SISÄLLYS: (continued 3)

"Sellaista ilonpitoa ei oltu koskaan ennen kuultu! Yksinpä aliprioritarkin vaipui penkille saadakseen nauraa liikoja väsymättä. Sisar Seraphinen ärtyisät valitukset olivat unohtuneet.

"Kahdesti ajoi Antony eukko vainion ympäri sormet koholla. Ikon asteli varovaisesti kaula kaarena ja kulkien ikäänkuin hyvinkin olisi tietänyt kantavansa selässään yhdeksänkymmenen vuoden reimaa hilpeyttä.

"No niin, se teki kisapäivän oikein onnistuneeksi. Mutta — paras oli vielä kokematta".

Piispa tarttui hiilihankoon ja kohenteli jälleen tulta. Hänestä tuntui olevan vaikeata esittää sitä, mikä nyt oli kerrottava.

Ritari hengitti kiivaasti. Hän istui liikahtamatta, mutta rubiinit hänen rinnallaan välkähtelivät herkeämättä kiihkeiden tulisilmien lailla.

Piispa ryhtyi jatkamaan puhuen nopeasti hiilihanko yhä kädessä ja kasvot tulta kohti kääntyneinä.

"He olivat nostaneet Mary Antonyn maahan ja tungeskelivat Ikonin ympärillä taputellen ja ylistellen sitä, kun kunnianarvoisa äiti lähetti veli Philipille sanan käskien hänen taluttaa ratsun luostarin pihaan; mutta nunnain oli jäätävä kedolle. He näkivät tuon kauniin eläimen astuvan porttiholviin ja katoavan, eikä kukaan tietänyt varmasti, mitä sitten tapahtuisi. Philip kuuli heidän myöhemmin juttelevan siitä.

"Jotkut luulivat piispan lähettäneen noutamaan ratsuaan. Toiset arvelivat, että kunnianarvoisa äiti oli ruvennut pelkäämään vanhan maallikkosisaren puolesta tai että tämän rohkea esimerkki kannustaisi toisiakin uhkarohkeuteen. Mutta kaikkien katseet olivat kohdistuneet porttiholviin epämääräisen odottavina.

"Ja sitten —"

"He kuulivat Ikonin kavioiden takovan luostarinpihan kivilaattoja.

"He kuulivat priorittaren tyynen äänen. Hänkö sieltä oli tulossa?

"Porttiholvista ulos päivänpaisteeseen, yksinään ja pelottomana, ratsasti prioritar Ikonilla. Hänen kasvoillaan väikkyi valo. Ratsu astui ikäänkuin ylpeänä kantamastaan taakasta.

"Hän hymyili ja olisi ohitse ajaessaan huudahtanut iloisesti noille ryhmille. Mutta ikäänkuin yhteisestä päätöksestä nunnat vaipuivat polvilleen kädet ristissä ja kasvot kohotettuina, palvojain asentoon. He olivat aina rakastaneet ja kunnioittaneet häntä, pitäen häntä ihanana. Mutta kukaan ei ollut koskaan nähnyt häntä satulassa, ja kun prioritar nyt ratsasti ulos päivänpaisteeseen lumivalkoisella hevosella, niin tämä näky täytti heidän sydämensä ihastuksella ja ihmetyksellä.

"Veli Philip nojausi porttiholviin tarkastellen. Hän tiesi, ettei hänen kättään enää tarvittu suitsia pitelemään, tiesi sen siitä hetkestä, jolloin näki kunnianarvoisan äidin tarttuvan ohjaksiin vasemmalla kädellään, laskevan oikean leppeästi Ikonin kaulalle ja kumartuvan kuiskaamaan tämän korvaan.

"Hän istui satulassa — kertoi Philip — kuten vain sellainen voi istua, joka on ratsastanut pienestä pitäen.

"Hän kävelytti Ikonia kerran kedon ympäri, pudisti sitten lievästi ohjaksia, ja se alkoi ravata.

"Nunnat, jotka olivat jälleen nousseet seisomaan, huudahtivat säikähdyksestä ja ihastuksesta.

"Kedon toisessa päässä hän antoi ratsun pyörähtää äkisti ympäri ja pani sen laukkaamaan.

"Tämä sai nunnat kivettymään ihan mykiksi. Jok'ikinen heistä pidätti henkeään; ja aliprioritar kääntyi sisar Mary Seraphinea kohti ja pudisti tätä — kukaan ei tiennyt mistä syystä.

"Ja seuraavassa tuokiossa prioritar oli heidän keskellään kävelyttäen ratsua verkalleen, järjestellen huntuaan, joka laukassa oli liehunut hänen takanaan, kumartuen puhelemaan yhdelle ja toiselle ajaessaan ohitse.

"Ja hänen silmissään oli uuden elämän valo. Hänen poskensa hehkuivat, hän näytti jälleen tytöltä.

"Kiristäen Ikonin suitsia hän seisahtui alipriorittaren viereen ja sanoi —"

Piispa keskeytti puheensa sovittaen huolellisesti hiilihangon loukkoonsa.

"Hän seisahtui ja sanoi: 'Ei kenenkään tarvitse viipyä täällä kauempaa kuin haluaa. Mutta koska kerran olen satulassa eikä herra piispalla ole kiirettä saada hevosensa takaisin, niin aion ratsastaa vielä tunnin ajan.'"

Worcesterin Symon kääntyi ja katsoi ritaria suoraan silmiin.

"Ja prioritar ratsasti tunnin ajan", hän sanoi. "Kokonaisen tunnin ajan, päivänpaisteessa, jokiniityn pehmeällä nurmikolla prioritar koetteli siipiään."

XXIII luku

KESKIÖINEN KOHTAUS.

Hugh d'Argent istui sanatonna, vastaten piispan kiinteään katseeseen.

Hänen kasvoillaan ei kuvastunut pelkoa, vain suuri hämmästys.

Hetken kuluttua hiipi kummankin silmiin katse, joka oli puolittain hymyä, puolittain kaihoisaa surua, mutta täysin luottavainen; katse, jonka toistaiseksi vain piispa osasi selittää.

"Te tiedätte siis, herra piispa", sanoi Hugh d'Argent.

"Kyllä, poikani; minä tiedän."

"Tästä aamustako asti?"

"Ei suinkaan! Siitä päivästä asti, jolloin ensinnä saavuit tarinoinesi, tehden niin huolellisia kysymyksiä niin huolettomasti. Mutta älä ole vihoissasi itsellesi, Hugh. Uskollinen olet ollut miekankahvaasi myöten. Mutta — ei yksikään oikea rakastaja ole koskaan ollut diplomaatti! Sellaisia asioita, jotka merkitsevät enemmän kuin koko elämä, eivät vilpittömät sydämet voi salata teräviltä silmiltä."

"Mitä tarkoitti siis kaikki puheenne Seraphinesta?" tiedusti ritari.

"Seraphine, poikani, on ollut suureksi hyödyksi useissa keskusteluissa. Ei koskaan ennen vähäpätöisessä, pintapuolisessa, itsekkäässä elämässään ole Seraphine auttanut ketään niin epäitsekkäästi. Että sinä istuit täällä juuri nyt pitäen minua uskomattoman typeränä, juuri kun hartaimmin halusin esiintyä mahdollisimman vähätietoisena, siitä saan kiittää Seraphinen pöhöttyneitä kasvoja."

"Jalo herra!" huudahti ritari häpeän valtaamana. "Jalo herra! Mistä te tiesitte —"

"Rauhoitu, poikaseni! Älä kiusaa mieltäsi sillä. Eikö pyhään virkaani kuulu seurata Herrani jälkiä ja tutkia sydämen aivoituksia ja ajatuksia? Ja kunnioittaen vaiteliaisuutesi syitä, vieläpä hyväksyenkin ne minä olisin antanut sinun lähteä epäilemättä minun tietävän sen, mitä halusit pitää salassa, ellei asian laita olisi sellainen, että meidän on nyt yhdessä punnittava seuraavaa seikkaa: — kyhättyään tuon ilmeisesti ratkaisevan viestin prioritar on koetellut siipiään."

Huumaavan riemun hyökyaalto valahti ritarin kasvoille.

"Kunnianarvoisa isä!" hän sanoi, "luuletteko sen merkitsevän minulle toivoa?"

Worcesterin Symon mietti tätä kysymystä huolellisesti, istuen mieliasennossaan, huulet sormenpäätä vastaan painettuina.

Lopulta hän sanoi: "Luulen sen merkitsevän juuri sitä. Hänessä raivoaa taistelu sielullisen ja ruumiillisen, järjen ja vaiston, ajatuksen ja tunteen välillä. Tyyni tasaantunut mieli lähetti sinulle tuon lopullisen kiellon järkevän viestin. Tunteellinen ruumis, jossa väräjää ylitsekuohuva elämä, valmistautuu vaistomaisesti sen mahdollisuuden varalta, että olisi ratsastettava sinun kerallasi Warwickiin. Tämä saattaa vaa'an tasapainoon. Mutta lisäksi tulee vielä kolmas tekijä, joka on lopullisesti ratkaiseva asian. Siihen hän on alistuva; eikä häntä kykenisi silloin järkyttämään mikään, et sinä enkä minäkään, ei maailma eikä helvetti, eivät menneet, nykyiset eivätkä tulevaiset asiat."

"Ja tuo kolmas tekijä?" kysyi ritari.

"On hengellinen", vastasi piispa juhlallisesti kasvot kohotettuina.

Tällöin ritarin valtasi äkillinen tunnonvaiva. Hän alkoi ensimmäistä kertaa tajuta asian sellaisena, miltä sen täytyi näyttää piispasta ja nunnasta. Hänen oma itsepintainen ja päättäväinen itsekkyytensä hävetti häntä.

"Te olette ollut perin ystävällinen minua kohtaan, herra piispa", hän sanoi nöyrästi. "Te olette ollut kovin lempeä ja jalomielinen, kun teillä on epäilemättä ollut syytä tuntea suuttumusta."

Mutta piispa antoi katseensa vaipua kattohirsistä ja kohdisti ne kysyvästi tuijottaen Hugh d'Argentiin.

"Suuttumusta, poikani? Ja miksi minun pitäisi tuntea suuttumusta?"

"Siksi että minä olen koettanut ja koetan yhä vielä houkutella prioritarta tekemään väärin."

Piispan kysyvään katseeseen tuli kirkkautta, joka melkein muuttui vievän ylenkatseen valoksi.

"Sinä — houkuttelisit häntä?" hän virkkoi. "Houkuttelisit häntä tekemään väärin! Sellaista miestä ei elä maailmassa, joka onnistuisi siinä! Hän ei tule luoksesi, ellei hän tiedä olevan oikeata tulla ja usko tekevänsä väärin jäädessään tulematta. Jos ajattelisin sinun houkuttelevan häntä, niin luuletko, että pysyttelisin syrjässä taistelua tarkastellen. Ei! Mutta minä pysyttelen syrjässä ja odotan, sillä välin kuin hän — joka näkee puhtaammin ja kirkkaammin ja astelee lähempänä Taivasta kuin sinä tai minä — tutkii, mikä on oikein, ja valiten sen hylkää väärän. Jos hän tulee vakuutetuksi siitä, että elämä sinun rinnallasi on Jumalan tahto — ja minä sanon sinulle vilpittömästi, että sen saa aikaan vain ihmeteko — silloin hän tulee luoksesi. Mutta hän ei tule luoksesi, ellei hän niin tehdessään valitse sitä, mikä hänen mielestään on vaikeampi osa."

"Vaikeampi osa!" huudahti ritari. "Unohdatte, jalo herra, että hän rakastaa minua."

"Vai unohdan?" vastasi piispa. "Oletko havainnut minut taipuisaksi unohtamaan? Juuri se seikka, että hän rakastaa sinua, on raskain paino sinua vastaan — tällä erää. Sellaiset naiset valtaa aina vaistomainen tunne, että sen, mikä olisi suloista, täytyy olla väärää ja kieltäymyksen vaikea polku on ainoa oikea tie. He eivät kiipeä Siionin kukkulalle kruunua tavoitellakseen. He kääntyvät ja suuntaavat kulkunsa Getsemanen kautta Ristinvuorelle varmoina siitä, että ainoastaan siten he voivat lopulta saavuttaa perintöosuutensa. Ja mitä me voimme siihen sanoa? Eivätkö he seuraa Jumalan Pojan jälkiä? Pelkään oman luontoni kääntyvän toiselle taholle. Minulla on taipumusta seurata kuningas Taavettia tai Salomoa kaikessa loistossaan, laulaen iloisia virsiä, Siionin vuoren palatsista Morian vuoren temppeliin. Kaikki, mikä on sopusointuista ääneltään, muodoltaan tai väriltään, tuntuu minusta hyvältä ja sen vuoksi oikealta. Mutta pitkät Italiassa vietetyt vuodet ovat kyllästäneet minut kauneuden palvonnalla, joka on erottamattomasti sekoittunut jumaluuden palvontaan. Minä epäilen omaa arvostelukykyäni, ja pahoin pelkään" — virkkoi prelaatti, jonka leppeä armeliaisuus oli voittanut niin monta ihmistä uskonnolle — "pahoin pelkään olevani kaikkea muuta kuin Kristuksen kaltainen. Mutta minä tunnen itsensäuhraamisen, kun havaitsen sen. Enkä minä varoita sinua sen vuoksi, että unohtaisin, vaan siksi että muistan."

Kun viimeiset sanat kajahtivat juhlallisina piispan huulilta, katkaisi hiljaisuuden ulkokellon äänekäs helinä. Sitten seurasi kiireisiä askeleita alhaalla pihamaalla, ikkunoissa heijastui soihtujen loimoa, ja porttia ryhdyttiin avaamaan.

"Keskiyö lienee jo tulossa", sanoi Hugh d'Argent; "omituinen vierailun hetki."

Palatsin yläkerrassa sijaitsevan pitosalin toisessa päässä, vastapäätä ovea, oli ikkunoita, joista näki kartanolle.

Ritari astui erään avoimen ikkunan ääreen, nousi polvilleen korkealle seinäpenkille ja katsoi alas.

"Pihaan on ratsastanut hevosmies", hän sanoi, "ja ratsastanut kiiruusti. Hänen hevosensa on vaahdossa ja seisoo sieraimet levällään, huohottaen… Ratsastaja on käynyt sisään… Teidän väkenne, herra piispa, taluttaa pois ratsun." Ritari palasi paikalleen. "Oiva eläin! Luullakseni olisi parasta sekoittaa sen lämpimään appeeseen olutta."

Worcesterin Symon ei vastannut.

Hän istui suorana kädet ristissä, lievä punerrus poskillaan, kuulostellen askeleita, joiden täytyi pian lähetä.

Ne lähenivät.

Ovi avautui hallin toisessa päässä.

Luiseva kappalainen seisoi ovella kumartaen.

"No?" sanoi piispa välittämättä tavanmukaisista muodollisuuksista.

"Jalo herra, teidän sanansaattajanne on palannut ja pyytää päästä viipymättä puheillenne."

"Käske hänen käydä sisään", sanoi piispa tarttuen tuolin kädennojiin ja kumartuen eteenpäin.

Puolittain kääntyen kappalainen viittasi käsi koholla; sitten hän väistyi syrjään kiireisten askelten lähetessä.

Ovelle ilmestyi nuori mies, yllään ruskea ratsastuspuku, tomuisena ja matkan tuhrimana. Pysähtymättä munkkien tapaan tervehtimään tai polvistumaan hän eteni puolisenkymmentä askelta saliin, sieppasi sitten hatun päästään, seisahtui äkisti kantapäät lähekkäin ja kumarsi soturimaisesti isoa liettä kohti.

Työntäen kätensä poveen hän veti esiin lujasti sinetöidyn käärön.

"Minä tuon Roomasta", hän sanoi — ja hänen äänensä kajahti huoneen halki — "Worcesterin lordipiispalle kirjeen Hänen Pyhyydeltään Paavilta."

Ritari hypähti seisoalleen. Piispa nousi ylevänä olentona purppurassaan ja kullassaan ja hänen korkean asemansa arvokkuus ilmeni hänessä viipymättä.

Täydellisen hiljaisuuden vallitessa hän ojensi oikean kätensä kirjettä kohti.

Tomuinen matkamies astui nopeasti eteenpäin, polvistui piispan eteen ja laski kirjeen hänen käsiinsä.

Kun piispa kohotti paavin kirjettä ja päätään kumartaen suuteli paavillista sinettiä, notkisti ritari toisen polvensa käsi miekankahvassa ja silmät maahan luotuina.

Niin vallitsi tuokion ajan hiljaisuus. Ojentaen mahtavan käsivartensa merten poikitse näytti Rooman yliherruus valtaansa englantilaisessa hallissa.

Sitten piispa laski kirjeen vähäiselle pöydälle, joka sijaitsi hänen oikealla puolellaan, istuutui ja viittasi molempia miehiä nousemaan.

"Minkälainen on matkasi ollut, Roger?" hän kysyi ystävällisesti.

"Olenko palannut ajoissa, kunnianarvoisa isä?" huudahti nuorukainen kiihkeänä. "Minä menettelin määräystenne mukaan. Kustannuksia ei säästetty. Vuokrasin parhaan aluksen, minkä tapasin, ja purjeet nostettiin tunnin kuluttua siitä, kuin laukkasin satamaan. Merimatka onnistui hyvin, ja kun minun onnistui hankkia vaihtohevosia pitkin koko tietä, niin jouduin Roomaan neljääkolmatta tuntia varemmin kuin olimme laskeneet. Ratsastin kaupunkiin auringonlaskussa; ja koska teidän nimenne ja sinettinne hankkivat minulle pääsyn kaikkialle, niin kirjeenne, jalo herra, oli Pyhän Isän käsissä, ennenkuin rusko oli häipynyt etäisiltä kukkuloilta.

"Kardinaali Ferrari piti minusta huolta kuin ruhtinaasta; ja totta puhuen pehmeä patja ja silkkipeitteet olivat tervetulleet vietettyäni monta koleata yötä Normandian ja Italian majataloissa. Ja kun olin kilpa-ajossa voittanut itse ajankin, niin arvelin voivani suoda itselleni pitkän yölevon.

"Mutta seuraavana aamuna, pian sen jälkeen kuin kyyhkyset alkoivat kuhertaa ja lennellä, minut herätettiin ja sain käskyn pitää kiirettä. Sitten, sillä välin kuin suurustin nauttien kaikenlaisia outoja ja maukkaita ruokalajeja marmoripihassa, missä suihkulähteet lirisivät ja viiniköynnökset kapusivat seiniä pitkin, kardinaali palasi saatuaan jo varemmin käskyn saapua Paavin makuusuojaan, missä Hänen Pyhyytensä vastaus oli valmiiksi sinetöitynä.

"Tämän jälkeen, herra piispa, minä en vitkastellut lähteä paluumatkalle; käytin vuoron perään samoja vaihtohevosia kuin menomatkallakin, kunnes laukkasin satamaan, missä aluksemme vartosi.

"Siellä tuli valitettavasti viivytys, ja olinpa silloin iloinen, etten ruvennut Roomassa nahjustelemaan. Sillä tuuli oli vastainen, kului muutama päivä, ennenkuin voimme nostaa purjeet, ja kun lopulta sain merimiehet taivutetuiksi lähtemään, yllätti meidät keskitiessä ankara myrsky, joka uhkasi repiä purjeet siekaleiksi ja kohottaen aluksen korkealle lennättää meidät kaikki perikatoon. Avutonna ja epätoivoisena, sillä merimiehet olivat menettäneet kaiken vallan, minä lupasin, että jos myrsky lientyisi ja me pääsisimme turvassa satamaan, niin antaisin — kun saan periä isäni maatilat Gloucestershiressä — kartanomme naapuriluostarin arvoisalle apotille niityn, joka on saanut hänet munkkeineen jo kauan rikkomaan kymmenettä käskyä ja muitakin käskyjä, koska sen halki virtaa taimenpuro, ja lihava taimen on apotin mieliruokaa illallispöydässä, eikä munkeista ole mikään niin hauskaa kuin maata vatsallaan kutitellen taimenia, kun ne lymyilevät viileissä onkaloissa puron äyräiden alla. Mutta kun isä yllättää munkit salaa kalastamasta, niin hän käy heidän taakseen, ja silloinkos heille tulee kiire päästä pystyyn — jos pääsevät! Muistellessani siellä keskellä merta syntejäni minä muistin juosseeni kertomaan isälle, että jos hän pitäisi kiirettä, niin hän tapaisi kelpo veljet mahallaan, hihat ylös käärittyinä, pää puron ylitse kurkottuen, varpaat syvälle turpeeseen kaivautuneina, syventyneinä taimenia kutkuttamaan. Sitten minä juoksin itse oikotietä, piilouduin pähkinäpensaikkoon ja katselin, kun isä harppasi niityn poikki, otti kiinni salakalastajat ja antoi heille aika selkäsaunan. Oma pilkallinen pojannauruni tuntui nyt ulvovan ja kirkuvan köysistössä. Ja niin minä lupasin, että jos myrsky lauhtuisi ja me pääsisimme turvassa satamaan, niin munkit saisivat niityn. Myrsky lauhtuikin ja me pääsimme satamaan — mutta mitä isä sanoo, sitä en totta tosiaan tiedä! Koska pelkäsin teille, jalo herra, koituvan harmia tästä onnettomasta viivytyksestä, minä ratsastin maihin jouduttuani niin nopeasti kuin oma kelpo ratsuni suinkin jaksoi. Olenko päässyt ajoissa perille?"

