SISÄLLYS: (continued 6)

Hugh nousi ja kumarsi. Voimakas suuttumus välähti hänen katseestaan.

"Jalo herra Kardinaali, minä onnittelen teitä. Sen minä saatan ymmärtää, että kardinaalinhattu saattaa houkuttaa teitä jättämään katedraalinne, kaupunkinne ja kansanne, joka teitä rakastaa. Mutta että te päästäksenne eteenpäin kirkollisella urallanne, vaikka kuinka suuresti tahansa, olette valmis vapaaehtoisesti lähtemään ja jättämään Moran suruun, Moran vaikeuksiin, Moran kaipaamaan apuanne —"

Ritari keskeytti hämmästyneenä sanatulvansa. Piispa, joka ei koskaan nauranut, naurahti ääneen. Ja samalla hän, joka ei koskaan itkenyt, jo näytti olevan purskahtamaisillaan itkuun.

Suomut putosivat Hugh'n silmistä, ennenkuin piispa oli sanonut sanaakaan. Hän havaitsi toisen rakkauden yhtä suureksi kuin omansa.

"Ah, houkka!" sanoi Worcesterin Symon. "Sinä seuraat näin omia ajatuksiasi, ja helppo on viedä sinut harhaan. Kun puhuin lähdöstäni, puhuin siitä vain hänen takiaan, toivossa, että ajatus minun poissaolostani estäisi sinua aikomustasi toteuttamasta. Mutta nyt minä tosiaankin olen vakuutettu siitä, että sinä tulet antamaan alttiiksi oman onnesi ja hänen onnensa. Tahdonpa siis miettiä jotain keinoja millä pidättää pyhän Isän lähettiä, niin ettei minun tarvitse antaa vastaustani ennenkuin kahden viikon kuluttua. Sinä ehdit Moran luo viimeistään viiden päivän kuluttua tästä. Niin pian kuin hän on päättänyt mitä hän tekee, lähetä minulle siitä tieto nopean sanansaattajan kautta. Jos hän päättää palata luostariin, niin ilmoita paikka ja aika tiellä, minne tulen häntä vastaan. Hänen prioritar-pukunsa ja hänen virka-ristinsä minulla on täällä. Edellisenhän sinä lähetit minulle majatalosta, jälkimäisen löysin hänen kammiostaan. Sinun täytyy ottaa ne mukaasi. Jos hän palaa, täytyy hänen palata täydessä virka-asussaan. Jos taas hän päättää jäädä sinun luoksesi; jos hän — minkä Luoja suokoon — on tyytyväinen eikä tarvitse minun apuani, niin ilmoita se minulle lähetin kautta. Minä saatan silloin poistua tuohon kauniiseen maahan, johon minä ensinnä lähdin hänen vuokseen, josta poistuin hänen vuokseen ja johonka minä taas palaan iloiten, ellei hän enää ole apuni tarpeessa. Myöntämäni aikamäärä sallii neljän päivän epäröinnin."

"Herra piispa", sanoi ritari nöyrästi, "antakaa anteeksi vääryyteni teitä kohtaan. Suokaa anteeksi, että otin vakavalta kannalta sen, minkä tarkoititte pilaksi tai minkä, tarkalleen sanoen, te toivoitte voivan estää minua aikeestani. Ah, tosiaankin toivoisin, että minut siitä estettäisiin."

"Hugh", sanoi piispa innokkaasti, "olihan hän sinun käsityksesi mukaan oikeutettu tulemaan luoksesi mistään näyistä välittämättä?"

"Kyllä", vastasi ritari, "mutta minä en tunne olevani oikeutettu ottamaan häntä, kun tiedän, että hän antaa itsensä vapaasta tahdostaan vain siksi, että hän uskoo näkyyn. Puhtaimmankin ilon hetket himmentäisi salainen häpeäni. Tietäessäni petoksen, olisin minäkin siihen osallinen, minä, jota hän rakastaa, johon hän luottaa."

"Totuuden vaikeneminen ei ole samaa kuin valehteleminen", vakuutti piispa.

"Herra piispa", vastasi Hugh d'Argent, nousten pystyyn ja laskien kätensä miekkansa kahvaan. "Minä en osaa näissä asioissa järkeillä, minä en osaa tehdä eroa totuuden vaikenemisen ja valehtelemisen välillä. Mutta kunniani kutsua minä kuuntelen ja lähden taisteluun — itseäni vastaan, jos se on tarpeen, tai jos se on välttämätöntä, jotakuta toista vastaan. Itämaan taistelutanterilla pyhässä sodassa minä voitin nimen, jonka koko leiri, jopa vihollinenkin tunsi: 'Hopeisen Kilven ritari'. Meidän nimemme on Argent ['Argent' (ransk.) = hopea (suom.)] ja meillä on oikeus käyttää puhtaasta hopeasta tehtyä kilpeä. Mutta minä sain tuon nimen siitä, että kilpeni oli aina kirkas, ettei se ainoassakaan taistelussa pudonnut tomuun, etten antanut sen tahrautua. Se oli niin kirkas, että kun minä ratsastaessani kannoin sitä edessäni, niin se heijasti auringon säteitä niin, että vihollisten silmät huikaistuivat. Jalo herra, minä en voi tahrata hopeista kilpeäni ottamalla osaa vilppiin tai vaikenemalla silloin kuin kunnia käskee minua puhumaan."

Katsellessaan ylvästä hahmoa edessään, piispa tunsi halua vastata hänen jaloihin sanoihinsa ja antaa niille tunnustuksensa. Mutta hän ajatteli Moran mielenrauhaa, Moran auennutta sydäntä ja sarastavaa onnea. Moran takia täytyi hänen loppuun saakka vastustaa.

"Rakas Hugh", sanoi hän. "Kaikki tämä puheesi hopeakilvestä ja kunnian kutsusta kaunistaa kylläkin taistelukentän soturia. Mutta rakastajan on noudattaminen ankarampia ohjeita; hänen täytyy kieltää itsensä, senkin itsensä, jolle oma kunnia on kallis. Kun sinä kiilloitit hopeakilpesi, pitääksesi sen niin kirkkaana, niin mitä näit siitä kuvastuvan? Omat ylpeät kasvosi kai? Samoin sinä nytkin kartat vähäisintäkin tahraa kunniantunnollasi, mutta sinä tahdot pitää tämän hopeakilven kirkkaana Moran kustannuksella, sinä tahdot ratsastaa tietäsi ylpeänä, yksinäisenä kunniassasi, heijastaa aurinkoa, huikaista kaikki katsojat, sillävälin kun vaimosi, Mora, joka on rakastanut sinua, luottanut sinuun, joka on mitä hellimmin sanoin tulkinnut sinulle rakkautensa ihmeen, makaa pimeydessä epätoivoisena, murtunein sydämin. Hugh, minä tahtoisin, että sinä ajattelisit enemmän hänen kultaisen sydämensä aarretta kuin oman itsekkään hopeakilpesi kirkkautta."

"Itsekkään!" huusi ritari. "Onko itsekästä pitää kunniansa puhtaana? Onko itsekästä hävetä sitä, että pettää rakastamaansa naista? Olenko minä, jonka pyrkimyksenä on kaikessa ollut asettaa hänen onnensa etusijaan, ollut itsekäs häntä kohtaan tänä vaikeuden hetkenä?"

Hän vaipui raskaasti istumaan; nojasi kyynärpäät polviinsa ja antoi päänsä painua käsiin.

Tämä äärimäistä masennusta ilmaiseva asento teki piispan miettiväiseksi. Saisiko hän voiton nyt, kun hän juuri oli luopunut kaikesta voiton toivosta?

"Tuhoisan itsekäs, rakas Hugh", sanoi hän. "Mutta Luojan kiitos, ei mitään vahinkoa vielä ole tapahtunut. Kuuntele sanojani, niin minä osoitan sinulle keinon, millä voit pitää kunniasi tahrattomana ja, kuitenkin vaieta Moralta tiedon asiasta, joka järkyttäisi hänen mielentilansa."

LI luku

JALOT SYDÄMET EROAVAT.

Samana iltana, tuntia ennen auringonlaskua, molemmat miehet, jotka Moraa rakastivat, katselivat toisiansa valmistautuen lausumaan toisillensa lopulliset jäähyväiset.

Piispa oli sanonut sanottavansa. Keskeytymättä oli hänen sanojensa virta vuotanut, kaunopuheisena, sovittavana, vakuuttavana.

Hän näki edessään ritarin pään, hänen yhteen liitetyt ja pöydän yli ojennetut kätensä.

Hän ihmetteli itsekseen, mitä ajatuksia mahtoi askarrella tämän tumman, kiharan tukan alla. Hän oli toivonut, että tämä epätoivon jäykkä asento olisi pehmennyt. Hän oli käyttänyt kaikkein vakuuttavinta äänensävyä saadakseen tämän tuloksen aikaan, mutta menestyksettä. Hän oli toivonut, että ritari katkaisisi vaitiolon, vaikkapa raivotakseen tai vastustaakseen. Sitä varten oli piispa päästänyt puheeseensa tahallisen tosiasiain vääristyksenkin ja myöhemmin tehnyt kouraantuntuvasti väärän päätelmän. Mutta kumpikaan ei ollut saanut ritaria liikkeelle.

Hetken kuluttua oli Hugh kohottanut päätään ja nojannut taapäin tuolissaan; hän vuorostaan oli kiinnittänyt katseensa orsista riippuvaan lippuun.

Se oli lakannut hulmuamasta. Nähtävästi oli isä Benedict sulkenut kattoluukun, joka oli piilossa pystyn hirren takana ja josta hänellä oli tapana väijyä alas pitosaliin, katsoakseen oliko kaikki kunnossa, eikö kunnianarvoisa isä tarvinnut mitään.

Mainittakoon tässä ohimennen, että tämä isä Benedictin ylen suuri valppaus sai vain vähän kiitosta osakseen. Sillä huomatessaan ritarin kanssa keskustellessaan lipun hulmuavan oli piispa aavistanut jotain juonta ja arvannut sen oikein, jonka johdosta hän oli salaa antanut veli Philipille määräyksen, sillä seurauksella, että kun kappalainen seuraavalla kerralla vaani salissa tapahtuvaa yksityiskeskustelua, hän sen päätyttyä havaitsi ullakkohuoneen oven ulkoapäin suljetuksi, ja kun hän väkivoimalla oli sen avannut, ei hänen asemansa ollut parantunut, kun tikapuut, jotka olivat yhdistäneet sen alla olevaan käyttämättömään huoneeseen, oli poistettu. Senjälkeen sai hän nähdä piispan ynnä hänen vieraansa nauttivan kolme ateriaa, ennenkuin hän sai ilmaistuksi tukalan asemansa ja pääsi siitä pois. Ja silloinkin piispa hämmästyttävän hitaasti pystyi huomaamaan, mistä päin apua anova hätääntynyt ääni oli lähtöisin. Useampia veljiä kutsuttiin avuksi, niin että vallan pieni ihmisjoukko seisoi tuijottamassa isä Benedictin kalpeisiin kasvoihin, jotka näkyivät kattoluukusta, kun hän makasi siellä tyhjällä vatsallaan, huutaen vastauksia piispan kysymyksiin ja koettaen turhaan esittää jotain järjellistä syytä omituiseen asemapaikkaansa.

Mutta palatkaamme kohtaukseen, joka aiheutti tämän aineesta poikkeamisen.

Ritari oli kohottanut päätään, mutta yhä pysyi hän vaiteliaana ja eleettömänä.

Kun piispa vihdoin oli vaiennut, odottaen jotakin vastausta, oli Hugh d'Argent kääntänyt katseensa pois orsista ja kysynyt:

"Missä te, jalo herra, voisitte kohdata Moran, jos vaimoni, kuultuaan totuuden, haluaa palata luostariin?"

Täten oli piispan pakko todeta, että hänen vuolas kaunopuheisuutensa, hänen läikkyvä huumorinsa, hänen sitova todistelunsa, hänen hellittelevät sanansa, hänen uhkaustensa ukkoset, kaikki olivat yhtä turhaan iskeneet ritarin järkähtämätöntä päätöstä vastaan ja jättäneet sen ennalleen.

Silloin piispa vaieten nousi ja astui kirjastoon. Täällä he nyt katsoivat toisiinsa, sanoakseen lopulliset jäähyväiset.

Kumpikin tiesi, että hänen menetyksensä olisi toisen voitto; hänen voittonsa toisen korvaamaton menetys.

Ja kuitenkin kumpikin tällä hetkellä ajatteli vain Moran mielenrauhaa. Heillä vain oli eri käsitys siitä, millä tavoin tämä rauha oli paraiten säilytettävissä.

"Minun täytyy ottaa hänen ristinsä, herra piispa", lausui ritari päättävästi.

Piispa meni huoneen nurkassa olevan pöydän ääreen ja kumartui sen yli, kääntäen selkänsä Hugh d'Argentille. Sitten hän pujotti käden poveensa ja otti sieltä jalokivin koristetun kultaristin. Sulkien pöydän vanhan kannen hän palasi takaisin ja laski ristin ritarin ojennettuun käteen.

"Minä luovutan sen sinulle, rakas Hugh, vain yhdellä ehdolla: että minä varmasti saan sen takaisin kahden viikon kuluttua. Jos sinä päätät kertoa vaimollesi totuuden näystä, pitää minun nähdä tämä risti hänen rinnallaan, kun hän ratsastaa takaisin Worcesteriin, uudelleen Valkoisten sisarten priorittarena. Mutta jos taas viisaampi harkinta pääsee valtaan ja sinä päätät olla kertomatta, täytyy sinun nopean lähetin kautta palauttaa se minulle sinetöidyssä käärössä."

"Minä tulen kertomaan", vastasi ritari. "Jos hän päättää jättää minut, tulette näkemään ristin hänen rinnallaan, jalo herra. Jos hän päättää jäädä luokseni, saatte te sen nopean lähetin kautta."

"Hän päättää jättää sinut", sanoi piispa. "Jos kerrot hänelle, niin hän päättää jättää sinut."

"Hän rakastaa minua", sanoi ritari, ja hänen äänessään kuului hellä kunnioitus ja hänen silmissään oli katse, jolla ihminen puhuu uskosta Jumalaansa.

"Hugh", sanoi piispa synkästi; "Hugh, rakas poikani, sinulla on niin vähän kokemusta nunnan sydämestä. Kuta enemmän hän rakastaa, sitä päättäväisemmin on hän jättävä sinut, jos sinä annat hänelle aihetta pitää rakkauttaan epäoikeutettuna. Juuri se mikä nyt tuottaa hänelle autuutta, on heti herättävä hänessä pelkoa. Hän on karttava sinua kuin puhdas sydän karttaa syntiä; koska hänen ilonsa sinun tyhmyytesi tähden on näyttävä hänestä synniltä. Poikani!" — ja piispa ojensi kätensä; hänen äänessään kuului liikuttava vetoaminen — "Jumala ja pyhä kirkko on antanut sinulle vaimosi. Jos sinä kerrot hänelle tuon asian, menetät sinä hänet."

"Minun täytyy ottaa mukaani hänen jättämänsä puku", sanoi ritari, "niin että jos hän päättää lähteä luotani, hän voi palata täydessä asussaan."

Piispa meni taas pöydän ääreen, kohotti raskasta kantta ja nosti esiin valkoisen, keräksi käärityn puvun. Sen nähdessään molemmat miehet vaikenivat kuin vainajan kohdatessaan ja ritari tunsi pelon jähmettävän sydämensä, ottaessaan sen vastaan piispan kädestä.

He astuivat yhdessä jokipenkereelle, sieltä nurmikolle ja pihalle.

Veli Philip istui siellä ratsun selässä odottamassa ja toinen maallikkoveli piteli ritarin hevosta.

Kun hevoset tulivat heidän näkyviinsä lausui piispa: "Philip on saattava sinua muutaman peninkulman matkallasi."

"Kiitän teitä, isä", vastasi ritari, "mutta se ei ole tarpeen. Tämä kunnon veli on saanut istua monta vuorokautta satulassa."

"Se on hyvin tarpeellista", sanoi piispa. "Anna Philipin ratsastaa rinnallasi, kunnes te olette sivuuttanut Munkkimetsän ja onnellisesti olette päässeet avoimille maille sen takana. Silloin voit, jos tahdot, käskeä häntä palaamaan."

