SISÄLLYS: (continued 5)

"Ah!" huudahti Hugh, "minun ei olisi pitänyt kertoa sinulle tätä! Kömpelö haluni olla salaamatta sinulta mitään on tärvellyt hetken, joka muuten olisi ollut niin täydellinen!"

"Sinä teit oikein, kertoessasi minulle tämän, rakas ritarini", sanoi Mora, ja hellyyden väre häivähti hänen ankarilla kasvoillaan, hiljaisena kuin henkäys, joka liikahuttaa viljavainiota. "Eikä mikään tässä maailmassa ole niin täydellinen kuin totuus. Jos totuus avaisi kuilun, jonka kautta minä syöksisin helvettiin, tahtoisin kuitenkin ennemmin omistaa sen kuin koettaa päästä paratiisiin valheen arvotonta keinoa käyttämällä!"

Ja hänen lausuessaan nämä sanat oli hänen äänessään kaiku, jolla hän oli tottunut järkyttämään heikommat nunnistaan, kun nämä olivat tehneet jotakin väärää.

"Rakas ritarini, ellei piispa olisi ennättänyt ennen minua nimittäessään ratsunsa olisin minä tosiaankin löytänyt oivan uuden nimen sille! Mutta nyt minä pyydän sinua ystävyytesi takia jättämään minut hetkeksi yksin sortuneen kuvani kanssa, jotta saan koota sen sirpaleet ja saattaa ne kunnialla hautaan."

Ja samalla hänen tarmonsa petti. Hän laski yhteenliitetyt kätensä pöydälle ja nojasi niihin päänsä.

Epätoivo valtasi ritarin, kun hän seisoi siinä avuttomana, katsellen tätä ylvästä kumartunutta päätä.

Hän ikävöi laskea kätensä näille armaille kultaisille hiuksille.

Mutta Moran hartioita puistatti ankara kyyneleetön nyyhky, ja ritari pakeni pois ruusumajasta.

* * * * *

Astuessaan nurmikon yli, jota myöten piispa oli edellisenä iltana kävellyt, Hugh kirosi äkkipikaista kieltään, mutta kuitenkin oli hän sydämessään tietoinen siitä, ettei hän olisi voinut toimia toisin. Sanat, jotka Mora oli lausunut totuudesta, tuottivat hänelle kuitenkin helpoitusta. Niin oli hän aina itsekin tuntenut. Mutta kävisikö nyt ilmi, että hänen rehellisyytensä oli häneltä tärvellyt onnen mahdollisuudet, ja Moralta myös?

Uuden nimen?… Mikä se mahtoi olla?… Mikä ihmeessä olikaan piispan ratsun nimi?… Sheba? Ei, sehän oli hänen aasinsa! Salomon? Ei, se oli hänen tammansa! Mutta kuinka voi tamma saada nimen Salomon?

Hänen järkkyneessä mielentilassaan häntä järjettömästi vaivasi, että tamma oli saanut nimensä kuninkaan mukaan, jolla oli seitsemän sataa vaimoa. Sitten muisti hän, että se oli "musta, mutta pulska", ja hänen mieleensä juolahti oikea nimi, Shulamite. Niinhän se oli — ei Salomon, vaan Shulamite. Olihan hän lukenut tuon nimettömän Itämaan paimenen lemmenrunon rabbin kanssa vuorilinnoituksessa. Rabbi huomautti, että tuo sana tässä merkityksessä käytettynä tarkoitti "päivänpaahtamaa". Suloinen Shulamite neito, joka oli paimentanut vohliansa ja hoitanut viinitarhojansa Idän auringolle alttiina, oli polttanut otsansa ruskeaksi ja hänen rinnallaan olivat kuningas Salomonin tuoksuavaan haaremiin suljetut Jerusalemin tyttäret kalpeita kuin lakastuvat liljat. Muistaessaan mustan tamman kiiltävän pinnan ihmetteli Hugh, siitä hetkisen huvitettuna, luuliko piispa "Korkean Veisun" neidon olleen etiopialaisen.

Silloin muisti hän etsimänsä nimen — "Ikonoklastes". Niin tosiaan — ratsun nimi oli Ikonoklastes. Mutta miksi oli piispa antanut sellaisen nimen valkealle ratsulleen?

Umpimähkään astuessaan nurmikolla polkaisi ritari äkkiä kukkalavaa. Samalla oli hän kuulevinaan piispan lempeän äänen lausuvan: "Minä annoin sille nimen Ikonoklastes, koska se polki tärviölle muutamia kukkalavoja, joihin minä olin pannut paljon aikaa ja huolta ja jotka olivat minulle ylen rakkaat."

Ah!… Niinpä niin! Kauniin kukoistuksen, lupaavain taimien, rakastettavan hoidetun tarhan hävittäjä… Siltäkö hän näytti Moran silmissä? Puhtaassa luostarikammiossaan Mora olisi voinut pysyä uskollisena tyttöaikansa hellimälle ihanteelle; ja nyt kun hän tiesi, että rakkaus oli sen häneltä riistänyt, olisi hän voinut siitä hengessään ehjästi nauttia. Aikanaan olisi hän kai myös havainnut, että piispa ja isä Gervaise olivat sama henkilö, ja monivuotinen pilvetön ystävyys olisi ollut heidän erilleen joutuneiden sydäntensä viihdykkeenä, ellei hän — kukkalavojen tärvelijä — olisi kömpelösti puuttunut asiaan.

Ja kuitenkin — Mora oli ollut hänen kihlattunsa, Moran rakkaus oli ollut hänen, paljon senjälkeen kuin isä Gervaise oli jättänyt maan.

Kuinka saattoi hän uudelleen voittaa Moran itselleen samanlaisena kuin tämä oli kahdeksan vuotta sitten, kun he linnanmuurilla erosivat?

Kuinka saattaisi hän vapauttaa itsensä ja hänet näistä käsin tuntumattomista, kirkollisista kahleista?

Hänen mieleensä muistui, kuinka tukalaa hänen oli ollut kävellä valkoisten sisarten pukuun verhottuna, jolloin laahaavat liepeet ehkäisivät hänen askeleitaan. Hänen mieleensä muistui, mitä helpotusta hän oli tuntenut niistä päästessään ja saadessaan esteettä astua.

Miksei nytkin astua tielle, joka nopeasti veisi hänet valtaansa?

Mutta samalla rakkaus, joka ei etsi omaansa, tämä outo uusi taju, joka äskettäin oli hänessä virinnyt, tyynnytti rauhallansa hänen värähtävän sydämensä. Edellisenä päivänä kryptassa viettämäänsä hetkeen saakka oli hän rakastanut Moraa oman onnensa, tavoitellut häntä oman ilonsa takia. Mutta nyt hän tiesi, ettei hän voinut ottaa itselleen mitään onnea Moran kärsimysten hinnalla.

"Minun pitää opettaa häntä olemaan napisematta", huusi valtiasvaisto, joka piili hänen olennossaan.

"Minä en saa antaa hänelle mitään syytä vavista", vastasi se uusi uskollinen hellyys, joka nyt vallitsi hänen joka ajatustaan Morasta.

Palatessaan nyt takaisin ruusumajaan, Hugh tapasi Moran istumassa, kyynärpäät pöytään nojaten, leuka käsien varassa.

Hän oli itkenyt, mutta hänen tervehdyshymyllään oli sävy, jota Hugh tuskin oli osannut odottaa.

Hugh kävi suoraan asiaan. Se näyttikin olevan ainoa keino päästä näistä kietovista pulmista.

"Mora, sydämeeni koskee se, että koettaessani olla rehellinen sinua kohtaan, minä tietämättäni olen polkenut kukkalavojasi, joissa sinä kauan olet hoitanut muistojesi kauniita yrttejä ja myöskin minä pelkään, että tieto tästä jalommasta rakkaudesta tekee sinulle vaikeaksi ajatella elämääsi liittyneenä lempeen, joka näyttää sinusta vähemmän pystyvän itseuhraukseen".

Mora tuijotti häneen tavalla, joka ilmaisi pelkästään hämmästystä.

"Rakas ritarini", lausui hän, "totta on, että minä huomaan olleeni harhaluulojen vallassa, mutta en suinkaan mitä sinuun tulee. Et sinä polkenut mitään kukkalavojani. Turmeltunut on vain jumaloitu kuva, jota minä syvimmässä kunnioituksessa rakastin kuten nunna saattaa rakastaa suojelusenkeliään. Tieto, että hän rakasti minua niinkuin mies rakastaa naista ja että hän pakeni tätä rakkautta, jottei tuottaisi onnettomuutta itselleen ja minulle, muuttaa muuksi tämän vuosikausia pyhänä pitämäni muiston. Tänä aamuna kolme nimeä tulkitsi minulle sitä, mikä on korkeinta, jalointa, parasta: Isä Gervaise, piispa Symon ja Hugh d'Argent. Nyt on jälellä vain piispa ja sinä. Älä jätä minua, Hugh, silloin minä todellakin joudun hyljätyksi".

Ritari naurahti hilpeästi. Hänen sydämensä helpotuksen piti päästä purkautumaan. "Jos minä jättäisin sinut, Mora, niin sittenhän olisi vain piispa jälellä."

"Sitten olisi vain piispa jälellä."

"Minäpä en jätä sinua, armaani. Ja minä pelkään esittäneeni kömpelösti isä Gervaisea koskevan asian. Sellaisena kuin piispa sen minulle kertoi, ei siinä ollut mitään, joka ei olisi ollut jaloa. Minun mielestäni olisi pitänyt naisen sydämessä tuntua suloiselta olla niin rakastettu."

"Vaikene", vastasi Mora, "sinä et tunne nunnan sydäntä."

Hugh ei enempää pohtinut tätä. Hänelle riitti tietää, että turmeltunut kuva, jonka Mora oli kantanut hautaan, ei ollut heidän yhteisen rakkautensa ihanne tai tulevan yhteisen onnensa toivo.

"Aika rientää, rakkaani", lausui Hugh. "Saanko puhua sinulle ensi suunnitelmistani?"

"Minä kuuntelen", vastasi Mora.

Hugh seisoi ovella, keskellä keltaisia ruusuja, nojaten pihtipieleen, käsivarret ristissä rinnalla, toinen jalka levossa.

Yhtäkkiä muisti Mora kohtauksen kammiossaan, jolloin Hugh oli seissyt tässä asennossa, vielä naiseksi verhottuna, ja hän itse oli sanonut: "Tiedän, että te olette mies", ja sydämessään lisännyt: "Ja varmaankin pontevampi mies kuin Mary Seraphinen serkku Wilfred!"

"Lähdemme ratsain liikkeelle tänään", sanoi ritari, "jos sinä tunnet jaksavasi istua muutamia tunteja satulassa, päästäksemme seuraavaan pysähdyspaikkaamme. Se on muuan majatalo keskellä metsää: kovin vaatimaton paikka, pelkään; mutta siellä on yksi hyvä huone, jonne voit asettua mukavasta mistress Deborah'n kanssa. Minä makaan ulkosalla heinissä miesteni kera. Vahtia on pidettävä koko yö. Me kuljemme villien seutujen kautta määräpaikkaan päästäksemme."

Hugh vaikeni. Hän ei voinut jatkaa tässä kuivassa asiallisessa äänilajissa. Hänen ryhtyessään uudelleen puhumaan oli hänen äänensä matala ja hyvin hellä.

"Mora, minä vien sinut ensin omaan kotiisi, sinne, missä me monta vuotta sitten rakastimme toisiamme ja erosimme. Kaikki on siellä ennallaan. Väkesi, joka sinua rakasti ja välillä oli poissa, on tuotettu takaisin. Seitsemän päivämatkan kuluttua olemme siellä. Minä olen lähettänyt miehiä edellemme pitämään huolta majapaikastamme kutakin yötä varten ja kaikesta muusta. Päästyämme sinun linnaasi, Mora, olemme noin kolmen tunnin ratsastuksen päässä minun linnastani, jonne minä toivon saavani kulettaa sinut. Siihen saakka, vaimoni, kuin me sinne tulemme, olkaamme keskenämme kuin kihlatut, vaikkakin meidät on tänä aamuna juhlallisesti vihitty. Kotiin päästyämme on oleva sinun oman valintasi varassa tulla minun omakseni milloin ja miten tahdot. Tähän saakka ottamamme askel — poistumisesi luostarista ja tulosi minun luokseni — on välttämättä ollut tehtävä ripeästi, jos mieli sen ollenkaan onnistua. Mutta kun se nyt on suoritettu, ei enää ole mitään syytä kiiruhtaa. Kiihkoisen haluni siivet leikattakoon, niin että se jaksaa noudattaa sinun taipumustasi!"

Hugh vaikeni, katsellen Moraa halajavin hymyin. Tämä ei vastannut, jonka vuoksi ritari jatkoi taas:

"Minä olen suunnitellut, että mistress Deborah matkatavarani ja luotettavan saattueen kera kulkee suorinta ja parasta tietä seuraavaan yöpaikkaan. Siten sinä ja minä olemme vapaat ratsastamaan minne meitä haluttaa, saamme käydä katsomassa vanhoja paikkoja, joita meitä huvittaa nähdä uudelleen. Tänään voimme ratsastaa Kenilworthin kautta ja siten tulla ensimäiseen majapaikkaamme pohjanpuolella. Martin ottaa mistress Deborah'n takasatulaan ratsunsa selkään. Jos hän kyllästyy matkustamaan sillä tavoin, voi hän saada sijaa matkatavaravankkureissa. Mutta minulle on kerrottu, että hän hyvinkin pystyy matkustamaan ratsain. Me lähetämme heidät edellemme, silloin on tullessamme kaikki sinua varten valmiina. Jos nykyistä säätä kestää, on meillä joka päivä nautittavana kokonainen maailma päivänpaistetta ja kauneutta; ja joka päivä vie meidät, vaimoni, päivämatkan verran kotiamme lähemmäs. Onko tämä sinulle mieleen? Olenko minä ottanut kaiken huomioon?" Mora nousi ja astui ritarin viereen ruusutarhan ovelle.

Ylhäältä putosi kultainen ruusu hänen hiuksiinsa.

Hänen silmänsä olivat kyynelten kostuttamat.

"Niin täydellisesti olet sinä kaiken ajatellut ja suunnitellut, rakas uskollinen ritarini, että minusta tuntuu kuin olisi pyhä Neitsyt sinua opastanut. Kun me nyt ratsastamme ulos päivänpaisteeseen, on minun uudelleen tottuminen suureen maailmaan, ja sinähän olet kärsivällinen ja kenties opetat minulle asiat, jotka minä olen unohtanut."

Mora epäröi; ojensi kätensä puoleksi ritaria vastaan, mutta kun tämä ei eleeseen vastannut, risti hän ne rinnalleen.

"Hugh, kovalta tuntuu, että minun pitää leikata sinun loistavat siipesi; mutta — Hugh! Luuletko että nunnan sydän koskaan voi tulla samanlaiseksi kuin muiden naisten?"

"Taivas varjelkoon!" vastasi ritari kiihkeästi, ajatellen Eleanoria ja Alfridaa.

Ja kun he poistuivat ruusumajasta ja yhdessä kävelivät nurmikon poikki, hymyili Mora, sillä hän muisti, mitenkä piispa tänä aamuna oli vastannut samaan kysymykseen aivan samoin sanoin.

Mitä isä Gervaise olisikin sanonut, piispa ja ritari olivat yhtä mieltä!

Ja kuitenkin Mora olisi halunnut, että hänen rakas ja uskollinen ritarinsa olisi tarttunut hänen ojennettuihin käsiinsä.

Hän olisi halunnut tuntea ritarin voimakkaan otteen.

Ehkäpä pyhä Neitsyt, joka tuntee naisen sydämen, tässäkin ohjasi ritaria.

XLI luku

PIISPA MUISTELEE MENNEITÄ.

Symon, Worcesterin piispa, istui viileässä kirjastossaan.

Hän oli uupunut tavalla, jota hän ei ollut koskaan ennen tuntenut, eikä hän ollut voinut kuvitella, että mies saattaa olla henkisesti ja ruumiillisesti niin uupunut ja kuitenkin edelleenkin hengittää ja ajatella.

Muutamissa ihmisissä äärimäinen väsymys aiheuttaa ruumiillista levottomuutta. Toisin oli piispan laita. Kuta väsyneempi hän oli, sitä liikkumattomampana hän istui paikallaan; jalat hänellä oli ristissä, kyynärpäät tuolin nojapuissa, molempien käsien sormet keveästi toisiaan vasten painettuina, pää nojaten tuolin korkeata selustaa vastaan, katse kohdistettuna yli joen avautuvaan näköalaan.

Katsellessaan mitään näkemättömin silmin niittylakeutta, etäistä metsänreunaa ja Malvernin kukkuloiden pehmeätä ääriviivaa, hän ajatteli, kuinka mieluista olisi, jos ei tarvitsisi koskaan enää poistua tästä rauhallisesta huoneesta, ei koskaan enää nousta tuolistaan, ei koskaan enää hymyillä, kun sydän oli sairas, eikä kumartaa, kun mieli oli synkkä!

Henkilöt, jotka parhaiten tunsivat piispan, puhelivat usein keskenään hänen ihmeteltävästä elinvoimastaan ja tarmostaan ja heidän mielilauseensa hänestä oli, ettei hän ollut koskaan väsynyt. He olisivat osuneet oikeampaan, jos olisivat sanoneet, etteivät he koskaan olleet nähneet häntä väsyneenä.

