään ja katsahti outoja ja kuitenkin hänelle ennestään tuttuja vaatteita, jotka olivat valmiina hänen käytettäväkseen.

Joskus oli hänellä ollut tämäntapaisia unia — unia, joissa hän oli palannut maailmaan, joissain hänellä oli maailmalliset vaatteet yllään, joissa hän maistoi maailman iloja ja katseli kiellettyjä asioita.

Tietenkin näki hän unta nytkin!

Mutta silloin kajahti hänen korviinsa ääni, jonka hän tosin kauan sitten oli unohtanut, mutta joka kuitenkin oli hänelle niin tuttu, että hän sen kuullessaan tunsi olevansa lapsena kotonaan taas — syvässä unessa lepäävän vanhan Debbien hiljainen, tyytyväinen kuorsaus.

Ääni on aina vakuuttavampi kuin näkö. Sokea on varma maailmastaan, varmempi kuin kuuro.

Moran ei ollut tarvis kääntyä katselemaan nurkassa olevassa vuoteessa makaavan vanhan imettäjän pulskaa hahmoa. Kuullessaan tämän hyrisevän kuorsauksen hän tiesi kaiken mitä hänen tarvitsi tietää — tiesi ettei hän enää ollut prioritar, että hän oli luopunut lupauksistaan; tiesi että luostari tällä hetkellä valvoi ja ihmetteli, kuten se viime yönä oli mahtanut kummeksia ja epäillä, ja huomenna kyselisi ja tuomitsisi; tiesi että nyt oli hänen hääaamunsa, että tämä hohtavan valkea puku jalokivillä koristettunne voineen ja tämä jalokivillä somistettu hiuskoristus olivat vanhan Debbien valitsemat, jotta hän juhlan mukaisessa puvussa seisoisi ylkänsä vieressä alttarin edessä.

Mennen huonesyvennykseen hän kylpi ja pukeutui, ja pani jalokivinauhankin päähänsä hiustensa loistavan kullan siteeksi. Tämmöisissä asioissa ei Debbien tahtoa vastaan oltu koskaan rikottu, ja vähätpä Mora välitti, mitä hänellä oli yllään, sittenkuin hän oli ainaiseksi luopunut pyhästä hunnustaan.

Hän poistui huoneesta hiljaa, herättämättä vanhaa imettäjää, astui alas kiertoportaita, ulos takaovesta, ja joutui näin puutarhaan, joka säteili varhaisen aamuauringon valossa.

Hakien paikkaa, josta häntä ei linnan muureille eikä akkunoihin näkyisi, hän vaelsi ruusutarhaan, jonka korkea kuusiaita ympäröi vihreällä reunuksella. Tämän eristetyn alueen toisessa päässä oli vaatimaton huvihuone — nyt se oli kuin keltaisten ruusujen muodostama lehtimaja.

Päätään kumartaen astui Mora kuusiholvin alatse, kolme porrasta alaspäin, ja oli kentällä.

Silloin tuli lehtimajasta esiin piispa, sinipunaisessa vaipassaan ja hiipassaan, rukouskirja kädessään.

Ensi hetkessä hän nähdessään Hugh'n morsiamen vihkipuvussaan, hääaamunaan, hämmentyi, mutta hänessä ei näkynyt mitään aivan erikoisen mielenliikutuksen merkkiä.

Kun hän tuli Moraa vastaan, hymyilivät hänen huulensa ystävällisesti, ja hänen silmissään oli se puolittain leikillinen, puolittain hellä katse, jonka Mora niin hyvin tunsi.

Kuin olisi hän juurikaan ratsastanut luostarin pihaan ja Mora seisahtunut portaille häntä vastaanottamaan, niin luonnollinen oli hänen tervehdyksensä, niin tavanmukainen hänen käytöksensä.

"Te olette varhain jalkeilla, tyttäreni, kuten minä arvasinkin; ja te olette tullut juuri tänne, kuten minä toivoin teidän tulevan. Minäkö ensimäisenä saan toivottaa teille onnea tänä ilonpäivänä?"

"Niin", sanoi Mora. "Minun kunnon Deborahnikin jäi nukkumaan, kun minä nousin. Minä heräsin tavalliseen aikaan soittaakseni luostarin kelloa, mutta minä huomasin, etten ollutkaan prioritar enää, vaan morsian — maallinen morsian — ja että minun tuli koristaa itseni jalokivillä maallisia häitä varten."

"Koristakaa itsenne myös nöyrällä ja levollisella mielellä, jolla Jumalan silmissä on suuri arvo", sanoi piispa, katsoen häneen merkitsevästi.

"Oi, jalo herra, minä pelkään, ettei minulla koskaan ole ollut sitä koristetta."

"Teidän täytyy kuitenkin nyt panna se yllenne, tyttäreni. Minä olen kuullut, että aviomiehet suuresti ihailevat sitä koristetta."

Seistessään siinä päivänpaisteessa, tiedottomana ihmeellisestä kauneudestaan, loi Mora häneen hämmästyneen katseen; sitten hän lankesi polvilleen mättäälle. "Siunauksenne, kunnianarvoisa isä", sanoi hän ja valtava nyyhkytys kuului hänen äänessään. "Minä pyydän teidän siunaustanne tänä hääpäivänäni."

Piispa laski kätensä hänen loistavalle hiuskoristeelleen ja luki hänen ylitseen kaksinkertaisen Aaronin siunauksen; sitten hän nosti hänet ylös ja pyysi häntä kanssansa kävelemään nurmikolle.

Piispa johti hänet lehtimajaan, tuoksuvien keltaisten ruusujen siimekseen. Sinne oli vaatimattomalle pöydälle katettu herkullinen ateria — tuoretta maitoa, vasta poimituita hedelmiä, valkeita leivoksia, kullankarvaisia voikokkareita, joissa vielä oli maidon kosteus pinnallaan.

"Tulkaa, tyttäreni", lausui piispa hilpeästi. "Me kirkon ihmiset, me tunnemme näiden varhaisten hetkien arvon, murkinoikaamme yhdessä."

"Oletteko loihtinut tämän tänne, jalo herra?" kysyi Mora, äkkiä tuntien selvää nälkää.

"En", vastasi piispa. "Mutta minä olin ulkona tunti sitten. Ja maitotyttö oli jalkeilla ennen minua. Ja niin me saimme aikaan tämän yksinkertaisen aterian."

Ja sillaikaa kuin sulhanen ja Deborah-vanhus vielä uinailivat, aterioivat morsian ja piispa yhdessä ruusutarhassa; ja piispan silmät välkkyivät kuin iloisen koulupojan pyhäpäivänä; ja väri palasi Moran poskille ja hän hymyili ja hänen sydämensä keveni, kuten aina heidän pitkän ystävyytensä aikana, kun piispa oli tullut hänen luokseen hilpeällä mielellä.

Mutta kun Mora oli aterioinut riittävästi ja näytti voimistuneen ja virkistyneen, nojautui piispa taaksepäin istuimellaan ja lausui äkkiä vakavana: "Ja nyt, tyttäreni, kertokaa minulle, mikä sai teidät oivaltamaan oikeaksi tämän peruuttamattoman askeleen, luopumaan lupauksistanne ja antautumaan Hugh'n kihlatuksi? Kun viimeksi puhelimme yhdessä, selititte te, ettei siihen riittäisi mikään muu kuin selvä merkki, jonka pyhä Neitsyt itse teille antaisi ja joka vakuuttaisi, että teidän velvollisuutenne ennen kaikkea kohdistuu Hugh'hun ja että taivas vapauttaisi teidät lupauksistanne. Saitteko te tällaisen merkin?"

"Kyllä, jalo herra, minä sain sen ihmeellisellä lavalla. Pyhä Neitsyt ilmaisi tahtonsa ilmestyksessä, josta oli mahdoton erehtyä, ja valitsi välikappaleekseen niin halvan ja yksinkertaisen olennon, etten minä voinut muuta kuin huudahtaa: 'Sinä olet salannut nämä asiat viisailta ja taitavilta, mutta paljastanut ne lapsille?'"

"Entä kuka", kysyi piispa, kiinnittäen katseensa persikkaan, jota hän kuori ylen huolellisesti, "kuka oli tuo lapsi?"

"Vanha maallikkosisar, Mary Antony."

"Niinkö", mutisi piispa, "iäkäs lapsi! Tosiaankin hyvin huomattava lapsi. Olisinpa taipuvainen sanomaan, hyvin viisas ja taitava lapsi."

"Ei, jalo piispa", huudahti Mora päättäväisellä äänellä, joka sai piispan kuvittelemaan, että jos hän olisi kohottanut katseen persikastaan, hän olisi kohdannut hunnun ja skapularion ankarat viivat, "te ja minä olimme viisaita ja taitavia, jotka harkitsimme puoleen ja toiseen oman arvelumme ja järkemme mukaan. Mutta tälle lapselle pyhä Neitsyt soi selvän näyn."

"Kertokaa minulle se", sanoi piispa, halkaisten persikan ja poistaen kiven, jonka hän huolellisesti pyyhki ja pisti vyöhönsä. Piispalla oli tapana istuttaa persikan kiviä.

Mora kertoi sen hänelle. Hän alkoi alusta ja kertoi kaiken, pienimpiä yksityiskohtia myöten; kuvasi tarkalleen Hugh'n, joka oli niin hämmästyttävän oikein esiintynyt näyssä; kertoi, millä tavoin hän ja Hugh tosiaankin olivat polvistuneet pyhän Neitsyen alttarin edessä, mitä he olivat sanoneet ja tehneet; ja kuinka pyhä Neitsyt lopuksi oli armonsa runsaudessa lausunut äänellä, jonka vanha maallikkosisar näyssä selvästi kuuli: "Ota hänet; hän on aina ollut sinun. Minä olen ottanut hänet vain antaakseni hänet sinulle."

"Mitä sanotte te siihen, kunnianarvoisa isä", huudahti Mora lopuksi.

"Minä tuskin tiedän mitä sanoa", vastasi piispa. "Paremman puutteessa turvaudun mielilauseeseeni ja sanon: 'Rakkaus ei koskaan petä'."

Yleensä Moraa viehätti piispan raamatunkäytön tarkka sattuvaisuus, mutta tällä kertaa hänestä tuntui, ettei tämä mielilause ollut yhtään paikallaan.

Tyytymättömänä ja loukkaantuneena hän oli tuntevinaan, että piispan mieli oli ollut niin kiintyneenä hedelmään, ettei hän ollut täysin tajunnut näyn ihmettä.

"Sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa", sanoi Mora jotenkin kylmäkiskoisesti, "paitsi mikäli tarkoitatte pyhän Neitsyen taivaallista hyvyyttä."

"Aivan niin", vastasi piispa, nojautuen taaksepäin istuimellaan ja vihdoin katsoen suoraan Moran vakaviin silmiin. "Pyhän Neitsyen taivaallinen hyvyys ei koskaan petä."

"Te myönnätte siis, jalo herra, että näky loi kirkkaan valon epäröidään mieleeni?"

"Ehdottomasti", vastasi piispa. "Rakkaus, joka tämän näyn sai aikaan, tähtäsi siihen. Ilmestykset ovat, tyttäreni, hyödyttömiä, elleivät ne ole selviä. Jos pyhä Neitsyt olisi vain viitannut marmorikädellään, sen sijaan että hän kumartui ottamaan teidän kätenne ja laskemaan sen ritarin käteen, olisitte ehkä ajatellut, että Neitsyt viittasi häntä poistumaan ja käski teitä jäämään. Jos hänen marmorikätensä kerran ollenkaan liikkui, oli parempi että se liikkui niin selkeällä ja käytännöllisellä tavalla.

"Minusta näyttää, kunnianarvoisa isä", sanoi Mora kumartuen pöydän yli ja tukien käsillään kasvojaan, samalla kuin hän rypistynein kulmin katseli piispaa; "minusta melkein näyttää, että koko näky teissä herättää salaista epäilyä."

"Ei, tyttäreni, siinä te erehdytte. Päinvastoin minä olen täydellisesti vakuutettu sen perusteella niitä te nyt kerrotte minulle, että tuon iäkkään lapsen, Mary Antonyn, on ollut suotu nähdä teidät ja ritarirakastajanne polvistumassa käsikkäin pyhän Neitsyen alttarin edessä; ja minä kiitän pyhää Neitsyttä, että hän suomalla tämän näyn Mary Antonylle ja sallimalla hänen kuulla sanat, jotka te itse tiedätte tosiaankin lausutuiksi, on saanut teidät havaitsemaan taivaan tahdoksi, että teidän tulee palata maailmaan ja yhtyä rakastajaanne, mikä — siitä olen varma — ei koidu vain teidän ja hänen onneksenne, vaan myös hedelmälliseksi hyvän lähteeksi monelle. Ja kuitenkin —"

Piispa pysähtyi miettimään, kuin pelkäisi hän sanoa niin paljon ja kuitenkin haluamatta sanoa vähempää. Sitten hän jatkoi, punniten joka sanansa: "Kuitenkin minä tunnustan suoraan, että omasta kohdastani minä kernaammin kuuntelisin Jumalan ääntä omassa sielussani tai lukisin hänen tahtonsa hänen pyhästä sanastaan kuin pyytäisin ihmettä tai toimisin toisten näkemien näkyjen perusteella."