"Worcesterin salamurhaajiako vastaan tämä toimenpide on tarpeen, jalo herra?"

Piispa hymyili.

"Kenties", sanoi hän. "Saraseeneja voit rankaisematta iskeä kuoliaaksi, mutta sinun emme voi sallia joutuvan sellaisen kohtalon alaiseksi. Sinulla on, rakas Hugh, liian kallisarvoisia kappaleita muassasi, jotta mikään yllätys saisi tulla kysymykseen. Nyt on levottomat ajat ja vaaroja uhkaa kaupungin ympärillä. Päästyäsi kolme peninkulmaa eteenpäin voit lähettää veli Philipin takaisin ja ratsastaa eteenpäin yksin."

Heidän tultuaan hevosten luo, ritari varovaisesti asetteli kantamuksensa satulansa taakse. Sitten hän laskeutui toiselle polvelleen, taivuttaen päänsä piispan siunattavaksi.

Worcesterin Symon luki siunauksen. Kumartuen lisäsi hän sitten matalalla äänellä: "Ja ohjatkoon Jumala ja pyhimykset sinua kaikissa asioissa oikein päättämään."

"Amen", sanoi Hugh d'Argent ja suuteli piispan sormusta.

Sitten hän nousi ratsaille ja ratsasti taaksensa katsomatta palatsin portista ulos veli Philipin seuraamana.

LII luku

ENKELILAPSI.

Worcesterin Symon kääntyi, asteli verkalleen poikki pihan, meni joen varrella olevan kaiteen ääreen ja seisoi siinä kauan, kumartunein päin, katsellen Severnin nopeata juoksua.

Hänen silmänsä kiintyivät siihen kohtaan, missä ritari oli syöksynyt veden pinnalle, sukeltaessaan hakemaan valkoista kiveä, joka piispan omain sanojen mukaan kuvasti hänen mahdollisuuksiaan voittaa prioritar omakseen.

Piispan käsi lepäsi kaiteella. Hänen sormuksensa kivi ei heijastanut sinisiä eikä purppuraisia säteitä. Sen väri oli haalistunut ja haihtunut. Se loisti — kuten prioritar kerran oli nähnyt sen loistavan — kuin suuri kyynel piispan sormessa.

Piispan asento kuvasti syvää masennusta. Pois ratsastaneen ritarin mukana tuntui jotain voimakasta ja elämänintoista väistyneen hänen elämästään.

Häntä painosti tunne epäonnistumisestaan. Hänen ei ollut onnistunut taivuttaa Hugh d'Argentin tahtoa halunsa mukaan eikä hän myöskään jaksanut iloita tämän ritarillisuudesta, kun hän ei tahtonut nauttia onnestaan kunniansa kustannuksella.

Mutta vaikka hänen järkensä ei hyväksynyt ritarin siveysoppia, hänen sydämensä halasi sitä ylistää.

Kun hänen silmämääränään loppuun saakka oli Moran mielenrauha, oli hän muuttumatta pysynyt paheksuvalla kannallaan.

Hän ei koskaan enää voisi korottaa ääntänsä Hopeakilven kunniaksi. Viisastelunsa kautta oli hän taitavin sormin koettanut purkaa ritarin loistavaa asua. Missä määrin hän oli onnistunut, sitä hän ei voinut tietää. Mutta katsellessaan tässä kiireesti juoksevaa jokea, hän havaitsi toivovansa, että hän olisi saanut sitä vahvistaa, eikä heikentää, hänen asuaan vyöttää ja sonnustaa, sensijaan että hän sitä varkain avasi ja purki. Ja olisihan hän niin tehdessään taannut itselleen oman onnensa, palauttanut omaan sydämeensä elämänilon niiden kahden kustannuksella, jotka hän oli yhdistänyt toisiinsa pyhän kolminaisuuden nimessä.

Jos Hugh pysyi ajattelemattomuudessaan, menettäisi hän morsiamensa, mutta mennessään asettamaan prioritarta takaisin virkaansa, olisi piispalla tietoisuus siitä, että hän loppuun saakka oli koettanut saada ritaria luopumaan aikeestaan.

Jos toisaalta Hugh, pohjoiseen päin ratsastaessaan, palaisi järkiinsä ja päättäisi vaieta asian, kas silloin odottaisi Symonia, Worcesterin piispaa, hänen rakastamansa aurinkoinen maa ja kardinaalin hattu.

Mutta välillä oli kaksiviikkoinen epävarmuus, ja piispa ei voinut sietää epävarmuutta.

Hän kääntyi joesta pois ja alkoi kävellä edestakaisin kentällä, kumartunein päin, kädet selän takana ristissä.

Joka kerran kun hän saapui puutarhan ja pihan välissä olevalle muurille, havaitsi hän edessään kaksi ruusupensasta, punaisen ja valkoisen, jotka kasvoivat niin lähellä toisiaan, että niiden oksat takertuivat toisiinsa, ja punaisten kukkien rehevät terät loistivat niiden valkoisten naapurien tuoksuvan kauneuden vastakohtana.

Vihdoin ruusut muuttuivat piispalle vertauskuviksi — valkoinen kuvasi priorittaren suloista seuraa, punainen häntä Roomassa odottavaa korkeaa kunniaa.

Hän sai päähänsä sellaisen uuden ajatuksen, että jos hän sulkisi silmänsä, rukoilisi pyhää Josefia ohjaamaan kättään, ottaisi kolme askelta eteenpäin ja poimisi ensimäisen kukan, jota hänen kätensä koskettaisi, saisi hän lopetetuksi tämän väsyttävän epävarmuuden.

Mutta tämä lapsellinen mielikuva sai hänet hymyilemään. Se toi mieleen vanhan maallikkosisaren Mary Antonyn, joka leikki herneillään ja luotti satakieleensä. Sitäpaitsi piispa ei koskaan tehnyt mitään suljetuin silmin. Hän olisi tahtonut nukkuakin silmät auki, ellei luonto olisi säätänyt toisin.

Vielä kerran käveli hän koko kentän poikki, kädet yhteenliitettyinä selän takana, silmät tähdättyinä yli joen, kaukaisiin kumpuihin.

"Tuleeko hän vai menenkö minä? Lähdenkö minä vai palaako hän?"

Hänen kääntyessään kaiteen luona tuntui itsepintainen ääni kuiskaavan: "Valkoinen ruusu tarkoittaa hänen paluutaan luostariin, punainen lähtöä Roomaan."

Ja kun hän taas saapui muurille, tirkistivät häneen porttiholvista pikkutytön kirkkaat silmät.

Piispa seisahtui aivan hiljaa katselemaan häntä.

Milloinkaan hän ei ollut nähnyt niin viehättävää keijukaista. Päivänsäde näytti kätkeytyneen jokaiseen hänen tuuhean tukkansa kiharaan. Hänen pienillä ruskeilla kasvoillaan oli kypsän persikan kukkeus; hänen katseessaan oli havahtuneen kauriin arka loiste.

Piispa hymyili.

Loistavista silmistä hävisi niiden pelokas välke, ne sädehtivät vastaukseksi. Piispa viittasi.

Pikku tyttö hiipi porttiholvista esiin, sai lisää rohkeutta, kiisi kentän yli ja seisoi piispan ja ruusujen välillä.

"Mistä sinä tulit tänne, pienokaiseni", kysyi Worcesterin Symon lempeimmällä äänellään.

"Iso portti oli auki ja minä juoksin siitä sisään."

"Entä mikä on nimesi, pikku tyttö?"

"Verity", kuiskasi lapsi arasti ja punastui lausuessaan oman nimensä.

"Niinkö", mutisi piispa. "Onko Totuus [Verity = totuus. (Suom.)] tosiaankin tullut avoimesta veräjästäni sisään?"

Sitten hän sanoi, hymyillen kohti pieniä kasvoja, jotka olivat luottavaisesti kääntyneet häneen päin.

"Haluatko jotain, enkelilapsi, mitä minä voin sinulle antaa?"

Toinen paljaista ruskeista pikku jaloista hankasi levottomasti toista vastaan. Viisi paljasta ruskeata pikku varvasta kaivautui nurmeen.

"Älä pelkää", lausui piispa. "Pyydä minulta mitä tahdot, ja minä annan sen sinulle, vaikkapa se olisi puolet valtakuntaa. Niin, vaikkapa se olisi isä Benedictin pää vadissa."

"Ruusun", sanoi lapsi innoissaan, ollenkaan huomaamatta isä Benedictin pään ja puolen valtakunnan tarjousta. "Ruusun tuosta kauniista puusta! Minä näin muurin takaa, miten kauniit ne olivat!"

Piispan huulet hymyilivät vielä, mutta hänen silmänsä kävivät äkkiä vakaviksi.

"Pyhä Josef!" mutisi hän ja teki ristinmerkin.

Sitten hän kumartui lapsen yli ja laski kätensä hänen kiharoilleen.

"Aivan niin, pikku Verity", sanoi hän, "sinä saat itse ottaa yhden ruusun ja antaa minulle toisen. Saat itse valita! Katso, minä liitän käteni yhteen selkäni taakse — näin! Niin pian kuin minä olen kääntänyt selkäni, tulee sinun poimia kaksi ruusua. Juokse ruskeine pikku jalkoinesi luokseni ja pane toinen ruusu — kumman tahdot — minun käteeni. Juokse sitten itse kotiin toisen kera. Hyvästi, pikku enkelilapsi. Jumalan siunaus olkoon otsallasi."

Piispa kääntyi ja asteli verkalleen kentän yli, kumartunein päin, kädet liitettynä yhteen selän taakse.

Pienien paljasten jalkojen askel ei nurmikolla kuulunut. Mutta ennenkuin piispa oli ehtinyt puolimatkaakaan, pistettiin ruusun vana hänen sormiensa väliin. Kun ne sulkeutuivat sen ympäri, kuului hilpeä naurunhelähdys hänen takanaan, häipyen etäisyyteen.

Enkelilapsi oli tehnyt valintansa ja juossut tiehensä oman ruusunsa kera. Piispan kohtalon oli hän jättänyt, tämän omaan suljettuun käteen.

Pysähtymättä tai ympärilleen katsomatta astui piispa eteenpäin, tuijottaen hetkisen säihkyvään vedenkalvoon; sitten loi hän katseensa sen yli, etäisiin metsiin, joiden kautta ritari parhaillaan ratsasti.

Vihdoin hän kääntyi yhä pitäen käsiään selkänsä takana, astui sisään puutarha-ovesta, joka oli jäänyt selälleen, ja meni kirjastoon.

Mutta vasta kun hän polvistui pyhän Josefin alttarin eteen, liikutti hän oikeaa kättään ja saattoi näkyviin Verityn siihen asettaman ruusun.

Monta vuotta oli kulunut siitä kun piispa viimeksi itki. Hän ei ollut luullut enää koskaan itkevänsä. Mutta hänen nähdessään nyt enkelilapsen poimiman ruusun jokin hänessä herpaantui ja hän raukesi avuttomaan itkuun.

Parrakas ja roteva pyhä Josef näytti surkutellen katselevan kumartunutta päätä ja sen rehevää hopeista tukkaa.

Näin oli hän mahtanut itsekin itkeä, kun Jumalan enkeli ilmestyi hänelle hänen kovan koettelemuksensa hetkenä sanoen: "Älä pelkää!"

Tuokion kuluttua piispa poistui alttarin luota, meni pöydän ääreen ja laski ruusun valkoisen kiven viereen.

"Kas niin, rakas Hugh", mutisi hän, "sinun kivesi ja minun ruusuni. Hyvinpä ne sopivatkin yhteen. Molemmat kuvastavat lujan päätöksen voittoa. Mutta minun ruusuni on pian lakastuva, kun sensijaan sinun kivesi, rakas poika, on kestävä aina."

Piispa istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja soitti hopeakelloa.

Maallikkoveli astui huoneeseen.

"Pyydä veli Andrea Philippoa heti tulemaan tänne", sanoi piispa. "Minun täytyy puhutella häntä viivyttelemättä."

LIII luku

PYHÄLLÄ VUORELLA.

Yhdeksäntenä päivänä Hugh'n lähdöstä, sinä päivänä, jolloin hän nopeasti ratsastamalla saattoi saapua ennen päivänlaskua, nousi Mora aikaisin vuoteesta.

Samana tuntina, jolloin hän oli tottunut soittamaan luostarin kelloa, käveli hän kiiruusti yli nummen ja kapusi yli kanervapeittoisten kumpujen.

Hänen mieleensä oli muistunut pieni kappeli korkealla vuoristossa, missä asui pyhä erakko, jolle oli hankkinut suurta mainetta hänen pyhä elämänsä, hänen viisautensa antaessaan hengellisiä neuvoja ja hänen taitonsa sairaita hoivatessaan.

Mora oli tullut ajatelleeksi, rukoillessaan ja mietiskellessään läpi yön, että jos hän voisi tehdä täyden tunnustuksen tälle pyhälle miehelle, voisi tämä kenties luoda valoa hänen sekavaan ahdinkotilaansa.

Tämä toivo täytti hänet innolla kävellessään eteenpäin.

"Luo valoa pimeyteeni! Ohjaa minut selkeälle tielle!" niin huusi hänen ahdistunut sielunsa.

Hänen oli mielestään punnittava kahta mahdollisuutta. Ensinnäkin kysymystä, tulisiko Hugh piispan neuvosta vaikenemaan, siten joutuen petokseen osalliseksi. Toiseksi asemaa, johonka hän oli joutunut, tämän petoksen perusteella jätettyään luostarin. Mutta tällä hetkellä edellinen kysymys oli niin verrattomasti paljon tärkeämpi, että Mora havaitsi jättävänsä toisen vallan taka-alalle, sallien sen jäädä myöhemmin tarkastettavaksi, kun tämä ylen tähdellinen kohta, Hugh'n suhtautuminen asiaan, oli ratkaistu.

Mora käveli kiiruusti eteenpäin, hänessä oli vallalla vain yksi ajatus: että hän kiiruhti kohti mahdollista apua.

Hän ei hidastanut askeleitaan, ennenkuin kappeli tuli näkyviin, sen harmaat muurit välkkyivät aamuvalossa, sikermä tuuheita pihlajia kohosi sen vieressä; sen takana oli mahtava kallio, joka entisaikoina oli syössyt maahan ylempänä kohoavalta vuorelta. Tässä kalliopaadessa olevasta syvästä halkeamasta kohosi esiin nuori tammi, jonka tuores vihanta verhosi kappelin harjaa. Kaikkialla sen ympärillä, jokaisessa raossa kasvoi sananjalkoja, hienovartisia kissankelloja, kookkaita ja suoria sinikelloja ja punertavia kanervapehkoja.

Lähellä oli erakon matala maja. Ovi oli raollaan.

Mora lähestyi sitä hiljaa ja koputti ovelle.

Mikään ääni ei vastannut.

Hänen koputuksensa vaan korosti vallitsevaa hiljaisuutta.

Työntäen oven auki uskalsi Mora katsahtaa sisään.

Erakon kammio oli tyhjä. Kasvisaterian jäännöksiä näkyi karkealla pöydällä. Niinikään avoin, pahasti kulunut rukouskirja. Pöydän toisessa päässä oli kimppu lääkeyrttejä, sennäköisessä kasassa, kuin olisi ne kiiruusti puistettu niiden vieressä makaavasta laukusta. Todennäköisesti pyhä mies oli nauttiessaan varhaista murkinaansa saanut kutsun jonkun sairaan luo.

Mora käännähti ovella ja varjostaen silmiään tarkasteli hän maisemaa.

Aluksi hän näki vain lampaita, jotka verkkaan liikkuivat mättäältä toiselle kalutessaan niiden lyhyttä ruohoa, taikka vuohia, jotka hyppelivät paadelta toiselle ja äkkiä hävisivät korkean saniaisen sekaan.

Mutta pianpa hän eräällä etäisellä kukkulalla havaitsi kaksi ihmishahmoa, huomasi erakon ruskean kaavun ja pään ynnä pienen pojan, joka juosten pysytteli edellisen kintereillä hänen nopeassa tahdissaan. He hävisivät erään kummun harjan taakse, ja Mora — yksinään tässä autiossa seudussa — oivalsi, että oli kuluva monta tuntia ennenkuin erakko palaisi.