Piispalla oli kauan ollut elämänohjeena, ettei ruumiin eikä sielun väsymystä koskaan pitänyt näyttää muille. Kuta väsyneempi hän oli, sitä valmiimpi oli hän hymyilemään, sitä keveämmät hänen liikkeensä, sitä alttiimpi oli hän kallistamaan korvansa anojille, jotka vetosivat hänen myötätuntoonsa tai harrastukseensa.

Seurassa hän ei koskaan huokaissut, kuten isä Pietari teki, kun hän nautittuaan ylen runsaasti lohta, paistettua metsänriistaa ja rusinapiirakkaa oli vatsanväänteitten takia taipuvainen alakuloisuuteen.

Hän ei koskaan haukotellut kirkonkokouksessa, yhtä vähän säädyllisesti peittämällä suunsa kädellään kuten laiha espanjalainen kardinaali teki, kuin häpeämättömästi avoimin suin, kuten teki Eveshamin pyöreä ja punakka apotti, paljastaen vastassaan istuville hämmästyneille veljille ontelomaisen nielunsa, punaisen ja vahvan kielensä ja terveen hammasrivinsä.

Sitäpaitsi piispa olisi yhtä hyvin saattanut tuoda ruttosairaan vaatteen taloon, jossa oli terveitä lapsia, kuin astua johonkin seuraan väsynein ilmein ja ikävystyneellä tavalla.

"Hän ei ole koskaan uupunut", sanoivat senvuoksi hänen ystävänsä.

"Hän ei tiedä, mitä väsymys onkaan", myönsivät hänen tuttavansa.

"Ei sellaista työtä voida lukea ansioksi, joka ei tekijälleen ole miksikään taakaksi, vaan pikemminkin huviksi", lausuivat hänen kykyjensä kadehtija!

"Häntä riivaa tarmon paholainen", pilkkasivat hänen vihamiehensä. "Jos tämä paholainen ajettaisiin hänestä ulos, raukenisi hän samassa."

"Hän on täynnä pyhää henkeä", selittivät hänen ihailijansa, "ja siitä saa hän sellaisen voiman, että hän voi tehdä työtä lakkaamatta, tietämättä mitään ihmisten tavallisesta heikkoudesta".

Eikä kenkään tiennyt, että piispa Symonin uskontoon kuului salata väsymyksensä muilta.

Kerran kuitenkin, kun hän oli istunut puhelemassa priorittaren kammiossa, oli tämä äkkiä noussut sanoen: "Te olette väsynyt, isä. Jääkää tänne hiljaa istumaan; minä kirjoitan sill'aikaa messukirjaani."

Prioritar oli astunut pöytänsä ääreen, ja piispa oli jäänyt istumaan kuten nytkin, paitsi että hänen katseensa silloin saattoi viipyä priorittaren kasvoilla, kun tämä istui kirjansa ylle kumartuneena.

Hetkisen kuluttua oli piispa kysynyt: "Mistä te tiedätte, että minä olin väsynyt, rakas prioritar?"

Katsettansa kohottamatta tämä oli vastannut:

"Siitä, että te hymyilitte kahdesti, vaikkei ollut mitään aihetta hymyillä."

Taas kesti tuokion lepoisaa hiljaisuutta — prioritar työskenteli ja piispa katseli sitä. Sitten jälkimäinen huomautti: "Ystäväni sanovat, etten minä ole koskaan väsynyt."

Ja prioritar oli vastannut: "He puhuisivat enemmän totta, jos he sanoisivat, että te ette koskaan paljasta itseänne."

Piispa hämmästyi huomatessaan olevansa näin hyvin ymmärretty. Hän tuskin pystyi panemaan hiippaa päähänsä, niin oli prioritar kukkuroinut hänen päänsä kiitoksen laakerilla. Ja tämä oli ainoa hetki, jolloin piispa kysyi itseltään, uskoiko prioritar tosiaan, että isä Gervaise lepäsi valtameren pohjassa. Miehelle tuottaa aina hämmästystä, kun naisen hairahtumaton vaisto kohdistuu häneen itseensä.

Nyt, tänä musertavan uupumuksen hetkenä hän palautti mieleensä kuvatun kohtauksen. Sulkien edessään olevan avaran näköalan silmistään ja avaten nämä kohti muistojensa lumottuja maisemia, hän oli näkevinään nuo tyvenet kasvot, niiden jaloa itsehillintää tulkitsevan puhtaan ilmeen, kun hän istui siinä kumartuneena kirjailemansa sivun yllä. Hän näki priorittaren riippuvan hunnun vakavat viivat ja poimut, hänen pitkien sormiensa hienostuneet liikkeet, jopa hänen povellaan riippuvan jalokivillä koristetun ristinkin, hänen korkean toimensa merkin.

Näin menneisyyteen silmäten piispa palautti mieleen tämän hiljaisen hetken suuren rauhan, priorittaren istuessa työnsä ääressä. Mitään sanoja ei tarvittu. Piispalle soi levon priorittaren pelkkä läsnäolo ja tietoisuus, että hän tiesi hänet uupuneeksi. Taas katsahti piispa mielikuvaansa. Mutta nyt olivat hunnun poimut hävinneet. Kultainen kehä ympäröi hänen kauniit loistavat hiuksensa.

Piispa avasi väsyneet silmänsä ja kiinnitti ne uudelleen maisemaan.

Hän arveli, että kahden perättäisen päivän pitkät ratsastukset olivat ruumiillisesti taittaneet hänet; ja hänen ponnistuksensa taatakseen naiselle, joka oli hänelle kalliimpi kuin oma elämä, turvan ja onnen oli nyt vaihtunut henkiseksi uupumukseksi, joka näytti tekevän hänet kykenemättömäksi katsomaan silmästä silmään tulevia yksinäisiä vuosia. Ajatus että prioritar nyt oli ritarin luona, ei tuottanut hänelle kärsimystä. Pelkoa aiheutti hänessä vain ajatus että tapahtuisi jotain odottamatonta, joka estäisi heidän onnensa puhkeamasta täyteen kukoistukseensa.

Piispa ei ollut koskaan rakastanut Moraa niinkuin mies sitä naista, jonka kanssa hän tahtoo solmia avioliiton; — ainakin oli hän heti tukehduttanut ja ehkäissyt tämänsuuntaiset rakkautensa oireet.

Hänestä tuntui, että hän alusta saakka oli rakastanut häntä niin kuin Josef oli mahtanut rakastaa neitsyttä, joka oli hänen huomaansa uskottu — joka oli hänen eikä kuitenkaan hänen, josta näyssä oli lausuttu "Maria, sinun vaimosi", mutta joka kantoi tätä nimeä vain siksi, että Josefilla olisi oikeus varjella ja hoitaa häntä, joka oli pyhimmän lipas ja Korkeimman siipien suojassa: Jumalan Äiti, pyhä Neitsyt iänkaiken.

Piispasta tuntui, että ilo, jota hän oli tuntenut siitä saakka kuin hän oli joutunut Worcesterin piispanistuimelle ja ollut Moran suojelijana, oli sellainen, että Josef hyvin olisi saattanut sen ymmärtää; ja nyt hän oli tehnyt suurimman uhrauksensa, ja se oli jättänyt hänet itsensä epätoivon valtaan.

Edellisenä iltana, heti kun vanhan maallikkosisaren ruumis oli poistettu priorittaren kammiosta, oli piispa kerännyt kaikki sellaiset esineet, joille Mora pani erikoista arvoa ja jotka hän oli pyytänyt piispan varaamaan itselleen; ne olivat enimmäkseen piispan lahjoja hänelle.

Hartauskirjat, joita Mora niin usein oli jäljentänyt ja kääntänyt, lepäsivät nyt piispan pöydällä.

Hänen uupunut katseensa viivähti niissä. Kuinka usein olikaan hän nähnyt noiden valkeiden sormieni avaavan niiden raskaat hakaset ja verkkaan kääntävän niiden lehtiä.

Kirjat jäivät jälelle, mutta Mora oli mennyt.

Piispan uupuneet aivot toistivat yhä uudelleen tätä selvää seikkaa; sitten alkoivat ne kuvitella sen vastakohtaa. Mitähän, jos kirjat olisivat menneet, mutta Mora itse jäänyt…? Ja hänen mielessään muodostui aivan luettelo kaikesta siitä, mikä kernaasti olisi saanut mennä menojaan, ilman että hän olisi sitä kaivannut, kunhan vaan tuo rakas olisi jäänyt… Pian oli palatsi… kaupunki… luostarikirkkokin siirtynyt luetteloon… Hän eli yksinään Moran kanssa auringonlaskussa… ja taivaanranta hohti… ja kohta hän ja Mora astuivat Mary Antonyn kultaisia portaita myöten ylös, yhdessä…

Vait!… "Niin päästi Hän omansa rauhaan."

* * * * *

Piispa oli juuri käynyt luostarin hautausmaahan siunaamassa iäkkään maallikkosisaren kuluneen ruumiin.

Kun hän oli ilmaissut haluavansa itse toimittaa hautausmenot, oli alaprioritar hämmästyneenä rohjennut ruveta kiistämään vastaan.

Koko nunnakunnan historian aikana ei sellaista kunniaa oltu suotu edes laitoksen taloudenhoitajattanne, sitä vähemmän kenellekään maallikkosisarelle. Isä Pietari tai priori ne toimittaisi? Jos prioritar itse olisi ollut kysymyksessä, silloin olisi ollut toisin —

Harvat muistavat nähneensä Worcesterin piispan ystävällisistä silmistä purkautuvan äkillisen suuttumuksen salaman. Mutta alaprioritar ei koskaan unohtanut sen jähmettävää vaikutusta.

Ja suurella komeudella ja juhlallisuudella kuin olisi Valkoisten sisarten prioritar itse ollut kysymyksessä, laskettiin Mary Antony eukon halvat jäännökset luostarin hautausmaahan, paikkaan, jonka hän oli itse valinnut puoli vuosisataa aikaisemmin. Koko järjestö oli suuren murheen vallassa. Se suuri menetys, minkä he olivat kärsineet, kun prioritar salaperäisellä tavalla poistui heidän keskuudestaan, painoi nunnain mieliä raskaasti; ja jollakin tavoin, jota he eivät osanneet itselleen selvittää, näytti se olevan yhteydessä vanhan maallikkosisaren kuoleman kanssa.

Kun hautauskulkue verkkaan asteli tietään kappelista kypressikujan ja hedelmätarhan kautta hautausmaalle, tipahtelivat nunnien murheellisilta kasvoilta kyyneleet yhtä paljon rakkaudesta entistä prioritarta kohtaan kuin surusta Mary Antonyn menetyksen johdosta. Maallikkosisarten pieni ryhmä nyyhkytti lakkaamatta. Sisar Abigail, jota Antony eukko niin usein oli nimittänyt "rähiseväksi homsuksi", osoitti tässä viime kohtauksessa nimensä täysin oikeutetuksi.

Kun kulkue taas järjestyi poistuakseen haudalta, tajusi sisar Mary Seraphine, että nyt, kun Mary Antony oli saatettu leposijaansa, oli tullut hetki, jolloin hän sopivasti saattoi tulla huomion keskustaksi ja päästä takaisin luostariin muiden käsivarsien kannattamana. Senvuoksi yllätti hänet pyörtymiskohtaus ja hän putosi päistikkaa maahan.

Piispa, hänen kappalaisensa, pappinsa ja apulaisensa pysähtyivät, epävarmoina, mitä tehdä.

Sisar Theresa ynnä muut nunnat olisivat halunneet kiiruhtaa nostamaan hänet maasta, mutta alapriorittaren käsky kajahti käskevänä ja selvänä.

"Antakaa hänen maata. Jos hän mieluummin jää makaamaan kuolleen seuraan, niin ei siitä ole suurta vahinkoa eläville."

Ja hurskaasti ristien kätensä rinnalleen, luoden huntunsa aukosta vaanivan katseensa oikeaan ja vasempaan, alaprioritar lähti astumaan eteenpäin nunnien etupäässä.

Piispan kulkue oli taaskin johdossa; juhlallinen veisuu alkoi; ja kun piispa kääntyi kypressikäytävään, näki hän Mary Seraphinen rientävän hedelmäpuiden välissä, koettaen huomaamatta päästä taas entiselle paikalleen muiden joukkoon.

Piispa hymyili, muistaen monia keskustelultaan, joita hänellä oli ollut priorittaren kanssa Mary Seraphinesta, ynnä ritarin vihastusta, kun hän pelkäsi heidän tyrkyttävän tätä hölmöä nunnaa hänelle.

Sitten hän huokasi muistaessaan, että luostarin johto nyt oli siirtynyt alapriorittaren pystyviin käsiin, ja että uuden priorittaren valinta näiden tavattomien olosuhteiden vallitessa lankesi hänen osalleen.

Kenties hänen tätä seikkaa koskevat keskustelunsa, ensin priorin, sitten alapriorittaren kanssa, osaksi olivat syynä siihen äärimäiseen uupumukseen, kun hän nyt lopultakin huomasi olevansa yksinään kirjastossaan.

* * * * *

Mutta niiden palkka, "joiden voimana on istua hiljaa", oli jo tullut piispan osalle.

Niin pian kuin hän oli kiinnittänyt katseensa hartauskirjoihin, alkoivat hänen silmäluomensa hiljaa painua. Uni oli jo yllättämäisillään hänet, kun hän päätti antaa palatsin, kaupungin, jopa katedraalinkin mennä menojaan, kunhan hän vain saisi pitää priorittaren. Ja kun hän Moran kanssa nousi ylös kultaisia portaita, oli hänen mielensä päässyt lepoon: hänen uupunut ruumiinsa oli vaipunut uneen.

Muutaman harvan minuutin uni riitti piispalle; ja herätessään hän kuvitteli kuulleensa itsensä sanoneen: "Ei, Hugh. Ei kukaan muu kuin vanha maallikkosisar Mary Antony."

Hän nousi istumaan, ihmetellen mitä tämä lause saattoi tarkoittaa, milloin ja missä se oli mahtanut tulla lausutuksi.

Näin kummeksiessaan hän sattui kohdistamaan katseensa valkeaan kiveen, jonka hän oli heittänyt Severniin ja jonka ritari, syöksymällä kaiteelta jokeen, oli tuonut sen pohjasta. Kivi näytti jollakin tavoin olevan yhteydessä tämän satunnaisen lauseen kanssa, joka oli hänen aivoissaan toistunut.

Piispa nousi, astui työpöytänsä ääreen, otti valkean kiven käteensä ja seisoi liikkumattomana, mietteisiin vaipuneena. Sitten astui hän ulos kentälle ja käveli edestakaisin pihaan johtavan holviportin ja jokea reunustavan rintamuksen väliä.

Niin — täällä se tapahtui.

Hän oli ratsastanut Shulamiten selässä kaupunkiin sen yläpuolella olevilta kummuilta, mistä hän oli katsellut, kuinka prioritar oli ratsastanut joen rannalla olevalla niityllä.

Hän oli tavannut Hugh d'Argentin itseään odottamassa ja yhdessä he olivat käyskennelleet tällä kentällä vakavaan keskusteluun vaipuneina.

Hugh oli ollut kovin halukas kuulemaan joka yksityiskohdan, mikä oli sattunut piispan käydessä luostarissa, kohtauksen priorittaren kammiossa, kun piispa oli näyttänyt hänelle paavin vast'ikään Roomasta saapuneen lupakirjan. Puhuessaan siitä, millä tavoin asiat lähituntien kuluessa saattaisivat kehittyä, Hugh kysyi, tiesikö Moraa lukuunottamatta luostarissa kukaan hänen olostaan Worcesterissa, siitä, että hänen oli onnistunut tunkeutua pylväskäytävään kryptan kautta, valepuvussa päästä Moran kammioon ja puhua hänen kanssaan.

Piispa oli vastannut, ettei tästä tiennyt kukaan lukuunottamatta vanhaa maallikkosisarta Mary Antonya, joka oli priorittarelle ehdottomasti uskollinen, joka oli viekastunut yhdeksänkymmenen vuoden ajan pettäessään ylempiään, mutta ansaitsi täyttä luottamusta.

"Kuinka tuli hän tietämään asian?" luuli piispa muistavansa ritarin kysyneen. Siihen oli piispa vastannut, että hänellä ei siitä vielä ollut varmaa käsitystä, mutta että hän oli taipuvainen luulemaan, että kun prioritar oli käskenyt eukon poistua, oli tämä pujahtanut johonkin kätköpaikkaan, mistä hän oli nähnyt ja kuullut jotakin mitä kammiossa tapahtui.

Tähän ei ritari maininnut mitään; ja kävellessään nyt edestakaisin kentällä, valkea kivi kädessään, ei piispa saattanut tuntea itseään vallan varmaksi siitä, oliko Hugh täysin käsittänyt hänen sanainsa merkityksen; kuitenkin hän tiesi että lauseet, jotka kulkevat korvain ohi melkein huomaamatta, kun ajatus on muualla, helposti juolahtavat mieleen uudelleen ja paljastuvat täydessä merkityksessään, kun sattuu jotakin, johonka ne luovat valaistusta.

Tämä asianvaihe siis oli saanut piispan kävelemään kentälle, missä hän palautti mieleensä joka askelen siellä tapahtuneessa keskustelussa.