Piispa hymyili katsoessaan nuoren Roger de Berchelain sinisiin silmiin ja vilpittömään ulkomuotoon; tämä nuorukainen oli hartaudella antautunut hänen palvelukseensa. Tässä oli toinen, joka muisti näkemänsä kuvina, ja Worcesterin Symonia miellytti laukka ja kiire ja meren viima, joka oli pyyhältänyt huoneen halki hänen lähettiläänsä kiihkeässä nuoressa äänessä.

"Olet, poikani", sanoi piispa. "Etkä ole palannut vain ajoissa, vaan vieläpä kahta päivää varemminkin. Sen joutuisampaa lähettilästä olisi mahdoton löytää! Sekä valintani että luottamukseni osui tosiaankin oikeaan mieheen. Nyt sinun täytyy illastaa ja sitten laskeutua kylläkin tarpeelliseen lepoon, poikaseni; ja huomenna saat kertoa minulle, oliko pakko käyttää enemmän varoja kuin sinulle annoin."

Korottaen ääntään piispa kutsui saapuville kappalaisensa, jolloin tämä synkeä olento ilmestyi heti ovelle.

Piispa antoi määräyksiä Berchelain nuoren herran kestitsemiseksi ja lisäsi sitten: "Ja antakaa valaista kappeli, isä Benedict. Niin pian kuin aamurusko ilmestyy idästä, toimitan messun kiitokseksi siitä, että olen saanut kirjeen Pyhältä Isältä ja sanansaattajan terveenä takaisin. En tarvitse siinä teitä enkä muitakaan veljiä paitsi niitä, joilla sattuu olemaan valvontavuoro… Benedicite."

"Deus", vastasi isä Benedict kumartaen syvään.

Nuori Roger polvistui hilpeänä ja suuteli piispan sormusta. Sitten hän nousi, pyyhkäisi sivulle hiussuortuvan, joka oli valahtanut otsalle, ja sanoi: "Kylpy, jalo herra, olisi vieläkin tervetulleempi kuin illallinen ja vuode. Minua hävettää, että olen saapunut näin kurjassa kunnossa teidän ja tämän jalon ritarin eteen", kumartaen Hugh d'Argentille.

"Mitäpä siitä", sanoi Hugh hymyillen ystävällisesti vastaan. "Moisella tapaa hankitut matkatahrat ovat paljoa kunniakkaampia kuin silkki ja hieno palttina. Toivoisin itse voivani käydä tänä yönä levolle niin paljon suorittaneena."

"Käy kylpemään, poika", sanoi piispa. "Silloin munkkini saavat aikaa kutkuttaa, pyydystää ja keittää taimenia sinulle illalliseksi! Ahaa, senkin nuori veijari! Mutta tuo niitty on Corban [Vanhan testamentin juutalaisten keskuudessa Jumalalle luvattu uhrilahja. - Suom.], muista se. Hyvää ruokahalua, hyvää yötä ja olkoon Herran siunaus sinun ylläsi."

Ruskea ratsastuspuku katosi hoiviovesta.

Isä Benedictin laiha käsi vetäisi oven kiinni.

Piispa ja ritari olivat jälleen kahden kesken.

XXIV luku

PAAVIN LUPAKIRJA.

Piispa ja Hugh d'Argent olivat jälleen kahden kesken.

Kummallekin oli kuvaavaa, että he istuivat muutaman minuutin äänettömyyttä katkaisematta.

Sitten piispa kurkotti kättään, tarttui Roomasta saapuneeseen kääröön ja katsoi ritariin.

Hugh d'Argent nousi, astui ikkunan ääreen ja kumartui ulos hiljaiseen kesäyöhön.

Hän saattoi kuulla piispan murtavan sinetit paavin kirjeestä.

Alhaalla kartanolla oli kaikki levossa. Isot portit olivat jälleen suljetut. Olikohan tuo höyryävä hevonen hangattu kuivaksi, peitetty loimella ja saanut lämmintä apetta, johon oli kaadettu olutta?

Hän saattoi kuulla piispan kehittävän auki pergamenttikäärön, joka ratisi.

Kuu, joka oli ensimmäisellä neljänneksellään, purjehti ylhäisissä taivaissa. P. Marian kirkon tornit kuvastuivat mustina taivasta vastaan.

Palatsi sijaitsi samalla puolen tuomiokirkkoa kuin kaupungin pääkatu, siitä ulottui tie suoraan ulkoportille, Tithingiin ja Valkoisten sisarten nunnaluostariin Whytstonessa. Kuinka omituista oli ajatella, että hänen allaan oli tuo peninkulman pituinen pimeä käytävä; että juuri palatsin alla, niin lähellä tuomiokirkkoa, he kaksi olivat yhdessä kulkien tietäneet merkillisen toivioretkensä olevan päättymäisillään. Mutta silloin —

Hän saattoi kuulla piispan kääntävän pergamenttia.

Kuinka vapaana hopeinen kuu purjehti myrskyisellä taivaalla, aivan kuin ylevät kasvot, jotka levollisina pilkistävät tuon tuostakin esiin hämmentävien ajatusten ja epäilysten keskeltä.

Kahdessa yössä kuu ennättäisi kehittyä melkein täydeksi. Ratsastaisiko hän silloin Warwickiin yksinään vai olisiko hänellä toinen rinnallaan?

Kuten piispa oli sanonut, hän oli kertonut Moran ratsastaneen kaiken päivää kuin lintuna liidellen pitkin ketoja. Mutta nyt hän kuvitteli kernaimmin hänen ratsastavan Ikonin selässä jokiniityllä huntu perässä liehuen, "kasvoillaan tarkoitusperäisen säteilyn valo".

Ah, tulisiko hän? Tulisiko hän vai jäisikö tulematta? Jäisikö hän tulematta vai tulisiko hän?

Kuu oli nyt pilven peitossa; mutta hän voi nähdä pilven reunan hopeoituvan.

Jos kuu purjehtisi vapaaksi pilven takaa, ennenkuin hän ennättäisi laskea kahteentoista, silloin Mora tulisi.

Hän alkoi laskea verkalleen.

Yhdeksään jouduttaessa kuu oli vielä peitossa; ja ritarin rohkeus lamaantui.

Mutta kymmenen tullessa piispa kutsui: "Hugh!" ja kääntyen ikkunan äärestä ritari vastasi kutsuun.

Piispa piteli kädessään paavin kirjettä ja myöskin jotain viralliselta näyttävää asiakirjaa, josta riippui joukko sinettejä.

"Tämä koskee läheisesti sinua, poikani", sanoi piispa hiukan liikutettuna ja laski pergamentin ritarin käsiin.

Hugh d'Argent olisi voinut lukea sen sisällyksen piispan tuolin vieressä palavan vahakynttilän valossa. Mutta jokin vaisto, jota hän ei olisi kyennyt selittämään, sai hänet viemään sen pöydälle salin keskustaan, missä vielä paloi neljä vahakynttilää. Hän seisoi siinä lukien asiakirjaa selin piispaan kääntyneenä, pää kumartuneena lähelle kynttiläin liekkiä.

Kerran, kahdesti, kolmasti ritari luki sen, ennenkuin hänen sekaantuneet aivonsa käsittivät sen täydellisesti. Ja kuitenkin se oli selvä ja ymmärrettävä — paavin allekirjoittama ja paavillisella sinetillä varustettu lupakirja, joka vapautti Moran, Norellen kreivittären kaikista valoista ja lupauksista, jotka hän oli tehnyt ja antanut liittyessään Worcesterin Valkoisten sisarten nunnaluostariin Whytstonessa, Clainesin seurakunnassa, ja myöhemmin tullessaan samaisen nunnaluostarin priorittareksi; ja vielä ilmoitettiin, että tämä täysi vapautus suotiin hänelle, koska Hänen Pyhyytensä tietoon oli tullut, että mainittu jalo nainen oli antautunut luostarielämään erään kurjan ja ilkeän juonen tähden, jonka tarkoituksena oli riistää häneltä linna ja kartanot ja erottaa hänet eräästä urheasta ritarista, joka oli hänen kihlattunsa ja siihen aikaan taisteli Pyhällä maalla.

Lisäksi asiakirja valtuutti Symonin, Worcesterin piispan, tai hänen nimittämänsä papin yhdistämään avioliiton siteillä ristiretkeläis-ritari Hugh d'Argentin sekä Mora de Norellen, Worcesterin Valkoisten sisarten entisen priorittaren.

* * * * *

Ritari kävi takaisin lieden luo ja seisoi piispan edessä pergamentti kädessään.

"Herra piispa", hän sanoi, "näenkö minä unta?"

Worcesterin Symon hymyili. "Et ensinkään, poikani. Ei suinkaan yksikään sinun unistasi ole koskaan ollut Hänen Pyhyytensä allekirjoittama tai kantanut Vatikaanin suurta sinettiä! Sinun pitelemäsi asiakirja riittää vastaukseksi kaikkiin kysymyksiin ja takaa vaimollesi entisen aseman hovissa ja täyden arvon ulkomaailmassa — jos häntä haluttaisi palata siihen.

"Mutta tekeekö hän sen tai ei, se ei ole niitä kysymyksiä, joista kirkko haluaisi lausua ratkaisevan tai edes vaikuttavan mielipiteensä; ja Pyhä Isä lisää minulle lähettämässään kirjeessä erinäisiä tärkeitä ohjeita.

"Ensiksikin: että priorittaren on omasta halustaan ja päätöksestään, vapaana kaikesta sopimattomasta painostuksesta ulkoapäin, luovuttava virastaan ja hyväksyttävä tämä erivapautus, joka päästää hänet valastaan.

"Toiseksi: että hänen on poistuttava nunnaluostarista ja sen seutuvilta salaisesti; jos se käy päinsä, esiintyen uudessa asemassaan, sinun vaimonasi, ihmisten erikoisesti utelematta, mistä hän on peräisin.

"Kolmanneksi: että kun hänen poistumisensa tulee tiettäväksi luostarissa, minulla on valta juhlallisesti ilmoittaa, että hän on siirretty minun toimestani salaisesti, Pyhän Isän tietäen ja suostumuksella, erääseen paikkaan, missä häntä tarvitaan korkeampiin tehtäviin."

Piispa hymyili lausuessaan viimeiset sanat. Hänen silmistään kuvastui voitonriemua.

Ritari näytti yhä siltä, kuin tuntisi hän vain näkevänsä unta; mutta hänen kasvoillaan väikkyi suuri odotuksen ilo.

"Jalo herra", hän huudahti riemukkaasti, "mitä uutisia meillä onkaan hänelle! Lähetättekö ne aamulla vai viettekö ne itse hänelle?"

Piispan huulet olivat pusertuneet sormenpäitä vastaan.

"En tiedä", hän vastasi verkkaan; "en tiedä, tokko vien tai lähetänkään niitä."

"Mutta, jalo herra, totta kai! Se hälventää kaikki epäilykset, ratkaisee kaikki kysymykset, poistaa kaikki vaikeudet —"

"Vaiti, vaiti!" huudahti piispa. "Hyvä Jumala, mies! Rohkenenko vihkiä sinut naiseen, jota tunnet niin vähän? Tätä kysymystä harkitessaan ei prioritar ole silmänräpäyksenkään aikaa ajatellut sitä, mitä Kirkko tai Valtio sanoisi tai tekisi. Hänelle asia on yksinkertaisempi, suorempi, täysin vapaa säännöksistä ja dogmeista: 'Teenkö siinä oikein vaiko väärin? Onko Jumalan tahdon mukaista, että menettelen niin?'"

"Mutta jos te, herra piispa, kerrotte hänelle Pyhän Isän vapautusluvasta, mitä hän on silloin sanova?"

"Mitä hän on silloin sanova?" Worcesterin Symon nauroi pehmeästi, ikäänkuin jokin seikka olisi liikuttanut jotakin erinomaisen herkkää muistoa. "Varmaankin hän sanoo: 'Te saatte minut kummastumaan, herra piispa! Totta puhuen, herra piispa, te saatte minut kummastumaan! Hänen Pyhyytensä Paavi saattaa hyvinkin vallita Roomassa; te, herra piispa, vallitsette tämän hiippakunnan kaupungeissa; mutta minä määrään tässä nunnaluostarissa, ja niin kauan kuin minä täällä määrään, ei sellaista saa koskaan tapahtua!'"

Piispa hykersi hiljaa käsiään, kuten hänen tapansa oli, milloin jokin muisto tuotti hänelle suurta mielihyvää.

"Varmaankin puhuisi prioritar täten, rakas ritari, jos olisin kyllin typerä paiskatakseni hänen eteensä tämän verrattoman kallisarvoisen pergamentin. Ja kuitenkin — enpä tiedä. Saattaisi olla viisasta lähettää se tai näyttää pitemmittä selityksittä, pelkästään vain siksi, että hän näkisi, kuinka voimakkaasti itse Pyhän Isänkin mieleen on vaikuttanut tämän tapauksen täysi tuntemus."

"Jalo herra", sanoi ritari perin vakavana, "kuinka tämä täysi tuntemus on tullut Hänen Pyhyytensä tietoon Roomaan?"

"Kun sinä ensinnä saavuit luokseni", vastasi piispa, "ja kerroit tuon surullisen tarinan vääryydestä ja petoksesta, niin tiesin, että jos voittaisit Moran puolellesi, silloin meillä täytyisi olla täysi valta vihkiä teidät ja palauttaa hänet maailmaan, muutoin voisi koitua surua ja paljo koettelemuksia hänelle ja kenties vaaroja teille. Sen vuoksi päätin aikaa tuhlaamatta esittää koko asian paaville itselleen. Tunnen Pyhän Isän hyvin; hänen avomielisyytensä, hänen laupeutensa ja ystävällisyytensä, hänen lujan halunsa menetellä oikein ja rakastaa armeliaisuutta. Sitä paitsi meidän ystävyyssuhteemme on sellainen, ettei hän hevillä epäisi minun pyyntöäni. Myöskin hän olisi lempeytensä vuoksi taipuvainen ottamaan ohjeekseen minun arvosteluni.

"Niin pian kuin siis tiesin kaikki yksityiskohdat, sekä sinun kertomasi että varemmin tietämäni ja kaikki, minkä itse sain kummaltakin ongituksi, lähetin sanan nuorelle Roger de Berchelaille, jonka älyyn ja uskollisuuteen saatoin huoletta luottaa, annoin hänelle riittävästi varoja ruokaan ja asuntoon, ratsuihin ja aluksiin, jotta hän voisi suorittaa matkan mahdollisimman lyhyessä ajassa, ja lähetin hänet Roomaan viemään kirjallista selontekoa koko asiasta Hänen Pyhyydelleen Paaville."

Tämän puheen aikana ritari seisoi katse kysyvästi kiintyneenä piispan kasvoihin.

Sitten hän sanoi: "Jalo herra, moinen ystävällisyys käy yli ymmärryksen. Että te kuuntelitte kärsivällisesti, kun kerroin teille tarinani, sekin oli jo paljo. Että te vaieten myönsitte minulle tilaisuuden päästä puheisiin morsiameni kanssa, se oli vieläkin enemmän. Mutta että kaiken aikaa, kun minä uskoin teille asian puolittain eikä Mora uskonut yhtään mitään, te olette uurastanut, käyttänyt varojanne, suunnitellut meidän hyväksemme, antautuen vielä siihenkin vaaraan, että Pyhä Isä olisi käyttänyt väärin teidän mielenne jalouden! Kaiken tämän te olette tehnyt Moran ja minun hyväksi! Että te olitte, kuten itse kerroitte, usein vieraana lapsuuteni kodissa pitäen vanhempiani suuressa arvossa, se voi kyllä selittää sen suurenmoisen ystävällisyyden, jolla minut otitte vastaan. Mutta tämä jalomielisyys — tämä ihmeellinen hyvyys — minä olen ihmeissäni, ymmälläni! Että te ryhtyisitte niin suureen työhön toimittaaksenne minulle mahdollisuuden naida priorittaren — se käy yli ymmärryksen!"

Kun Hugh d'Argent herkesi puhumasta, ei Worcesterin Symon ryhtynyt heti vastaamaan. Hän istui katsellen tuleen, hypistellen vasemmalla kädellä kultaristiä rinnallaan ja rummuttaen oikean käden sormilla puuhun leikattua leijonanpäätä, joka muodosti hänen tuolinsa kädennojan.

Tuntui siltä, kuin piispa olisi äkkiä käynyt levottomaksi ritarin kiitollisuudesta; tai ikäänkuin hänessä olisi herännyt jokin ajatussarja, jota hän ei halunnut tuoda julki ja joka oli karkoitettava takaisin, ennenkuin hän antautui puhumaan.

Lopulta hän vastasi ritarille laskien kätensä ristiin ja katsellen yhä tuleen. Hänen ympärillään väikkyi jonkinlainen erillisyyden tuntu ikäänkuin näkymättömänä, mutta silti läpäisemättömänä kilpenä.

"Rakas Hugh, sinä aivan hukutat minut kiitollisuuteesi. Omasta mielestäni ei menettelyni tässä asiassa olisi kaivannut kiitoksia eikä selittelyjä. On olemassa tilaisuuksia, jolloin tehdessämme vähemmän kuin kaikkein parhaamme rikkoisimme kaikkea sitä vastaan, mitä pidämme pyhimpänä. Minusta on hyödyllisimmän määritelmän synnistä antanut pyhissä kirjoissa apostoli Pyhä Jaakoppi, käytännöllisin kaikista Jumalan innoittamista kirjoittajista, kun hän sanoo: 'Sille, joka osaa hyvää tehdä eikä sitä tee, sille se on syntiä.' Tiesin varsin selvästi, mitä 'hyvää' tässä asiassa oli tehtävä. Sen vuoksi en ansaitse mitään kiitollisuutta siitä, etten langennut laiminlyönnin syntiin.

"Myöskin, poikani, moni, joka näyttää ansaitsevan toisten kiitollisuuden, havaittaisiin siihen aivan ansiottomaksi, jos hänen vaikuttimiensa sisäinen totuus saataisiin täysin paljastetuksi.

"Minussa vallitsee melkeinpä intohimoinen halu, että kaikki hyvä saavuttaisi suurimman täydellisyytensä.

"Mahdollisesti minä kykenin paremmin ymmärtämään täydellisesti sinun tarinasi siitä syystä, että erään naisen rakkauden vuoksi viivyin seitsemän vuotta poissa tästä maasta peläten, että suuri rakkauteni, joka minut valtasi tahtomattani, saattaisi hänen tietoonsa tullen tuon nuoren sydämen, joka oli vielä tuore ja uinaileva, vastaamaan siihen. Ei ollut kysymystäkään siitä, että rikkoisin valani; enkä minä hyväksy lemmen-ystävyyttä miehen ja naisen kesken, milloin avioliitto ei ole mahdollinen. Se on parhaimmassakin tapauksessa itsekästä miehen puolelta. Se estää naista astumasta kuningaskuntaansa. Naisen kruununa on synnyttää lapsia rakastamalleen miehelle — ottaa paikkansa tämän kodissa vaimona ja äitinä. Mies, joka ei voi tarjota tätä, mutta on sen miehen tiellä, joka voi, hän on vaivainen ja arvoton lempijä."

Piispa vaikeni, avasi kätensä, siirti kiinteän katseensa tulesta ja nojausi taaksepäin tuolissaan. Kivi hänen sormuksessaan kimmelsi sinisenä, siinä oli niittypuron partaan lemmenkukkien väriä.

