SISÄLLYS: (continued 2)

"Mora", hän sanoi, ja hänen äänessään oli uusi sävy, alakuloisuutta ja juhlallisuutta ilmaiseva; "olkoon minusta kaukana ruveta sinua houkuttelemaan. Tahdon vain vielä kerran pyytää sinua Pyhän Neitsyen ja Pyhän Lapsen edessä, ja sen tehtyäni en virka enempää.

"Minä pyydän sinua lähtemään tästä paikasta, johon et olisi koskaan tullut, jos olisit tietänyt, että lemmittysi kuului sinulle ja tarvitsi sinua. Pyydän sinua pitämään minulle antamasi lupauksen ja rupeamaan vaimokseni. Jos kieltäydyt, silloin lähden ikiajoiksi. Jätän sinut tänne polvistumaan rauhassa päivin tai öin madonnan alttarin ääreen. Mutta — pyydän sinua muistamaan päivin ja öin, että sen vuoksi, mitä sinä olet tehnyt, ei minun kodissani voi olla mitään madonnaa. Ei yksikään nainen ole koskaan istuva minun lieteni ääressä pitäen pienokaista sylissään.

"Sinä jätät minut ristinpuulle murtunein sydämin, lemmessäni pettyneenä; jalat ja kädet naulattuina julmien olosuhteiden puuhun; kylki kavalluksen peitsen puhkaisemana — yksinäisyyteen, hyljätyksi. Mutta sinä riistät minulta kaiken parhaimman, sekä elämässä että uskonnossa; kaiken mikä kertoo lemmestä, ilosta, vastaisten vuosien toiveista.

"Oi, rakkaani, punnitse tarkoin! Maailmassa on niin paljo sellaisia, jotka todellisesti kutsuttuina palvelevat Taivasta luostareissa. Minua varten koko maailmassa on vain yksi nainen. Taivaan silmissä ei mikään erota meitä. Nyt on välillämme luostarin muurit — mutta ne ovat ihmisten rakentamia, ei Jumalan. Naimattomuusvalaa ei keksitty erottamaan lempiviä sydämiä. Mora?… Tule!"

* * * * *

Prioritar nousi ja asettui hänen eteensä.

"En voi tulla", hän virkkoi. "Mitä toisille olen opettanut, se minun on itsekin tehtävä. Hugh, minä olen kuollut maailmalle; ja jos olen kuollut maailmalle, kuinka voisin elää sinulle? Jos olisin todellisuudessa kuollut ja haudattu, silloin et olisi käynyt alas hautakammioon murtamaan lepopaikkaani voidaksesi nähdä kasvoni, tarttua kylmään käteeni ja vuodattaa kuuroihin korviin tarinaa lemmestä. Mutta juuri niin sinä olet nyt menetellyt salajuonta käyttäen. Sinä tulet kuolleen naisen luokse sanoen: 'Rakasta minua ja rupea vaimokseni.' Hänen on pakko tällöin vastata: 'Kuinka voisin minä, joka olen maailmalle kuollut, elää siinä vast'edes?' Ota itsellesi vaimo elävien keskuudesta, Hugh. Älä tule tavoittelemaan morsianta vainajien joukosta."

"Herran Äiti!" huudahti ritari, "onko tämä uskontoa?"

Hän kääntyi ikkunaan päin, sitten ovelle. "Kuinka voin poistua täältä?"

Hänen äänensä tukahdutettu kammo tunkeutui jäätävänä sen naisen sieluun, jota hän puhutteli. Tämä oli lopultakin saanut hänet ymmärtämään.

"Minun on toimitettava sinut täältä kenenkään näkemättä," sanoi prioritar "En uskalla päästää sinua ulos luostarin portista. Pahoin pelkään, että sinun on palattava samaa tietä, jota tulitkin; et myöskään voi lähteä yksin. Meillä on avain avataksemme oven, joka johtaa meidän käytävästämme tuomiokirkon kryptaan. Minä lähetän nyt kaikki nunnat refektorioon. Sitten minun on itse saatettava sinut kryptaan."

"Enkö voi lähteä yksin", tiedusti ritari jyrkästi, "ja palauttaa avainta sanansaattajan kera?"

"Et", vastasi prioritar, "en uskalla panna mitään alttiiksi. Huhut ovat niin kerkeät leviämään. Huomenna tämän omituisen hetken on oltava unelma, jota ainoastaan me kaksi uneksimme. Sillä välin kuin käyn järjestämässä tien turvalliseksi, pue sinä taasen yllesi kaapu ja hilkka. Kun palaan ja viittaan, niin seuraa minua hiljaa."

Prioritar astui ulos sulkien oven jälkeensä.

XIII luku

RITARIN RUKOUS.

Prioritar seisoi tuokion suljetun oven ulkopuolella. Käytävän levollinen hiljaisuus auttoi häntä saavuttamaan ulkonaisen tyyneyden, jonka hänessä täytyi vallita, ennenkuin kävi nunnia kohtaaminen.

Kulkien verkalleen toiseen päähän hän avasi sisar Mary Seraphinen kammion oven tuntien nöyryyttävää häpeätä sen johdosta, että oli niin varmasti uskonut joutuvansa tekemisiin "Wilfredin" kanssa ja oli ajatellut niin ylenkatseellisesti hänestä ja Seraphinestä. Ah, rakastamamme henkilön tekemä vääryys pakottaa usein puhtaimmat, jaloimmat henget nöyrtymään tomuun saakka.

Sitten prioritar soitti itse refektorion kelloa.

Illallistunti oli jo aikoja sitten ohitse; nunnat riensivät kärkkäinä ulos.

Kulkiessaan kohti portaikkoa, joka johti refektorioon, he näkivät priorittarensa perin kalpeana, perin suorana seisovan selin kammionsa oveen.

Kukin nunna notkisti polvensa ohitse astuessaan; ja jokaiselle taivutti prioritar keveästi päätään.

Sisar Mary Rebeccalle, joka polvistui heti, hän puhui:

"En saavu aterialle tänä iltana. Koska aliprioritar on poissa, niin sinä asetut minun sijalleni."

"Kyllä, kunnianarvoisa äiti", sanoi sisar Mary Rebecca nöyrästi, suudellen priorittaren kaavun lievettä; sitten hän nousi ja riensi edelleen ihastuneena arvoasemastaan, niin lyhytaikainen kuin se olikin.

Kaikkien kuljettua ohitse prioritar lähti holvikäytävään ja kiersi sen kauttaaltaan, katseli sieltä puutarhaan tarkastaen jokaista mahdollista paikkaa, mistä väijyvät silmät voisivat nähdä käytävästä kryptaan johtavan tien. Mutta puutarha, joka oli jo täynnä purppuravarjoja, oli luovutettu kokonaan kiitäville pääskysille. Punarinta-satakieli liverteli iltalauluaan sämpyläsaksan puusta.

Prioritar palasi sisäkäytävää pitkin katsahtaen jokaisen kammioon. Kaikki ovet olivat avoinna, jokainen kammio oli tyhjä. Sairaat nunnat olivat itäisemmässä osastossa, kulmauksen takana, refektorion portaiden toisella puolen. Silti kävi hän sielläkin todetakseen, että jokaisen asutun kammion ovi oli suljettu.

Seisoen liikkumattomana refektorion portaiden yläpäässä hän saattoi kuulla lautasten etäistä kalinaa, maallikkosisarten laahustavia askeleita, kun nämä kantoivat ruokalajeja keittiön ja refektorion väliä; ja ylinnä kaiken sisar Mary Rebeccan yksitoikkoisen äänen, kun tämä luki ääneen nunnille näiden illastaessa.

Sitten prioritar otti naulasta yhden kryptalyhdyistä ja sytytti sen.

* * * * *

Sillä välin seisoi yksikseen jäänyt ritari tuokion ajan kuin huumautuneena.

Hän oli pelannut uhkarohkeata peliä ja menettänyt; kuitenkin häntä lamautti enemmän se, että hän itse alistui niin odottamatta tappioonsa, kuin se jyrkkä epäys, joka oli hänelle tuottanut tuon tappion.

Seisoessaan nyt yksinään hänestä tuntui, että hän käsitti yht'äkkiä, kuinka tavattomassa määrin vuosien pituinen erakkoelämä kykeni vieroittamaan ihmisen maailmasta. Hän oli tullut rakkautta ja kaipausta hehkuen, etsimään elävää vainajain keskeltä. Olisi ollut vähemmän katkeraa polvistua haudan ääressä tietäen, että ainiaaksi vaiennut sydän oli viimeiseen asti sykkinyt uskollisena rakkaudessaan häntä kohtaan; tietäen, että kuolleet käsivarret, jotka nyt lepäsivät kylminä ja jäykkinä, olisivat kietoutuneet hänen ympärilleen, jos hän olisi saapunut varemmin; tietäen, että huulet, jotka nyt olivat kuoleman vaientamat, olisivat elävinä kutsuneet häntä hellin tervehdyksin.

Mutta tämä kylmä irvikuva säteilevästä naisesta, jonka hän oli jättänyt, sanoi: "Älä koske minuun", ja kehotti häntä etsimään vaimoa toisaalta; häntä, joka oli pysynyt uskollisena vielä silloinkin, kun oli luullut lemmittynsä uskottomaksi.

Ja kuitenkin, vaikka tämä olikin kylmä, niin hurskaassa pidättyväisyydessään hän oli yhä vielä hänen rakastamansa nainen. Lisäksi hänellä oli yhä tuo ylevä ryhti, uhkea naisellinen kauneus, tuo elinvoimainen, ruumiillinen täydellisyys, joka todisti Luonnon aikoneen hänet uljaiden poikien ja kauniiden tyttärien äidiksi. Ja kuitenkin hänet oli nyt jätettävä — tällaiseen elämään!

Ritari silmäili huonetta, havaitsi makuusuojaan johtavan matalan holvioven, astui askeleen sitä kohti, kavahti sitten takaisin ikäänkuin pyhäköstä; huomasi ison pöydän, joka oli messukirjain, pergamentin ja veliinipaperin peittämä. Se olisi pikemminkin voinut olla oppineen munkin kammio kuin hänen rakastamansa naisen huone. Hänen harhaileva katseensa osui Madonnaan ja Lapseen.

Puhtaassa iltavalossa tuo marmoriryhmä näytti omituisen tenhoavalta; oli jotain äärettömän inhimillistä tuossa äidin miettiväisessä hellyydessä, kun hän kumartui hymyilevän Pienokaisen puoleen. Se puhui kodista pikemmin kuin luostarista. Se kosketti erästä kieltä ritarin sydämessä, kieltä, joka helähti kirkkaana ja puhtaana väittelyn ja katkeruuden soraäänet voittaen.

Hän kurotti kättään ja kosketti Pyhän Pienokaisen pikku jalkaa.

"Jumalan Äiti", hän virkkoi ääneen, "lähetä hänet luokseni! Sääli nälkäistä sydäntä, yksinäistä kotia, autiota liettä. Lähetä hänet luokseni!"

Sitten hän nosti maasta valkoisen kaavun ja hilkan ja puki ne ylleen.

XIV luku

JÄÄHYVÄISET.

Kun prioritar avasi kammionsa oven sytytetty lyhty kädessään, seisoi kookas olento Worcesterin Valkoisten sisarten asussa liikkumattomana seinään nojaten vastapäätä ovea.

"Tule!" hän kuiskasi viitaten; ja hiljaa se siirtyi hänen vierelleen. Sitten hän sulki oven ja tiirikka-avaintaan käyttäen lukitsi sen jälkeensä.

Äänettöminä astuivat molemmat valkoiset olennot sisäkäytävää pitkin, sitten holvikäytävän kautta ja portaikkoa myöten luostarin kryptaan. Prioritar avasi oven, ja kumartuen he astuivat holvikaaren alitse maanalaiseen käytävään.

Laskien lyhdyn maahan prioritar otti esille avaimen, sulki oven ja lukitsi sen sisäpuolelta.

Hän kääntyi ja kohottaen lyhtyä huomasi ritarin vapautuneen valepuvustaan ja seisovan nyt hänen edessään varsin suorana ja kookkaana, juuri lyhdyn luomassa valokehässä.

Oven sulkeutuessa heidät valtasi omituinen tunne, ikäänkuin he seisoisivat kahden kolmannessa maailmassa, joka ei kuulunut kummallekaan, joka oli haudan kaltainen täydellisessä eristyneisyydessään ja pimeydessään; mullan ja kosteiden kivien hajun kyllästämä, kaiuttaen vähäisimmänkin äänen kumean liioitellusti, mutta itsessään hiljainen kuin hauta.

Tämä ympäristön haudankaltaisuus tuntui tekevän heidän oman elinvoimansa vain väkevämmäksi ja sykkivämmäksi.

Kun avain oli herennyt kirskumasta lukossa, tuntuivat äänettömyyden tuokiot tunneilta.

Sitten ritari puhkesi puhumaan.

"Anna lyhty minulle", hän sanoi.

Prioritar kohtasi hänen katseensa. Jälleen häneltä luisui asemansa arvokkuus. Jälleen oli suloista totella.

Ritari piteli lyhtyä siten, että se valaisi kummankin kasvoja.

"Mora", hän virkkoi, "siitä on pitkä aika, jolloin sinä ja minä astelimme yhdessä päivänpaisteisia ketoja, voikukkien ja esikkojen ja suloisesti tuoksuvan apilaan keskellä. Tänä iltana me käyskelemme ketojen alitse, emme niiden halki. Me olemme nurmen alla, armaani. Tuntuu siltä, kuin seisoisin haudassa sinun rinnallasi. Ja niinpähän ovatkin toiveeni surmatut; lempemme antama lupaus on kuollut ja joutuu pian hautaan. Mutta sinä ja minä, me elämme vielä, ja nyt meidän on vaellettava vierekkäin entisen itsemme murheellisina haamuina.

"Ja nyt minä pyydän sinua, Mora, noiden entisten kukkaniittyretkiemme vuoksi, pujottamaan kätesi kainalooni ja kulkemaan kerallani kaikessa ystävyydessä tämän synkeän ja pimeän matkan, kuten ammoisina aikoina käyskelimme kukkien keskellä."

Hänen tummat silmänsä katsoivat tutkivasti ystävättären kasvoihin. Melkein nuorekas into värisi hänen äänessään.

Prioritar epäröi kohottaen katseensa hänen puoleensa. Sitten hän astui vitkaan häntä kohti ja pujotti kätensä hänen kainaloonsa.

Rinnan he sitten kulkivat edelleen pimeydessä; ritari piteli oikeassa kädessään lyhtyä matalalla heidän jalkojaan valaistakseen; prioritar nojausi hänen vasempaan käsivarteensa noudattaen verkalleen hänen askeltensa tahtia.

Heidän yläpuolellaan, kedoilla, asteli lempiviä käsitysten; nuorukaisia ja neitoja ulkosalla hämärtyvässä illassa. Kaikki luonto huokui virkistyneenä tuoksuvaa suloutta. Mutta kastehelminen ruusu tuntui nuorukaisesta vähemmän suloiselta kuin neidon huulet. Tämän hän rohkeni arasti kertoa seuralaiselleen; ja neidon kumartuessa nauttimaan sen tuoksua hänen poskillaan heijastui noiden hentojen lehtien hehkuva väri.

Niin käyskelivät ja haastelivat nuoret lempivät Worcesterin kedoilla, aavistamattakaan, että heidän onnellisten jalkainsa alla ritari ja prioritar astelivat verkalleen rinnan pimeyden halki.

He eivät vaihtaneet sanaakaan. Käsi toisen kainalossa, kasvot niin lähellä toisen olkapäätä, käden pusertaessa toista kättä yhä lujemmin sydäntä vastaan äänettömyys virkkoi enemmän kuin sanat. Ja äänettöminä he vaelsivat edelleen.

He sivuuttivat kaupunginmuurin kulkien ulkoportin alitse.

Sheriffi ratsasti kotiin illalliselle tyytyväisenä liiketoimeen, jonka oli suorittanut talossa, missä hän oli sattunut etsimään suojaa myrskyltä.

Worcesterin kunnon asukkaat ostelivat ja myivät torilla. Miehet, joilta päivätyö oli päättynyt, kiirehtivät päästäkseen nauttimaan vaimon ja kodin tarjoamasta levosta ja hoivasta. Ihmisparvia hälisi hilpeinä kaduilla aavistamattakaan, että heidän rientäväin jalkainsa alla ritari ja prioritar astelivat verkalleen rinnan pimeyden halki.

Jos ritari olisi puhunut, niin priorittaren mieli olisi aseistautunut häntä vastustamaan. Mutta koska vaellettiin äänettöminä, sai sydän rauhassa muistella: ja muistellessaan se kävi tuskallisen helläksi.

Viimein he ennättivät ovelle, joka johti tuomiokirkon kryptaan.

Priorittarella oli avain vasemmassa kädessään. Vapauttaen oikean kätensä ritarin käsivarren puristuksesta hän työnsi avaimen äänettömästi lukkoon; mutta jättäen sen kiertämättä hän pysähtyi ja kääntyi ritaria kohti.

"Hugh", hän sanoi, "pyydän sinua minun tähteni ja kaikkein niiden tähden, joiden hyvästä maineesta minun on vastattava, astumaan joutuisasti kryptaan ja poistumaan sieltä jos mahdollista kenenkään näkemättä tai tavalla sellaisella, ettei kukaan epäile sinun saapuvan tästä salakäytävästä. Ihmiset keksivät niin helposti vääriä puheita, ja ne kasvavat niin nopeasti."

"Noudatan äärimmäistä varovaisuutta", sanoi ritari.

"Hugh", puhui prioritar, "minua surettaa, että minun on täytynyt tuottaa sinulle pettymys." Urhea ääni vapisi. "Nämä ovat meidän lopulliset jäähyväisemme. Voitko antaa minulle anteeksi, Hugh? Tahdotko ajatella minusta ystävällisesti, jos milloinkaan ajattelet minua?"

Ritari piteli lyhtyä niin, että sen säteet valaisivat kummankin kasvoja.

"Mora", hän sanoi, "en voi vielä pitää vastaustasi lopullisena. En palaa enää enkä koeta päästä uudelleen puheisiin kanssasi. Mutta viisi päivää odotan vielä. Minä laadin mitä huolellisimman suunnitelman viedäkseni sinut turvassa ja kenenkään näkemättä tuomiokirkosta. Tiedän, että ovia vartioidaan ja kaikkia, jotka tulevat ja menevät, pidetään tarkoin silmällä. Mutta jos vain haluat tulla luokseni, armas, niin ole varma siitä, että osaan varjella omaani… Ei, älä puhu! Kuuntele minua loppuun saakka.

"Joka päivä, vesperin jälkeen, minä seison piilossa pylväiden joukossa, lähellä kiertoportaita. Yksi askel syrjään — yksi ainoa askel — niin käsivarteni on ympärilläsi. Silloin on edessämme uusi elämä, joka tarjoaa rakkautta ja kodin. Minä vien sinut varmasti piilotettuna majataloon, missä nyt asustan miehineni. Siellä vartovat hevoset valmiina ja me ratsastamme viipymättä Warwickiin. Warwickissa tapaamme papin — hänellä on korkea asema sekä kirkossa että valtiossa — joka tietää kaiken ja on valmis vihkimään meidät viipymättä. Ja sen jälkeen, oma vaimoni, minä vien sinut kotiin kevyin päivämatkoin."

Hän heilutti lyhtyä Korkealla. Prioritar näki lemmen tulen ja riemun loistavan hänen silmissään. "Minä vien sinut kotiin!" hän sanoi.

Prioritar astui askeleen taaksepäin "kohottaen molemmat kätensä häntä kohti, kämmenet ulospäin käännettyinä, ja seisoi täten tuijottaen silmät suruntäysinä.

"Hugh parka", hän kuiskasi; "hyödytöntä on odottaa. Minä en tule."

"Vielä viisi päivää", sanoi ritari, "minä viivyn Worcesterissa. Joka päivä iltamessun jälkeen varron täällä."

"Lähde tänään, rakas Hugh. Ratsasta Warwickiin ja kerro papillesi, mikä hänen pitäisi tietämän ilmoittamattakin: ettei nunna riko valaansa. Nämä ovat meidän lopulliset jäähyväisemme, Hugh. Sinun on paras uskoa se ja lähteä."