Sensijaan että tämä seikka, joka esti häntä toteuttamasta tarkoitustaan, olisi herättänyt hänessä tyytymättömyyttä, täytti se hänen sydämensä äkillisellä helpotuksen tunteella.

Erakon kammion sisustus oli elävästi palauttanut hänen mieleensä hänen jylhän luostarielämänsä. Erakko olisi todennäköisesti katsellut hänen asiaansa kokonaan tämän elämän kannalta.

Hän ei mitenkään olisi saattanut tajuta näiden päivien yhä yltyvää ihmettä, joka oli ilmennyt siitä saakka kuin hän ynnä Hugh ratsastivat pois Warwickista ja joka kohosi huippuunsa tuona ihmeellisenä hetkenä linnan muurilla, jolloin Mora oli Hugh'lle kertonut näkynsä, kuiskaten ilmaissut täyden antaumuksensa, ja Hugh siitä huolimatta oli koskettanut häntä vain hehkuvilla silmillään.

Kuinka saattaisi pyhä erakko, joka eli yksinään keskellä hiljaisia kumpujaan, tajuta väkevän keskinäisen rakkauden peloittavan voiman, sen hehkun, ilon, syvän, suloisen levottomuuden, sielujen keskinäisen kutsun, sydänten nyyhkyn, joka täytti yhteisen yön enkelisiipien suihkeella?

Kuinka saattaisi pyhä erakko tajuta Hugh'n saaman iskun, kuinka hän voisi käsittää lykkäyksen hullaannuttavan kärsimyksen, epätoivon kuilun, johonka hänet oli syössyt piispan kirje, kun se oli saapunut niin pian sen jälkeen kuin hän oli sanonut: "Minä en pyydä mitään korkeampaa iloa kuin odottaa sen päivän koittoa, jolloin saan viedä sinut kotiin." Mutta päivän koitto olikin tuonut mukanaan välttämättömyyden, joka oli riistänyt hänet pois morsiamensa luota.

Mutta miksi? Mitenkä paljon sisälsi toinen kirje? Oliko se vähemmän yksityiskohtainen kuin ensimäinen? Oliko Hugh ratsastanut etelään saadakseen kuulla totuuden kokonaisuudessaan. Vai oliko hänen tarkoituksensa piispan kanssa järjestää asiat niin, että Mora voitaisiin aina pitää petettynä?

Seistessään tässä kukkulan kiireellä, missä aamutuuli puhalsi hänen ympärillään, auringon kohotessa voittoisana taivaalle "kuin ylkä, joka astuu ulos kammiostaan", kaikkialla ympärillä kanervan tuoksua, mehiläisten surinaa, liitelevän leivosen iloista liverrystä, samalla kun hänen oma ruumiinsa sykki täynnä eloa kiireisen kiipeämisen jälkeen — tunsi Mora mahdottomaksi, että Hugh voisi vastustaa kiusausta pidättää itselleen omansa millä hinnalla hyvänsä. Ja kuinka saattaisi pyhä erakko arvostella häntä yhtä säälivästi kuin Mora — nainen, joka häntä rakasti — tiesi häntä täytyvän arvostella?

Mora tunsi kiitollisuutta tämän kunnon miehen poissaolon johdosta, vaikka hänen avuntarpeensa olikin jäänyt tyydyttämättä.

Katsoessaan taakseen kohti matalaa majaa, huomasi hän ovenkamanaan jonkun tunnuslauseen karkeasti veistetyksi. Hän huomasi siinä olevan latinaisia sanoja ja mentyään lähemmä hän, kun oli monen vuoden kuluessa tottunut jäljentämään ja kääntämään, saattoi vaikeudetta lukea ne.

"Hänen kanssaan, pyhällä vuorella", oli kirjoitettu erakon majan ovenkamanaan.

Mora toisti näitä sanoja yhä uudelleen, ja hänen niin tehdessään valui hänen ylitseen tunto jonkun näkymättömän läsnäolosta keskellä tätä yksinäisyyttä.

"Hänen kanssaan pyhällä vuorella."

Mora katsahti kappeliin. Senkin oven kamanaan oli veistetty kirjaimia. Hän astui lähemmäksi lukeakseen ne.

"Ja kun he olivat kohottaneet katseensa eivät he nähneet ketään ihmistä, ainoastaan Jesuksen yksinään".

Mora avasi oven ja astui pieneen kappeliin.

Tullessa kirkkaasta ulkoilmasta se ensinnä näytti pimeältä, mutta hän oli jättänyt oven auki ja siitä tulvi valoa sisään.

Sitten hän kohotti katseensa ja näki; ja nähdessään hän ymmärsi sisäänkäytävän yläpuolella olevain sanojen merkityksen.

Pienessä kappelissa oli vain yksi veistokuva. Siellä ei ollut pyhimyksen kuvia, ei pyhän Neitsyen eikä ristiinnaulitun kuvaa.

Mutta alttarin yläpuolella olevassa syvennyksessä seisoi ihmeellinen Kristus-kuva; se ei esittänyt häntä vainajana eikä kuolevana, ei kirkastettuna eikä taivaaseen-astuvana, vaan ihmisenä, joka astui maan kamaralla ihmishahmossa, ja kuitenkin erehtymättömästi, voittoisasti jumalallisena.

Tämän marmorikuvan oli veistänyt sama käsi, joka oli tehnyt sen Madonnankuvan, jonka piispa oli tuonut Roomasta mukanaan ja sijoittanut Moran luostarikammioon. Se oli ollut piispan lahja vanhalle erakko-ystävälleen. Heti ensi silmäyksellä Mora muisti, mitenkä piispa oli kuvannut sen hänelle. Sitten veistoksen kauneus valtasi hänet ja hän unohti kaiken muun.

Se eli! Sen katseessa ilmeni tutkivaa hellyyttä; sen huulilla oli rakastavan ymmärtämyksen hymy; sen ojennetun käden ilmeestä puhui ääretön sääli. Mora lankesi polvilleen. Vaistomaisesti hän palautti mieleensä isä Gervaisen ankaran kehoituksen katumuksentekijöille, että he, ennenkuin polvistuivat ristiinnaulitun eteen, toistaisivat mielessään: "Hän elää ainaisesti ollakseen minun välimiehenäni." Ja omituista kylläkin muisti hän samalla kuinka Mary Seraphine oli hurjalla äänellä huutanut, kun häntä kehoitettiin kohdistamaan katseensa kuolevaan Vapahtajaan: "Minä tahdon elämää — en kuolemaa!"

Tässä oli tosiaankin Elämä! Tässä oli maailman Vapahtaja kuolevaisen hahmossa, lihaksi tullut Sana.

Mora kohotti katseensa ja luki sanat, jotka kultakirjaimin koristivat seinäsyvennyksen holvikaarta ja loistivat päivänpaisteessa Jumalihmisen kärsivällisen pään yläpuolella.

"Kaikissa kiusauksissa koeteltuna kuin me ja kuitenkin synnitönnä."

Ja vieläkin ylempänä, holvikaaren yläpuolella:

"Suuri Ylimmäinen pappi… Astui taivaaseen." Tässä hiiskumattomassa hiljaisuudessa ei Mora, joka niin äskettäin oli ollut Valkoisten sisarten prioritar, voinut muuta kuin polvistua ja rukoilla. Näkymättömän läsnäolo tuntui selvemmin. Mora sulki silmänsä. Herran käsi lepäsi hänen sydämellään.

Kammiossaan Mora oli rukoillut, että Vapahtajan puuhun naulittu jalka tulisi hänelle yhtä läheiseksi kuin pienokaisen jalka Neitsyt-äidin helmassa. Hänen murheessaan oli tämä rukous hänelle täytetty.

Mutta nyt kun hän oli joutunut ulkomaailmaan, tarvitsi hän enemmän. Hän tarvitsi sitä jalkaa, joka käy ja liikkuu, astuu ihmiskoteihin, joka pysähtyy lieden ääreen, tulee hääjuhlaan ja äskenluodun haudan viereen, jalkaa, johon on tarttunut tomu elämän valtatieltä, jalkaa, joka on taivaltanut työläitä teitä, eikä koskaan ole kompastunut.

"Kaikissa kiusauksissa koeteltu"… Silloinpa tässä oli Hän, joka saattoi ymmärtää Hugh'n kovan koettelemuksen, joka saattoi armahtaa, jos Hugh lankesi. Tässä oli Hän, joka saattoi ymmärtää Moran poloisen sydämen murtumisen, jos hänen täytyi jättää Hugh nyt, kun hän häntä näin rakasti. "Suuri Ylimmäinen pappi"… Mitä muita pappeja oli tarvis, kun sai olla "Hänen kanssaan pyhällä vuorella". Joka oli astunut taivaaseen ja kuitenkin aina eli meidän välimiehenämme.

Syvä rauha valui Moran sydämeen, kun hän hartaana polvistui tälle pyhälle paikalle, missä hän ensi kerran uskonnollisen elämänsä aikana oli kohdannut "Jesuksen yksinään".

"Oi, vanhurskas Luoja!" huudahti hän vihdoin… "Sinä joka tunnet miehen sydämen, ja voit aavistaa, minkälainen on naisen sydän, suo minulle tänä päivänä tosi näky — näky, joka tavalla, mikä ei jätä epäilykselle mitään sijaa, osoittaa minulle Sinun tahtosi minuun nähden".

LIV luku

NÄKYMÄTÖN.

Uusi- ja ihmeellinen oli se maailma, jonka Mora kohtasi kääntyessään kappelista pois ja ohjatessaan askeleensa kotiinpäin.

Hän oli tottunut pitämään kiusausta itseäänkin synnillisenä, mutta nyt tuo pyhä sana "kaikissa kiusauksissa koeteltu kuten mekin" näytti puhdistavan tämän sieluntilan, kunhan hän vaan saattoi siihen lisätä voittoisasti: "ja kuitenkin synnitön".

Astuessaan kiireisin askelin ruohoisia polkuja myöten kanervan lomitse tunsi hän Näkymättömän kulkevan vierellään.

Omituiselta tuntui, että hän ulkona maailmassa oli oppinut tuntemaan Näkymättömän alituisen läsnäolon suloisen salaisuuden, jota hän ei ollut luostarissa tajunnut. Usein kun hänen velvollisuutensa luostarissa olivat vaatineet häntä poistumaan kammiostaan, kun hän oli kävellyt maanalaista tietä tuomiokirkosta palatessaan tai kun hän vain virkistyksekseen oli astellut luostarin puutarhassa, kaipasi hän kappelin pyhää hiljaisuutta, tai omaa kammiotansa, missä hän sai polvistua pyhän Neitsyen alttarin eteen ja tajuta hänen sydämensä taivaallisen puhtauden, missä hän sai langeta maahan ristiinnaulitun kuvan eteen, kiinnittää katseensa tähän lävistettyyn jalkaan ja pakoittaa kylmän sydämensä käsittämään sen valtavan totuuden, että jumalallinen Vapahtaja näin oli riippunut ja kärsinyt hänen syntiensä vuoksi.

Hän oli sen hetkittäin tajunnut kammiossaan tai valvoessaan luostarin kappelissa tai katsellessaan tuomiokirkon parven korkeudesta pääalttaria, palavia kynttilöitä, huojuvia suitsutusastioita ja kuunnellessaan munkkien laulua ja hopeakellon kilinää. Mutta silloin oli hän päässyt tajuamaan sen vain oman tahtonsa kautta. Itsetietoisen ponnistuksen lakattua tämä tajunta haihtui, ja hänen sydämensä oli tuntunut entistäänkin kylmemmältä, hänen henkensä entistä enemmän lamaantuneelta. Jota suuremmalla ponnistuksella hän oli itsessään koettanut herättää tätä tajuntaa, sitä täydellisemmin oli se sen lakattua häneltä haihtunut.

Mutta nyt, tässä uudessa ihmeellisessä kokemuksessa hän ei tarvinnut mitään ponnistusta. Hän oli vain odottanut, ja jokainen hänen olentonsa huokonen oli ollut valmis ottamaan vastaan. Ja nyt tunsi hän todellakin Näkymättömän läsnäolon itsessään ja ympärillään. Ylösnoussut Kristus astui hänen vieressään. Mikään verho ei enää häntä estänyt tajuamasta Häntä, sillä luvattu parakleetti täytti hänet, poisti sumun hänen sielunsa silmistä ja kuiskasi hänen hehkuvassa sydämessään: "Hän on Herra!"

"Tämän äänen me kuulimme", kirjoitti pyhä Pietari, "ollessamme hänen kanssaan pyhällä vuorella." Morakin oli ensinnä kuullut sen siellä; mutta hänen sieltä laskeutuessaan se yhä oli hänen luonaan. Lintujen laulu, virran kohina, honkien humina, mehiläisten surina, koko luonto tuntui lausuvan: "Hän on Herra!"

* * * * *

Murhe, kärsimys, pettymys ehkä odottivat häntä alhaalla, mutta Näkymättömän kulkiessa hänen vieressään ja hänen äänensä kuuluessa hänen sisässään hän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi kohtaamaan ja voittamaan ne.

Puolipäivän aikaan hän taas oli puutarhassaan, tyvenin ja seesteisin mielin; samalla hän sykkivin sydämin odotti, saapuisiko Hugh päivänlaskussa perille. Ja Mora kummeksi, mitä tehdä, jos Hugh, jonkun tekosyyn avulla selittäisi matkansa Worcesteriin ja pettäisi hänet kuten muut olivat hänet pettäneet.

Ja näin itseltään kysyessään Mora verkkaan astui parveketta kohti.

Hetkeksi hän seisahtui paikalleen punnitsemaan tätä kovaa kysymystä, kohdistaen katseensa korkeisiin kukkuloihin.

Mutta samassa jokin sai hänet kääntymään ja katsahtamaan pitosaliin päin, ja siellä — samassa paikassa missä Hugh heidän erotessaan oli polvistunut, pyytäen Moran siunausta — seisoi sama Hugh, kädet ristissä, katse kiinnitettynä Moraan, odottaen, että tämä huomaisi hänet.

LV luku

NAISEN SYDÄN.

Matkan päästä, akkuna-aukon kautta he katselivat toisiaan silmiin — Mora seisoi kesäisen päivänpaisteen täydessä loistossa, kukoistavan naisellisuuden säteilevänä ilmestyksenä — Hugh pitosalin varjossa, laihtuneena ja tomuisena, mutta silmissä kuitenkin sen lemmen liekki, joka ei koskaan petä. Mutta Moran kiinnittäessä katseensa näihin tummiin silmiin ne värähtivät, muuttuivat ja kääntyivät pois, kuin eivät ne kauemmin sietäisi nähdä edessään olevaa päivänpaisteista ilmestystä.

Ääretön sääli täytti Moran sydämen. Hän luuli olevansa varma, että Hugh aikoi pettää hänet, mutta tämä petos oli liikuttava senkautta että Hugh'n oman rakkauden voima teki kiusauksen ylivoimaiseksi.

Nopeasti riensi Mora pitosaliin, kiiruhti Hugh'n luokse, kiersi käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja kurkotti huulensa hänelle.

"Minä kiitän Jumalaa, rakkaani", sanoi hän, "että hän on sallinut sinun terveenä palata luokseni."

Hugh kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja puristi häntä vastaansa. Mutta hänen päänsä pysyi pystyssä. Hänen niskalihaksensa tuntuivat kuin raudalta Moran sormiin. Hän saattoi nähdä syvennyksen Hugh'n leuassa, hänen huuliensa ankaran viivan. Mutta hänen katseensa oli kääntynyt pois.

Mora tunsi suurta halua sanoa: "Hugh, piispan ensimäinen kirje, joka hukkui matkalla, on joutunut minun käsiini. Minä tiedän jo totuuden näystä."

Mutta sensijaan Mora takertui hänen kaulaansa huutaen: "Suutele minua, Hugh! Suutele minua!"

Hän ei saanut riistää mieheltään mahdollisuutta osoittautua vilpittömäksi. Ja jos tämä aikoi pettää hänet, oli parempi että hän teki sen Moran tieten, kuin että tämä ainaisesti saisi kiusata itseään kysymyksellä: "Jos minä en olisi puhunut, olisiko hän silloin vaiennut?"

Mutta niin kauan kuin Hugh oli hänen ja hänen kunniansa tahriintumaton, ikävöi Mora hänen huultensa kosketusta.