Ennemmin tai myöhemmin Mora kertoisi miehelleen Mary Antonyn ihmeellisen näyn. Jos hänen onnistuu keskeytetyksi tulematta kertoa se loppuun, on kaikki hyvin. Ritari on huomaava, kuinka tärkeätä on pitää salassa, että vanha maallikkosisar — aivan maallisella tavalla — oli saanut tietoonsa ritarin luostarissa käynnin. Mutta jos Mora sensijaan alottaisi kertomuksensa huomauttamalla, ettei kukaan luostarissa tiennyt hänen käynnistään, niin ritari epäilemättä heti lausuisi: "Ei, siinä sinä erehdyt! Minä olen kuullut piispalta, että vanha maallikkosisar Mary Antony tiesi sen; hän oli piileksinyt paikassa, mistä hän oli nähnyt ja kuullut paljon siitä, mitä tapahtui; mutta kun hän on hyvin uskollinen ja tavallista viekkaampi, saattaa häneen — lausui piispa — täydellisesti luottaa."

Tästä saattoi koitua korjaamatonta vahinkoa, sillä Mora huomaisi heti, että hänet oli petetty, ja hänen omantunnonrauhansa häiriintyisi, ehkäpä kokonaan järkkyisikin.

Yksi seikka oli piispan mielestä selvä.

Hugh'ta täytyi varoittaa. Otaksuttavasti ei vielä ollut mitään vahinkoa tapahtunut. Näky oli Moralle niin pyhä asia, että viikkoja saattoi kulua ennenkuin hän puhuisi siitä miehelleen.

Niin pian kuin mahdollista oli Hugh'ta varoitettava.

XLII luku

VAROITUS.

Virkeänä, päättäväisenä, väsymyksen merkistä kokonaan vapautuneena palasi piispa kirjastoon, laski kiven kirjoituspöydälle ja istuutui kirjoittamaan kirjettä. Hän oli suunnitellut sanansa valmiiksi eikä hän kertaakaan pysähtynyt eikä epäröinyt yhdenkään sanan johdosta.

Viime sanoja kirjoittaessaan hän kohotti vasemman kätensä ja vetäisi hopeakellon nauhaa.

Kun palvelija astui huoneeseen, puhutteli piispa häntä nostamatta katsettaan pöydästä.

"Pyydä veli Philipiä tulemaan tänne viivyttelemättä."

Kun piispa sinetöityään kirjeensä laski kynän kädestään ja kohotti katseensa, seisoi veli Philip hänen edessään.

"Philip", sanoi piispa, "valitse luotettava lähetti hevosmiesten joukosta, joku, jolla on järkeä yhtä paljon kuin lihaksia; anna hänelle hyvä ratsu, varusta hänet kaikella mitä hän suinkin tarvitsee kuuden päivän matkaa varten. Toimita hänet minun luokseni niin pian kuin hän on valmis lähtemään. Hänen on vietävä hyvin tärkeä kirje sir Hugh d'Argentille; ja kun minä tiedän vain ritarin matkatien ja pysähdyspaikat hänen retkellään kohti pohjoista, mutta en hänen lähtöhetkeään, joka on saattanut sattua eiliseksi tai lykkäytyä huomiseksi, täytyy lähetin ratsastaa ensin Warwickiin, ja jos ritari on poistunut sieltä, tulee hänen seurata edellisen jälkiä, kunnes hän tapaa hänet."

"Herra piispa", sanoi veli Philip, "aurinko laskee ja päivänvalo sammuu. Lähetti ei nyt enää voi ehtiä Warwickiin ennenkuin myöhään yöllä. Eikö olisi parempi varustaa kaikki valmiiksi ja antaa hänen lähteä päivän koitteessa. Hän voisi silloin saapua perille aikaisin päivällä ja voisi pian tavata kunnioitettavan ritarin, joka ratsastaessaan rouvansa kanssa kulkee lyhyin päivämatkoin."

"Ei", vastasi piispa, "asia ei salli mitään lykkäystä. Varusta lähetti niin hyvin, että hän selviää kaikista vaaroista. Hänen pitää lähteä puolen tunnin kuluttua."

Veli Philip kumarsi syvään ja poistui.

Piispa kumartui taas pöydän yli ja luki, mitä hän oli kirjoittanut. Alkutervehdyksiä hän vain vilkaisi, mutta tutki huolellisesti seuraavan.

"Tämän kirjeen tuo sinulle, poikani, rientävä ratsaslähetti, koska sen sisältämä huomautus on erinomaisen tähdellinen.

"Älä missään tapauksessa salli Moran saada tietoonsa sitä mitä minä kerroin sinulle neljä päivää takaperin, kun me kävelimme nurmikolla, että nimittäin vanha maallikkosisar Mary Antony tiesi sinun käynnistäsi luostarissa, ja että hän jostakin kätköpaikasta oli nähnyt ja kuullut paljon mitä Moran kammiossa tapahtui. En tiedä, huomasitko tämän seikan, kun minä mainitsin asiasta. Sinä et senjohdosta mitään maininnut. Silloin asia ei paljon merkinnyt, mutta nyt se on saanut erinomaisen merkityksen.

"Kun minä tuona aamuna havaitsin, että vanha maallikkosisar tiesi enemmän kuin kukaan aavistikaan ja oli järkähtämättömän uskollinen priorittarelle, minä ratsastaessani ulos luostarin pihasta sattumalta mainitsin hänelle, että kunnianarvoisa äiti molemmin käsin torjui luotaan onnen, ellei pyhä Neitsyt itse, näyn tai ilmestyksen kautta, sitä hänelle tarjoaisi.

"Tämän johdosta, rakas ritarini, tuo uskollinen vanha sielu käytti järkeään, jota hän oli pyytänyt pyhän Neitsyen terästämään, pani toimeen oman keksimänsä näyn, joka oli niin erinomaisesti keksitty ja niin oivallisesti toimeenpantu, että Mora — jolla ei ollut aavistustakaan Antony eukon salaisesta tiedosta — ehdottomasti uskoi sen todeksi. Sinä voit, poikani, tosiaankin kiittää taivasta tuon vanhan eukon järkevyydestä; sillä, kuten sinä joskus epäilemättä saat kuulla Moralta itseltään, antoi se sinulle vaimosi!

"Mutta älköön missään tapauksessa mikään sinun satunnainen sanasi saattako Moraa epäilemään näyn aitoutta. Se riistäisi hänellä hänen sielunrauhansa. Se riistäisi sinulla hänen läsnäolonsa.

"Tällä välin on iäkäs maallikkosisar kuollut eilen, senjälkeen kun hän oli petkuttanut koko luostarin, sulkemalla itsensä priorittaren kammioon ja pysyttelemällä siellä, siitä saakka kuin hän havaitsi sen tyhjäksi nunnien palattua iltamessusta siihen asti kuin minä seuraavana iltana saavuin sinne. Täten esti hän syntymästä mitään Moran pakoa koskevia utelemisia ja vältti mahdollisen pahennuksen. Mutta tämä vuorokauden kestänyt paasto maksoi vanhalle vaimolle hänen henkensä. Uskollinen sielu hän oli, ja hänellä oli terävä järki!

"Tilaisuuden sattuessa minä joskus kerron sinulle Mary Antonyn salajuonen kokonaisuudessaan. Se on kyllä kuulemisen arvoinen.

"Minä uskon, että sinun onnesi on täydellinen; kuinka on vaimosi laita, Hugh?

"Mutta me emme saa panna alttiiksi mitään, emmekä koskaan saa unohtaa, että käsitellessämme Moraa me käsittelemme naisen sydäntä.

"Senvuoksi, poikani, ole varovainen. Suokoon taivas, että tämä kirje viipymättä saapuisi käsiisi, ajoissa estääkseen onnettomuuden."

* * * * *

Kun veli Philip saattoi matkaansa varten täysin varustetun lähetin piispan eteen, oli tämä kirje valmiina, sinetöitynä. Se oli osoitettu sir Hugh d'Argentille, Warwickin linnaan ensi sijassa, mutta ellei se siellä häntä saavuttaisi, kuhunkin seuraavaan pysähdyspaikkaan pohjoiseen vievällä tiellä, viimeksi Norellen linnaan, joka piispan laskujen mukaan saavutettaisiin seitsemäntenä päivänä Warwickista lähdettyä.

Niinpä lähetti hypähti satulaan ja ratsasti suuresta portista ulos. Hänen vyöllään riippuvassa nahkalaukussa oli kirje ja huomattava rahasumma matkansa tarpeita varten; ja hänen hieman yksinkertaisessa mielessään viipyivät piispan antamat ohjeet, jotka eivät suinkaan olleet monimutkaiset, mutta jotka piispa oli esittänyt häneen niin läpitunkevasti katsoen, että tämä kunnon mies tunsi saaneensa ne kuin miekan teräksisestä tutkaimesta.

Hänen piti ratsastaa Warwickiin täyttä menoa, herättää portinvartija ja linnanvouti, saapui hän perille mihinkä aikaan hyvänsä. Jos ritari vielä oli linnassa, piti kirje annettaman hänen käteensä niin pian kuin hän aamulla poistui huoneestaan. Mutta jos hän jo oli lähtenyt Warwickista, piti lähetin, saatuaan ruokaa ja lepoa itselleen ja hevoselleen, ratsastaa seuraavaan pysähdyspaikkaan, ja, jos tarvittiin, yhä seuraavaan, kunnes hän tapaisi sir Hugh'n ja voisi jättää kirjeen hänen omiin käsiinsä, niin huomaamatta kuin mahdollista.

* * * * *

Kun lähetti oli poistunut kirjastosta, astui piispa käytävään, nousi pitosaliin ja katseli, kuinka hän ratsasti pois, seisten ikkuna-aukossa, josta näkyi pihalle ja josta Hugh oli katsellut, kuinka Roger de Berchelai saapui perille, tuoden kirjeen Roomasta.

Ja piispa tunsi sydämessään suurta helpotusta, kun hän kuuli nopeimman hevosensa kavionkapseen kajahtavan kivitystä vasten ja kuolevan etäisyyteen.

Vakava vaara välttyisi, jos ritari tulisi aikanaan varoitetuksi.

Piispa rukoili, että tämä kirje saapuisi Hugh'n käsiin, ennenkuin Mora saisi aihetta kertoa hänelle Mary Antonyn näystä.

Hän soimasi itseään katkerasti siitä, ettei hän aikaisemmin ollut muistanut kentällä tapahtunutta keskustelua. Kuinka helppo hänen olisi ollut, senjälkeen kuin hän ruusutarhassa oli kuullut Moran tarinan, vihjata Hugh'lle varoituksen sana ennenkuin hän poistui Warwickista.

Heti auringonlaskun jälkeen saapui palatsiin muuan piispan miehistä, joka oli jäänyt jälelle Warwickiin, ja toi sen uutisen, että ritari, hänen puolisonsa ja koko heidän seurueensa oli ratsastanut pois Warwickista edellisenä päivänä iltapäivällä.

Piispa pahoitteli tämän välttämättä aiheuttamaa viivytystä, mutta iloitsi samalla kotimatkan pikaisesta alkamisesta, hän kun oli salassa peljännyt, että Hugh'lle kenties tuottaisi vaikeutta saada morsiamensa jatkamaan matkaa kanssansa.

Kuitenkin kaikitenkin olivat he vain kaksi päivämatkaa lähetistä edellä, ja kiiruusti ratsastamalla saattoi tämä tavata heidät seuraavana päivänä. Mukavassa takasatulassakin istuen oli mistress Deborah osoittautuva kykenemättömäksi liika kiireiseen matkantekoon.

* * * * *

Mutta seuraavana päivänä veli Philip saapui piispan luo kiirehtien kovin levottoman näköisenä.

Lähetti oli palannut, kipein jaloin ja lopen uupuneena, runneltuna ja haavoittuneena, tuskin riepuakaan yllään.

Metsässä, enää kymmenen peninkulman päässä Warwickista oli rosvojoukko pimeyttä hyväkseen käyttäen karannut hänen kimppuunsa, riistänyt häneltä hevosensa ja kaiken hänen omaisuutensa ja jättänyt hänet kuolleeksi luultuna tienojaan. Mutta mies oli vain ällistynyt ja ruhjoutunut, ja kun hänelle selvisi asemansa, katsoi hän parhaaksi palata takaisin Worcesteriin ja siellä kertoa tapaturmansa.

Piispa kuunteli vaieten tätä tarinaa.

Kun se oli päättynyt lausui hän hiljaa: "Hyvä veli Philip, sinun älysi osasi oikeaan, minun väärään. Jos minä olisin antautunut sinun opastettavaksesi, en minä olisi menettänyt hyvää hevosta enkä — ja sillä seikalla on näissä oloissa suurempi merkitys — kaksikymmentä neljä tuntia kallista aikaa."

Veli Philip teki syvän kumarruksen ja näytti syvästi häpeävän omaa suurempaa älykkäisyyttään ja onnettomana toivovan, että kunnianarvoisa isä olisi ollut oikeassa ja hän väärässä.

"Kuitenkin", jatkoi piispa hetken mietittyään, "täytyy minun nyt jättää sikseen typeryyteni tutkistelu, kunnes olemme ryhtyneet kiireellisiin toimenpiteisiin korjataksemme tapaturman."

"Tällä kertaa, kunnon Philip, saat sinä viedä minun kirjeeni perille. Ota seuralaisiksesi kaksi miestämme ja enemmänkin, jos katsot sen tarpeelliseksi. Ratsasta täältä suoraan Norellen linnaan, jalon kreivittären linnaan, joka äskettäin vihittiin sir Hugh'n kanssa. Minä annan sinulle matkasuunnitelman.

"Jos sir Hugh on morsiamineen saapunut perille, kun sinä tulet linnaan, koeta saada aikaan keskustelu ritarin kanssa kahden ja pistä kirje hänen omiin käsiinsä. Mutta jos he vielä ovat matkalla, niin ratsasta heitä vastaan, pitkin tietä, jonka sinulle ilmoitan. Pidä vain huoli siitä, etteivät muut kuin ritari tai hänen palvelijansa Martin Goodfellow huomaa asiaasi.

"Kun olet jättänyt kirjeen ja saanut siihen vastauksen tulee sinun palata luokseni niin kiiruusti kuin mahdollista, kuitenkaan uuvuttamatta miehiä ja ratsuja. Kuinka pian voit lähteä liikkeelle?"

"Tunnin kuluttua, jalo herra", vastasi veli Philip iloisena, sillä tämä kutsu välittömään palvelukseen paransi hänet häpeästään; "kolmen miehen seuraamana, jotenka voimme ratsastaa yhtä hyvin päivin kuin öin."

"Hyvä", sanoi piispa, ja kun maallikkoveli syvään kumartaen oli kiiruhtanut huoneesta, tarttui Worcesterin Symon kirjoitusvehkeisiin ja laati uudelleen ritarille aiotun varoituksensa; hän kirjoitti sen lyhemmin kuin taannoin, mutta korosti painokkaasti, kuinka välttämätöntä oli salata Mary Antonyn tieto hänen käynnistään luostarissa, jotta ei Mora rupeisi epäilemään sen näyn aitoutta, joka oli saanut hänet tekemään suuren päätöksensä ja joka itse asiassa kokonaisuudessaan oli Mary Antonyn rakastavan sydämen ja nokkelan älyn toimeenpanoa.

* * * * *

Niinpä seisoi piispa toistamiseen pitosalin akkuna-aukossa, ja katsellen alas pihalle hän näki uskollisen Philipinsä aseistettujen seuralaistensa saattamina ratsastavan ulos palatsin portista.

Tapaturman korjaamiseksi ei oltu yhtään aikaa hukattu. Ja kuitenkin oli piispan sydämessä raskas aavistus, kun hän verkkaan asteli salissa.

Hän pelkäsi suuresti, että tämä kahdenkymmenenneljän tunnin viivytys merkitsisi, että oli tapahtunut onnettomuus, jota ei koskaan saataisi tekemättömäksi.

Hän meni kappeliin ja polvistui pitkään rukoukseen pyhän Josefin alttarin eteen. Hän rukoili hehkuvalla hartaudella, että hänen varoituksensa saapuisi ritarin käsiin, ennenkuin hänen huuliltaan oli pujahtanut mikään sana, joka saattaisi horjuttaa Moran uskoa siihen, mikä hänen silmissään yksinään pystyi oikeuttamaan hänen ottamansa kohtalokkaan askelen.

Piispa rukoili ja paastosi; paastosi, rukoili ja valvoi. Läpi koko yön hän ajatuksissaan seurasi veli Philipiä ja hänen seuralaisiaan heidän matkallaan kohti pohjoista, kautta metsien, laaksojen ja rämeiden, suoraan Moran kotiin, jonne hän ynnä Mora pyrkivät toista kiertävämpää tietä.

XLIII luku

VANHA KOHTAUSPAIKKA.

Avoimesta akkuna-aukosta tulviva kuudan valaisi kirkkaalla säteilyllään huoneen, joka Mora de Nordien tyttöaikana oli ollut hänen makuukammionsa.

Se sisälsi monia lapsuuden aarteita. Jokainen sen tuttu esine kuiski jo kauan sitten äänettömyyden salaperäiseen Valtakuntaan siirtyneiden rakkaiden lemmestä ja huolenpidosta: jalosta isästä, joka oli kaatunut taistelussa; hellästä äidistä, joka ei jaksanut jäädä eloon soturinsa jälkeen, jonka kutsu oli käskevämpi kuin heidän molempain ihailemansa kauniin tyttären tarve.