"Luittehan kronikasta, jonka minä äskettäin lähetin teille, kuinka Herra vuonna tuhat sata kolmekymmentä seitsemän — tuona murheen, tulipalojen, ryöstön, hävityksen ja vaivan aikana, jolloin Yorkin kaupunki ynnä sen pääluostari paloi, Rochesterin kaupunki tuhottiin ja niinikään Bathin kirkko ja Leicesterin kaupunki, jolloin kuningas Tapanin ollessa ulkomailla tai kotonaankin, missä hänen kätensä oli liian lempeä, paronit suuresti vahingoittivat ja vaivasivat kirkkoa ja kansaa — kun silloin suuri joukko ihmisiä oli kokoontunut viettämään Windsorin messua, he saivat huomata, kuinka alttarin yllä oleva ristiinnaulitun kuva liikutti ja väänsi käsiään, milloin oikeaan, milloin vasempaan, niinkuin ahdistuksessa olevat tekevät.

"Tämä ihmeellinen näky sai heidät vakuutetuiksi siitä, että ristiinnaulittu Vapahtaja tunsi myötätuntoa maan kärsiviä asujaimia kohtaan."

"Mutta mikään veistetty ristinkuva, joka vääntelee käsiään tuijottavan joukon edessä, ei voisi saada minua niin syvästi vakuutetuksi Vapahtajan myötätunnosta kuin milloin minä yksin huoneessani istuen luen Jesaja profeetan sanat: 'Totisesti Hän on kantanut meidän murheemme ja poisottanut meidän huolemme'."

Moran otsa silisi.

"Minä luulen ymmärtäväni, jalo herra; ja kun teistä tuntuu siltä, on minun helpompi tunnustaa teille eräs asia, jota tuskin olen rohjennut myöntää itselleni. Minun oli itsenikin vaikeata kyllin antaa merkitystä Mary Antonyn kuulemille pyhän Neitsyen sanoille. Itse saamani todiste — satakieli, joka lensi suoraan Madonnan kädestä ulos maailmaan — puhui vakuuttavammin sydämelleni. Minä soimaan itseäni sen vuoksi, mutta niin on asia. Mutta näky kuitenkin ratkaisi minulle mikä oli velvollisuuteni."

"Tietenkin", huomautti piispa, "se seikka, että Mary Antony oli näyn välittäjänä, jonkun verran poisti sen juhlallisuutta. Pyhimmässäkin näyssä olisi pieni huvittava sävy, kun vanha maallikkosisar sen kuvaisi."

"Ei suinkaan, jalo herra", sanoi Mora. "Hän ei vaan yksinkertaisesti kertonut totuutta. Kun hän kerran pääsi alkuun, näytti hän saaneen kumman ylevyyden. Minä ihmettelin sitä samoin kuin ylimaailmallista kajastusta hänen kasvoillaan. Lopuksi minä luulin hänen nukkuneen; mutta myöhemmin kuulin alapriorittarelta, että hänet oli tavattu tainnoksissa ristinkuvan edestä ja heillä oli ollut suuri vaiva saada hänet virkoamaan.

"Jalo herra, sydämeni riutuu, kun nyt ajattelen tyhjää kammiotani ja nunnieni vaikeata mielen sekasortoa. Kuinka pian voitte te tavata heitä ja järjestää asian ilmoittamalla heille pyhän isän viestin?"

"Niin pian kuin olen vihkinyt teidät, tyttäreni, ratsastan takaisin Worcesteriin. Minä koetan päästä luostariin, ennenkuin sieltä lähdetään iltamessuun."

"Rohkenen pyytää teitä, jalo herra, sanomaan erikoisen ystävällisen sanan vanhalle Mary Antonylle, joka varmaankin on suruissaan minun lähdöstäni. Minä olin ajatellut pyytää häntä olemaan puhumatta näystään; mutta jos hän selittää tuon loistavan ritarin olleen pyhän Yrjänän tai pyhän Mikaelin, niin nunnat hurskaudessaan epäilemättä luulevat näyn tarkoittaneen vain minun siirtymistäni 'korkeampaan toimeen'."

"Minä puhuttelen vanhaa Antonya kahdenkesken", sanoi piispa.

"Isä", sanoi Mora syvän mielenliikutuksen vallassa, "kaikkina näinä vuosina olette te ollut ylen hyvä minua kohtaan, ystävällisempi kuin saatan sanoa ja aina kärsivällinen. Pelkään usein koetelleeni teidän kärsivällisyyttänne liian jäykästi pitämällä kiinni omasta tahdostani. Mutta minä pyydän teitä uskomaan, että minä aina pidin arvossa teidän neuvoanne ja olisin tuskin saattanut elää ilman teidän ystävyyttänne. Pelkään pahoin, että eilen illalla saapuessani linnaan puhuin hillittömästi ja käyttäydyin omituisesti. Minä olin lopen uupunut. Minä astuin huoneeseen yöpimeästä, tietämättä kenen minä täällä kohtaisin, ja tuokion, jalo herra — sekamielisen tuokion ajan, minä luulin teitä erääksi toiseksi."

"Keneksi te luulitte minua, tyttäreni?" kysyi piispa.

"Erääksi, jonka te usein olette muistuttanut mieleeni, jalo herra, jos loukkaamatta voin sen sanoa, erääksi papiksi, joka oli tyttöunelmieni ihanteena. Tunsitteko monta vuotta sitten erästä isä Gervaisea, jota hovissa pidettiin suuressa arvossa ja joka oli kuningattaren ja hänen naisten rippi-isänä?"

Piispa hymyili, ja hänen sinisissä silmissään, jotka katselivat Moran silmiin, oli levollisen mielenkiinnon ilme.

"Isä Gervaisenko?" sanoi hän. "Hovisaarnaaja? Tunsin hänet tosiaankin, tyttäreni; ja enemmänkin kuin tunsin. Isä Gervaisella ja minulla oli samat isovanhemmat."

"Ah", huudahti Mora innokkaasti, "silloin voin käsittää yhdennäköisyytenne, joka jo ensi hetkenä painui mieleeni ja heti teki teidän ystävyytenne minulle niin suloisen läheiseksi. Vain ääni ja silmät olivat yhtäläiset — mutta kuinka yhtäläiset! Isä Gervaisella oli parta, joka peitti hänen suunsa ja poskensa: mutta hänen sinisissä silmissään oli sama ystävällinen ja tutkiva katse, vaikka ne eivät olleet niin hilpeät kuin teidän usein ovat, jalo herra: ja teidän äänenne on aina saanut minut muistamaan häntä.

"Ja kerran, kerran katsoivat hänen silmänsä minuun Windsorin linnanhallin poikki, ja niissä oli semmoinen syvä hehku, että minä tunsin kuin olisivat ne kutsuneet minua alttarin eteen ja kuin olisin minä silloin niistä saanut, jos vain olisin kestänyt niiden tulikokeen, ainaisen puhdistuksen, kohotuksen, siunauksen, jommoista ei kukaan maallinen neito ennen minua ole saanut, lukuunottamatta vain pyhää Neitsyttä. Koko sen yön minä uneksin tästä ja sieluni oli sitä täynnä, mutta isä Gervaisea minä en koskaan nähnyt. Seuraavana aamuna hän jätti hovin ja lähti heti senjälkeen purjehtimaan Espanjaan, mutta matkalla teki laiva suuressa myrskyssä haaksirikon ja hän ynnä kaikki muut, jotka laivassa olivat, hukkuivat. Oletteko kuullut siitä, jalo herra?"

"Olen kyllä", vastasi piispa.

"Kaikki uskoivat sitä ja surivat häntä; sillä kaikki rakastivat häntä. Mutta minä en ole koskaan saattanut tuntea häntä vainajaksi. Ja kun minä viime yönä astuin suuren hallihuoneen poikki, tuntui minusta, kuin isä Gervaisen hehkuvat silmät vielä kerran olisivat kutsuneet minua alttarin eteen."

Piispa hymyili taas, ja hänen hahmossaan oli hiljaista hilpeyttä.

"Te olitte liiaksi rasittunut, tyttäreni. Kun astuitte likemmä, tapasitte te — kummittelevan hehkusilmäisen papin sijasta, joka monta vuotta sitten hukkui Espanjan rannikolla — vanhan ystävänne, Worcesterin Symonin, joka oli ehtinyt ennen teitä, mistä on kiittäminen hänen hyvän tammansa Shulamiten nopeita jalkoja."

Mora kumartui eteenpäin ja laski kätensä piispan kädelle.

"Älkää pilkatko, ystäväni", sanoi hän. "Oli aika, jolloin isä Gervaise merkitsi minulle kalleintani. Ja kuitenkaan en minä rakastanut häntä kuin tyttö rakastaa miestä, vaan ennemmin kuin nunna rakastaa Herraansa. Hän. merkitsi minulle kaikkea mikä on ylevintä ja parasta; ja ennen kaikkea sitä, mikä on elinvoimaista uskonnossa ja elämässä, tarmokkaana toimimaan, kestävänä kärsimään. Hän yritti minut kerran ja käski minun ristinkuvan edessä polvistuessani lausumaan: 'Hän elää iankaikkisesti meidän välimiehenämme. Milloinkaan en minä ole sitä unohtanut. Ja toisinaan, kun minä lausun näitä pyhiä sanoja ja mieleeni muistuu isä Gervaise, tuntuu kaiku kuiskaavan sieluuni: 'Hänkin elää!'"

Worcesterin piispa nousi.

"Tyttäreni", sanoi hän, "aurinko on korkealla taivaalla. Me emme saa vitkastella täällä. Hugh ryhtyy pian etsimään morsiantaan ja mistress Deborah käy levottomaksi, kun hänen hoidokkinsa on kadonnut. Aamiainen on varmaankin valmiina pitosalissa, ja senjälkeen meidän on kiiruhtaminen kappeliin vihkiäisiin. Sitten minä viivyttelemättä ratsastan Worcesteriin pannakseni asiat luostarissa tolalleen. Menkäämme!"

Kun Mora käveli hänen vieressään päivänpaisteisen nurmikon poikki, sanoi hän:

"Isä, luuletteko että nunnan sydän koskaan voi tulla samanlaiseksi kuin muiden naisten?"

"Taivas siitä varjelkoon", sanoi piispa, kiiruhtaen eteenpäin.

XXXVI luku

SISÄINEN TAISTELU.

Piispa ratsasti Worcesteriin takaisin.

Laukaten riensi ratsu kovan valtatien ruohoista viertä pitkin.

Kunnon Shulamite kiiruhti eteenpäin, mustankiiltävänä yhä, vaikka vaahtoa oli pärskähdellyt sen kupeille.

Tärkeät tehtävät odottavat. Jokainen hetki on kallis.

Jos alaprioritar lähettää sanan palatsiin, tapahtuu onnettomuus, jota ei ole helppo korjata.

Jos uutinen priorittaren paosta pääsee leviämään Worcesterin kaupunkiin, niin sadat pahansuovat, tietämättömät, kärkkäät tai vain joutilaat kielet heti alkavat surista.

Laukkaa, laukkaa Shulamite!

Mahdoton on ehättää huhua kiinni, jos se on tunninkaan matkan edellä. Yhtä hyvin voisi tavoitella kiinni vettä, joka on syössyt ulos avatusta kanavaluukusta tuntia aikaisemmin kuin ehdit padolle.

Mahdoton on puhdistaa kerran tahrautunutta mainetta. Ajoissa ojennettu käsi olisi voinut estää kallisarvoisen venetsialaisen maljakon putoamasta kivilattialle. Mutta jos tätä kättä ei ollut, ja maljakko sekuntia myöhemmin on maassa satoina pirstaleina, ovat koko maailman kädet voimattomat tekemään siitä sitä, mitä se ennen putoamista oli.

Nopeammin, nopeammin, Shulamite!

Kun alapriorittaren sanantuoja saa kuulla, että piispa on poissa, kiiruhtaa hän varmasti isä Benedictin luo, joka on tunteva synkkää iloa, ajatellessaan saavansa pistää pitkän nenänsä priorittaren tyhjään kammioon, joka vainuaa häväistysjuttua sieltä, missä tuntuu vain liljojen tuoksu ja raastaa pirstaleiksi Moran maineen tuntematta sääliä enempää kuin susi, joka raatelee lampaan.

Täyttä laukkaa, Shulamite! Ellei kukaan pelastaakseen sitä pistä kättään alapriorittaren ja isä Benedictin väliin, on kristallimaljakko pirstautuva palasiksi.

* * * * *

Vihdoin pidätti piispa ohjaksia ja antoi tammansa kävellä peninkulman. Warwick oli nyt jo kymmenen peninkulman päässä hänen takanaan. Hän oli jo puolitiessä Worcesteriin.

Warwick oli hänen takanaan!

Piispasta tuntui, että siitä saakka kun hän oli oppinut Mora de Norellen tuntemaan, hän aina vain oli ratsastanut poispäin ja jättänyt hänet taakseen.