"Suutele minua", kuiskasi hän uudelleen, tietämättä kuinka monin kerroin vaikeammaksi hän siten teki Hugh'n olon.

Mutta Hugh irroitti käsivartensa hänen ympäriltään, otti hänen kasvonsa käsiensä väliin, ja katseli häntä kauan silmiin, omissaan sellainen jäytävä kaipaus ja murhe, että Moran sydän seisahtui. Ja samalla kun Mora sulki silmänsä, jotka läheisyyden vuoksi vain hämärästi havaitsivat Hugh'n, tunsi hän tämän huulet omillaan.

Tällä hetkellä ei Mora tajunnut mitään muuta kuin että hän oli Hugh'n.

Sitten hänen ajatuksensa kiisivät takaisin hetkeen, jolloin he viimeksi olivat näin seisseet yhdessä. Taaskin tuntui kostean maan ummehtunut haju heidän ympärillään; taaskin rakkaus ja sääli raateli Moran sydäntä; taaskin luuli hän näkevänsä Hugh'n astuvan pimeydestä helmenkarvaiseen valoon, joka hiipi kryptasta alas — ja hän tajusi, että tähän toiseenkin suudelmaan sisältyi enemmän eron ahdistusta kuin yhtymisen hurmaa.

Ennenkuin Mora vielä oli ehtinyt selvittää itselleen asemaa, oli Hugh päästänyt hänet, irroitti lempeästi hänen kätensä kaulaltaan ja vei hänet tuolille istumaan.

Sitten pisti Hugh käden poveensa, ja hänen vetäessään sen takaisin näki Mora hänen kämmenellään jotain, joka kimalsi kun valo lankesi siihen. Ja Hugh puhui, seistessään Moran edessä, silmät kohdistettuina siihen, mitä hänellä oli kädessään.

"Mora, minun on pakko kertoa sinulle outoja asioita, jotka, kuten suuresti pelkään, tulevat aiheuttamaan sinulle paljon surua ja levottomuutta. Mutta ensin minä tahdon antaa sinulle tämän, jonka piispa on lähettänyt sinulle monin rakkain tervehdyksin; ja hän käskee minun myös sanoa sinulle, että jos sinä, kun olen puhunut asiani, haluat palata Worcesteriin, tulee hän itse sinua vastaan, lausuu sinut tervetulleeksi, johdattaa sinut luostariin ja asettaa sinut uudelleen Valkoisten sisarten priorittareksi kaikella asianmukaisella juhlallisuudella. Minä lausun tämän sinulle heti, säästääkseni sinulta mahdollisimman paljon järkytystä ja ahdistusta, kun kuulet sen, minkä nyt täytyy seurata."

Polvistuen Moran eteen laski Hugh jalokiviristin hänen helmaansa.

"Vaimoni", sanoi hän yksinkertaisesti, puhuen matalalla äänellä ja kumartunein päin, "ennenkun puhun sinulle enemmän, tahdon sinun tietävän, että olet vapaa palaamaan takaisin siihen tilanteeseen, jossa vanhan maallikkosisaren, Mary Antonyn näky, ensinnä ryhtyi sinun kohtaloasi ohjaamaan. Senvuoksi minä tuon sinulle takaisin ristin, joka sinulla oli Valkoisten sisarten priorittarena."

Mora nauroi ääneen helpotuksen tunteen herättämän suuren iloisuuden vallassa; ylpeys, jota hän tunsi Hugh'sta, hurmasi häntä.

"Kuinka voi sinun vaimosi olla Valkoisten sisarten prioritar?" huudahti hän, ja painoi Hugh'n päätä rintaansa vasten, sille kohdalle, missä risti tavallisesti lepäsi, ja kyyneliä ja suudelmia satoi Hugh'n hiuksiin,

Ja tuokion ajan Hugh, kasvot painettuina Moraa vastaan, vastasi hänelle, puhuen ylitsetulvivia lemmen sanoja.

Sitten hän taas sai itsensä hillityksi.

"Oh, vaikeaa, rakkaani!" sanoi hän. "Älä pidätä minua! Päästä minut taikka minä kautta pyhän Neitsyen nytkin petän tehtävän, joka minulla on edessäni."

"Herramme, joka tuntee miehen sydämen", sanoi Mora, "on tehnyt mieheni niin voimakkaaksi, ettei hän lankea."

Mutta hän päästi Hugh'n kuitenkin ja ritari nousi seisomaan hänen eteensä.

"Kirje, jonka veli Philip toi minulle", alkoi hän, "kertoi minulle asian, jonka minä nyt vuorostani tahdon kertoa sinulle. Mutta minä en voinut puhua siitä sinulle, ennenkuin tunsin sen kaikkine yksityiskohtineen ja olin neuvotellut piispan kanssa sen mahdollisista vaikutuksista sinun tulevaisuuteesi. Siitä aiheutui minun äkkinäinen lähtöni Worcesteriin. Sen minkä minä nyt sinulle kerron, olen minä kaikissa yksityiskohdissaan kuullut piispalta meidän salaisissa keskusteluissamme. Vain hän ynnä minä tunnemme asian."

Ja kädet ristissä rinnalla, katse kiinnitettynä akkunasta näkyvään aurinkoiseen puutarhaan, äänessään syvä suru, masennus, jopa toisinaan kammokin Hugh d'Argent kertoi luullun näyn koko tarinan; alkoi mainitsemalla, kuinka Mary Antony oli kätkeytynyt sisäkammioon, ja kuinka tämä oli pelännyt kunnianarvoisan äidin vuoksi, kuten hän oli piispalle kertonut, kuinka piispan satunnainen huomautus oli saanut eukon keksimään taitavan suunnitelmansa, jonka kautta prioritar pakoitettaisiin ottamaan vastaan onnensa.

Ja kun Hugh kertoi asian, laskeutui pyhän häväisy kuin synkkä varjo heidän välilleen, himmentäen heidän rakkautensakin loiston. Ja kun tämä ei enää Moraa huikaissut, joutui hän nyt tarkastelemaan toista niistä kahdesta mahdollisuudesta, jotka hänellä oli edessään: Jos pyhä Neitsyt todellisuudessa ei ollutkaan ihmeellisellä tavalla ilmaissut hyväksymistään siihen, että Mora poistuisi luostarista, niin mitä oikeutta oli hänellä jäädä maailmaan?

Nyt Hugh ryhtyi kertomaan vanhan maallikkosisaren täydestä tunnustuksesta ja kuolemasta. Hän esitti sen kunnioittavan koruttomasti. Ainoakaan piispan huumorin välkkeistä ei heijastunut ritarin kuvauksesta.

Ja sitten hänen äänensä äkkiä vaikeni. Tarina oli kerrottu.

* * * * *

Mora oli istunut eteenpäin kumartuneena, hänen oikea kyynärpäänsä nojasi polveen, hänen leukansa lepäsi vasemman käden kämmenellä, hänen vasen kätensä sormieli hänen helmassaan olevaa ristiä.

Hän kohotti katseensa.

"Hugh, sinä et ole yhtään maininnut mikä käsitys piispalla oli siitä, millä tavoin tämä vaikuttaisi minuun. Kehoittiko hän sinua kertomaan minulle totuuden kokonaisuudessaan?"

Ritari epäröi.

"Ei", myönsi hän lopuksi, kun hän ei voinut välttää vastausta. "Kuten tiedät, oli piispa alusta saakka pitänyt aikaisempaa kihlaustasi ja sisaresi petosta riittävinä vapauttamaan sinut kaikista valoista, joita tämä kavallus oli aiheuttanut. Paavin lupakirjalla varustettuna ei piispa pitänyt mitään jumalallista ilmestystä tarpeellisena ja alusta saakka puuttui häneltä usko tämän vanhan maallikkosisaren näkyyn. Mutta kun hän tiesi kuinka suuren arvon sinä sille annoit, pelkäsi hän sinun mielenrauhasi järkkyvän, jos saisit kuulla totuuden kokonaisuudessaan."

"Kehoittiko hän sinua olemaan kertomatta minulle totuutta, Hugh?"

"Rakkaudesta sinua kohtaan, Mora, hellästi huolehtien sinun onnestasi, neuvoi piispa minua olemaan sitä kertomatta."

"Hän olisi tahtonut, että sinä yhdessä hänen ynnä Mary Antonyn kanssa olisit ollut osallisena minun jatkuvassa pettämisessäni?"

Hugh oli rehellinen ystävä.

"Hän olisi tahtonut minua yhdessä itsensä kanssa takaamaan sinulle jatkuvan rauhan, Mora", sanoi hän jyrkästi.

Tämä jyrkkyys oli Moran mieleen. Niin suuresti ihaili Mora ritariaan siitä, että tämä oli voittanut siinä, missä Mora varmasti oli luullut hänen lankeavan, niin suuresti halveksi hän itseään siitä, että oli arvostanut Hugh'n luonteen niin halvaksi, että hän olisi saattanut langeta maahan ja syleillä Hugh'n jalkoja! Mutta hänen täytyi päästä selvyyteen ja mielenrauhaan!

"Kuinka tulit siis sinä, Hugh, kertomaan minulle sellaista, mikä voi saattaa vaaranalaiseksi paitsi minun rauhani myös sinun oman onnesi?"

"Mora", lausui ritari, "jos olen tehnyt väärin, suokoon pyhä Neitsyt minulle anteeksi ja vahvistakoon sinua. Mutta minä en voinut ottaa vastaan onneani, kun tiesin että minä siitä sain kiittää sinua kohtaan harjoitettua petosta. Meidän rakkautemme perustana täytyy olla täydellinen todenmukaisuus. Ja mehän olemme molemmat käsittäneet näyn jumalalliseksi. Minä olen sinun nähtesi polvistunut kiittämään pyhää Neitsyttä tästä erikoisesta armosta, joka oli minun onnekseni suotu. Mutta nyt kun tiesin sen olleenkin vain herjaavaa petosta, minä olisin joka kerran, kun kuulin sinun iloiten puhuvan tästä erikoisesta armosta, siunaavan Neitsyttä hänen laupeutensa vuoksi, vaikenemiseni, mykän myöntymyksen! kautta tullut herjaukseen uudelleen syypääksi. Ja kun sinä tuona ihmeellisenä hetkenä, jonka jo lupasit lähestyvän, jolloin sanoisit minulle: 'Ota minut! Minä olen aina ollut sinun. Pyhä Neitsyt on pitänyt minut sinua varten!' olisi kunniani tahraantunut ainaiseksi, jos minä vaikenemalla olisin käyttänyt hyväkseni sinun uskoasi sanoihin, jotka tuo vanha nunna oli itse keksinyt ja pistänyt pyhän Neitsyen suuhun. Piispa piti minua itsekkäänä, kun minä enemmän varjelin kunniaani kuin ikävöin sinua. Hän sanoi, etten minä nähnyt muuta kuin omat ylpeät kasvoni hopeakilpeni kirkkaassa kuvastimessa. Mutta" — ritari kohotti oikeaa kättään ja puhui juhlallisella äänellä — "ehkäpä minä siinä näenkin Jumalan kasvot tai ne mitä tiedän niitä läheisimmiksi; ja niiden takana minä näen sinun kasvosi, oma armaani. Minun korkein tarpeeni on asettaa se, mitä minä olen velkapää omalle kunnialleni ja meidän keskinäiselle luottamuksellemme, yli oman onneni ja ikävöintini. Minä häpeäisin kutsua sinua vaimokseni, jos tekisin toisin, ajatella sinua kotini haltijaksi ja sydämeni kuningattareksi."

Moran käsi oli hapuillut piispan kirjettä, mutta nyt hän antoi sen pysyä piilossaan. Hän ei saattanut himmentää ritarin tänä hetkenä saavuttamaa ylvästä voittoa, puhumalla omasta ennakkotiedostaan. Jos Hugh olisi langennut, olisi hänen täytynyt ottaa esiin ensimäinen kirje. Mutta kun Hugh osoittautui uskolliseksi, saattoi se kernaasti jäädä odottamaan.

Syntyi pitkä vaitiolo. Ristiä sormiellen katseli Mora eteensä näkemättömin silmin. Hugh oli huomaavinaan, että tämä hänen korkean virkansa merkki Moran silmissä oli käynyt ylen merkitseväksi.

"Puku on täällä myös", sanoi Hugh.

"Mikä puku?" kysyi Mora hämmästyneenä.

Hugh viittasi paikkaan, jonne hän oli sen asettanut: vaipan, hunnun, hilkan, vyön — Valkoisten sisarten nunnakunnan priorittaren puvun.

Mora käänsi hämmästyneen katseensa siihen. Sitten hän kiireesti katsoi pois.

"Piditkö sinä itse, Hugh, tarpeellisena näkyä, jotta minulla olisi ollut oikeus poistua luostarista?"

"En", huusi Hugh. "Ensi hetkestä saakka minä pidin sinua omanani Luojan silmien edessä."

"Arveletko sinä nyt, että kun näky ei ollutkaan mikään näky, minun on palattava sinne takaisin?"

"En!" sanoi ritari — ja sana putosi kuin sotakirveen isku.

"Odottaako piispa minun palaavan?"

"Kyllä", vastasi ritari, tyytymättömänä siihen, että Mora nyt oli muuttanut kysymystensä muotoa.

"Hän odottaa sitä", mietiskeli Mora. "Hän on varma minun paluustani. Hän muistaa minun itsepäisen luonteeni ja käskevän tahtoni. Hän muistaa kuinka minä revin rikki paavin lupakirjan ja poljin sitä jaloillani. Hän tietää minun sanoneen, ettei minulle riitä muu kuin jumalallinen ilmestys. Ja hän tuntee hyvin nunnan sydämen; ja kun minä kysyin häneltä, voiko nunnan sydän tulla samanlaiseksi kuin toisten naisten sydän, hän hurskaasti huudahti: 'Taivas siitä varjelkoon!'"

Pieniä hilpeyden värähdyksiä näkyi Moran silmäkulmassa. Piispa olisi huomannut ne ja hymyillyt niille vastaan. Mutta synkkä ritari ei niitä huomannut.

"Mora", sanoi hän, "minä annan sinulle vapauden. Minä en katso minkään petoksen ja vilpin kautta syntyneiden lupausten sinua sitovan. Minä asetan sinun mielenrauhasi omaa tyydytystäni ylemmäs, sinun hyvinvointisi omien halujeni edelle. Antaessani sinulle vapauden, armas, annan minä sinulle vapauden valita. Mutta kun minä rakastan sinua näin, en minä voi jäädä tänne ja samalla jättää sinut vapaaksi. Lykkäytymisen aiheuttama pelkoni kahlehtisi sinua. Senvuoksi aion minä nyt ratsastaa omaan kotiini. Martin tulee mukaani. Mutta hän palaa huomenna kysymään, onko mitään sanomaa minulle, ja samoin kunakin seuraavana päivänä. Piispa myönsi neljän päivän harkinta-ajan. Jos sinä päätät palata luostariin, kehoittaa hän sinua ratsastamaan viimeisen osan matkaa täydessä asussasi, virkaristi rinnallasi. Hän tulee sinua vastaan neljän peninkulman päähän Worcesterista, ratsastaa kanssasi juhlallisesti luostariin ja ilmoittaa siellä, että kun korkeampi tehtävä, johonka Pyhä Isä kutsui sinut, nyt on täytetty —"

"Täytettykö, Hugh?"

Ritari hymyili masentuneesti. "Minä vain toistan piispan sanoja, Mora. Hän tarkoittaa, että hän asettaa sinut uudelleen nunnakunnan priorittareksi. Koko luostari on siitä iloitseva, sanoo hän, ja hän on itse pitävä huolen siitä, että kaikki käy sinulle hyvin."

"Nämä suunnitelmat ovat huolellisesti laaditut. Hugh."

"Ihmiset, jotka rakastavat sinua, ovat ne laatineet, Mora."

"Kuka ratsastaa kanssani täältä Worcesteriin?"

"Martin Goodfellow ja pieni joukko omaa väkeäsi. Nopea sanansaattaja lähtee edeltä ilmoittamaan piispalle sinun tulosi."

"Entä miten käy sinun?" kysyi Mora. "Minun?" toisti ritari, ikäänkuin sana olisi ollut vailla merkitystä. "Minä lähden pois, hakemaan jotain jaloa asiaa, jonka puolesta voin taistella, rukoillen, että Jumala sallisi minun kaatua taistelussa."