Hetken kuluttua hän katsahti äänettömään ritariin. Hänellä oli ystävällinen hymy pikemmin silmissään kuin huulillaan.

"Mahdollisesti tämä sydämen kurissa pitäminen — josta en muuten ole koskaan ennen puhunut — on tehnyt minut herkäksi ymmärtämään toisten miesten kärsimyksiä. Se saattaa myöskin selittää, minkä vuoksi minut aina valtaa suuri halu nähdä todella jalon naisen saavuttavan naisellisuutensa täyttymyksen.

"Minä palasin Englantiin vähän sen jälkeen kuin sinun morsiamesi oli liittynyt Whytstonen nunnaluostariin. Minut nimitettiin piispaksi tähän Worcesterin hiippakuntaan, jolloin jouduin hallitsemaan Valkoisia sisaria hengellisissä asioissa. Ystävyyssuhde priorittaren ja minun välillä on tuottanut minulle itselleni mielenkiintoa, hauskuutta ja todellista apua ja toivoakseni hänenkin laitansa on ollut sama. Luullakseni kerroin sinulle illallispöydässä, että monta vuotta sitten olin tavannut hänet hovissa, missä toimin kuningattaren rippi-isänä ja hänen hovinaistensa opettajana. Mutta priorittaren ja minun kesken ei ole koskaan viitattu tuohon varempaan tuttavuuteen. Epäilen, tokko hän tunsikaan sitä raihnaista, valkotukkaista prelaattia, joka saapui Italiasta, tuoksi voimakkaaksi partaniekka-papiksi, jonka hän oli tyttövuosinaan tuntenut nimellä" — piispa vaikeni ja katsoi kiinteästi ritariin — "isä Gervaise."

"Isä Gervaise!" huudahti Hugh d'Argent kohottaen kättään tehdäkseen ristinmerkin vainajaa mainittaessa, mutta hilliten tämän vaistomaisen liikkeen nähdessään jotain merkillistä noissa terävissä sinisissä silmissä. "Isä Gervaise, jalo herra, hukkui myrskyssä. Laiva joutui haaksirikkoon, eikä ketään sen väestä ole sen koommin tavattu."

Ritari puhui asiastaan vakuutettuna; mutta juuri hänen puhuessaan valtasi hänet hämmästyttävä totuus saaden hänet mykistymään. Äkkiä hän tiesi, minkä vuoksi piispan silmät olivat viipymättä voittaneet hänen pelottoman luottamuksensa. Niiden kirkkaasta syvyydestä oli katsellut häntä lapsuuden uskollinen ystävä. Usein hän oli etsiskellyt muististaan, kun piispa oli väittänyt tunteneensa hänet poikavuosina, ja oli kummastellut, ettei voinut laisinkaan muistaa Symonia vieraana vanhempiensa kodissa.

Nyt — tänä salaisuuden paljastumisen hetkenä — kuinka selvästi hän saattoikaan nähdä tuon kuuluisan papin, yllään ruskea kaapu, viitta ja hilkka, vyöllään köysi, pää kiireeltään paljaaksi ajettuna, leuassa ruskea parta, sandaalijalkaisena astelevan avarassa hallissa, seisovan asehuoneessa tai kiipeävän Cumberlandin kukkuloita käydäkseen Pyhän kummun kappelissa ja sen vierellä asustavan erakon vieraana.

Kuten käy lapsuuden muistelmissa, niin nytkin vähäisimmät, joutavimmatkin yksityiskohdat heräsivät eloon kirkkaina kuin kristalli. Nykyisyys oli unohtunut, tulevaisuuteen ei kiinnitetty huomiota tuon kaukaisen menneisyyden siirtyessä äkkiä niin viehättävän lähelle.

Piispa antoi hänen rauhassa todeta tämän. Sitten hän puhkesi puhumaan.

"Tosin laiva joutui haaksirikkoon, Hugh; tosin ei ketään, joka oli siinä purjehtinut, nähty sen koommin. Ja jos nyt kerron sinulle, että muuan uija kauvan ponnisteltuaan ajautui kallioiselle rannalle, poti monta viikkoa kuolemansairaana erään kalastajan matalassa majassa, nousi viimein vuoteesta entisen itsensä raihnaisena varjona huomatakseen tukkansa muuttuneen valkoiseksi tuona epätoivon yönä, havaitakseen ettei kukaan tuntenut hänen nimeään eikä asemaansa, että — jättäen isä Gervaisen tappioineen valtameren pohjaan — hän voi ajaa partansa ja matkata Roomaan minkä nimisenä vain halusi; jos kerron sinulle kaiken tämän, niin uskon sinulle salaisuuden, Hugh, jonka kaikkina näinä vuosina on tuntenut vain eräs toinen henkilö — Hänen Pyhyytensä Paavi."

"Isä!" huudahti ritari syvästi liikutettuna; "isä" — Sitten hänen äänensä murtui. Hän vaipui toiselle polvelleen piispan eteen ja ojensi tätä kohti ristityt kätensä.

"Mikä outo asia olikaan tapahtunut? Suuresti rakastettu ja kauan murehdittu henkilö oli noussut kuolleista; mutta se nainen, joka oli häntä parhaiten rakastanut ja eniten surrut, oli itse siirtynyt Varjojen Valtakuntaan eikä ollut enää täällä ihmettelemässä ja riemuitsemassa.

"Isä", sanoi Hugh, kun voi taasen luottaa ääneensä, "lausuessaan minulle viimeiset sanansa äiti puhui teistä. Lähdin hänen kamariinsa toivottamaan hänelle hyvää yötä, ja yhdessä me polvistuimme ristin ääreen. 'Toistakaamme', kuiskasi äiti, 'nuo pyhät lohdutuksen sanat, joita isä Gervaise aina käski katuvaisten käyttää polvistuessaan kuolevan Lunastajan eteen.' 'Äiti', minä sanoin, 'en tunne niitä.' 'Sinä olit niin nuori, poikani', sanoi hän, 'kun isä Gervaise oli viimeksi meidän parissamme.' 'Lausu minulle ne sanat', minä sanoin; 'tahtoisin kernaasti oppia ne sinun huuliltasi:' Silloin, kohottaen katseensa kuolleen Kristuksen puoleen, äiti virkkoi äänessään syvä kunnioitus ja harras ilo kasvoillaan: 'Hän — elää — ainiaan — ollakseen meidän välimiehenämme.' Ja uuden päivän sarastaessa hänen henkensä oli poistunut."

Piispa laski kätensä ritarin kumartuneelle päälle.

"Poikani", hän sanoi, "kaikista minun tuntemistani naisista oli sinun lempeällä äidilläsi kaunein ja hurskain luonne. Kunpa hänen kaltaisiaan olisi useampia meidän brittiläis-kodeissamme."

"Isä", sanoi Hugh murtuneella äänellä, "tiesittekö, kuinka paljo hänellä oli kestettävää? Isän hurjat riidat kaikkien kanssa eristivät hänet viimein täydelliseen yksinäisyyteen. Isän viha Pyhää Kirkkoa kohtaan ja se ylenkatse, millä hän kohteli pappeja, riisti äidiltä teidän vierailujenne tarjoaman lohdutuksen. Isän iänikuinen riita jaarli Eustace de Norellen kanssa oli syynä siihen, etteivät perheemme saaneet seurustella keskenään, vaikka asuimmekin kolmen tunnin ratsastusmatkan päässä toisistamme. En ollut koskaan käynyt Norellen linnassa, ennenkuin saavuin etelästä tuoden kuninkaalta viestin Moralle. Eikä Mora ole vielä tähän päivään saakka ollut koskaan minun kotini kartanollakaan! Kun me menimme kihloihin, en uskaltanut ilmoittaa sitä vanhemmilleni — vaikka jaarli Eustace ja hänen kreivittärensä olivatkin molemmat kuolleet — jotta isän kiukku ei kohdistuisi Moraan minun lähdettyäni. Uutinen hänen kuolemastaan, joka ennätti kuuluviini kaukaisessa maassa, saattoi minut kotiin. Ja kodilta se tuntuikin vihdoin viimeinkin! Rauhaa ja tyytyväisyyttä siellä, missä aina oli ollut levottomuutta ja ahdistusta. Isä, kerron tämän teille, koska tiedän lempeän äitini pelänneen, että te ette ymmärtäneet, vaan mahdollisesti ajattelitte hänen lakanneen rakastamasta teitä."

Worcesterin Symon hymyili.

"Rakas poika", hän sanoi, "kyllä ymmärsin."

"Voi, miksi", huudahti Hugh äkillisen kiihtymyksen valtaamana, "miksi pitää naisen koko elämän tuhoutua ja toisten elämän muuttua synkäksi ja murheelliseksi sen vuoksi, että kiivas, äreä, oikullinen —"

"Vaiti, poika!" virkkoi piispa nopeasti. "Sinä puhut isästäsi, ja mainitset vainajia. Elävissä kuolee jotakin aina kun he puhuvat pahaa kuolleista. Tunsin isäsi; ja vaikka hän ei rakastanutkaan minua, niin rehellinen ollakseni minun täytyy sanoa hänestä: Sir Hugo oli kelpo mies, suora ja kunnian mies. Hän kantoi kilpeään tahrattomana. Jos hän oli ystäväinsä pelkäämä, niin pelkäsivätpä häntä vihollisetkin. Urhoollinen hän oli ja peloton — yhtä hän oli vailla; ja usein ne, jotka ovat juuri yhtä vailla, ovat vailla kaikkea.

"Hugo d'Argent ei tuntenut rakkautta kanssaihmisiään kohtaan. Ihmisen hän kohtasi otsa rypyssä; kaikki inhimillinen herätti hänessä vastenmielisyyttä. Katsella samaa maisemaa, hengittää samaa ilmaa, astella saman maan päällä kuin hän, se merkitsi samaa kuin seistä hänen tiellään ja sytyttää hänessä vihaa. Mutta töykeällä, äreällä tavallaan hän rakasti kuitenkin vaimoaan ja pikku poikaansa. Eikä hän ollut laisinkaan omahyväinen. Hän tajusi olevansa itsensä pahin vihollinen. Jotta emme joutuisi tähän ansaan, meidän on hyvä joka päivä rukoilla: 'Oi, Ihmiskunnan Rakastaja, suo minun rakastaa kanssaihmisiäni, kunnioittaa heitä, kunnes he osoittautuvat arvottomiksi, luottaa heihin, kunnes he osoittautuvat uskottomiksi, ja aina odottaa heiltä parempaa kuin itseltäni, ajatella parempaa heistä kuin itsestäni ajattelen.' Käykäämme elämän halki, poikani, etsien hyvää toisissa, ei pahaa; me voimme menettää hyvän, ellemme sitä etsi; paha on valitettavasti kylläkin pian löytävä meidät etsimättämmekin."

Äkkiä Hugh kohotti päänsä.

"Isä", hän sanoi, "kottarainen' Muistatteko kottaraisen, jonka me kaksi löysimme metsästä siipi murtuneena ja kannoimme kotiin; ja te paransitte sen siiven ja kesytitte sen ja opetitte sen sanomaan 'Hugh! Hugh!' Ja pian kottarainen sanoikin, nähdessään minun tulevan: 'Hugh! Hugh!' Muistatteko, isä?"

"Muistan", virkkoi piispa. "Näen sinun nyt käyvän kartanon poikki leipää ja lihaa kädessäsi — pikku poikanen, paljain päin päivänpaisteessa, hehkuen mielihyvästä, kun kottarainen juoksi sinua vastaan huutaen 'Hugh!'"

"Niinpä kuulkaa, rakas isä. (Voi, kuinka usein minua on haluttanut kertoa teille tämä!) Pian sen jälkeen kuin te olitte lähtenyt, minä sain tuolta kottaraiselta ankaran opetuksen. Varttuen voimiltaan se poistui eräänä päivänä kartanolta, juoksi ruoka-aitan kautta ja pääsi puutarhaan. Minä perässä viheltäen ja tarkaten. Lintu ihastui kovin huomatessaan joutuneensa nurmikolle. Oli satanut. Ruoho oli märkää. Hetken kuluttua liukui mato ripeästi esiin reiästään. Kottarainen juoksi madon luo nimittäen sitä 'Hugh'ksi. 'Hugh! Hugh!' se huusi kiskoen matoa esiin maasta. 'Hugh! Hugh' ja nokki sitä, kun se makasi avutonna kiemurrellen. Huutaen siten vielä kerran 'Hugh!' se ahmaisi madon kitaansa. Minä seisoin sydän raskaana, sillä olin luullut kottaraisen rakastavan minua todellisella persoonallisella rakkaudella, kun se juoksi minua vastaan nimeäni huutaen. Mutta nyt tiesin, että se nimitti 'Hugh'ksi ruokaa, jota sille toin; ruokaahan se rakasti, ei minua. Olinkin iloissani, kun se siipien voimistuttua lensi tiehensä. Oikein sydäntäni viilsi kuullessani matoja, toukkia, etanoita, kaikkia nimitettävän 'Hugh'ksi!"

Piispa hymyili, sitten huoahti. "Pieni intoisa sydän parka", hän sanoi, "joka sai niin kovan opetuksen kenenkään tukematta! Mutta sellaisen opetuksen, poikaseni, saa ennemmin tai myöhemmin jokainen jalomielinen sydän kokea… Ja nyt jättäkäämme menneisyys kaikkine muistoilleen ja palatkaamme nykyisyyteen tarkastaaksemme epävarmaa tulevaisuutta. Myöskin, rakas ritari, minun täytyy pyytää sinua muistamaan yksinkin ollessamme, että vanha ystäväsi isä Gervaise ruskeassa asussaan makaa valtameren pohjassa; mutta uusi ystäväsi Worcesterin Symon on sijoittanut sinut pyrkimyksinesi varsin lähelle sydäntään."

Piispa ojensi kättään.

Hugh tarttui siihen ja suuteli sitä tietäen, että tämä oli hänen jäähyväisensä isä Gervaiselle.

Sitten hän kohosi seisoalleen.

Piispa ei virkkanut mitään; mutta hänessä tapahtui merkillinen muutos. Jälleen hän ojensi kättään.

Ritari polvistui ja suuteli piispan sormusta.

"Kiitän teitä, jalo herra", hän sanoi, "suuresta luottamuksestanne minua kohtaan. Tahdon osoittaa ansainneeni sen." Näin sanoen hän palasi istuimelleen.

Piispa tarttui hiilihankoon ja kohenteli huolellisesti kekäleitä.

"Mistä me puhuimmekaan, rakas ritari, ennenkuin eksyimme tälle syrjäpolulle? Ah, jopa muistankin! Kerroin sinulle, että minut nimitettiin piispaksi tähän Worcesterin hiippakuntaan ja ettei prioritar luullakseni tuntenut minua henkilöksi, jonka hän oli tavannut monta vuotta takaperin."

Piispa laaki hiilihangon kädestään ja kääntyi tulen äärestä.

"Havaitsin, että tuon ihanan tyttöajan herättämät odotukset olivat täyttyneet yli oman määränsä. Hän oli muuttunut; epäämättömät merkit osoittivat hänen saaneen käydä sulatusahjon lävitse; mutta puhdas kulta kestää tulessakin. Lujaluonteisuus, ylevä elämänkatsomus, lämmin hellyys toisia kohtaan oli kypsynyt ja kehittynyt. Eivät edes luostarielämään kuuluvat välttämättömät rajoitukset voineet laimentaa niitä suuria piirteitä — sekä älyllisiä että ruumiillisia — joiden mukaan Luonto oli hänet kaavaillut.

"Koetin olla ajattelematta hänestä muuta kuin sellaista, mitä on ajateltava hurskaasta naisesta, joka on tehnyt naimattomuuslupauksen. Mutta havaitessani hänet kuin luoduksi tekemään talon miehelle kodiksi, auttamaan häntä ylöspäin ja tulemaan itse oivallisten poikien ja tytärten äidiksi, minusta tuntui murheelliselta, että hyljätessään maailman syystä, jota ei missään suhteessa voinut pitää todellisena kutsumuksena, hän oli riistänyt itseltään sellaiset mahdollisuudet.

"Niin kuluivat vuodet Jumalan ja Kirkon tyynessä palveluksessa. Mutta olin aina tietoinen siitä, että kerran hän vielä joutuisi ratkaisutilanteeseen ja tarvitsisi silloin minua."

Piispa vaikeni ja katsoi ritariin.

Hugh'n kasvot olivat varjossa. Mutta piispan häntä katsellessa välkkyivät rubiinit hänen rinnallaan tulen valossa, ikäänkuin jokin äkillinen ajatus olisi pannut ne voimakkaasti väräjämään.

Tämä näky sai piispan tyyneyden leimahtamaan lujaksi päätökseksi, ikäänkuin miekka olisi ripeästi vedetty huotrastaan. Se oli ripeä ja voimakas; se tuntui erottavan toisistaan sielun ja hengen, luut ja ytimen ja paljastamaan sydämen ajatukset ja aivoitukset. Ja ennenkuin tuo kaksiteräinen säilä pääsi jälleen kätkeytymään huotraansa, piispa puhkesi joutuisasti puhumaan.

"Sen vuoksi, rakas Hugh, kun sinä esitit tarinasi vääryydestä ja petoksesta, silloin aivan tietämättäsi jokainen sana, minkä morsiamestasi lausuit, paljasti hänet miehelle, joka oli rakastanut häntä sinun ollessasi vielä nuorukainen, jolla oli kannukset voitettavina ja koko elämä edessäsi.

"Sinun tulosi ja merkillinen tarinasi oli minun mielestäni hänelle ihmeellinen mahdollisuus saavuttaa tuo täydellisempi kehitys, johon tiesin hänet niin perin pohjin sopivaksi.

"Oli todellakin tuntunut kohtalon ivalta, että sillä välin kuin minä olin paennut ja elänyt maanpaossa, jotta läsnäoloni ei pidättäisi häntä avioliitosta, oli toisten petollisuus pakottanut hänet aviottomuuteen.

"Sillä välin kuin sinä siis minun hiljaisella suostumuksellani ryhdyit toimimaan omalla tavallasi, minä lähetin Roomaan sanansaattajani viemään Pyhälle Isälle täyden selonteon kaikesta, pyytämään vapautusta valasta, joka oli tehty petoksen johdosta, ja pyytämään lupaa saada liittää avioliiton pyhällä sakramentilla yhteen nämä kauan erotetut lempivät; ja samalla vakuutin, ettei siitä syntyisi mitään häväistystä luostarissa sen enempää kuin Worcesterin kaupungissakaan.

"Kuten näit, on sanansaattajani palannut tänä iltana; ja nyt meillä on turvanamme Hänen Pyhyyteensä täysi suostumus, jos nimittäin prioritar omasta vapaasta tahdostaan haluaa luopua siitä korkeasta asemasta, minkä hän on pyhässä kutsumuksessaan saavuttanut ja tulla sinun omaksesi."

Rauhallinen ääni herkesi puhumasta.

Ritari nousi vitkaan seisoalleen. Ensin hän seisoi äänetönnä. Sitten hän puhui tyynellä arvokkuudella, joka todisti hänen ansainneen piispan luottamuksen.

"Minä kunnioitan teitä suuresti, jalo herra", hän sanoi; "ja jos ikämme ja asemamme olisivat toisenlaiset, niin että voisimme taistella rakastamastamme naisesta, olisin ylpeä saadessani mitellä miekkoja kanssanne."

Piispa istui katsellen tuleen. Herkän suun pielissä häivähti lievä hymy. Ne taistelut, joita hän oli suorittanut rakastamansa naisen vuoksi, olivat olleet ankarampaa laatua kuin ritarimiekkain mittely.

Hugh d'Argent puhui edelleen.

"Syvästi kiitollinen olen teille, kunnianarvoisa isä, kaikesta mitä olette tehnyt; ja vieläkin enemmän siitä, mitä ette ole tehnyt. Moran tapasin kuuden vuoden kuluttua siitä, kun hän oli ensi kertaa oleskellut hovissa, tapasin hänet, rakastuin häneen ja voitin hänet omakseni; ja hyvin tietäen, että se suloinen rakkaus, jonka hän minulle soi, oli rakkautta, josta ei yksikään mies ollut riistänyt kukkaa."

Hugh vaikeni.