Hänen tähtensä hän ratsasti pois silloin, kun hän jätti taaksensa hovin, lukuisat toimensa, kasvavan vaikutusvaltansa ja nauttimansa kansansuosion.

Hänen tähtensä oli hän jättänyt isä Gervaisen nimen valtameren pohjaan ja alkanut elämänsä uudelleen Italiassa, uudella nimellä.

Hänen tähtensä oli hän pyrkinyt Worcesterin piispanistuimelle, kuultuansa Moran astuneen valkoisten sisarten luostariin, ja hän oli jättänyt rakastamansa aurinkoisen maan ja ne paljon korkeammat hengelliset arvot, jotka häntä siellä odottivat.

Ja hänen tähtensä hän nyt ratsasti pois Warwickista, niin nopeasti kuin ratsu saattoi häntä kiidättää, jättäen hänet morsiameksi toiselle, jonka käteen hän itse oli laskenut Moran käden, lausuen kirkon siunauksen heidän liitolleen.

Ratsastaa pois — jättää taaksensa; jättää taaksensa — ratsastaa pois. Muuta ei hänen rakkautensa ollut hänelle koskaan suonut.

Kuitenkin tunsi hän sielunsa rikkaaksi nyt, tuntiessaan, että hänellä nyt oli varmuus siitä, että hän oli arvostellut asian oikein, kun hän monta vuotta sitten oli katsonut välttämättömäksi lähteä maanpakoon. Sillä olihan Mora kertonut hänelle — hiukkasen uneksien häntä toiseksi — että hän, Symon, kerran oli ollut hänen kalleimpansa, mutta että hän ei ollut rakastanut häntä kuin tyttö rakastaa miestä, vaan ennemmin kuin nunna rakastaa herraansa.

Mutta totisesti olisi sen miehen pitänyt olla jumalallinen, jota niin rakastettiin ja jonka olisi tullut pitää sellaista rakkautta elossa. Ja jos näin olisikin, kun sitten olisi saapunut toinen mies, joka olisi ollut herättämäisillään hänessä sitä rakkautta, mitä tyttö tuntee miestä kohtaan, olisiko hänen sydämensä silloin ollut vapaa noudattamaan luonnon kutsua? Ei. Hänen sydämensä olisi ollut kuin lukittu ovi kaikkea lähestymistä kohtaan, ja silloin olisi hän ollut yhtä vähän Kristuksen kuin miehen morsian. Symonin silmien hehku olisi tosiaankin kutsunut hänet alttarin eteen, ja sillä olisi hän saanut uhrata naisellisuutensa täyttymyksen.

"Minä tein oikein, lähtiessäni maanpakoon", sanoi piispa, tutkistellen menneisyyttään eteenpäin ratsastaessaan. Mutta syvällä sydämessään tunsi hän Moran äskeisten sanojen tuottaman ilon: kerran hän oli ollut Moralle hänen kalleimpansa, tyttönä oli hän niin tuntenut, ja naisena hän sen muisti; ja kumpaakin ajatellessaan piispa puhkesi kiitokseen siitä, ettei hän eikä isä Gervaise olleet tehneet mitään, mikä olisi häirinnyt Moran tyttöunelmien ihannetta.

Tarttuen ohjaksiin taas hän hoputti Shulamitin ravakkaan tahtiin. Nyt ei saanut vitkastella tiellä.

* * * * *

Päästyään lähelle luostariporttia sattui piispa onneksi tapaamaan veli Philipin, joka kedolla kävelytti nuorta, äskettäin ostettua hevosta.

Piispa pyysi maallikkoveljeä ratsastamaan kanssaan luostariin, ja heti kun hän olisi astunut alas hevosen selästä, viemään Shulamiten palatsin talliin, huolellisesti ruokkimaan ja harjaamaan sen, ja sitten tuomaan hänelle virkeän hevosen.

Heidän ratsastaessaan eteenpäin kysyi piispa:

"Onko palatsiin tullut mitään viestiä luostarista, Philip?"

"Ei, jalo herra."

"Entä munkeilta?"

"Ei myöskään, jalo herra. Mutta minä olen kuullut oudon huhun —"

"Huhut ovat harvoin huomioonottamisen tai toistamisen arvoisia, veli Philip."

"Totta, jalo herra. Mutta kun minä niin äskettäin autoin tuota naista ratsastamaan Icon—"

"'Naista'? Ketä huhu sitten koskee?"

"Sanotaan, että vanha maallikkosisar Mary Antony on poistunut luostarista."

"Mary Antony!" huudahti piispa, ja hänen äänessään tuntui mitä merkillisin sekoitus hämmästystä, mielen huojennusta ja epäuskoisuutta. "Mutta taivaan nimessä, hyvä veli, miksi olisi vanha maallikkosisar poistunut luostarista?"

"Sanotaan, että hän on lähtenyt kaupunkiin etsimään teitä, jalo herra; mutta hän ei ole saapunut palatsiin."

"Entä onko mitään muita huhuja, Philip?"

"Ei, jalo herra; paitsi että prioritar on hyvin levoton vanhan nunnan takia ja on käskenyt tukkia maanalaisen tien tuomiokirkon kryptaan, vaikka portinvartiatar tunnustaa päästäneensä sisar Mary Antonyn ulos portista."

"Pelkkää huhua taaskin", sanoi piispa, "ja vailla totuuden siruakaan, sen minä takaan. Sano, kunnon Philip, kaikille tahoille, että se ei pidä paikkaansa, ja ilmoita minun lausuneen, että kunnianarvoisa äiti varmasti ei ole käskenyt tukkia kryptan tietä. Toivoisin saavani käsiini näiden typerien juorujen alkuunpanijan."

Piispa puhui näennäisesti vihastuneena, mutta sydämessään tunsi hän suurta huojennusta. Ehtisikö hän kuitenkin ojentamaan kätensä pelastaakseen kallisarvoisen maljakon.

Piispa laskeutui hevosen selästä luostarin portin ulkopuolella. Hän silitteli kädellään Shulamiten päätä ja puheli lempeästi sen korvaan.

Sitten sanoi hän: "Vie se kotiin ja pidä siitä parasta huolta. Sen kunnon sydän on tehnyt ihmeitä tänään. Meidän asiamme on pitää huolta, ettei sen ruumis siitä kärsi. Kas tässä, ota ohjakset ja mene."

* * * * *

Mary Mark katsahti ristikosta ulos kuullessaan portille koputettavan. Hänen suunsa rävähti selälleen, kun hän näki herra piispan jalkaisin seisovan ulkopuolella.

Nopeasti hän avasi portin ja kääntäessään sitä yhä enemmän auki kätki hän iloisen muotonsa portin taakse.

Mutta piispa ei ensinkään joutanut ajattelemaan Mary Markia eikä hänellä ollut halua olla piilosilla omantunnon vaivaaman portinvartiattaren kanssa.

Välttäen pääsisäänkäytävää astui hän pihani poikki oikealle, meni ruusuholvin alitse, pitkin kuusikäytävää ja nurmikon yli pyökin alla olevan penkin luo, missä hän kaksi päivää aikaisemmin oli odottanut prioritarta.

Tänne pysähtyi hän hetkeksi, katsahti kohti hiljaista pylväskäytävää, ja palautti mieleensä Moran kookkaan vartalon, hänen liehuvan huntunsa ja ryhdikkään astuntansa, kun hän tuli piispaa vastaan yli päivänpaisteisen nurmikon.

Mutta tässäkään ympäristössä hän ei enää voinut kuvailla Moraa priorittareksi. Luostaripihan nurmikkoakin myöten tuli häntä vastaan nyt suloinen nainen jalokivillä koristettuine voineen, valkeine pukuineen ja kultakoristeisine hiuksineen — Hugh'n morsian.

Tämä oli ehkä Worcesterin piispan vaikein hetki koko tänä vaikeana päivänä.

Tänä hetkenä hän ajatteli itseäänkin.

"Minä olen menettänyt hänet!" sanoi hän. "Pyhä Jesus — sinä, jonka sydän murtui, kun olit ollut kolme tuntia pimeydessä, Jumalan hylkäämänä — armahda minua! Elämäni valo on mennyt minulta ja kuitenkin minun täytyy elää."

Tajutessaan näin äkisti menetyksensä, henkisesti ja ruumiillisesti lopen uupuneena piispa vaipui penkille.

Mora oli onnellisesti Hugh'n luona. Siitä oli hänen täytynyt huolehtia.

Mutta nyt saivat asiat mennä omaa menoaan. Hän ei voinut tehdä enempää — mennä vielä eteenpäin.

Silloin oli hän taas kuulevinaan Moran sanovan ruusutarhassa suloisella äänellään, joka värähdytti hänen sydäntänsä pohjia myöten: "Hän merkitsi minulle kaikkea mikä on elinvoimaista uskonnossa ja elämässä; tarmokkaana toimimaan, kestävänä kärsimään."

Viisi minuuttia istui piispa paikallaan, silmät suljettuina, kädet lujasti yhteen liitettyinä.

Niin hiljaa hän istui, että pieni "hurmepukuinen ritari", joka kirkkain silmin katseli häntä ylhäältä puusta, jo aikoi hypähtää penkin toiseen päähän. Se kaipasi sisar Mary Antonya, joka ei ollut näyttäytynyt koko aamuna, se oli siis saanut olla ilman sekä leivän että juuston murusia ja "pikku houkko" oli nälkäinen.

Mutta viiden minuutin kuluttua nousi piispa tyynenä ja itsetietoisena, astui lujasti nurmikon poikki, nousi portaita ylös ja eteni pylväskäytävään.

XXXVII luku

ALAPRIORITTAREN SELONTEKO.

Jo viidennen kerran oli alaprioritar sovittanut silmänsä avaimenreikään, mutta hän ei nähnyt priorittaren kammiosta mitään lukuunottamatta osaa suuresta puurististä, joka kuvastui vastakkaisella seinällä.

Sisar Mary Rebecca oli noussut tuolille, koettaen vakoilla nuoranreijästä, jonka kautta kunnianarvoisa äiti soitti luostarikelloa. Mutta sisar Mary Rebecca ei huolimatta siitä, että hän kolahutti päänsä hirteen ja nenänsä seinään, jotka olivat hänen silmänsä tiellä, kuitenkaan nähnyt muuta kuin osan kunnianarvoisan äidin akkunan päädystä.

Kuin suurena paljastuksena kuulutti hän julki, että akkunaverhot oli vedetty syrjään, mihinkä alaprioritar happamasti huomautti, että sen hän jo aikaa sitten oli havainnut alhaalta pihasta, ja töykkäsi vihoissaan hänen tuoliansa, niin että sisar Mary Rebecca lensi alas.

Hän teki suuren harppauksen pelastuakseen ehjänä, putosi raskaasti sisar Teresan jalalle, läimäytti sisar Mary Seraphinea suoraan kasvoihin kyynäspäällään ja hajoitti oven ympärille kerääntyneen joukon joka taholle.

Täten sai alaprioritar näköpiiriinsä käytävän ja kauempana, avatun paksun oven tuollapuolen pylväskäytävän, ja aikoessaan juuri ryhtyä torumaan Mary Rebeccaa moisesta loikkaamisesta, käskemään sisar Teresaa lopettamaan kiemurtelunsa ja Mary Seraphinea parkumaan kammioonsa ja sulkemaan oven perässään, jos hänen välttämättä piti parkua — silloin näki alaprioritar piispan, joka yksinään ja odottamatta astui heitä kohti pylväskäytävästä.

"Benedicite", lausui piispa lähestyessään. "Minulla on onni tavata koko sisarkunta koossa."

Piispan kohotetut sormet saivat nunnat polvistumaan; mutta he kiiruhtivat heti taas jaloilleen ja kerääntyivät alapriorittaren selän taakse, joka astuen askeleen eteenpäin kiiruhti selittämään tilannetta.

"Herra Piispa, te tapaatte meidät suuren alakuloisuuden vallassa. Kunnianarvoisa äiti on sulkeutunut kammioonsa, ja me pelkäämme että hän valvottuaan ja paastottuaan kokonaisen yön on mennyt tainnoksiin. Naputtaessamme ovelle emme ole saaneet minkäänlaista vastausta, emmekä me pysty avaamaan ovea väkivallalla, kun se on niin tavattoman vahva ja paksu."

Piispa loi tutkivan silmäyksen alapriorittaren vaaniviin kasvoihin, mutta niiden ilme tulkitsi pelkkää ahdinkoa ja sekasortoa.

Hän katsahti tukevaan oveen ja nunnien kiihoittuneeseen joukkoon. Häneltä riitti aikaa huomata että Seraphinen nenä ja huulet alkoivat paisua, ja piispa tunsi veitikkamaista toivomusta, että hänen ritarinsa nyt olisi nähnyt hänet.

Sitten hänen tyven, tutkiva katseensa taas kääntyi alapriorittareen.

"Ja kuinka te voitte olla niin varma, äiti alaprioritar, että kunnianarvoisa äiti tosiaan on kammiossaan?"

"Koska me tiedämme hänen olevan siellä", vastasi alaprioritar niin töykeästi kuin uskalsi piispaa puhutellessaan. "Sallikaa minun, kunnianarvoisa isä, kertoa teille viimeisten kahdenkymmenen tunnin: tapahtumat.