"Viimeisetkö jäähyväisemme?" sanoi ritari.

"Viimeiset."

"Juuri tällä hetkellä?"

"Juuri tällä hetkellä, rakas Hugh."

Katsoessaan noita tyyniä kasvoja, jotka olivat niin viehättävät alakuloisuudessaan, ritari tiesi hänen tarkoittavan totta.

Äkkiä hän tiesi menettäneensä hänet; hän tiesi elontien ulontuvan eteensä autiona, ainaisesti.

"Niin", hän virkkoi, "niin. Jäähyväiset todellakin — tällä hetkellä — ainiaaksi."

Synkeä epätoivo siinä äänessä, joka vielä muutama hetki sitten oli värissyt rakkautta ja toivoa, kouristi priorittaren sydäntä.

Hän kurotti yhä käsiään ikäänkuin torjuakseen ystävää luotaan.

"Voi, Hugh", hän huudahti kimeästi, "sääli minua ja lähde! Ole armelias ja poistu joutuin!"

Ritari kuuli hänen äänessään sävyn, jota siinä ei ollut varemmin ilmennyt. Mutta hän rakasti vilpittömästi; sen vuoksi hän hillitsi lujasti omaa tuskaansa.

Asettaen lyhdyn maahan hän laskeutui toiselle polvelleen priorittaren eteen.

"Jää hyvästi, rakkauteni", hän virkkoi. "Pyhä Neitsyt suokoon sinulle lohtua; ja antakoon Taivas minulle anteeksi sen, että olen häirinnyt sinun rauhaasi."

Hän kohotti priorittaren kaavun lievettä ja painoi huulensa sitä vastaan.

Näin hän viipyi polvillaan tuokion ajan, tumma pää painuneena.

Vitkaan, vitkaan prioritar antoi käsiensä vaipua, kunnes ne laskeutuivat kevyesti kuin putoavat syyslehdet — murheelliset syyslehdet — hänen päänsä päälle, siunaukseen ja jäähyväisiksi.

Mutta tuntiessaan tukan käsiensä alla hän ei voinut olla pehmeästi silittämättä sitä ja pujottamatta sormiaan hyväilevästi sen kähäräiseen tiheikköön.

Silloin hänen sydämensä seisahtui, sillä äkkiä kuuli hän hiljaisuudessa värähtävän nyyhkyn.

Huudahtaen hän kumartui ja veti ritarin puoleensa painaen tämän päätä ensin polviinsa, sitten taipuen alemmaksi pusertaakseen sen rinnoilleen. Kun ritarin voimakkaat käsivarret sitten kietoutuivat hänen ympärilleen, hän hellitti otteensa ja, ritarin noustessa seisoalleen, pujotti käsivartensa hänen kaulaansa ja antautui hänen syleilyynsä.

Ritarin huulet tapailivat hänen huuliaan, ja vastustelematta hän luovutti ne suudeltaviksi. Voimakkaat kädet kannattivat häntä, ja tuntien niiden väkevän pakotuksen hän takertui vain yhä tiukemmin ystäväänsä.

Kauan he seisoivat täten. Tuossa syleilyssä haihtui heistä elämänpituinen tuska, syntyi elämänpituinen auvoisuus — syöksähtäen se kehittyi kypsyyteensä tuoden kerallaan äärimmäisen täyttymyksen tunteen. Mitä suloisin luottamus ja varmuus täytti heidät valtavana, ilo niin täydellinen, että vastaisten vuosien yksitoikkoinen sarja tuntui siinä tuokiossa menettäneen kaiken merkityksensä.

Heidän ympärillään vallitsi täydellinen pimeys, haudanhiljaisuus, mullan raskas tuntu, haudan kostea koleus.

Mutta heissä virtasi elämä kuohuvana, tuon tuokion kestäessä, heissä vallitsi aavistamaton riemu, rakkaus, jonka veroista ei voinut kuvitellakaan.

Sitten —

Ritarin kaulaan kietoutuneet kädet irroittuivat, hellittivät otteensa, vaipuivat hiljalleen alas.

Hän päästi vapaiksi priorittaren huulet, ja ne irtausivat kosketuksesta.

Hän irroitti käsivartensa, ja astahtaen taaksepäin prioritar seisoi suorana, ihanan valkoisen liljan kaltaisena, tukea tarvitsematta.

Niin he seisoivat hetkisen, katsellen äänettöminä toinen toistaan. Se, mikä oli tapahtunut, oli liian ihmeellistä sanoin kosketella

Sitten prioritar kiersi avainta lukossa.

Raskas ovi heilahti auki.

Hämärä, harmaa valo, ikäänkuin helmenkarvainen aamunkoitto merellä, tunkeutui alaspäin kryptasta.

Sanaakaan virkkamatta ritari astui päätään taivuttaen holviovesta, nousi portaikkoa ja katosi näkyvistä pylvässarjan joukkoon.

Prioritar sulki oven, lukitsi sen ja vetäen avaimen lukosta seisoi yksinään, missä he olivat seisoneet kahden.

Sitten hän vaipui maahan ja painoi kasvonsa tomuun, sille kohtaa missä ritarin jalat olivat olleet.

Ne olivat heidän jäähyväisensä, juuri sillä hetkellä: jäähyväiset ainiaaksi.

* * * * *

Jonkin ajan kuluttua prioritar nousi, otti käteensä lyhdyn ja lähti yksinäiselle matkalleen takaisin luostarin ovea kohti.

XV luku

MARY ANTONYN RUKOUS.

Kun prioritar lähti ritarin kera toivioretkelleen tuomiokirkkoon, hän sulki kammionsa oven tietäen, että täten ei kukaan huomaisi hänen olevan poissa; sillä jos joku ovelle koputettuaan jäi vastausta vaille tai ripaa vääntäessään havaitsi sen lukituksi, silloin hän rientäisi tiehensä sen enempää tiedustelematta arvellen, että jokin erikoinen hartaushetki tai tutkimustyö vaati jättämään kunnianarvoisan äidin rauhaan.

Tyhjän kammion ilma, jonka viimeksi kulunut tunti oli kyllästänyt niin oudoilla ristiriitaisuuksien ja intohimon voimilla, lauhtui keskeytymättömän hiljaisuuden lepoon.

Madonna hymyili ylevän kirkkaasti pyhälle Pienokaiselleen. Kuollut Kristus riippui pää painuksissa hyljättynä puisessa ristissään. Raskaat, mustaan ja hopeaan sidotut nidokset lepäsivät koskemattomina pöydällä; ja piispan tuoli oli tyhjä — se oli tuota pakottavaa tyhjyyttä, joka saattaa tyhjän tuolin näyttämään siltä, kuin joku näkymätön istuja täyttäisi sen. Hiljaisuus oli täydellinen.

Mutta hetken kuluttua alkoi sisäsuojasta kuulua merkillisen laahustavaa ääntä, ikäänkuin jotakin jäykkää ja turtunutta pyrkisi pääsemään liikkeelle.

Sitten ilmestyi ovelle omituinen olento, jonka kuihtuneet kasvot olivat tuskan ja kauhun vääntämät. Se oli vanha Mary Antony, joka piti lihakirvestä tutisevissa käsissään ja tuijotti kalisevin ikenin tyhjään kammioon.

Tuo uskollinen sielu oli kaikesta huolimatta päättänyt, ettei jumaloitu kunnianarvoisa äiti saisi lähteä kohtaamaan vaaroja — haudantakaisia tai ruumiillisia — yksinään ja suojatta.

Kiiruhtaen keittiöpuolelle hän oli antanut määräyksen, ettei illallista pitänyt tarjota, ennenkuin kunnianarvoisa äiti itse soittaisi kelloa.

Siepattuaan sitten käteensä lihakirveen, koska se oli hirvittävin ase, mikä oli saatavissa, ja varmaankin kaikkein sopivin herättämään kammoa sisar Agathan aavesydämessä, riensi Antony eukko takaisin käytävään.

Ryömien portaita pitkin, hapuillen tuekseen seinää hän oli ennättänyt niiden päähän juuri parahiksi nähdäkseen hämärässä etäisyydessä kahden, pitkän valkoisen olennon seisovan vastakkain.

Lihakirvestään puristaen, kauhun jähmettämänä hän oli tarkannut näitä, kunnes ne alkoivat siirtyä häntä itseään kohti käyden kunnianarvoisan äidin kammioon päin. Ne olivat vielä kolmisenkymmenen kyynärän päässä, holvikäytävän puoleisessa osassa sisäkäytävää. Antony eukko itse seisoi lähellä avointa ovea.

Hän oli livahtanut siitä sisään kenenkään kuulematta tai näkemättä, kauhistuneena mustana varjona, mutta silti urheana, sillä olihan hänellä mukanaan lihakirves. Olisihan hän voinut kääntyäkin ja paeta takaisin portaita myöten pyrkimättä juuri siihen paikkaan, minne tiesi kunnianarvoisan äidin johtavan tuon pitkän haamun, aikoja sitten kuolleen Agatha sisaren, joka oli viisikymmentä vuotta haudassa maattuaan saavuttanut kerrassaan pelottavan ko'on! Mutta urheana ja uskollisena vanha Antony oli kiiruhtanut sisäsuojaan ja painautunut siellä erääseen nurkkaan, valmiina huutamaan apua tai iskemään lihakirveellään, jos tarve vaatisi.

Siitä johtui, että tämä vanha tarinaseppä oli pakostakin joutunut kuuntelemaan todellista tarinaa niin järkyttävää, niin jännittävää, että hänen oli täytynyt työntää kirveen puisen varren pää suuhunsa, jotta ei puhkeisi ylistämään tuota jaloa ritaria, neuvomaan tätä hädässä tai syytämään siunauksia hänen aikeilleen. Joka kerta kuin Eleanor ja Alfrida mainittiin, hän heristi nyrkkiään ja kouristi ilmassa vanhoja sormiaan ikäänkuin kuristaakseen jonkun. Ja kun kirjuri-sanansaattaja, saapuessaan tapaamaan Lady Alfridaa — joka, kiitos olkoon Pyhän Luukkaan, makasi siihen aikaan henkimenossa — kohtasi ritarin vartomassa, köydensilmukka tukevaan oksaan ripustettuna, silloin Antony eukko oli laskenut kädestään lihakirveen voidakseen paremmin hykertää käsiään äänettömässä ilossaan; ja kun ritari ratsasti tiehensä jättäen miehen keikkumaan, oli Antony kuiskannut "Sämpyläsaksa! Sämpyläsaksa!" ja sitten painanut kätensä suulleen huojutellen ruumistaan perin hilpeänä. Kun ritari oli maininnut, että häntä nimitettiin "hurmepukuiseksi ritariksi", oli Antony eukko hätkähtänyt; sitten hän oli heristänyt sormeaan kohti ovea, kuten hänen tapansa oli viipottaa sitä punarinta-satakielelle, ja avannut laukkunsa etsiäkseen juustonpalasia. Mutta pian oli tarina jälleen kahlehtinut hänet, ja nykyisyyden unohtaen hän oli siirtynyt takaisin romantiikan valtakuntaan.

Vasta sitten kun ritari oli herennyt puhumasta ja kunnianarvoisan äidin surullinen ääni osui Antony eukon korviin, käsitti tämä tarinan todellisen merkityksen. Sen jälkeen oli tuska ja kauhu raadellut hänen sydäntään. Kun he polvistuivat yhdessä madonnan eteen kasvot tämän puoleen kohotettuina, oli Mary Antony ryöminyt kurkistamaan. Hän oli nähnyt heidät polvillaan — jalona parina — oli nähnyt priorittaren tarttuvan vierustoverinsa käteen ja puristavan sitä; sitten hän oli ryöminyt takaisin ja kaatunut murtuneena pitkäkseen, jääden virumaan lattialle.

Refektorion kellon helinä oli herättänyt hänet, horroksista parahiksi kuulemaan ritarin hartaan rukouksen, kun tämä oli yksinään polvillaan Neitsyen alttarin ääressä.

Kun sitten ritari ja prioritar olivat poistuneet, oli Mary Antony noussut, nostanut lihakirveensä tutisevin käsin ja seisoi nyt aivan hämmentyneenä tyhjää kammiota katsellen.

Lopulta hänelle alkoi selvitä, että hänet oli aseineen teljetty kunnianarvoisan äidin kammioon, hänet, joka oli saanut nimenomaisen määräyksen lähteä keittiöön ja viipyä siellä. Niin suunnattomasti hän tunsi rikkoneensa menettelemällä vastoin kunnianarvoisan äidin määräystä, että oli vaistomaisesti tukahduttanut kaikki huudahduksensa ja liikkunut äänettömästi, jotta ei joutuisi ilmi.

Mutta nyt häntä ei huolettanut oma arveluttava asemansa, vaan nuo kaksi jaloa sydäntä, joiden traagillista tuskaa hän oli salaa ollut todistamassa.

Hänen katseensa osui madonnaan, joka hymyili levollisesti.

Hän hoiperteli eteenpäin polvistuen samalle kohdalle, missä prioritar oli ollut.

"Pyhä Jumalan Äiti", hän kuiskasi, "opeta sitä ritaria ymmärtämään, ettei kunnianarvoisa äiti voi tehdä sellaista!"

Sitten, ryömien polvillaan sille paikalle, missä ritari oli maannut, hän huudahti: "Autuas Neitsyt, osoita kunnianarvoisalle äidille, ettei hän voi jättää ritariaan ypöyksin!"

Sitten hän laahusti takaisin ja polvistui kummankin kohdan keskivaiheille. "Armahin Neitsyt", hän anoi, "valaise Mary Antonyn vanhaa järkeä!"

Katsahtaen salavihkaa madonnaan hän huomasi Neitsyen hymyilevän. Myöskin Pyhä Lapsi näytti iloiselta. Mary Antony hyrähti nauruun ja tunsi mielensä rohkeammaksi. Kunnianarvoisan äidin hymyillessä hän tiesi aina saaneensa anteeksi.

Ja tulihan hänen rukouksensa nyt viipymättä kuulluksi; sillä tuskin hän oli noussut polviltaan, kun hän jo muisti, missä kunnianarvoisa äiti säilytti kammionsa avainta; ja koska hän oli poistuessaan sulkenut oven omalla tiirikka-avaimellaan, oli tuo toinen avain tuossa tuokiossa Antony eukon kädessä ja hän itse jälleen ulkona käytävässä, missä hän lukitsi oven jälkeensä varmana siitä, että saisi tilaisuuden toimittaa avaimen takaisin paikalleen, ennenkuin kunnianarvoisa äiti alkaisi sitä kaivata.

* * * * *

Sisar Mary Antony hiipi kenenkään näkemättä refektorion ohitse ja sitten keittiöön. Sinne päästyään hän hääräili ja toruskeli ja näytteli mahtiaan väittäen saaneensa vartoa ainakin tunnin ajan jotain, mitä oli juuri vast'ikään pyytänyt.

Nuoremmat maallikkosisaret eivät rohjenneet vastata mitään; mutta sisar Mary Martha tiedusti hetken päästä:. "Mitä sinä olet toimitellut iltamessusta pitäen, sisar Antony?"

Koska Pyhä Neitsyt, oli valistanut hänen järkeään, tajusi Antony eukko sillä haavaa, että toisinaan, kun on pakko pettää, ei mikään ole sen parempi keino kuin täysi totuus.

"Olen kuunnellut ihmeellisen romanttista tarinaa", hän vastasi, "jonka kertoi hurmepukuinen ritari."

"Kyllä sinä olet todellakin oikein pähkähullu satakielinesi, sisar Antony", huomautti Mary Martha; "ja vielä sinä otat itsesi hengiltä, kun istuskelet ulkona kosteassa puutarhassa päivänlaskun jälkeen."

"No — niin kauan kuin otan vain sellaista, mikä on omaani, ei toisilla ole syytä nurista", ärähti Mary Antony ja ryhtyi valmistamaan herkullista keittoa, jonka tiesi kunnianarvoisan äidin mieliruoaksi.

Ja kaiken aikaa paholainen kuiskasi eukon korvaan: "Ei hän palaa… Valmista vain keittosi, hölmö; mutta hän ei tule enää tänne sitä juomaan… Maailma ja Liha ovat kutsuneet; kunnianarvoisa äiti ei palaa… Hämmennä keittoa hyvin, mutta höystä se oman makusi mukaan. Sinä saat nauttia sen itse tänä iltana. Kun Maailma ja Liha kutsuvat kyllin kovaa, silloin naisista parhaatkin taipuvat paholaisen valtaan."

"Valehtelija!" sanoi Mary Antony heristäen puukauhallaan. "Väisty taakseni — ei, asetu kernaammin eteeni! Takanani olet hiiviskellyt jo kyllin kauan. Ja jos asetut eteeni juuri nyt, niin joudut tuleen ja voit tuntea olevasi kotona, mestari Paholainen! Mutta 'älä vaan tuikkaa häntääsi kunnianarvoisan äidin keittoon'."

Kun Valkoiset sisaret saapuivat refektoriosta, sattui Mary Antony parhaillaan kiillottamaan Pyhän Maria Magdalenan kuvan kehystä kunnianarvoisan äidin kammion oven vieressä.

Hetken kuluttua ilmestyi sisar Mary Rebecca kohottaen kätensä koputtamaan.

"Malta!" kuiskasi Mary Antony. "Kunnianarvoisaa äitiä ei saa nyt häiritä."

Sisar Mary Rebecca verhosi nyrpistyksensä hymyyn.

"Miksi ei, kelpo sisar Antony?"

"Miksi ei, ei ole minun asiani", vastasi Antony eukko niin töykeästi kuin suinkin voi. "Ehkä hän on syventynyt tutkistelemaan; ehkä hän on määrännyt itselleen ylimääräisen hartaushetken; ehkä se on vain luonnollista halua päästä hetkiseksi rauhaan näkemästä kahta niin rumaa muotoa kuin sinun ja minun. Mutta olkoon syy mikä tahansa, kunnianarvoisa äiti on lukinnut ovensa eikä ota ketään vastaan tänä iltana." Minkä sanottuaan vanha Antony ryhtyi kiillottamaan kunnianarvoisan äidin ovea ulkopuolelta.

Sisar Mary Rebecca kohotti rystysensä kolkuttaakseen; mutta Antony eukon riepu, joka ei ollut puhtaudella pilattu, työntyi joka kerta sisar Mary Rebeccan käden ja laudoituksen väliin.

Mutisten aikovansa ilmoittaa asiasta priorittarelle huomisaamuna sisar Mary Rebecca lähti omaan kammioonsa.

Kun kaikkialla oli hiljaista, kun kaikki ovet olivat sulkeutuneet, hiipi vanha maallikkosisar holvikäytävään ja kyyristyen holvikaaren suojaan lähelle portaikkoa, joka johti maanalaiseen tiehen, hän ryhtyi odottamaan ja vahtimaan.

Myrskypilviä kerääntyi jälleen mustina purpuraiselle taivaalle. Auringonlaskun jälkihäivä oli häipynyt lännessä. Holvikäytävässä vallitsi pimeys. Kaukana jymisi ukkonen; sämpyläsaksan puussa huhuili huuhkaja.

Mary Antonyn vanhoja luita kolotti ankarasti, ja mieli alkoi lamaantua. Hän oli istunut niin kauan kyyryasenteissa, eikä hän ollut syönyt muruakaan päivällisaterian jälkeen.

Paholainen lähestyi, kuten sen on tapana tehdä, kun pitkältä paastonneet koettavat pysytellä valveilla.

"Kunnianarvoisa äiti ei palaa enää", hän kuiskasi. "Mitä sinä oikeastaan odotat?"

"Mene tiehesi!" sanoi Mary Antony. "Minä olen liian vanha kelvatakseni seuraksi edes sinullekaan. Ja vartoohan sisar Mary Rebecca sinua kammiossaan."

"Kunnianarvoisa äiti on aina astellut pää tähtiä tavoitellen", pilkkasi Paholainen. "Miksi lankeavat korkeimmat alimmaksi, kun kiusaus saapuu?"

"Kysy sitä äiti alipriorittarelta", virkkoi Mary Antony, "ensi kerralla kun hän kutsuu sinut illalliselle."

Sitten hän puserti vanhat kätensä rintaansa vastaan; sillä alioven lukossa kiertyi avain perin hiljaa.