Mora painoi yhteenliitetyitä käsiään rintaansa, missä Hugh'n pää oli levännyt.

"Ja jospa minä huomaan, etten voikaan palata, Hugh? Jos minä päätän jäädä?"

Hugh käännähti ympäri ja katsoi Moraan.

"Mora, onko jotain toivoa? Piispa sanoi, ettei sellaista ollut yhtään?"

"Hugh", vastasi Mora hitaasti, kovin vakavasti puhuen, "eikö minun pidä saada tosi näkyä, joka opastaisi minua tässä pulmassani?"

"Pyhä Neitsyt sen suokoon", sanoi Hugh. "Jos sinä päätät jäädä, riittää yksi sana tuomaan minut takaisin. Ellet, Mora — on tämä meidän lopullinen eromme."

Hugh astui askelen eteenpäin.

Mora peitti kasvot kädellään. Silmänräpäyksessä olisivat Hugh'n käsivarret saattaneet kiertyä hänen ympärilleen. Hän ei enää olisi voinut kestää kolmatta jäähyväissuudelmaa. Hän ei vielä ollut selvittänyt itselleen toista kysymystään. Mutta — oli näky mikä tahansa — jos Hugh nyt koskisi häneen, niin hän antautuisi.

"Mene!" kuiskasi hän. "Sääli minua ja mene! Nunnan sydän on kärsivä tämänkin. Mutta minä pyydän sinua säälimään naisen sydäntä!"

Mora kuuli ritarin nyyhkytyksen, kun hän polvistui, ja vei Moran hameen liepeen huulilleen.

Sitten kuuli Mora hänen astuvan ovelle.

Ja kohta kajahtelivat hevosen kaviot kivityksellä.

Mora vapisi kiireestä kantapäähän, mutta hän astui akkunan ääreen, mistä näkyi pihalle.

Mark sulki juuri porttia. Zachary nousi mahtipontisena ylös portaita.

Hugh, hänen miehensä — Hugh, jonka uskollisuus kävi yli kaiken odotuksen — tuo rakas Hopeisen Kilven ritari — oli ratsastanut pois, yksin, kotiin, jonne hän niin palavasti oli halunnut viedä Moransa — yksin, ja hänen rakkautensa oli toivoton, sydämensä tyydyttämätön, mutta kunniansa tahraton.

Kääntyen pois akkunasta otti Mora nunnapukunsa ja ristinsä ja astui makuuhuoneeseensa, jossa hänellä nyt oli yksinäisyydessään ratkaistavana vaikea toinen kysymyksensä.

LVI luku

TOSI NÄKY.

Makuuhuoneeseensa meni Mora — hän, joka oli ollut Valkoisten sisarten prioritar — kantaen käsivarsillaan järjestönsä täyttä asua ja kädessään jalokivillä koristettua virkaristiänsä. Hän meni sinne odottaen saavansa viettää tuntikausia epäilyksissä ja rukouksissa ja kyselyissä pyhän Neitsyen alttarin edessä. Mutta samassa kun hän työnsi oven auki ja astui päivänpaisteiseen huoneeseensa, leimahti hänessä jo kynnyksellä sisäinen valo. Hänestä tuntui, että kaikki kysymykset jo olivat saaneet vastauksensa; hänen toinen pulmansa oli selvitetty, kun ensimäinen vielä oli täysin epävarma.

Hän oli sanonut, että hänen täytyi saada jumalallinen näky. Mutta olihan hän tänään saanut kaksinkertaisen näyn, sekä jumalallisen että inhimillisen; jumalallinen oli sanomattomassa hellyyden ja ymmärtämyksen hahmossa yhtynyt inhimilliseen; inhimillinen oli puhtaan rakkauden ja tahrattoman kunnian varassa osoittanut itseuhrausta, joka kohotti sen jumalalliseksi.

Yksinäisessä vuorikappelissa oli Mora nähnyt Herransa. Mutta ei pienokaisena, jota enkelit varjostivat, jota Idän paimenet palvoivat, hyvät kuninkaat kunnioittivat, joka istui äitinsä polvella, viisassilmäisenä ja jumalankaltaisena, ojennellen kaikkivaltiaita lapsenkäsiään kohti palvontaa, joka hänelle oli tuleva, ottaen kaikkitietäväisyydessään vastaan kullan, suitsutuksen ja myrhan, jotka ilmaisivat hänen asemansa. Eikä myöskään jumalallisena Vapahtajana, joka oli avuttomana naulittu häpeän ristiin, joka kuoli, jotta maailma saisi elää. Nämä olivat olleet hänen luostarivuosiensa näkyjä.

Mutta vuorikappelissa oli Mora nähnyt hänet inhimillisenä Jesuksena, joka oli kaikissa kiusauksissa koeteltu kuten mekin, ainoana sädekehänään vain tuo "ja kuitenkin synnitön", joka hänen nuoruudessaan ja miehuudessaan loi hänen kasvoilleen täydellisen puhtauden jumalallisen leiman ja hänen silmiinsä kirkkaan loiston, joka ilmaisi keskeymätöntä yhteyttä taivaan kanssa.

Jättäessään kappelin, kääntyessään pois veistokuvasta, joka oli auttanut häntä uuteen käsitykseensä, oli Mora ihmeellisellä tavalla tullut tietoiseksi Kristuksen näkymättömästä läsnäolosta hänen vierellään. "Nähden hänet joka on näkymätön", oli hän astunut vuorelta alas, tietoisena siitä, että näkymätön astui hänen edellään. Hän kuvitteli seuraavansa tämän pyhiä jälkiä yli kotikumpujensa kanervan, niinkuin opetuslapset muinoin seurasivat niitä Judean vainioiden ja Galilean ruohoisten rinteitten yli. Hän oli tietoinen siitä, että Hän kulki hänen vieressään ojennetuin käsin, jottei hänen henkensä lankeisi; ja jos piiloutunut vihollinen olisi ampunut nuoliaan viidakossa olevasta väijytyksestä, olisi Näkymätön kilpenä ollut hänen takanaan. "Minä olen teidän kanssanne aina, maailman loppuun saakka."

Tämän, jumaluuden inhimillisen ilmestyksen vahvistamana hän oli laskeutunut pyhältä vuorelta valmiina kohtaamaan peloittavan pahan, vaikenevan yhtymisen petokseen, joka uhkasi hänen onneaan, tahtoi masentaa hänen henkensä ja heittää tulen ja veden tuhottaviksi aarteet, jotka hänen sydämensä oli oppinut pitämään niin arvokkaina.

Tähän valmistuneena Mora tuli, ja katso, nyt soi taivas hänelle toisen näyn. Hän näki syvälle uskollisen miehen sydämeen, hän näki ritarillisuutta, syvää kunnioitusta pyhiä asioita kohtaan, mikä sai hänet häpeämään epäilyksiään, itseuhrausta, mikä kohotti ritarin suuren inhimillisen rakkauden, jonka Mora luostarimaisessa hurskaudessaan oli kuvitellut olevan askelen alennukseen, korkealle hänen yläpuolelleen, jumalallisen ihanteen tasolle. Eikö tämä jos mikään ollut tosi näky?

Mora astui poikki huoneen ja laski vuoteelleen vaatteet, jotka hänellä oli käsivarrellaan. Noustessaan ylös portaita oli hän suunnitellut, että hän vielä kerran, piilossa omassa huoneessaan, pukeutuu niihin, ripustaa jalokivillä koristetun ristin rinnalleen, ja näin — kerran vielä Valkoisten sisarten priorittarena — polvistuu pyhän Neitsyen alttarin eteen, saadakseen hänen ohjaustaan lopullista päätöstä tehdessään.

Mutta nyt laski hän ne hiljaa vuoteelleen.

Hän ei olisi voinut lujasti pysyä tämän uuden vapautensa kannalla, jos tämän valkean puvun raskaat poimut kahleina olisivat kietoutuneet hänen jalkojensa ympäri.

Hänen sydämensä, joka oli täynnä hehkuvaa hellyyttä ritariansa, Hopeisen Kilven nuhteetonta sankaria kohtaan, ei olisi voinut vapaasti sykkiä vaipan alla. Eikä risti voinut riippua kohdalla, missä ritarin kallis pää oli levännyt.

Mora seisoi alttarin edessä. Pyhä Neitsyt, katsoi häneen vakavasti. Pyhä pienokainen kohdisti häneen kaikkitietävät silmänsä ja ojensi kaikkivaltiaat kätensä.

Samalla tavoin olivat he katselleet hänen ilonpäivänään, jolloin hän hurmioissaan polvistui kiittämään ja ylistämään.

Samalla tavalla olivat he katselleet hänen hädän hetkenään, jolloin hän oli purkanut ilmoille epätoivonsa, että oli kahdesti petetty.

Apua ei ollut saapunut, ennenkuin hän käänsi silmänsä ylös kukkuloille päin.

Mora kääntyi pois alttarista, astui nopeasti avoimen akkunan ääreen ja katsoi yli vihreiden puunlatvojen, niiden takaa kuultavaan taivaan sineen, missä kiireisiä valkeita pilviä vaelsi.

Hän joka nyt oli oppinut "katsomaan näkymättömiä", ei saanut apua tuijottamalla veistettyihin kuviin.

Hän saattoi elävämmin ja tehokkaammin kohdistaa ajatuksensa pyhään Neitsyeeseen, katselemalla noiden ohuiden pilvien pehmeää valkeutta tai seuraamalla vuorilintujen lentoa, joiden siivet välkkyivät päivänpaisteessa.

Minkä ainoan käskyn olikaan Herramme pyhä äiti ihmisille antanut? "Mitä ikinä hän teille sanoo, se tehkää." Ja mikä oli ollut Vapahtajan viime kehoitus maan päälle jäävälle kirkolleen? "Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa iloista sanomaa kaikille… Ja minä olen teidän kanssanne maailman loppuun saakka."

Mora ei voinut olla tajuamatta, että hän itse oli tullut omaan maailmaansa tuoden molemminpuolisen rakkauden ja kodin iloista sanomaa

Lupauksensa mukaan oli ylösnoussut Kristus astuva hänen vieressään "loppuun saakka"

Morasta tuntui, että jos hän nyt palaisi luostarikammioonsa naulitsisi hän nämä pyhät jalat ristinpuuhun uudelleen. Tukahduttamalla tämän uuden elämän itsessään hän ainaiseksi kadottaisi elävän kumppanuuden tunnon, hänelle jäisi vain ristinpuun uskonto Luostarielämään se kenties riitti. Mutta tämä rikkaampi elämä vaati rikkaampaa taivaan armoa.

Apostolin suuri käsky soi hänelle äänekkäästi muististaan: "Ja kun olette vastaanottaneet Jesuksen Kristuksen meidän Herramme, niin menkää Hänen nimeensä."

Mora ojensi käsivartensa levälleen. Kaikkivaltaavan vapauden tunne, täydellinen vapautuminen kaikista hengen sielun ja ruumiin siteistä virisi hänessä.

"Minä tahdon!" sanoi hän. "Yhtään enää pelkäämättä ja epäröimättä minä tahdon!"

Hän astui vuoteen ääreen, kääri kokoon vaipan joka hänellä mm kauan oli ollut yllään, ja pani sen tyhjään laatikkoon.

Sitten otti hän ristinsä ja meni parvekkeelle. Hänen ainoa ajatuksensa oli saavuttaa Hugh niin pian kuin mahdollista. Hän ei saattanut jättää tätä jaloa sydäntä epätietoisuuden valtaan hetkeäkään kauemmaksi kuin oli tarpeen.

Aurinko oli vielä korkealla taivaalla. Käyttämällä oikotietä metsän kautta hän saattoi ehtiä linnaan paljon ennen auringonlaskua.

Paljon oli hän Hugh'lle velkaa. Mutta hän oli velkaa toisellekin — kuinka paljon, sen oli tämän päivän uusi valaistus hänelle osoittanut. Hän oli vapaammin sydämin astuva iloonsa, jos hän ensin tunnustuksen ja kiitoksen kautta hyvitti suuren velkansa vanhalle uskolliselle ystävälleen, Symonille, Worcesterin piispalle.

Hän kutsui palvelijansa.

"Zachary", sanoi hän. "Sir Hugh on ratsastanut edeltä. Minä lähden hänen jälkeensä metsätietä myöten enkä palaa yöksi. Käske satuloida valkea ratsuni Icon. Minä olen valmis lähtemään tunnin kuluessa. Mutta ensin täytyy minun lähettää Worcesteriin tärkeä kirje. Käske kahden niistä miehistä, jotka tulivat mukanamme Worcesterista, valmistautua palaamaan sinne. Jos he lähtevät tunnin kuluessa, ovat he ennen yötä päässeet hyvän matkan eteenpäin."

Mora astui kirjastoon, laski ristin eteensä pöydälle ja alkoi kirjoittaa kirjettä piispalle.

Suoraan hänen kädestään piispan käteen meni tämä kirje; suoraan hänen sydämestään piispan sydämeen se puhui, ja Symonin siitä tuntema ilo sisältyi etenkin siihen tietoon, että Mora oli yksin sitä kirjoittaessaan ja sinetöidessään, ettei kukaan tässä maailmassa, heitä kahta lukuunottamatta, koskaan saisi täsmälleen tietää, mitä tämä nainen, jota hän oli rakastanut niin puhtaasti ja palvellut niin uskollisesti, sanoi hänelle kirjeessään.

Vain sen tosiseikat senvuoksi voidaan mainita.

Mora kertoi piispalle niin lyhyesti kuin mahdollista suuren aamullisen kokemuksensa; Hugh'n paluun ja jalon itseuhrauksen; hänen itsensä saamaa valaistuksen ja tekemänsä päätöksen; ja kuinka hän nyt, vapautunein sydämin, astui tietään eteenpäin, suurta onneaan kohti.

Ja sitten hän hehkuvin sanoin kertoi piispalle, mistä kaikesta hänen oli kiittäminen tämän uskollista kärsivällistä ystävyyttä, hänen monivuotista opetustaan, jonka summa aina oli ollut elämä, valo, vapaus, — laajemmasta näköalasta, pelottomasta arvostelusta, selvästä, pyhään sanaan perustuvasta Jumalan tuntemuksesta, ja ennenkaikkea, uskosta näihin sanoihin, jotka usein olivat piispan huulilla ja aina hänen sydämessään: "Rakkaus ei koskaan petä."

"Tosiaan, rakas herra", kirjoitti Mora, "teidän rakkautenne —" Mutta ei, sitä ei pidä kertoa!

Mora kertoi hänelle, kuinka hänen opetuksensa, joka kulki samaa uraa kuin isä Gervaisen vuosia ennen, oli valmistanut hänen mieltään tajuamaan iankaikkisen Vapahtajan.

"Nyt on tämä salaisuus minullekin paljastunut", kirjoitti hän, "minä huomaan, että te tunsitte sen jo ammoin, ja että jos minä näin olisin ottanut oppinne paremmin varteen, olisitte te opettanut minulle enemmänkin. Minä pyydän teitä, kunnianarvoisa isä, olkaa laupias ja opettakaa nämä suuret totuudet muillekin".

Mora siunasi piispaa uskollisuudestaan, tämän koettaessa saada hänet huomaamaan velvollisuutensa Hugh'ta kohtaan ja hänen elämänsä oikean kutsumuksen.

Hän siunasi piispaa suuresta onnestaan, kiitti häntä ristin lähetyksestä, jonka kautta piispa huolellisesti oli valmistanut kaiken niin, että jos Moran omatunto vaati, hän saattoi onnellisesti palata takaisin. Mora ilmoitti nyt samalla lähettävänsä ristin takaisin, ja pyysi piispaa ottamaan sen omakseen ja sitä katsellessaan muistamaan —

Ja hän pyysi piispan myös antamaan anteeksi ne monet kerrat, jolloin hän oli koetellut tämän kärsivällisyyttä ja vastustellut hänen viisaita neuvojaan.

Ja lopuksi hän kirjoitti nimensä alle —

Mora painoi ristin huulilleen, pani sen sitten kirjeeseen, sulki käärön, sinetöi sen omalla sinetillään, kirjoitti täydellisen osoitteen ja lähetti hakemaan lähettiä.