"Palattuamme eilisiltana ehtoomessusta lähetti kunnianarvoisa äiti Mary Antonyn kautta sanan, että hän taas aikoi viettää yönsä rukoillen ja valvoen eikä tulisi olemaan läsnä illallisella ja ettei häntä missään tapauksessa saisi häiritä. Mary Antony toi sanan keittiöön käskien nuorempia maallikkosisaria valmistamaan illallisen ilman häntä ja sanoen, ettei hän piitannut siitä, mitenkä kehnosti se valmistettiin, kun kerran kunnianarvoisa äiti ei tulisi sitä nauttimaan."

Alaprioritar pysähtyi hengähtääkseen ja antaakseen toisille nunnille tilaisuutta huudahduksin ilmaista paheksumistaan Mary Antonyn käytöksen johdosta. Mutta piispan heissä herättämä pelonsekainen kunnioitus ja todellinen levottomuus, jota he tunsivat vanhan maallikkosisaren takia, sai heidät pysymään vaiti.

Piispa siveli poskiansa, pidellen suupielensä lujasti alallaan peukalonsa ja etusormensa avulla. Vanha Antony oli ylen hullunkurinen sanoessaan nämä sanat itse, mutta vielä hullunkurisemmilta tuntuivat hänen huomautuksensa alapriorittaren toistamina.

"Tuo vanha elukka", jatkoi alaprioritar luoden epäluuloisen silmäyksen piispan käteen, "lähti sitten ulkoportille ja kertoi portinvartiattarelle, että hän oli saanut teiltä itseltänne, kunnianarvoisa isä, määräyksen ilmoittaa teille, kun kunnianarvoisa äiti taas aikoisi viettää yönsä valvoen ja paastoten, koska te ja hän — te ja hän tosiaankin — muka olette levottomia kunnianarvoisan äidin alituisen paastoamisen ja liiaksi pitkitetyn valvonnan takia. Velvollisuutensa mukaisesti Mary Mark kieltäytyi päästämästä vanhaa —"

"Maallikkosisarta", huomautti piispa ankarasti.

Alaprioritar veti henkeänsä; sitten hän teki syvän kumarruksen — "vanhaa maallikkosisarta luostarista ulos. Mutta silloin sisar Antony lähetti Mary Markin tuomaan kunnianarvoisan äidin sanaa minulle ja lupaamalla hänelle jonkun lahjan teiltä, jalo herra, hän houkutteli Mary Markin antamaan avaimen hänelle. Portinvartiattaren palatessa oli Mary Antony mennyt, suuri portinpuolisko oli raollaan ja avain reiässä. Senjälkeen ei häntä ole nähty. Onko hän tullut palatsiin ja puhutellut teitä, jalo herra? Onko hän nyt turvassa palatsissa?"

"Ei", sanoi piispa vakavasti. "Sisar Mary Antonya ei ole ensinkään nähty palatsissa."

"Voi surkeutta!" huudahti sisar Abigail; "hän on varmaankin menehtynyt tielle! Hän oli liian vanha jaksaakseen kulkea kaupunkiin saakka."

"Hiljaa, tyttö!" käski alaprioritar. "Sinun huomautuksesi ja voivotuksesi eivät kuulu asiaan, vaan ainoastaan vihastuttavat herra piispaa."

Mikään ei saattanut olla vähemmän vihastuneen näköistä kuin piispan hyväntahtoiset kasvot. Mutta hän oli lausunut ankaran sanan alapriorittarelle, jonka vuoksi tämä koetti puhdistautua käyttämällä ensimäistä sopivaa tilaisuutta syyttääkseen piispaa aiheettomasta äkeydestä.

Piispa rauhoitti sisar Abigailia hymyllä, sitten sanoi hän, suljettuun oveen viitaten: "Jatkakaa kertomustanne, äiti alaprioritar. Te ette tähän saakka ole antanut minulle mitään todistetta siitä, että prioritar olisi kammiossaan."

"Kun Mary Antonyn poissaolo tuli tunnetuksi, jalo herra", jatkoi alaprioritar, "tuntui meistä asianvaatimalta ilmoittaa kunnianarvoisalle äidille vanhan maallikkosisaren paosta. Minä itse naputin tälle ovelle; mutta vastaukseksi kuului sisältä vain matalaa rukoilevan veisuuta, eikä oikeastaan selvää veisuuta, vaan pelkkää hyminää, ja aina kun nunnat yön kuluessa kuuntelivat ovella tai uskalsivat uudelleen koputtaa, kuulivat he kunnianarvoisan äidin äänen lausuvan virsiä tai rukouksia. Muistattehan, jalo herra, että maanpinta rakennuksen toisella puolen on alempana kuin pylväskäytävän permanto. Kunnianarvoisan äidin akkunat ovat senvuoksi pensaston yläpuolella, joten ei ole mahdollista nähdä huoneeseen. Mutta kun sisar Mary Rebecca pimeän tultua kiersi rakennuksen ympäri, huomasi hän, että kunnianarvoisa äiti oli sytyttänyt vahakynttilät ja vetänyt verhot eteen. Tänä aamuna valo sammutettiin, verhot vedettiin syrjään, ja akkunaluukku avattiin. Sen lisäksi kunnianarvoisa äiti aamulla nousuaikaan soitti kelloa, kuten hänen tapansa on, herättääkseen nunnat — soitti sitä kammiostaan käsin tämän nuoran ja rattaan avulla."

"Ymmärrän", sanoi piispa.

"Sisar Abigail, joka jo oli jalkeilla, kiiruhti silloin kunnianarvoisan äidin kammion edustalle ja kellon vielä heilahdellessa koputti ja kysyi, saiko hän tuoda maitoa ja leipää. Yhäkin kuului vastaukseksi vain matalaa virrenveisuuta. Sisar Abigail sanoo myös, että ääni oli niin heikko ja värisevä, että hän tuskin saattoi tuntea sitä kunnianarvoisan äidin ääneksi. Ja siitä saakka on ollut hiljaista kammiossa ja suuri pelko ja ahdistus täyttää meidän sydämemme, sillä kunnianarvoisalla äidillä ei ole tapana pitää ovea suljettuna, kun koko sisarkunta kutsuu häntä sen ulkopuolella."

Piispa kohotti kättään.

"Siinä kohden te puhutte oikein, äiti alaprioritar", sanoi hän. "Ja minun tuleekin kertoa teille enempää viivyttelemättä, että prioritar ei ole kammiossaan."

"Eikö hän ole kammiossaan!" huudahti alaprioritar.

"Eikö sellissään!" parkaisi joukko pelästyneitä ääniä kuin kirkulokkeja, jotka huutavat toisilleen ennenkuin myrsky lähestyy.

"Prioritar poistui luostarista eilen iltapäivällä", sanoi piispa, "minun tieteni ja hyväksymiselläni. Hän lähti heti riittävän seurueen saattamana jonkun matkan päässä Worcesterista olevaan paikkaan, missä minäkin vietin yön. Minä olen tullut tuomaan teille hänen pyhyytensä paavin viestin, joka on lähetetty minulle suoraan Roomasta… pyhä isä käskee minun sanoa, että minä olen hänen täydellä hyväksymisellään siirtänyt priorittaren toisaanne, missä häntä tarvitaan korkeampaan toimeen. Kenties minä myös saatan kertoa teille", lisäsi piispa, luoden hyväntahtoisen silmäyksen kaikkiin näihin sulaa hämmästystä kuvastaviin kasvoihin, "että minä itse tänä aamuna suoritin juhlallisen toimituksen, johon minulla oli paavin erikoinen valtuutus ja jonka kautta teidän entinen priorittarenne vihittiin korkeampaan toimeensa. Häntä surettaa, ettei hänen ole mahdollista sanoa teille hyvästiä. Hän lähettää teille ystävällisen tervehdyksensä, kiittää teitä uskollisuudestanne ja tottelevaisuudestanne ja rukoilee että Jumalan siunaus aina olisi teidän kanssanne."

Piispa lakkasi puhumasta.

Ensinnä vallitsi hämmästynyt hiljaisuus.

Sitten tapahtui jotain odottamatonta: yht'äkkiä puhkesi alaprioritar intohimoiseen itkuun.

Koskaan ennen ei alapriorittaren oltu nähty itkevän. Tämä näky jähmetytti koko luostarin. Ja jollakin tavoin kaikki kuitenkin tiesivät hänen itkevän siksi, että sen kovan pähkinän sisällä, joka hänellä oli sydämen sijasta, oli ydin täynnä syvää rakkautta heidän jaloa prioritartaan kohtaan.

Ja muutkin nunnat itkivät, koska alaprioritar itki.

Nyyhkytys kasvoi aivan tavattomaksi. Minne piispa katsoikin, näki hän vastassaan kyynelöivän nunnan.

Äkkiä alaprioritar pyyhki silmänsä ja hillitsi mielensä taas. Hänen mieleensä juolahti, että piispan sanoihin oli mahdoton uskoa, kun kaikki heidän omat aistinsa todistivat niitä vastaan. Olihan samana aamuna kello viisi priorittaren kammiosta soitettu kelloa, joka kutsui luostarin jalkeille.

Niinpä kuivasi alaprioritar silmänsä, rankaisi nenäänsä sen osanotosta hänen olemuksensa yleiseen lankeemukseen ja lausui luoden piispaan taistelunhaluisen silmäyksen: "Jos kunnianarvoisa äiti ei ole kammiossaan, niin suvainnette, jalo herra, ilmoittaa luostarille, kuka siellä sitten on?"

"Se kysymys", lausui piispa, "voidaan pian ratkaista."

Hän otti vyöstään priorittaren tiirikka-avaimen, jonka tämä oli antanut hänelle Warwickissa.

Pistäen sen reikään avasi hän kammion oven ja astui sisään, alapriorittaren ja koko vapisevan uteliaan nunnajoukon seuraamana.

Päästyään muutaman askeleen ovesta pysähtyi piispa, viittasi alaprioritarta astumaan eteenpäin, mutta pidätti kohotetulla kädellään hänen takanaan tunkeilevia nunnia.

Huoneessa oli aivan hiljaista.

Priorittaren tuoli oli tyhjä.

Mutta Neitsyen alttarin edessä makasi pitkällään lattialla tainnoksissa vanha maallikkosisar Mary Antony.

XXXVIII luku

PIISPA VALVOO.

Vanha Mary Antony makasi kuolemankielissä.

Piispa ei ollut sallinut kuljettaa häntä priorittaren kammiosta omaansa.

Hän oli käskenyt siirtää kunnianarvoisan äidin vuoteen sisähuoneesta Neitsyen alttarin eteen. Siinä lepäsi Mary Antony ja piispa itse valvoi hänen vieressään.

Avoimesta akkunasta lankesi huoneeseen illan valo, luoden kajastuksensa vanhuksen tyynille kasvoille, joiden ryppyjä kuoleman rauhoittava käsi jo silitteli pois.

Viisi tuntia oli kulunut siitä kun hänet löydettiin. Oli kestänyt kauan, ennenkuin hänet oli saatu palaamaan tajuntaan; ja niin pian kuin hän oli tullut ympäristöstään tietoiseksi ja tuntenut alapriorittaren ja kaikki lukuisat kasvot ympärillään, hän taas painui vaiteliaisuuteensa, kieltäytyi vastaamasta mihinkään kysymykseen ja kiinnitti vain ahdistuneena silmänsä oveen.

Tämän huomatessaan sisar Teresa pujahti huoneesta ja riensi salaa kertomaan asian piispalle, joka oli vain pikimältään käynyt palatsissa, ja nyt asteli nurmikolla pylväskäytävän alapuolella.

Piispa saapui heti, ja nähdessään hänen astuvan huoneeseen Mary Antony huudahti ja koetti nousta pystyyn patjoiltaan.

Vuoteen ääreen astuen piispa laski kätensä vanhuksen väriseville käsille, jotka tämä hänet nähdessään oli liittänyt yhteen.

Innokas kysymys kuvastui hänen piispaan kohdistetusta katseestaan.

Piispa kumartui vuoteen yli.

"Kyllä", sanoi hän hymyillen.

Silloin katosi katseesta ahdistus, silmät sulkeutuivat. Riemukas hymy valaisi kuolevan kasvoja.

Kääntyen teki piispa kuiskaavalla äänellä muutamia kysymyksiä alipriorittarelle.

Mary Antony oli maistanut vähän viiniä, mutta hänen näytti olevan mahdoton nauttia ruokaa. Hän oli ollut niin kauan ilman ruokaa, että luonto nyt ei enää näyttänyt siitä huolivan.

"Epäilemättä on hän kuolemaisillaan", totesi aliprioritar, ei tosin epäystävällisesti, vaan virallisella puhetavalla, missä mikään mielikuvituksen tai myötätunnon ilmapiiri ei miedonna tosiasian tylyjä ääriviivoja.