Askeleet, jotka pikemmin tunsi kuin kuuli, nousivat portaikkoa holvikäytävään.

Sitten liikkui hämärässä valaistuksessa priorittaren kookas olento äänettömästi laakakiviä pitkin, siirtyi sisään avoimesta ovesta ja jatkoi matkaansa autiota sisäkäytävää myöten.

Kurkottaen innokkaana kaulaansa vanha maallikkosisar näki priorittaren seisahtuvan kammionsa oven edustalle, kohottavan tiirikka-avaintaan, avaavan oven ja astuvan sisään.

Kun oven lukinnan heikko ääni osui vanhan Mary Antonyn jännittyneisiin korviin, alkoi hän avutonna nyyhkyttää.

XVI luku

KAAMEA KAIKU.

Kammioonsa astuttuaan prioritar seisoi tuokion aivan huumaantuneena kiireisestä kulustaan pimeässä. Tuskin hän saattoi käsittää, että pitkällinen jännitys oli nyt lauennut, että hän oli päässyt turvallisesti takaisin suojaansa.

Kaikki oli samassa kunnossa, kuin hänen lähtiessään. Kaikesta päättäen häntä ei oltu kaivattu, hän oli palannut kenenkään huomaamatta. Hugh oli tähän mennessä varmasti Worcesterin majatalossa. Ei kenenkään tarvinnut koskaan päästä tietämään, että hän oli käynyt täällä.

Ei kenenkään tarvinnut päästä tietämään — Mutta, ah, juuri se tieto pidätti priorittaren ikäänkuin kiinni juurtuneena siihen kohtaan, missä hän seisoi, tuijottaen ympärilleen kammiossa.

Hugh oli käynyt täällä; ja kun Hugh oli täällä, silloin hän itse oli hartaasti halunnut jouduttaa hänet kiireesti pois.

Mutta nyt?

Turtuneena suuren kaipauksen synnyttämästä tuskasta hän silmäili ympärilleen.

Niin, juuri tuossa hän oli seisonut; tuohon hän oli polvistunut, ja tuossa hän oli jälleen seisonut.

Tämä tyyni erakkoilma oli väreillyt hänen äänensä kiihkosta.

Se oli tyyntynyt uudelleen.

Tyyntyisikö hänen oma sydän parkansakin ajan tullen? Herkeisivätkö hänen omat huulensa vapisemasta ja tuntemasta toisten huulien hehkun?

Mutta vain tuokion ajan viipyivät hänen ajatuksensa hänessä itsessään. Sitten ne tukahdutti käsitys toisen yksinäisyydestä, hänen kärsimyksistään, hänen katkerasta pettymyksestään. Kovaa olisi ollut tavata lemmitty kuolleena; tuntea menettäneensä hänet elävänä oli melkein mahdotonta kestää. Riistäisikö se Hughilta uskon Jumalaan, totuuteen, puhtauteen, kunniaan?

Prioritar tunsi pakottavaa tarvetta turvautua rukoukseen. Mutta sivuuttaen Neitsyen ja Lapsen armaan kuvan hän heittäysi maahan ristin juurelle.

Hän oli nähnyt voimakkaan miehen tuskan vallassa, olosuhteiden julman raudan naulitsemana uhrautumisen ja antautumisen ristinpuuhun. Kärsivän Vapahtajan puoleen hän kääntyi nyt vaistomaisesti apua ja lohtua saadakseen.

Niin nopeasti oli hänen eilisiltainen rukouksensa tullut kuulluksi. Ristillä riippuvan rakkaan Herramme lävistetyt jalat merkitsivät hänelle nyt enemmän kuin Äitinsä helmassa lepäävän Jesus-lapsen pienokaisjalat.

Mutta yksinpä nytkin, kun hän siinä makasi polvillaan rukoillen, anoen, palvoen, kaikui hänen muistissaan Mary Seraphinen kurja huuto: "Kuollut Jumala ei voi auttaa minua! Minä tahdon elämää, en kuolemaa!" Ja sitä seurasi melkein viipymättä Hugh'n ankara kysymys: "Onko tämä uskontoa?"

Viime aikoina oli hurjia ääniä todellakin rohjennut ruveta kaikumaan priorittaren kammiossa ja jättäneet jumalattomat sanansa kaikumaan jälkeensä.

XVII luku

MARY ANTONYN EREHDYS.

Prioritar oli ollut kammiossaan lähes tunnin ajan, kun ovelta kuului keveätä koputusta.

"Sisään", käski prioritar, ja Mary Antony ilmestyi tuoden keittoa ja leipää, hedelmiä sekä pikarillisen viiniä.

Prioritar istui pöytänsä ääressä edessään pergamentteja ja avattu messukirja. Hänen kasvonsa olivat perin kalpeat; myöskin oli silmien alapuolella tummia varjoja. Hän ei hymyillyt nähdessään Antony eukon täten sälytettynä.

"Mitä sinä ajattelet, Antony?" hän sanoi melkein ankarasti. "En ole käskenyt sinun tuoda tänne ruokaa."

"Kunnianarvoisa äiti", puhui vanha maallikkosisar äänellä, joka koetti pysyä lujana, mutta alkoi silti väristä; "te olette tutkiskellut monet tunnit ottamatta huomioon, että ilta-ateria on jo ohitse. Älkää nuhdelko Antony eukkoa siitä, että hän tuo teille hiukan sitä keittoa, joka on teidän mieliruokaanne. Ette voi nukkua, ellette syö vähän."

Prioritar katsoi häneen tajuamatta, ikäänkuin sanat eivät sillä haavaa herättäisi hänen mielessään mitään ajatusta. Sitten hän näki noiden vanhojen käsien tutisevan, ja äkillinen värihäivähdys valahti hänen kalpeille kasvoilleen.

Tämä vereksen elämän suloinen sykähtäminen hänen omassa sydämessään sai hänet näkemään vanhuksen väsymättömässä uskollisuudessa inhimillisen piirteen, jota hän ei ollut varemmin käsittänyt. Se valoi lohtua hänen murheeseensa.

Hän sulki niteen ja työnsi syrjään pergamentit.

"Kuinka ystävällinen sinä olet, Antony kulta, kun ajattelet niin paljon minua. Laske kulhot pöydälle… Siirrä nyt tänne tuo tuoli ja viivy luonani sillä välin kuin syön illallista. Olen väsynyt tänä iltana ja kaipaan sinun seuraasi."

Jos taivaan kultaportit olisivat avautuneet ja Pyhä Pietari itse olisi kehottanut heti astumaan sisään, ei sisar Mary Antony olisi hämmästynyt siitä enempää eikä se varmaan olisi tuottanut hänelle suurempaa tyydytystä. Sellaista ei voinut edes uneksiakaan, että kunnianarvoisa äiti pyytäisi häntä istumaan luonaan omassa kammiossaan.

Vetäen leikkauksin koristetun tuolin kahden jalan päähän seinästä Mary Antony sijoittui siihen.

"Lähemmäksi, Antony, lähemmäksi", sanoi prioritar. "Aseta tuoli tähän, aivan pöytäni kulman likelle. Minulla on paljo sanottavaa sinulle ja tahtoisin puhua hiljaa."

Sisar Antony tunsi totisesti joutuneensa seitsemänteen taivaaseen!

Mutta levollisesti tarkaten prioritar ei voinut olla huomaamatta, että nuo vanhat kasvot olivat lopen väsyneet ja kuihtunut hipiä, jolla tavallisesti oli punertavan omenan heleä väri, kellertävän kalpea. Prioritar söi osan keittoa, sitten hän työnsi kulhon luotaan ja kävi käsiksi hedelmiin.

"Kas niin, Antony", hän virkkoi. "Keitto on oivallista; mutta en jaksa enempää. Syö sinä itse loput. Minusta olisi hauskaa nähdä sinunkin nauttivan siitä."

Haikeana ja kiitollisena tarttui Antony eukko kulhoon. Ja juodessaan keittoa hän vilkutti ovelia silmiään. Sillä eikö Paholainen ollut sanonut, että hän saisi syödä sen itse; sen verran se tiesi, mutta eipä tietänytkään, että sen ojentaisi itse kunnianarvoisan äidin oma käsi?

Niinhän on aina käynyt, Eedenin ajoista asti, kun Paholainen yrittää ruveta ennustamaan.

Jonkin aikaa prioritar jutteli kevyesti, kukkasista ja linnuista, puutarhasta ja keittiötarhasta, niistä kolmesta herkullisesta lohesta, mitkä Worcesterin luostarin kunnon munkit olivat lähettäneet heille lahjaksi.

Mutta sitten, kun keitto oli syöty loppuun ja vanhoja poskia punasi heikko väri, hän siirtyi puhumaan myrskystä ja auringonlaskusta, jyrisevästä ukkosesta ja sadekuuroista. Sitten hän sanoi yht'äkkiä:

"Kesken kaikkea, Antony, oletko maininnut kenellekään siitä kamalasta tarinastasi, jossa kerroit nähneesi autuaan Agatha sisaren haamun kulkevan holvikäytävää pitkin Valkoisten sisarten rivissä?"

"En, kunnianarvoisa äiti", vastasi Mary Antony. "Tehän kielsitte minua puhumasta siitä."

"Aivan oikein", sanoi prioritar. "No niin, Antony, minä lähdin ulos myrskyyn häntä tavoittelemaan, mutta — en löytänyt sisar Agathaa."

"Sen minä kyllä arvasin", sanoi Mary Antony nyökäyttäen päätään ovelasti.

Prioritar loi häneen nopean, levottoman katseen.

"Mitä sinä tarkoitat, Antony?"

Silloin vanha Mary Antony vaipui polvilleen ja suuteli priorittaren kaavun lievettä. "Voi, kunnianarvoisa äiti", hän änkytti, "minulla on jotain tunnustettavaa."

"Niinpä tunnusta", sanoi prioritar valkein huulin.

"Kunnianarvoisa äiti, kun te lähetitte minut luotanne ilmoituksen tehtyäni, niin lähdin ensiksi käskyn mukaan keittiöön. Mutta perästä päin löysin kammiossani nämä."

Mary Antony avasi laukkunsa ja otti esiin palttinapussin, missä hän säilytti herneitään. Pudistaen sen sisällön kouraansa hän ojensi nähtäväksi kuusi hernettä.

"Kunnianarvoisa äiti", hän puhui, "pussissa oli viisikolmatta. Luulin laskeneeni kaksikymmentä käteeni; niin että kun kaikki herneet oli pudotettu ja vielä yksi hurskas sisar kulki ohitse, niin luulin siitä tulevan kaksikymmentä yksi. Mutta kun löysin kuusi hernettä pussistani, huomasin erehtyneeni. Olin laskenut vain yhdeksäntoista, eikä minulla ollut mitään hernettä pudotettavana kahdennenkymmenennen hurskaan sisaren varalta. Silti minä riensin tekemään väärän ilmoituksen, vaikka asia olisi ollut selvä, jos olisin vain tullut katsoneeksi pussiini. Voiko kunnianarvoisa äiti antaa anteeksi vanhalle Mary Antonylle?"

Hän loi pikaisen silmäyksen priorittareen; ja huomatessaan noilla rakastetuilla kasvoilla ääretöntä huojennusta hän tunsi olevansa valmis kestämään minkä rangaistuksen tahansa, jonka Taivas suvaitsisi kohdistaa häneen tämän petoksen vuoksi.

"Antony kulta", aloitti kunnianarvoisa äiti hymyillen.

"Antony kulta —" hän virkkoi nauraen ääneensä.

Sitten hän sovitti kätensä eukon kainaloon ja kohotti hänet hellästi maasta. "Me erehdymme niin helposti", hän sanoi. "Kuinka hyvää tarkoittanemmekin, niin jokainen meistä erehtyy toisinaan. — Siinä ei ole mitään anteeksi annettavaa, Antony hyvä."

"Minä olen vanha ja sekava ja typerä", sanoi maallikkosisar nöyrästi; "mutta minä olen rukoillut armasta Neitsyttämme valaisemaan Mary Antonyn vanhaa järkeä."

Mainittuaan tämän nöyrän katuvaisella äänellä Mary Antony vilkutti kiitollisen priorittaren näkemättä ovelasti sillä silmällään, joka oli madonnan puolella.

Pyhä Neitsyt, hymyili. Suloinen Pienokainen näytti iloiselta.

Prioritar nousi, ja hänen väsynyttä muotoaan valaisi huojennuksen kirkas valo.

"Menkäämme maata, Antony kulta; silloin voimme uuden päivän koittaessa nousta sydän virkistyneenä ja ymmärrys terävämpänä. Lepää siis Jumalan huomassa."

* * * * *

Yksin jäätyään prioritar polvistui pitkään rukoukseen madonnan alttarin ääreen. Kerran hän ojensi oikeata kättään kohti sitä paikkaa, missä Hugh oli ollut polvillaan, koettaen vielä tuntea tämän lujan puserruksen.

Lopulta hän siirtyi vuoteeseensa. Mutta uni ei ottanut tullakseen, ja jonkin ajan kuluttua hän hiipi takaisin valkoisessa kuutamossa ja kumartui painamaan huulensa siihen kiveen, jolle Hugh oli polvistunut. Sitten hän pakeni häveten näyttää Pyhälle Neitsyelle moista heikkoutta eikä rohjennut vitkaistakaan ristillä riippuvan kuolleen Kristuksen aavemaiseen muotoon. Sillä Rakkauden tullessa häntä etsimään oli Elämäkin saapunut; ja minne Elämä saapuu, sieltä Kuolema karkoittuu; samaten kuin nousevan auringon voitokkaan kulun tieltä pimeys ja varjot pakenevat tiehensä.

* * * * *

Mutta yksinpä silloin Pyhä Neitsyt hymyili leppeästi, ja Pienokainen hänen helmassaan näytti iloiselta.

XVIII luku

TUOMIOKIRKON KRYPTASSA.

Seuraavan päivän iltapuolella, juuri ennen vespermessun hetkeä, kuljetti Worcesterin katuja pitkin paareja neljä soturia, joiden asu oli laadittu Sir Hugh d'Argentin väreihin.

Vieressä asteli ritari pää kumarruksissa, katse maahan luotuna.

Paareilla lepäävän miehen ruumis oli peitetty hienolla palttinahurstilla, jonka ylle oli levitetty sininen vaippa, runsaasti hopealla kirjailtu. Hänen päänsä oli sidottu kääreellä, jonka runsaat laskokset peittivät osaksi hänen kasvonsa.

Pieni kulkue astui esipihan poikki ja astui sitten kirkkoon isosta ovesta, joka johti laivaan.

Täällä seisoi muuan munkki tarkaten huolellisesti kaikkia, jotka saapuivat tai poistuivat. Paarien lähetessä hän astui eteenpäin käsi koholla.

Kantajain tahdikas astunta seisahtui.

Ritari kohotti katseensa, ja nähdessään munkin sulkevan tien hän otti esiin pergamenttikäärön ja ojensi sen.

"Kunnon isä", hän puhui, "olen saanut lordipiispalta luvan kantaa tämän miehen joka päivä paareilla kryptaan ja antaa hänen maata siellä Pyhän Oswaldin alttarin ääressä Vesperin kestäessä; toivomme tämän päivittäisen toivioretken ja rukouksen tuottavan huojennusta ja parannusta."

Nähdessään lordi-piispan nimikirjoituksen ja sinetin munkki kumarsi syvään ja riensi kutsumaan suntiota, käskien tämän saattaa ritarin kryptaan ja kaikin tavoin auttaa häntä sijoittamaan sairaan miehen siten, että tämä voisi mukavimmin maata autuaan Pyhän Oswaldin pyhän alttarin ääressä. Hetken kuluttua paarit olivat sijoitetut paikalleen, soturit sijoittuivat kukin pylvään ääreen ja ritari siirti syrjään peitteet, jotta potilas voisi nähdä alttarin.

Antaessaan katseensa lipua pylväsjoukon keskitse ritari huomasi vanhan suntion seisovan aivan takanaan.

"Kaikkein kunnioitettavin ritari", virkkoi vanhus nöyrästi, "lordi-piispamme käsky syrjäyttää kaikki lait. Muussa tapauksessa olisin velvollinen tyhjentämään kryptan ennen iltamessua. Näettekö tuon portaikon tuolla holvikaaren alla? Muutaman minuutin kuluttua nousevat noita portaita myöten hurskaat nunnat Whytstonen Valkoisten sisarten luostarista — kaikki ylhäisiä naisia ja hurskaudestaan perin kuuluisia. Joka päivä he saapuvat iltamessuun salaista tietä käyttäen; kryptaan saavuttuaan he kulkevat seinässä kiertävän portaikon luo ja nousevat sitä myöten parvekkeelle kuorin yläpuolelle, mistä voivat kenenkään näkemättä kuunnella munkkien laulua. Minun täytyy lähteä hoitamaan tehtäviäni tuolla ylhäällä. Tahdotteko te, herra ritari, pitää huolta siitä, etteivät miehenne lähesty Valkoisia sisaria heidän kulkiessaan tästä ohi eivätkä millään tapaa häiritse heitä?"

"Ei kukaan ole liikuttava kättä tai jalkaa heidän kulkiessaan eikä millään tapaa häiritsevä heitä", sanoi ritari.

Hugh d'Argent oli polvillaan alttarin ääressä kädet ristissä miekan kahvan ympärillä, kun hänen korviinsa osui heikko ääni, joka ilmaisi avaimen kiertyvän etäisessä lukossa.

Sitten alkoi Worcesterin Valkoisten sisarten äänetön kulkue nousta portaikkoa ja astua kryptan poikitse.

Noissa hunnutetuissa olennoissa oli jotakin aavemaista ja kaameata, kun ne hiljaa liikkuivat hämärästi valaistun kryptan pylväiden keskitse ja sitten toinen toisensa jälkeen katosivat seinässä kiertävään portaikkoon.

Ritari ei liikahtanut. Hän viipyi polvillaan, hänen kätensä puristuivat miekan kahvan ympärille; mutta hän seurasi jokaista äänetöntä olentoa katseillaan.

Viimeinen oli tuskin ennättänyt kadota näkyvistä, kun ylhäältä kajahti munkkien ja kuorolaulajain juhlallinen veisuu.

Nämä ylhäältä laskeutuvat soinnut tuntuivat ylentävän sielua sitä enemmän, koska pyhät sanat ja jalot äänet saavuttivat kuuntelijan ikäänkuin irtautuneina laulajain olemuksesta. Kaikki, mikä oli maasta, jäi näkymättömäksi; kun taas se, mikä liittyi niin läheisesti taivaaseen, tunkeutui kuuntelevaan korvaan.

Maatessaan nöyrän kunnioittavana polvillaan pää kumarassa ritari havaitsi ajattelevansa, tunkeutuivatko kohoavat soinnut tuohon etäiseen parvekkeeseen klerestoriossa, missä Valkoiset sisaret polvistuivat, yhtä pehmeinä, suloisina ja värikkäinä, kuin ne nyt kiirivät alas kryptaan. Kohosivatko myöskin noiden hunnutettujen palvojain sydämet taivaaseen päin; tai — koska ne olivat jo sävelten yläpuolella — pyrkivätkö nousevat äänet pikemminkin vetämään ne alas maan puoleen?

Minkä jälkeen ritari ryhtyi miettimään, kohottaako se aina, mikä on korkeammalla, ja onko se, mikä on matalammalla, omiansa aina alentamaan. Tulkitseehan ylöspäin kohotettu katse toivoa ja iloa, kun taas silmän luominen maahan on surun ja masentuneisuuden merkki.

"Levavi oculos meos in montes" — lauloivat munkit kuorissa hänen yläpuolellaan.

Korkealle hän todellakin katsoi nostaessaan katseensa Valkoisten sisarten priorittareen. Niin korkealle hän sen kohotti ja niin saavuttamattomissa tämä oli, että useampain ihmisten mielestä hän olisi yhtä hyvin voinut pyytää hopeista kuuta, joka purjehti avaruuden halki, laskeutumaan sieltä hänen morsiamekseen!

Korkealla oli hän pitänyt armastaan hänen tyttömäisessä suloudessaan ja puhtaudessaan. Mutta nyt kun hän oli tavannut tämän jalona naisena, kypsyneenä, enemmän surun kypsyttämänä kuin kovettamana, lujana päätöksessään pysyä maailmalle kuolleena, kieltää itsensä, ristiinnaulita lihansa ja kilvoitella Paholaista vastaan — nyt hän tunsi armaansa astelevan tähtien parissa.