Nuo ystävälliset ja perin kirkkaat silmät pysyivät yhä tuleen kohdistuneina. Tuntuiko piispasta vaikealta ajatella, että hänen elämänsä salaisuus oli nyt hänen omasta toimestaan siirtynyt toisenkin säilytettäväksi?

Hugh siirtyi askeleen lähemmäksi. "Ja syvästi rakastan teitä, kunnianarvoisa isä, ihmeellisestä hyvyydestänne häntä kohtaan ja — hänen tähtensä minua kohtaan. Ja rukoilen taivasta", lisäsi Hugh d'Argent yksinkertaisesti, "että jos hän tulee omakseni, hän ei saisi koskaan tietää voittaneensa kerran sellaisen miehen rakkauden, joka on niin paljoa parempi sitä miestä, joka on saanut hänen lempensä."

Näin sanoen ritari notkisti toisen polvensa ja suuteli nöyrästi piispan kaavun lievettä.

Worcesterin Symon oli syvästi liikutettu.

"Poikani", hän virkkoi, "yhdessähän me toivomme hänelle onnea ja korkeinta hyvää. Lopulta on kuitenkin annettava Jumalan ja hänen oman puhtaan sydämensä ohjata hänen jalkansa rauhan tielle."

Piispa nousi ja astui ikkunan ääreen.

"Idän puolella alkaa ruskottaa. Aamu on tulossa. Lähde kanssani, Hugh, kappeliin. Me rukoilemme Hänen Pyhyytensä puolesta kiittäen hänen armollisesta kirjeestään ja luvastaan; me ylistämme Jumalaa sanansaattajani onnellisen paluun johdosta. Mutta me tahdomme myöskin hartaasti anoa, että prioritar saa nähdä tämän tienhaaran kirkkaassa valossa ja että aikeemme saatetaan onnelliseen päätökseen."

Hetken kuluttua ritari lepäsi yksinään polvillaan himmeästi valaistussa kappelissa. Pääalttarilla, kaukana, hämärän kietomana, pappisvirkansa ylimpään tehtävään syventyneenä seisoi piispa messua toimittaen.

Mutta kummankin sydämestä kohosi sama levoton rukous.

* * * * *

Ja tuon uuden päivän kalpeassa koitossa valvoi nainen, jonka puolesta sekä ritari että piispa rukoilivat, kammiossaan madonnan alttarin ääressä.

"Siunattu Neitsyt", hän sanoi, "sinä joka rakastit Pyhää Jooseppia, ollen hänen kihlattunsa, mutta kuitenkin säilyit pyhitettynä Herralle ja Hänen tarkoitukselleen — oi, luo minuun voimaa karkoittaakseni mielestäni tämän alituisen kärsimyksen ajatellessani häntä, hänen kärsimyksiään, jolle muinoin lupasin uskollisuutta, pyhittääkseni itseni kokonaan Herrani palvelukseen."

Niin lepäsivät nämä kolme polvillaan uuden päivän koittaessa.

Ja ritari rukoili: "Suo hänet minulle!"

Ja piispa rukoili: "Ohjaa hänen jalkansa rauhan tielle."

* * * * *

Ja kädet ristissä rinnoillaan ja katse kohotettuna prioritar virkkoi: "Saata minut tuntemaan tie, jota minun on vaellettava; sillä minä kohotan sieluni Sinun puoleesi."

Aamuruskon hopeajuovat kalpenivat ilmoja halkovien kultasateiden vaikutuksesta — ne olivat nousevan auringon kirkkaita airuita.

Silloin kajahtivat luostarin puutarhasta pehmeinä ensimmäiset sävelet, kun punarinta-satakieli viritti kirkkaan, mutta suloisena kiirivän laulunsa.

XXV luku

MARY ANTONY JA PIISPA.

Sen illan jälkeisenä aamuna, jolloin piispan sanansaattaja oli palannut Roomasta, sattui vanha maallikkosisar Mary Antony kulkemaan luostarin pihamaan poikki, kun ulkoportilta kuului kovaa kolkutusta.

Kiiruhtaen luokse Mary Antony työnsi sisään kurkistavan portinvartijattaren, avasi itse luukun ja kurkisti ulos.

Portin edessä odotti lordi-piispa valkoisen ratsunsa selässä istuen ja seuralaisenaan veli Philip.

Mikä hämmästyttävä yllätys! Mikä onnellinen tapahtuma, ajatteli Antony eukko, että hän sattui olemaan saapuvilla moista tilannetta selvittämässä.

Piispa ei ollut koskaan käynyt nunnaluostarissa lähettämättä ennakolta sanansaattajaa tiedustamaan, voiko prioritar ottaa hänet vastaan, ja ilmoittamatta samalla määrähetken, jolloin aikoi saapua. Niin että kun iso portti oli avattu sepposen seljälleen ja piispa ratsasti kartanolle, prioritar seisoi portaikon yläpäässä häntä vastaan ottamassa seuralaisenaan äiti aliprioritar taempana seisoen ja toiset hurskaat sisaret polvillaan eteisessä. Mary Antony pysytteli tarkoin poissa näkyvistä, mutta sellaisessa paikassa, mistä kävi kurkisteleminen, koska hänestä oli hauskaa nähdä kunnianarvoisan äidin polvistuvan suutelemaan piispan sormusta ja nousevan viipymättä jälleen seisoalleen, niin että koko liikkeestä muodostui sulava syvä kumarrus. Ja sitten oli yhä kurkistelevasta Mary Antonysta edelleen hauskaa nähdä priorittaren nousevan avaraa kiviportaikkoa piispan kera kummankin osoittaessa toinen toiselleen kunnioittavaa kohteliaisuutta.

(Ihanimmissa unelmissaan taivaasta Mary Antony näki itsensä jasperi-istuimella katselemassa, kuinka kunnianarvoisa äiti ja mahtava lordi-piispa nousivat yhdessä loputtomia kultaportaita, kun sitä vastoin äiti alaprioritar ja sisar Mary Rebecca kurkistelivat mustan ristikon takaa jostain alhaalta käsin, mistä he näkivät varsin hyvin Mary Antonyn jasperi-istuimellaan, mutta eivät erottaneet vilaustakaan kultaportaista tai niistä säteilevistä olennoista, joiden kulkua hän itse tarkkasi.)

Niin kävi piispan tavallisesti vieraillessa, jolloin kaikki oli valmiina häntä vastaan ottamaan.

Mutta nyt piispa vartosi kenenkään odottamatta portin ulkopuolella, ja Mary Antonyn oli ratkaistava tämä pulma.

Käskien portinvartijatarta avaamaan hän kiiruhti portaille… Mahdotonta oli kutsua kunnianarvoisaa äitiä ajoissa saapuville… Ei käynyt päinsä antaa lordi-piispan odottaa!… Juuri nyt pyörähtivät portinpuoliskot auki.

Mary Antony nousi kuusi porrasta; sitten hän kääntyi ovella.

Lordi-piispa oli otettava vastaan. Ketään muuta ei ollut tekemässä sitä. Hänen oli itse otettava vastaan lordi-piispa!

Nähdessään piispan ratsastavan pihaan Ikonilla, siunaten ohi ajaessaan portinvartijatarta, hän muisti, kuinka oli itse ratsastanut pitkin jokiniittyä piispana. Nyt hänen oli esitettävä priorittaren osaa.

Ja niin tapahtui,-että kun piispa ratsasti ovelle ja laskeusi satulasta heittäen ohjakset veli Philipille, hän havaitsi edessään vanhan maallikkosisaren omituisen pikku olennon täyteen mittaansa suoristuneena ja ilmeisesti oman merkityksensä ja arvonsa tuntien.

Piispan ennättäessä eteiseen sisar polvistui ja suuteli hänen sormustaan. Sitten hän koetti nousta äkkiä, mutta ei onnistunutkaan siinä ja tarrautuen piispan käsiin huudahti: "Paholainen periköön vanhat polveni!"

Piispaa ei oltu koskaan ennen otettu vastaan moisin tervehdyksin! Milloinkaan ennen ei maallikkosisar ollut suudellut hänen sormustaan! Mutta muistaen kohtauksen, jolloin Antony eukko oli ratsastanut ketoa pitkin Ikonilla, hän tajusi, että tämä esitti nyt priorittaren osaa.

"Hyvää päivää, arvoisa äiti", hän sanoi auttaen tämän pystyyn. "Henki on altis, tiedän sen, mutta teidän tapauksessanne ovat polvitaipeet heikot. Eikä ihmekään, sillä kauan ne ovat palvelleet teitä. Minunkin on vaikea nousta polviasennosta, ja kuitenkin ovat minun polveni kolmeakymmentä vuotta nuoremmat kuin teidän… Ei, en nouse kunnianarvoisan äidin kammioon, ennenkuin hänelle on ilmoitettu tulostani. Opastakaa minut puutarhaan ja antakaa minun odottaa siellä siimeksessä, sillä välin kuin käytte noutamassa hänet."

Perin ylpeänä yrityksensä onnistumisesta ja piispan hurmaavan alentuvaisuuden rohkaisemana Mary Antony opasti vieraan ruusukaariston kautta; ja luoden hänen kasvoihinsa salavihkaisia silmäyksiä huntunsa suojasta rohkeni toivoa, ettei olisi havaittavissa mitään sellaista, mikä voisi tuottaa ikävyyksiä tai huolta kunnianarvoisalle äidille.

Mary Antony tallusteli piispan rinnalla marjakuusien reunustamaa pitkää käytävää myöten, kun hän purki ilmoille tämän levottoman kysymyksen.

Heti piispa hidastutti käyntiään.

"Ei niin joutuin, sisar Antony", hän sanoi. "Pyydän teitä muistamaan ikäni ja hillitsemään askeleitanne. Minkä vuoksi odottaisitte ikävyyksiä tai huolta kunnianarvoisalle äidille?"

"Enhän minä odota mitään", vastasi Mary Antony; "en ole nähnyt mitään; en, ole kuullut mitään! Se oli kokonaan minun erehdykseni, kun laskin väärin herneeni. Sanoin sen kunnianarvoisalle äidille ja sain hänen mielensä rauhoittumaan, kun toin nähtäväksi kuusi hernettä sanoen löytäneeni laukustani kuusi hernettä viiden sijasta."

"Pysähdytäänpä tähän", sanoi piispa, "katselemaan tätä liljaa. Kuinka viehättäviä sen terälehdet ovat. Kuinka solakkana ja valkoisena se kuvastuu pensaikkoa vastaan. Minkä vuoksi teidän oli rauhoitettava kunnianarvoisan äidin mieltä, sisar Antony; tuomalla nähtäviksi kuusi hernettä?"

"Sen vuoksi", sanoi vanha maallikkosisar, "että kun olin paluumatkalla laskenut ne kaksikymmentä hurskasta sisarta, jotka olivat lähteneet iltamessuun, niin ohitseni kulkikin vielä yksi, joten niitä tuli yksikolmatta. Ja silloin minä juoksin ilmoittamaan kunnianarvoisalle äidille sanoen typeryydessäni, että pelkäsin sen yhdennenkolmatta olevan sisar Agathan, joka oli palannut elävien ilmoille oltuaan yli viidenkymmenen vuoden vainajain parissa. Monta kertaa olenkin juuri ennen päivänkoittoa kuullut hänen koputtavan pylväskäytävän ovelle; niin, monen monta kertaa — tap! tap! tap! Mutta hyödyttäisikö sitä avata nais-raukalle, jonka on auttanut käärinliinoihin lähes kuusikymmentä vuotta sitten? Niin että 'Koputa vain', minä sanon; 'koputa vain, sisar Agatha! Yritä Pyhän Pietarin luona Paratiisin portilla. Antony eukko on liian viisas päästääkseen sinua sisään."

"Mitä kunnianarvoisa äiti sanoi, kun te ilmoititte siitä yhdennestäkolmatta Valkoisesta sisaresta?" tiedusti piispa.

"Kunnianarvoisa äiti käski minun poistua, jotta saisi itse kohdata sisar Agathan haamun?"

"No, miksi ette poistunutkaan?" kysäisi piispa tyynesti.

Kerrassaan hämääntyneenä Mary Antony tunsi kielensä kangistuvan. Hän seisoi aivan kuin puutuneena ja tuijotti piispaan. Hänen ikenensä alkoivat kalista, ja hän puserti nystyröitään niitä vastaan kauhu ja pelko silmissään.

Piispa katseli tutkien noita säikähtyneitä vanhoja kasvoja ja luki niistä kaiken, minkä halusi tietää. Sitten hän hymyili ja tarttuen eukkoa leppeästi käsivarresta lähti astumaan edelleen marjakuusipensaikkojen keskitse.

"Sisar Antony", hän sanoi, ja hänen äänensä matala sävy tuntui kuin rauhalliselta soitolta vanhan Antonyn hämääntyneestä mielestä; "te ja minä, rakas sisar Antony, rakastamme kunnianarvoisaa äitiä niin vilpittömästi ja uskollisesti, että tekisimme mitä tahansa säästääksemme hänet tuokionkin tuskasta. Me tiedämme, kuinka jalo ja hyvä hän on ja että hän päättää aina oikein ja seuraa Pyhän Neitsyen ja kaikkien, pyhimysten jälkiä. Mutta on toisia, jotka eivät rakasta häntä kuten me eivätkä tunne häntä kuten me tunnemme; ja he voisivat tuomita hänet väärin. Sen vuoksi meidän ei sovi kertoa kenellekään, mitä me tiedämme — kuinka kunnianarvoisa äiti yksinään suoriutui tuosta vieraasta, joka ei ollut sisar Agathan haamu."

Mary Antony kurkisti piispaan. Hänen kasvoillaan oli suuren riemun valo. Hänen silmänsä olivat vapautuneet kauhun ilmeestä ja alkoivat vilkkua ovelasti.

"En tiedä mitään", hän sanoi. "En ole nähnyt mitään; en ole kuullut mitään."

Piispa hymyili.

"Kuinka monta hernettä oli jäljellä laukussanne, sisar Antony?"

"Viisi", hihitti Mary Antony.

"Minkä vuoksi näytitte kuutta kunnianarvoisalle äidille?"

"Rauhoittaakseni hänen mieltään", kuiskasi vanha maallikkosisar.

"Saadaksenne hänet ajattelemaan, että ette ollut kuullut mitään, nähnyt, mitään ettekä tietänyt mitään."

Mary Antony nyökkäsi jälleen nauraa hihittäen.

"Uskollinen vanha sydän!" virkkoi piispa. "Mikä antoi sinulle tämän ajatuksen?"

"Meidän siunattu Neitsyemme, kun pyysin häntä valaisemaan vanhan Antonyn järkeä."

Piispa huokasi. "Valaiskoon Pyhä Neitsyt sitä yhä edelleenkin", hän mutisi puolittain ääneen.

"Amen", sanoi Mary Antony hartaasti.

XXVI luku

RAKKAUS EI VÄSY KOSKAAN.

Piispa vartosi prioritarta sillä kivipenkillä pyökkipuun alla, mistä punarinta-satakieli oli ryöstänyt herneen.

Hän näki priorittaren tulevan päivänpaisteista pylväskäytävää pitkin.

Kun tämä laskeutui portaita ja tuli nopeasti kohti, tajusi piispa heti oudon muutoksen tapahtuneen hänessä.

Oliko tuo ratsastus Ikonilla vapauttanut hänet verkoista, joihin hän oli tähän asti ollut sotkeutuneena?

Priorittaren ennättäessä luokse piispa tarttui häntä molemmista käsistä, jotta hän ei polvistuisi.

"Minut on jo otettu vastaan polvistuksin, tyttäreni", hän sanoi ja kuvasi vanhan Mary Antonyn omituista pikku olentoa tervehtimässä eteisen ovella.

Tällöin prioritar nauroi hilpeästi ja kertoi vuorostaan piispalle tällä samaisella paikalla sattuneen kohtauksen, jolloin vanha Antony oli näytellyt herneitään punarinta-satakielelle.

"Mitä herneitä?" tiedusti piispa ja sai siten kuulla koko tarinan noista viidestäkolmatta herneestä, jotka päivittäin laskettiin ja joista muutamat esittivät erinäisiä järjestön jäseniä. "Ja eräs iso valkoinen herne oli hienon ulkomuotonsa vuoksi valittu edustamaan minua itseäni", sanoi prioritar; "ja hyljeksien alaprioritarta ja sisar Mary Rebeccaa mestari Punarinta tupsahti alas ja ryösti minut mukaansa! Kuullessani hätähuutoja minä riensin tänne ja kuulin Mary Antonyn herjaavan satakieltä 'hurmepukuiseksi ritariksi' ja valittavan äänekkäästi minun ryöstöäni. Hänen kuvitelmansa muuttuvat hänelle todellisemmiksi kuin todellisuus."

"Hänellä on uskollinen sydän", sanoi piispa, "ja sukkela äly."

"Uskollinen? Niin", virkkoi prioritar, "uskollinen ja rakastava. Mutta vasta äskettäin olen huomannut rakkauden huolellisuuden ja hartauden varjossa." Prioritar rypisti sileätä otsaansa luoden katseensa poispäin sämpyläsaksan puun lehvikköön. "Kuinka pian me unohdamme tällaisissa paikoissa pelkän muistonkin persoonallisen, inhimillisen rakkauden merkityksestä. Me totumme niin pian kohdistamaan ajatuksemme yksinomaan abstraktiseen tai jumalalliseen."

"Se on tappio", sanoi piispa. Hän kääntyi ja alkoi vitkaan astella pylväskäytävää kohti; "suuri tappio, tyttäreni. Ennenkuin siitä koituu teille korvaamaton tappio, sallisin kernaammin tuon rohkean hurmepukuisen ritarin kantavan teidät pois nopein siivin. Ennemmin punarinta-satakielen pesä, jos siinä asustaa rakkaus, kuin nunnaluostari täynnä kuolleita sydämiä."

Hän kuuli priorittaren hengähtävän äkisti, mutta ei antanut hänelle tilaisuutta puhua.

"'Ja nyt on jäljellä usko, toivo, rakkaus, nämä kolme'", puhui piispa; "'mutta suurin näistä on rakkaus.'"

He kulkivat pylväskäytävän halki. Prioritar kääntyi ovella jääden odottamaan, että piispa astuisi sisään ennen häntä.

"Tämä, herra piispa", hän virkkoi tehden ylevän liikkeen kädellään, "on Uskon ja Toivon tyyssija ja myöskin tuon jumalallisen Rakkauden, joka voittaa sekä Uskon että Toivon."

"Kuulkaa minua", sanoi piispa. "'Rakkaus kärsii kauan ja on lempeä; rakkaus ei kadehdi; rakkaus ei ylvästele eikä kerskaile; ei käyttäydy sopimattomasti; ei etsi omaansa; ei vihastu vähästä eikä ajattele pahaa; ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee totuudesta; kestää kaiken, uskoo kaiken, toivoo kaikkea, kestää kaiken. Rakkaus ei väsy koskaan.' Minun luullakseni", sanoi piispa leppeätä mietiskelyä ilmaisevalla äänellä astuessaan priorittaren kammioon, "apostoli puhui aivan inhimillisestä rakkaudesta; ja kuitenkin hän arvosti sen uskoa ja toivoa korkeammaksi."

"Ajatteletteko te yhä sisar Mary Seraphinea, herra piispa?" tiedusti prioritar, ja tämä kuuli hänen äänessään nousevan myrskyn kaukaisen kohun.

"En, rakas prioritar", vastasi piispa istuutuen espanjalaiseen tuoliin ja laskien hiippansa läheiselle pöydälle; "en puhu rakkaudesta omaa itseään kohtaan eikä sitä tee apostolikaan, jonka sanoja juuri toistin. Otaksun hänen kirjoittavan inhimillisestä rakkaudesta, joka on saanut pyhityksen, jota usko ja toivo kannattavat, mutta joka on näitä molempia suurempi; aivan samoin kuin lintu on siipiään suurempi, mutta ei voi kohota lentoon ilman niitä. Meillä täytyy olla uskoa, meillä täytyy olla toivoa; silloin poloinen maallinen rakkautemme voi kohota omahyväisyyden ja itsenautinnon alemmalta tasolta ja päästä niiden joukkoon, jotka ovat ikuisia."

Prioritar oli sijoittanut tuolinsa piispaa vastapäätä. Hän oli perin kalpea ja hänen huulensa vapisivat. Niin ankarasti hänen täytyi ponnistaa voimiaan puhuakseen tyynesti, että ääni kuului jyrkältä ja kovalta.