"Tiedän sen", sanoi piispa matalalla äänellä. "Senvuoksi minä olen tullut ripittämään sisarenne, suorittamaan kirkon viimeiset toimitukset ja tarjoamaan sen lohdutuksen. Vetäytykää te nyt pois ja jättäkää minut yksinäni valvomaan sisar Mary Antonyn kanssa."

"Me lähetimme hakemaan isä Peteriä", alkoi aliprioritar. "Mutta Mary Antony ei kiinnittänyt mitään huomiota kysymyksiin eikä tahtonut —"

Piispa astui kättään kohottaen askelen aliprioritarta kohti ja tämä kiiruhti ulos.

Piispa seurasi häntä käytävään, missä joukko nunnia viipyi kiihtyneen odotuksen ilmapiirissä, jonka muutamain mielissä herättää kuoleman pikainen läheneminen.

"Minä käsken teitä kaikkia käymään kammioihinne", sanoi piispa, "ja viettämään siellä tunnin vakavasti rukoillen tämän iäkkään nunnan puolesta, jonka sielu nyt on jättämäisillään tämän maallisen ja joka niin kauan on elänyt ja vaikuttanut tässä luostarissa. Suljettakoon kaikki ovet. Viimeisen valvonnan suoritan minä yksin. Avustusta tarvitessani soitan luostarin kelloa."

Piispa seisoi käytävässä liikkumattomana, kunnes jokainen hahmo oli hävinnyt näkyvistä ja jokainen ovi sulkeutunut.

Sitten hän palasi priorittaren kammioon ja sulki oven.

Pyhän öljyn laski hän portaalle Neitsyen alttarin eteen, mihin vanha Antony oli kumartunut rukoillessaan että pyhä Neitsyt valaisisi hänen vanhaa järkeään.

Sitten otti piispa esiin pienen pullon harvinaista italialaista juomaa, tipahutti sitä muutaman pisaran juomalusikalliseen viiniä ja työnsi nesteen vanhan maallikkosisaren avonaisten huulien väliin.

Hetken jännitys — sitten kuuli piispa hänen nielevän.

Senjälkeen piispa veti priorittaren tuolin vuoteen ääreen ja istuutui odottamaan.

Tuokion kuluttua koriseva hengitys taukosi, avoin suu sulkeutui. Mary Antony huokasi kolmasti, kuten lapsi, joka on nukahtanut itkuunsa.

Sitten hän avasi silmänsä ja kiinnitti ne piispaan.

"Kunnianarvoisa isä —" alkoi hän puhua, sitten hän naurahti keveästi. Hän oli saanut puhekykynsä takaisin, ja hän tunsi henkensä hyvin joustavaksi, vaikka hänen peitteellä lepäävät kätensä tuntuivat kuuluvan jollekin toiselle, niin että hän toivoi, etteivät ne vain rupeaisi lyömään häntä. Jalkojaan hän ei saattanut tuntea ensinkään, mutta nähdessään mukavasti lepäävänsä täällä mielipaikassaan, miksi olisi hän tarvinnut jalkojaan? Jalat ovat joutavia kappaleita — suurempi lepo on ilman niitä.

"Puhu matalalla äänellä", sanoi piispa kumartuen eteenpäin. "Puhu matalalla äänellä, rakas sisar Mary Antony, sekä säästääksesi voimiasi, että siksi, että vaikka minä olen lähettänyt kaikki valkoiset sisaret kammioihinsa, meidän kunnon alipriorittaremme, joka tietenkin on huolissaan sinun voinnistasi, kenties nytkin on oven ulkopuolella."

Mary Antony naurahti.

"Jospa voisimme työntää naulan hänen korvaansa", kuiskasi hän. Mutta sitten hän äkkiä kävi vakavaksi ja teki saman kysymyksen, minkä hänen silmänsä äsken: "Onnistuiko minun pitää heidät tietämättöminä kunnianarvoisan äidin paosta, kunnes te saavuitte, kunnianarvoisa isä?"

"Kyllä, uskollinen sydän. Sinä toimit aavistamattoman viisaasti."

Mary Antony naurahti taas.

"Minä salpasin heidät käytävään", sanoi hän viekkaan näköisenä. "Ja kuinka minä heidät puijasin. Monta kertaa kutsuivat he minua 'kunnianarvoisaksi äidiksi'. 'Nöyrästi pyydän teitä, kunnianarvoisa äiti, avaamaan oven', aneli aliprioritar avaimenreiästä. 'Dixi: Custodiam vias meas' ['Olen sanonut: pidän itse huolta askeleistani'], veisasi Mary Antony ihanalla äänellään. Avatkaa, avatkaa, kunnianarvoisa äiti!' pyysi joukko oven takaa. 'Quid multiplicati sunt qui tribulant me' ['Ketkä siellä monilukuisina häiritsevät minua'?], lauloi Mary Antony sisällä… 'Kaikkein rakkain kunnianarvoisa äiti', rukoili sisar Mary Rebecca puoliyön aikaan, 'minulla on jotain ylen tärkeätä teille sanottavaa.' — 'Dixit insipiens' ['Tyhmyri puhui' — Munkkilatinaa. (Suom.)] oli Mary Antonyn asianmukainen vastaus. Ja kun sisar Mary Rebecca luuli, ettei kukaan huomannut häntä, koetti hän yöllä kuutamossa kiivetä puuhun. Kunnianarvoisan äidin akkunat olivat tarkoin verhotut, mutta vanha Antony pisti silmänsä rakoon ja tämä näky, kun sisar Mary Rebecca kiipesi puuhun, sai kaikki muut puut tärisemään naurusta, mutta sitä ei voi kuvata jalolle herra piispalle… No mitä nyt!" — häneltä pääsi hämmästynyt huudahdus. — "Miksi tämä pahkainen sormi kohotaiksen ja puistaa itseänsä minulle?" Piispa tarttui sierettyneeseen vanhaan käteen, joka nyt oli kylmä kuin kivi, painoi sen takaisin peitteelle ja peitti sen omalla kädellään.

Hänen antamansa juoma oli kylläkin virittänyt vanhuksen jälelläolevat voimat toimintaan, mutta liiaksi kiihoittuneet aivot olivat joutumaisillaan pois tasapainosta.

Piispa palautti hänet todellisuuteen lausumalla nimen, jonka hän tiesi vaikuttavan tehoisan loihdun tavoin.

"Tahdotteko kuulla uutisia priorittaresta, sisar Antony?"

Heti kävivät silmät innokkaiksi.

"Onko hän turvassa, kunnianarvoisa isä? Voiko hän hyvin? Onko hän tarttunut onneensa molemmin käsin, enää torjumatta sitä luotaan?"

"Onni on tarttunut häneen molemmin käsin", sanoi piispa. "Tänä aamuna minä siunasin hänen liittonsa jalon ritarin kanssa, jolle hän oli kihlattu, ennenkuin tuli tänne."

"Minä tiedän sen", kuiskasi vanha Antony haltioissaan. "Minä kuulin sen kaiken, minä ynnä lihakirveeni, jotka olimme piilossa tuolla — kun emme tahtoneet antaa kunnianarvoisan äidin antautua vaaraan yksinään. Ja minun täytyi työntää kirveen varsi leukapielieni väliin, etten huutaisi 'Oikein tehty!', kun jalo ritari ja hänen asemiehensä heittivät nuoran vahvan oksan yli ja hirttivät siihen kirjurin — tuon laihan lurjuksen. Ah, se oli kunnon teko! Minä kuulin sen kaiken! Minä näin sen kaiken!"

Mutta sitten ilo haihtui, ja häpeän ja alakuloisuuden ilme kuvastui vanhoilla kasvoilla.

"Mutta kaiken tämän näkeminen ja kuuleminen saattoivat minut surullisella tavalla tekemään syntiä, kunnianarvoisa isä. Ah, minä olen lausunut valheita pyhistä asioista ja pelkään tehneeni syntiä, jota ei voi anteeksi antaa, vaikka minä sillä tarkoitinkin hyvää. Saanko kertoa kaikki teille, kunnianarvoisa isä, jotta voisitte arvostella pyhän Neitsyen tahdon mukaisesti, vai onko sydämeni vilpillisyys johdattanut minut kuolemansyntiin?"

Piispa loi jännittyneen katseen aurinkoon, joka verkkaan vaipui länteen. Hänen antamansa juoman teho kestäisi vielä tunnin ajan, jossa sen valhevoima huolella käytettiin. Hän arvioi neljänneksen tästä tunnista jo kuluneen.

"Kerro minulle alusta saakka mitään salaamatta, rakas Antony", sanoi hän. "Mutta puhu matalalla äänellä, jotta vain minun korvani kuulevat. Muista mahdollisia kuuntelijoita oven takana!"

Ja niin kertoi vanha Antony koko tarinansa monin sukkelin kääntein. Ja piispan sydän heltyi vanhuksen kuiskatessa tarinansa ja hän totesi sen kiintymyksen voiman, joka itseänsä ajattelematta oli uhkarohkeasti ryhtynyt tekemään onnelliseksi rakastamaansa prioritarta, vaikka hänen omatuntonsa oli arka, niin että hän nyt vapisi ajatellessaan, mitä hänen peloton sydämensä oli tehnyt.

"Minä lausuin valheita pyhistä asioista; minä pistin sanoja pyhän Neitsyen suuhun; minä sanoin hänen liikahuttaneen kättään. Mutta tehän sanoitte minulle, kunnianarvoisa isä, että kunnianarvoisa äiti oli päättänyt molemmin käsin torjua luotaan onnen, ellei pyhä Neitsyt soisi hänelle jotain näkyä tai ilmestystä. Ja mitään näkyä ei olisi ollut, ellei vanha Antony olisi aikaansaanut sellaista. Mutta nyt minä pelkään, ettei tätä rikosta koskaan anneta minulle anteeksi; minun sieluni täytyy ainaiseksi jäädä vaivaan."

Kyyneleet juoksivat pitkin hänen laihtuneita poskiaan.

Piispa polvistui vuoteen ääreen.

"Rakas Antony", sanoi hän. "Kuuntele minua. 'Täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, sillä vain pelko tuntee vaivan.' Sinä olet rakastanut täydellisellä rakkaudella. Luota Jumalan rakkauteen, Vapahtajan kalliiseen vereen, joka puhdistaa kaikesta synnistä, pyhän Neitsyen lempeään ymmärtämykseen, hänen joka tuntee naisen sydämen. Sinä tarkoitit hyvää; ja vaikka sinä tällöin käytit vääriä keinoja, niin jumalallinen rakkaus, joka arvostelee meitä aikeittemme mukaan, on antava rikkomuksen anteeksi. 'Jos me tunnustamme syntimme, niin hän vanhurskaana antaa meille syntimme anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä'. Ajattele vain tätä. Luota vain meidän Herraamme. Vaienna pelkosi toistamalla: 'Hän on uskollinen ja vanhurskas'."

"Luuletteko, kunnianarvoisa isä", lausui vanhuksen intohimoinen, värisevä ääni, "että vanha Antony joskus pääsee helvetistä tunnin ajaksi istumaan jalokivi-istuimelle ja katsomaan, kuinka kunnianarvoisa äiti nousee ylös kultaisia portaita, tuo loistava ritari toisella ja jalo herra piispa toisella puolellaan?"

"Sisar Mary Antony", vastasi piispa selvällä, juhlallisella äänellä, "helvetissä ei ole niin uskollisen ja rakastavan sydämen paikka ollenkaan. Sinä saat astua suoraan jalokivi-istuimellesi; ja koska Jumalan luona yksi päivä on kuin tuhannen vuotta ja tuhannen vuotta kuin yksi päivä, ovat silmäsi tuskin ehtineet tottua tähän suureen loistoon, ennenkuin saat nähdä kunnianarvoisan äidin tulevan, näiden kahden välissä kävellen, jotka ovat uskollisesti häntä rakastaneet; ja sinä, joka myös olet häntä uskollisesti rakastanut, saat myös nousta ylös kultaisia portaita, ja me saamme yhdessä polvistua Luojan valta-istuimen eteen ja vihdoinkin ymmärtää näiden ihmesanojen täyden merkityksen: Jumala on rakkaus."

Hellä ilo valaisi kuolevan kasvoja. "Suoraan jalokivi-istuimelleni", sanoi hän, "katsomaan — odottamaan —".

Sitten raukeni äkkiä hänen teennäinen voimansa. Piispa ojensi kätensä ja tavoitti pyhän öljyn.

* * * * *

Laskevan auringon kultainen valo täytti säteilevänä huoneen.

Piispa odotti vielä vuoteen ääressä. Mary Antony oli virkistynyt sen verran, että hän saattoi tehdä viime rippinsä, joka oli lyhyt ja yksinkertainen kuin lapsen; hän oli saanut synninpäästön ja kirkon viimeiset sakramentit ja vaipunut rauhalliseen uinailuun.

Piispan oli pakko kumartua kuuntelemaan, ollakseen varma siitä, että hän vielä hengitti.

Äkkiä hän avasi silmänsä ja katsoi piispaa suoraan kasvoihin.

"Tekö vihitte kunnianarvoisan äidin ja loistavan ritarin?" kysyi hän, ja hänen äänensä oli taas ponteva ja luonnollinen, ja kuin ennen tuntui siinä pieni uteliaisuuden ja hyväntuulisuuden häivähdys.