Täten saapui vastaus piispan käteen neljä päivää aikaisemmin kuin hän oli sitä odottanut.

Kun piispa avasi sen ja kullan ja jalokivien loisto kohtasi hänen silmänsä, katsahti hän pöydälle, missä ritarin valkoinen kivi oli.

Sen vieressä oleva ruusu ei ollut vielä kuihtunut. Se oli raitis, kuin olisi se samana aamuna poimittu ja pantu veteen — punainen, punainen ruusu. Ah, Verity! Pikku enkelilapsi'

* * * * *

Aurinkoisessa Firenzessä sanottiin seuraavina vuosina ja myöhemmin se huomattiin Roomassa, että kun herra kardinaalin — ihmisistä ystävällisimmän — kärsivällisyyttä oli koeteltu yli määrän, niin että hänen levollisuutensa näytti järkkyvän, tai jos hän oli väsynyt ja synkkä, oli hänellä tapana pujottaa kätensä punaisen kaapunsa poveen kuin hiljaa sormiellen jotakin, joka lepäsi hänen sydäntään vasten. Silloin hänen otsansa taas kirkastui, hänen siniset silmänsä loistivat ystävällisesti, hänen huulensa hymyilivät kärsivällistä hymyä, joka ei niistä koskaan haihtunut; ja kun hän veti kätensä uudelleen esiin, niin hänen sormuksensa kivi, joka oli valju äsken, hehkui syvän punaisena, kuin punaisten rypäleiden neste maljassa.

LVII luku

YKSINÄÄN MATKALLA.

Mora irroittautui vanhan Debbien syleilystä ja tuli näkyviin pihalle johtavien portaitten yläpäässä.

Vihreään ratsastuspukuun puettuna hän seisoi hetken oviaukossa, katsellen edessään olevaa näkemää.

Worcesteriin lähtevät kaksi miestä, joiden oli vietävä käärö piispalle, olivat juuri ratsastaneet ulos isosta portista. Yhä avoimen portin kautta saattoi Mora nähdä heidän taluttavan hevosiaan kukkulalta alas ja kääntyvän eteläiselle tielle.

Portinvartija yritti ryhtyä porttia sulkemaan, mutta hänet esti siitä tallipoika, viittaamalla Iconiin, jota renki talutti edestakaisin oven edessä valmiiksi satuloituna; Icon käyristi ylväästi niskaansa ja huiskutti häntäänsä, ikäänkuin tietoisena lumivalkoisesta kauneudestaan, samoin kuin milloin se Worcesterin rantaniityllä oli havainnut olevansa ihailevan nunnajoukon keskuksena.

Nähdessään hevosen huiskivan harjan, komean rinnan ja ylpeän asennon tuli Mora vastustamattomasti muistaneeksi näytelmää luostarin pihassa, kun piispa ratsasti sinne valkoisen hevosensa selässä ja hän itse seisoi portaitten päässä ottamassa häntä vastaan. Milloinkaan ei hän enää seisoisi niin piispaa vastaanottamassa, milloinkaan enää ei Icon tätä ylväästi kantaisi selässään. Piispa oli antanut Moran Hugh'lle ja Iconin Moralle. Heikko säälin tunne liikahti hänessä. Ehkä hän tänä hetkenä oli tajuamaisillaan, mitä molemmat lahjat olivat piispalle maksaneet.

Kumartaen päätänsä katsahti Mora pihalle ja porttiholvin alatse ulos. Lähetit ratsastivat kiiruusti. Juuri nyt he hävisivät havumetsään.

Hänen kirjeensä Symonille oli matkalla. Tyydytyksellä ja ilolla muisti hän eräitä asioita, joita hän oli kirjeeseensä kirjoittanut.

Sitten — kun havumetsä nielaisi molemmat lähetit — teki koko hänen sielunsa täyskäännöksen Hugh'n puoleen.

Kolme porrasta hänen alapuolellaan odotti häntä palvelijapoika, pidellen tikaria, jota Moralla oli tapana kantaa vyössään, kun hän yksinään ratsasti metsässä. Hän oli lähettänyt sen teroitettavaksi. Mora otti sen pojalta, koetti sen terää, pujotti sen vyöhönsä, hymyili pojalle, astui alas jälelläolevia portaita myöten ja laski kätensä Iconin harjalle.

Silloin mistress Deborah'n kiihkeät ovelta annetut merkit herättivät Zachary-vanhuksen huomiota.

Astuen eteenpäin hän paljasti valkean päänsä ja uskalsi tehdä nöyrän huomautuksen.

"Hyvä rouva", sanoi hän, "ei ole turvallista eikä viisasta teidän ratsastaa yksinänne. Vain muutaman tuokion viivytyksen aiheuttaa se, jos Beaumont satuloi hevosen ja ratsastaa mukananne".

Mora nousi satulaan ennenkuin vastasi.

Hän hillitsi hyvin itsevaltaisen luonteensa kuohahduksen, koettaen muistaa, että Debbie ja Zachary vanhusten silmissä hän oli vain sama lapsi, jota he olivat rakastaneet ja hoivanneet alusta saakka ja joka äkkiä oli kasvanut suureksi. He eivät olleet tunteneet Valkoisten sisarten prioritarta.

Kumartuen satulassaan, käsi Iconin harjalla, lausui Mora:

"Minä menen mieheni luo, Zachary, ja minä ratsastan mieluummin yksin."

Sitten hän tarttui ohjaksiin, käänsi Iconin porttiin päin ja ratsasti pihan poikki, katsomatta yhtä vähän taakseen, missä mistress Deborah vuorotellen väänteli käsiään ja puisteli nyrkkiään Zacharylle, kuin sivuilleen, missä Mark ja Beaumont paljain päin seisten odottivat hänen menevän ohi, saadakseen päästää valloilleen ilon, mitä mistress Deborah'n eleily ja mestari Zacharyn masentunut ilme heissä herättivät.

Mora ratsasti katsoen suoraan eteensä yli Iconin suippopäisten korvien. Hän ratsasti Hugh'n luo eikä läsnäolijain pitänyt näkemän lemmenhehkua hänen silmissään.

Juhlallisena ja säteilevänä, pää korkealla, kävelytti hän valkoisen ratsunsa portin läpi, ja jos portinvartija ehkä huomasikin ihmeellisen loiston hänen silmissään — hyvä, auringon säteethän alkoivat langeta vinoon ja Mora ratsasti suoraan länttä kohti. Zachary nousi ylös portaita ja kiiruhti halliin mistress Deborah'n seuraamana. Ja Mark liittyi mistress Deborah'n ja Beaumont mestari Zacharyn seuraan; mutta palvelijapoika istui portailla ja nauroi.

Portinvartija sulki portin. Päivän työ oli tehty.

LVIII luku

SOTURIN SYDÄN.

Kääntyessään pois valtatieltä ja ohjatessaan Iconin syrjäiselle metsäpolulle huudahti Mora kerran toisensa jälkeen ääneen, sillä kukaan ei ollut kuulemassa: "Minä menen mieheni luo ja minä haluan ratsastaa yksin."

Miten ihmeelliseltä hänestä tuntuikaan tämä meno miehensä luo, tämä hänen syvempi antautuminen, tämä runsaampi palkitseminen.

Kun Mora oli mennyt hänen luokseen kryptassa, oli hänen ruumiinsa kaihtanut häntä, hänen sielunsa oli häpeissään, nöyryytetty ja vastahakoinen. Vain hänen tahtonsa oli saanut hänet kulkemaan päätöksensä mukaista uraa, pidättänyt hänet paareilla, kunnes oli liika myöhäistä huutaa ääneen tai palata takaisin.

Hurja ilo puistatti Moraa.

Pehmeä salaperäinen metsäpolku, joka poimutteli avarien lehväholvien alatse, näytti loihdutulta. Iconin kaviot painuivat kaiuttomasti sammaleeseen. Hiljaisuus tuntui olevan tulvillaan kuiskivaa elämää. Jänis vihelsi mättäällä ja livahti tiehensä. Suuria lintuja lähti odottamatta suhisevin siivin lentoon. Pelottomat pikkulinnut jäivät oksilleen visertelemään.

Pensaiden ja paasien välissä oli hoppua, vilkkuvia, tarkkaavaisia silmiä, elämää, joka itse näkymättömänä pysyi varuillaan. Mutta kaikki nämä vaihtelevat äänet, mitä luonto siroitteli metsän siimekseen, vain korostivat suurta hiljaisuutta, äärimäistä yksinäisyyttä, ihmisasuntojen kaukaista etäisyyttä. Verkalleen huojuvien lehvien lomitse lankesi päivänvalo kultaisina kimppuina tai vaihtelevina keltaisina läikkinä alas metsäpolulle.

Ratsastajatarta värähdyttävä ilo tuntui siirtyvän ratsuun. Se nelisti yli nummen ja sitä oli vaikea saada pidätetyksi, kun kuljettiin hankalien kallioiden lomitse tai äkkiä käännyttiin odottamattomaan suuntaan.

Mora ratsasti kuin unissaan. "Minä menen mieheni luo!" huusi hän metsään, "ja minä tahdon ratsastaa yksin!" Ja äkkiä puhkesi hän veisaamaan vastustamatonta ylistysvirttä: "Jesu dulcis memorial" Ja kun hän vaikeni, vastasivat näkymättömät kuoripojat lehväholvista: "Dulcis, dulcis!" Ja joka kerran kuin Icon kuuli hänen äänensä luimisti se korviaan ja ravasi ripeämmin.

Vähän ennen kuin tultiin perille laskeutui tie metsän sisustassa olevaan syvänteeseen.

Tänne pääsivät päivänsäteet tuskin tunkeutumaan, polku kävi hankalaksi ja livettäväksi, vesisuoni pulppusi esiin irtokivien välistä.

Icon haki huolellisesti tietään, mutta siitä huolimatta se vähän väliä kadotti sen näkyvistään.

Äkkiä jokin kookas villieläin syöksyi ryskien esiin pensaikosta.

Kuului raskaita askeleita Iconin askelten rinnalla, puunrunkojen takana.

Mutta tämä varjojen laakso ei pystynyt, herättämään kammoa naisessa, jonka sydän oli päässyt niin suloiseen rauhaan.

Jätettyään taakseen epäilyn ja epäröinnin synkät seudut kohosi hän nyt voittoisana luottamuksen ja varmuuden siivillä.

"Minä ratsastan mieheni luo", kuiskasi hän, kuin olisi näissä sanoissa ollut loihtu, joka herätti hänessä tunnon Hugh'n väkevästä syleilystä, "ja minä tahdon ratsastaa yksin."

Taputtaen hiljaa ratsun lumivalkean kaulan kaarta ja kuiskaten lempeitä sanoja sen levottomiin korviin hän yllytti sitä eteenpäin.

Vihdoin kiersivät he suuren harmaan paaden ympäri, ja metsätie alkoi taas kohota.

Ilosta hirnahtaen luimisti Icon korviansa ja yltyi ravaamaan.

He kiisivät polkua ylös, ulos päivänpaisteeseen, avoimelle maalle.

Tässä oli nummi! Tässä oli valtatie, vihdoinkin! Ja tuolla kaukana Hugh'n linnan harmaat muurit ja kotiportti.

* * * * *

Ritarin uskottu kasvatusveli, Martin Goodfellow piteli Iconin suitsia, hämmästyneenä, mutta kuitenkin iloisesti toivottaen Moran tervetulleeksi, kun tämä pihalla laskeutui satulasta. Hän hyväili ratsun turpaa ja painoi poskensa sen niskalle. Tällä hetkellä täytyi hänen peittää onnelliset silmänsä tältäkin uskolliselta kumppanilta, johon hän oli tottunut täydellisesti luottamaan.

"Icon, sinä uljas ja kaunis!" kuiskasi hän. "Sinä olet tuonut minut tänne, missä halajan olla. Sinun jalkasi olivat melkein yhtä nopeat kuin minun haluni."

Sitten hän kääntyi, kuiskaten kiiruusti:

"Martin, missä on mieheni? Mistä minä löydän sir Hugh'n?"

"Rouva", vastasi Martin, "minä näin hänet viimeksi asehuoneessa."

"Asehuoneessa?" tiedusteli Mora.

"Se on suureen halliin avautuva huone, jonka akkunat ovat länteen käsin ja josta portaat, johtavat alas pihalle."

"Kuten minunkin huoneestani?"

"Asehuoneen ovi on vastapäätä teidän huoneenne ovea, kreivitär. Koko halli on niiden välissä."

"Voinko minä päästä huoneeseeni, menemättä halliin tai kulkematta asehuoneen akkunain editse? Minä tahtoisin vapautua matkatomustani, ennenkuin näyttäydyn sir Hugh'lle."

"Menkää oikealle ja sitten ruokahuoneen kautta, silloin pääsette puutarhaan ja huoneeseenne vieville portaille asehuoneen tuolla puolen."

"Hyvä. Älä mainitse kenellekään minun tulostani, Martin. Minulla on huoneeni avain. Onko sir Hugh pyytänyt sitä?"

"Ei, rouva, eikä hän myöskään tiedustanut, kuinka usein me olimme käyneet täällä. Me tulimme linnaan tuskin kaksi tuntia sitten. Ritari kylpi ja vaihtoi tomuiset vaatteensa; sitten söi hän päivällistä yksinään. Senjälkeen meni hän asehuoneeseen."

"Milloinka näit hänet viimeksi, Martin?"

"Kaksi minuuttia sitten, rouva. Minä tulin juuri hallista."

"Mitä hän teki, Martin?"

Martin Goodfellow epäröi. Hän tiesi hieman mitä rakkaus on, ja naisista senverran kuin kunniallinen mies saattaa tietää. Hän saattoi aavistaa, mitä Mora odotti ritarin tehneen. Ja hänellä oli suuri kiusaus kuvata sir Hugh lemmenjättönä ja murheisena.

Hän katseli itseensä kohdistettuihin kirkkaihin silmiin, vilkasi lujaan käteen, joka hyväillessään Iconin niskaa oli hetkeksi pysähtynyt paikalleen, ja sitten hän päätti, että vaikka totuus epäilemättä tulisi olemaan odottamaton, niin vale varmastikin olisi epäviisas.

"Totta puhuen", sanoi Martin Goodfellow, "koetteli sir Hugh haarniskaansa ja teroitti taistelukirvestä."

* * * * *

Astuessaan ruokahuoneen viileään hämärään tunsi Mora hyvin selvää hämmästystä. Hän oli kuvaillut. Hugh'ta yksinäisessä kodissaan, hemmottelemassa ikävöivää sydäntään alakuloisen lietensä ääressä. Hän oli kuvaillut itsensä hiljaa tulevan hänen taakseen, laskevansa hellästi kätensä hänen kumartuneille hartioilleen, ja kun Hugh sitten kohottaisi katseensa, joiden syvä epätoivo vaihtuisi ihmetteleväksi iloksi, sanoisi hän: "Hugh, minä olen tullut kotiin."

Mutta nyt astuessaan ruokahuoneen kautta Mora totesi, ettei hän taaskaan ollut arvannut oikein rakastamaansa miestä.

Hugh ei ollut se, joka jäi murehtimaan menetettyä onnea. Jos hän lopultakaan ei saanut Moraa, oli hän valmis tässä, kuten kaikessa muussakin, miehenä kulkemaan tietänsä suoraan eteenpäin, turhan surun pidättämättä.

Taaskin Moran ylpeys siitä, että Hugh oli uljaampi kuin hän oli kuvaillut, sai hänen rakkautensa hehkumaan, joskin tämä samalla nöyryytti Moraa itseään. Riemukas ilo sädehti Moran kasvoilla hänen astuessaan parvekkeen kautta, joka kylpi päivänpaisteessa, huoneeseen, jonka hän oli pannut kuntoon Hugh'n poissa ollessa.

Kaikki oli siten, kuin hän oli sen jättänyt. Mora sulki oven, josta hän oli tullut, ja avasi äänettömästi toisen, josta mentiin suureen halliin. Halli oli hämärä ja autio, mutta asehuoneeseen vievä ovi oli raollaan.

Kultainen valojuova tulvi puoliavoimesta akkunasta sisään.

Mora kuuli aseiden helinää. Hän ei saattanut nähdä Hugh'ta, mutta seistessään oman ovensa pielessä hän saattoi kuulla, että Hugh työskennellessään lauloi katkelmaa Blondelin viimeisestä laulusta. Sykkivin sydämin Mora kääntyi ja sulki ovensa.