"Miksi puhumme maallisesta rakkaudesta, herra piispa, paikassa, missä kaikki maallinen rakkaus on hyljätty ja unohdettu?"

Havaiten huulten värisevän piispa ei kiinnittänyt huomiota äänen kovaan sävyyn, vaan vastasi varsin hellästi, vilpittömällä suoruudella, joka uhmasi kaikkea väittelyä:

"Siksi, tyttäreni, että olen tullut puhumaan Hugh'n puolesta."

XXVII luku

NAISEN OMATUNTO.

"Hugh'n puolesta?" virkkoi prioritar. Ja sitten uudestaan epäilyksen sekaisen kummastuksen matalalla äänellä: "Hugh'n puolesta! Mitä te tiedätte Hugh'sta, herra piispa?"

Piispa katsoi kiinteästi priorittareen ja vastasi tavattoman vakavasti ja pontevasti:

"Tiedän sen, että rikkoessanne hänelle antamanne juhlallisen lupauksen te särjette perin jalon sydämen; ja jättämällä hänen kotinsa autioksi te ette riistä häneltä vain onnea, vaan myöskin hänen uskonsa. Miehet ovat taipuvaiset arvostamaan pyhää uskontoamme, ei sen teoriain mukaan, vaan pitäen silmällä miten se saa meidät menettelemään niihin nähden. Jos te tuomitsette Hugh'n istumaan lietensä ääressä vuodesta toiseen yksinäisenä, lapsettomana miehenä, silloin te karkoitatte Madonnan hänen kodistaan; jos te riistätte häneltä rakkautenne, niin pahoin pelkään, että riistätte häneltä myöskin uskon Jumalan rakkauteen. En sano, että asiain tuleekin olla näin; sanon vain, että sellainen tosiasia meillä on edessämme. Ja muistakaa — jalosukuisen miehen ja naisen kesken, joista kummallakin on puhdas kilpi ja kumpikin uskoo toisen kunnian perikuvaksi, ei rikottu lupaus ole mikään pikkuasia."

"Minä en rikkonut lupaustani", sanoi prioritar, "ennenkuin uskoin Hugh'n rikkoneen omansa. Olin kärsinyt ankaraa sydämen tuskaa ja nöyryytystä kuullessani hänen naineen serkkunsa Alfridan, ennenkuin päätin luopua maailmasta ja lähteä luostariin."

"Mutta Hugh ei nainut serkkuansa eikä ketään muutakaan naista", virkkoi piispa. "Hän pysyi teille uskollisena jokaisessa ajatuksessaan ja teossaan, vielä senkin jälkeen kuin hänkin oli kärsinyt ankaraa sydämen tuskaa sen vuoksi, että teidän oletettiin ruvenneen toisen kosijan puolisoksi."

"Sain kuulla totuuden vasta muutama päivä sitten", sanoi prioritar. "Seitsemän pitkää vuotta luulin Hugh'n pettäneen minut. Seitsemän pitkää vuotta luulin häntä toisen naisen puolisoksi ja opetin itseni unohtamaan jokaisen muiston entisestä hellyydestä."

"Te olitte kumpikin petoksen uhreja", virkkoi piispa. "Te olette molemmat saaneet kokea kovia. Te olette kumpikin toistenne tähden velvolliset korjaamaan, mikä vielä on korjattavissa."

"Seitsemän pyhää vuotta", sanoi prioritar lujasti, "olen ollut Kristuksen morsian."

"Rakastatteko Hugh'ta?" kysyi piispa.

Kammiossa vallitsi äänettömyys.

Prioritar halusi hartaasti osoittautua kuolleeksi kaikelle maalliselle rakkaudelle ja mielihalulle. Mutta joka kerta, kuin hän avasi huulensa vastatakseen, ilmestyi hänen sisäisen näkemyksensä kuvastimeen uusi kuva sulkien ne.

Hän näki käsi ojennettuna tarttuvansa Hugh'ta kädestä, kun he yhdessä olivat polvillaan Madonnan alttarin ääressä. Hän saattoi tuntea sykkivän elämän hyökynä virtaavan vierustoverin kädestä omaansa ja sitten ylöspäin turtuneeseen sydän poloiseen, saaden sen lepattamaan siipiään kuin häkkiin suljettu lintu.

Hän tunsi taasen lujana ja lohduttavana tuon väkevän käsivarren, johon hän nojausi, kun hän ja Hugh verkalleen astelivat pimeydessä äänettöminä rinnatusten.

Hän muisti jokaisen kerran, jolloin tottelevaisuus oli tuntunut omituisen suloiselta ja häntä oli viehättänyt Hugh'n käskyjen miehekäs jyrkkyys.

Hän näki Hugh'n polvillaan jalkainsa juuressa lyhdyn luomassa keltaisessa valokehässä. Hän tunsi hänen tukkansa paksuna ja pehmeänä sormiensa välissä.

Ja sitten — hän muisti tuon värähtävän nyyhkytyksen ja kaikkien raja-aitojen äkillisen murtumisen. He tarvitsivat toinen toiseltaan lohtua ja lievennystä tuskaansa. Sitten — antautumisen ihana hetki; noiden väkevien käsivarsien puserruksen tuottama huojennus; vuosien pituisten kärsimysten kaikkoaminen, kun hän tunsi Hugh'n huulien tapailevan omiaan ja taipui hänen janoavaan suudelmaansa.

Sitten vielä viimeinen kuva, kun Hugh kunnioittaen hänen toivomustaan, pikemmin tunnettua kuin ilmi lausuttua, oli päästänyt hänet vapaaksi ja poistunut enempää sanomatta tai koskematta tuohon himmeään harmaaseen valoon, joka väikkyi kuin helmenkarvainen aamunkoitto merellä — oli poistunut, kadonnut näkyvistä. Hän näki itsensä yksinäisyyteen jääneenä, raskaan oven hänen omien kättensä sulkemana erottaen heidät ikiajoiksi toisistaan. Hän näki itsensä makaamassa maan alla, pimeydessä ja autiudessa, kasvot kosteassa mullassa, missä Hugh'n jalat olivat seisoneet.

"Rakastatteko Hugh'ta?" tiedusti piispa uudelleen.

Ja prioritar kohotti katseensa, joka oli täynnä kärsimystä, moitetta ja tuskaa, mutta myöskin rohkeutta ja totuudellisuutta, ja vastasi yksinkertaisesti: "Voi, jalo herra, rakastan."

Sitä seuraava äänettömyys oli jännittynyttä sisäistä taistelua. Piispa kohdisti katseensa ristillä riippuvaan Lunastajaan, olennoituun itseuhraukseen, sillä välin kuin prioritar pyrki hillitsemään mielenliikutustaan.

"Rakkaus ei väsy koskaan", virkkoi piispa sitten lauhasti.

Mutta prioritar oli päässyt oman mielensä herraksi, ja nuo leppeät sanat olivat hänelle kuin taisteluhaaste. Hän puki heti ylleen pyhän päättäväisyyden rintahaarniskan ja paljasti miekkansa.

"Herra piispa", hän sanoi, "te olette saanut minut tunnustamaan rakkauteni, mutta samalla te olette saanut minut tunnustamaan syntini. Nunnan ei sovi antautua sellaiseen rakkauteen, jota Hugh d'Argent yhä vielä haluaa saada osakseen minun puoleltani. Tuntikausia rukoilemalla ja valvomalla olen koettanut puhdistaa sieluani tahrasta, joka siihen tuli taipuessani — vaikkakin vain hetkiseksi — tämän miehen voimakkaaseen vaatimukseen, joka pyhyyttä solvaisevaan naamioilveilyyn turvautuen tunkeutui luostarimme pyhitetylle alueelle. En tiedä, kenet hän on lahjonut" — jatkoi prioritar luoden suuttuneen epäluulon katseen piispaan.

"Rakkaus ei ajattele pahaa", mutisi Worcesterin Symon.

"Mutta tiedän, että jonkun vaikutusvaltaisen henkilön on täytynyt ummistaa silmänsä hänen juoneltaan, muutoin ei hän olisi voinut olla kryptassa yksinään vesper-messun aikana pukeutuakseen meidän asuumme ja liittyen palaavaan kulkueeseen päästä tänne luostariin. Ja jonkun täytyy yhä edelleen auttaa ja edistää hänen suunnitelmiaan, muutoin ei hän voisi, kuten hän itse kertoi minulle, oleskella joka päivä kryptassa yksinään juuri siihen aikaan, jolloin me kuljemme sitä tietä. Minua katkeroittaa, herra piispa, ajatellessani, että henkilö, jonka pitäisi tässä olla minun puolellani, asettuu minua vastaan."

"Ei ole pitkävillainen", puhui piispa.

"Totta puhuen, herra piispa", sanoi prioritar kohoten seisoalleen kookkaana ja suuttuneena, "minun tekisi melkein mieli unohtaa se kunnioitus, jota olen velvollinen osoittamaan teidän korkeata asemaanne kohtaan —"

"Ei käyttäydy sopimattomasti", mutisi Worcesterin Symon pannen hiipan päähänsä.

Prioritar käänsi selkänsä piispalle ja kävi ikkunan ääreen. Hän oli niin vihoissaan, että tunsi kyynelten kirveltävän silmiään. Mutta samalla hän tunsi peräti ristiriitaista halua polvistua tuon ihanan ja arvokkaan olennon eteen, nojata päätään piispan polviin ja purkaa sydämestään säälittävä tarinansa taisteluista, epäilyksistä ja ponnistuksista, viettelyksistä ja vaivoin saavutetusta voitosta, joka muodosti selonteon hänen viimeaikaisista öistään ja päivistään. Piispa oli ollut hänen uskollinen ystävänsä ja neuvojansa kaikkina näinä vuosina. Mutta nyt hän tiesi tämän ystävän asettuneen häntä vastaan taistelemaan, ja pelkäsi häntä vieläkin enemmän kuin Hugh'ta. Hugh kamppaili hänen tunteittensa kanssa; ja aistimusten tasolla hän tiesi oman tahtonsa lopulta pääsevän voitolle. Mutta piispa kamppaili hänen sielunsa kanssa, ja vanhuksen tyynen leppeyden takana oli älyn voima, joka hänen vähimmässäkään määrin väistyessään valtaisi hänet ja pitäisi hänet vallassaan kuin samettihansikkaaseen kätkeytyneet terässormet.

Hän palasi istuimelleen rauhoittuneena, mutta päättäväisenä.

"Kunnianarvoisa isä", hän sanoi, "pyydän teitä suomaan anteeksi äkillisen suuttumukseni. Teiltähän minä odotan apua näinä vaikeina aikoina. Minua surettaa, että tuotan tuskaa ja pettymystä uljaalle ja jalolle ritarille, uskolliselle rakastajalle ja mitä vilpittömimmälle sydämelle. Mutta en voi palkita uskollisuutta uskottomuudella. Jos rikkoisin pyhän valani antautuakseni hänelle, en toisi kerallani siunausta hänen kotiinsa. Parempi tyhjäkin liesi, kuin sellainen missä kirous väijyy. Sitä paitsi emme voisi koskaan kestää siitä aiheutuvaa häväistystä. Minä joutuisin kaikkien kammoamaksi. Paavi itse julistaisi meidät varmaankin kiroukseen. Siitä koituisi loputonta murhetta minulle ja vaaroja Hugh'lle. Jo nämä syyt riittävät tekemään sen mahdottomaksi."

Silloin piispa otti vyölaukustaan kokoon käärityn pergamentin.

"Tyttäreni", hän sanoi, "kun Hugh kertoi minulle surullisen tarinansa petoksesta ja tappiostaan, ei hän suostunut ilmoittamaan minulle etsimänsä naisen nimeä, sanoi vain uskovansa, että tämä oli löydettävissä Worcesterin Valkoisten sisarten joukosta. Kun tiedustin nimeä, hän vastasi: 'Suojelen hänen nimeään, kuten suojelisin omaa kunniaani. Ellen voita häntä takaisin, jos hän pysyy minusta loitolla, niin että saan ratsastaa täältä yksinäni, silloin minun on ratsastettava tieheni jättämättä moitteen varjoakaan hänen puhtaaseen maineeseensa. Hänen nimensä on säilyvä iäti sydämessäni', sanoi Hugh, 'mutta ei yksikään sana minun suustani ole antava kenellekään aihetta liittää sitä rikottuun valaan tai hyljättyyn rakastajaan.' Kerron tämän teille, tyttäreni, jotta ette tuomitsisi väärin perin uskollista ritaria.

"Mutta uskollinen rakastaja ei ole koskaan ollut valtiomies. Hugh ei ollut puhellut kauaa kanssani, ennenkuin olin täysin selvillä tiestä. Muutama varovainen kysymys ratkaisi asian aivan epäämättömästi. Minkä jälkeen, rakas prioritar —"

Piispa vaikeni. Kävi äkkiä vaikeaksi jatkaa. Priorittaren kirkas katse oli kohdistunut häneen.

"Minkä jälkeen, herra piispa?"

"Minkä jälkeen tajusin — että muuan varhainen unelmani voisi mahdollisesti toteutua. Tunsin Hugh'n poikana — Minussa vallitsee todellinen intohimo nähdä kaiken kehittyvän täydellisyyteensä — Lyhyesti sanoen, lähetin Roomaan sanansaattajan, joka vei Hänen Pyhyydelleen Paaville kirjeen, missä tein tarkoin selkoa koko asiasta. Eilen illalla sanansaattajani palasi tuoden Pyhältä Isältä kirjeen ja sen ohella tämän."

Piispa ojensi kokoon käärittyä asiakirjaa.

Prioritar nousi, otti sen hänen kädestään ja kehitti auki.

Kun hän luki ensimmäiset rivit, ilmestyi hänen kasvoilleen äkisti kummastuksen sijaan tyytymättömyyden ryppyjä.

"Mitä!" hän sanoi. "Nimi ja arvo, joista luovuin" tähän järjestöön liittyessäni! Kuka uskaltaa käyttää minusta nimitystä 'Mora, Norellen kreivitär'?"

"Vain hänen Pyhyytensä Paavi ja Worcesterin piispa", virkkoi piispa nöyrästi tarkoittamatta sitä priorittaren kuultavaksi. Eikä hän kiinnittänytkään huomiota tähän vastaukseen, sillä hänen sanansa olivat olleet suuttunut huudahdus pikemmin kuin kysymys.

Mutta vielä oli pahempaakin tulossa.

"Erivapautus!" äännähti prioritar.

"Päästö valasta!" hän huudahti hetken päästä.

Ja viimein, lukien kiireesti, hillitöntä suuttumusta ja mielipahaa ilmaisevalla äänellä: "'Valtuuttaa Symonin, Worcesterin piispan, tai hänen määräämänsä papin yhdistämään avioliiton pyhällä sakramentilla ristiretkeläis-ritarin Hugh d'Argentin sekä Mora de Norellen, Worcesterin Valkoisten sisarten entisen priorittaren.' Entisen priorittaren? Totta tosiaan, he ovat rohjenneet kirjoittaa siten! Entisen priorittaren! On todellakin syytä antaa heidän ymmärtää, että hän on prioritar nyt — ei johonkin aikaan, vaan nyt ja täällä!"

Hän kääntyi piispan puoleen.

"Herra piispa, Kirkko näyttää asettuvan kannattamaan mahdillaan Maailmaa, Lihaa ja Paholaista, jättäen naisen ja hänen omantuntonsa yksin ja taistelemaan kenenkään auttamatta niitä hurjia voimia vastaan, jotka ovat käyneet hänen kimppuunsa. Mutta saatte nähdä, että hän osaa käsitellä oikein jokaista vastustajain asetta, mikä sattuu joutumaan hänen käsiinsä."

Näin sanoen prioritar repäisi valtakirjan ylhäältä alas asti ja sitten yhä edelleen poikin ja pitkin, heitti palaset lattialle ja laski jalkansa niille.

"Näin minä vastaan", hän huudahti, "teidän yritykseenne, herra piispa, houkutella paavia vapauttamaan minua valasta, jota minä pidän ikuisesti pyhänä ja sitovana. Ja jos teitä haluttaa erottaa nunna hänen Taivaallisesta liitostaan ja tehdä hänestä miehen omaisuutta, niin saatte etsiä häntä jostain muualta, mutta ei Worcesterin Valkoisten sisarten luostarista, herra piispa!"

Näin puhui suuttunut prioritar saaden rauhallisen kammion kajahtamaan suuttumuksestaan ja ylenkatseestaan.

Piispa ei ollut vähääkään yrittänyt estää häntä repimästä asiakirjaa. Kun prioritar heitti sen lattialle tallaten jalallaan palasia, hän loi vain niihin surkuttelevan silmäyksen ja kohotti sitten katseensa takaisin hänen kasvoihinsa, noihin silmiin, joista leimahti häntä vastaan raivoisa suuttumus. Ja hänen omissa silmissään oli katse niin murheellinen, niin syvästi haavoitettu ja silti niin hellän ymmärtäväinen, että se hillitsi ja lauhdutti priorittaren vihaa.

Hänen katseensa vaipui verkalleen noiden rauhallisten kasvojen ylevästä murheellisuudesta rinnan hopearistiin, joka oli koristettu itämaisilla ametisteilla; purppurakaavusta riippuvaan vyölaukkuun; polvilla lepääviin käsiin; sormuksen jalokiveen, josta heleä väri oli häipynyt jättäen sen kalpeaksi ja kirkkaaksi, niin että se kimmelsi kuin iso kyynelkarpalo piispan sormella; hänen kenkiinsä omituisine italialaisine solkineen; sitten lattiata pitkin omaan kiukkuiseen jalkaansa, joka polki siekaleita tuosta kallisarvoisesta asiakirjasta, joka oli niin suurin vaivoin ja kustannuksin hankittu Pyhältä Isältä Roomasta.

Sitten prioritar horjahti äkkiä jäykkyydestään, lamaantui, vaipui epätoivoisesti huudahtaen polvilleen, tarttui molemmin käsin piispaa polvista ja laski otsansa niille.

"Voi", hän nyyhkytti, "mitä olenkaan tehnyt! Ylpeys ja uhkamieli ovat saaneet minut puhumaan pahoin teistä, jalo herra, joka olette aina osoittanut minua kohtaan hienotunteisuutta ja ystävällisyyttä; ja harhautuneen katkeruuden valtaamana olen rikkonut Pyhää Isää vastaan repimällä asiakirjan, jossa on hänen nimikirjoituksensa. Voi minua! Yrittäessäni tehdä oikein minä olenkin menetellyt, surkean väärin; koettaessani karttaa syntiä minä olenkin tehnyt uskomattoman synnin!"

Prioritar itki nojaten päätään käsiinsä, jotka lepäsivät piispan polvilla.

Worcesterin Symon laski kätensä perin hellävaroen tuolle kumartuneelle päälle, ja tällöin hänen silmänsä etsivät jälleen ristillä riippuvaa Kristusta. Prioritar olisi todellakin kummastunut, jos hän olisi kohottanut päänsä ja nähnyt nuo silmät — tähän asti niin älykkäät, tutkivat, ystävälliset tai hilpeyttä vilkkuvat — nyt täynnä mittaamatonta tuskaa. Mutta nyyhkyttäen kasvot kätkettyinä prioritar ajatteli vain omia kärsimyksiään.

Hetken kuluttua piispa puhkesi puhumaan.

"Aikomuksemme ei ollut syrjäyttää teidän omaa harkintaanne tai pakottaa tunteitanne, tyttäreni. Jos asia näyttää teistä sellaiselta, niin vika on yksinomiin minun. Tämä lupakirje on laadittu kokonaan minun ehdotuksieni mukaisesti, Hänen Pyhyytensä on luottanut täydellisesti minuun ja hänelle esittämiini yksityisseikkoihin. Sallikaa minun nyt lukea teille Pyhän Isän yksityinen kirje, jossa ilmoitetaan lisäksi useita tärkeitä ehtoja."

Piispa otti esille Roomasta saamansa kirjeen, kehitti sen auki ja luki sen ääneen varsin hitaasti, jotta jokainen tavu ennättäisi tehota.

Kun priorittaren korvaan osuivat nuo armolliset ja ystävälliset sanat, jotka käskivät karttamaan kaikkea sopimatonta painostusta ja vaativat jättämään yksinomaan hänen itsensä ratkaistavaksi, halusiko hän luopua toimestaan ja käyttää hyväkseen vapautusta valastaan, silloin hänen teki mieli nöyrtyä tomuun ajatellessaan omaa kiihkeyttään ja vihaisten sanojensa tekemää vääryyttä.