"Tänä aamuna", vastasi piispa, "minä vihin heidät."

"Suuteliko ritari häntä?" kysyi Antony vanhus, silmissään kuvaamaton rattoisan ilon tuike, vaikka nämä välkehtivät silmät nyt näyttivätkin olevan ainoat, mikä iäkkäissä kasvoissa eli.

"Ei", vastasi piispa. "Ne jotka vaihtavat oikeita suudelmia, eivät suutele julkisesti."

"Ah", kuiskasi Mary Antony. "Niin tosiaankin, niin sen täytyy olla."

Hän nosti verkkaan sormensa ja pitkän hapuilemisen jälkeen hän kosketti otsaansa, kasvoillaan onnekas hymy.

Käsittämättä mitä tämä ele oikeastaan tarkoitti, kumartui piispa eteenpäin ja teki ristinmerkin hänen otsalleen.

Mary Antonylta pääsi pieni hilpeä hihitys, jolla hänen aina oli ollut tapana ilmaista iloaan, kun oppineet miehet hairahtuivat. Se saattoi hänet omissa silmissään näyttämään kovin sukkelalta.

Mutta sitten sammui iäkkäiden silmien valo, ja piispa alkoi jo ajatella etteivät ne enää aukenisikaan tähän maailmaan, kun tapahtuikin kumma seikka.

Kuului siipien suhahdus ja avoimesta akkunasta lensi satakieli huoneeseen.

Ensin se pysähtyi madonnan marmorikädelle. Sitten se päästi iloisen liverryksen ja hypähti suoraan vuoteelle, jolla Mary Antony lepäsi.

Kuullessaan tämän liverryksen Mary Antony avasi silmänsä ja näki rakkaan pikku lintunsa iloisesti hypähtelevän peitteellä.

"Hei, sinä pikku houkko!" sanoi hän. "Senkin hupsu sämpyläsaksa! Oletko tullut katsomaan vanhaa Antonya hänen sairasvuoteellaan? Herra piispa pian hirttää sinut."

Satakieli hypähti lähemmäs ja nokki hiljaa kättä, joka niin usein oli sitä ruokkinut, mutta nyt lepäsi avuttomana pieluksella.

Suloinen mielihyvä loisti vanhuksen katseesta.

"Ah, pieni hurmepukuinen ritarini", kuiskasi hän, "kaipaatko juustoani? Odota hetkinen, niin Antony vanhus katsoo laukustaan."

Hän nousi äkkiä istumaan kuin jotakin etsien.

Sitten tuli hänen kasvoihinsa hämmästynyt katse. Hän ojensi apua anovasti kätensä piispaa kohti.

Heti otti tämä ne omiinsa.

"Älä pelkää, rakas Antony", sanoi hän. "Kaikki on hyvin."

Satakieli levitti siipensä ja lehahti akkunasta ulos. Ja Mary Antonyn rakastava sielu lähti sen mukana.

Piispa laski nääntyneen ruumiin hiljaa takaisin vuoteelle, sulki vainajan silmät ja asetti hänen kätensä rinnalle ristiin.

Sitten hän astui akkunan ääreen ja katseli kohti kaupungin muureja, jotka kultaisina hehkuivat auringonlaskun iltataivaan herkkää sineä vasten.

Ja piispa tunsi sielunsa olevan suuresti yksinään, hänen seisoessaan siinä tyhjässä kammiossa.

Prioritar oli mennyt; satakieli oli mennyt; Mary Antony oli mennyt; ja piispa toivoi hartaasti, että hänkin pääsisi lähtemään.

Nyt hän kääntyi priorittaren pöytää kohti. Prioritar oli lähettänyt palatsiin paavin kirjeestä tekemänsä jäljennöksen. Mutta hän oli jättänyt pöydälle pergamenttikaistaleita, joille hän valvontaöinään oli jäljentänyt ja kääntänyt palasia rukouskirjoistaan. Piispa keräsi ne ja luki ne seisoessaan siinä. Kaksi hän pisti vyöhönsä, mutta kolmannen hän asetti vuoteelle, yhteenliitettyjen käsien viereen.

"Ota tämä mukaan jalokivi-istuimellesi, rakas uskollinen sydän", sanoi hän, "sillä totisesti oli sinun suotu käsittää, mitä sinun piti tekemän ja myöskin armoa ja voimaa toteuttaa se!"

Rauhalliset kasvot, jotka teki kauniiksi se ikuisen nuoruuden ilme, jonka kuolema tuo mukanaan iäkkäillekin, näyttivät hymyilevän, kun kallisarvoinen pergamentti pujottui yhteenliitettyihin käsiin. Piispa polvistui pitkään kiitosrukoukseen. Vihdoin hän kohotti kasvonsa ja lausui: "Ja suo, oi Jumalani, minunkin pysyä uskollisena kuolemaani saakka."

Sitten hän nousi ja soitti luostarin kelloa.

XXXIX luku

"LOISTAVA RITARI".

Warwickin linnan portailla seisoi ritari morsiamineen.

Heidän katseensa oli vielä kääntyneenä kohti holvikäytävää, jonne Symonin, Worcesterin piispan ylväs hahmo, mustan tammansa Shulamiten seljässä, juuri oli hävinnyt heidän näkyvistään.

Vihkimys oli toimitettu linnan kappelissa puoli tuntia aikaisemmin hämmästyttävällä loistolla ja juhlallisuudella. Pappeja oli odottamatta astunut esiin. Notkeavartiset liljat hehkuivat valkeina pyhäkön varjossa. Juhlallinen soitanto paisui ja taantui, Gregoriuksen virsien kumea pauhu alkoi matalalta kuin jättiläismehiläisten hyminä suuressa apilapellossa; sitten se paisui täysiääniseksi soinnuksi ja kohosi mahtavana ääniaaltona korkeuteen, ja kaiku vastasi klerestoriosta; sitten se taantui hiljaiseksi taas.

Morsiuspari, joka seisoi pyhän katoksen alla, kohotti silmänsä korkeaan alttariin päin ja näki keskellä suitsutuspilviä piispan, joka komeassa puvussaan astui sen portaita alas heitä kohti.

Moran kiitolliseen muistiin jäi siitä mikä nyt seurasi, se ihme, että kun hän oli peljännyt tuntuvan pyhän häväistykseltä antaa toiselle se mikä jo oli pyhitetty Jumalalle, osasi piispa sensijaan saada hänet tuntemaan, että hän vielä saattoi hengessään olla Kristuksen morsian, vaikka hän täyttikin lupauksensa Hugh'lle, ja myöskin, että hän astuessaan uuteen kutsumukseensa ei ollut vaipunut alaspäin entisestä asemastaan, vaan ennemmin noussut sen yläpuolelle.

Ja kun ne sanat lausuttiin, jotka tekivät hänestä vaimon, tuntui kuin piispa olisi lempeästi uudelleen verhonnut hänet arvokkuuteen, jonka hän oli menettänyt niinä nöyryytyksen hetkinä, jolloin hän Hugh'n käskystä oli laskeutunut pitkäkseen paareille.

Piispa suoritti toimituksen vaikuttavalla mahtiponnella; ja kun Hugh hänen käskystään tarttui morsiamensa oikeaan käteen omalla oikealla kädellään ja piispa laski omansa kummallekin puolelle heidän yhteenliitettyjä käsiään ja julisti heidät mieheksi ja vaimoksi, tuntui todellakin siltä kuin jumalallinen kosketus olisi yhdistänyt heidät, kuin jumalallinen ääni olisi vahvistanut heidän lupauksensa ja pyhittänyt heidän liittonsa.

Mora ei ollut koskaan ennen nähnyt miehen niin täydellisesti vaipuneen korkean toimensa täyttämiseen.

Ja kun kaikki oli ohi, kun piispa astui Shulamiten selkään ja ratsasti pois, oli hänellä pihasta lähtiessään sama ryhti kuin temppeliritarilla, joka pyhässä sodassa käy taisteluun.

Morasta tuntui, että hän oli jättänyt hyvästit sille vanhalle ystävälle, joka samana aamuna, kun he poistuivat ruusutarhasta, oli hymyillyt hänelle niin ystävällisin ja iloisin silmin ja laskenut niin hilpeätä pilaa.

Jäljelle jäi vain miehistä toinen: "loistava ritari", joka oli ilmestynyt vanhan Antonyn näyssä; rakastaja, joka oli ajanut häntä takaa luostariin saakka, kosinut häntä hänen omassa kammiossaan antamatta hänen asemansa arvon itseään aristaa, kukistanut hänen tahtonsa, pakoittanut heräämään hänen jähmettyneen sydämensä, jonka vasten tahtoa virinneen hellyyden väre oli hämmentänyt, saattanut hänet järkytyksen valtaan ehdottomasti lopulliselta näyttävän lähtöhetken ahdistuksen avulla, voittanut puolelleen piispan ja hänen kauttaan paavin, ja lopuksi itsepintaisella rukouksellaan saanut pyhän Neitsyen toimittamaan näyn hänen hyväkseen.

Sellainen oli tämä "loistava ritari", jota vastaan tähdet totisesti eivät olleet taistelleet. Kaikki esivallat ja mahdit olivat olleet hänen puolellaan, ja häntä vastassa vain nainen ja hänen omatuntonsa — ja ritari oli voittanut.

Kun ritari heidän ensi kohtauksessaan, hänen kammiossaan, oli vastaukseksi Moran kysymykseen:

"Miksi ette ole vaimonne luona?" lausunut: "Minä olen vaimoni luona; ainoa vaimo, jota olen koskaan pyytänyt, ainoa vaimo, jonka kanssa minut koskaan vihitään, on tässä" — oli Mora ollut valmis iskemään; häntä tikarilla vastaukseksi yritykseen loukata hänen puhtauttaan ja yrittänyt säälivästi hymyillä tälle tyhjälle kerskailulle.

Mutta nyt? Jos ritari nyt sanoisi: "Vaimoni on tässä", ja tavoittaisi häntä omistajan elein, saattaisi Mora vain alistuvaisesti ristiä kätensä rinnoilleen ja lausua: "Niin, herrani. Minä olen sinun. Tee minulle mitä tahdot."

Kun piispan purppuravaippa ja hänen ylväs hahmonsa hävisivät näkyvistä, niin joukkokin, joka tähän saakka oli ympäröinyt morsiusparin, hajosi kuin taikasauvan kosketuksesta. Ensi kertaa katedraalin kryptassa vietetyistä jännittyneistä hetkistä saakka Mora nyt oli kahden Hugh'n kanssa.

Hän ei ollut kyllin nuori ollakseen hämmästynyt, mutta kylliksi vanha ollakseen peloissaan, peloissaan hallitsijanluonteensa ja käskevän tahtonsa takia, joka aina oli ollut taipuvainen pikemmin murtamaan kuin taivuttamaan esteitä, joita sen tiellä oli, ja samalla peloissaan jonkin vuoksi, joka hänessä virisi vastaukseksi ritarin ylvääseen voimaan, jonkin vuoksi, joka kaipasi käskynalaisuutta, ikävöi antautumista, halusi totella; mutta jos hän olisi päästänyt sen valloilleen, olisi se tuhonnut hänen henkensä ja kääntänyt hänen heränneen hellyytensä halveksunnaksi itseään ja vihaksi ritaria kohtaan.

Näin seisoi Mora, pelko sydämessään, päivänpaisteessa ja katseli kohti tyhjää holviporttia, jonne viimeinen rengas, joka vielä yhdisti hänet luostarielämään, oli hävinnyt; ja katsomatta ympärilleen oli hän tietoinen siitä, että Debbie, joka niiaillen oli seissyt hänen takanaan, ei enää ollut siellä, että Martin Goodfellow, joka oli pidellyt Shulamiten päitsiä piispan noustessa satulaan, oli hävinnyt yhtäänne ja muut miehet toisaanne; hän oli elävästi tietoinen siitä, että hän ja Hugh nyt olivat kahden; ja peloissaan värisi hän uudelleen, kuten hän oli värissyt kryptassa, sitten hän äkkiä tuli tästä tietoiseksi ja äkillinen yllyke, häpeä ja mielipaha, sai hänet kääntymään ja katsahtamaan Hugh'hun.

Tämä oli tosiaankin Mary Antonyn näyn "loistava ritari"! Hän oli vihkiäisiään varten pukeutunut hopealla kirjailtuun valkeaan pukuunsa, joka hänellä viimeksi oli ollut yllään illallisilla piispan luona palatsissa. Tämän asun vaikuttavana vastakohtana oli hänen tumma päänsä ja hänen vartalonsa ylväs kauneus, ja Mora, joka etupäässä muisti hänet soreana, sulavana ja hilpeänä nuorukaisena, havaitsi ensi kertaa hänen miehisen muhkeutensa ynnä muutoksen, minkä kaikki hänen kokemansa, hänen kärsimänsä ja kestämänsä oli hänessä aiheuttanut.

Kryptassa edellisenä päivänä ja sitä seuraavina tunteina hän tuskin oli sallinut silmäinsä kohdistua Hugh'hun; vaikka tämä alituisesti oli hänen vieressään, oli hän pysynyt Moran näköpiirin ulkopuolella.