Moran mielestä oli huone täynnä helliä ja ahdistavia muistoja.

Kuinka monet tyttöunelmat hän olikaan uneksinut terveen ruumiinsa levätessä tällä vuoteella, uuvutettuaan itsensä hurjilla ratsastuksilla tai hiipimällä jyrkillä kallioilla etsimässä harvinaisia kukkia istuttaakseen ne puutarhaansa.

Tässä huoneessa hän oli ikävöinyt isäänsä, voimakkaat nuoret käsivarret kierrettyinä itkevän äidin ympäri.

Tässä huoneessa oli hän itkenyt äitiänsä, eikä häntä lohduttamassa ollut kukaan lukuunottamatta hänen uskollista imettäjäänsä, Deborahia.

Tähän huoneeseen oli hän vihan vallassa paennut sisarpuolensa Eleanorin kanssa sattuneen kohtauksen jälkeen, jolloin tämä oli yrittänyt riistää häneltä hänen perintönsä — isänsä hänelle jättämän ylvään linnan ja maat, joiden omistusoikeuden ynnä niiden mukana siirtyvän isän arvonimen itse kuningas oli vahvistanut. Nämä Eleanor himoitsi omalle pojalleen; mutta yhtä vähän houkutukset ja liehittelyt kuin uhkaukset ja julmat vihjaukset olivat voineet saada Moran luopumaan oikeudenmukaisesta omaisuudestaan — lapsuuden kodistaan.

Ennenkuin tämän myrskyn mainingit vielä olivat taintuneet, oli Hugh d'Argent ensi kerran astunut näyttämölle: hän ratsasti linnanpihaan kuninkaan lähettinä, mutta ilmaisi samalla nuorelle kreivittärelle olevansa hänen läheinen naapurinsa, Cumberlandin kukkuloiden keskellä, kohtalaisen matkan päässä olevan linnan ja maiden perijä.

Kummassakin oli syttynyt rakkaus ensi näkemältä. Lyhytaikaisen mutta hehkuvan kosintansa kautta oli ritarin onnistunut voittaa Moran tyttömäinen vastustus, sillä tietoisuus siitä, että hänen sydämensä jo oli siirtynyt rakastajan puolelle, oli tehnyt hänet jäykäksi.

Kun Mora, ritarin kiihkeän päättäväisyyden voittamana vihdoin oli antautunut ja tullut hänen morsiamekseen, oli Morasta tuntunut, kuin ei elämässä voisi olla suloisempaa iloa.

Mutta ritari, joka ei ollut niin helposti tyydytetty, joka aina oli ollut itsepintainen ja kiihkeä, joka vielä lisäksi jo oli ottanut ristin rinnalleen ja nyt sai kutsun heti liittyä kuninkaaseen ja lähteä Palestiinaan, halusi, että avioliitto solmittaisiin heti, jotta hän voisi ottaa Moran kuningattaren hoviin, jonne hänen serkkunsa Alfrida jo oli kutsuttu, taikka että, jos hänen piti jättää Mora tänne, hän edes voisi jättää hänet vihittynä vaimonaan eikä kihlattuna morsionaan.

Mutta tässä olivat Eleanor ynnä hänen miehensä puuttuneet asiaan, ja käyttäen hyväkseen asemaansa Moran luontaisina holhoojina olivat he kieltäneet vihkimyksen toimittamisen. Tämä teki välttämättömäksi kuninkaan suostumuksen, jota ei voitu hankkia, hän kun oli Pyhässä Maassa: eikä Hugh'lla ollut mitään halua turvautua äiti-kuningattareen, joka hoiti hallitusta kuninkaan poissaollessa tai päästää kihlattunsa uudelleen kosketuksiin Windsorin hovin kanssa.

Mora — joka salassa oli iloissaan siitä, että hän sai vähän kauemmin nauttia kihlausajan suloa, sen lupauksia tulevasta tuntemattomasta, mutta syvemmästä ilosta — ei myöntynyt Hugh'n houkutuksiin uhmata Eleanoria, torjua hänen oikeudeton käskyvaltansa ja naida Hugh ilman kuninkaan lupaa. Hän oli hurmaantuneena askeleestaan, jonka hän oli ottanut kohti aavistamatonta onnen tilaa, eikä hän tuntenut mitään pakkoa tai halua kiiruhtaa ottamaan toista.

Mutta nyt, kun Mora, viimeisten yhteisten hetkien hurman ylläpitämänä, oli antanut Hugh'n mennä ja näki hänen ratsastavan pois, valtasi hänet outo aavistus tulevasta onnettomuudesta ynnä levoton kaipaus, jonka aihetta hän ei voinut käsittää, mutta jonka hän tiesi pysyvän sammumattomana kunnes hän taas saisi painaa Hugh'n pään rintaansa vasten, tuntea hänen kiharan tukkansa sormissaan ja tietää hänet vahingoittumattomaksi ja omakseen.

Niinpä oli tämä huone saanut olla pitkien rukous- ja valvontahetkien todistajana, jolloin Mora polvistui akkunain välissä olevan alttarin eteen, anoen pyhältä Neitsyeltä ja pyhältä Josefilta, että hänen lemmittynsä saisi terveenä palata.

Sitten tuli uutisia Hugh'n luulotellusta petoksesta; ja tästä huoneesta oli Mora lähtenyt kätkemään murtuneen sydämensä luostarin pyhään suojaan, tarjoamaan Jumalan ja pyhän kirkon palvelukseen elämänsä, jolta miehen heikkous oli riistänyt kaikki sen luonnolliset ilot.

Ja tämä oli tapahtunut kahdeksan vuotta sitten, ihmisten ajanlaskun mukaan lukien. Mutta mikä se olisi ollut nunnien ajanlaskun mukaan? Ja rakastavaisten? Elämänikä? vai yksi yö?

Elämäniältäpä se tuntui Valkoisten sisarten priorittaresta nyt ensi päivinä hänen palattuaan maailmaan.

Mutta naisen mielestä, joka nyt polvistui akkuna-aukkoon hengittämään kesäyön suloista tuoksua, katsomaan lempein kaihoisin silmin tuttua maisemaa, joka kylpi hopeisessa kuutamossa, se oli vain — yksi yö.

Yksi yö — siitä kun hän seisoi muurilla, lemmittynsä käsivarret ympärillään.

Yksi yö — siitä kun hän lausui: "Sinä palaat minun luokseni, Hugh… Minun rakkauteni ympäröi sinut aina hopeakilpenä."

Yksi yö — siitä kun hän oli lausunut viimeisinä sanoina mitä Hugh saattoi hänen huuliltaan kuulla. "Impi tai vaimo — Jumala tietää, että minä aina olen sinun. Sinun, enkä kenenkään muun, ikuisesti."

Kaikista tähän huoneeseen liittyvistä muistoista oli tänä yönä selvin hänen sydämensä kipu silloin, kun Hugh oli lähtenyt. Hänestä oli tuntunut silloin, ettei tämä kipu koskaan saattaisi sammua, ennenkuin hän taas oli puristanut Hugh'n pään rintaansa vastaan. Nyt hän tiesi, ettei se koskaan ollut sammunut. Hänen oli onnistunut se huumata ja kieltää, nimittää sitä toisin nimin, mutta sammuttaa ei koskaan.

Tänä yönä se oli yhtä suloisen pakoittava kuin kahdeksan vuotta sitten, yönä, jolloin hän oli kuutamoiselta muurilta verkkaan astunut tähän samaan huoneeseen.

Mutta tänä yönä hän oli impi ja vaimo. Senlisäksi oli Hugh täällä, tämän saman katon alla. Hän oli vakavasti toivottanut Moralle hyvää yötä, edes koskettamatta hänen kättään. Mutta hänen tummat silmänsä olivat lausuneet: "minä rakastan sinua".

Akkuna-aukkoon polvistuessaan Mora palautti mieleensä päivät siitä lähtien kun he olivat ratsastaneet Warwickista.

Ihmeellinen elämys oli ollut hänelle — joka oli ollut Valkoisten sisarten prioritar — näin ratsastaa ulos säteilevään, aurinkoiseen maailmaan.

Hugh oli aina hänen vierellään, huomaavaisena, hellänä, suojellen häntä kaikilta mahdollisilta vaivoilta ja vaaroilta ja kuitenkaan vaatimatta mitään, pyytämättä mitään itselleen.

Kun eräänä yönä ei voitu olla varmoja majapaikan turvallisuudesta, huomasi Mora perästäpäin, että Hugh oli maannut kaiken yötä sen huoneen kynnyksellä, missä hän ynnä Debbie nukkuivat.

Eräänä toisena yönä näki hän Hugh'n verkkaan astelevan edestakaisin akkunansa alla.

Mutta kun aamu tuli ja he yhdessä aloittivat uuden päivän, tervehti Hugh häntä iloisesti, kirkkain silmin ja pilvettömin otsin, eikä niinkuin se, joka on pahalla tuulella ja tyytymätön ja loukkaantunut, kun ei ole saanut nauttia oikeuttaan.

Ah jokaisen uuden päivän ihmettä! Mikä riemu ratsastaa pitkin metsäpolkujen pehmyttä sammalpohjaa, mihin päivänvalo loi tanssivia läikkiä läpi tuuhean huojuvan lehvistön, ja arka kauris katseli pensaikosta lempein silmin ja herkin liikkein; ulos sieltä, rämemaan villiin vapauteen, missä Icon, pärskyttäen raikastunutta ilmaa, tahtoi koukistella kaulaansa ja nelistää iloissaan vain siitä, että oli jättänyt kivitetyt kadut ja pihat kauas taaksensa.

Ja yhä he vaan ratsastivat pohjoiseen päin, ja koti läheni.

Ajatellessaan näitä pitkiä yhdessä vietettyjä tunteja Mora havaitsi, kuinka helppo hänen oli ollut tottua Hugh'n seuraan ja kuinka tähän oli syynä vain hänen hienotunteisuutensa ja epäitsekkyytensä. Hugh puheli hänen kanssaan alinomaa, muttei koskaan omista tunteistaan häntä kohtaan.

Hugh kertoi hänelle seikkailuistaan Itämailla; tapahtumista Englannissa viimeisen kahdeksan vuoden kuluessa, mikäli hän oli ollut tilaisuudessa niihin tutustumaan; kodistaan ja omaisuudestaan; Moran kodista ja ilosta, millä hänen väkensä oli ottava hänet vastaan.

Hugh ei milloinkaan puhunut luostarista eikä niistä tapahtumarikkaista päivistä, jotka he yhdessä olivat äskettäin eläneet.

Niin taitavasti ohjasi Hugh Moran mieltä tässä kohden, että hänestä toisinaan tuntui, kuin olisi hän vain kotimatkalla, oltuansa kauan poissa vieraassa maassa.

Hänen mielessään virisi joka hetki ehkäisemätön ilo ja kotiansa kohti matkaavan hilpeät odotukset.

Kukin Hugh'n seurassa vietetyistä päivistä näytti pyyhkäisevän pois yhden tai useamman välilläolevista vuosista, niin että kun seitsemännen päivän iltana Moran vanhan kodin harmaat tornit tulivat näkyviin, tuntui, kuin olisivat he vasta eilen eronneet näillä samoilla muureilla, ja Mora oli nähnyt ritarinsa ratsastavan pois, kunnes hänet peitti näkyvistä sama mäntymetsä, josta he nyt ratsastivat esiin.

Polvistuessaan akkuna-aukossa tunsi hän ajatustensa hukkuvan mielenliikutusten pyörteeseen, kun hän muisti heidän tulohetkensä. Suurelle portille johtava tie, jokainen puu ja kumpu, jokainen kanto ja kivi oli rakas ja tuttu ja palautti mieleen lapsuusajan iloja ja suruja, seikkailuja ja puuhia. Entä kun he astuivat veräjästä sisään ja näkivät tuttavat kasvot ja kuulivat iloiset tervehdykset — Zachary, valkotukkaisena, mutta vielä punakkana ja rotevana, odotti portaiden juurella, ja ovensuussa, missä ehkä yksinäisyydentunne olisi vallannut hänet, seisoi vanha Debbie, katsellen häntä, kuin ei hän koskaan olisikaan ollut poissa, odottaen häntä avoimin sylin. Tätä hetkeä siis oli Hugh valmistellut, kun hän tänä aamuna oli toimittanut mistress Deborah'n aikaisin matkaan ja Moran kanssa ratsastanut pitempää tietä.

Mora kääntyi äkillisen yllykkeen vaikutuksesta ja ojensi ritarilleen vasemman kätensä, jotta tämä yhdessä hänen kanssaan astuisi kynnyksen yli. Mutta ritari oli kumartunut tarkastamaan hänen ratsunsa oikeata etukaviota, koska Mora oli kuvitellut Iconin arastellen astuneen sillä viimeisen puolenpeninkulman kuluessa; täten astui Mora yksinänsä sisään.

Takanaan kuuli hän vanhan Debbien lausuvan kaikkein soimaavimmalla äänellään: "Rouva ojensi kätensä teille, sir Hugh, ettekä te huomannut sitä!" Mutta ritarin syvä ääni vastasi kohteliaasti: "Ainoakaan hänen katseistaan tai eleistään ei jää, kunnon mistress Deborah, minulta huomaamatta, oli se kuinka vähäinen tahansa." Tämä värähdytti Moran sydäntä paljoa enemmän kuin jos Hugh'n käsi vastaukseksi olisi tarttunut hänen käteensä, tiesihän hän, että Hugh täten saattoi uskollisesti häntä kaivata, ja että hän saattoi niin tehdä vain ehdolla, ettei hän koskaan hellittänyt ankaraa itsehillintäänsä.

Ja samalla alkoi Mora toivoa, että Hugh olisi vähemmän ankara ja uskollinen itselleen, niin että hän hetkeksi saisi tuntea hänen käsivarsiensa lujan otteen ympärillään. Hugh'n jyrkkä pysyminen lupauksessaan oli Morasta kuin rangaistus siitä, että hän oli vavissut.

Miksi hän olikaan vavissut?… Vapisisiko hän nyt…?

Tämä ihmeellinen ensi ilta oli kulunut sukkelaan; he olivat käyskelleet huoneesta huoneeseen, astelleet puutarhassa ja illastaneet pitosalissa, missä heitä palvelivat Mark ja Beaumont ja Zachary ylivalvojana seisoi Moran tuolin takana.

Sitten he vielä kerran olivat käyneet penkereellä, juhlallisesti toivottaneet hyvää yötä tähdille, ja viimeksi oli hän viettänyt tämän rauhaisen mietehetken omassa huoneessaan.

Hän ei tajunnut olevansa naimisissa Hugh'n kanssa, vaan hänen mieltänsä avarsi ajatus, että hän oli Hugh'n kihlattu. Ja hän oli onnellinen — syvästi onnellinen.

Akkunasta poistuen hän polvistui pyhän Neitsyen alttarin eteen, missä hän muinoin oli kohottanut niin monta hehkuvaa rukousta lemmittynsä onnellisen paluun hyväksi.

"Pyhä Neitsyt", lausui hän, "minä kiitän sinua siitä, että olet lähettänyt minut kotiin."

Vuodet luisuivat hänen yltään. Hän tunsi olevansa lapsi taas. Hän kaipasi äitinsä osaaottavaa hellyyttä. Kun äiti oli poissa, hän kääntyi armaan Jumalanäidin puoleen.

Kuvassa, jonka edessä hän polvistui, näkyi pyhä Neitsyt seisaallaan, kookkaana, kauniina ja armollisena; Vapahtaja-lapsi istui hänen vasemmalla kädellään, oikealla kädellään nojasi Neitsyt poikaansa itseään vasten ja poika ojensi käsivartensa ulospäin. Ei kumpikaan hymyillyt. Molemmat olivat vakavat, jopa synkätkin.

"Kotiin", kuiskasi Mora. "Pyhä Neitsyt, minä kiitän sinua siitä, että olet lähettänyt minut kotiin."

"Ei", vastasi ääni hänen sisässään. "Minä en lähettänyt sinua kotiin. Minä annoin sinut hänelle, jolle sinä kuulut. Hän on tuonut sinut kotiin. Mitä lausui näky? 'Ota hänet. Hän on sinun. Minä olen ottanut hänet vain antaakseni hänet sinulle.'"

Ja kuitenkaan Hugh ei tiennyt mitään tästä armollisesta ilmoituksesta, tästä näystä, josta hänen oli Moraa kiittäminen. Tähän saakka oli Moran ollut mahdoton kertoa hänelle siitä. Nyt kaipasi hän Hugh'ta jakamaan tämän ihmeen kanssaan.

Mora meni vuoteelleen, mutta uni ei ottanut tullakseen. Kuudan oli liian kirkas; huone liika suloisesti tuttu. Ja tuntui kuin olisi hän vasta eilen eronnut Hugh'sta muurilla, kiihkoisan lemmen ja kaipauksen vallassa.

Hänessä virisi voimakas halu nousta tälle muurille ja seista uudelleen siellä, missä hän oli seisonut lausuessaan ritarilleen jäähyväiset.

Hän nousi.

Hänen käytettäväkseen asetettujen vaatteiden joukossa sattui olemaan sama punasamettinen puku, joka hänellä tuona yönä oli ollut yllään.