Eikä hän kuitenkaan voinut pitää tätä saavuttamattomana. Hän oli aina lujasti uskonut, että mies voisi voittaa jokaisen naisen, johon hän oli kaikesta sydämestään kiintynyt — edellyttäen tietenkin, ettei kukaan toinen mies ollut jo voittanut häntä. Ja tämä nainen oli ollut hänen oma kihlattu morsiamensa, kun petos oli tunkeutunut väliin ja erottanut heidät. Mutta se ei merkinnyt nyt suuriakaan.

Hän oli eronnut tytöstä; hän oli palannut tavatakseen naisen. Tuolla naisella oli äärettömän paljoa enemmän annettavana; mutta olisi äärettömän paljoa vaikeampaa taivuttaa häntä antamaan se.

Heidän kohtauksensa päättyessä lemmityn kammiossa edellisenä päivänä oli toivo kokonaan hyljännyt hänet. Mutta myöhemmin, kun he astelivat kahden pimeydessä, oli toivo taasen elpynyt.

Outo eristyneisyys, jossa he silloin olivat — edessä ja takana suljettu ovi peninkulman päässä toisistaan, maata yllä, maata alla, maata ylt'ympärillä, lie kahden vaeltamassa, elävältä haudattuina, ja kuitenkin tuntien elämän hehkua — oli saattanut armaan häntä lähemmäksi. Ja kun viimein eron hetki koitti ja hän pakottausi jälleen pitämään sitä lopullisena, silloin oli — aivan odottamatta — koittanutkin tuo antautumisen äkillinen ihme.

Tosin lemmitty oli sitten riistäytynyt jälleen irti; tosin tämä oli lähettänyt hänet luotaan; tosin hän oli lähtenyt sanaakaan sanomatta. Mutta tähän oli syynä se, ettei mikään lupaus olisi voinut olla niin sitova kuin tuo äänetön syleily.

Mutta hän oli lähtenyt sen vuoksi, että tuntui niin sanomattoman suloiselta totella viipymättä armaan vähäisintäkin toivomusta ja riemuisan varmana siitä, etteivät mitkään luostarin muurit voisi kauan erottaa toisistaan huulia, jotka olivat kohdanneet toisensa ja imeytyneet toisiinsa molemminpuolisen tarpeen kiihdyttäminä.

Kun hän sinä iltana vaihtelevain seikkailujen jälkeen lopulta pääsi kaupungin kaduille, asteli hän niitä voittajan ilme kasvoillaan.

Sinä yönä hän nukkui paremmin kuin koskaan sen jälkeen, kun hänen elämänsä oli myrkyttänyt, valheellinen kirje ja kavala kieli.

Mutta aamu oli tuonut kerallaan epäilyksiä, keskipäivä synkän epävarmuuden tunnon, ja iltamessun ajan lähetessä hän oli oivaltanut epätoivon avuttomassa kurjuudessa, että oli mieletöntä odottaa Valkoisten sisarten priorittaren rikkovan valansa, hylkäävän luostarinsa ja pakenevan hänen kerallaan Warwickiin.

Hän toteutti kuitenkin suunnitelmansa ja jatkoi yritystään, vaikkakin siellä, kryptan rauhallisuudessa, missä kiiriskeli ylhäällä kajahtavan pyhän laulun kaiku ja mielessä väikkyi muisto noista juhlallisista valkoisista olennoista, jotka tuntuivat niin saavuttamattomilta liukuessaan etäällä pylväiden keskitse, toiveet tuntuivatkin mielettömiltä ja edessä häämötti yksinäisen elämän autius.

* * * * *

Jonkin ajan kuluttua hän nousi, astui kryptan poikki ja sijoittui erään pylvään taakse oikealle kiertoportaikon ovesta.

Laulu oli vaiennut. Iltamessu oli päättynyt.

Hän kuuli pehmeitä askelia lähenevän.

Valkoiset sisaret olivat tulossa.

He saapuivat.

Ritarin ei tarvinnut kauaa odottaa. Prioritar asteli ensimmäisenä. Kasvot olivat peitetyt, mutta koko ja ryhti ilmaisivat hänet lempivälle. Hän ei katsellut oikealle eikä vasemmalle, vaan kääntyen loitolle pylväästä, jonka takana ritari seisoi piiloutuneena, kulki kryptan poikki portaikolle, joka johti maanalaiseen käytävään, ja katosi siten nopeasti näkyvistä.

Ritari seisoi liikahtamatta, kunnes kaikki olivat saapuneet ja sitten taas kadonneet näkyvistä.

Muuan pitkä, mutta kömpelö, kumaraselkäinen ja epäilemättä lyhytnäköinen olento eksyi pylväiden keskellä ja kulki vaarallisen läheltä ritaria. Hän olisi voinut kietoa pitkän käsivartensa tämän vyötäisille. Kuinka vanha Antony olisikaan nauraa hihittänyt, jos olisi tämän tietänyt! "Hurmepukuinen ritariko syleilemässä sisar Mary Rebeccaa? Pyhimykset varjelkoot moisesta!"

* * * * *

Paarit poistuivat neljän soturin kantamina tuomiokirkosta.

Ritari asteli niiden vieressä pää kumarassa ja katse maahan luotuna.

Kun ne kulkivat esikartanon poikki, ratsasti itse lordi-piispa ulos valkoisella hevosellaan aikoen Whytstonen nunnaluostariin.

Ritari oli mieleltään masentunut eikä kohottanut katsettaan.

Piispa katsahti ystävällisesti paareihin ja ritarin synkkään muotoon.

Piispa oli tuntenut Hugh d'Argentin poikana.

Häntä suretti nähdä tämä niin suuren murheen vallassa.

Mutta piispa hymyili ratsastaessaan edelleen.

Kenties hän ei luottanut suuriakaan siihen, että pyhäinjäännökset tehoisivat niin pahasti haavoittuneeseen päähän kuin tuo paareilla lepäävä paksuista siteistään päättäen näytti olevan.

Sillä piispan hymyssä ilmeni eriskummallista hellyyttä.

XIX luku

PIISPAN VIERAILU.

Symon, Worcesterin lordi-piispa, oli saanut Valkoisten sisarten priorittarelta kirjeen, missä tämä ilmoitti haluavansa tavata hänet tilaisuuden tullen. Piispa vastasi viipymättä mitä kohteliaimmin ja ystävällisimmin, että aikoi vielä samana päivänä suoda itselleen ilon käydä kunnianarvoisan äidin luona nunnaluostarissa iltamessun jälkeen.

Iso portti oli avattu sepposen seljälleen ja piispa ohjasi ratsunsa luostarin pihaan.

Prioritar itse otti hänet vastaan ovella ja polvistuen suuteli hänen sormustaan. Sitten hän opasti vieraansa alahallin halki, missä nunnat polvistuneina vartosivat hänen siunaustaan, ja avaraa portaikkoa myöten oman kammionsa suojaan.

Siellä hän hetken kuluttua ilmaisi piispalle, mitä vaikeuksia muuan itsepintainen pikku nunna, sisar Mary Seraphine oli hänelle tuottanut.

"Mutta ennen kaikkea, kunnianarvoisa isä", päätti prioritar esityksensä, "tahtoisin jättää harkittavaksenne seuraavaa: jos ratsun hirnahdus kutsuu häntä voimakkaammin kuin Jumalan ääni; jos hänen mielensä on yhä vielä kiintynyt maailmallisiin asioihin, jos hän vannoi valansa tuntematta todellista kutsumusta, pelkästään sen vuoksi että halusi päästä merkkihenkilöksi suuriin juhlamenoihin, mutta odotti kaiken aikaa erään miehen sekaantuvan asiaan ja ryöstävän hänet pois; jos kaikki tämä kuvaa hänen sydämensä todellista tilaa, silloin minun mielestäni herää kysymys: onko siitä hyötyä hänelle itselleen tai toisille, että hän kuuluu meidän järjestöömme? Eikö olisi parasta toimittaa hänet pois täältä?

"Kunnianarvoisa isä, pelkään pahoin, että hämmästytän teitä suuresti mainitsemalla moisen mahdollisuuden. Mutta mieltäni kiusaa muistaessani, kuinka tuo nuori olento takoi lattiaan nyrkeillään ja lauloi surullista virttään ratsunsa purppuraloimesta. Ja kun sitten puhuin hänelle järkevästi ja koetin häntä kehotella, niin hän puhkesi, kuten jo olen kertonut, kunnianarvoisa isä, hirveisiin herjauksiin — mistä äiti aliprioritar rankaisi häntä ankarasti — ja siitä pitäen hän on ulkonaisesti noudattanut kuria ja sääntöjä.

"Mutta joskin hän taipuu ulkonaisesti, niin millainen lienee hänen sisäinen tilansa? Tiedän kyllä, että valamme sitoo meidät elinajaksi; kaikki, jotka kuuluvat järjestöömme, ovat Taivaalle kihlatut; me olemme kiitollisia tietäessämme, että luostarin lepo on vaihtuva vain paratiisin vieläkin suurempaan rauhaan. Mutta jos nuori sydän onkin erehtynyt kutsumuksessaan; jos maallisen rakastetun ääni kutsuu, kun se on jo liian myöhäistä; olisiko teistä, kunnianarvoisa isä, oikein tai mahdollista vapauttaa valasta, vaieten sallia avata häkin oven, jotta tuo pikku lintu-houkkio saattaisi, jos haluaisi, karata takaisin vapauteen, jota se halajaa ja ikävöi?"

Piispa istui espanjalaisessa tuolissa, joka oli siirretty lähelle ulkonemaikkunaa, niin että hän voi joko katsella etäisen päivänlaskun loistoa tai kääntämällä hiukan päätään tarkastaa hänen edessään istuvan priorittaren ihania, mutta vakavia kasvoja.

Priorittaren puhuessa hän tarkkasi tätä kiinteästi kirkkain tutkivin silmin, jotka olivat niin paljoa nuorekkaampia kuin mikään muu hänessä. Mutta nyt, kun oli ryhdyttävä vastaamaan, hän käänsi katseensa pois päivänlaskuun päin.

Valo kimmelsi yksinkertaisella kultaristillä hänen rinnallaan ja kaavun sinipunertavalla silkillä. Mustan espanjalaistuolin taustaa vastaan nähtynä hänen kasvonsa näyttivät omituisen valkoisilta ja ohuilta; ne olivat ääriviivoiltaan voimakkaat ja miehekkään lujat, mutta ilmeeltään naisellisen herkät. Hän oli riisunut hiippansa ja laskenut sen pöydälle. Hopeinen tukka kaartui otsalta taaksepäin silkkisinä aaltoina. Hänen ulkomuotonsa muistutti hurskasta ja oppinutta, melkein mystikkoa — ottamatta lukuun hellää leikillisyyttä noissa virkeissä sinisissä silmissä, jotka välkkyivät majakkatulen lailla tasaisten kulmakarvain suojassa. Juuri ne silmät olivat herättäneet luottamusta monessa ihmisessä, joka ei muutoin olisi rohjennut ilmaista peräti inhimillistä tarinaansa niin pyhältä näyttävälle henkilölle kuin Symonille, Worcesterin piispalle. Ne olivat suuntautuneet auringonlaskuun päin, kun hän ryhtyi vastaamaan priorittarelle.

"Tuo pikku lintu-houkkio", sanoi piispa — ja hän puhui tuolla lempeän miettiväisellä äänellä, joka herättää kuuntelijassa tunteen, että hänellä on runsain määrin aikaa harkita ja punnita kyseessäolevaa asiaa — "tuo pikku lintu houkkio voisi pian toivoa pääsevänsä takaisin häkkinsä suojaan. Hänen kaltaisiaan haluavat elämän julmat haukat ennen kaikkea saaliikseen. Syventyneenä omia sulojaan ihailemaan hän havaitsee vasta liian myöhään vaarat, jotka häntä ympäröivät. Sellaiset pikku lintu houkkiot, tyttäreni, sopivat parhaiten luostarin varmaan turvaan. Mitä hyötyä olisi heistä muuten maailmalle? Ei mitään. He joutuvat naimisiin papukaijain kanssa ja hautovat ilmoille vain poikueen typeriä pikku papukaijoja. Jos oikeat miehet naivat heidät pelkän pintapuolisen kauneuden pyydystäminä, niin siitä ei seuraa muuta kuin sydänsurua ja murhetta ja huonontunutta rotua. Parempia aineksia" — hetkiseksi piispan katse eksyi pois päivänlaskun mailta — "äideiksi niille miehille, joiden on määrä vastaisina vuosina luoda Englannin suuruus. Ei, kernaammin kuin päästäisin yhden irralleen minä sulkisin kaikki moiset pikku lintu houkkiot nunnaluostariin, missä meidän oivallinen äiti alaprioritar saisi pitää huolta tarpeellisesta kurista."

Tukien kyynärpäitään tuolin kädennojiin piispa sovitti sormensa vastatusten, niin että niiden päät liittyivät tarkalleen yhteen; sitten hän painoi huulensa niihin ja katseli prioritarta.

Huolestuneena ja sydän tuskan valtaamana tämä kohotti silmänsä, jotka olivat kuin äänettömän kurjuuden syviä hetteitä; hän huomasi iloisen vilkahduksen piispan silmässä ja istui hämmästyksen valtaamana. Mitä se muistutti? Oi, sehän muistutti jouluaamuna huurteiselle oksalle istahtaneen satakielen liverrystä! Se oli niin nuori ja riemuisa; niin hilpeä ja niin toivehikas.

Sen katseen kohdatessaan prioritar totesi täydellisesti, mitä hän oli monesti puolittain aavistanut, nimittäin että tuo kunnioitettu ja kunnianarvoisa prelaatti, joka istui siinä häntä vastapäätä, oli kaavustaan ja arvostaan, kirkollisesta ja valtiollisesta mahdistaan huolimatta sydämeltään hilpeä koulupoika, joka on päässyt lomalle.

Siinä tuokiossa hän tunsi itsensä piispaa paljoa vanhemmaksi; hänen mielensä valtasi ääretön alakuloisuus — hän tunsi vaelluksen kuluttaneen häntä paljoa enemmän ja antaneen hänelle runsaammin elämänviisautta.

Sitten hän katseli noita hopeisia suortuvia, tuota lujaa suuta, jonka kummassakin pielessä oli älykkäisyyttä ilmaiseva kaarre, ja mietiskelijän otsaa.

Ja sitten hän silmäili piispan sormusta.

Piispalla oli merkillinen sormus; ei sinettisormus, vaan perin kallisarvoinen iso jalokivi, joka oli leikattu kauniisti monisärmäiseksi ja sovitettu paksuun kultaan. Tämän kalliin kiven, jonka sanottiin olevan krysoprasus, kuului piispalle antaneen muuan venäläinen ruhtinas tunnustukseksi suuresta palveluksesta, jonka piispa oli hänelle tehnyt, kun hän oli käynyt toivioretkellä Roomassa. Näiden jalokivien arvo perustui osaksi siihen seikkaan, että Venäjän hallitsijat olivat määränneet ne varattaviksi yksinomaan kuninkaallisiin koristeisiin ja kieltäneet arvoltaan alempia henkilöitä niitä käyttämästä tai ostamasta.

Mutta piispan sormuksen jalokivi oli merkittävä muussakin suhteessa, ei vain kauneutensa ja harvinaisuutensa vuoksi. Omituisinta siinä oli se, että sen väri vaihteli piispan mielialan ja ympäristön mukaan.

Kun prioritar kohotti silmänsä ja kohtasi tuon hilpeästi vilkahtavan katseen, silloin jalokivi piispan sormuksessa oli taivaansininen, sen väri muistutti niittypuron partaalla nuokkuvia lemmenkukkia tai taivaan kirkasta sineä päivänlaskun rusohohteen yläpuolella. Mutta hetken kuluttua piispa sipaisi kädellään silmiänsä ikäänkuin pyyhkäistäkseen pois jonkin kirkkaan näyn, ja sillä haavaa kimmelsi sormuksen kivi kalpeana opaalina, jossa välkähteli vihreitä juomuja.

Prioritar palasi keskustelun aiheeseen harkitun vakavana.

"Minä en ajatellutkaan, kunnianarvoisa isä, että maailmalle pitäisi koitua hyötyä siitä, että sisar Seraphine palaisi siihen jälleen. Siitä piti minun mielestäni olla hyötyä hänelle itselleen ja myöskin koko tälle järjestölle, se kun vapautuisi jäsenestä, jota meidän hartaudenharjoituksemme ikävystyttävät, jolle ihana luostarimme on vankila ja oma kammio kuin elävän hauta. Hän kaipaa elämää. 'Minä tahdon elää', hän sanoi. 'Olen nuori, olen iloinen, olen kaunis. Minä tahdon elää!'"

"Sisar Seraphinen kaltaisille olennoille", huomautti piispa vakavana, "elämä on vain kuvastin, joka heijastaa heidät itsensä. Toisiakin muotoja ja kasvoja voi häilähtää ohitse, taustalla; ne häämöittävät hämärinä, niitä tuskin huomaakaan. Koko etualan valtaavat vain yhdet kasvot, yksi ainoa olento. Sellaisille elämä on kuvastin, joka palvelee turhamaisuutta. Jos kuvaan ilmestyisi aviomies, niin hän karkoitettaisiin pian taustalle ja saisi tyytyä vain satunnaisiin silmäyksiin olkapään ylitse. Jos lapsia karkeloi näkyviin, niin ne häädetään ärtyisesti muualle. Sanokaapa minulle yksi asia? Ilmaisiko sisar Seraphine elämää ikävöidessään mitään halua antaa elämää?"

Vaistomaisesti prioritar vilkaisi Neitsyen helmassa lepäävään suloiseen pienokaiseen.

"Ei", hän vastasi varsin matalalla äänellä.

"Sitä en odottanutkaan", jatkoi piispa. "Itseensä keskittyneet, pintapuoliset luonteet eivät kykene tuntemaan äitiyden ylevää intohimoa; osaksi epäilemättä siitä syystä, ettei heissä itsessään ole sellaista elämää, jota kannattaisi jatkaa."

Prioritar nousi äkisti, astui ikkunan ääreen ja työnsi auki toisenkin puoliskon. Hänen täytyi sillä hetkellä ehdottomasti saada salata kasvonsa; sillä sydämen vallanneen mielenliikutuksen hillitön hyöky olisi varmaankin lähettänyt kielivän laineen häiritsemään ulkomuodon tyyneyttä.

Tällöin piispa kääntyi katsomaan, mihin prioritar oli vilkaissut, ennenkuin oli vastannut hänen kysymykseensä.

"Ei", hän puhui miettiväisenä, kun prioritar palasi tuolilleen, ja hänen katseensa oli taasen kiintynyt ikkunasta näkyviin puunlatvoihin, "tuollaisilla Seraphineilla ei ole äitiyden vaistoa. Ja meidän rotumme vastainen suuruus perustuu noihin jaloihin naisiin, jotka kykenevät siirtämään poikiinsa ja tyttäriinsä elämän, joka on todellista ja uljasta ja arvokasta; elämän, jonka perustana on uhrautuvaisuus, kulmakivenä uskollisuus ja jonka harjalla liehuu tahrattoman kotilieden rakkauden lippu.

"Nainen, jossa vallitsee todellinen äitiyden vaisto, ei voi nähdä pientä lasta haluamatta puristaa sitä rinnoilleen. Löytäessään itselleen miehen hän ajattelee itseään enemmän tämän lasten äitinä kuin miehen kiintymyksen esineenä, koska oma itse hänessä alistuu palvelemaan äidillistä uhrautumisvaistoa. Moiset naiset ovat puhtaita kuin lumi, ja he kannustavat miehiään korkeimpaan ja parhaimpaan. Sellaisia naisia maailma tarvitsee. Pyhä Neitsyt tietää, etten puhu kevytmielisesti, harkitsematta tai irtain ajatuksin; mutta jos Seraphine olisi sellaisia naisia, niin sanoisin: 'Jättäkää ovi lukitsematta. Antakaa hänen lähteä — luvatta, mutta myöskin nuhteitta.'"