LIX luku

KODIN MADONNA.

Hugh d'Argent oli kiilloittanut haarniskansa, pannut toisen terän sotakirveeseensä ja hieronut pois ruosteen miekoistaan.

Hän saattoi paremmin kestää epätietoisuuden ja pettyneen toiveen tuskan, kun hän kohdisti ajatuksensa tuleviin taisteluihin ja pani lihaksensa tarmokkaaseen toimintaan.

Sitä, mitenkä täydellisen onnen malja oli temmaistu aivan hänen huuliltaan, hän ei rohjennut ajatellakaan.

Kuin ainakin soturi kohdisti hän koko sielunsa nykyisyyteen ja valmisti tulevaisuutta, hukkaamatta tarmoaan menneitten vaiheitten hyödyttömään tarkasteluun.

Hän oli toiminut niin kuin hän oli tuntenut kunnian itseään velvoittavan. Voitto tai menetys ei ollut hänelle ratkaisevana. Samoin saattoi kiihkeissä otteluissa saraseeneja vastaan voitto tai tappio olla seurauksena hetken taistelusta, mutta pyhän haudan omistus oli se päämäärä, jonka vuoksi jokainen soturi oli ottanut ristin, jonka vuoksi hän heilutti miekkaansa ja sotakirvestänsä.

Oliko pyrkimys pitää kunnia tahrattomana paikallaan tässä, hänen elämänsä onnen haudalla? Kolme päivää oli epätietoisuutta kestävä, jolloin Mora harkitsi ja hän ynnä piispa odottivat. Oliko kolmantena päivänä rakkaus nouseva voittoisana, kärsimyksen puhdistamana, loistavaan valkeuteen vaatetettuna? Oliko päivä sarastava hänen sydämessään ja syvä rauha hänen kodissaan? Vai oliko hänen lemmittynsä kerran vielä verhoutuva liinoihinsa, tuliko Vatikaanin sinetti painettavaksi luostarisääntöjen hautakivelle, tehden sen järkkymättömäksi. Pitikö hänen, synkästi kääntymällä pois täyttyneiden toiveiden Sionista, epätoivon vallassa käydä aution kotinsa Emmaukseen saamatta toivoa kirkkaamman päivän koittoa?

Mutta ajatellessaan tämän pyhän kohtauksen vertauskuvallisuutta ritari muisti, että niiden kahden, jotka pimeydessä vaelsivat, ei kauan tarvinnut vaeltaa yksin. Eräs hiljainen kulkija astui heidän luokseen, hän tiesi kaiken, mutta teki helliä kysymyksiä; mestari, jota he surivat, tuli itse heidän vierelleen.

Hugh d'Argentin mielestä tuntui, että jos näin todellinen matkakumppani yhtyisi häneen ja Moraan tässä heidän synkässä tienhaarassaan, jos vain heidän uskonnollaan olisi ollut sellainen elinvoima, silloin olisivat he saaneet luoda elämään tosisilmäyksen, joka olisi paljastanut näiden monivuotisten kärsimysten syyn ja osoittanut tien onneen, jonka täytyi seurata. Silloin, ei vain kirkon ja piispan, vaan Kristuksen itsensä siunaamina, — hänen, joka Kanaan häissä tarjosi parhaan viinin, kun maallinen juoma loppui — silloin jättäisivät he taakseen rauenneiden toiveiden tyhjän haudan ja yhdessä palaisivat ylimmän ilon Jerusalemiin.

Hugh laski kädestään miekan, ojensihe ja katsoi suoraan kultaiseen päivänlaskuun.

Hän ei voinut sitä itselleen selvittää — mutta jollakin tavoin oli synkkyys keventynyt. Yksinäisyyden tunne oli haihtunut. Näkymätön tuntui olevan hänen luonaan. Ja rukous virisi hänen avuttomassa sielussaan, kuin voimakkaiden valkeiden siipien kohottava lyönti.

"Oi Jumala", sanoi hän, "sinä näytit minusta vieraalta, kun minä kohtasin sinut oman elämäni tiellä. Minä tunnen sinut jumalallisena lapsena, minä tunnen sinut ristiinnaulittuna, minä tunnen sinut ylösnousseena ja taivaaseen astuneena, minne minun maalliset silmäni eivät voi sinua seurata. Mutta jos sinä joskus olet astunut lähelle jokapäiväisen elämän kivistä polkua, silloin ovat silmäni olleet ummessa enkä minä ole sinua tuntenut."

Hugh seisoi liikkumattomana, katse kiinnitettynä päivänlaskun loistoon. Ja hänelle tulivat mieleen, niin selvinä kuin olisi ne vast'ikään lausuttu, isä Gervaisen sanat: "Hän elää aina meidän välimiehenämme."

Ritari kohotti kättään. "Oh, jos sinä elät", sanoi hän, "ja elävänä tiedät kaiken, ja tietävänä rakastat, niin suo minun havaita läsnäolosi — suo minulle elämän ja rakkauden ilmestys, joka valaisee tämän epätietoisuuden sumun."

* * * * *

Kun Hugh kääntyi takaisin työhönsä, tuntui niin raskas paino vierähtäneen; hänen sydämeltään, että hän puhkesi lauluun, vaihtaessaan uuden terän kirveeseensä.

Sitten meni hän nurkkaan, missä seisoi hänen hopeinen kilpensä. Tähän saakka oli hän pitänyt silmänsä siitä poissa. Se herätti hänessä ajatuksia, joita hän oli koettanut torjua. Mutta nyt istuutui hän kiilloittamaan sitä, kunnes sen pinta loisti kuin peili. Ja työskennellessään lausui hän itsekseen: "Mitä sanoi piispa? Että minulle ei hopeakilvestä heijastunut muuta kuin omat ylpeät kasvoni. Mutta minä sanoin vaimolleni, että minä näin siinä Jumalan kasvot tai mitä minä sitä lähinnä tiedän, ja hänen takanaan lemmittyni kasvot, ja jos minä en olisi asettanut kunnian vaatimusta ensi sijalle, olisi rakkauteni häntä kohtaan tahrautunut".

Hugh seisoi niin, että hopeakilpi heijasti auringonlaskua, mutta polvistuessaan toiselle jalalleen ei hän saattanut nähdä omaa peilikuvaansa.

Pyöreä ja veripunainen aurinko, joka oli vaipumaisillaan taivaanrannan alle, näytti hehkuvan esiin kilven syvimmästä sydämestä.

Hugh muisti kaksi säettä eräästä heprealaisesta runosta, jota rabbilla oli tapana lausua auringonlaskussa: "Herra Jumala on aurinko ja kilpi: Herra on antava armon ja kunnian, mitään hyvää ei hän ole kätkevä niiltä, jotka vanhurskaasti vaeltavat. Oi kodittomien Jumala, autuas on se, ken sinuun luottaa."

Ja silmät kohdistettuina kilpeen, kädet polven yli liitettyinä lausui Hugh hiljaa: "Jumalan kasvot, rakkaani, tai mitä häntä lähinnä tiedän. Ja hänen takanaan sinun kasvosi —"

Mutta hänen äänensä katkesi äkkiä. Hänen sydämensä hypähti, hänen sormensa tarttuivat polveen; sillä jokin liikkui hiljaa kilven loistavalla pinnalla, ja siitä katselivat häntä vastaan hänen rakastamansa naisen kasvot.

Hugh'n olisi ollut mahdoton sanoa, mitenkä kauan hän liikahtamatta tuijotti. Elämä pysähtyi sinä hetkenä eikä hän ollut tietoinen ajasta. Mutta vihdoin Hugh painautui lähemmäksi, hänen oma tumma päänsä tuli kilvessä näkyviin, ja sen yläpuolella, häneen päin kumartuneena, Mora, joka loisti kauneimmassa valkeassa puvussaan kuin hääaamunaan, kädet ojennettuina, silmät täynnä hellää ikävää.

"Ilmestys, jota minä anoin!" huusi ritari. "Oi Jumalani! Onko tämä merkki sinun läheisyydestäsi? Onko tämä lupaus siitä, että vaimoni tulee luokseni?"

Hugh kätki kasvot käsiinsä.

"Ei lupaus, Hugh", kuului hellä kuiskaus aivan hänen takanaan. "Merkki Jumalan läheisyydestä ja todistus omastani. Hugh, oma rakas ritarini. Vaimosi on tullut kotiin."

Hugh hypähti pystyyn ja kääntyi, yhäkin hän tuijotti epäuskoisena.

Mikään haamu se ei ollut. Hänen vaimonsa seisoi hänen edessään, kauniina kuin hääaamunaan, jalokivinauha sitoi hänen hiustensa kullan. Mutta Hugh'n silmät tavoittivat vain Moran katseen.

Kuitenkin pysyi hän loitolla.

"Mora?" kuiskasi hän. "Kotona? Jäädäksesi tänne? Oletko sitten saanut toden näyn?"

"Oi Hugh!," vastasi Mora. "Minä olen katsonut syvään toden miehen sydämeen. Minä olen havainnut itseni arvottomaksi sinun suuren rehellisyytesi valossa. Minä olen nähnyt kaikkien muiden lankeavan, mutta Hopeakilven ritarini seisovan horjumatta. Minä olen saanut nähdä tämän niin omituisten olosuhteiden vallitessa, että minä nöyrästi käsitän sen Jumalan sormeksi, joka osoittaa minulle hänen tahtonsa tien. Ylpeyteni on lyöty tomuun. Oma tahtoni on isketty maahan. Mutta rakkauteni sinua kohtaan on minulle tullut suurimmaksi asiaksi, mitä naisen sydän voi tuntea. Sinun uskollisuutesi saattaa minun epäilykseni häpeään. Ja niin saattaa vaimosi vihdoinkin tulla luoksesi tuntematta epäilystä, vapisematta ja epäröimättä, hän on kaikkinensa yksinkertaisesti vain sinun. Oh, Hugh, sinun omasi — tehdäksesi hänelle mitä mielit. Kaikki nämä vuodet — sinua varten. Ota minut — ah!… Oh, Hugh, sinun vaimosi! Onko tämä rakkautta, vai onko olemassa jokin väkevämpi sana? Oi rakas mieheni, mitenkä vahvojen onkaan sulkujen täytynyt olla, kun tällainen voima on ollut patoutuneena niiden taakse!"

* * * * *

Hugh vei hänet suuressa hallissa olevan lieden ääreen ja istutti hänet tuoliin, jossa hänen äidillään oli tapana istua.

Ja yhä pidellen käsivarsiaan hänen ympärillään hän polvistui Moran eteen, ja kohotti kasvonsa, joiden silmistä hehkui syvempi tuli kuin intohimon haihtuva liekki.

"Madonna!" sanoi hän. "Kotini Madonna!"

Hän kumartui ja kohotti Moran hameen helman huulilleen.

"Ei priorittarena", sanoi hän, "vaan minun jumaloituna vaimonani."

Ja uudestaan kumartui hän ja painoi sen huulilleen.

"Ei nunnaparven kunnianarvoisena äitinä", sanoi hän, "vaan —"

Mora otti Hugh'n pään käsiensä väliin, kätkien hänen hehkuvat silmänsä rintaansa vasten.

"Entä tuliko väkesi sinun mukanasi, Mora? Ja kuinka saatoit suorittaa kolmen tunnin matkan tässä hääasussa? Ah, taivas minua auttakoon, Mora! Sinä olet niin kaunis!"

"Vait!" vastasi Mora, "sinä rakas, hupsu mies! Taivas on auttanut sinut vaikeampienkin vaiheiden läpi! Ei, minä ratsastin yksinäni ja minulla oli vihreä ratsastuspuku ylläni. Tänne saavuttuani minä omassa huoneessani vaihdoin ylleni tämän puvun."

"Omassa huoneessasi?" Hugh katsoi häneen hämmästynein silmin. "Täälläkö — omassa huoneessasi, Mora?"

Mora tunsi äidillistä hellyyttä, kun hän kumartui katsomaan näihin hämmästyneisiin silmiin. Tällä kertaa tunsi hän olevansa vanhempi ja viisaampi kuin Hugh. Kokemattomuuden tunne haihtui. Hänen hilpeä mielensä sai hänet naurahtamaan vastatessaan.

"Armaani", sanoi hän. "Tuskinpa voisin tulla kotiin, ellei minulla olisi huonetta mihinkä tulla! Martin näytti minulle sinun äitisi entisen huoneen, ja joka päivä sinun poissa ollessasi hän ynnä minä ratsastimme tänne, pannaksemme kaiken kuntoon sinun paluutasi varten.

"Kaiken kuntoon?" sanoi Hugh. "Minun paluutani varten?"

Mora painoi huulensa hänen hiuksiinsa.

"Minä toivon, että se on sinulle mieleen, jalo herrani", sanoi Mora. "Tule katsomaan."

Mora yritti nousta, mutta väkevin käsin pidätti Hugh häntä. Hänen suuren voimansa täytyi päästä jotenkin purkautumaan, jottei hänen lempeä rakkautensa tukehtuisi siihen. Ehkä hänessä myös äkkiä virisivät hänen soturi-esi-isiensä villit vaistot.

"Minun täytyy kantaa sinua", sanoi hän. "Et askeltakaan sinä sinne kävele. Omat jalkasi toivat sinut kryptaan, muut kantoivat sinut sieltä. Ratsu kantoi sinut kotiin. Mutta omaan huoneeseesi, vaimoni, kannan minä sinut yksin."

Mora olisi mieluummin kulkenut omin jaloin, mutta tänään halusi hän täyttää kaikki Hugh'n toivomukset.

Kun Hugh kumartui hänen ylitseen, sanoi hän: "Kanna minut siis, rakkaani, mutta älä pudota minua."

Hugh nauroi; ja hänen nostaessaan Moran tuolista syliinsä ja astuessaan poikki suuren hallin, missä illanrusko vielä loisti, Mora äkkiä tiesi, miksi Hugh oli tahtonut kantaa häntä: näin oli Hugh hänen omistajansa, ja Mora tunsi olevansa kokonaan hänen.

Huoneen kynnyksellä Hugh seisahtui.

Taivuttaen päätään hän kosketti Moran huulia hellävaroen, ja kuiskasi sitten hänen korvaansa: "Lausu uudelleen samat sanat, jotka lausuit kymmenen päivää sitten, kun me aamun sarastaessa erosimme linnan muurilla."

"Minä rakastan sinua", kuiskasi Mora ja sulki silmänsä.

Ja Hugh astui huoneeseen.

LX luku

LUOSTARIN KELLO.

Laskevan auringon vinot säteet lankesivat kultaisin juovin luostarin pylväskäytävän kivilaatoille. Hiiskumaton hiljaisuus vallitsi.

Valkoiset sisaret olivat palanneet iltamessusta. Oman kammionsa yksinäisyydessä kulutti nyt jokainen heistä rukouksessa ja mietiskelyssä tunnin, kunnes refektorion kello soisi.

Pylväskäytävään johtava suuri ovi oli avoinna.

Alaprioritar tuli kaukana näkyviin, hän kulki luostarikäytävää alaspäin. Sivuuttaessaan pitkän rivin suljettuja ovia hän käänsi nopeasti päätään puolelta toiselle ja pysähtyi toisinaan kuuntelemaan, painaen korvansa laudoitusta vastaan.

Nyt tuli hän viileästä siimeksestä pylväskäytävän kirkkaaseen päivänpaisteeseen.

Hän ei räpytellyt silmiänsä kuten Mary Antony eukolla oli tapana. Hänen tihrusilmänsä tuijottivat hunnun poimuista yhtä terävästi päivänpaisteessa kuin varjossa.

Kuitenkin ilmeni alapriorittaren eleissä jotakin erikoisen kaihtavaa hänen astuessaan pylväskäytävään. Kuunnellessaan kammioiden ovella oli hän toiminut vain virkansa puolesta, liikkuen nopealla täsmällisyydellä, minkä pitkä tottumus herättää. Nyt hän epäröi; hän pälyili ympärilleen kuin tullakseen varmaksi siitä, ettei kukaan häntä huomannut, ja selvästi piteli hän vasemmassa kädessään jotakin kätkettynä.