Hän puki sen ylleen, jalokivineen, joita oli rinnalla ja vyötäisillä. Kärpännahkavaippa hartioillaan ja hänen kauniin tukkansa verhotessa häntä hunnun tavoin hän poistui huoneestaan, astui hiljaa käytävään, löysi kiertoportaat ja nousi muurille.

Astuessaan taivasalle tornin kiertoportaista sai näkemän ylevä kauneus hänet huudahtamaan: keskiyön helmassa nukkuva maailma ui kuutamon hopeisessa valossa ja kuusien varjot lankesivat kuin mustat vyöt linnantien poikki.

"Täältä minä näin hänen ratsastavan pois", lausui Mora, tehden kädenliikkeen tietä kohti, "katselin häntä, kunnes musta metsä nielaisi hänet. Ja täällä", — kädenliike tornia kohti — "täällä me erosimme."

Hän kääntyi, pidätti henkeään.

Seinää vasten nojaten, käsivarret rinnalla ristissä, seisoi Hugh.

XLIV luku

"MINÄ RAKASTAN SINUA."

Mora seisoi tuokion sanattomana eikä Hugh liikahtanut. He tuijottivat toisiinsa tässä oudossa valkeassa valaistuksessa.

"Sinäkö sait minut tulemaan tänne?" kuiskasi

Mora vihdoin.

"En, rakkaani", vastasi Hugh heti, "ellei ajatukseni, joka alinomaa viipyi sinussa, saattanut sinua luokseni. Minä kuvittelin sinun rauhallisesti nukkuvan."

"Minä en voinut nukkua", lausui Mora. "Minusta tuntui, ettei pyhä Neitsyt ollut minuun tyytyväinen, kun minä kaikkina näinä päivinä olen jättänyt sinulle kertomatta, minkä ihmeellisen ja erikoisen armon hän on minulle osoittanut.

"Minä tiesin", vastasi ritari, "että minä vielä saisin kuulla, mikä sinun mielenmuutoksesi aiheutti. Minä olin varma siitä, että sen vaikutti jokin merkitsevä seikka. Piispa kehoitti minua luopumaan toiveistani. Mutta minä olin rukoillut pyhää Neitsyttä lähettämään sinut minulle, enkä minä saattanut kadottaa uskoani rukouksen voimaan."

"Pyhä Neitsyt minut todellakin lähetti", sanoi Mora hyvin vienosti. "Hugh, uskaltaisinko kertoa sinulle kaiken nyt tässä? Mitähän jos meidät huomataan täällä muurilla öiseen aikaan?"

Hugh ei saattanut pidättää hymyään.

"Armaani", sanoi hän, "ei meitä kukaan huomaa. Ja jos meidät huomattaisiinkin, niin tottakai meillä on oikeus olla yhdessä muurilla tai niiden ulkopuolella, mihinkä vuorokauden aikaan hyvänsä."

Matala puupenkki oli rintamuksen varjossa.

Mora istui sille ja viittasi ritaria asettumaan viereensä.

"Istu tähän, Hugh. Silloin voimme puhua matalalla äänellä."

"Minä voin paremmin kuunnella seisaallani", vastasi ritari, mutta astui lähelle Moraa, nosti toisen jalkansa penkille, nojasi kyynärpään polveensa, leuan käteensä ja katseli alas häneen.

"Hugh", sanoi Mora. "Minä vastustin sinun houkutuksiasi; minä vastustin piispan todistelua; minä vastustin oman sydänraukkani kaipausta. Minä revin rikki paavin lupakirjan ja poljin sitä jalallani. Minä sanoin, ettei mikään voisi saada minua rikkomaan lupauksiani, ellei pyhä Neitsyt itse antaisi minulle selvää merkkiä siitä, että pyhä velvollisuuteni kohdistui sinuun, täten vapauttaen minut siteistäni ja osoittaen että Jumala tahtoi minun jättävän luostarin ja uudelleen ottamaan vastaan sinun entiset kihlasi.

"No antoiko pyhä Neitsyt sellaisen merkin?" kysyi ritari, kiinnittäen tumman katseensa Moran kasvoihin.

Mora kohotti kasvonsa, ne olivat kalpeat ja suloiset ja loistivat kuutamossa.

"Enemmän kuin merkin", sanoi hän, "pyhä Neitsyt salli ihmeellisen näyn, jossa kuultiin hänen oma äänensä, mikä ilmaisi myöntymyksen ja käskyn."

Ritari teki ristinmerkin ja lankesi polvilleen, kohottaen katseensa kohti taivasta hehkuvaan kiitosrukoukseen. Hän nosti huulilleen kultaisen medaljongin, joka riippui hänen kaulassaan, ja jossa oli pyhän Neitsyen kuva, ja suuteli sitä hartaasti. Hänet valtasi liikutus, hän peitti kasvonsa käsillään ja oli polvillaan pää kumartuneena, lausuen matalalla äänellä Salve Regina rukousta.

Mora katseli häntä, syvä ilo sydämessään. Tämä hehkuva ja harras kiitos erosi niin suuresti siitä puolittain epäuskoisesta, puolittain iloittelevasta mielentilasta, millä Worcesterin piispa oli vastaanottanut Moran kuvauksen ihmeestä. Hugh'n harras palvonta täytti Moran onnentunnolla.

Mutta Hugh nousi ja seisoi taas Moran rinnalla, odottavana, uteliaana.

"Kerro minulle enemmän; ei, kerro minulle kaikki", sanoi hän.

"Näyn näki", alkoi Mora, "vanha maallikkosisar Mary Antony."

"Mary Antonyko", kysyi Hugh rypistynein kulmin. "'Vanha maallikkosisar Mary Antony?' Kuinkako minä tunnen tämän nimen? Olen muistavinani piispan puhuneen hänestä kävellessämme yhdessä palatsin puutarhassa, päivää jälkeen kuin lähetti saapui Roomasta. Muistaakseni piispa sanoi, että vain hän tiesi minun tunkeutumisestani luostariin, mutta että tähän uskolliseen olentoon saattoi luottaa."

"Ei, Hugh, sinä erehdyt", vastasi Mora. "Minä sen sinulle kerroin, jo ennenkuin tiesin, että tungettelija olit sinä, silloin kuin vielä puhuttelin sinua sisar Seraphinen Wilfred serkkuna. Minä sanoin, että sinun aikeesi oli ehkäissyt uskollisuudellaan vanha maallikkosisar Mary Antony, joka aina laski valkoiset sisaret heidän mennessään kirkkoon ja sieltä palatessaan, ja joka oli ilmoittanut minulle, että yksi enemmän oli palannut kuin mennyt. Perästäpäin tuotti minulle vaikean pulman se, mitenkä minun oli selitettävä asia Mary Antonylle, mutta minun suureksi helpotuksekseni hän tulikin ja tunnusti erehtyneensä ja laskeneensa väärin. Iloissani minä tietenkin jätin asian silleen, niin että hänellä oli yhtä vähän kuin kenelläkään muulla luostarin asukkaalla mitään aavistusta sinun käynnistäsi siellä. Vain piispa, sinä ja minä tiesimme sen.

"Siinä tapauksessa minä olen erehtynyt", sanoi ritari. "Mutta minä olen varma siitä, että olen kuullut tuon nimen ja että sen omistajalla oli jotain tietoa minun toimistani. Mutta minä pyydän sinua, armaani, kerro minulle kaikki."

Ja heidän istuessaan täällä Moran vanhan kodin muurilla, tuoksuvan, hiiskumattoman kesäyön helmassa, kertoi hän alusta saakka Mary Antonyn tainnostilan merkilliset vaiheet ja pyhän näyn, jonka hän oli kokenut.

Ritari kuunteli hehkuvin silmin. Kerran hän keskeytti kertomuksen huudahtaakseen: "Totta, totta! Totta enemmän kuin voit uskoakaan. Jäätyäni yksin kammioosi minä polvistuin pyhän Neitsyen eteen lausuen juuri nämä sanat: 'Jumalan Äiti, anna hänet minulle. Sääli ikävöivää sydäntä, yksinäistä kotia, synkkää liettä, ja anna hänet minulle'. Vain pyhä Neitsyt, jonka puoleen minä käännyin, saattoi kuulla näiden sanain viriävän huuliltani."

Ja taaskin polvistui Hugh, suuteli medaljongia, ja korotti taivaaseen katseensa, josta loisti harras palvonta.

Jatkaen kertomustaan kuvasi Mora hänelle kaiken, jokaisen vaiheen pitkänä valvontayönään, mainiten myös, kuinka hän oli anonut suoraan itselleen annettua merkkiä, jonka satakielen äkillinen ilmestys olikin hänelle antanut. Mutta tämä ei tehnyt mitään vaikutusta Hugh'hun, joka oli tykkänään vaipunut näyn kuvitelmaan, eikä enää voinut suoda sijaa millekään epäröinnille eikä epävarmuudelle. Kuullessaan kertomuksen Moran suusta, häneltä jäi tajuamatta se hiukan hullunkurinen sävy, mikä liittyi jokaiseen Mary Antony eukon esitykseen, koski se kuinka pyhiä asioita tahansa.

Ritari oli ristiretkeläinen. Monet taistelut oli hän taistellut kristinuskon ylevimpien ihanteiden puolesta. Pyhiinvaeltaja oli hän myöskin, ja hän oli käynyt lukemattomissa pyhissä paikoissa. Vuosikausia oli hän hengittänyt uskonnollisuuden ilmaa maassa, jossa tosi uskonnolla on kehtonsa, ja kaikki mikä hänessä oli voimakkainta ja miehekkäintä oli vastannut siihen yksinkertaisella, mutta syvällä ja hehkuvalla hartaudella, mikä teki hänen uskonnollisuudestaan hänen olentonsa elinvoimaisimman osan. Tämä se myös oli antanut hänelle hänen ylvään uljuutensa hänen kantaessaan murheensa taakkaa. Sepä nyt myös antoi hänelle hänen ylvään riemunsa hänen ottaessaan vastaan suuren onnensa lahjan. Hänen mielensä täytti hurmiolla ajatus, että taivas oli antanut hänelle hänen vaimonsa suoraan vastaukseksi hänen omaan hartaimpaan pyyntöönsä.

Kun Mora vihdoin nousi seisomaan, kohottaen käsivartensa päänsä yli ja ojennellen solakoita jäseniään, sanoi ritari:

"Rakkaani, etkö olisi ilman tätä näkyä tullut minun luokseni? Olisiko minun muussa tapauksessa pitänyt ratsastaa Worcesterista yksinäni?"

Seisten hänen vieressään vastasi Mora hellästi:

"Rakas Hugh, uskollinen ritarini, kun minä nyt kerran olen täällä — ja niin iloitsen täälläolostani — niin kuinka voisin vastata siihen. Ja kuitenkin minun täytyy sanoa totuudenmukaisesti: ilman näkyä en olisi tullut. Mitään siunausta ei olisi koitunut siitä, jos minä olisin tullut luoksesi raahaten rikottuja valojani kuin kahleita perässäni. Mutta pyhä Neitsyt itse vapautti minut ja käski minun mennä. Senvuoksi minä tulin luoksesi ja senvuoksi minä olen täällä."

"Kerro minulle uudelleen pyhän Neitsyen sanat, kun hän näyssä laski sinun kätesi minun käteeni."

"Pyhä Neitsyt sanoi: 'Ota hänet. Hän on aina ollut sinun. Minä olen ottanut hänet ainoastaan antaakseni hänet sinulle.'"

Ja Mora kalpeni, hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä, ja väri vaihteli hänen poskillaan, sillä ritari oli astunut hyvin likelle häntä ja hän saattoi kuulla tämän kiihkeän hengityksen.

"Mora, armaani", lausui hän, "jokainen olentoni säije huutaa sinun puoleesi. Kuitenkin minä tahdon, että sinun onnesi on käyvä omani edellä, ja ennen kaikkea tahdon, että pyhä Neitsyt asuu kodissani. Hänenkään käskystään minä en voi sinua ottaa. En voi ottaa sinua, ennenkuin omat suloiset huulesi lausuvat: 'Ota minut. Minä olen aina ollut sinun!'"

Mora kohotti silmänsä niin että ne kohtasivat ritarin katseen. Kuutamovalossa näyttivät Moran kasvot melkein ylimaallisilta puhtaassa sulossaan, ja samoin kuin tuona yönä niin kauan sitten näki ritari hänen silmänsä loistavan vastaansa jalokiviä kirkkaampina, lemmen kyynelten täyttäminä.

"Rakas oma mieheni", kuiskasi hän, "tänä yönä me olemme kihlattuja vielä. Mutta huomenna minä ratsastan kotiin sinun kanssasi. Huominen on oleva meidän hääpäivämme. Minä sanon kaiken — minä en sano mitään — minä sanon kaiken mitä tahdot. Ei, katsohan! Päivä sarastaa idässä. Sano 'tänään' — tänään, rakas ritarini! Mutta anna minun nyt poistua, anna minun tavoittaa outo onneni yksinäni! Anna minun nukkua omassa huoneessani, herätäkseni virkistyneenä, mennäkseni, Hugh, sinun kanssasi, milloin ja minne ikinä sinä tahdot." Ritari risti kätensä rinnalleen. "Mene", sanoi hän lempeästi, "ja olkoon pyhä Neitsyt kanssasi. Sielumme ovat tänä yönä olleet kukkurallansa pyhää onnea. Minä en pyydä mitään korkeampaa iloa kuin odottaa sen päivän sarastusta, joka on antava sinut minulle, tietäessäni, että sinä turvallisesti nukut huoneessasi tämän katon alla."

"Minä rakastan sinua!" kuiskasi Mora ja oli poissa.

* * * * *

Hugh d'Argent katseli aamun sarastusta — hopeajuovaa purppuranpunaisessa pilvessä.

Hänen sydämensä täytti kuvaamaton rauha ja onni. Hänelle oli paljon arvokkaampaa, että hänen morsiamensa oli tullut hänen luokseen totellen jumalallista näkyä, kuin jos hänen miehinen lempensä olisi kukistanut Moran ja tämä olisi antautunut hänelle vastoin omaatuntoaan.

Ja hän tiesi myös, että hänen kärsivällinen itsekurinsa vihdoinkin saisi palkkansa. Nunnan sydän ei häntä enää peljännyt. Hänen rakastamansa nainen oli hänen yhtä varmasti kuin konsanaan.

Kun päivä alkoi pilkistää taivaanrannasta, kullaten sen kevyet rusopilvet, kääntyi Hugh tornin kiertoportaisiin, astui alas ja meni huoneeseensa. Ja tuskin oli hän laskeutunut vuoteelleen, kun pelkkä ilo sai hänet vajoamaan uneen.

* * * * *

Mutta tumman havumetsän ja taivaanrannalla olevain kumpujen takana katseli neljä ratsumiestä, jotka olivat lähteneet liikkeelle tien vieressä olevasta majatalosta ennen aamunkoittoa, taivaan avartuvaa hopeajuovaa ja kullanhohdetta, joka oli lähestyvän päivän tervetullut merkki.

Niin syvästi nukkui Hugh d'Argent, ettei hän ensinkään herännyt, kun ulkoportin äänekäs koputus kolme tuntia myöhemmin sai portinvartijan jalkeille; ja vaikka hänen akkunansa oli pihalle päin, ei hän kuullut kavionkapsetta, kun veli Philip kolmen miehen saattamana ratsasti linnaan.

Ritari ei herännyt, ennenkuin koputus kuului hänen omalla ovellaan ja hän vuoteesta hypähtäessään näki — kuin oudossa, hurjassa unessa — veli Philipin, joka tomuisena ja uupuneena seisoi kynnyksellä ojentaen hänelle piispan kirjeen.

XLV luku

RASTAAN LAULU.

Aamuaurinko pilkisti jo Moran huoneeseen, kun hän avasi silmänsä ja heräsi samassa täyteen tajuntaan, kuten syvän ja unettoman levon jälkeen tapahtuu.

Ja samalla kun hän heräsi, kuuli hän sydämensä kuiskaavan: "Meidän hääpäivämme. Tänä päivänä minä annan itseni Hugh'lle! Tämä päivä vie minut kotiin".

Hän ojentausi täyteen pituuteensa vuoteellaan, kädet ristissä rinnallaan, ja antoi suloisen lemmenaallon huuhtoa ylitsensä, kiireestä kantapäähän saakka.

Ulkona maailma kylpi päivänpaisteessa; hänen omassa sydämessään säteili tämä uusi lemmen täyttymys.

Hän lepäsi aivan hiljaa ja antoi sen peittää koko olentonsa.

Kymmenen päivää sitten pyhä Neitsyt oli antanut hänet Hugh'lle.

Kahdeksan päivää sitten oli piispa kirkon nimessä tehnyt saman.

Mutta tänään oli hän itse antava itsensä rakastajalleen.

Tämä oli hänen oikea hääpäivänsä. Tätä oli Hugh odottanut. Ja hänen ritarillisen kärsivällisyytensä palkkana oli oleva, että Mora omasta vapaasta tahdostaan lausuisi: "Hugh, mieheni, vie minut kotiisi!"

Mora hymyili muistaessaan, kuinka hän ratsastaessaan ulos Warwickin kaupungin portista oli itsekseen suunnitellut, että kunhan hän onnellisesti pääsee omaan linnaansa, hän jää sinne päiväkausiksi, viikoiksi, ehkäpä kuukausiksikin!

Hän ojensi käsivarret levälleen, sitten heilautti hän ne päänsä päälle.

"Vie minut kotiin", kuiskasi hän. "Hugh, mieheni, vie minut kotiin."