"Jos Seraphine olisi sellaisia naisia, kunnianarvoisa herra", virkkoi prioritar lujasti, "silloin ei voisi olla puhettakaan hänen lähdöstään. Jos luonteen kulmakivenä tulee olla uskollisuus, niin onhan kaikkein suurinta uskollisuutta pysyä valassaan."

"Aivan oikein", mutisi piispa; "epäilemättä, tyttäreni. Paitsi milloin onneton sattuma on ollut syynä siihen, että vala on tehty täydellisen väärinkäsityksen perustuksella. Tehän sanoitte, että sisar Seraphine odotti erään miehen saapuvan estämään häntä?"

Piispa suoristihe tuolissaan vilkastuen äkkiä peräti valppaaksi. Hänen silmistään katosi leikillisen hellä ilme, ne muuttuivat tutkiviksi ja kirkkaiksi — ne näyttivät yhä vielä nuorilta, mutta niissä oli pikemmin nuoruuden tulta kuin sen hilpeyttä. Kumartuessaan eteenpäin tuolissaan hän kietoi kätensä polvien ympäri. Prioritar sattui katsahtamaan sormukseen ja näki kiven käyneen punaisen viinin karvaiseksi. "Entä jos sittenkin voisin auttaa teitä tässä asiassa", sanoi piispa. "Entä jos voisin luoda valoa koko tilanteeseen ja löytää syyn tuon pikku lintu houkkion levottomuuteen todistaen teille, että hän lienee kuullut jotain muutakin kuin ratsun hirnuntaa! Kuunnelkaa minua!

"Hiukan toista kuukautta sitten tähän kaupunkiin saapui eräs ritari, peräti jalo ritari, komea katsella, muuan urhoollisimpia ristiretkeläisiämme. Hän tuli tänne sydän täynnä ankaraa tuskaa. Häneltä oli riistetty morsian, kun hän oli poissa Englannista taistelemassa turkkilaisia vastaan Palestinassa — riistetty mitä kurjimman ja sydämettömimmän salajuonen avulla. Hän tiedusteli yhtä ja toista tästä nunnakunnasta ja luostarista, ratsasti jälleen pohjan puolelle tärkeissä asioissa, mutta palasi viisi päivää sitten kerallaan iso seurue."

Prioritar ei liikahtanut. Hän istui edelleen tarkkaavaisen kuuntelijan levollisessa asenteessa. Mutta hänen kasvonsa kävivät yhtä valkoisiksi kuin päähine, ja hän pani kätensä ristiin estääkseen niitä vapisemasta.

Mutta päästyään nyt alkuun piispa ei kiinnittänyt mitään huomiota kalpeuteen tai mahdolliseen vilunhorkkaan. Hänen sanansa kajahtivat voimakkaina kammion hiljaisuudessa. Sormuksen jalokivi säihkyi kuin punainen viini pikarissa.

"Tunsin hänet vanhastaan", hän puhui; "tiesin hänet uljaaksi nuorukaiseksi, mutta rakastavaiseksi ja suuresti rakastetuksi. Hän tuli murheessaan minun luokseni sydän tuskan kouristamana, ja kertoi minulle tuon tarinansa kavalluksesta ja vääryydestä. En ole koskaan ennen kuullut niin ovelasti kudotusta pahojen aikeiden verkosta; se oli toisistaan erotettujen lempivien sydänten järkyttävä murhenäytelmä. Ja palatessaan viimein kotimaahan hän sai tietää, että tyttö, jonka hän oli luullut petolliseksi, oli paennut luostariin uskoen hänestä samaa. Hän tuntui myöskin olevan varma siitä, että neito eli nyt meidän Valkoisten sisartemme parissa. Sanokaahan nyt, rakas prioritar, luuletteko, että hän voisi olla juuri Seraphine?"

Prioritar hymyili; ja se oli todellakin oikein kunnioitettava hymy hahmossa, jonka olisi luullut marmorista veistetyksi.

"Mikäli tunnen sisar Mary Seraphinen", hän virkkoi, "on syytä epäillä, tokko niin jalo ritari kuin teidän kuvaamanne joutuisi epätoivoon hänet menetettyään."

"Ei, siitä asiasta en ole samaa mieltä", sanoi piispa. "Vastakohdathan juuri vetävät toisiaan puoleensa. Pitkä nai lyhyen, lihava laihan, tumma vaalean, vakava iloisen. Sen vuoksi saattaa jäyhältä ristiretkeläiseltäni hyvinkin murtua sydän teidän pikku lintu houkkionne vuoksi."

"Sitä en luule", sanoi prioritar lyhyesti; sitten hän kiirehti lisäämään: "Tietysti en silti julkea ruveta väittämään teitä vastaan, kunnianarvoisa isä. Epäilemättä te olette näissä asioissa paljoa kokeneempi kuin minä. Mutta — jos asian laita olisi, kuten te otaksutte — mihin toimenpiteisiin ehdotatte ryhdyttäviksi? Miten minun on meneteltävä sisar Mary Seraphineen nähden?"

Piispa kurottausi eteenpäin ja kuiskasi, vaikkei ainoatakaan toista sielua ollut kuulemassa; mutta keskustelun kehityttyä tälle asteelle kuiskaus oli sekä draamallinen että tehokas. Eteenpäin kurottautuessaan hän saattoi myöskin melkein kuulla priorittaren sydämen kiivaan sykinnän.

Piispa kunnioitti prioritarta suuresti, ja hänestä tuntui vastenmieliseltä häiritä tämän mielenrauhaa. Mutta hänen mielestään ei ollut oikein, että nainen kykeni niin täydellisesti vallitsemaan itseään ja sen vuoksi toisiakin. Mikä miehessä on oivallinen ominaisuus, se voi naisessa olla vika. Ja tästä syystä piispa kurottausi eteenpäin ja kuiskasi.

"Annetaan hänen paeta, tyttäreni, annetaan hänen paeta. Jos ritarin syli vartoo häntä, niin hänellä ei ole pitkältä kuljettavaa eikä monta vaaraa vältettävänä. Hänen lemmittynsä tietää kyllä, miten omaansa on suojeltava."

"Herra piispa", virkkoi prioritar, nyt suuttumuksesta punastuen, "te saatte minut kummastumaan! Tarkoitatteko todellakin, että minun olisi avattava luostarin ovi, jotta luopio nunna voisi paeta rakastajansa luo? Tai ehkä, herra piispa, teidän käsityksenne mukaan olisi vieläkin parempi, että käskisin portinvartijan avata ison portin sepposen seljälleen, jotta tämä uljas ritari saisi ratsastaa sisään ja viedä kaikkien nähden mukanaan nunnan jota hän himoitsee! Herra piispa! Te vallitsette Worcesterissä ja hiippakunnan kaupungeissa. Mutta minä määrään tässä nunnaluostarissa; ja niin kauan kuin minä täällä määrään, ei sellaista saa koskaan tapahtua."

Priorittaren silmät leimahtivat ja ääni värisi; hän nousi tuolistaan ja seisoi ylväänä, levitti käsivartensa ja mittaili lattiaa.

"Tuo ritari on lumonnut teidät, herra piispa", hän sanoi. "Te unohdatte pyhän kirkkomme lait. Te horjutatte niiden naisten luottamusta, jotka pitävät teitä henkisenä isänään ja oppaanaan."

Prioritar asteli edes ja takaisin kammiossaan, ja joka kerta tuolinsa sivuuttaessaan hän pyörähti ympäri, tarttui selkänojaan voimakkain sormin ja pudisti sitä. Hänen oli pakko pudistaa jotain, koska ei voinut pudistaa piispaa.

"Te saatte minut kummastumaan!" hän sanoi. "Totta puhuen, herra piispa, te saatte minut kummastumaan!"

Piispa pukeutui hiippaansa.

Vain kerran ennen vaiherikkaassa elämässään hän oli saanut naisen näin syvästi suuttumaan. Silloin hän oli varsin nuori; ja tuo suuttunut nainen oli tarttunut, häntä tukkaan.

Eihän piispa suinkaan ajatellut, että prioritar menettelisi samaten; mutta häntä huvitti kuvitella pelkäävänsä ja panna hiippa päähän.

Kun hän sitten vaipui takanojoon tuolissaan ja sormenpäät liittyivät vastakkain, oli kivi hänen sormuksessaan jälleen sininen, ja hänen silmänsä muistuttivat entistä enemmän lomalle päässyttä hilpeätä koulupoikaa.

Mutta hetken kuluttua hän koetti kuitenkin tyynnyttää nostamaansa myrskyä.

"Tyttäreni", hän puhui, "minähän vain taivuin siihen, mitä itse ehdotitte. Ettekö itse kysynyt, olisiko mielestäni oikein tai mahdollista vapauttaa hänet valastaan, vaieten sallia häkin oven avautuvan, jotta tuo pikku lintu houkkio voisi paeta, jos sitä haluaisi. Mistä tämä tavaton suuttumus, kun minä vain taivun teidän todisteluihinne ja suostun omiin ehdotuksiinne?"

"Minä en puhunut, sellaisesta, että rakastajan syli odottaisi jotakuta nunnistani", sanoi prioritar vihaisena."

"Sylistä te ette puhunut", vastasi piispa leppeästi; "mutta te mainitsitte epäämättömästi äänen. 'Jos maallisen rakastetun ääni kutsuu', te sanoitte. Ja — koska kerran tunnustatte minun tuntevan moiset asiat paremmin kuin te — teidän täytyy suoda anteeksi, rakas prioritar, jos kummastutan teitä vieläkin, ilmaisemalla teille sen epäämättömän tosiasian, jota ulkomaailmassa pidetään aivan kiistämättömänä, nimittäin että rakastajan äänen kutsuessa luultavasti rakastajan sylikin odottaa. Maalliset lempiväiset, tyttäreni, eivät ole laisinkaan noiden viehättävien keruubien kaltaisia, jotka lienette huomannut tuomiokirkkomme leikkauskoristeissa. Muutoin voisi tyytyä vain pelkkään ääneen ja seraafinsiipien leyhkään. Te lienette ajatellut sisar Mary Seraphinen osalle jotain sentapaista mielikuvituksen luomaa; sillä aina siihen asti, kunnes mainitsin tuon jalon ritarin, joka oli saapunut Worcesteriin sydän murtumaisillaan tappionsa vuoksi, te kallistuitte ehdottomasti kannattamaan sellaista mielipidettä, että meidän oli vaieten suostuttava pakoon. Siitä syystä ei teidän suuttumustanne nostanut valan rikkominen, vaan ajatus, että Seraphine joutuisi uljaan ristiretkeläisemme vaimoksi."

Prioritar seisoi ääneti. Tulinen suuttumus oli lauhtunut, hänen oli pakko kietoutua omakohtaisen paljastumisen ja ylenkatseen jäätävään vaippaan.

Hänestä tuntui siltä, että piispan leppeät sanat ilmaisivat totuuden paljoa sattuvammin kuin tämä itsekään tiesi.

Ajatus, että Hugh etsisi lohtua joltakulta typerältä, turhamaiselta, arvottomalta pikku Seraphinelta, oli pistänyt sietämättömän kipeästi.

Mutta oliko hänellä itsellään, Hugh'n epätoivon aiheella, oikeutta nureksia, vaikka tämä löytäisikin huojennusta toisen tarjoamassa lemmessä?

Sitten prioritar polvistui äkkiä piispan jalkain juureen.

"Antakaa minulle anteeksi, kunnianarvoisa isä", hän sanoi. "Tein väärin suuttuessani."

Worcesterin Symon ojensi kätensä, ja prioritar suuteli sormusta. Irroittaessaan huulensa tuosta kalliista kivestä hän näki sen säihkyvän verenkarvaisena ikäänkuin purpuran punaisten rypäleiden mehu pikarissa.

Piispa laski hiippansa jälleen pöydälle ja hymyili varsin hellästi priorittarelle kehottaessaan käden liikkeellä tätä nousemaan polviasenteestaan ja istuutumaan takaisin tuolilleen.

"Te teitte oikein suuttuessanne, tyttäreni", hän sanoi. "Te ette suuttunut minulle ettekä uljaalle ristiretkeläisellemme ettekä Seraphine houkkiolle. Teidän suuttumuksenne herätti aivan vaistomaisesti järjestelmä, elämänlaatu, joka on luonnonvastainen ja sen vuoksi varmastikin ristiriidassa Jumalan tahdon kanssa. Olen jo kauan tuntenut epäilyksiä tuota valaa kohtaan, joka pakottaa naiset elämänpituiseen naimattomuuteen. Miehiin nähden asia on erilainen. Miehen luomisvoima, jos siltä evätään luonnollinen toimintansa, kannustaa häntä suuriin yrityksiin, saa hänet siittämään mielikuvituksellaan, luomaan aivoillaan älynsä lapsia. Ellei hän painakaan kuvaansa uljaisiin poikiin ja kauniisiin tyttäriin, niin hän jättää silti leimansa elämään monella muulla tapaa, sekä uljaana että kauniina. Mutta niin ei ole naisen laita; se on mahdotonta jo luonnonlakien mukaan. Minun mielestäni nämä nunnaluostarit tuottaisivat enemmän hyötyä, jos ne olisivat kouluja, josta lähetettäisiin naisia ulos maailmaan toimimaan kelpo vaimoina ja äiteinä — nyt ne ovat vain tavara-aittoja täynnä murheellisia näytteitä siitä, kuinka Luonnon suuret päämäärät ovat ehdoin tahdoin jätetyt täyttämättä."

Hilpeä koulupojan ilme oli kadonnut. Piispan katse oli vakava ja tutkiva; mutta priorittareen ei hän katsonut puhuessaan.

Kummastus ilmeni entistä suurempana tämän kasvoilla; mutta hän hillitsi itseään tarkoin.

"Jos moisia mielipiteitä, herra piispa, vapaasti esitettäisiin ja hyväksyttäisiin, niin ne muuttaisivat koko luostarijärjestelmän."

"Tiedän sen", sanoi piispa. "Enkä minä esittäisikään niitä muille kuin teille sekä eräälle toiselle, jolle myöskin puhun vapaasti. Mutta kuta vanhemmaksi käyn, sitä selvemmin huomaan järjestelmät ihmisten tekemiksi ja sen vuoksi usein erehdyttäviksi, haitallisiksi, vahingollisiksi. Mutta Luonto on jumalallinen. Ne, jotka elävät läheisesti Luonnon yhteydessä, jotka noudattavat elämässään Luonnon lakeja, ne eivät harhaudu kauas Luojan jumalallisesta suunnitelmasta. Mutta kun ihminen julkeaa sanoa 'sinun pitää' tai 'sinun ei pidä', silloin syntyy pian sekasortoa. Lähdetään väärästä edellytyksestä, ja päämäärä, ellei se johda suorastaan kadotukseen, osoittautuu parhaassakin tapauksessa turhuudeksi ja pettymykseksi."

Piispa vaikeni.

Hänen edessään istuvan naisen silmät tummentuivat surusta, mielipahasta ja suuren pelon ounastuksesta. Hetken kuluttua hän puhkesi puhumaan.

"Kun moisia asioita puhuu täällä, herra piispa, silloin puhuu liian myöhään."

"Se ei ole koskaan liian myöhäistä", vastasi Worcesterin Symon. "'Liian myöhään' on pelkurimaisen sydämen säveltä. Jos havaitsemme erehdyksen vaeltaessamme vielä maan päällä, missä sen teimme, silloin ei ole liian myöhäistä korjata sitä."

"Niinkö arvelette, kunnianarvoisa isä? Minkä neuvon siis annatte minulle — Seraphinen asiassa?"

"Puhukaa hänelle leppeästi ja erittäin varovaisesti sekä ymmärtäväisesti. Puhukaa hänelle paljo siitä, mitä olette minulle sanonut, ja vähän siitä, mitä minä olen teille sanonut, mutta lausuttuna julki tavalla, joka soveltuu turhimuksen mielelle. Te ja minä voimme sinkahuttaa toisiamme kohti mukulakiviä, rakas prioritar, ja moinen voimainponnistus tuottaa meille vain hyötyä. Mutta pikku Seraphinea emme saa heittää sen kovemmalla esineellä kuin untuvapieluksella. Tyhjät päät särkyvät helposti kuten tyhjät munankuoretkin. Sanokaa hänelle, että olette neuvotellut kanssani hänen halustaan palata jälleen maailmaan; ja ilmoittakaa hänelle, että minä, ollen lempeä ja tässä kysymyksessä mielipiteiltäni hiukan laajakatseisempi kuin useimmat prelaatit sekä myöskin tuntien hyvin Hänen Pyhyytensä Paavin ajatuksen sellaisista, jotka omaksuvat uskonnollisen elämän toisista syistä kuin todellisesta kutsumuksesta, olen luvannut toimittaa hänelle vapautuksen valasta. Mutta lisätkää, ettei saa tulla kysymykseen minkäänlainen häväistys tälle luostarille. Siitä pitäen kuin Lady Wulgeowa, piispa Wulstanin äiti, jonka muisto olkoon siunattu, omaksui täällä hunnun puolitoista vuosisataa takaperin, on tämä paikka aina pysynyt täysin moitteettomana. Te sallitte kaikessa hiljaisuudessa hänen hiipiä tiehensä; ja kun hän kerran on poissa, niin järjestän asiat hänen hyväkseen. Mutta esille ei saa herua mitään sellaista, mikä voisi muodostua loukkauskiveksi tai pahennukseksi järjestön toisille jäsenille. Niin omituisia seikkoja, jotka ritari teki minulle tiettäviksi — luonnollisesti mainitsematta kertaakaan Seraphinen nimeä — voi tuskin sattua useammalle kuin yhdelle. Eihän ole luultavaa, että esimerkiksi meidän arvoisa alipriorittaremme on salakavalasti riistetty epätoivoisen lemmityn sylistä; ja hän yhtyisi epäilemättä teidän varsin rajoitettuun käsitykseenne rakastajan ruumiillisista ominaisuuksista ja vaatimuksista — mahdollisesti hän ei soisi tällä olevan ääntäkään.

"Sattumalta olen saanut tietooni, että ritarimme viettää joka päivä iltamessun hetket tuomiokirkon kryptassa polvillaan Pyhän Oswaldin alttarin ääressä; siinä lepää myöskin paareilla muuan hänen miehistään pää monissa siteissä, hurstiin käärittynä ja vaipalla peitettynä. Ritari on saanut minulta luvan sijoittaa potilaan pyhän relikin ääreen päivittäin viiden päivän aikana. Minä tiedustin häneltä, mitä hän odotti siitä koituvan. Hän vastasi: 'Se parantaa syvän haavan ja korjaa paljon pahaa.'"

Piispa vaikeni ikäänkuin mietiskelläkseen näitä sanoja. Sitten hän toisti ne verkalleen, nauttien ilmeisesti jokaisesta tavusta.

"Se parantaa syvän haavan ja korjaa paljon pahaa", virkkoi piispa hymyillen.

"Niin, siunatut pyhäinjäännökset voivat saada aikaan paljon. Ne kykenevät parantamaan murtuneen pään. Voisivatkohan ne parantaa murtuneen sydämen? Sitä en tiedä. Se olisikin suurin ihme näistä kahdesta."

Piispa vilkaisi priorittareen.

Tämä oli kääntänyt kasvonsa poispäin.

"No niin, tyttäreni, koska asiat nyt ovat tällä kannalla, niin voitte ilmoittaa sisar Mary Seraphinelle, että jos hän sattuisi eksymään noiden sadan kahdenviidettä pylvään keskellä kulkiessaan kryptan kautta vesper-messun jälkeen, niin hän tapaa ritarin, joka epäilemättä tietää, mihin on parasta ryhtyä. Jos tämän onnistuu viedä hänet turvassa tuomiokirkosta ja ulos esikartanosta, niin hänen on ratsastettava ritarin kera Warwickiin, missä eräs pappi odottaa vihkiäkseen heidät. Mutta hyvä olisi, että sisar Mary Seraphine olisi hiukan harjaantunut nousemaan satulaan ja ratsastamaan, ennenkuin hän lähtee moiselle seikkailumatkalle. Hän voi kyllä muistaa heponsa purpuraloimen silti muistamatta kuinka selässä on istuttava. Meidän velvollisuutemme on pitää huolta, ettei ritarin rohkea suunnitelma naisensa pelastamiseksi raukea tyhjiin sellaisen avun puutteessa, mitä laillisesti voimme hänelle antaa."