Siitä saakka kuin Hugh kryptassa oli verhonnut hänet vaippaansa, ei hän ollut koskenut häneen kertaakaan, kunnes kirkko vastikään mahtisanallaan oli käskenyt hänen tarttua morsiamensa oikeaan käteen.

Moran mieli palasi edellisen päivän tapahtumiin. Muistelevan ajatuksen välähtävällä nopeudella hän taas eli jokaisen kokemuksen siitä hetkestä saakka kun mustarastaan kutsu kajahti kryptassa. Hän tunsi avuttoman kauhunsa, kun näkymättömät kädet nostivat hänet ilmaan; verkkaisan, huojuvan etenemisen, jota asemiesten tahdikas astunta säesti, tukahuttavan pimeyden, kun raskas vaippa sulki pois ilman ja valon, josta huolimatta hänellä oli selvä tietoisuus siitä, minä hetkenä paarit siirtyivät tuomiokirkosta ulos päivänpaisteeseen; äkillisen pysähdyksen, kun piispa kohtasi paarit, ja sitten hänen yhä avuttomana maatessaan heidän välillään

— Symonin kysymyksen ja Hugh'n vastauksen, jotka olivat täynnä salattua merkitystä ja täyttivät hänet voimattomalla vihalla, ne kun osoittivat, mitenkä täydellisesti piispa oli Hugh'n salajuonessa mukana. Sitten Hugh'n pyynnön, piispa käden, jonka hän tunsi päällään ja piispan äänen, joka kohosi siunaukseen. Sitten uudelleen vain tahdikasta astuntaa ja paarien säännöllistä huojumista, mutta nyt miesten kannat kolahtivat katukiviin ja ääniä kuului kaikilta tahoilta, hilpeitä tervehdyksiä, laulunpätkiä, keveitä sukkeluuksia, jotain kauppaa tai kokousta koskevia satunnaisia sanoja, karkeita kirouksia; ja kaiken aikaa samaa tahdikasta astuntaa ja Hugh'n kannusten kilinää.

Moran voimat raukenivat ja hänestä tuntui kuin kuolisi hän vaipan alle, ja että kun Hugh vihdoin poistaisi sen, osoittautuisi se paariliinaksi, jonka alla makaisi kuollut morsian.

"Kuollut morsian! Kuollut morsian!" kajahtelivat askeleet. Ja koko matkan Moraa vaivasi kuvittelu, joka pimeässä oli käynyt hänen hämääntyneitten aistiensa kimppuun, että isä Gervaisen henki oli tullut paareja vastaan, että se oli hänen äänensä, joka oli lempeästi kuiskannut: "Älä ole peloissasi äläkä murehdi. Mene rauhaan."

Samalla oli hänessä virinnyt todellinen kammo ulkomaailmaa kohtaan, luostarin tarjoaman suojan hurja kaipaus ja suorastaan ruumiillinen pelko sitä hetkeä kohtaan, jolloin verhoava vaippa poistettaisiin ja hän joutuisi olemaan kahden rakastajansa kanssa, joka tavoittaisi hänet syliinsä, kun hän nousisi paareilta.

Ja kun hänet sitten oli nostettu portaita ylös, ja hän huomasi käytävän hiljaisuuden ja kohta huoneen vielä suuremman äänettömyyden, kun paarit oli laskettu maahan ja kantajain askeleet lakanneet kuulumasta, lausui Hugh syvällä äänellään hiljaa: "Vaihda nopeasti vaatteita, rakkaani. Me emme saa menettää aikaa yhtään." Mutta hänen kätensä ei koskettanut vaippaa ja hänenkin askeleensa lakkasivat kuulumasta.

Silloin hän työnsi yltään raskaat poimut ja noustessaan istualleen hän havaitsi olevansa yksinään makuuhuoneessa, jossa kaikki, mitä hän saattoi tarvita oli valmiina esillä, ja vuoteella oli hänen vihreä ratsastuspukunsa, josta hän oli luopunut ainaiseksi kahdeksan vuotta aikaisemmin!

Seuraavan puolituntisen hän mielessään sivuutti.

Hän näki ilmestyvänsä ovelle portaitten päähän, jotka johtivat majatalon pihalle, missä ratsasjoukko odotteli ja Iconia, piispan kaunista valkoista ratsua, kuletettiin edestakaisin ja Hugh seisoi avattu kirje kädessään.

Kun hän epäröiden pysähtyi ovelle ja loi silmänsä odottavaan joukkoon, katsahti Hugh ylös ja näki hänet. Hänen silmissään välähti voitonriemuinen ilo, jumaloiva rakkaus ja ihailu. Mora oli välttänyt katsomasta kuvastimeen, mutta kun Hugh portaita myöten astui häntä vastaan, heijastui hänen kasvoistaan hänen morsiamensa sulo. Hänelle oli tuottanut sellaista sydämen ahdistusta luopua pyhästä puvustaan ja ottaa ylleen nämä maailmalliset vaatteet, jotka kuuluivat elämään, jonka hän jo kauan sitten oli jättänyt taakseen, että Hugh'n ilmeinen ihastus muutoksen johdosta sai hänen tuntemaan järjetöntä katkeruutta. Ja Hugh'n tummissa silmissä näkynyt äkillinen lemmenvälähdys huikaisi hänen sydäntään, kuten välähtävä auringonsäde huikaisee alituiseen hämärään tottunutta silmää.

Mora otti piispan kirjeen poiskääntynein silmin, luki sen ja astui sitten nopeasti portaita alas odottavan Iconin luo.

"Nosta minut satulaan", sanoi hän Martin Goodfellowille saapuessaan hänen luokseen, ja Martin Goodfellow heilautti hänet satulaan.

Sitten pelästyi hän tekoaan, yllykettä, joka oli saanut hänet vetäytymään Hugh'n luota pois.

Kun Hugh'n hevosen tumma harja eteni Iconin pään viereen ja he vieretysten ratsastivat pihasta ulos, pelkäsi Mora näkevänsä ukkospilven ritarin otsalla ja paras, mitä hän luuli voivansa odottaa, oli yrmeä vaitiolo. Mutta Hugh'n ääni kaikui tyynenä ja lempeänä hänen korvaansa ja luodessaan häneen pikaisen katseen, Mora yhä näki hänen kasvoillaan saman valon, joka äsken oli hänen sydäntään huikaissut. Kuitenkaan ei Hugh saanut puhua ainoatakaan sahaa, jota eivät kaikki saaneet kuulla, eikä kertaakaan laskea kättään Moran käteen. Joka kerran kun he laskeutuivat ratsailta, näki Mora hänen antavan merkin Martin Goodfellowille, ja Martin auttoi hänet maahan.

* * * * *

Nopeana muistelona välähti kaikki tämä Moran mielessä, hänen seisoessaan loistavan ritarinsa vieressä ja hänet masensi tietoisuus, että hän oli vavissut ja että Hugh oli sen huomannut; ja hän pelkäsi Hugh'n aavistavan, kuinka hänen sydämensä oli vetäytynyt pois hänen luotaan, pois rakkaudesta, pois kaikesta mitä rakkaus merkitsi. Ah — miksi kiinnittikään tämä mies — tämä inhimillinen, hehkuva, rakastava mies — kaikki onnentoiveensa nunnan sydämeen? Olisiko mahdollista, että Hugh ymmärtäisi, että kahdeksan luostarielämässä vietettyä vuotta ei voinut yhdessä päivässä hävitä jäljettömiin?

Mora katsahti häneen taas. Nämä ankarat kasvot olisivat hyvin voineet lausua: "Vapiseppas vielä, niin minä teen sinulle jotain, joka tosiaankin saa sinut vapisemaan!"

Ja samalla hetkellä Hugh puhuikin, ja hänen äänensä oli sanomattoman lempeä.

"Tuossa ratsastaa tosi ystävä", sanoi hän. "Mies, joka on oppinut rakkauden syvimmän sanan."

"Mikä on rakkauden syvin sana?" kysyi Mora.

Hugh kääntyi ja katsahti häneen ja hänen tummain silmiensä hehku hukkui hellyyteen.

"Että tosi rakkaus merkitsee itseuhrausta", vastasi hän. "Tule rakkaani. Menkäämme kävelemään puistoon, missä saamme rauhassa laatia suunnitelmia tulevia päiviä varten."

XL luku

NUNNAN SYDÄN.

Hugh ja Mora astuivat yhdessä suuren hallin ja asehuoneen poikki, kiertoportaita alas ja sitten ulos puutarhaan.

Ritari johti heidän askeleensa nurmikon poikki, ruusutarhan kautta, marjakuusi-aitaa ja pallokenttää kohti.

Vanha Debbie, joka katseli heitä akkuna-aukosta, ajatteli että he olivat sanomattoman onnellisia, kun he siinä astuivat nurmikon poikki — Mora puettuna valkoiseen ja kultaan, Hugh valkoiseen ja hopeaan; ja jälkimäisen tumma pää kohosi edellisen kauniin pään yläpuolelle, vaikka Mora oli tavattoman kookas. Ja polvillensa vaipuen rukoili vanha Debbie enkeli Gabrielia, että hän saisi pidellä käsivarsissaan ja tuudittaa povellansa uneen suloisia pienokaisia, jotka olisivat sekä tummia että kauniita: "Sieviä pikku tyttöjä", sanoi hän, "ja somia tummatukkaisia poikia", selitellen Gabrielille, mikä hänen mielestään olisi sopivinta.

Sillä välin astuivat Mora ja Hugh askelen päässä toisistaan — kokonaan tietämättöminä näistä perhesuunnitelmista, joita yläakkunassa niin innokkaasti laadittiin heidän puolestaan —, taivuttivat korkeat päänsä, astuivat kuusiaidassa olevan kaariportin kautta, menivät pallokentän poikki ja saapuivat ruusumajaan.

Hugh johti heidän kulkuaan ja Mora seurasi häntä mielellään tänne, missä vielä tuntui piispan läsnäolo, tarjoten hänelle lepoa ja suojaa.

Kaikki varhaisen aterian merkit olivat hävinneet maalaispöydältä.

Mora asettui samalle paikalle, missä hän oli varhain aamulla istunut; samalla kun Hugh — siitä tietämättä — istuutui piispan paikalle.

Aurinko loisti keltaisten ruusujen lomitse, jotka tertuissa riippuivat sisäänkäytävän yläpuolella.

Piispan läsnäolo tuntui paikalla niin voimakkaasti, että Mora vastustamattomasti ryhtyi hänestä puhumaan.

"Hugh", sanoi hän, "varhain tänä aamuna, kauan ennen kuin sinä olit hereillä, piispa ja minä murkinoimme yhdessä tässä ruusumajassa."

Ritari hymyili.

"Minä tiedän sen", sanoi hän. "Luonteenomaisella tavallaan kertoi piispa siitä minulle. 'Poikani', sanoi hän, 'sinä olet kääntänyt pyhän vertauksen päinvastaiseksi. Ylkähän nyt tänä aamuna uinui.' 'Se on totta, jalo herra', sanoin minä. 'Mutta nytpä ei ollut mitään tyhmiä neitseitä myöskään.' 'Ei tosiaankaan', vastasi piispa. 'Ne kaksi neitsyttä jotka tänä aamuna heräsivät, olivat ylen viisaita: toinen valmisti auringon noustessa joukon kullanvärisiä voipalleroita ja kakkuja; toinen nousi varhain nauttimaan niitä hyvällä maulla. Tosiaankaan ei tyhmiä neitseitä ollut ensinkään. Oli vain hupsu pappi.'"

Mora, joka vielä niin äskettäin oli ollut valkeiden sisarten prioritar, punastui suuttumuksesta kuullessaan nämä sanat.

"Miksi sanoi hän niin", kysyi hän vakavasti. "Hän, joka aina on viisaimpiakin viisaampi?"

Hugh havaitsi hänen poskiensa hehkun ja hänen äänensä ilmaiseman vastalauseen.

"Ehkä", vihjasi hän, puhuen verkkaan kuin huolellisesti valiten sanansa, "piispan pää, joka on niin viisas, paljasti hänelle itselleen jonkun sydämen hupsuuden."

Mora löi kätensä pöytään.

"Ei suinkaan!" huudahti hän. "Pää ja sydän ovat yhtä viisaat; ja — toisin kuin muissa miehissä — piispan pää hallitsee hänen sydäntään."

"Ja vieläpä mitä jalointa sydäntä", sanoi ritari tyvenesti, sävähtämättä pöydän saaman lyönnin tai haasteen takia, joka sisältyi sanoihin "toisin kuin muissa miehissä".

Sitten hän, laskien käsivartensa pöydälle ja katsellen tutkivasti morsiamensa kasvoihin, lausui: "Kerro minulle, onko kaikkien näiden vuosien kuluessa ystävyytesi piispa Symonin kanssa merkinnyt sinulle paljonkin?"