Alhaalla olevasta pensaasta kuului rastaan liverrys:

"Tee se nyt! Tee se nyt! Tee se nyt!" Hilpeästi naurahtaen hypähti Mora vuoteestaan ja katsoi ulos kesän aurinkoiseen luontoon, jossa humisi kuumeinen elämä, jossa kukat tuoksuivat ja lintujen liverrys kaikui.

"Mikä hääpäivän aamu!" huudahti hän. "Koko luonto huutaa minulle 'Herää! Nouse!' Ja minä olen unikeko! Nyt minun pitää kiiruusti pukeutua mennäkseni etsimään ja tervehtimään rakastajaani!"

"Tee se nyt!" lauloi rastas.

* * * * *

Raikkaana ja tuoksuvana kuin aamu itse poistui Mora puoli tuntia myöhemmin huoneestaan ja ohjasi askeleensa kohti isoja portaita.

Kuullessaan huutoa pihalta ja hevosten tömistelyä, pysähtyi hän akkunaan ja katsahti alas.

Hämmästyksekseen näki hän ratsun selässä veli Philipin tutun hahmon ynnä kolme muuta hevosmiestä, kaikki piispan väreissä, ja Martin Goodfellow toi esiin Hugh'n mieliratsun, joka oli valmiiksi satuloitu.

Ylen hämmästyneenä astui Mora portaita alas ja ulos parvekkeelle, minne hän oli käskenyt valmistaa murkinan.

Parvekkeelta katsahti hän pitosaliin ja tuli yhä enemmän ymmälleen, sillä siellä asteli edestakaisin Hugh d'Argent, kannukset jalassa ja matkavalmiina. Kahden käännöksen ajan Mora katseli häntä, huomasi hänen rypistyneet kulmansa ja hänen esiinpistävän leukansa ankaran ilmeen.

Mutta sitten, kolmatta kertaa kääntyessään, kohotti Hugh katseensa ja näki Moran ulkona päivänpaisteessa — ihastuttava näky, joka sai miehen sydämen kiivaasti sykkimään.

Hugh pysähdytti ripeät askeleensa ja seisoi kuin paikalleen juurtuneena, tekemättä yhtäkään liikettä Moraa kohti.

Hetkisen Mora epäröi. "Tee se nyt!" lauloi rastas.

XLVI luku

"KUINKA VOIN EROTA SINUSTA?"

Mora astui kiiruusti pitosaliin.

"Hugh", sanoi hän ritarin luo tullessaan. "Hugh, mieheni, nyt on meidän hääpäivämme. Tahdotko viedä minut yhteiseen kotiimme?"

Mutta Hugh'n silmistä kohtasi hän katseen, joka oli täynnä mykkää apeutta.

Sitten välähti niistä intohimon salama, hurjan huolettomuuden ilme. Hän ojensi käsivartensa tavoittaakseen Moran, mutta antoi niiden vaipua taas ja katsahti kummallekin kupeelleen, kuin etsien jotakin ulospääsyn tietä.

Mutta nähdessään Moran kasvoilla kuvastuvan hämmästyksen, Hugh voimakkaalla ponnistuksella hillitsi mielenliikutuksensa ja puheli tyvenesti ja huolella harkiten sanansa.

"Ah Mora", sanoi hän, "kovalta tuntuu minusta tosiaankin, että minun juuri tänä päivänä on pakko jättää sinut. Mutta varhain aamulla saapui kirje, joka velvoittaa minut viivyttelemättä ratsastamaan etelään järjestämään muuatta asiaa, joka on erinomaisen tärkeä. Uskon, etten viivy poissa kauemmin kuin yhdeksän päivää. Kun sinä nyt olet onnellisesti päässyt omaan kotiisi, oman väkesi keskuuteen, voin minä pelotta poistua luotasi. Sitäpaitsi Martin Goodfellow jää tänne edustamaan minua, ja on kaikessa sinun käskettävänäsi."

"Keneltä on kirje, Hugh, joka tällaisena päivänä riistää sinut minulta?"

"Se on mieheltä, joka on minulle hyvin tuttu, ja joka asuu neljän päivämatkan päässä täältä."

"Mikset suoraan sano: 'Se on piispalta, ja on kirjoitettu hänen palatsissaan Worcesterin kaupungissa.'"

Hugh rypisti kulmiaan.

"Mistä sinä sen tiesit?" kysyi hän melkein töykeästi.

"Rakas ritarini, kuultuani hevosten tömistelyä pihalta, minä katselin alas akkunasta ja näin itselleni hyvin tutun maallikkoveljen ynnä kolme muuta hevosmiestä piispan väreissä. Mitä on piispa Symon saattanut kirjoittaa, että sen juuri tänään pitää riistää sinut minulta?"

"Sitä minä en voi sinulle kertoa", vastasi Hugh. "Mutta hän kertoo pääpiirtein asiasta, jonka minun viivyttelemättä pitää saada tietooni kaikissa yksityiskohdissaan. Minulla ei ole valinnan varaa, minun täytyy ratsastaa tapaamaan piispaa itseään. Kysymystä ei voi kirjeellisesti selvittää enkä minä myöskään jaksaisi odottaa lähetin paluuta. Usko minua, Mora, asia ei siedä viivytystä. Vain äärimäisen pakoittava seikka voi saada minut poistumaan luotasi tänä päivänä."

"Koskeeko se minun pakoani luostarista?" kysyi Mora.

Ritari nyökkäsi.

"Kerrotko minulle asian palattuasi, Hugh?"

"En tiedä", vastasi tämä poiskääntynein kasvoin. "En voi sanoa." Ja häneltä purkausi intohimoinen huudahdus: "Oh Jumalani, Mora, älä kysy enempää! Minun täytyy tavata piispaa. Minun täytyy puhutella häntä! Viimeistään yhdeksän päivän kuluttua minä olen luonasi taas. Velvollisuus vaatii minua menemään, muuten en lähtisi."

Sana 'velvollisuus' tehosi heti Moraan.

"Mene siis, rakas ritarini", sanoi hän. "Järjestä asiasi piispa Symonin kanssa. Minä en halua tietää sen aihetta. Jos se koskee pakoani luostarista, niin onhan paavin lupakirja täysin riittävä. Mutta oli se mitä tahansa, voin minä turvallisesti jättää sen uskollisen ritarini ja luotettavan ystäväni piispan käsiin. Minä ainoastaan pyydän, että sinä mahdollisimman kiiruusti palaat luokseni, kun kaikki on järjestyksessä."

Äkkiä laskeutui ritari toiselle polvelleen hänen jalkainsa juureen.

"Siunaa minua, ennenkuin minä lähden", sanoi hän.

Mora laski kätensä hänen kumartuneelle päälleen.

"Ah!" huudahti hän, "kuinka voin erota sinusta!"

Työntäen sormensa syvemmälle ritarin hiuksiin ja kumartuen hänen ylitseen kuiskasi Mora äärettömällä hellyydellä: "Kuinka saattaa vaimosi siunata sinua?"

Moran povelle kiinnitettyjen tuoreitten ruusujen tuoksu verhosi ritarin niin että hän pidätti hengitystään.

"Siunaa minua", sanoi hän tukahdutetusti, "niinkuin Valkoisten sisarten priorittarella oli tapana siunata nunniaan ja köyhiä luostarin portilla."

"Armaani!" sanoi Mora ja hymyili. "Se tuntuu jääneen niin kauas!" Mutta kun Hugh yhä kumartuneena odotti, antoi Mora äänellensä vakaan sävyn, nosti kätensä ja laski ne juhlallisin elein takaisin hänen päälaelleen. "Herra siunatkoon sinua", sanoi hän, "ja varjelkoon sinua, ja tuokoon pyhä Neitsyt, joka on palauttanut minut sinulle, onnellisesti sinut takaisin taas!"

Silloin kohotti Hugh päätään ja katsahti Moran kasvoihin, ja hänen silmistään kuvastuva murhe pani Moran hellyyden väreilemään tavalla, jolla niiden lemmenhehku tai syvä intohimo ei koskaan ennen ollut häntä liikuttanut.

Moran huulet avautuivat; hän hengitti kiihkeästi; hän olisi tahtonut painaa ritarin povelleen; hän olisi tahtonut suudelmillaan poistaa tämän tuntemattoman murheen, hän olisi tahtonut tukahduttaa ritarin tuskan syleilynsä armauteen.

Mutta äkkiä kumartuen kohotti ritari hänen kaapunsa lievettä ja kosketti sitä huulillaan; sitten hän nousi ja jätti Moran siihen, taakseen katsahtamatta.

Hän jätti Moran yksikseen pitosaliin. Ja kun tämä seisoi siinä sykkivin sydämin kuunnellen ritarin kaukaa kuuluvia käskyjä, hevosen kavion kapsetta pihan kivityksellä, hänen heittäytyessään satulaan, porttien avautumista ja ratsasjoukon häipymistä kuuluvilta, näytti Morassa tapahtuvan muutos. Hän ei enää tuntenut itseään onnelliseksi kaihoavaksi morsiameksi, joka etäisiä maita matkattuaan vihdoin pääsee kotiinsa takaisin.

Hän tunsi taas olevansa Valkoisten sisarten prioritar. Luostarin kylmä käsi tuntui vielä kerran pusertuvan hänen sykkivän sydämensä ympärille.

Ja miksi?

Siksikö, että kun hänen huulensa kumartuivat kohti ritaria antautuvan hellyyden vallassa, ritari oli osoittanut hänelle priorittarelle kuuluvaa kunnioitusta, sensijaan että olisi syleillyt häntä vastaukseksi hänen antautumiseensa?

Vai siksikö, että ritari oli pyytänyt häntä siunaamaan itseään, niinkuin hän meni siunaamaan köyhiä luostarin portille?

Vai vaikuttiko hänen ajatuksiinsa tajuttomalla tavalla ritarin ajatus, kun tämän äkkiä oli pakko lähteä ratkaisemaan jotakin vaikeutta, joka koski heidän avioliittoaan tai piispan osallisuutta pakoon?

Portin sulkeutuminen kajahti hänen korvissaan kuin pamahdus.

Hän värähti; ja muisti, kuinka hän oli värähtänyt kuullessaan avaimen kiertyvän kryptan ovessa. Minkä suuren muutoksen kahdeksan rakkauden ja vapauden päivää olikaan aikaansaanut? Silloin värähdytti häntä ajatus, että hän nyt oli peruuttamattomasti suljettu luostarista pois. Nyt värähdytti häntä se, että piispan lähetin saapuminen ja jokin määrittelemätön ilme Hugh'n esiintymistavassa sai hänet muistelemaan entisyyttään.

Hän seisoi aivan hiljaa. Kukaan ei tullut häntä hakemaan. Hän oli kuin kiveksi jähmettynyt.

Ei ollut ensi kertaa kuin tällainen taaksensa katsominen vaikutti jähmetyttävästi naiseen. Hänen mieleensä muistui Lotin vaimo, joka astui eteenpäin enkelin käden hiljaisen painostuksen ohjaamana, mutta katsoi taakseen, kun painostus lakkasi.

Hän oli astunut eteenpäin pyhän Neitsyen armollisen ilmoituksen ohjaamana. Miksi katsoisi hän taakseen. Parempi oli hänen toimia pyhän käskyn mukaisesti, "Unohtaa ne kuin takana ovat ja kurkottaa niihin, kuin edessä ovat" — niin oli apostoli Paavalin mukaan ihmisen tekeminen. Varmastikin oli tämä ainoa, mitä hän nyt saattoi tehdä; muun sai hän jättää miehensä ja piispan huomaan.

"Tämän vain minä teen", lausui hän ääneen. Ja tämä päätös mielessään astui hän eteenpäin päivänpaisteeseen.

"Tee se nyt!" lauloi rastas pihlajassa.

XLVII l1uku

YLLÄTYS.

Worcesterin piispa istui pöytänsä ääressä kirjastossaan, ja mietiskeli kirjettä, jonka Vatikaanista saapunut lähetti oli tuonut hänelle edellisenä iltana.

Se sisälsi kutsun palata hänen eniten rakastamaansa maahan, päivänpaisteen ja kukkien, kauniin kielen ja kohteliaan käytöstavan, taivaallisen kauneuden ja enkelimäisen laulun maahan, ja vielä lisäksi, palata sinne Rooman kirkon kardinaalina.

Hänen piti ennen yötä ratkaista suostuisiko hän vai hylkäisikö hän tarjouksen. Lähetin piti lähteä paluumatkalle aikaisin seuraavana aamuna.

Pitikö hänen mennä vai jäädä tänne?

Oliko Mora nyt onnellisesti turvassa vai vieläkö hän tarvitsi häntä?

Milloinkaan ei kardinaalin hattu varmaankaan ollut tällaisesta syystä riippuvainen! Pyhä Isä ei saattanut uneksiakaan, että kysymys erään naisen onnesta tai onnettomuudesta saattoi aiheuttaa epäröintiä.

Mutta äkkiä kohotti piispa päätään; kirjasto oli kaukana pihasta, mutta varmasti kuuli hän hevosen kavioiden kapsetta kivitystä vasten.

Hän oli tuskin rohjennut toivoa veli Philipin palaavan ennenkuin päivänlaskun jälkeen; mutta miksei — kiireesti ratsastamalla —.

Jos ritarin vastaus oli kaikissa suhteissa tyydyttävä — jos Moran onni oli taattu — silloin —.

Hän soitti hopeakelloa.

Palvelija astui huoneeseen.

"Mitä hevosmiehiä ratsasti vastikään pihaan, Jasper?"

"Jalo herra, veli Philip on juuri palannut, ja hänen mukanaan —".

"Käske veli Philipin heti tulla tänne."

"Suvaitkaa, jalo herra —"

"Minä en suvaitse mitään muuta", vastasi piispa, "kuin että minun käskyjäni viivyttelemättä totellaan."

Jasper poistui tottelevaisena ovesta.

Piispa kumartui jälleen Roomasta saapuneen kirjeen yli, kädellään varjostaen kasvojaan.

Hän saattoi tuskin hillitä levottomuuttaan, mutta hän ei tahtonut antaa veli Philipille tilaisuutta huomata, kuinka utelias hän oli kuulemaan ritarin vastausta.

Hän kuuli oven avautuvan ja sulkeutuvan ja lujan astunnan kajahtavan permannolla. Se ihmetytti häntä, sillä maallikkoveljellä ei ollut tapana tulla hänen eteensä niin sotaisin askelin ja kilisevin kannuksin. Mutta hänen huomionsa oli liian kiintynyt odottamaansa Hugh d'Argentin kirjeeseen, niin että hän vain tiedottomasti pani nämä seikat merkille.

"Pianpa sinä palasit, kunnon Philip", sanoi hän katsettaan kohottamatta. "Olet toimittanut asiasi paremmin kuin uskalsin odottaakaan. Jätitkö itse minun kirjeeni sir Hugh d'Argentin käsiin, ja oletko tuonut minulle jalon ritarin vastauksen?"

Miksei veli Philip vastannut mitään?

Miksi kulki hänen hengityksensä kiihkeänä — toisin kuin rotevan maallikkoveljen, kun tämä oli kiireestä hengästynyt; pikemminkin kuin epätoivoisen miehen, joka on purrut hampaansa yhteen hillitäkseen kielensä?

Piispa pyörähti ympäri istuimellaan ja huomasi katsovansa kasvoista kasvoihin Hugh d'Argentia — Hugh'ta, joka tomuisena ja uupuneena tuijotti häneen silmin, jotka pitkiin aikoihin eivät olleet tienneet unesta mitään.

"Sinäkö?" huudahti piispa ja hämmästys saattoi hänet poikkeamaan tavallisesta rauhallisuudestaan.

"Sinäkö? Täällä!"

"Niin, minä", sanoi ritari. "Hämmästyttääkö teitä, herra piispa, nähdä minut täällä? Eikö teitä, katsoen siihen, mitä suvaitsitte ilmoittaa minulle kirjeessänne, ennemminkin hämmästyttäisi, jos minä en olisi saapunut tänne — niin kiireesti kuin ratsu saattoi minut kiidättää?"

"Mikään ei minua hämmästytä", lausui piispa. "Minä olen elänyt maailmassa niin kauan ja olen ollut tekemisissä niin monien hupsujen kanssa, etteivät ihmisten päähänpistot enää pysty minua hämmästyttämään. Ja kautta pyhän Neitsyen, herra ritari, mitä kuuluu minuun, missä sinä olet, kunhan vain olet jättänyt hyvään turvaan ja rauhalliselle mielelle naisen, jonka minä — toimien paavin ja pyhän kirkon tulkkina — tuskin kahta viikkoa sitten jätin sinun huomaasi."

Ritarin kulmilla näkyi ukkospilvi.

"Olisi paras, herra piispa, syrjäyttää pyhän Neitsyen nimi tästä keskustelusta. Sitä on liiaksi käytetty häpeällisellä ja petollisella tavalla. Mora voi hyvin. Missä määrin hänen mielenrauhansa voidaan pitää järkkymätönnä, siitä olen minä tullut tänne ottamaan selvää. Ennen kaikkea tahdon kuulla totuuden kokonaisuudessaan."

Mutta piispa oli jo ehtinyt saavuttaa tasapainonsa.

Hän nousi hymyillen kaikkein viehättävintä hymyään ja ojensi molemmat kätensä suosiolliseen tervehdykseen.