Astuen eteenpäin pitkin pylväskäytävää hän istuutui holvikerroksen alla olevalle kivipenkille, josta näkyi nurmikko ja sämpyläsaksan puu; sitten otti hän vaippansa alta esiin kuluneen nahkalaukun, joka ennen oli ollut vanhan maallikkosisaren, Mary Antonyn oma.

Samassa kuului heikko siivensihahdus ja satakieli livahti penkille, tuskin kolmen jalan päähän alapriorittaren kyynärpäästä.

Ylen kirkassilmäinen ja korkeajalkainen oli Mary Antonyn pieni houkkio. Pää kallellaan se tutkivasti katseli aliprioritarta ja huntunsa aukosta tuijotti aliprioritar siihen takaisin.

Täydellinen hiljaisuus teki kohtauksen juhlalliseksi. Ei mitään joutavaa puhetta leipurinpojista ja sämpyläsaksoista. Ei mitään iloisia odotuksen liverryksiä. Saadessaan juustoa alapriorittarelta, jolle tämän antaminen oli vain velvollisuus, lintu otti osaa pyhään toimitukseen. Satakieli oli kuitenkin tullut juustoaan saamaan, ja alaprioritar sitä antamaan.

Nyt alaprioritar verkkaan avasi pussin, otti sieltä muutamia valittuja murusia, ja siroitti ne penkille.

"Kas tässä, lintu", sanoi hän töykeästi. "Minä en voi jättää sinua vaille juustoasi, vaikka tuo hupsu vanhus, joka opetti sinut sitä vaatimaan, ei enää tulekaan tänne. Ota se ja mene tiehesi!"

Tämä oli tavallinen kehoitus.

Siitä pahastumatta — vaikka katse oli ankara ja ääni käskevä — "hupsu pikku maallikko" hilpeästi hyppäsi lähemmä ja nokki innokkaasti. Mitkään ammottavat suut eivät enää odottaneet sen palaamista. Sen poikaset olivat varttuneet ja lentäneet tiehensä. Vihdoin saattoi se herkutella itsekin.

Alaprioritar käänsi selkänsä ja katseli vastakkaista holvikaarta. Hänellä ei ollut mitään halua nähdä linnun iloa.

Silloin tapahtui jotakin omituista.

Nokittuaan kaiken mitä halusi käänsi satakieli kirkkaan silmänsä vieressään istuvaan liikkumattomaan hahmoon, joka saavuttamattomana verhoutui läpitunkemattomaan hiljaisuuteen.

Lukuunottamatta Mary Antonyn kuolinhetkeä ei hänen rakastettu pikku lintunsa koskaan ollut uskaltanut tulla häntä sen lähemmäksi kuin hyppimään penkille ja nokkimaan hänen sormiansa, kun hän sen urhoollisuutta koetellakseen ojensi ne, peittäen niillä juuston.

Mutta kas nyt kuului vain pieni siiven sihahdus ja lintu lehahti alapriorittaren polvelle. Ja kun tämä hämmästyksestä tuskin uskalsi hengittää, hyppäsi se hänen käsivarrelleen ja nokki hiljaa hänen huntuaan.

Silloin suli jotakin alapriorittaren kylmässä sydämessä. Kyyneliä alkoi verkkaan valua pitkin hänen ohuita poskiansa. Hän ei tahtonut liikahtaa eikä senvuoksi nostanut kättään pyyhkiäkseen ne pois, vaan ne putosivat raskaina pisaroina hänen yhteenliitetyille sormilleen.

Vihdoin hän puheli, katkonaisin kuiskein.

"Voi sinä pieni siivekäs olento, joka niin helposti voisit lentää tiehesi luotani! Käytätkö sinä nyt näitä siipiäsi, jotka sinulla on vapauttasi varten, tullaksesi lähemmäs? Tässä korkeiden muurien ja ahtaiden kammioiden kehyksessä ihmiset, joilla ei ole täyttä vapautta, käyttävät sen mikä heillä on kääntyäkseen pois ja paetakseen minun luotani. Jos he saisivat valita, ei ainoakaan valitsisi minun läheisyyttäni… Onko mitään kunniaa niin suurta kuin olla kaikkien pelkäämänä? Onko mikään yksinäisyys niin suuri kuin olla kaikkien vihaama? Tämän kunnian, pikku lintu, minä omistan. Ja myös tämän yksinäisyyden. Kuka siis on käskenyt sinut koettamaan ottaa minulta molemmat?"

Raskaita kyyneliä pisarteli edelleenkin hänen yhteenliitetyille käsilleen; henkinen kärsimys murti hänen kuihtuneita kasvojaan. Kun alapriorittaren jähmettynyt sielu oli sulanut, tunkeutui siihen itsetunnon tutkain ja aiheutti sanomatonta kipua. Mutta kuitenkaan hän ei uskaltanut nyyhkyttää, jottei hänen paisuva povensa peloittaisi pois pikku lintua, joka niin kevyesti oli lehahtanut hänen käsivarrelleen.

Se että tämä pieni elävä olento ilmeisesti luotti häneen, oli ensimäinen oljenkorsi, mihinkä alaprioritar tarttui tänä hetkenä, jolloin katumuksen ja epätoivon synkät vedet kuohuivat hänen päänsä yli — oljenkorsi, joka totisesti oli ylen hauras: kirkas silmäpari, pieni tarttuva jalka, kaksi lepäävää siipeä. Mutta rakkauden ja luottamuksen hauraimmatkin säikeet ovat, kun haaksirikko uhkaa sydämiä, parempia pelastusneuvoja kuin velvollisuuden rautaketjut.

Mutta nyt ruma epäilys valtasi alapriorittaren. Oliko satakieli ahminut kaiken juuston ja tullut hänen luokseen vain pyytämään lisää?

Hyvin hiljaa uskalsi hän kääntää päätään, kunnes hänen kyynärpäänsä luona oleva penkinsyrjä tuli hänen näköpiiriinsä.

Ja ylpeys ja onni lämmitti hänen sydäntään! Kolme — neljä — viisi murusta oli jälellä. Ahmiakseen tai liehitelläkseen tämä pieni villi olento ei vapaasta tahdostaan ollut tullut lähemmäs.

Miksi siis?…

Alaprioritar kuiskasi vastauksen, ja hänen kuiskatessaan alkoivat hänen kyyneleensä uudelleen vuotaa, mutta nyt ei niissä ollut katkeruutta; tervehdyttävä lähde tuntui puhjenneen hänen sulaneeseen sydämeensä.

Rakkaudestako? Niin, totisesti. Rakkaudesta häneen nämä pienet ruskeat siivet olivat tuoneet hänet lähemmäksi, nämä loistavat silmät olivat pelottomat.

"Rakkaudesta minuun", kuiskasi hän. "Rakkaudesta minuun."

Kun lintu vihdoin livertäen lensi pois, istui alaprioritar yhä liikkumattomana, kuunnellen, kuinka se lauloi iltalauluaan yhä tuolla sämpyläsaksan puussa.

Sitten hän nousi ja pyyhkäsi koskematta jääneet murut takaisin laukkuun. Ja teki sen voitonriemuisesti.

"Rakkaudesta", sanoi hän. "Ei senvuoksi mitä minä sille toin ja annoin, vaan senvuoksi, mitä se luuli minun olevan."

Verkkaan poistui hän pylväskäytävästä, astellen kumartunein päin, kunnes hän pääsi sen tyhjän huoneen avoimelle ovelle, joka oli ollut kunnianarvoisan äidin.

Ennen pitkää tämä huone oli oleva hänen. Puolipäivän aikaan oli hän saanut piispalta sanan, että tämän aikomus oli nimittää hänet priorittareksi niiksi vuosiksi, mitkä olivat kunnianarvoisan äidin virkakaudesta jälellä.

Hän oli tuntenut synkkää iloa siitä, että piispan mahtisana niin oli korottanut hänet tähän korkeaan asemaan, hän kun oli varma siitä, että jos olisi toimitettu tavallinen vaali äänestyslippujen avulla, olisi yksi ainoa nunnakunnan jäsen kirjoittanut hänen nimensä.

Mutta nyt, tässä oudon pehmeässä mielentilassaan hän kuitenkin toivoi, että kun asia huomenna ilmoitettaisiin, niin edes muutamilla kasvoilla näkyisi ilon ja tyytyväisyyden ilme.

Alaprioritar astui kammioon ja sulki oven.

Päivänlaskun loisto sai hänet astumaan kohti läntistä akkunaa. Mutta ennenkuin hän ehti sinne, pysähdytti hänet odottamatta Neitsyen ja lapsen marmoriryhmä.

Nähdessään alastoman lapsen tunsi alaprioritar aina ärtymystä ihmisiä kohtaan, jotka olivat jättäneet sen soveliaasti vaatettamatta. Ehkäpä tämä oli ollut syynä siihen, että hän oli kiireesti katsellut muuanne, kun hänen silmänsä sattuivat lankeamaan priorittaren kammiossa olevaan kauniiseen veistokseen.

Nyt hän ensi kertaa todellakin näki sen.

Hän seisoi tuijottaen; sitten hän polvistui ja koetti ymmärtää.

Hellyys kohosi hänen sydämeensä ja puisti sitä. Syleilevät käsivarret, rakastava rinta, tarkkaavat äidinsilmät, ylevin ihmisrakkaus, jonka välttämättömyys oli virittänyt, pienokaisen riippuvaisuus ja avuttomuus.

Ja eikö ollut sieluja, jotka olivat aivan yhtä avuttomia, ja sydämiä, jotka olivat riippuvaisia myötätunnosta ja hellyydestä?

Prioritar oli ymmärtänyt tämän ja hallinnut rakkauden avulla. Mutta alaprioritar oli katsonut paremmaksi orjantappurat ja vihamielen.

Hänen mieleensä muistui keskustelu, joka hänellä oli ollut pari päivää aikaisemmin priorin ja kappalaisen kanssa, kun nämä olivat tulleet neuvottelemaan hänen kanssaan nunnakunnan tulevaisuudesta. Puhuessaan entisestä priorittaresta lausui priori: "Oli kuin hän aina olisi ollut erikoinen olento, kulkenut tähtien tasalla; ja kuitenkin hän oli ylitsevuotavan täynnä inhimillisen ystävyyden rieskaa ja myötätunnon parantavaa voidetta." Sitten hän oli kysynyt alapriorittarelta, tunsiko tämä pystyvänsä astumaan hänen jälkiään. Kysymyksen loukkaamana oli alaprioritar tähän vastannut happamesti: "Ei, minä en osaa kulkea pitkin linnunrataa!" Johonka isä Benedict, synkillä kasvoillaan äkillinen hyväksynnän välähdys, oli huomauttanut: "Tosiaankin — meidän oivallinen alapriorittaremme ei tunne linnunrataa! Hän on orjantappuravitsa, joka on ankarasti kurittanut sisarten arkaa lihaa. Hän on nokkosvuode, josta väsyneinkin siirtyy muualle lepäämään."

Nämä hyväksyvät sanat olivat tarkoitetut miellyttämään, ja ensin olivat ne liehitelleet alaprioritarta. Mutta silmäys priorin ystävällisiin kasvoihin oli herättänyt hänessä tunnon, kuin olisi hän yhdessä isä Benedictin kanssa suljettuna johonkin peloittavaan omatekoiseen kiirastuleen, tai jopa helvettiin, missä sääli, armahtavaisuus ja rakkaus olivat tuntemattomat.

Ehkäpä tämä oli se hetki, jolloin priorittaren mielenmuutos todellisuudessa oli alkanut, sillä isä Benedictin peloittava, mutta todenperäinen kuvaus hänen menettelytavoistaan ja hallinnastaan palasi nyt voimakkaasti hänen mieleensä.

Ojentaen tutisevan kätensä hän kosketti pienokaisen jalkaa.

"Anna minulle hellämielisyyttä", lausui hän, ja nöyrä anonta kuului hänen äänessään. Kyynelvirta pehmitti hänen tylyjä kasvonpiirteitään.

Pyhä Neitsyt hymyili ja suloinen pienokainen näytti iloiselta.

Alaprioritar astui akkunan ääreen. Pyöreä ja veripunainen aurinko, joka juuri tällä hetkellä heijastui Hugh d'Argentin kilvestä, oli vaipumaisillaan taivaanrannan alle. Kun se ensi kerran nousi, oli alkava se päivä, joka näkisi hänet Worcesterin Valkoisten sisarten priorittarena.

Hän kääntyi priorittaren tyhjään valtatuoliin päin. Kävellessä tuomiokirkkoon ja takaisin hän oli aikonut yksin tulla tähän huoneeseen ja istuutua tuoliin, joka jo oli oleva hänen. Mutta nyt outo nöyryys pidätti häntä. Langeten polvilleen tyhjän tuolin eteen hän ojensi ristityt kätensä taivasta kohti.

"Oi Jumala", lausui hän. "Minä en ole arvokas asettumaan hänen paikalleen. Minun sydämeni on kylmä ja kova, minun kieleni on usein julma, henkeni näykkivä. Mutta lintu ja pienokainen ovat opettaneet minulle jotain, ja mitä minä en tiedä, opeta sinä se minulle. Luo minuun uusi sydän, oi Jumala, ja anna minulle uusi vahva henki. Salli minun seurata edeltäjäni laupeita jälkiä, ja hallita, kuten hän hallitsi, rakkauden avulla, joka ei koskaan petä."

Ja kumartuen maahan suuteli hän paikkaa, missä priorittaren jalka tavallisesti lepäsi.

Aurinko oli painunut etäisten kukkuloiden taa, kun alaprioritar nousi polviltaan.

Sanomaton rauha täytti hänen sielunsa. Hän oli rukoillut, mainiten nimeltä kunkin nunnakunnan jäsenen, ja rukous oli lahjoittanut hänelle rakkautta heitä kutakin kohtaan.

Ah, jospa he saisivat huomata ennen huomispäivää, että orjantappurain sijasta odotti heitä myrttipuu.

Tämän toiveen täyttäessä alapriorittaren sydämen hän kiiruhti käytävää pitkin ja soitti luostarin kelloa.

* * * * *

Tällä hetkellä seisoi Mora huoneessaan katsellen yli pengermän, laakson ja metsän, minne aurinko oli häipynyt taivaanrannan taa, jättäen jälkeensä syvän sinipunaisen hehkun, joka ylhäällä suli heleään sineen, missä äsken sytytetyn lampun lailla kirkkaana loisti iltatähti.

Hugh'n käsivarret olivat yhä kiertyneinä hänen ympärilleen. Heidän seistessään yhdessä akkuna-aukossa nojasi Mora hänen rinnalleen. Hänen voimansa virtasi Moraan. Hänen rakkautensa viritti Morassa ihmeellisen hyvänolon ja kodikkuuden tunnon.

Äkkiä Mora kohotti päätään kuin kuunnellakseen.

"Vait!" kuiskasi hän. "Minä olen kuulevinani luostarin kellon."

Hugh'n käsivarret kiertyivät tiukemmin hänen ympärilleen.

"Ei, rakkaani", sanoi hän. "Luostarin äänillä ei ole mitään sijaa minun kotini sopusoinnussa."

Mora käänsi katseensa häneen.

Hänen silmänsä olivat lemmestä raukeat, mutta niissä loisti sisäinen valo.

"Armaani", sanoi hän — kiiruhtaen rauhoittamaan Hugh'n, sillä tämän katseessa näkyi levoton kysymys — "minä olen tullut sinun luoksesi saadakseni ilolla antautua sinulle rajoituksitta, tavalla jota en ole uneksinutkaan ja jota tuskin vieläkään ymmärrän. Mutta, Hugh, mieheni, ihmisellä, joka on tuntenut luostarin rauhan, on aina olevan sisimmässään pyhäkkö, missä rukouksen ja valvonnan ääni häntä kutsuu. Minä en silti ole vähemmän sinun — ei, pikemminkin olen vain täydellisemmin sinun senvuoksi, että kun ensi kerran seisoimme yhdessä huoneessamme, kuulin minä luostarin kellon."

Ja hän silmäsi mieheensä nähdäkseen oliko tämä ymmärtänyt ja kätki sitten taas nopeaan kasvonsa hänen rintaansa vasten.

Hugh lausui vastauksensa hyvin matalalla äänellä, huulet lähellä Moran korvaa.

Mutta hänen katseensa — jonka loistetta Moran onnellinen sydän tuskin sieti nähdä — oli kohdistettuna iltatähteen.