Hänen itkunsa yltyi niin sydäntä särkeväksi, että piispa laski jälleen vasemman kätensä ystävällisesti lohduttaen hänen kumartuneelle päälleen.

Kun piispa luki Paavin erikoiset ohjeet siitä, millä tapaa hänen oli poistuttava luostarista ja palattava uudelleen maailmaan julkista pahennusta aiheuttamatta, silloin hän vaikeni sulasta kummastuksesta ja pidätti henkeään kuunnellakseen viimeistä määräystä, joka valtuutti piispan ilmoittamaan luostarissa, että tämä oli itse kuljetuttanut priorittaren salaisesti pois, paavin tietäen ja suostumuksella, erääseen paikkaan, missä häntä tarvittiin korkeampaan tehtävään.

"Korkeampaan tehtävään", sanoi prioritar kätkien yhä kasvonsa. "Korkeampaan tehtävään. Voiko olla mahdollista, että Pyhä Isä todellakin pitää paluuta maalliseen rakkauteen ja avioliittoon, maailman nautintoihin ja kotielämän iloihin 'korkeampana tehtävänä'?"

Tuska, täydellinen pettyneisyys, mielen katkeruus, jota hänen äänensä ilmaisi, tuotti piispalle tunnonvaivaa.

"Oikeastaan ne olivat minun sanojani, tyttäreni", hän myönsi. "Minä käytin niitä Pyhälle Isälle kirjoittaessani, ja myönnän, että niitä käyttäessäni tahdoin ilmaista sitä, mitä jo kauan olen uskonut, nimittäin että aviovaimo ja äiti, jos hän täyttää tehtävänsä arvokkaasti, voi merkitä enemmän Jumalan edessä kuin aviottomuuteen sitoutunut nunna. Mutta omaksuessaan nämä sanat, siitä voimme olla varmat, ei Pyhän Isän tarkoituksena ollut halventaa luostarielämän arvoa tai teidän saavuttamaanne korkeata asemaa. Käsittääkseni hän on vain uskonut minun vakuutukseni, että se uusi tehtävä, mihin teidät on kutsuttu, on erikoisesti tässä tapauksessa korkeampi tehtävä."

Kohottaen päänsä prioritar katsoi kauan piispaa kasvoihin vastaamatta mitään.

Hänen silmänsä kylpivät kyynelissä; niiden alle oli muodostunut tummia varjoja. Mutta ylevä päättäväisyys, lannistamattomuus, loisti tämän tuskan harson lävitse, kuten aurinko voittoisana tunkeutuu usvan halki hälventäen kirkkailla säteillään himmentävän sumun.

Nähdessään tämän katseen piispa tiesi samassa, että hän oli joutunut tappiolle, että ritari oli joutunut tappiolle; että Vatikaanin kaikkivaltias julistus oli joutunut tappiolle.

Nainen ja hänen omatuntonsa pysyivät taistelussa voittajina.

Voitettuaan oman rakkautensa, hillittyään oman luonnollisen kaipauksensa tulla rakastettunsa omaksi, hän torjui helposti kaikki muut hyökkääjät.

Kahden päivän perästä Hugh saisi ratsastaa tiehensä yksinään. Mora ei seuraisi häntä ellei tapahtuisi jotain ihmettä.

Piispa tajusi tappionsa katsoessaan noihin kirkkaisiin silmiin, jotka murheellisessa nöyrtyneisyydessäänkin olivat pelottomat.

"Voi, lapsi", hän sanoi, "sinä rakastat Hugh'ta! Voitko sallia hänen ratsastaa täältä yksinään, seuralaisinaan vain uskottomuuden ja toivottomuuden hirveät kummitukset? Hänen toivonsa, hänen uskonsa, hänen rakkautensa, kaikki keskittyy sinuun. Tähän luostariin voimme löytää toisen priorittaren. Hugh d'Argentille ei voi löytää toista morsianta. Hän tahtoo saada oman kihlattunsa tai sitten olla yksin."

Pysyen yhä polvillaan prioritar työnsi päänsä taaksepäin ja katsoi ylöspäin kädet ristissä.

"Kunnianarvoisa isä", hän sanoi, "en tahdo käydä rakastamani miehen luokse rikotun valan laahatessa kahleina perässäni. Silloin ei voisi olla mitään sopusointua elämän soitossa. Milloin vain liikahtaisinkin, missä kulkisinkin, aina kuulisin noiden kahleiden kalisevan. Ei yksikään mies voi vapauttaa minua Jumalalle tehdystä valasta. Mutta —"

Prioritar vaikeni katsellen piispan ohitse Madonnan suloista olentoa. Hän oli äkkiä muistanut, kuinka Hugh oli polvistunut sen eteen sanoen: "Pyhä Neitsyt… auta tätä naista ymmärtämään, että jos hän rikkoo minulle antamansa lupauksen pysyen loitolla minusta, nyt, kun olen saapunut häntä omakseni vaatimaan, niin hän lähettää minut luotaan tyhjään elämään, lieden ääreen, jonka luona ei yksikään nainen ole istuva, kotiin, joka on ainiaan pysyvä autiona."

"Mutta?" virkkoi piispa kumartuen eteenpäin. "Entä sitten, tyttäreni? Mutta?"

"Mutta jos Pyhä Neitsyt itse antaisi minulle selvän merkin siitä, että velvollisuuteni sitoo minut ensinnä Hugh'hun, jos hän vapauttaisi minut valastani tehden selväksi, että Jumala tahtoo minut lähtemään luostarista ja ruveten Hugh'n vaimoksi elämään hänen kerallaan yhteisessä kodissa, silloin koettaisin saada itseni tekemään niin. Mutta vapautusta en voi ottaa vastaan keneltäkään muulta kuin meidän Herraltamme, jolle valani tein, tai Pyhältä Neitsyeltä, joka tuntee naisen sydämen ja jonka armo on ollut minun ylläni auttaen minua kestämään näiden kuluneiden vuosien taistelut ja kamppailut."

Piispa huokasi. "Voi sentään", hän sanoi; "voi Hugh raukkaa!"

Sillä jotta Pyhä Neitsyt antaisi selvän merkin, siihen tarvittaisiin ilmeinen ihmeteko. Ja joskaan ei piispa olisi myöntänyt sitä priorittarelle, niin silti hän uskoi sydämensä syvimmässä, että ihmetekojen aika oli ohitse.

Ihminen, joka oli niin luja päätöksessään, niin itsepintainen vakaumuksessaan, kykenisi tuskin kuulemaan jumalallisen neuvonnan sisäisiä kuiskauksia.

Jos siis Pyhän Neitsyen oli tässä autettava selvin ohjein, täytyi sen tapahtua ihmeteon muodossa. Ja huoahtaen piispa virkkoi: "Voi Hugh rukkaa!"

Hänen katseensa osui lattialla viruviin pergamenttipalasiin. Hän kurkotti kättään.

Prioritar keräsi siekaleet ja laski ne piispan ojentuneeseen käteen.

"Voi, jalo herra", hän sanoi, "te olette ollut todistamassa minun kurjan syntini, kun revin rikki Hänen Pyhyytensä armollisen viestin. Ettekö suvaitsisi määrätä minulle rangaistusta, jos sellaista tekoa käy laisinkaan sovittaminen?"

"Se synti, tyttäreni, on tuskin niin suuri kuin kuvittelet, kuten heti osoitan sinulle. Mutta olipa se millainen tahansa, sen aiheutti tyyneyden ja tuon mielen tasapainon puute, joka purjehtii järkkymättömänä ristiriitaisuuden meren poikki. Ärtyväisyys, joka ilmaiseikse äkillisinä kiivauden puuskina, on niin vieras teidän luonteellenne, että se todistaa teidän kärsineen aivan erikoista jännitystä, sekä henkistä että ruumiillista. Mahdollisesti olette antaunut liian pitkälliseen paastoon ja valvontaan kamppaillessanne tämän ankaran kysymyksen kanssa, josta tulevaisuudessa riippuu niin paljo.

"Koska pyydätte minulta rangaistusta, niin määrään teille kaksikin: toinen hyvittää teidän harkitsemattoman tekonne, toinen auttaa parantamaan tuon teon syyn.

"Ensinnäkin teidän on sovitettava nämä kappaleet yhteen ja jäljennettävä uudelle pergamentille tämä kirjoitus, jonka olette tuhonnut.

"Toiseksi teidän on, voittaaksenne takaisin mielenne tavallinen tasapaino, ratsastettava tänään tunnin aika jokiniityllä. Valkoinen hevoseni, Ikonoklastes, on odottava kartanolla puolipäivän aikaan. Eilen, tyttäreni, te ratsastitte huviksenne. Tänään saatte ratsastaa rangaistukseksi; ja siinä ohella" — vastustamaton pikku hymy kiersi piispan suupieliä ja vilkkui hänen silmissään — "siinä ohella, tyttäreni, te pääsette vapautumaan eräänlaisesta jäykkyydestä, joka varmaankin vaivaa teitä tottumattomuuden vuoksi. Niin", jatkoi piispa, "sellainen on Jumalallinen menettelytapa. Rangaistuksen pitäisi parantaa samalla kuin se pelottaa. Meillä on mielessä paljo jäykkyyttä, josta olisi vapauduttava, ennenkuin voimme kyyristyä kylliksi ja kulkien ahtaasta portista astua Taivaan valtakuntaan pienten lasten lailla."

Piispa nousi ja ojentaen kätensä priorittarelle nosti tämän pystyyn.

"Herra piispa", sanoi prioritar, "te olette perin ystävällinen minulle kuten aina ennenkin. Pelkään kuitenkin, että olette ollut liian leppeä oman mielenrauhani vuoksi. Kun on vihapäissään tuhonnut Hänen Pyhyytensä kirjelmän —"

"Ei, tyttäreni", sanoi piispa. "Hänen Pyhyytensä kirjelmä, joka on laadittu pergamentille ja josta riippuu Vatikaanin iso sinetti, on varmassa tallessa kallisarvoisimpien asiakirjaini joukossa. Te olette vain tuhonnut tunnin huolellisen työn tuloksen. Nousin tänä aamuna varhain laatiakseni tämän jäljennöksen. En olisi sallinut teidän repiä sitä, ellei kirjoitus olisi ollut omaani. Mutta koetin parastani, jotta saisin kirjoitustyylin aivan samanlaiseksi kuin Roomassa käytetty on; ja te saatte menetellä samaten jäljentäessänne."

Piispa kääntyi ja polvistui tuokioksi rukoilemaan Madonnan eteen. Hän ei voinut selittää syytä, mutta hänestä tuntui siltä, että ainoa toivo Hugh'n asiassa liittyi juuri siihen paikkaan.

Rohkaisevalta ei kuitenkaan tuntunut, että hänen kohottaessaan vakavana ja levottomana katseensa Pyhä Neitsyt hymyili ja suloinen Pienokainen näytti hilpeältä.

Nousten piispa kääntyi tavattoman tuikeana priorittaren puoleen.

"Muistakaa", hän virkkoi, "että Hugh ratsastaa pois huomisiltana; ratsastaa pois milloinkaan palaamatta."

Priorittaren luja katse ei antanut perään.

"Hänen olisi pitänyt ratsastaa pois viisi päivää sitten, herra piispa. Hän oli saanut vastaukseni, ja minä pyysin häntä lähtemään. Viipymällä hän on vain pitkittänyt jännitystään ja minun tuskaani."

"Niin", sanoi piispa, verkkaan, "hänen olisi pitänyt ratsastaa pois; tai vieläkin parempi olisi ollut, ettei hän olisi koskaan lähtenytkään tavoittamaan hyödyttömiä."

Hän kulki ovea kohti.

Prioritar ennätti sille ennen häntä.

Käsi ovenrivassa hän pyysi melkein huohottaen: "Antakaa minulle siunauksenne, kunnianarvoisa isä."

"Benedicite", virkkoi piispa sormet koholla, mutta katse pois kääntyneenä ja astui ulos.

XXVIII luku

VALKOINEN KIVI.

Vanha Mary Antony oli portilla, kun piispa ratsasti pihasta.

Työntäen portinvartijattaren syrjään hän tunkeusi esiin ja seisoi levottomat kasvot ylöspäin kohotettuina, kun piispa lähestyi.

Tämä hillitsi Ikonia, kumartui satulasta ja kuiskasi: "Pitäkää hänestä huolta, sisar Antony. Hänen mielensä on ahdistuksessa."

"Onko hän ratkaissut oikein?" kuiskasi vanha maallikkosisar.

"Hän ratkaisee aina oikein", sanoi piispa. "Mutta hän on niitä ihmisiä, jotka torjuvat onnen luotaan molemmin käsin, ellei Pyhä Neitsyt itse tarjoa sitä joko näyssä tai ilmestyksessä. Melkeinpä toivoisin, että sinun hilpeä pieni hurmepukuinen ritarisi todellakin kantaisi hänet pesäänsä ja opettaisi hänelle muutamia suloisia asioita jonkin lehväisen paratiisin vehreässä siimeksessä. Mutta minä kerron sinulle aivan liian paljon, arvoisa äiti. Pidä kielesi visusti kurissa tuossa älykkäässä vanhassa päässäsi. Hoida häntä, ja lähetä minulle sana, jos minua tarvitaan. Benedicite."

* * * * *

Tuntia myöhemmin piispa ratsasti mustalla tammallaan Shulamitilla ylängölle koilliseen kaupungista, mistä saattoi nähdä alas jokiniitylle.

Kuten edellisenä päivänä hän tarkkasi nytkin, kun prioritar ratsasteli Ikonilla.

Kerran tämä yllytti hevosen niin äkilliseen ja kiivaaseen laukkaan, että kaukaa katseleva piispa pakotti ohjia kiristäen Shulamitin melkein kapsahtamaan takajaloilleen, sillä hänet valtasi äkillinen pelko, että Ikon syöksyisi jokeen.

Tunnin ajan prioritar ratsasti liehuvin hunnuin, valkoisena valkoisella hevosella. He näyttivät kuin liikkeeseen saatetulta kauniilta marmoriryhmältä.

Kun tämä rangaistus sitten oli suoritettu, hän katosi porttiholviin.

Kääntäen Shulamitin Worcesterin Symon ratsasti vitkaan alas kukkulalta, suuntasi kulkunsa etelämmäksi ja ajoi kaupunkiin Munkkiportista ja sitten palatsiin, missä Hugh d'Argent vartosi.

Piispa johdatti hänet takaovesta puutarhaan, ja siellä, avaralla nurmikolla, rauhassa mahdollisilta kuuntelijoilta, piispa ja ritari astelivat edes ja takaisin vakavasti keskustellen.

* * * * *

Viimein ritari virkkoi: "Varhain huomisaamuna minä lähetän hänen kamarineitonsa edeltä käsin Warwickiin pitäen täällä vain hänen ratsastuspukunsa. Jos hän päättäisi tulla, niin meidän täytyy saada ratsastaa valtoimin ohjin. Silloinkin me ennätämme Warwickiin vasta keskiyön tienoissa."

"Hän repi sen rikki ja polki jalkoihinsa", huomautti piispa.

"Minä en luovu toivosta", sanoi ritari. "Ei mikään muu kuin ihmeteko, poikani, saa häntä muuttamaan mieltään tai luopumaan varmasta päätöksestään."

"Silloin Pyhä Neitsyt sallii ihmeen tapahtua", selitti ritari urheasti. "Minä rukoilin 'Suo hänet minulle!' ja siunattu Neitsyt hymyili."

"Veistokuvan hymy, poika kulta, on aina huomattavissa. Jos olisit rukoillut 'Estä häntä tulemasta!' niin Pyhä Neitsyt olisi silloinkin hymyillyt."

"Ei", sanoi ritari; "minä luotan rukoukseen." He seisahtuivat suojuskaiteen ääreen, joka erotti puiston joesta.

"Minua onnisti hyvin", puhui ritari, "keskustellessani asioista hänen sisarenpoikansa Eustacen kanssa. Meidän ei tarvitse vedota kuninkaaseen. Se oli pelkästään hänen äitinsä kunnianhimoa. Nyt, kun Eleanor on kuollut, ei hän välitä koko linnasta. Ensi kuussa hän nai rikkaan neidon, jolla on suuret tilukset, eikä halua laisinkaan pitää omanaan Moran kotia. Kaikki on taasen samalla kannalla kuin hänen lähtiessään sieltä. Hänen oma väkensä hoitaa tiluksia. Olen suunnitellut viedä hänet sinne Warwickista käsin, ratsastaen pohjoiseen lyhyin päivämatkoin."

Piispa kumartui ottamaan maasta sileän valkoisen kiven ja heitti sen jokeen. Se putosi loiskahtaen ja vaipui pohjaan. Vesi levisi jälleen tasaisena sen ylle. Se oli silmänräpäyksessä kadonnut näkyvistä. Sitten piispa puhkesi puhumaan. "Hugh, rakas poikani, hän luuli sitä paavin omaksi kirjelmäksi ja nimikirjoitukseksi, ja kuitenkin hän repi sen pieniksi palasiksi, heitti sen lattialle ja polki jalkoihinsa. Minusta on nyt yhtä mahdotonta, että prioritar muuttaisi mielensä tässä asiassa, kuin että saisimme koskaan enää nähdä tuota kiveä, joka nyt makaa syvällä joen pohjassa."

Suojakaiteelta oli korkea hyppäys, ja tarkatessaan paikkaa, missä ritari oli sukeltanut veteen, piispasta tuntuivat hetket pitenevän tunneiksi.

Mutta ilmestyessään jälleen pinnalle ritarilla oli kädessään valkoinen kivi.

Piispa laskeutui rantaportaille. "Uljaasti tehty, poikaseni!" hän huusi, kun ritari ui portaille. "Sinä ansaitset voiton."

Mutta itsekseen hän sanoi: "Taistelukykyisiä miehiä ja älykkäitä naisia on meillä aina oleva, ja he saavuttavat päämääränsä uutterin ponnistuksin. Mutta ihmetekojen aika on ohitse."

Hugh d'Argent nousi portaita.

"Minä voitan varmasti", hän sanoi pudistellen itseään kuin iso pörröinen koira.

Piispa, johon osui vesiryöppy, pyyhki huolellisesti välkkyvät pisarat asustaan hienolla italialaisella nenäliinalla.

"Lähde sisään, poika", hän sanoi, "ja hanki itsellesi kuivaa. Lähetä palvelijasi noutamaan toinen puku, ellei sinua haluta kernaammin lainata isä Benedictiltä munkkikaapu! Anna kivi minulle. Se soveltuu hyvin muistoksi tuosta kuuluisasta pyhästä kivestä, josta luostari on saanut nimensä. Luullakseni meidän on onnistunut saada aikaan ennusmerkki, joka osoittautuu sinulle edulliseksi." Hetken kuluttua piispa seisoi yksinään työhuoneessaan laskien valkoisen kiven raudoitetulle arkulle, johon hän oli sijoittanut paavin lupakirjan.

"Ihmetekojen aika on ohitse", hän sanoi. "Rauta ei ui enää veden pinnalla eivätkä kivet kohoa joen pohjasta, ellei jumalallisen käskyn avuksi tule voimakkaiden ihmissormien ote.

"Jää siihen, sinä toiveidemme pieni hautakivi. Merkitse paikkaa, missä makaa Pyhän Isän kirjelmä, joka kirkollisessa suhteessa on kaikkivaltias, mutta jonka on tehnyt mitättömäksi naisen uskollinen omatunto ja luja tahto. Suokoon Jumala meille enemmän sellaisia naisia!"

Piispa helisti hopeakelloa ja palvelijan saapuessa hän viittasi nenäliinaan, joka virui kosteana ja rypistyneenä pöydällä.

"Kuivaa tämä, Jasper", hän sanoi, "ja tuo minulle toinen, hiukan isompi. Moisista siroista koruliinoista ei ole hyötyä, kun 'kyyneleet vuotavat virtanaan'. Ei, älä näytä niin huolestuneelta, mies hyvä. Minä lasken vain leikkiä. Tuo märkä ritari on toimittanut minulle suihkukylvyn."

XXIX luku

MARY ANTONYN NÄKY.

Piispan odottamattoman luostarivierailun jälkeisenä iltapäivänä päätti prioritar tuomiokirkossa käytäessä astua kulkueen viimeisenä sijoittaen äiti alapriorittaren sitä johtamaan. Hänen tapansa oli silloin ja tällöin muutella kulkueen järjestystä. Toisinaan hän astui kolmantenatoista kahdentoista kulkiessa edellä ja saman määrän jäljessä.