"Ei, rakas ritarini, ennen kaikkea muuta sinä tarvitset kylvyn! Minun kauneudenaistiani tosiaan loukkaa nähdä sinut noin tomuisessa asussa." Hän soitti kelloa. "Ja vielä sinä tarvitset hyvän aterian, mainion italialaisen viinini maustamana. Sinä teit oikein saapuessasi tänne mieskohtaisesti, poikani. Jollei Moralle ole mitään mainittu, ei mitään vahinkoa ole tapahtunut, ja yhdessä voimme hoitaa asian kaksinverroin paremmin. Minua ilahduttaa, että olet saapunut. Mutta kiihkeä matkustus tuottaa suurta mielenjännitystä, kun levottomuus on kiihoittimena… Jasper, valmista kylpy sir Hugh d'Argentille minun omaan kylpyhuoneeseeni; sekoita siihen hiukan tuota tuoksuvaa ja virkistävää pulveria, jota Santa Maria Novellen veljet ovat minulle lähettäneet. Sillävälin kun jalo ritari kylpee, tulee sinun etuhuoneeseen asettaa esille täydellinen vaatekerta, joka hänellä oli yllään, kun hänen päähänsä pisti mennä uimaan jokeemme. Minä oletan, että se on huolellisesti kuivattu ja silitetty ja pantu talteen, hyvänhajuisten yrttien peittämänä… Hyvä on. Nyt, rakas Hugh, salli Jasperin palvella itseäsi, Hän on tekevä kaikkensa sinun mukavuudeksesi. Lähetä sana veli Philipille, Jasper, että minä tahdon puhutella häntä täällä."

Piispa saattoi ritarin kirjaston ovelle, näki hänen vaiteliaana ja yrmeänä astuvan kiiruhtavan Jasperin jäljissä käytävää pitkin; sitten piispa kääntyi ympäri ja astui verkkaan pöydän luo takaisin, hiljaa hykerrellen käsiään.

Hän oli voittanut aikaa ja saanut takaisin ylemmyyden tuntonsa. Yllätettynä oli hän tuntenut, ettei hän olisi pystynyt kiistämään tätä epätoivoisen päättäväistä ritaria vastaan. Mutta ritari jättäisi tuoksuvaan kylpyyn muutakin kuin vain matkatomunsa! Hän tulisi takaisin oikeassa puvussaan ja mielentilassaan. Hyvä ateria ja pullo Italian viiniä kohentaisivat vielä hänen mieltään, tekemällä sen taipuvaiseksi — vaikka oli tosiaankin käsittämätöntä, miksi taivuttaminen oli tarpeen. Vielä käsittämättömämpää oli, että mies, joka kaksi viikkoa sitten oli saanut Moran vaimokseen, vapaasta tahdostaan jätti hänet. Piispa käännähti.

Veli Philip seisoi ovella ja kumarsi syvään.

"Tule sisään, kunnon Philip", sanoi piispa, "tule sisään ja sulje ovi… Minun täytyy saada kuulla kertomuksesi kaikkine yksityiskohtineen; mutta kun meillä ei ole paljon aikaa käytettävänä, pyydän sinua alkamaan hetkestä, jolloin Norellen linnan muurit kohosivat näkyviin."

XLVIII luku

OMITUINEN SATTUMA.

Neljäntenä päivänä miehensä lähdettyä Mora nousi muurille katsomaan komeaa auringonlaskua.

Mieluista oli hänen myös viipyä paikalla, missä hän ynnä Hugh olivat viettäneet tuon ihmeellisen yön kuutamossa, jolloin Mora oli kertonut miehelleen näyn ja tämä oli seuraavana päivänä luvannut viedä hänet kotiinsa.

Mora pysähtyi kiertoportaitten päässä olevan matalan holvioven kynnykselle, muistaen mitenkä hän siinä oli kääntynyt kuiskaamaan: "Minä rakastan sinua." Ah, miten usein hän senjälkeen olikaan sanonut: "Rakas mieheni, minä rakastan sinua! Palaa onnellisesti luokseni, palaa pian luokseni; minä rakastan sinua!"

Se, että Hugh oli jättänyt hänet silloin, kun hänen lempensä oli valmis vastaamaan Hugh'n lempeen, oli saattanut tämän kehittymään yhä syvemmäksi ja voimakkaammaksi.

Ja nyt Mora myös täydellisemmin tajusi, kuinka jalosti ritari oli hillinnyt itsensä, kuinka ritarillista hienotunteisuutta hän oli osoittanut vaimoaan kohtaan, kuinka ylevä hänen epäitsekkyytensä oli. Ensi hetkestä saakka oli Hugh'n käyttäytyminen häntä kohtaan ollut täydellistä; ja nyt oli hänen ainoa halunsa, että jos hänen lempensä saattoi antaa korvauksen siitä, oli Hugh sen saava.

Ah, milloinka hän saapuisi! Milloinka hän saapuisi!

Mora ei voinut olla kädellään varjostamatta silmiään ja katselematta tietä pitkin kohti kuusimetsää, vaikka nyt oli vasta neljäs päivä Hugh'n lähdöstä — päivä, jolloin tämä saattoi saapua Worcesteriin, jos hän ratsasti kiivaasti — ja aikaisintaan vasta yhdeksäntenä päivänä saattoi Mora toivoa hänen palaavan.

Mitenkä verkkaan kuluivat päivät. Kuitenkin ne olivat täynnä rauhaa ja iloa.

Siitä hetkestä saakka, jolloin Mora oli astunut ulos päivänpaisteeseen, päättäen lujasti käydä eteenpäin taaksensa katsomatta, oli hän innolla ja mielihalulla antautunut hoitamaan taloaan ja tiluksiaan. Niinpä oli hän jo toisena päivänä saanut aatteen, jonka hän heti oli toteuttanut.

Ottaen Martin Goodfellowin mukaansa oli hän ratsastanut Hugh'n kotiin. Ja kuten hän oli odottanutkin, oli hän havainnut sen olevan suuresti naisellisen hoidon tarpeessa. Ja hän oli heti ryhtynyt panemaan toimeen välttämättömimpiä järjestelyitä, jotta kaikki olisi kunnossa, kun Hugh palatessaan veisi hänet kotiinsa.

Moran johdolla hänen tuleva huoneensa pantiin täydellisesti kuntoon; hänen omat tarve esineensä siirrettiin sinne, ja kaikki tehtiin niin valmiiksi, että hän ynnä Hugh voisivat lähteä liikkeelle minä hetkenä tahansa, tarvitsematta matkatavaroita ja palvelijoita, ja yhdessä ratsastaa kotiin.

Tässä huoneessa oli kaksi ovea, joista toinen muutamia porrasaskeleita myöten johti parvekkeelle, toinen avautui suoraan suureen saliin, joka oli talon keskeinen huone.

Mora seisoi mielellään tällä ovella, katsellen tuota mahtavaa huonetta avaroine liesineen, jonka kummallakin puolen oli mahtava veistoksin koristettu nojatuoli, seinillä aseita ja muistomerkkejä urotöistä, mikä kaikki teki siitä Hugh'n kodin. Ja Mora muisti, mitä Hugh tästä paikasta oli lausunut pyhää Neitsyttä rukoillessaan: "Sääli yksinäistä kotia, murheellista liettä… ja lähetä hänet luokseni."

Nyt se ei enää ollut oleva yksinäinen ja murheellinen. Eikä sen omistajan uskollinen sydän enää ollut jäävä tyydyttämättömäksi.

Tänä päivänä oli Mora käynyt siellä kolmannen kerran. Mennessään hän ynnä Martin olivat ratsastaneet maantietä myöten, sillä heillä oli vaatteita ynnä muuta tavaraa sälytettynä satuloihinsa; mutta he palasivat lyhempää tietä metsän kautta, joka oli äänetön ja sammalpohjainen, vilpas ja viheriä.

"Tämän matkan kautta hän oli saanut viehättävät valmistuksensa loppuunsuoritetuiksi. Vaikkapa Hugh saapuisi tänä iltana ja haluaisi viivyttelemättä ratsastaa kotiin, saattoi Mora käskeä satuloimaan Iconin ja sanoa: 'Minä olen valmis, rakas ritarini; lähtekäämme'."

Niinpä seisoi Mora linnan muurilla, katsellen auringonlaskun punaista loimua, joka näytti liekehtivän kuin kullankarvaisen kaupungin muureilta; sitten hän kädellä silmiänsä varjostaen loi vielä kerran katseensa tielle.

Juuri silloin tuli tummasta kuusimetsästä näkyviin yksinäinen ratsumies.

* * * * *

Vain silmänräpäyksen ajaksi sai mieletön luulo, että Hugh oli palannut, hänen sydämensä sykähtämään. Seuraavana hetkenä hän tiesi ettei se voinut olla Hugh, hän huomasi miehen selvästi muukalaiseksi.

Mora näki hänen eroavan tieltä ja nousevan kiertävää polkua kohti linnan porttia, näki portinvartijan menevän luukulle vastaukseksi kuuluvaan koputukseen; näki hänen menevän noutamaan Zachary vanhusta, joka puolestaan lähetti hakemaan Martin Goodfellowia; senjälkeen portti avautui selälleen, ja muukalainen ratsasti pihaan.

Mora arveli asiakseen laskeutua muurilta alas, mennäkseen katsomaan kuka tämä odottamaton vieras saattoi olla.

Isojen portaiden päässä hän kohtasi Martinin.

"Rouva", sanoi tämä, "alhaalla odottaa mies, joka välttämättä tahtoo puhutella sir Hugh'ta. Kuultuaan meiltä, että ritari on ratsastanut etelään ja viipyy matkallaan moniaan päivän, hän pyytää saada puhutella teitä kahdenkesken, mutta hän kieltäytyy ilmoittamasta asiaansa ja nimeänsä. Mestari Zachary toivoi, että te suvaitsisitte käskeä meitä lähettämään miehen pois, sanomalla hänelle, että jos hän tahtoo, saattaa hän palata kuuden päivän kuluttua, jolloin kunnioitettava ritari lienee palannut." Mora rypisteli kulmiaan. Hänelle ei ollut ensinkään mieleen, että Zachary ja Martin Goodfellow yhdessä päättivät, mitä hänen tuli tehdä.

"Kuvaa hänet minulle", sanoi hän. "Minkälaatuinen mies hän on?"

"Tummaverinen", sanoi Martin, "ja sotilasmainen, vähän hurjapään näköinen, mutta käytökseltään moitteeton. Zachary ja minä luulisimme —"

"Minä tahdon tavata häntä", keskeytti Mora, alkaen astua alas portaita. "Minä tahdon tavata hänet pitosalissa ja kahdenkesken. Sinä, Martin, voit odottaa ulkona, niin että voit astua sisään heti kun minä kutsun. Käske Zacharyn toimittaa ateria ynnä viiniä tai pullo hyvää olutta, niin että voin tarjota sen matkamiehelle, jos hän on virkistyksen tarpeessa".

* * * * *

Mora seisoi pitosalissa, samalla paikalla, missä Hugh heidän erotessaan oli polvistunut, kun tuo tummaverinen, vähän hurjapään näköinen mies astui sisään.

Mutta epäilemättä ei hänen käytöstään sopinut soimata. Hän tempasi päähineensä pois heti kun näki Moran, astui muutaman askelen eteenpäin ja pysähtyi sitten kumartaakseen syvään; astui taas vähän eteenpäin ja kumarsi taas.

Mora lausui: "Te tahdoitte tavata miestäni, hyvä ystävä, niinhän? Hän on poissa ja palaa tuskin ennenkuin neljän päivän kuluttua aikaisintaan. Onko asianne sir Hugh'lle sitä laatua, että minä suullisesti voin toimittaa sen hänelle?"

Mora toivoi, etteivät nämä rohkeat tummat silmät huomaisi, millä hehkuvalla mielellä hän nyt ensi kertaa puhui Hugh'sta vieraalle omana miehenään.

Vieras vastasi koruttomin sanoin, kuin suorasukainen sotilas.

"Jalo rouva, kun en tavannut ritaria, jota minä olen kaukaa ratsastanut etsimään, on minun paras kertoa asiani teille.

"Vuosia sitten, Syyrian taisteluissa, oli minulla onni kerran sodan melskeessä joutua vierekkäin sir Hugh d'Argentin kanssa. Uskottomat iskivät minut maahan, ja pahasti haavoittunut kun olin, olisin minä joutunut heidän armoilleen, ellei tämä jalo ritari, nähdessään minun suistuvan, olisi pyörtänyt hevostaan ja raivannut itselleen tietä luokseni, iskien vihollisiani oikeaan ja vasempaan. Nostaen minut taakseen satulaan laukkasi hän sitten kanssani pois. Silloin minä Luccan pyhän ristin kautta vannoin, että jos minä koskaan saisin tilaisuutta tehdä jonkun palveluksen sir Hugh'lle, Hopeisen Kilven ritarille, matkustaisin vaikka maailman ääreen sen tehdäkseni.

"Kymmenen yötä sitten minä sattumalta ratsastin Worcesterin ja Warwickin keskivaiheilla olevan metsän kautta. Kun minua vastaan tuli joukko roistoja, käännyin minä ratsuineni tieltä syrjään, kätkeytyen tiheikköön. Mutta Worcesterista päin tulevan yksinäisen ratsumiehen ei onnistunut välttää heitä. Minun nähteni he karkasivat hänen kimppuunsa, pakoittivat hänet laskeutumaan ratsunsa selästä, riistivät hänet paljaaksi ja käskivät hänen jalkaisin palata samaa tietä takaisin. Minä en voinut tehdä mitään häntä auttaakseni. Meitä oli vain kaksi, heitä täysi tusina. Rosvot ryöstivät rahat uhrinsa laukusta. Siitä löysivät he myös kirjeen, jonka he heittivät pois arvottomana. Minä huomasin, minne se putosi, lähelle piilopaikkaani.

"Kun melske oli ohi, uhri paennut ja rosvojoukko ratsastanut tiehensä, tulin minä esiin, poimin kirjeen maasta ja pistin sen omaan laukkuuni. Niin pian kuin aurinko nousi, otin minä sen esiin taas, ja huomasin hämmästyksekseni, että se oli osoitettu urhoolliselle pelastajalleni, Hopeisen Kilven ritarille. Se näytti olevan tähdellinen, koska sen kuoressa oli paitsi Warwickin linnaa mainittu kuusi pysähdyspaikkaa pohjoiseen johtavalla tiellä; niinikään oli mainittu että se oli toimitettava perille mitä pikimmin.

"Minusta näytti, että minä nyt olin saanut tilaisuuden tehdä urhoolliselle ritarille palveluksen. Sen vuoksi minä olen osoitetta seuraten ratsastanut paikasta toiseen, ja vihdoinkin minä olen päässyt tänne Norellen linnaan, missä minä saan kuulla, että hän, jolle olin aikonut kirjeen jättää, on ratsastanut etelään toista tietä myöten. Täten on aikeeni tehdä hänelle palvelus rauennut tyhjiin."

"Ei, hyvä ystävä", sanoi Mora, jota kertomus oli suuresti liikuttanut. "Antakaa minulle käsiinne joutunut kirje, jonka te niin uskollisesti olette koettanut tuoda perille. Mieheni palaa viiden päivän kuluttua. Silloin minä jätän hänelle kirjeen ja esitän kertomuksenne. Hän on oleva kovin kiitollinen hyvästä palveluksestanne ja liikutettu teidän uskollisesta muistostanne."

Tummaverinen mies veti laukustaan vahvasti sinetöidyn kirjeen, jonka kuoressa oli pitkä osoite. Hän antoi sen Moralle.

Mora katseli uteliaana miehen kasvoja. Hänen oli ihmeellistä nähdä edessään mies, jonka hengen Hugh oli pelastanut kaukana Idän taistelutanterilla.

"Mieheni nimessä kiitän teitä", sanoi hän. "Ja nyt tuo väkeni teille ruokaa ja viiniä. Teidän täytyy saada lepoa ja virkistystä, ennenkuin taas lähdette eteenpäin."

"Kiitän teitä", vastasi muukalainen. "Mutta minun täytyy viivyttelemättä jatkaa matkaani. Olisin vain toivonut, että palvelus, jonka omituinen sattuma salli minun ritarille suorittaa, olisi ollut arvokkaampi ja vaaranalaisempi."

Mies kumarsi syvään ja poistui. Tuokiota myöhemmin hän ratsasti ulos portista ja eteni pohjoiseen päin.

Jos veli Philip olisi ollut läsnä, olisi hän voinut huomata, että tummaverinen muukalainen istui piispan rotevimman ratsun selässä.

Sillä kuriton rosvon elämä ei päästä miestä valastaan, jonka hän vilpittömästä kiitollisuudesta on vannonut entisinä parempina päivinään.

Yksin jäätyään Mora astui parvekkeelle ja tarkasteli siellä, kirkkaammassa valaistuksessa, tätä tahriintunutta kirjettä.

Hämmästyksekseen huomasi hän siinä Symonin, Worcesterin piispan, tutun käsialan. Kuinka moni kirje, jonka kuorella olivat nämä sievät kirjaimet, olikaan saapunut Moran käteen.

Ja nyt oli Hugh lähtenyt, mennyt tälle monipäiväiselle ratsastusmatkalleen tapaamaan piispaa, jolta hän oli saanut kirjeen, joka riittämättömin yksityiskohdin kertoi hänelle jonkun tärkeän seikan. Epäilemättä tämä ensimäinen kirje, joka Moralla nyt oli kädessään, oli tarkoitettu saavuttamaan hänet ensin. Epäilemättä hänen ei olisi tarvinnut ensinkään matkustaa, jos hän olisi saanut sen.