Jokin sävy hänen äänessään sai Moran hillitsemään itsensä. Hän vastasi yhtä vakavana: "Kyllä, Hugh. Se on suonut minulle enemmän kuin helposti voin kertoa. Se on säilyttänyt minussa elävänä ja kasvukykyisenä paljon sellaista, mikä muuten olisi kutistunut ja kuollut; alituinen tuores ajatusvirta kävi siinä, missä muut paitsi hän olisivat havainneet vain umpilammen. Synkkä sydämeni olisi saattanut käydä katkeraksi, luonteeni liika ankaraksi, varsinkin kun kohoamiseni korkeaan toimeen välttämättä toi mukanaan yksinäisyyttä, ellei minulla olisi ollut hänen mielenkiintoisia ja viehättäviä käyntejään ja kirjeitään, hänen alituisia lahjojaan ja ystävyydenosoituksiaan. Hänessä viihtyy keveä hilpeys, omituinen huumori ja elämänhalu, joka ei voi olla herättämättä iloisuutta jokaisessa sydämessä, jonka kanssa hän tulee kosketukseen. Ja yhtyneenä hänen terävään älyynsä, hänen laajaan ihmisten ja olojen tuntemukseensa, on hänessä hellämielisyyttä, joka ei ajattele mitään pahaa, aina uskoo hyvää ja toivoo parasta; rakkaus, joka ei koskaan petä; ystävällisyys, joka saattaa häpeämään jokaisen, joka hautoo tylyjä tai kostonhimoisia ajatuksia."

Hugh ei vastannut. Hän istui vaiti, katse kiinnitettynä edessään oleviin kauniisiin kasvoihin, jotka nyt hehkuivat innostuksesta. Hän odotti saavansa kuulla jotain lisää. Nyt se tulikin.

"Myöskin vaikutti minuun", lausui Mora verkkaan, "rakas muisto entisajoilta, jolloin minä nuorena tyttönä olin hovissa kuningattaren seuranaisena; piispa näet huomattavassa määrässä muistuttaa erästä, joka, kuten minä vasta tänä aamuna ensi kerran kuulin, todellakin oli hänelle läheistä sukua. Muistatko, Hugh, että minä monta vuotta sitten puhuin isä Gervaisesta?"

"Muistan", vastasi ritari.

Mora nojasi kyynärpäänsä pöytään, taivutti kasvoi käsiinsä ja katsoi suoraan hänen silmiinsä.

"Isä Gervaise oli minulle enemmän kuin koskaan olen kertonut sinulle, Hugh."

"Mitä oli hän sinulle, Mora?"

"Hän oli tyttökauteni ihanne. Yhteen aikaan minä ajattelin häntä päivällä ja uneksin hänestä yöllä. Ainoatakaan hänen sanaansa minä en ole koskaan unohtanut. Monet hänen lauselmistaan ja elämänohjeistaan ovat vaikuttaneet ja vieläkin syvästi vaikuttavat koko minun elämääni. Itse asiassa Hugh, minä rakastin isä Gervaisea, en niin kuin nainen rakastaa miestä — ah, en suinkaan! Vaan pikemmin kuin nunna rakastaa Herraansa."

"Ymmärrän", vastasi ritari. "Mutta silloin sinä et ollut nunna, Mora."

"En, minä en silloin ollut nunna. Mutta minä olen ollut nunna senjälkeen, ja siksi minä tällä tavoin voin parhaiten kuvailla rakkauteni kuningattaren rippi-isää kohtaan."

"Paljon senjälkeen", sanoi ritari, "tulit sinä minun kihlatukseni."

"Niin, Hugh."

"Kuinka saatoit rakastaa minua, Mora?" Maalaispöydän kummallakin puolen istuen katsoivat he suoraan toistansa silmiin. Murhenäytelmä hiipi jo ruusutarhan ympärillä, lähestyi heitä ja he tunsivat sen. Sen kolkko varjo lankesi jo heidän ja päivänpaisteen väliin.

Silloin ritari hymyili; ja tämän hymyn mukana väistyi muistojen vuoksi taapäin, väistyivät muistot kaikesta, mitä heidän nuori lempensä oli ollut, suloisesta lupauksesta, jonka se oli pitänyt.

Ja Morakin hymyili silmät Hughin silmissä kiinni.

Sisäänkäytävän keltaiset ruusut nuokkuivat päivänpaisteessa, missä hiljainen henkäys niitä liikahutti.

"Rakas ritarini", sanoi hän lempeästi, ja harras hellyys kuului hänen äänestään. "Luulen, että rakastin sinua, kuten tyttö rakastaa miestä, joka on voittanut hänen sydämensä."

"Mora", sanoi Hugh. "Minulla on sinulle jotain kerrottavaa."

"Minä kuuntelen", vastasi Mora. "Vaimoni — niin kokonainen, niin täydellinen on rakkauteni sinua kohtaan, etten minä tietoisesti tahdo riistää sinulta mitään. Niin syvä on rakkauteni, että minä mieluummin soisin sinun tietävän ja antavan anteeksi jonkun minun rikkomukseni tai syntini kuin että sinä ajattelet minut hituistakaan paremmaksi kuin mitä minä olen."

Hän vaikeni.

Hänen silmänsä olivat hellät ja surkuttelevat. Usein oli Mora kärsivällisin sydämin kuunnellut polvistuneiden nunnien ikävystyttäviä, sairaloisia, itsekeskeisiä tunnustuksia, samalla kun nämä arin silmin odottivat merkkiä, saadakseen tarttua hänen viittansa liepeeseen ja painaa se huulilleen, osoitukseksi, että he olivat saaneet anteeksi.

Mutta hänellä ei ollut mitään kokemusta miesten synneistä. Mitä oli "loistavalla ritarilla" sydämellään, sellaista joka nyt piti hänelle kerrottaman, tässä päivänpaisteisessa lehtimajassa, heidän hääpäivänsä aamuna?

Moran sydän sykki tuskallisesti. Ah, se oli vielä nunnan sydän. Se ei tahtonut olla käskynalaisena. Pitikö hänen nyt kuulla synkkää turmelusta ja häpeää, jota hän ei edes kokonaan tajuaisi?

Oi luostarin rauhaa! Oi hänen hiljaisen kammionsa suojaavaa puhtautta!

Mutta Hugh'n silmät, jotka yhä olivat tähdätyt häneen, olivat kirkkaat ja pelottomat.

"Minä kuuntelen", sanoi Mora.

"Vähän aikaa sitten sain minä kuulla ihmeellisen kertomuksen erään miehen suuresta rakkaudesta sinua kohtaan — miehen, joka jalompana kuin minä hillitsi kaikki itsekkäät pyyteensä; rakkaudesta, joka oli suurempi kuin minun, koska se kaikessa asetti sinun onnesi etusijaan. Kuullessani tämän kertomuksen minä petin sekä itseni että sinut, sillä minä sanoin: 'Minä rukoilen Luojaa, ettei Mora, jos hän tulee vaimokseni, koskaan saisi tietää, että hän kerran voitti minua niin paljon paremman miehen rakkauden! Mutta kun minä otin kätesi omaani ja kun piispa, laskien omansa kummallekin puolelle, antoi sinut vaimokseni, tunsin, etten saisi mitään rauhaa, jos minä arkailisin uskoa sinulle tätä tietoa senvuoksi, että mies, joka sinua rakasti, oli parempi kuin hän, joka Luojan ja pyhän Neitsyen armosta on voittanut sinut."

Ritarin näin puhuessa sai ihmetys häneen kiinnitetyt harmaat silmät laajenemaan; lempeä sääli loisti niistä, mutta silmäkulmissa oli pieni ryppy, jonka piispa heti olisi havainnut lähenevän hilpeyden oireeksi.

Tällainenko oli siis esimerkki, jonka hän sai miesten tuntemattomista synneistä? Se totisesti ei herättänyt vähintäkään pahennusta edes nunnan sydämessä. Mutta mikä kumma kertomus olikaan päässyt tämän rakkaan ja uskollisen ritarin kuuluviin? Mora kumartui vähän lähemmäksi Hugh'ta ja puhui äänellä, joka oli kuin soittoa hänen sydämelleen.

"Rakas ritarini", sanoi hän. "Mikään kertomus jonkun miehen rakkaudesta minua kohtaan ei saata olla tosi. Kuitenkin minä olen iloinen siitä, että sinä luullen sen todeksi ja huolimatta siitä, mitä sinä senjohdosta ensin tunsit, nyt aivan peittelemättä kerrot minulle asian, joten torjut luotasi kaiken väärän ja samalla annat minulle tilaisuuden sanoa sinulle, ettei kukaan jalompi kuin tämä uskollinen ritarini ole saattanut rakastaa minua, sillä lukuunottamatta muutamia hovipoikia, jotka enimmäkseen olivat houkkia, ja Carnforthin Humphrya, josta kernaasti puhun mahdollisimman vähän, ei kukaan muu mies ole minua rakastanut."

Ystävällisemmin kuin koskaan ennen katseli Mora häntä ja nojautui pöydän yli häntä vastaan.

Ojentamalla käsivartensa olisi Hugh voinut ottaa hänen armaat kasvonsa käsiensä väliin.

Moran silmät olivat hilpeät. Hänen huulensa hymyilivät.

Suuresti oli ritari kiusauksessa myöntämään että paitsi häntä itseään ja Carnforthin Humphrya, josta oli paras puhua mahdollisimman vähän, sekä hovin houkkioita kukaan muu ei ollut häntä rakastanut. Mutta hän tunsi sydämessään, että heidän välillään aina tulisi olemaan se tosiseikka, että isä Gervaise oli rakastanut häntä ja jalosti luopunut tämän rakkauden pyyteestä. Hänen tarkoituksensa ei suinkaan ollut pettää piispaa; mutta Moran oma selitys, joka selvästi osoitti, miten vaikea hänen olisi aavistaa, että piispa oli sama henkilö kuin hänen oletettu serkkunsa, oli ritarin mielestä omansa poistamaan salaamisen ainoan syyn. Mieluummin pani hän nyt alttiiksi kaiken kuin saattoi vaaraan tulevaisuuden rauhan.

Tahdonponnistus teki hänen äänensä melkein ankaraksi, kun hän sanoi: "Tämä kertomus oli tosi."

Mora väistyi taapäin, katseli häneen vakavin silmin ja yhteenliitetyin käsin.

"Kerro se minulle", sanoi hän, "että saan arvostella sen totuutta."

"Monta vuotta sitten, Mora, kun sinä olit kuningattaren nuori hovinainen, rakasti sinua syvästi mies, joka tiesi, ettei hän koskaan voisi pyytää sinua omakseen. Näin ollen ja kun hänen luonteensa oli niin jalo ja hänen rakkautensa niin epäitsekäs, ettei hän saattanut suoda itselleen iloa nähdä sinua eikä nauttia ystävyydestäsi, jottei hänen voimakas rakkautensa ilmaisemattomanakin yllyttäisi sinun sydäntäsi vastatunteeseen, joka estäisi sinua vapaasti antautumasta, kun joku mies, joka saattaisi tarjota kaiken, koettaisi voittaa sinut, — senvuoksi, Mora, hän jätti hovin, jätti koko maan. Hän lähti vieraille maille. Hän ei ajatellut itseään. Hän tahtoi sinun saavan sen täyden onnen, jonka vain aviorakkaus antaa. Hän pelkäsi olevansa sen esteenä. Ja siksi hän poistui."

Yhä ilmaisivat Moran kasvot epäuskoista ihmetystä.

"Hänen nimensä?" kysyi hän ja odotti vastausta avoimin huulin ja tuijottavin silmin.

"Isä Gervaise", vastasi ritari.

Hän näki Moran kalpenevan, kunnes tuskin värin häivääkään oli jälellä.

Muutamaan minuuttiin hän ei puhunut sanaakaan; molemmat istuivat äänettöminä; Hugh havaitsi, kuinka peloittavan paljon hän pani alttiiksi ja oli taipuvainen katumaan liiallista rehellisyyttään.

"Entä kuka kertoi sinulle tämän", kysyi Mora vihdoin, "tämän tarinan isä Gervaisen rakkaudesta nuorta tyttöä kohtaan, jolla oli tuskin puolet hänen iästään?"

"Piispa Symon kertoi sen minulle kolme yötä sitten."

"Kuinka oli piispa voinut saada tietoonsa niin erikoisen ja salaisen asian? Ja kuinka tuli hän kertoneeksi sen sinulle?"

"Hän oli kuullut sen isä Gervaiselta itseltään. Hän kertoi sen minulle senvuoksi, että hän muistaessaan tämän muinaisen uhrauksen sinun naisellisuutesi ja äitiytesi täyttymyksen hyväksi aina oli ollut taipuvainen surkuttelemaan sitä, että sinä olit valinnut osaksesi luostarielämän ja siitä johtuvan naimattomuuden; ja tämä saattoi hänet ensi hetkestä saakka auttamaan minun asiaani. Ehkäpä piispa, vihkiessään meidät tänään, tunsi, että hän vihdoinkin kruunaisi sen jalon itseuhrauksen, jonka isä Gervaise niin kauan sitten oli tehnyt."

Sydämessään kasvava pelko näki Hugh Moran kasvojen lisääntyvän kalpeuden, hänen huultensa ankaran viivan, jotka vielä äsken olivat olleet niin armaasti raollaan.