Piispa ojensi kätensä ja tarttui hiippaansa.

"Milloin oli nunnilla viimeksi kisapäivä?" hän tiedusti.

"Vajaa kuukausi sitten", vastasi prioritar. "He niittivät heinää jokiniityllä ja kantoivat sen itse latoon. Se oli heidän mielestään oivallista huvia."

Piispa pani hiipan päähänsä.

"Antakaa heille kisapäivä, rakas prioritar, minun vierailuni kunniaksi. Sanokaa heille minun pyytäneen, että he saisivat sen ylihuomenna. Minä lähetän teille valkoisen naisten ratsuni sopivasti satuloituna. Veli Philip, joka palvelee minua ratsastaessani ja tuntee sen hevosen tarkoin, taluttaa sen tänne. Nunnat voivat sitten ratsastaa vuoronsa perään jokiniityllä; ja meidän pikku lintu houkkiomme voi koetella siipiään, ennenkuin yrittää lähteä pitkälle lentomatkalle Worcesterista Warwickiin."

Piispa nousi, astui kammion halki ja polvistui pitkään rukoukseen krusifiksin ääreen.

Kun hän kääntyi ovelle virkkoi prioritar: "Suvaitkaa antaa minulle siunauksenne, kunnianarvoisa isä, ennenkuin lähdette täältä."

Hän polvistui, ja piispa ojensi kätensä hänen kumartuneen päänsä ylitse.

Prioritar odotti latinalaista kaavaa ja melkein hätkähti, kun piispan huulilta kaikui pehmeästi helliä sanoja englannin kielellä.

"Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua; ja suokoon Hän sinulle armonsa ja voimaa suorittaa vaikeamman osan, kun hän tahtoo antaa sen sinulle."

Tämän jälkeen piispa virkkoi: "Benedictio Domini sit vobiscum", ja teki ristin merkin priorittaren kumartuneen pään ylitse.

XX luku.

RAUTATAMMI JA MISTELIKÖYNNÖS.

Symon, Worcesterin piispa, oli kutsunut Sir Hugh d'Argentin luokseen illalliselle palatsiinsa.

Oli kulunut kaksi päivää siitä, kun piispa oli keskustellut priorittaren kanssa Whytstonen luostarissa; nyt oli koittanut hänen vierailunsa kunniaksi nunnille myönnetyn kisapäivän ilta.

Tietäen piispan rakastavan kaunista ja olevan hyvin tarkka vaatetukseen ja esiintymiseen nähden — epäilemättä pitkähköjen Ranskan- ja Italian-matkojen vaikutuksesta — ritari oli pukenut ylleen parhaan hoviasunsa: hopealla kirjaillun valkoisen satiinipuvun, ja kauluksen, vyön sekä kengät, jotka olivat jalokivillä koristetut, sekä taidokkaasti taotun tikarin. Hartioilla riippui valkoinen vaippa, sekin runsaasti hopealla kirjailtu; valkoiset silkkisäärystimet tehostivat hänen jalkainsa komeita muotoja. Suurenmoisten rubiinien verenkarvainen hohto rinnalla vyössä ja kengänsoljissa oli ainoa värikäs häivähdys hänen asussaan.

Piispan tarkka silmä havaitsi tyynellä mielihyvällä, kuinka suuresti tämä hiukan fantastisen kaunis puku korotti ritarin jalojen piirteiden tummaa loistoa, tehosti hänen ylevää ryhtiään ja päästi näkyviin raajojen joustavan sulavuuden; hänen käyttäessään tavallista asua nämä olivat herättäneet huomiota vain tukevan rakenteensa vuoksi.

Piispa itse oli pukeutunut purppuraan ja kultaan; ja aivan samaten kuin ritarin tummaa kauneutta tehosti hänen asunsa valkoinen ja hopea, samaten sai tuo upea italialainen kaapu katsojan kiinnittämään huomionsa piispan hentopiirteisen ulkomuodon hauraaseen valkeuteen ja tuuhean tukan hopeiseen pehmeyteen. Ja kuten rubiinikaulakäädyt hehkuivat kuin tulisilminä ritarin valkoisella satiininutulla, samoin loistivat prelaatin kalpeissa kasvoissa silmät säteillen ikuisen nuoruuden tulta, hilpeätä elämäniloa ja terävän, mutta samalla lempeän älyn vilkettä

He aterioivat vähäisen pyöreän pöydän ääressä keskellä avaraa huonetta. Se muodosti läikän valoa ja kirkkautta, jonka vaiheilta kaikki muu häipyi yhä tummempaan varjostoon, kunnes katseen rajoitti seinien tumma laudoitus.

Valo näytti keskittyvän ritariin — valkoiseen ja hopeaan; väri taasen piispaan — purppuraan ja kultaan.

Varjoston ja valon välillä liikkuivat nopeina ja äänettöminä sandaalijaloin maallikkoveljet ruokia ja juomia tarjoillen, valppaina tarkaten jokaista, yksityiskohtaa, ripeästi tyydyttäen jokaisen tarpeen.

Lopulta he kasasivat pöydän täyteen hedelmiä, asettivat sille vereksen viinipullon ja vetäysivät viimein pois; jokainen mustakaapuinen olento hävisi tummaan varjostoon ja häipyi hiljaisuuteen.

Etäiselle ovelle ilmestyi piispan kappalainen.

"Benedicite", virkkoi Worcesterin Symon kohottaen katseensa.

"Deus", vastasi kappalainen syvään kumartaen.

Sitten hän seisoi suorana — jäyhä, jylhä olento, piirteet kovat, silmät syvällä kuopissaan, kasvot puolittain munkinhilkan varjostamina.

Hän silmäili yrmeän paheksuvasti hedelmäkulhojen ja viinipullojen peittämää pöytää, piispaa ja ritaria, jotka nyt istuivat lähekkäin — piispa juhlatuolissaan kasvot oveen päin ja ritari korkeaselkäisessä tuolissa oikealla piispasta, pöydän toisella laidalla.

"Rautatammi ja misteliköynnös", mutisi kappalainen sulkiessaan ison oven.

"Niin, totisesti! Rautatammi ja misteliköynnös", hän toisti kammioonsa kulkiessaan. "Kunnianarvoisa isä aterioitsee Maailman kanssa ja hekumoi Lihan nautinnoissa. Luullakseni Paholainen ei voi olla loitolla."

Eikä hän ollutkaan. Hän oli varsin lähellä.

Hän oli kurkistanut kappalaisen olkapään ylitse, kun tämä teki vilpillisen kumarruksensa ovella.

Mutta häntä ei miellyttänyt ritarin asun puhdas valkea, ja hän pelkäsi prelaatin silmien kirkasta valoa. Kun siis kappalainen sulki oven, jäi Paholainen ulkopuolelle ja asteli nyt kappalaisen rinnalla pitkin käytävää, joka johti tämän kammioon.

Paholaisen saa kaikkein varmimmin seuralaisekseen toteamalla, että hän on sillä haavaa jonkun toisen kimpussa — varsinkin jos tuo toinen sattuu olemaan kaikkein hurskain henkilö, jonka tunnette, ja sillä kertaa teille vastenmielinen vain siitä syystä, ettei hän ole kutsunut teitä aterioimaan kanssaan.

Paholainen ja kappalainen viettivät yhdessä oikein hauskan yön.

* * * * *

Piispan leppeä "Benedicite" levitti valkoiset siipensä ja lensi säikähtyneen kyyhkysen lailla kumartavan kappalaisen pään päällitse ulos koleaan käytävään.

Mutta juuri kun iso ovi oli sulkeutumaisillaan, se puikahti jälleen sisään, kierteli pitosalia ja palasi lepäämään sen ystävällisen sydämen turvalliseen pesään, joka oli sen lähettänyt liikkeelle.

Ei yksikään siunaus, johon on luotu todellista elämää, herkeä koskaan elämästä. Jos siunattu on arvoton, silloin se palaa nopein siivin siunaajan luokse.

XXI luku

SALAJUONIA.

Oven sulkeutuessa valtasi pitosalin rauhan tunne. Kaikki levottomuus ja epäluulo tuntui kaikonneen. Luottamus ja ylevä tyyneys kyllästyttivät tuon ison suojan ilman. Se kuvastui piispan hymyssä, kun hän kääntyi ritarin puoleen.

"Lopultakin on koittanut aika, jolloin saatamme puhella vapaasti; ja totisesti, poikani, meillä onkin paljon puhuttavaa."

Ritari silmäili avaraa salia, ja hänen katseensa ilmaisi, että hän olisi kernaammin keskustellut vähäisemmässä kammiossa.

"Ei, ei", sanoi piispa. "Ei mikään paikka sovellu paremmin yksityiseen keskusteluun kuin oikein ison huoneen keskikohta. Ettekö ole kuullut sanottavan, että seinillä on korvat? No niin, pienessä suojassa ne voivat hyötyä niistä. Mutta täällä me istumme niin etäällä seinistä, että kuinka kovin ne korviaan herkistävätkin, ne eivät silti kuule mitään; eipä edes avaimenreikäkään, joka avaa häijyn silmänsä sepposen selälleen, näe mitään, eikä siihen painautuva korva erota sanaakaan. Täällä voimme puhella vapaasti."

Kehottaen kädenliikkeellä ritaria varaamaan eteensä hedelmiä piispa siirti viinipullon häntä lähemmäksi. Oikealla hänestä itsestään oli venetsialainen karahvi ja punertavasta lasista valmistettu pikari, jota koristivat viininlehvät ja rypäleet. Piispa joi vain tästä pullosta kaataen omin käsin sen sisältöä pikariin, nostaen sitä valoa kohti, ennenkuin joi, nauttiakseen sen rikkaasta värihehkusta ja kauniista koristuksista. Hänen vieraansa utelivat toisinaan itsekseen, mitä erikoista valioviiniä piispa oli varannut yksinomaan itseään varten. Heidän tiedustaessaan hän ilmaisi asian.

"Samaa lajia, jota käytettiin Galilean Kaanaan häissä, kun varasto huonompaa lajia oli ehtynyt. Tämä, rakkaat ystävät, on silkkaa vettä, terveellistä, virkistävää ja huokeata.

"Minä juon sitä lasista, joka luo siihen rypäleen mehun värin, osaksi sen vuoksi, etten häiritsisi vierailtani hilpeämmän ja herkullisemman juoman nautintoa, osaksi sen tähden että se miellyttää minua tunnuskuvana.

"Olosuhteiden, elämän ja luonnon antimet vaihtelevat, ei niin suuresti itsessään kuin ihmisastioissa, jotka niitä sisältävät. Jos sydän on rubiinimalja, silloin vaatimattominkin muoto puhdasta rakkautta, joka sen täyttää, saa rubiinin rikkaan värin ja hehkun. Jos mieli on itsessään vilkkaista vivahduksista ja hehkuvista väreistä rakettu, silloin tylsinkin ajatus siinä alkaa kimmeltää, säihkyy, loistaa. Sen vuoksi, milloin tahansa ihmiset tai asiat tuntuvat minusta tympeiltä tai ikävystyttäviltä, minä sanon itselleni: 'Symon! Tänään sinä olet itse tinatuoppi.'"

Sitten piispa täytti pikarinsa ja nosti sitä valoa kohti.

"Niin, parasta viiniä!" oli hänen tapansa lausua. "'Parhaan viinin olet pidättänyt tähän asti.' Vesi maan povesta — nostamana uskollisten palvelijain, jotka toimivat empimättä totellen meidän Herramme siunatun Äidin käskyä — Jumalallisen Pojan sananmahdin muuttamana, toisille kaadettuna rakkauden palveluksessa — se on aina 'parasta viiniä'."

* * * * *

Ritari täytti pikarinsa ja otti hiukan hedelmiä. Näihin koskematta hän käänsi sitten tuolinsa sivuittain nähdäkseen piispan paremmin, sovitti polvensa ristiin, nojautui oikealla kyynärpäällään pöytään ja antoi pään vaipua käden varaan työntäen sormensa tukkaan.

Näin he istuivat tuokion äänettöminä; ritarin silmät tutkivat piispan kasvoja, piispan huomio oli kiintynyt rubiinipikarin väriin.

Lopulta Hugh d'Argent puhkesi puhumaan. "Minä olen kokenut moninaisia vaiheita, kunnianarvoisa isä, siitä pitäen kuin viimeksi aterioitsin teidän luonanne."

Piispa laski pikarin kädestään.

"Sitä odotinkin, poikani. Kerro nyt minulle, mitä mielit, en halua kuulla enempää enkä vähempää. Neuvon sinua sitten parhaani mukaan. Siitä ainoasta seikasta, mistä sinun ei pidä kertoa minulle enempää kuin minulla on oikeus kuulla, kyselen sinulta itse. Onko sinun onnistunut tavata nainen, jota rakastit, jonka menetit ja nyt koetat uudelleen voittaa omaksesi? Älä kerro miten tai milloin tai missä; mutta oletko saanut puhutella häntä? Oletko tehnyt hänelle selkoa petoksesta, joka erotti teidät toisistanne? Oletko pyytänyt häntä muistamaan maallista sulhastaan, vapautumaan sitä myöhemmästä valasta ja pakenemaan kerallasi?"

Ritari katsoi suoraan piispan teräviin silmiin.

Ensinnä hän ei saanut vastatuksi.

Tuo ruhtinaallinen olento purppurakaapuineen ja kultaristeineen edusti niin ilmeisesti kirkon valtaa ja mahtia.

Hänen tunkeutumisensa nunnaluostariin, yritys viekoitella mukaansa hurskas nunna tuntui hänestä äkkiä mitä hirvittävimmältä pyhyydenhäväistykseltä.

Pelkoa ja hämmennystä kuvastavin silmin hän kohtasi piispan katseen.

Ensinnä se oli pelkästään kirkas ja tutkiva, ja ritari istui kieli sidottuna. Mutta sitten niihin pilkahti ilme niin inhimillinen, niin hellä, niin perinpohjaista ymmärtämystä kuvastava, että ritarin kieli laukesi viipymättä.

"Herra piispa", hän sanoi, "Kaiken sen olen tehnyt. Olen ollut taivaassa, kunnianarvoisa isä, ja olen ollut myöskin helvetissä —"

"Vait, poikani", mutisi piispa. "Luullakseni olet ollut paikassa, joka ei ole taivasta eikä helvettiäkään; vaikka se voikin erinäisissä tilaisuuksissa olla verraten lähellä kumpaistakin. Kuinka sinne pääsit, se on minulle arvoitus; ja kuinka sieltä pääsit pois häväistystä aiheuttamatta, se on vieläkin suurempi arvoitus. Mutta tällä haavaa lienee viisainta, etten tiedä liikoja. Halusin vain päästä varmuuteen siitä, että olit todellakin löytänyt menetetyn morsiamesi, tehnyt hänelle tiettäväksi läheisyytesi, löytösi ja mielihalusi. Käsitin sinun onnistuneen siinä; sillä kaksi päivää sitten prioritar itse ilmoitti haluavansa keskustella kanssani kahden kesken kysyäkseen, saatoinko erikoistapauksessa sallia nunnan palata maailmaan ja vapauttaa hänet valastaan."

Rubiinit ritarin rinnalla välkehtivät äkkiä, ikäänkuin hänen sydämensä sykähdys olisi saanut ne kaikki samalla haavaa liikahtamaan. Mutta tuota äkillistä välähdystä lukuun ottamatta hän istui liikkumattomana, pienintäkään merkkiä tekemättä.

Piispa oli havainnut rubiinien välkkeen.

Hän nosti venetsialaista pikariaan valoa kohti ja tutki sitä tarkkaavaisena jatkaessaan puhettaan: "Prioritar — perin älykäs ja ylevä nainen, josta kerroin sinulle sinä päivänä, jolloin ensinnä tiedustit minulta nunnaluostarista — on ollut kovin huolissaan erään nunnan, sisar Mary Seraphinen vuoksi. Tämä nuori ja viehättävä neito on juuri äskettäin kuullut maailman kutsuvan itseään äänekkäästi — hänen omien sanaansa mukaan siten, että antoi hevosen hirnunnan palauttaa hänen mieleensä entisiä iloisia hetkiä. Mutta — prioritar epäili sitä maallisen rakastajan ääneksi; ja minä, tietäen kuinka häikäilemätön ja päättäväinen maallinen rakastaja koetti tunkeutua nunnaluostariin, me molemmat — prioritar ja minä — teimme omat johtopäätöksemme ja ryhdyimme pohtimaan kysymystä, jonka huomasimme saaneemme ratkaistavaksi, nimittäin: oliko taivuttava Seraphinen pakoon vaiko tehtävä se tyhjäksi."

Ritari oli ruvennut leikittelemään saksanpähkinöillä ja piteli juuri neljää oikeassa kourassaan. Ne murskautuivat synnyttäen nelinkertaisen rusahduksen, joka kajahti vain yhdeltä ainoalta voimakkaalta räjähdykseltä. Sitten, tietämättä mitä teki, ritari avasi ison kahmalonsa ja pudotti pöydälle vähäisen kasan murskattuja pähkinöitä, joiden kuoret ja valkoinen ydin olivat yhtä ainoata sotkua.

Piispa vilkaisi tuohon pikku läjään. Hänen silmiensä himmeä vilkahdus tuntui sanovan: "Siitä sait, Seraphine rukka!"

"En tunne ketään sen nimistä neitoa", virkkoi ritari.

"Et sillä nimellä, poikani. Nunnista ei käytetä luostarissa niitä nimiä, jotka heillä oli, ennenkuin maailmasta luopuivat. Sattumalta tiedän, että prioritar oli varemmin Mora, Norellen kreivitär. Tiedän tämän siitä, että vuosia sitten näin hänet hovissa, jolloin, hän toimi kuningattaren kamarineitsyenä. Hän oli varsin nuori ja viehättävä, mutta herätti jo silloin huomiota viisaudellaan, hurskaudellaan ja suloisen arvokkaalla käytöksellään. Vielä nytkin, kun hän ottaa minut vastaan järjestönsä vakavassa asussa, huomaan toisinaan muistelevani hänen ihanaa kiharatulvaansa, pehmeätä kuin silkki, tuota kuninkaallista päätä kiertävää kultavannetta, samettia ja näädännahkaa, jalokiviä hänen rinnallaan. Mutta minä nuhtelen itseäni siitä, että muistelen sellaista, mistä nämä hurskaat naiset ovat luopuneet ja minkä he epäilemättä kernaasti unohtaisivat." Piispa kosketti hopeiseen helistimeen vasemmalla kädellään.

Heti avautui tummassa seinälaudoituksessa etäinen ovi ja kaksi mustakaapuista olentoa liukui sisään.

"Sytyttäkää tuli takkaan", määräsi piispa, lisäten vieraalleen: "Iltailma tuntuu kolealta. Sitä paitsi olen kovin mieltynyt palavan puun tuoksuun. Se on kirpeätä nenälle ja virkistävää aivoille."

Munkit kiiruhtivat sytyttämään puita ja kiihdyttämään tulen palkeilla liekiksi.

Kun tuli hetken kuluttua loimusi kirkkaana, nousi piispa ja viittasi munkkeja siirtämään tuolit lähelle avaraa liettä. Tämän he tekivät ja poistuivat sitten syvään kumartaen.

Jääden jälleen yksikseen piispa ja ritari istuutuivat tulen ääreen. Kun se valaisi ritarin hopealla kirjailtua valkoista asua ja kimmelsi rubiineissa, juolahti piispan mieleen sellainen hullunkurinen ajatus, että ritari saattoi hyvinkin olla joku loistava arkkienkeli, joka oli laskeutunut murtamaan luostarin, portin ja viemään jonkun nunnista taivaaseen. Ja tarkastaessaan liehuvan liekin häivähdystä piispan purppurakaavussa ja hopeahapsissa ritari näki leppeän hymyn noilla hurskailla kasvoilla ja hän rohkaisi mieltään tajutessaan, kuinka ystävällinen ja mitä inhimillisintä myötämielisyyttä täynnä oli sydän, joka sykki kultaristin alla prelaatin rinnassa.

Kumartuen eteenpäin piispa kohotti hiilihankoa ja sovitti erään palavista haloista siten, että rihma sinistä savua työntyi takasta heitä kohti.