Tänä päivänä, jolloin oli sattunut rasittava kohtaus piispan kanssa ja sitten tunnin pituinen ratsastusharjoitus Ikonilla, häntä oli ensinnä haluttanut jäädä pois vesper-messusta.

Sitten rohkeus petti, ja hän lähti. Näinä kahtena iltapäivänä — tänään ja huomenna — olisi Hugh vielä kryptassa. Hän ei edes vilkaisisikaan pylvääseen päin, joka kohosi klerestorioon johtavain kierreportaiden juurella. Mutta suloista olisi tuntea Hugh'n seisovan siellä hänen kulkiessaan ohitse, suloista tietää tämän kuulevan samat äänet, jotka osuivat hänenkin korvaansa.

Tänään ja jälleen huomenna hän voisi vielä noudattaa haluaan saada lohtua lemmittynsä läheisyydestä; mutta sitten ei koskaan enää, siliä Hugh ei palaisi.

Uskaltaisikohan hän pyytää piispan välityksellä, että Hugh kerran vuodessa määräpäivänä olisi saapuvilla tuomiokirkon päämessussa, jotta hän voisi tietää hänen olevan saman katon alla, palvoen samalla hetkellä Jumalallisen Voiman samaa siunattua ilmausta.

Mutta melkein heti hän oli karkoittanut tuon halun tajuten, että moinen lohdutus voisi olla lohdutusta vain naisen sydämelle, miehelle sitä vastoin luultavimmin kidutusta. Ja jos Hugh'n mieli taipuisi etsimään seuraa ja lohtua toisen naisen rakkaudesta, niin vuosittainen toivioretki Worcesteriin häiritsisi hänen vastaista onneaan.

Vaeltaen tuon äänettömän kulkueen viimeisenä takaisin luostariin prioritar asteli yksinään murheineen. Hänen sydämensä oli perin raskas.

Hän oli vihoittanut vanhan ystävänsä Worcesterin Symonin. Oltuaan äärettömän kärsivällinen, vaikka olisi ollut kylläkin syytä suuttua, tämä oli äkkiä muuttanut äänensä jyrkemmäksi ja poistunut verraten jäykkänä jättäen ystävättärensä pelkäämään, että hän oli peruuttamattomasti menettänyt tämänkin ystävän.

Siksi prioritar asteli yksinään ja murheellisena.

* * * * *

Noustessaan portaikkoa myöten pylväskäytävään hän havaitsi, ettei Mary Antony ollut tavanmukaisella paikallaan.

Hiukan kummissaan ja puolittain tiedottomasti selittäen itselleen, että vanha maallikkosisar oli luultavasti jostain syystä lähtenyt edelleen alapriorittaren kera, prioritar kulki tyhjäksi jääneen käytävän halki ja astui omaan kammioonsa.

Kynnyksellä hän seisahtui hämmästyneenä.

Madonnan alttarin ääressä oli Mary Antony polvillaan ikäänkuin haltiotilassa, kädet olivat puristuneet yhteen, silmät tuijottivat kiinteästi, suu oli avoinna, väri oli kaikonnut poskilta, mutta kasvoilla väikkyi säteily ikäänkuin erinomaisen loistavan näyn jälkikajastuksena.

Hän ei näyttänyt laisinkaan huomanneen prioritarta, joka ensi hämmästyksestään toipuneena sulki oven ja astuen esiin laski kätensä pehmeästi vanhuksen olkapäälle.

Mary Antonyn katse ei hievahtanut, mutta huulet liikkuivat herkeämättä. Kumartuen hänen puoleensa prioritar saattoi erottaa katkonaisia lauseita.

"Poissa!… Mutta se tapahtui Pyhän Neitsyen käskystä… Lentänyt tiehensä. Voi sinua, pieni hurmepukuinen ritari! Ei, varmaankin se oli arkkienkeli Gabriel tai ehkä Pyhä Yrjänä kiiltävässä haarniskassaan… Kuinka me nyt tulemme toimeen ilman kunnianarvoisaa äitiä? Mutta tapahtukoon Pyhän Neitsyen tahto."

"Antony!" virkkoi prioritar. "Herää, Antony kulta! Sinä uneksit taasen. Sinä ajattelet punarinta-satakieltä ja hernettä. Enhän minä ole lähtenyt luotanne; enkä aiokaan lähteä. Katsohan! Tässä minä olen."

Hän käänsi nuo vanhat kasvot puoleensa joutuakseen Mary Antonyn näköpiiriin.

Verkalleen alkoi noissa tuijottavissa silmissä kajastaa tuntemuksen valo; sitten kuului huudahdus, ikäänkuin pelkoa ja suurinta kammoa tulkiten; sitten vanhuksen suu haukkoi kiivaasti ilmaa ja kädet haparoivat tyhjyyttä. Mary Antony kaatui pitkälleen Madonnan alttarin ääreen.

* * * * *

Tuntia myöhemmin hän makasi vuoteellaan, jonne hänet oli kuljetettu. Hän oli toipunut tajuihinsa ja nauttinut viiniä ja leipää.

Puna oli palannut hänen poskilleen, kun prioritar astui sisään, lähetti pois palvelevan maallikkosisaren, sulki oven ja istuutui vuoteen viereen.

"Sinähän voit jo paremmin, rakas Antony", sanoi prioritar. "Minulle kerrottiin, että voimasi ovat jo palanneet ja tuo omituinen pyörtymys on ohitse. Sinun täytyy maata hiljaa vielä hetkinen; mutta väsyttääkö puheleminen sinua?"

"Ei, kunnianarvoisa äiti, minua haluttaisi kovin puhua. Sieluni on täynnä ihmeitä. Mutta ainoastaan teille, kunnianarvoisa äiti, voin kertoa, mitä olen saanut nähdä."

"Kerro minulle kaikki, rakas Antony", sanoi prioritar. "Sisar Mary Rebecca arvelee, että kaikki merkit viittaavat Jumalalliseen ilmestykseen."

Mary Antonya nauratti, "Kerrankin sisar Mary Rebecca puhuu totta", hän sanoi. "Kuunnelkaa minua kärsivällisesti, kunnianarvoisa äiti, niin kerron teille kaiken."

Prioritar silitti pehmeästi laihoja käsiä, jotka lepäsivät peitteellä.

Mary Antony näytti kovin vanhalta vuoteessa. Ellei hänellä olisi ollut niin kirkkaat ja vilkkaat silmät, hän olisi näyttänyt liian vanhalta noustakseen koskaan enää jaloilleen. Mutta kuinka hän vielä häärikään noilla samaisilla vanhoilla jaloillaan! Kuinka uutterasti hän suoritti omat velvollisuutensa ja näytti toisille maallikkosisarille, miten näiden olisi pitänyt täyttää omansa!

Neljäkymmentä vuotta sitten hän oli valinnut itselleen paikan luostarin kalmistossa. Hän oli jo silloin järjestön vanhimpia jäseniä; mutta useimmat niistä, jotka olivat nähneet hänen valitsevan sen, lepäsivät nyt kukin omalla sijallaan.

"Hän jää elämään meidän kaikkien jälkeen", sanoi äiti alaprioritar eräänä päivänä happamesti, vihoissaan jostain Mary Antonyn kepposesta.

"Hän on kuin mikäkin ikivanha papukaija", huudahti sisar Mary Rebecca haluten kannattaa äiti alapriorittaren mielipidettä.

Tämän kuullessaan Mary Antony nauraa hihitti ja näpsäytti sormiaan.

"Ehkä Jumala suo minun elää kyllin kauan", hän sanoi, "pukeakseni äiti alapriorittaren säkkikangasasuun ja myöskin pureksimaan pähkinöitä sisar Mary Rebeccan hautakivellä."

Mutta ei yksikään näistä huomautuksista ennättänyt priorittaren kuuluviin. Hän rakasti tuota iäkästä maallikkosisarta tietäen, että tämän vanhassa ruumiissa oli uskollinen ja harras sydän sekä mieli, joka omituisessa yksinkertaisuudessaan usein tuntui priorittaresta pienen lapsen mieleltä — ja sellaistenhan on Taivaan valtakunta.

"Ei tässä tarvita kärsivällisyyttä, Antony kulta", sanoi prioritar. "Voin istua rauhassa luonasi, kunnes tarinasi on loppuun asti kerrottu. Aloita sinä vain alusta."

Tunkeutuen sisään kapeasta ikkunasta osuivat ilta-auringon vinot säteet kultaisena valojuovana ristityille käsille valaen noille vanhoille kasvoille melkein yliluonnollista kirkkautta.

"Minä olin pylväskäytävässä", aloitti Mary Antony, "vartoen hurskaita sisaria palaaviksi vesper-messusta.

"Minä menen sinne varhain, koska minun on siihen aikaan tapana jutella erään pienen punamekkoisen houkon kanssa, joka tulee minua tapaamaan, kun tietää minun olevan yksin. Minä kerron hänelle tarinoita, jommoisia se ei saa kuulla missään muualla. Tänään olin aikonut kertoa siitä, kuinka suuri lordi-piispa, saapuen tänne ennalta ilmoittamatta, ratsasti kartanolle ja nähdessään Antony eukon seisovan ovella erehtyi luulemaan häntä kunnianarvoisaksi äidiksi. Se oli suuri hetki Mary Antonyn elämässä ja lisää yhä hänen arvoaan.

"'Käännä nyt ulospäin varpaasi ja kumarra kauniisti ja käyttäydy kuten pikku maallikon tulee käyttäytyä sellaisen edessä, jonka on luultu hoitavan niin korkeata virkaa Pyhässä Kirkossa.'

"Sillä lailla", selitti Mary Antony, "olin aikonut herättää kunnioitusta tuon röyhkeän linnun pienessä punaisessa rinnassa."

"No, tuliko punarinta-satakieli pylväskäytävään?" tiedusti prioritar hetken perästä, sillä Mary Antony lepäsi pieluksellaan nyökäten ja kumartaen ja hypitellen sormiaan edes ja takaisin peitteellä, kuten lintu hyppelisi ulospäin kääntynein varpain. Eikä häntä saanut mitenkään palautumaan heti iltapäivän tapahtumiin.

"Mahtava lordi-piispa nimitti minua 'arvokkaaksi äidiksi'", hän huomautti; "ei 'kunnianarvoisaksi äidiksi', kuten me nimitämme prioritartamme. Ja tämä on antanut minulle paljo miettimisen aihetta. Onko parempi olla arvokas eikä kunnianarvoisa vaiko kunnianarvoisa eikä arvokas? Kun meidän ison valkoisen sikamme onnistui saada karsinaansa enemmän pikku porsaita kuin yhdelläkään meidän sioista oli ennen ollut ja kun se pitkän ja hedelmällisen elämän jälkeen lahjoitti meille kaksi oivallista liikkiötä, sianpään ja paljon läskiä, niin se oli arvokas sika, mutta se ei ollut koskaan kunnianarvoisa, ei edes silloinkaan kun äiti alaprioritar luki ruokasiunauksen sen pään edessä, joka oli kauniiksi koristettu — isot norsunluu-torahampaat ja sitruuna suussa! Se ei ollut koskaan elämässään näyttänyt niin kauniilta; mikä minun luullakseni on monenkin laita. Mutta kaikesta arvostaan huolimatta se ei ollut kunnianarvoisa. Olen myöskin kuullut puhuttavan eräästä apotista, muutaman peninkulman päässä täältä, joka lainaa rahaa maksamatta sitä koskaan takaisin, sortaa köyhiä karkoittaen ne luostarin porteilta, pitelee pahoin munkkeja eikä ole lempeä muille kuin omalle itselleen. Hän taitaa olla kunnianarvoisa, mutta ei suinkaan arvokas. Sinä taas, mestari Punarinta, et ole ensinkään kunnianarvoisa; pyhimykset ja omatuntosi yksin tietävät, oletko arvokas.

"Näin", selitti Mary Antony, "minä olin aikonut opettaa hyveitä tuolle pikku vekkulille."

"Niiden, jotka ovat kunnianarvoisia, pitää myöskin tavoitella arvokkuutta", sanoi prioritar; "ja niiden, jotka pitävät itseään arvokkaina, on ajateltava armeliaasti niistä, joita he ovat velvolliset kunnioittamaan. Tuliko punarinta-satakieli luoksesi pylväskäytävään, Antony?"

Vanhuksen käytös muuttui. Hän kiinnitti katseensa priorittareen ja puhui salaperäisellä ja oudolla äänellä. Jo hänen kielensä yksinkertaisuus tuntui heti korottavan hänen omituisen tarinansa yliluonnolliselle tasolle.

"Tuli kuin tulikin. Mutta ei murusia nokkimaan, ei juustoa kerjäämään, ei vanhan Antonyn kanssa jutustamaan.

"Se seisoi harjanreunakkeella katsellen minua kirkkain silmin.

"'Mitä nyt, pikku houkko?' minä sanoin. Mutta se ei liikahtanut.

"'Kuuleppas, mestari Sämpyläsaksa', minä sanoin, oletko tullut pälyilemään hurskaita sisaria?' Mutta siipi ei lehahtanut kertaakaan, nokka ei tirskuttanut ääntäkään.

"Niin vakavalta ja kuitenkin sotaisalta se näytti, että minä sanoin lopulta: 'Kuuleppas, sinä hurmepukuinen ritari! Oletko taasen tullut ryöstämään meidän jalon priorittaremme?' Tällöin se korotti silmänräpäyksessä äänensä ja puhkesi laulamaan; lensi sitten ovelle, missä se kääntyi ja sirkutti ikäänkuin kehottaen minua seuraamaan.

"Kummastelin kovin tämän pienen lempilintuni käytöstä ja lähdin viipymättä sen perään.

"Se lensi käytävää pitkin nopein siivin, pistäysi tyhjissä kammioissa ikäänkuin jotain etsien. Sitten, kun olin vielä vähäisen matkan päässä, se katosi kunnianarvoisan äidin kammioon palaamatta enää.

"Nauraen itsekseni moista röyhkeyttä minä lähdin perässä ja sanoin: 'Hoi, sinä hurmepukuinen ritari! Mitä sinä siellä toimitat? Kunnianarvoisa äiti on poissa. Mitä etsit hänen kammiostaan, hurmepukuinen ritari?'

"Mutta kun samassa ennätin ovelle, kävin aivan mykäksi näkemästäni.

"Siellä ei ollutkaan mitään punarinta-satakieltä, vaan kerrassaan loistava ritari, yllään välkkyvä haarniska, lepäsi polvillaan Pyhän Neitsyen alttarin ääressä. Hänen rinnassaan oli veripunainen risti. Hänen tumma päänsä oli kohotettu. Hänen jaloilla kasvoillaan oli anova ja rukoileva ilme.

"Ihmeissäni, mutta pelkäämättä minä hiivin sisään ja polvistuin tuon loistavan ritarin taakse. Anova ilme hänen kasvoillaan saattoi minutkin rukoilemaan. Hänen huulensa liikkuivat, kuten olin jo alussa nähnyt; mutta pystyssä seistessäni en voinut kuulla mitään sanoja. Niin pian kuin minäkin polvistuin, kuulin ritarin sanovan: 'Anna hänet minulle! Anna hänet minulle!' Ja viimein: 'Jumalan Äiti, lähetä hänet luokseni! Sääli nälkäistä sydäntä, autiota kotia, tyhjää liettä, ja lähetä hänet luokseni!'"

Mary Antony vaikeni, kiinnittäen katseensa ruusunkarvaiseen kaistaleeseen taivasta, joka näkyi kapeasta ikkunasta. Syventyneenä näkyään kuvailemaan hän tuntui unohtaneen priorittaren. Hän vaikeni, ja kammiossa vallitsi hiljaisuus, sillä prioritar ei päästänyt ainoatakaan ääntä.

* * * * *

Hetken kuluttua ryhtyi vanha ääni jatkamaan.

"Kun se loistava ritari sanoi: 'lähetä hänet luokseni', silloin tapahtui jotain kerrassaan ihmeellistä:

"Kohottaen päätään Pyhä Neitsyt katsoi oveen päin. Sitten hän nosti kättään ja viittasi.

"Tuskin oli Pyhä Neitsyt viitannut, kun kuulin askelia lähestyvän käytävässä — jonka tiesin tyhjäksi. Ritarikin kuuli ne, sillä hänen sydämensä alkoi sykkiä niin kovasti, että minä saatoin takana polvistuessani kuulla sen.

"Ja Pyhä Neitsyt hymyili.

"Sitten — ovesta astui sisään kunnianarvoisa äiti kulkien pää pystyssä ja silmät aurinkoina säteillen, kuten olen usein nähnyt hänen kävelevän puutarhassa keväisin, kun linnut laulavat ja kaikkialla tuntuu syreenin tuoksua.

"Hän ei huomannut vanhaa Mary Antonya, vaan kulki suoraa päätä sinne, missä ritari oli polvillaan, ja polvistui tämän viereen.

"Sitten se loistava ritari ojensi kätensä. Mutta kunnianarvoisan äidin kädet puristivat ristiä hänen rinnallaan eikä hän tahtonut tarttua ritarin käteen, vaan kohottaen silmänsä Neitsyen puoleen sanoi: 'Pyhä Jumalan Äiti, en voi lähteä, ellet sinä itse lähetä minua hänen luokseen.'

"Ja jälleen sanoi ritari: 'Anna hänet minulle! Anna hänet minulle! Autuas Neitsyt, anna hänet minulle!'

"Ja kyyneleitä virtasi alas vanhan Antonyn poskille, koska tuska kouristi noita molempia jaloja sydämiä. Mutta ainoastaan hilpeä Pienokainen, joka kurkisti molempien kumartuneiden päiden ylitse, huomasi vanhan Antonyn olevan saapuvilla.

"Silloin tapahtui jotain ihmeellistä.

"Pyhä Neitsyt kumartui alaspäin marmori-istuimeltaan, tarttui kunnianarvoisaa äitiä kädestä ja laski sen ritarin ojennettuun käteen.

"Heti täytti ilman ikäänkuin hopeakellojen monenkertainen soitto, ja ääni niin ihmeellinen, että minä lankesin maahan kasvoilleni, puhui:

"'Ota hänet; hän on aina ollut sinun. Minä olen vain säilyttänyt häntä sinua varten'."

* * * * *

"Kun jälleen kohotin pääni, olivat kunnianarvoisa äiti ja se loistava ritari nousseet seisoalleen. Taivas kuvastui heidän silmissään. Kunnianarvoisan äidin käsi lepäsi ritarin kädessä ja tämä oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen.

"Kun siinä katselin, niin he kääntyivät yhdessä, astuivat ulos ovesta ja kulkivat hitaasti käytävää pitkin.

"Kuulin heidän askeltensa häipyvän yhä heikommiksi, kunnes he saapuivat pylväskäytävään. Sitten oli kaikkialla hiljaista."

* * * * *

"Sitten kuulin toisia askeleita lähenevän. Olin yhä polvillani peläten liikahtaa; sillä nuo maalliset askeleet hukuttivat hopeakellojen äänen, joka täytti ilman.

"Sitten — niin, sitten näin kunnianarvoisan äidin palanneen ja palanneen yksinään.

"Silloin minä huudahdin, koska hän oli jättänyt sen loistavan ritarin. Ja huudahtaessani vaikenivat hopeakellot, kaikki pimeni ympärilläni, enkä tietänyt mistään, ennenkuin heräsin omassa vuoteessani sisar Mary Rebeccan ja sisar Teresan hoitelemana; ja Abigail — senkin hälisevä hätikkö! — juoksi edes ja -takaisin heidän asioillaan.

"Mutta — kun suljen silmäni — voi, silloin! Niin, kuulen taasen hopeakellojen soiton. Ja jonakin päivänä saan kuulla — saan kuulla jälleen — tuon ihmeellisen äänen — tuon hellän äänen, joka sanoi: 'Ota hänet, hän on ollut aina — aina' —"

Vanha ääni, joka oli puhunut niin pitkän ajan, värisi, heikkeni ja vaikeni äkkiä.

Mary Antony oli vaipunut uneen.

* * * * *

Prioritar nousi verkalleen, hapuillen ikäänkuin liian voimakkaan valon sokaisema.

Hän seisoi tuokion ajan pihtipieleen nojautuen, käsi ovenrivassa, katsellen noita kurttuisia kasvoja, jotka uinuivat hiljaa pieluksella ja joihin auringonlaskun punerrus loi sädekehän.