Worcesterin Symon nojautui taaksepäin ja hengitti sitä mielihyvällä.

"Tämä virkistää", hän virkkoi. "Se rauhoittaa ja samalla kuitenkin karaisee mieltä. Ja nyt, poikani, palatkaamme sinun omiin yksityisiin asioihisi. Ensiksi, salli minun kysyä — Hugh, poika kulta, kysyn sitä ystävänä ja neuvonantajana — voitko nyt ilmaista minulle sen naisen nimen, jonka haluat naida?"

"En, rakas herra", vastasi ritari, "sitä en voi tehdä. Suojelen hänen nimeään kuten suojelisin omaa kunniaani. Jos — minkä Pyhä Neitsyt armossaan suokoon — hän taipuu pakenemaan kerallani, silloin minun on yhä vielä velvollisuus suojella hänen nimeään; mutta tulkoon se silloin kaikkien ihmisten tietoon, jotta he mainitsevat sen kunnioittaen ja arvonannolla. Mutta jos — mistä Pyhä Neitsyt varjelkoon — hän pysyy minusta loitolla, niin että kolmen päivän päästä saan ratsastaa täältä yksinäni, silloin minun on ratsastettava tieheni jättämättä moitteen varjoakaan hänen puhtaaseen maineeseensa. Hänen nimensä on säilyvä iäti sydämessäni, mutta ei yksikään sana minun suustani ole antava kenellekään aihetta liittää sitä rikottuun valaan tai hyljättyyn rakastajaan."

Piispa katseli ritaria pitkään ja vakavasti.

"Koska asian laita on sellainen, poikani", hän virkkoi viimein, "niin paremman nimen puutteessa minun on pakko käyttää hänestä sitä nimeä, jonka hän tuntee luostarissa, ja nyt keskustelen kanssasi sisar Mary Seraphinesta."

Hugh d'Argent rypisti otsaansa.

"En halua kuulla tuosta Seraphinesta", hän sanoi.

"Pelkään kuitenkin, että sinun on maltettava mielesi kuullaksesi Seraphinesta lyhyen tuokion", virkkoi piispa rauhallisesti, "koska minulla on tässä priorittarelta itseltään kirje, missä hän lähettää sinulle viestin… Oh, minua ei kummastuta, että sinut valtaa hämmästys, rakas ritari, mutta pysy paikallasi äläkä anna kätesi tapailla niin kärkkäästi miekkaasi. Jos lävistät kunnianarvoisan äidin armollisen kirjeen kalpasi terävällä kärjellä, et suinkaan auta valaisemaan hänen tarkoitustaan; eikä se myöskään voisi muuttaa sitä seikkaa, että hän lähettää sinulle tärkeitä neuvoja sisar Mary Seraphinen asiassa."

Piispa sytytti vieressään olevan vahakynttilän, otti kirjeen vyölaukustaan, kehitti sen verkalleen auki ja sovitti valopiiriin.

Ritari istui äänetönnä, kasvot varjossa. Liehuva tulenliekki kisaili hänen miekkansa kahvalla ja rinnan poikki ulottuvalla rubiiniketjulla.

Pergamentin ratistessa piispan hyppysissä ritari sai tarkoin hillityksi itsensä; mutta hän rukoili, ettei hänen tarvitsisi puhua eikä kohdata piispan katsetta. Tämä — kiitos olkoon pyhimysten — oli nyt kiintynyt tiheästi kirjoitettuun sivuun.

Vahakynttilän liekki valaisi tuota melkein vahankarvaista leppeätä muotoa ja kimmelsi piispan sormuksessa. Kohdistaen katseensa kiveen ritari havaitsi sen käyneen punaviinin väriseksi.

Lopulta piispa puhkesi puhumaan huolellisen harkitsevasti, katse kirjeeseen kiintyneenä, mutta silti kertoen eikä lukien. Tämä menettelytapa saattaa usein ihan raivostuttaa levotonta kuuntelijaa, joka kiihkeydessään mielisi siepata pergamentin ja ottaa itse selkoa sen sisällöstä, mutta on pakotettu kärsivällisesti odottamaan saadakseen kuulla sen toisen suusta.

"Prioritar selostaa minulle kaikkein ensiksi keskustelua, johon hän minun ehdotuksestani antausi sisar Mary Seraphinen kanssa; tällöin hän kertoi tuolle neidolle paljon siitä, mitä meidän molempien välillä oli tapahtunut silloin, kun hän neuvotteli kanssani tuon nunnan ilmeisestä halusta päästä pois luostarista, peruuttaa valansa ja palata rakastajansa luokse ja maailmaan — rakastajan luokse, joka oli tullut häntä pelastamaan."

Piispa vaikeni.

Ritari liikahti rauhatonna tuolissaan. Hänen ympärilleen tuntui kiertyvän verkko. Melkein hän näki olevansa pakotettu ratsastamaan Warwickiin seuralaisenaan tuo kaikkea muuta kuin kaivattu ja kaipauksen arvoinen nunna, Mary Seraphine.

Piispa kohotti katseensa kirjeestä ja silmäili miettiväisenä tulta.

"Sinä päivänä", hän jatkoi, "jolloin sisar Seraphine ensiksi kuuli jälleen ulkomaailman kutsuvan, sattui peräti surkea kohtaus. Oikein se liikutti mieltäni priorittaren kertomana. Epätoivoinen nunna makasi kammionsa lattialla hurjan itkunpuuskan valtaamana. Hän matki käsillään ja jaloillaan laukkaavaa hevosta, varmaankin jotakin ratsastusretkeä, muistellen. Viimein hän kohotti turvonneet kasvonsa huutaen, että hänen lemmittynsä oli saapunut häntä pelastamaan."

Ritari puri epätoivoissaan hampaansa yhteen. Tuntui melkein siltä, kuin hän ja tämä hirveä nunna olisivat saapuneet Warwickiin ja tämä kohottaisi häntä kohti turvonneita kasvojaan, jotta hän suutelisi niitä.

Ja kuitenkin Mora tiesi hyvin, ettei hän ollut saapunut yhdenkään Seraphinen vuoksi! Mora saattoi kyllä kieltäytyä seuraamasta häntä; mutta ketään toista ei petkutettaisi hänelle. Mutta, ah! tuo vakava ja kunnianarvoisa prioritar, josta piispa puhui, tuntui tuskin olevan sama kuin hänen kaipaamansa nainen; tämä oli vielä kolme iltaa sitten alistanut huulensa hänen suudeltavikseen ja kietonut käsivartensa hänen ympärilleen, täynnä rakkautta vielä silloinkin, kun kielsi hänet.

Piispan katse oli jälleen kirjeessä.

"Prioritar", hän sanoi, "tuntien kuten aina ennenkin vaistomaisesti ympäristön voivan auttaa asiaa ja haluten ylevän oikeudentunnon ohjaamana antaa Seraphinelle — ja tämän rakastetulle — kaikki mahdolliset etuudet, järjesti keskustelun tapahtuvaksi luostarin puutarhassa, syrjäisessä paikassa, missä kukaan ei voinut salassa kuunnella heitä, mutta missä päivänpaiste väikkyi lehvistön lävitse siroitellen kultaisia laikkuja pehmeälle sammalistolle, missä linnut livertelivät ja kiitivät nopein siivin; missä valkoiset pilvet ajoivat toinen toistaan sinistä taivasta pitkin; lyhyesti sanoen, poikani", virkkoi piispa kohottaen äkkiä katseensa, "missä kaikki luonto lauloi ääneensä vapaudesta ja vapautumisesta."

Tuijottaen varjostavan käden suojasta ritarin silmät olivat synkät ja täynnä synkkää raivoa.

Hänelle oli samantekevää, minkälaisessa ympäristössä tuo julkea tarjous, että nunnan pitäisi lähteä luostarista ja ratsastaa hänen kerallaan Warwickiin, oli tehty Mary Seraphinelle. Tämän pöhöttynyt muoto olisi yhtä vastenmielinen, joko se sitten näyttäytyi kammiossa tai pylväskäytävässä tai siellä missä valkoiset pilvet ajavat toinen toistaan pitkin sinistä taivasta!

Ritarista tuntui ikäänkuin häntä itseään ajettaisiin takaa — ja sen teki jokin paljoa pelottavampi kuin valkoinen pilvi. Julma Nemesis vainosi häntä. Tuo kunnianarvoisa prelaatti, jota hän oli pitänyt niin viisaana, oli melkein älyä vailla. Mutta Mora tunsi totuuden. Antaisiko hänen lempeä kätensä hänelle niin halpamaisen iskun?

Piispa näki raivon kytevän ritarin silmissä, ja hän taivutti omansa kirjeen puoleen salatakseen ajoissa niiden pilkkeen.

Yksinpä paras ja urheinkin ritareista, joka on tunkeutunut nunnaluostariin, kosinut nunnaa ja pelastunut vaurioitta, ansaitsisi jonkinlaisen rangaistuksen Kirkon kädestä!

"Mikä oli jalomielistä kunnianarvoisalta äidiltä", sanoi piispa, "koska hän ei oikeastaan ollut suostuvainen siihen, että tuolle rauhattomalle nunnalle tarjottaisiin vapautta. Voit hyvin ymmärtää, että koska prioritar on vastuunalainen koko järjestönsä käyttäytymisestä, niin hän on taipuisa kohtelemaan epäluottamuksella kaikkia uudistuksia, jotka voisivat herättää pahennusta."

Piispa ei kohottanut katsettaan; muutoin hän olisi voinut nähdä ritarin suuttumuksen vaihtuneen tylsäksi toivottomuudeksi.

"Hän — näyttää kuitenkin rehellisesti esittäneen sisar Mary Seraphinelle minun käsitykseni asiasta tehden neidolle tiettäväksi, että minä olen taipuisa suhtautumaan leppeästi valaan, joka on vannottu väärinkäsityksestä; samaten että kun ei ole olemassa todellista kutsumusta ja maailmallinen henki kapinoi luostarielämää vastaan, niin minun mielestäni sen viipyminen järjestön keskuudessa tuottaa suurempaa vahinkoa yhteiselle hyvälle kuin se lyhytaikainen pahennus, mikä saattaisi syntyä, jos vallanpitäjät ummistaisivat silmänsä paolle."

Ritari liikahti kärsimättömänä tuolissaan.

"Emmekö voisi, jalo herra", hän sanoi, "päästä priorittaren viestiin, josta te puhuitte?"

"Sinnehän me pyrimme, poikani", vastasi piispa tyynesti. "Hillitse malttamattomuuttasi. Me luostarin eläjät olemme tottuneet liikkumaan verkalleen, tasaisesti käyden — jokainen askel noudattaa tarkoin edellisen tahtia — me emme tunne maallikoiden hyppäyksiä ja harppauksia. Ajan tullen ennätämme kyllä viestiin.

"No niin, tässä keskustelussa prioritar tuntuu seuranneen minun ehdotuksiani paitsi erääseen peräti tärkeään yksityiskohtaan nähden, jossa hän käytti omaa arvostelukykyään. Neuvoin häntä nimenomaan kertomaan Seraphinelle, että me tiesimme sinun saapuneen ja että minä puolestani tiesin varmasti sinun oleskelevan kryptassa joka iltapäivä siihen aikaan, jolloin Valkoiset sisaret käyvät vespermessussa. Totta puhuen, rakas ritarini, minä en edes häikäillyt ehdottaa kunnianarvoisalle äidille, että hän tekisi sisar Mary Seraphinelle tiettäväksi, että jos tämä astuisi syrjään eksyen pylväiden joukkoon, niin sinä varmaankin tietäisit, mihin oli ryhdyttävä.

"Mutta kunnianarvoisa äiti kirjoittaa" — lopultakin piispa alkoi lukea: "'Sen kuvauksen perustalla, minkä annoitte tuosta jalosta ritarista, joka saapui hädässään teidän luoksenne, olin varma siitä, ettei hän voi olla meidän pintapuolisen pikku Seraphinemme lemmitty, ja sen vuoksi minusta oli viisainta, etten ilmoittaisi hänelle ritarin tulosta enkä mainitsisi teidän arvelevan, että hänen etsimänsä nainen on tässä luostarissa."

Tukahdutettu ääni, joka purkautui ritarin rinnasta, oli sekoitus voitonriemua, huojennusta ja melkein katkeraa naurua.

"Se on niin priorittaren kaltaista", sanoi piispa; "hän turvautuu omaan harkintakykyynsä välittämättä vähääkään minun paremmasta tuntemuksestani ja uhmaten käskyvaltaani! Ylevä luonne, Hugh, ja perin rakastettava; mutta käskevä tahto ja mieleltään ja aikeissaan harvinaisen luja naiseksi. Jos hän olisi jäänyt maailmaan ja mennyt naimisiin, niin hänen miehelleen olisi käynyt verraten vaikeaksi muovata hänet kokonaan oman tahtonsa mukaiseksi. Sellaisen naisen omistaakseen olisi kuitenkin kannattanut uskaltaa paljo. Mutta eihän minun pitäisi kiusata sinua, poika kulta, juttelemalla priorittaresta, kun mielesi palaa halusta kuulla, miten Seraphinen asia tuli järjestetyksi.

"Niin, pahoin pelkään, että minulla on vain surullisia uutisia sinulle. Kunnianarvoisa äiti kirjoittaa: 'Sisar Seraphine ilmaisi olevansa täysin tyytyväinen luostarielämään. Hän selitti, että tuo halu palata maailmaan oli ollut pelkästään ohimenevä oikku, josta hänet on kokonaan parantanut äiti alipriorittaren antama ansaittu kuritus ja se seikka, että hänet on määrätty sisar Mary Gabrielin kera kirjailemaan uusi alttarivaate kappeliin. Hän jutteli paljoa innokkaammin jostakin pistoksesta, jota Mary Gabriel hänelle opettaa, kuin ainoastakaan noista menneistä muistoista, jotka varemmin tuntuivat kylläkin katkerina heränneen hänessä eloon; ja minun oli oikein työlästä kääntää hänen ajatuksensa pois kaikki muut asiat tukahduttavasta kysymyksestä, miten kranaattiomenaan saataisiin oikea värivivahdus. Jalo herra, mielelle, joka on siinä määrin kiintynyt valmistamaan ompeletta Jumalan alttaria varten, minun olisi ollut peräti vaikeata mainita maallisen rakastajan kutsua, vaikka olisinkin uskonut teidän ritarinne etsivän Seraphinea. Hänen sydämensä on nyt vihitty luostarin omaksi."

Piispa kohotti katseensa.

"Sen vuoksi, poikani, meidän on tehtävä sellainen johtopäätös, että sinun salainen keskustelusi, milloin tai missä tahansa se lieneekin tapahtunut, ei tehnyt mitään vaikutusta — ei kanna mitään pysyväistä hedelmää.". Piispa ei voinut olla täten vihjaisematta Seraphinen kranaattiomeniin.

Mutta Hugh d'Argent, jouduttuaan kohtalonsa ilmaan nostetun vipusillan eteen, polki kaikki moiset hienoudet jalkoihinsa.

Hän kostutti kielellä kuivia huuliaan.

"Viesti", hän sanoi.

Piispa kohotti kirjettä.

"'Mutta', hän luki, 'jos vieläkin uskotte jalon ritarinne Seraphinen lemmityksi, silloin pyydän teitä ilmoittamaan hänelle minun puolestani seuraavaa. Ei yksikään nunna, joka ansaitsee kelpo miehen rakkauden, suostuisi rikkomaan valaansa. Nunna, joka voisi pettää valansa hänen luokseen käydäkseen, tekisi väärin itseään ja häntä kohtaan eikä toisi kerallaan siunausta hänen kotiinsa. Parempi on tyhjä kotiliesi kuin liesi, missä kirous vaanii. Pyydän teitä, jalo herra, ilmoittamaan tämän viestinä tuolle jalolle ritarille minulta — tämän talon priorittarelta — ja käskemään hänen poistua rauhassa, rukoillen itselleen sydäntä, joka nöyränä alistuu Jumalan tahtoon.'"

Piispan ääni vaikeni. Hän oli säilyttänyt siinä rauhallisen sävyn, mutta hänen, oli sittenkin ollut pakko korottaa se jotakuinkin priorittaren viimeisen ilmoituksen arvokkaalle tasolle, ja viimeiset sanat hän lausui syvästi liikutettuna.

Hugh d'Argent kumartui eteenpäin nojautuen kyynärpäillään polviinsa; sitten hän antoi pään vaipua käsien varaan ja jäi liikkumattomaksi tähän asenteeseen.

Suojaristikko oli pudonnut alas. Sen rautapiikit lävistivät hänen sielunsa.

Mora oli hänen omansa ja kuitenkin menetetty.

Tämä viimeinen sana, joka lausuttiin piispan suulla, mutta priorittaren oman korkean aseman arvokkuudella, tuntui tarkoitetun sammuttamaan viimeisenkin toivon säteen hänessä.

Kun hän istui siinä pää kumarassa, ajoivat hurjat ajatukset toinen toistaan hänen aivoissaan. Hän oli jälleen Moran kanssa maanalaisessa käytävässä. Hän polvistui lemmityn jalkoihin lyhdyn keltaiseen valokehään. Moran hellät kädet, nuo naisen kädet, lujat, mutta silti lempeät, laskeutuivat hänen päänsä päälle; sormet liikkuivat tyynnyttävästi koskettaen edes ja takaisin hänen tukassaan. Sitten — kun hänen lempensä ja kaipionsa murtautuivat vapaiksi hillinnästä — tuli antautuminen.

Oi! kun Mora lepäsi hänen sylissään, miksi päästi hän hänet? Tai kun Mora oli avannut oven ja hämärä harmaa valo lipui alas kryptaan kuin helmenkarvainen aamunkoitto merellä, miksi oli hän houkon lailla noussut portaita yksin ja jättänyt lemmittynsä sinne alas? Miksei hän ollut kietaissut vaippaansa tämän ympärille ja kantanut häntä ylös, tapahtuipa se sitten suostuen tai suostumatta? "Miksi?" huusi epätoivon demooni hänen sielussaan.' "Voi, miksi!"

Mutta yksinpä silloinkin hänen oma uskollinen sydämensä kykeni vastaamaan. Hän oli menettänyt lemmittynsä siksi, että rakasti tätä liian syvästi pidättääkseen hänet sylissään, kun hän itse halusi seisoa vapaana. Ja hän oli lähtenyt yksin, koska hän ei voinut konsanaan pakottaa naista mukaansa vastoin tämän omaa tahtoa. Jo hänen oma voimansa suojeli lemmittyä tämän omalta heikkoudelta.

Hetken kuluttua Hugh kuuli piispan käärivän kokoon priorittaren kirjettä. Hän kohotti päänsä ja ojensi kättään.

Piispa työnsi parhaillaan kirjettä vyölaukkuunsa.

Hän pysähtyi. Nuo silmät anoivat. Tuo ojennettu käsi vaati.

"Ei, poika kulta", sanoi piispa. "En saa antaa sitä sinulle, koska siinä mainitaan nimeltä Valkoiset sisaret, järjestö ja myöskin pintapuolinen, vaihtelevainen pikku Seraphine poloinen. Mutta sen verran tahdon tehdä: koska sinä et voi sitä saada, niin älköön sitä saako yksikään toinenkaan." Näin sanoen piispa kehitti auki priorittaren kirjeen ja heitti sen palaville puille.

Yhdessä he katselivat, kuinka se käpristyi kokoon ja mustui, kehittyi jälleen auki ja hajosi verkalleen liuskoiksi. Vielä kauan sen jälkeen kuin kaikki muu oli rauennut tuhaksi, säilyi selvänä yksi lause: "Parempi tyhjäkin kotiliesi kuin liesi, missä kirous vaanii." Liekit kisailivat sen vaiheilla, mutta se pysyi yhä luettavana; valkoisia kirjaimia mustalla pohjalla; sitten tulikirjaimia harmaassa tuhassa.

Äkkiä ritari tarttui hiilihankoon ja tuhosi yhdellä iskulla nuo sanat.

"Minä uhmaisin kirousta", hän huusi intohimoisesti. "Kautta Pilatuksen veden, minä uhmaisin kirousta!"

"Tiedän sen, poikani", sanoi piispa, "ja kautta Pyhän Neitsyen kruunun minä olisin antanut sinun uhmata sitä, koska uskon, että se olisi lopulta koitunut siunaukseksi. Mutta — kuule minua, rakas Hugh. Pyytäessäsi, mitä pyysit, sinä tuskin tiedät, mitä teit. Sinun ei tarvitse sanoa 'kyllä' tai 'ei', mutta olen taipuvainen ajattelemaan kunnianarvoisan äidin tavoin, että etsimäsi nainen ei ollut pikku Seraphine houkkio, jonka ratsun hirnunta pyörtää sinne, kranaattiomenan kirjaileminen kääntää tänne. Siinä luostarissa on oivallisempiakin nunnia, joista kuka tahansa voi olla sinun menetetty morsiamesi. Mutta siitä saamme olla varmat: kuka hyvänsä hän lieneekin, niin prioritar tuntee hänet ja tiesi kenestä kirjoitti lähettäessään sinulle tuon viestin. Hän on luostarin kaikkien asukasten ehdoton uskottu. Uskon totisesti hänen tuntevan heidät paremmin kuin heidän rippi-isänsä — muuan hurskas, mutta sekavapäinen vanhus.

"Kuule nyt, mitä sanon. Sanoin, ettet tietänyt, mitä pyysit. Hugh, rakas poikani, jos olisit saanut morsiamesi mukaasi, niin sinulla olisi ollut paljo opittavaa ja paljo unohdettavaa. Usko minua, minä tunnen naiset, kuten vain se voi tuntea, joka on toiminut monet vuodet pappina. Naiset ovat joko huonoja tai hyviä. Huonot vaipuvat huonoudessaan miehen ymmärryksen alapuolelle, koska heidän huonoudessaan ei ole hapatuksena kunnian muruakaan; mitä seikkaa eivät kehnoimmatkaan miehistä kykene koskaan käsittämään. Hyvät nousevat hyvyydessään yläpuolelle miehen käsityksen, koska heidän sydämensä täydellinen puhtaus tuottaa hengelle aina voiton lihasta; ja heidän rakkausvaistonsa on uhrautumisvaistoa. Jokainen todellinen vaimo on kodin madonna tai voisi hyvin tulla siksi, jos mies sen sallisi. Sellaiselle naiselle on jokainen lapsilupaus Ilmestys; Pyhän Neitsyen pelko ja ihmetys kuiskivat jälleen hänen sisimmän olemuksensa temppelissä; sillä hänen rakkautensa on korottanut jumalaksi hänen rakastamansa miehen; ja hänestä tuntuu siltä, että heidän lapsensa täytyy olla pyhä pienokainen, joka on syntynyt maailmaan osaltaan sitä vapahtamaan. Ja niin olisikin laita, jos hän vain saisi noudattaa tahtoaan. Mutta liiankin usein mies on kykenemätön ymmärtämään ja turmelee niin virheettömän suunnitelman. Ja nainen, jolle rakkaus on uhrautuvaisuutta, uhraa kaiken — yksinpä jaloimmat ihanteensakin — mieluummin kuin jättää vastaamatta rakkauskutsuun. Mutta minä sanon vieläkin, että jos madonna-vaisto saisi vapaasti vallita, silloin maailma olisi jo aikoja vapahdettu pyhyyteen, onneen ja terveyteen.

"Korkealle sinä kohotit katseesi, poikani, omien sanaisi mukaan. Korkea oli rakkautesi. Rakkautesi oli arvokas, sillä sinä pysyit uskollisena vielä silloinkin, kun uskoit tulleesi petetyksi. Tuokoon sinulle nyt lohtua tietoisuus, että hänkin oli uskollinen ja että juuri kaksinkertainen uskollisuus estää häntä vastaamasta sinun rakkautesi kutsuun. Etsi liittoa hänen kanssaan sielujen tasolla, ja jonakin päivänä — siinä Valtakunnassa, missä kaikki ylevä saavuttaa korkeimman täydellisyytensä — saatat vielä kiittää siitä, ettei rakkautesi annettu kulkea tietä, joka johtaa maallisen liiton vaarallisten salahautojen keskitse."

Ritari katsahti piispan hienopiirteisiin kasvoihin, joilla heijaili kaihoisa hymy ja äärimmäisen hienostuksen hurmaava ilme.

Niin! Siten puhui prelaatti, idealisti, mystikko.

Mutta ritari oli mies ja rakastaja.

Hänen tumma muotonsa sävähti punaiseksi ja silmät kirkastuivat sisäisestä tulesta, jota tuskin voi odottaa piispan ymmärtävän.

"Minä en kaipaa mitään hengellistä tasoa", hän sanoi, "enkä mitään täydellisyyden valtakuntia. Kaipaan omaa vaimoani omaan kotiini; ja jos olisin saanut hänet sinne, niin en laisinkaan epäile, etten olisi voinut kantaa häntä kaikkien vaarallisten salahautojen yli, mitä hänen tielleen osuisi."

"Totta, poikani", virkkoi piispa, käyden heti leppeän myöntyväiseksi; sillä Worcesterin Symon antoi aina perään kohdassa, joka oli käsitetty väärin. Tällä tavoin hän rankaisi aina itseään siitä, että oli arvostanut liian korkeasti mielen, jonka kanssa hän keskusteli. "Sinun suuri voimasi riittäisi varsin hyvin kantamaan naisia salahautojen ylitse. Mutta tämä johtaa muistiini erään kohtauksen tämän päivän tapahtumista, jonka kernaasti esittäisin sinulle, ennenkuin eroamme."

XXII luku

VELI PHILIPIN KERTOMUS.

Piispa sovittausi takanojoon tuolissaan, hymyillen ikäänkuin jollekin mielikuvalle, joka tuotti hänelle mielihyvää ja samalla jonkin verran hupia.

Välittämättä ritarin yrmeästä vaiteliaisuudesta hän aloitti tarinansa hilpeällä äänellä, aivan kuin hänellä olisi edessään harras ja halukas kuuntelija.

"Kun prioritar ja minä pohdimme sinun toiveitasi, poikani, ja minä puolsin sinun tähtesi sisar Mary Seraphinelle myönnettäväksi tilaisuuden paeta, silloin ilmoitin kunnianarvoisalle äidille, että sinun suunnitelmasi toteuttamiseksi, joka oli huolellisesti laadittu, jotta kaupunkiin ei leviäisi Valkoisia sisaria pahentavia huhuja, oli Seraphinen välttämätöntä ratsastaa monen tunnin matka Warwickiin, minne oli lähdettävä melkein heti sen jälkeen, kun hän oli turvallisesti päässyt Tähden majataloon. Tämä ei tuntunut miltään rakastajasta, joka omien sanainsa mukaan oli monesti nähnyt hänen 'ratsastavan linnun lailla kaiken päivää pitkin ketoja'. Mutta meistä, jotka tunnemme luostarielämän vaikutuksen ja tiedämme, kuinka pian moinen taito häviää harjoituksen puutteessa, meistä tämä romanttinen ratsastus myöhään iltapäivällä ja vielä keskiyölläkin uhkasi muodostua mahdolliseksi esteeksi Seraphinen menestykselliselle paolle.

"Jotta pikku lintumme saisi koettaa siipiään, tottua satulaan ja hevosta hallitsemaan sekä vapautua ensi hetkien tuskallisesta jäykkyydestä, minä taivutin siis kunnianarvoisan äidin myöntämään nunnille kisapäivän vierailuni kunniaksi ja lupasin lähettää heille valkoisen naisten-ratsuni sopivasti suistettuna, erään kelpo maallikkoveljen varmassa huomassa, niin että kaikki nunnat, joita halutti, saisivat ratsastella jokiniityllä. Se tuntuu sinusta ehkä uskomattomalta", sanoi piispa hymyillen, "mutta Valkoiset sisaret ovat ihastuneet sellaiseen urheiluun, kun se on luvallista. Heillä on vanha aasi, jonka selkään he ilakoiden nousevat vuoronsa perään kisapäivinä luostarin pihalla ja niityllä. Sen vuoksi ratsastus ei ole heille aivan outoa, joskin minun heponi, Ikonoklastes, on hiukan toista maata kuin heidän leppeä aasinsa Sheba."

Ritarin alakuloinen muoto oli kirkastunut eläimistä puhuttaessa.

"Minkävuoksi 'Ikonoklastes'?" hän tiedusti mielenkiintoisena. Se tuntui hänestä omituiselta naistenratsun nimeksi.

"Sen vuoksi", vastasi piispa, "että pian sen jälkeen kuin olin sen ostanut, se tallasi ilon puuskassa jalkoihinsa muutamia kukkalavoja, joihin olin uhrannut paljon kallista aikaa ja huolta ja joista pidin aivan erikoisesti."

"Raakalainen", sanoi ritari ymmällään, mutta halutonna sitä tunnustamaan. "Minä olisin nimittänyt sen 'Paholaiseksi' moisen pirullisen kepposen tähden."

"Ei", virkkoi piispa leppeästi. "Paholainen olisi säästänyt kukkalavojani. Ne ovat minulle ansa."

"Ja minkä vuoksi 'Sheba'?" tiedusti ritari.

"Aasi sai minulta tämän nimen silloin, kun annoin sen priorittarelle", vastasi piispa, "ja se oli vastaukseni erääseen kysymykseen, jonka kunnianarvoisa äiti minulle teki. Aasi oli jo silloin vanhahko ja lauhkea, mutta sievä eläin ja hyvää rotua. Prioritar kysyi minulta, oliko siinä vielä niin paljo sisua, ettei maallikkosisarten ehkä ollut helppo hallita sitä. Minä vastasin, että se oli nimeltään 'Sheba'."

Piispa vaikeni ja hykersi pehmeästi käsiään nauttien hilpeänä tästä muistelmasta.

Mutta ritari katsoi häneen ymmällään.

"Tyytyikö prioritar siihen?" hän tiedusti; mutta pääasiallisesti saadakseen mainita tämän nimen.

"Täydellisesti", vastasi piispa. "Hän hymyili ja sanoi: 'Hyvä on.' Ja aasi sai pitää nimensä, vaikka ainoastaan kunnianarvoisa äiti ja minä ymmärsimme sen merkityksen."

"Entä se kisapäivä?" huomautti ritari käyden levottomaksi.

"Oh, niin! Kisapäivä. Se oli määrätty tänään iltapäiväksi, jotta prioritar saisi ensin puhelluksi Seraphinen kanssa siten valmistaen tietä meidän kokeellemme. En ollut saanut kunnianarvoisan äidin ratkaisevaa kirjettä, ennenkuin Ikonoklastes oli lähetetty matkaan, vaikka se olikin kirjoitettu eilen illalla; ja minä tunnustan odottaneeni oikein hartaana maallikkoveljen paluuta saadakseni tiedustaa häneltä asioita. Kuten jo sanoin, oli minulla epäilyksiä Seraphineen nähden; mutta tiesin priorittaren pitävän huolta siitä, että aikomukseni ja tarkoitukseni joutuisi sen nunnan tietoon, jota asia todella koski, olipa tämä sitten Seraphine tai joku muu; ja minä saisin selville sekä tuon neidon että hänen otaksuttavan menettelynsä, kun minulle kerrottaisiin, kuka nunnista oli harrastanut ratsastusta oikein todenteolla. Sen vuoksi vartosin melkoisella mielenkiinnolla Ikonoklastesta palaavaksi veli Philipin seurassa."

Piispa tarttui hiilihankoon ja alkoi liettä kohti kumartuen kohennella halkoja, jolloin riutuva liekki elpyi eloon.

"No niin?" huudahti ritari muistuttaen kuolaimiaan pureskelevaa ratsua. "No niin, herra piispa? Entä sitten?"

Piispa asetti hiilihangon nurkkaan.

"Minä keskeytin, poikani, jotta voisit sanoa: 'Minkä vuoksi Philip?'"

"Ihmisnimet eivät herätä minussa mielenkiintoa", sanoi ritari malttamattomana. "Haluan vain tietää syyn eläinten nimiin."

"Aivan oikein", virkkoi piispa. "Aatami nimitti eläimet; Eeva nimitti ihmiset. Soisin sinun kuitenkin kysyvän 'Minkävuoksi Philip', koska prioritar teki heti tuon kysymyksen kuullessaan minun käyttävän veli Markuksesta hänen uutta nimeään."

"Minkä vuoksi 'Philip'?" kysyi ritari katse poispäin kääntyneenä.

"Koska 'Philip' merkitsee 'hevosten rakastajaa', annoin kelpo veljelle sen nimen, kun hänessä ilmeni suurta kiintymystä tallini kaikkiin hevosiin.

"No niin, lopulta veli Philip palasi taluttaen naisten-ratsua. Minä olin käynyt ratsastamassa kummuilla kaupungin ulkopuolella kauniilla mustalla tammallani Shulamitilla."

Jälleen piispa vaikeni ja loi hilpeän ärsyttävän katseen Hugh d'Argentiin. Mutta havaittuaan heti, ettei ritari kestäisi pitempää viivyttelyä, hän kiirehti jatkamaan.

"Ratsastaessani pihaan juuri kuin Philip talutti sisään naisten-ratsun, minä pyysin häntä ensinnä pitämään huolta Ikonista ja sitten saapumaan kamariini kertomaan asiansa. Ennen pitkää maallikkoveli olikin jo luonani.

"Meidän Philip veli on oiva kertoja. Hänen ei tarvitse pilata tarinoitaan lisäyksillä, sillä hänen terävä huomiokykynsä havaitsee jokaisen yksityiskohdan eikä mainio muisti petä missään kohdassa. Hän osaa palauttaa mieleensä menneet kohtaukset kokonaisina kuvina, ja hän esittää kertomuksen ikäänkuin kuvailisi seikkaa, joka juuri tapahtuu hänen näkemyksensä edessä; näin elävällä muistilla on vain yksi haitta: jos nimittäin kuva käy liian hilpeäksi, silloin Philip veli saa palleaansa kouristuksia ja kuvauksen jatkaminen käy mahdottomaksi. Tässä tilaisuudessa huomasin heti, että kelpo veljen sisäinen näkemys oli tulvillaan kuvia. Sijoituin sen vuoksi kuuntelemaan.

"Se oli totta tosiaan ollut ihmeellinen tilaisuus ja tarjonnut runsaammin hauskuutta — niin maallikkosisaret kertoivat perästä päin veli Philipille — kuin yksikään varempi kisapäivä.

"Ikon talutettiin juhlakulussa luostarin pihasta alas jokiniitylle.

"Ensinnä tuotti suurta huvia keräytyä sen ympärille, taputella sitä, silitellä harjaa ja hypistellä valjaita; huudahdella haltioituneen ylistyksen ja ihastuksen sanoja ja koettaa syötellä sille kaikenlaista sopimatonta ravintoa.

"Mikäli käsitin, käyttäytyi Ikon jotensakin samoin kuin useimmat miehenpuolet menettelevät huomatessaan joutuneensa ihailevan naisjoukon keskelle. Se kuopi maata ja huiskutti häntää, jännitti kaulansa kaareksi ja katseli puolelta toiselle; rouskutteli kakkuja joista se ei välittänyt, vilkuttaen kujeellisesti silmää veli Philipille. Ja lopulta se kiinnitti raukean katseen priorittareen, tämä kun oli ainoa naisista, joka seisoi syrjässä kohtausta katsellen ottamatta osaa tuohon yleiseen liehittelyyn.

"Viimein alettiin ratsastaa; veli Philip piteli lujasti Ikonia sillä välin kuin koko nunnajoukko ryhtyi auttamaan satulaan sitä nunnaa, joka oli päättänyt ratsastaa. Joka kerta kuin veli Philip yritti kuvata tätä kohtausta, hän sai heti sellaisia väänteitä suolivyönsä seutuihin, että puhuminen kävi mahdottomaksi; hän pystyi vain avutonna pitelemään vatsaansa tuijottaen minuun silmät vettä valuvina, kunnes uusi vilkaisu tuohon muistikuvaan sai hänet taasen taipumaan kaksin kerroin.

"Niin kernaasti kuin halusinkin kuulla tarinan täydellisesti alusta loppuun, minun oli kuitenkin pakko käskeä veli Philipiä siirtymään kohtauksiin, jotka sallisivat hänen käyttää jotakuinkin ymmärrettävää kieltä.

"Ääneni ankaruus antoi kelpo veljelle riittävää tukea. Hän ryhtyi kuvaamaan ratsastusta äänellä, joka oli yhä heikko ja änkyttävä, mutta voimistui voimistumistaan.

"Useimmat nunnista ratsastivat vain muutaman kyynärän matkan niin monen auliin käden tukemina, että kauempaa katsoen saattoi nähdä liikkuvan joukon yläpuolella ainoastaan Ikonin jalon pään ja ratsastavan nunnan säikähtyneet kasvot. Kiiruhtaen selittämään, ettei voinut sallia oman nautintonsa estää toisiakin pääsemästä siitä osallisiksi, tämä luisui kiireesti käsivarsille, jotka ojentuivat valmiina ottamaan hänet vastaan; mutta päästyään turvallisesti omille jaloilleen hän alkoi heti kaikkien innokkaimpana yllyttää seuraavaa tarjokasta nousemaan Ikonin selkään.

"Sisar Mary Seraphinesta koitui pettymys. Hän oli kerskaillut niin paljon omasta hevosestaan, ratsastus- ja metsästysretkistään, että toiset nunnat olivat odottaneet saavansa nähdä hänen laskevan vinhaa laukkaa pitkin ketoa.

"Vaatimattomat ja lyhytaikaiset yritykset suoritettiin kaikki ensinnä. Sitten sisar Mary Seraphine käski toisten siirtyä syrjään, ja muuan pitkä sisar auttoi hänet sievästi satulaan toimien hänen ohjeittensa mukaan.

"Hän tarttui suitsiin tottunein käsin ja käski veli Philipin hellittää otteensa. Mutta kun hevonen nyt huomasi vapautuneensa kiihtyneestä, ahdistavasta tungoksesta, niin se teki sydämensä kyllyydestä hilpeän pikku hyppäyksen.

"Tämä oli lennättämäisillään sisar Mary Seraphinen satulasta, jolloin hän kiljahtaen käski veli Philipiä pitelemään suitsista ja toruskeli häntä aika lailla siitä, että hän oli laisinkaan päästänyt irti.

"Veli Philip talutteli sitten Ikonia ketoa pitkin nunnain seuratessa kulkueena. Sisar Seraphine valitteli kaiken aikaa, ensinnä satulaa, joka puristi siitä, mistä ei olisi pitänyt, ja jätti tyhjän välin siihen, missä oli tarvis tukea; sitten hevosen astuntaa; sitten pingottuvaa asuaan — kulkue seisahtui kahdesti järjestämään sitä; sitten hevosen korvia, jotka luimistuivat ilman mitään syytä ja varmasti todistivat sen vauhkoksi; ja sitten sen silmiä, jotka pyörivät pyörimistään ja näyttivät pahanilkisiltä.

"Tällöin aliprioritar, joka oli aikoja sitten väsynyt kävelemään, mutta ei halunnut jäädä jälkeen toisten jatkaessa matkaansa, huudahti, että jos eläimellä on pahanilkiset silmät, silloin sisar Mary Seraphinen oli viipymättä laskeuduttava maahan ja elukka oli talutettava takaisin sen penkin luo, missä prioritar istui katselemassa.

"Tähän Seraphine suostui ilomielin, ja kulkue palasi melkoisesti tyyntyneenä vainion yläpäähän.

"Mutta hilpeyden viritti äkisti uudelleen vanha maallikkosisar Mary Antony, joka kunnianarvoisan äidin lupaan turvautuen halusi itsepintaisesti päästä ratsastamaan.

"Erehtyen tuon iäkkään ruumiin tavattomasta keveydestä alttiit kädet kohottivat hänet tarpeettoman korkealle, ratsun selän yläpuolelle. Ja tällöin Mary Antony levitti säärensä ja putosi satulaan hajareisin!

"Näin hän istui Ikonin selässä lujasti kuin pihdit. Turhaan nunnat koettivat taivuttaa häntä asentoaan muuttamaan. Käskien veli Philipiä, koska 'lordipiispa' nyt istui varmasti satulassa, lähtemään liikkeelle enempää vitkastelematta Antony eukko ratsasti tiehensä voitonriemuisena, ohiajaessaan siunaten nunnia milloin miltäkin puolelta.