Sitten hän avasi oven ja astui ulos sulkien sen jälkeensä.

Priorittaren sulkiessa oven Mary Antony avasi loisen silmänsä.

Aivan oikein — hän oli yksinään!

Hän kohousi tilallaan kuunnellen jännittyneenä.

Hän kuvitteli kuulevansa kaukana kunnianarvoisan äidin oven sulkeutuvan — niin! — ja avaimen kiertyvän lukossa.

Sitten Mary Antony nousi, hoiperteli krusifiksin ääreen, vaipui polvilleen ja kohotti ristityt kätensä kuolevan Vapahtajan puoleen.

"Oi, Jumala", hän sanoi, "tiedänhän kyllä, että joka pyhistä asioista valehtelee, se saattaa sielunsa ikuiseen kadotukseen. Mutta mahtava lordi-piispa sanoi, että hän torjuisi onnen luotaan molemmin käsin, ellei Pyhä Neitsyt soisi ihmenäkyä. Mielelläni minä kestän ikuisen vaivan helvetin tulessa, jotta hän saisi tuta ilon ja riemun runsautta ainiaan. Mutta, oi Marian poika, Pyhän Neitsyen sydämen surujen tähden, hänen rakkautensa kaipuun tähden minä pyydän, että kerran vuodessa saisin tulla ulos istuakseni vain tunnin ajan jasperi-istuimellani katsellen, kuinka kunnianarvoisa äiti nousee mahtavan lordi-piispan ja sen loistavan ritarin keskellä avaroita kultaportaita. Ja viimein jonakin päivänä, oi Vapahtaja Kristus, minä rukoilen sitä sinun haavoiltasi, sinun kuolevalta rakkaudeltasi, sinun särkyneeltä sydämeltäsi, saakoon Mary Antony anteeksi syntinsä — suuren syntinsä, kun on näin valehdellut pyhistä asioista — koska — koska — hän rakasti niin" — Vanha Mary Antony kaatui pitkälleen kivilattialle. Tällä kertaa hän oli todellakin pyörtynyt. Sisar Mary Rebeccan, sisar Teresan ja äiti alapriorittaren täytyi ponnistaa kaikki voimansa palauttaakseen hänet jälleen tajuihinsa.

Heidän levottomuutensa lisääntyi vielä siitäkin, etteivät he voineet kutsua kunnianarvoisaa äitiä, tämä kun oli jo lähettänyt tiedon, ettei saapuisi illalliselle ja ettei häntä saisi häiritä, koska hän aikoi viettää yönsä valvoen ja rukoillen.

XXX luku

VAIKEAMPI OSA.

Aamu alkoi sarastaa; purppurataivaalle ilmestyi hopeinen juova, ja hetken kuluttua hiipi helmenkarvainen valo sisään ulkonemaikkunasta.

Priorittaren pöydällä sijaitsi kauniisti laadittu jäljennös paavin lupakirjasta, ja sen vieressä huolellisesti yhteen liitettyinä piispan oman jäljennöksen palaset.

Pöydällä oli myöskin avoinna Gregoriuksen sakramentario ja lähellä sitä pergamenttikaistaleita, joille prioritar oli jäljentänyt kaksi noista vanhoista rukouksista liittäen kumpaiseenkin tarkan käännöksen. Nämä ovat ne kuudennen vuosisadan rukoukset, joiden jäljentäminen ja kääntäminen oli tuottanut priorittarelle lohdutusta pitkinä valvonnan hetkinä.

Oi Jumala, kaikkien turva, jotka Sinuun luottavat, jota ilman ei mikään ole voimakasta, et mikään pyhää; anna armosi meitä kohtaan lisääntyä ja kasvaa, niin että Sinun ollessasi meidän johtajamme ja oppaamme saattaisimme siten suoriutua ajallisesta, ettemme lopulta menetä sitä, mikä ikuista on; suo tämä, oi taivaallinen Isä, Jesuksen Kristuksen meidän Herramme tähden. Amen.

Ja toiselle pergamenttipalaselle:

Oi Herra, me pyydämme Sinua armollisesti kallistamaan korvasi omiesi puoleen, jotka huutavat Sinua avukseen, ja suo heidän sekä havaita että tietää, mitä heidän olisi tehtävä, ja suo heille myöskin armoa ja voimaa uskollisesti täyttää se; Jesuksen Kristuksen meidän Herramme avulla. Amen.

Sitten, pimeimpänä tuntina ennen aamunkoittoa, hän oli avannut erään vieläkin vanhemman niteen raskaat kiinnikkeet ja jäljentänyt lyhyen rukouksen Gelasiuksen sakramentariosta vuodelta 492.

Walaise meidän pimeyttämme, me rukoilemme Sinua, oi Herra; ja suuressa armossasi suojaa meitä kaikista vaaroista ja vaikeuksista tänä yönä; ainokaisen Poikasi meidän Wapahtajamme Jesuksen Kristuksen rakkauden tähden. Amen.

Tämä näytti tulleen jäljennetyksi viimeiseksi. Muste ei ollut vielä kuivunut pergamentilla.

Kynttilät olivat palaneet aina jalkoihin asti ja sammuneet. Priorittaren tuoli, joka oli työnnetty syrjään pöydän luota, oli tyhjä.

Sisään hiipiessään päivänkoitto tapasi hänet polvillaan Madonnan alttarin ääressä, rukoukseen ja mietiskelyyn syventyneenä.

* * * * *

Hän ei ollut vielä tehnyt lopullista päätöstä tulevaisuuteen nähden. Mutta hänen epäröintinsä oli nyt pikemmin mielen hidasta, kummastelevaa avautumista hämmästyttävää tosiasiaa vastaanottamaan kuin yritystä ponnistella sitä vastaan.

Hän ei epäillyt hetkeäkään, ettei Pyhä Neitsyt, vastaukseksi Hugh'n intohimoiseen rukoukseen, ollut suvainnut tehdä Jumalallista tahtoa tiettäväksi tuon ihmeellisen ja ilmeisen selvän näyn avulla, joka oli osunut vanhan maallikkosisaren Mary Antonyn kohdalle.

Kun prioritar — jätettyään Mary Antonyn nukkumaan, kuten hän luuli — oli päässyt omaan kammioonsa, oli hän heittäytynyt maahan alttarin eteen ja pukenut ensimmäisen huudahduksensa kiitosmuotoon, jota Vapahtaja muinoin oli käyttänyt: "Minä kiitän Sinua, oi Isä, Taivaan ja maan Isä, että olet salannut nämä asiat viisailta ja ymmärtäväisiltä ja paljastanut ne lapsille."

Hän ja piispa olivat todellakin olleet viisaita ja ymmärtäväisiä omasta mielestään, kun he olivat pohtineet tätä vaikeata kysymystä. Mutta heille ei oltu suotu mitään kirkasta valoa, ei mitään Jumalallista näkyä.

Tuo vanha nunna, kaikkein yksinkertaisin — niin prioritar ajatteli — nöyrin ja lapsellisin koko järjestössä, hän oli saanut osalleen ilmestyksen.

Priorittaren mieleen johtui Pyhälle Neitsyelle lahjoitettu rikkaruohoseppele, herneleikki, lapsellinen mieltymys punarinta-satakielen seuraan, kaikki nuo monet merkit siitä, että toinen lapsuus oli hiljalleen vallannut Mary Antonyn pitkän elämän loppuajan. Aivan samoin kuin kuu alkaa sirppinä ja täyden mittansa saavutettuaan vähenee sirpiksi, joka on kääntynyt toisaanne kuin alussa, samaten oli Mary Antonykin yhdeksänkymmenen vuoden pituisen elämänvaelluksen jälkeen taasen lapsi — ja sellaisten on Taivaan valtakunta, ja sellaisille Jumalan tahto helpoimmin paljastuu.

Prioritar ajatteli, että hän ja piispa — molemmat viisaita ja ymmärtäväisiä — olivat omien näkökohtiansa mukaisesti ratkaisseet asian niin ehdottomasti, etteivät heidän mielensä olleet alttiit ottamaan vastaan jumalallista ilmoitusta. Mutta vanhan maallikkosisaren yksinkertainen, lapsenkaltainen mieli, joka oli täynnä vain nöyrää uskoa ja hellää rakkautta, oli altis; ja hänen osakseen oli ilmestys tullut.

Priorittaren mieleen ei häivähtänyt epäilyksen varjoakaan tämän näyn oikeaperäisyydestä. Ainoastaan hän ja piispa tiesivät ritarin tunkeutuneen luostariin ja keskustelleen hänen kanssaan kammiossa.

Olihan hän käskenyt Mary Antonyn poistua keittiöön, ennenkuin oli itse lähtenyt kutsumatonta vierasta etsimään; ja kunnianarvoisan äidin määräysten uhmaaminen oli niitä asioita, joita luostarissa ei edes uneksittukaan.

Kun hän sitten oli pelännyt, että ruvettaisiin puhumaan siitä, kuinka kahdeskymmenesyhdes Valkoinen sisar oli palannut, vaikka vain kaksikymmentä oli lähtenyt, rauhoittui hänen mielensä täydellisesti vanhan Antonyn ilmoittaessa, että hän olikin laskiessaan erehtynyt.

Kertoessaan tuosta kuvitellusta näystä melkein vaarallisen taitavasti ei Mary Antony ollutkaan kuvannut ritaria sellaisena, kuin tämä oli esiintynyt, priorittaren kammiossa, yllään yksinkertainen sametti- ja verkapuku, vaan ristiretkeläis-ritarin täysissä varusteissa. Kiiltävä haarniska ja verenkarvainen risti, jotka soveltuivat hyvin tähän näkyyn, olisivat estäneet epäilemästä silminnäkijän olleen todistamassa tuota todellista kohtausta, jos sellainen ajatus olisi tiedottomasti juolahtanut priorittaren mieleen.

Asiain näin ollen tuntui aivan epäämättömältä, että kaikki se, minkä vanha maallikkosisar tiesi Hugh'sta, hänen olemuksestaan, asenteestaan ja sanoistaankin, voi olla peräisin vain jumalallisesta ilmestyksestä. Ja kuinka saattoi prioritar silloin epäillä näyn huippukohtaa, jolloin Pyhä Neitsyt liitti hänen kätensä Hugh'n käteen lausuen nuo ihmeelliset sanat: "Ota hänet. Hän on aina ollut sinun. Minä olen vain säilyttänyt häntä sinua varten."

Yhä uudelleen prioritar toisti nämä sanat; yhä uudelleen hän kiitti Pyhää Neitsyttä siitä, että tämä oli niin selvästi ilmaissut tahtonsa. Silti hän oli huolissaan siitä, ettei hänen omassa sielussaan herännyt vastakaikua tunnustaen nuo sanat jumalallisiksi. Hän tiesi, että niiden täytyi olla jumalallisia, mutta hän ei voinut tuntea niitä sellaisiksi.

Aamuruskon hiipiessä kammioon hän havaitsi yhä uudestaan toistavansa: "Merkki, merkki! Sinun tahtosi oli salassa minulta; mutta minä tunnustan sen tulleen ilmi tämän lapsen kautta. Mutta minä anon merkkiä, joka puhuisi myöskin omalle sydämelleni. Merkki, merkki!"

Hän nousi ja avasi ikkunan, joka oli oikealla Neitsyttä ja lasta esittävästä ryhmästä ja lähellä sitä.

Hän oli uupunut sekä mieleltään että ruumiiltaan, mutta ei saanut itseään pakotetuksi poistumaan alttarin luota tai käymään vuoteeseen.

Hän muisti tuon kunnianarvoisan ja pyhän miehen, piispa Wulstanin esimerkin. Hän oli äskettäin lukenut Firenzen aikakirjoista, kuinka "Wulstan varhemmin elämässään, nimitettynä kirkon laulajaksi ja rahastonhoitajaksi, oli käyttänyt tilaisuutta palvellakseen Jumalaa vapaammin, antautuen mietiskelyyn ja käyden kirkossa päivin ja öin rukoilemassa sekä Raamattua lukemassa. Niin hartaasti hän antautui pyhään valvontaan, ettei pysytellyt valveilla ainoastaan öisin, vaan sekä päivin että öin; ja kun luonto lopulta pakotti hänet nukkumaan, ei hän hemmotellut ruumistaan lepäämällä vuoteessa tai patjoilla, vaan laskeutui lyhyeksi ajaksi kirkon penkille lepuuttaen päätään kirjalla, jota oli käyttänyt rukoillessaan tai lukiessaan."

Prioritar oli sattunut lukemaan tämän kohdan ääneen refektoriossa kaksi päivää sitten.

Seisoessaan aamunkoiton valossa unen uuvuttamana, mutta tahtomatta väistyä alttarin äärestä, hän muisti tämän suuresti kunnioitetun Worcesterin piispan, joka oli suurella hurskaudella ja kyyhkyn kaltaisella vaatimattomuudella varustettu mies, Jumalan rakastama ja samaten kaikkien ihmisten, joita hän hallitsi kaikissa asioissa. Tämä Wulstan oli kuollut toista sataa vuotta sitten, mutta eli pysyväisesti kaikkien muistissa.

Muistaen nyt Wulstanin esimerkin prioritar kävi pöydän luo, sulki kallisarvoisen Gregoriuksen sakramentarion hakaset ja sijoitti sen lattialle Neitsyen alttarin eteen.

Sitten hau heitti viittansa maahan ja silkkiliinan kirjalle, vaipui lattialle ja ojensi väsyneet jäsenensä viitalle sekä laski päänsä sakramentariolle. Ehkä jokin sen sisältämistä pyhistä rukouksista siirtyisi unessa hänen mieleensä.

Ja yhä hänen henkensä huusi: "Merkki, merkki! Kuinka vähäinen tahansa, kuinka mitätön tahansa; merkki, jonka oma sydämeni voi ymmärtää."

Nukkuiko hän vain muutaman hetken vaiko tunnin ajan, sitä ei hän voinut sanoa. Mutta hän tunsi omituisesti virkistyneensä, kun hän heräsi mitä taivaallisimman laulun säveliin. Ne virtasivat hänen kammioonsa suloisin soinnuin ikäänkuin hopeakellojen helähdyksinä.

Prioritar avasi silmänsä liikahtamatta paikaltaan. Auringonpaiste tulvehti sisään avoimesta ikkunasta, ja katso, Madonnan marmorikädellä, samalla kädellä, joka näyssä oli tarttunut hänen omaansa ja laskenut sen Hugh'n käteen, istui Mary Antonyn punarinta-satakieli, tuo hilpeä pieni hurmepukuinen ritari, livertäen niin ihmeellistä laulua lemmestä ja riemun runsaudesta, että tuntui siltä kuin sen pieni pörröinen kurkku varmaankin pakahtuisi raikkaasta säveltulvasta.

Satakieli lauloi. Pyhä Neitsyt hymyili. Pienokainen hänen helmassaan näytti iloitsevan.

Prioritar makasi tarkaten, uskaltamatta liikahtaa; hänen päänsä lepäsi yhä sakramentariolla.

Sitten hänen mieleensä juolahti ajatus tapahtumasta, joka soveltui merkiksi.

"Jos se lentää kammion ympäri", hän kuiskasi, "silloin on paikkani täällä. Mutta jos se lentää suoraa päätä ulos, silloin Pyhä Neitsyt käskee minunkin nousta ja lähteä."

Ja tuskin hän oli näin ajatellut, kun punarintasatakieli päästi viimeisen riemuntäyden viserryksen ja kiiti oikopäätä Pyhän Neitsyen kädeltä ikäänkuin vasama jousesta ulos avoimesta ikkunasta päivänpaisteiseen, vasta valveutuneeseen ulkoilmaan.

* * * * *

Prioritar nousi, kääri kokoon viittansa ja nosti kirjan takaisin pöydälle. Sitten hän polvistui alttarin eteen, riisui rinnaltaan virkaristinsä ja laski sen Pyhän Neitsyen käteen, jolta pikku lintu oli lentänyt.

Pää painuneena, kasvot kalpeina, kädet nöyrästi ristissä rinnalla prioritar pysyi kauan rukoukseen polvistuneena.

Varhaisen kesäaamun leyhkä puhalsi sisään avoimesta ikkunasta ja hyväili hänen poskeaan.

Ulkona puutarhassa lauleli punarinta-satakieli toverilleen.

Viimein prioritar nousi, liikkuen kuin omituisessa unessa vaeltava, astui sisäkammioon ja laskeutui vuoteelleen.

Piispan rukous oli kuultu.

Priorittarelle oli suotu armoa ja voimaa valita vaikeampi osa; hän uskoi toden teolla juuri vaikeamman osan Jumalan tahdoksi.

Ja kun hän viimein laski päänsä pielukselle, hiipi hänen mieleensä muuan rukous Gregoriuksen sakramentariosta, tyynnyttäen hänet lepoon kaikkivaltiasta voimaa ja ikuista rauhaa tulkitsevalla viestillään.

Kaikkiwaltias ja ikuinen Jumala, Joka hallitset kaikkea taivaassa ja maan päällä; kuule armollisesti omiesi rukoukset ja suo meille Sinun rauhasi kaikkina elomme päivinä; Jesuksen Kristuksen meidän Herramme kautta. Amen.

XXXI luku

ISONKUOVIN KUTSU.

Viimeistä kertaa ritari odotti kryptassa.

Laskettuaan kantamuksensa alttarin ääreen soturit nojausivat kukin pylvääseensä jäykkinä ja välinpitämättöminä, mutta valmiina polvistumaan heti kun vesper-laulu ennättäisi kryptaan ylhäältä kuorista

Mies lepäsi paareilla liikahtamatta, pää siteissä mutta hänen silmänsä olivat valppaat ja kirkkaat ja pään kääntyminen ilmaisi hänen kuulostelevan. Tummansininen, hopealla päärmätty vaippa peitti kauttaaltaan hänen ruumiinsa.

Hugh d'Argent seisoi erään pylvään varjossa vastapäätä seinässä olevaa kapeata oviaukkoa, josta kierreportaat johtivat ylös klerestorioon.

Tästä paikasta hän saattoi myöskin nähdä portaat, jotka johtivat kryptaan maanalaisesta käytävästä, sekä sen osan kryptaa, jonka poikki Valkoisten sisarten oli kuljettava päästäkseen näistä rappusista seinässä olevaan portaikkoon.

Tässä ritari vartioi viimeistä kertaa.

Omituinen iloisuus oli vallannut hänen mielensä. Hän tuntui jättäneen masentuneisuutensa ikäänkuin raskaan taakan joen pohjaan. Hugh oli ollut voitostaan varma aina siitä hetkestä pitäen, jolloin hän melkein tukehtumaisillaan oli nähnyt ja siepannut piispan kiven tuoden sen riemuitsevana pinnalle. Niin, jo ennen kuin Symon oli heittänytkään tuon kiven, jo silloin kun ritari oli, piispan esittäessä epäilyksensä Pyhän Neitsyen hymyyn nähden, vastannut hänelle: "Minä luotan rukouksen voimaan", oli hänessä herännyt iloinen tietoisuus. Hän oli ojentanut kuihtuneen uskonsa oikean käden, ja katso, se oli osoittautunut väkeväksi ja elinvoimaiseksi.

Mutta kun hän nyt kryptan painostavassa hiljaisuudessa kuuli avaimen kiertyvän lukossa, lakkasi hänen sydämensä sykkimästä ja mieli jännittyi jäykäksi ensimmäisen hunnutetun olennon liukuessa varjomaisena ja aaveen kaltaisena näkyviin.

Se ei ollut hän, tuo odotettu.

Ritarin suonet alkoivat jälleen sykkiä. Hänen sydämensä jyskytti rajusti, kun määrätyin välin matkoin yhdeksän, kymmenen, yksitoista valkoista olentoa vaelsi ohitse.

Sitten — kahdestoista: pitkä nunna, melkein Moran kokoinen; mutta ei kuitenkaan hän.

Sitten — kolmastoista: oi, siunattu Neitsyt! Oi, Jumalan pyhät! Mora! Hän, hän itse. Mahdotonta oli erehtyä hänen ryhdistään, hänen päänsä kuninkaallisesta asenteesta. Kaikista hunnuista ja viitoista huolimatta hän oli varma asiastaan. Se oli Mora; ja koska hän astui kulkueen keskivaiheilla niin hänen kävisi verraten helposti siirtyminen syrjään. Eikä kuitenkaan — —