Tätä seikkaa harkitessaan Mora melkein tietämättään mursi sinetit. Hän alkoi jo kiertää auki pergamenttia, mutta kysyi itseltään, lukisiko hän sen nyt vai odottaisiko Hugh'n paluuta.

Kauan hän ei kuitenkaan epäröinyt. Kirjehän koski niin läheisesti häntä. Sen verran oli Hugh ilmoittanut. Oli kenties välttämätöntä heti ryhtyä toimiin ensimäisen kirjeen johdosta, joka niin omituisen sattuman kautta oli tullut perille vasta toisen jälkeen. Ja ellei hän ottanut selvää sen sisällöstä, ei hän voisi toimia.

Mora nousi taas kiertoportaita myöten muurille.

Lännen kultaiset pilvimuurit olivat kalvenneet, mutta verenkarvainen lippu näytti vielä liehuvan taivaanrannalla. Sen yläpuolella oli taivas kirkas.

Samalla tuolilla istuen, millä hän oli kertonut Mary Antony eukon ihmeellisen näyn, Mora luki piispan kirjeen.

XLIX luku

KAHDESTI PETETTYNÄ.

Verenkarvainen lippu häipyi ja hävisi.

Sen yläpuolella oleva taivas tummeni purppuraiseksi ja tuijotti tyhjin silmin alla olevaan maailmaan. Tuon tuostakin muurilla yksinään istuva nainen kohotti murheiset kasvonsa kohti taivasta, mistä tähtien kirkkaat silmät avautuivat häntä vastaan.

Vihdoin oli koko taivaanlaki siroittunut tähtiä täyteen, kiertotähdet loistivat tasaisella valollaan; vähenevä kuu kohosi suurena ja kullankarvaisena havumetsän takaa, ja tuli sitä pienemmäksi ja hopeisemmaksi, kuta korkeammalle se kohosi.

Mora peitti kasvonsa käsillään. Kesäyö oli kukkurallaan tuoksun suloa. Tähdet tuntuivat laulavan. Kuu näytti voitonriemuisena kulkevan taivaalla. Tänä pimeyden hetkenään hänen täytyi sulkea silmistään tuo loistava taivas. Hän antoi kasvonsa vaipua käsiinsä ja nojasi päänsä polviin.

Isku iskun jälkeen oli piispan kirjeestä langennut häneen.

Ensiksikin, että piispa itse oli ryhtynyt pettämään häntä ja pitänyt selviönä, että Hugh rupeisi hänen liittolaisekseen.

Sitten oli vanha Mary Antony eukko petkuttanut häntä sinä iltana, jolloin Hugh tunkeutui luostariin, ja piispa tiesi tästä eikä se näyttänyt hänessä herättäneen muuta kuin tyydytystä ja hieman hilpeyttä.

Ja sitten järkyttävä uutinen, että Mary Antonyn näky oli ollut pelkkä keksintö, jonka vanha eukko melkein peloittavalla älykkäisyydellä oli pannut toimeen, ja piispa kehoitti ritaria kiittämään Luojaa eukon viisaudesta ja estämään Moraa kuulemasta ainoatakaan sanaa, joka voisi saada hänet epäilemään näyn aitoutta ja huomaamaan, että häntä oli petetty ja peijattu! Todellisuudessa piispa ja hänen miehensä yhä edelleenkin olivat osallisia Antony eukon petoksessa.

Nyt Mora täysin ymmärsi, miksi piispa puolittain humoristisella, puolittain epäilevällä tavalla otti vastaan hänen kertomuksensa näystään. Eipä ihme, että piispa oli nimittänyt Antony eukkoa "erinomaisen viisaaksi ja taitavaksi lapseksi".

Mutta juuri kun Morassa alkoi viritä viha, eikä vain piispaa, vaan myöskin rakastamaansa ja suojaamaansa vanhaa naista kohtaan, joka nyt oli pettänyt hänet, yllätti hänet uutinen vanhan maallikkosisaren kuolemasta ja kuvaus hänen hartaasta uskollisuudestaan loppuun saakka.

Eläessään Mary Antony usein oli intoileva olento, vainajana hän riisui suuttumuksen aseistaan.

Ja, kaiken lopuksi, vanha maallikkosisar tekonäkyineen kävi merkityksettömäksi tärkeämmän kysymyksen rinnalla: mille kannalle asettuisi Hugh? Oliko hän vaikeneva ja täten tuleva petokseen osalliseksi, vai kertoisiko hän, maksoi mitä maksoi. Moralle totuuden?

Todistuksena lemmen Morassa aiheuttamasta muutoksesta oli, että tämä seikka tuli muita niin paljon tärkeämmäksi, ettei Mora ennen sen ratkaisua voinut ryhtyä miettimään muita mahdollisuuksia.

Toivehikkaana muisti Mora Hugh'n omantunnontarkkuuden isä Gervaisen asiassa. Mutta miksi oli hän lähtenyt neuvottelemaan piispan kanssa, ellei hän aikonut alistua piispan ohjeisiin?

Mutta vasta kun Mora oli palannut huoneeseensa ja polvistunut pyhän Neitsyen alttarin eteen, huomasi hän, että hän oli menettänyt oikeutuksensa jättää luostarin, ellei mitään näkyä ollutkaan esiintynyt.

"Pyhä Neitsyt", rukoili hän, kohottaen yhteenliitetyitä käsiään. "Minä, joka olen tullut kahdesti petetyksi, sekä mennessäni luostariin, että lähtiessäni sieltä, minä rukoilen sinua, kautta miekan, joka on lävistänyt sinunkin sielusi, suo minulle nyt ilmestys, joka vihdoinkin on tosi näky."

L luku

HOPEAKILPI.

Piispa istui pyöreän pöydän ääressä keskellä pitosalia, ryypäten vettä rubiininvärisestä pikaristaan, sillaikaa kun ritari aterioitsi.

He eivät olleet yksinään. Maallikkoveljiä, sandaalit jalassa, kulki äänettömästi edestakaisin, ja veli Philip seisoi liikkumattomana piispan tuolin takana.

Piispa puheli rauhallisesti kaikenlaisista asioista, tarkastellen sillä välin Hugh'ta, ja iloiten kylvyn vaikutuksesta. Se oli epäilemättä huuhtonut pois muutakin kuin matkatomun.

Ukkospilvi oli haihtunut ritarin otsalta; hänen silmänsä eivät enää olleet synkät, vaikka vielä väsyneet; hänen käytöksensä oli vielä kohteliaampi ja kunnioittavampi kuin tavallista, ikäänkuin olisi hän tahtonut hävittää töykeän ensi esiintymisensä vaikutuksen.

Hän kuunteli aivan vaieten piispan hiljaista puhelua, mutta saman piirteen oli piispa huomannut hänessä ennenkin; ja olihan helposti ymmärrettävissä, että vaitioloon vaipui mies, joka oli matkustanut kaukaa niukan muonan varassa ja nyt istui hyvinvarustetun pöydän ääressä.

Mutta ritari vain maisteli runsasta ateriaa ja tuskin liikuttikaan mainiota Italian viiniä.

Kun päivällinen oli päättynyt, lähetti piispa veli Philipin ja palvelevat munkit pois, nousi pöydästä ja meni lieden ääressä olevaan nojatuoliin viitaten ritaria asettumaan toiseen.

Niin istuivat he taas samalla tavoin kuin sinä yönä, jolloin paavin lähetti saapui, mutta nyt ei liedessä ollut tulta eikä kynttilöitä palanut pöydällä. Sensijaan loisti nyt kesäinen auringonpaiste sisään avoimista akkunoista.

"No, rakas Hugh", sanoi piispa, "kai sinä nyt kerrot, mikä on saanut sinut tulemaan. Vain ylen tärkeä seikka on saattanut aiheuttaa, että niin harras rakastaja ja aviomies on jättänyt morsiamensa ja lähtenyt hänestä neljän päivämatkan päähän, vain kaksi viikkoa hääpäivästä."

"Minä olen tullut, herra piispa", lausui ritari, joka puhui matalalla äänellä ja ilmeisesti itseänsä pakoittaen, "kuullakseni teiltä täyden totuuden näystä, joka sai Valkoisten sisarten priorittaren luulemaan, että hän oli vapaa valoistaan, jättämään luostarin ja päättämään avioliitolla kihlauksen, jossa hän oli ollut ennen luostariin menoaan."

"Vait!" sanoi piispa. "Valkoisilla sisarilla ei ole prioritarta. Alaprioritar hoitaa sitä tointa, kunnes priori ja minä täytämme sen uudelleen. Me emme ole tässä puhuaksemme priorittaresta, vaan siitä jalosta naisesta, joka Jumalan ja pyhän Neitsyen armosta on tullut sinun vaimoksesi. Pidä huoli siitä, että jatkuvasti saat nauttia suurta onneasi."

Ritari ei vastustanut pyhän Neitsyen mainintaa, mutta hänen vasen kätensä tarttui kultaketjussa hänen kaulassaan riippuvaan medaljongiin ja puristi sitä lujasti.

Piispa keskeytti puheensa, mutta huomatessaan, että ritari uudelleen oli vaipunut vaitioloon, hän jatkoi:

"Sinä siis tahdot kuulla kokonaisuudessaan kertomuksen vanhan maallikkosisaren, Mary Antonyn hurskaasta uskollisuudesta — olkoon Jumala hänen sielulleen armollinen." Molemmat miehet tekivät hartaina ristinmerkin, kun piispa mainitsi vainajan. "Onko minun esitettävä se sinulle nyt, vai tahdotko odottaa huomiseen, kunnes oiva yölepo saa sinut siitä paremmin nauttimaan?"

"Herra piispa", sanoi Hugh, "ennenkuin tämä aurinko laskee, toivon minä olevani monta peninkulmaa kotimatkalla."

"Siinä tapauksessa", lausui piispa, "on minun kerrottava sinulle tämä liikuttava tarina enempää viivyttelemättä."

Alkaen mainitsemalla Mary Antonyn tavasta laskea Valkoiset sisaret kuivien herneiden avulla, kertoi piispa ritarille hänen koko osuutensa luostarin tapahtumiin sinä päivänä, jolloin ritari tunkeusi sinne, ynnä kaiken mitä sitten seurasi, ja tehosti erikoisesti eukon kiintymystä Moraan ja hänen pysyvää rukoustaan, että pyhä Neitsyt terästäisi hänen vanhaa järkeään.

Piispan aikomus oli epäilemättä antaa kertomukselleen enemmän mystillistä ja ylevää sävyä kuin mitä tosiseikat oikeastaan sisälsivät. Mutta kun hän kerran antautui sen valtaan, ei hän huumorinaistissaan voinut olla nauttimatta siitä sellaisenaan. Kaiken mieltäliikuttavan hän tosin asetti oikeaan valoonsa, mutta hän antoi myös hilpeän kajastuksen langeta kaikkeen naurettavaan. Hän kuvasi Mary Antonyn niin havainnollisesti, että vanhan maallikkosisaren eriskummainen käytös ja liikehtiminen piirtyi silmään, kuulija oli näkevinään hänen mumisevat huulensa ja nokkelat vihjauksensa. Esiin astui alaprioritar, kettumaisesti väijyen, ja sisar Mary Rebecca, joka pitkänenäisenä ja litteäjalkaisena koetti vainuta jotain väärää. Ja viimeksi kertoi piispa keskustelustaan Moran kanssa ruusutarhassa, ja siinäpä oli Mora hartaana ja uskonintoisena. "Sinä olet salannut nämä asiat viisailta ja taidollisilta ja paljastanut ne lapsille", johonka piispa oli vastannut, puoleksi hilpeänä, puoleksi epäuskoisena: "Vanha lapsi! Tosiaankin erinomaisen viisas ja taitava lapsi!" Sitten kohtaus priorittaren kammion ovella, kun piispa avasi oven, ynnä Mary Antonyn täysi tunnustus ja liikuttava kuolema.

Kaikkea sitä kuunteli ritari vaieten, peittäen kasvonsa kädellään.

"Senvuoksi, poikani", lopetti Worcesterin piispa, "kun minä äkkiä muistin keskustelumme tuolla kentällä, jolloin mainitsin sinulle luulevani, että vanha maallikkosisar tiesi käynnistäsi luostarissa ja että hän oli nähnyt sinut Moran kammiossa, minä kiiruhdin lähettämään sinulle varoituksen, jotta sinä et huomaamattasi mainitsisi tätä asiaa Moralle ja siten herättäisi hänessä epäilyksiä näyn aitoudesta, häiritsisi hänen mielenrauhaansa ja saattaisi vaaranalaiseksi hänen onneaan ynnä omaasi. Onko hän jo kertonut sinulle näystä?"

Yhä varjostaen kasvojaan vastasi ritari hyvin matalalla äänellä:

"Iltaa ennen kuin lähetti, joka toi teidän kirjeenne, saapui, kertoi hän minulle näyn."

"Etkö maininnut mitään minun sanoistani sinulle?"

"Heti kun hän mainitsi nimen Mary Antony, mainitsin minä muistavani teidän, herra piispa, kertoneen, että hän yksin tiesi käynnistäni luostarissa. Mutta Mora väitti heti, että hän itse oli sen minulle kertonut silloin kun minä vielä valepuvussa olin hänen kammiossaan, mutta että maallikkosisar myöhemmin oli tunnustanut erehtyneensä. Tämä näytti minusta selittävän asian, jonka vuoksi en puhunut siitä sen enempää, enkä minä hetkeäkään epäillyt, että näky ei ollutkaan jumalallinen ihme."

"Olkoon siitä pyhimyksille kiitos", sanoi piispa. "Silloin ei mitään vahinkoa ole tapahtunut. Sinä ja minä yksin tunnemme asian kokonaisuudessaan, ja sinun ja minun, jotka tahdomme suojella Moran onnea hengellämme, on katsominen, ettei hän koskaan saa aihetta epäilyksiin."

Hugh d'Argent kohotti päätään ja katsoi suoraan piispaan.

"Herra piispa", sanoi hän, "luuletteko että Mora olisi poistunut luostarista ja tullut minun luokseni, ellei olisi esiintynyt mitään näkyä eikä ilmestystä, jonka kautta pyhä Neitsyt laski hänen kätensä omaani?"

"Ei, rakas poika, sitä hän ei olisi tehnyt. Olihan hän vielä samana aamuna, kuten sinulle kerroin, jaloin polkenut paavin lupakirjaa eikä tahtonut ottaa vastaan mitään vapautusta valoistaan. Mikään muu ei riittäisi, sanoi hän, kuin suoranainen ilmestys, joka olisi lähtöisin pyhästä Neitsyestä itsestään."

"Mutta", lausui ritari verkkaan, "eikö siis ollut mitään näkyä, herra piispa? Ei mitään ilmestystä? Ei mitään lausuttua sanaa tai annettua merkkiä?"

Piispa kohtasi hänen vakavan katseensa, täynnä syvää tutkistelua. Hän tuijotti eteensä vaivautuneesti, sitten hän hymyili ja teki torjuvan kädenliikkeen.

"Meidän kesken sanoen, rakas Hugh — vaikka ei ole hyvä näinkään ollen sanoa se liika selvään — meidän kesken sanoen ei tietenkään mitään — ihmeellistä tapahtunut, sitä lukuun ottamatta että pyhä Neitsyt epäilemättä terästi Antony eukon järjen. Siksi on sinun vaimostasi varmastikin kiittäminen juuri tätä järkeä, ja saat ylistää pyhää Neitsyttä sen terästämisestä."

Mutta silloinpa ritari nousi seisoalleen.

"Mutta minä en suvaitse", sanoi hän, "että minun on vaimostani kiittäminen rienausta ja petosta."

Piispa kumartui eteenpäin ja tarttui molemmin käsin tuolinsa kädensijoihin. Hänen kasvonsa olivat vallan värittömät, mutta hänen silmänsä näyttivät terästutkaimien tavoin lävistävän ritarin, joka ei saanut katsettaan irroitetuksi niiden terävästä valosta.

Kun piispa vihdoin puhui, oli hänen kuiskauksensa järkyttävämpi kuin jos hän olisi huutanut.

"Hullu!" sanoi hän. "Kiittämätön, harkitsematon hullu! Mitä sinä moisilla sanoilla tarkoitat?"

"Nimittäkää minua hulluksi, jos tahdotte, herra piispa", sanoi ritari, "se on minulle yhdentekevää niin kauan kuin omatuntoni ei nimitä minua roistoksi."

"Mitä sinä moisilla sanoilla tarkoitat?" jatkoi piispa.

"Minä tarkoitan, herra piispa, että jos totuus avaisi eteeni kuilun, joka syöksisi minut helvettiin, tahtoisin kuitenkin kernaammin omistaa sen, kuin yrittää päästä paratiisiin valheen hataria keinoja käyttämällä."

Monen vuoden kuluessa oli piispa Symon ollut lakkaamatta työssä, hän oli paljon kärsinyt, paljon aikaansaanut, paljon menettänyt. Ihmeteltävää ei liene, että hän nyt menetti malttinsa.

"Kautta pyhän Pietarin avaimen!" huusi hän.

"Minä en välitä, herra ritari, putoatko helvettiin vai kiipeätkö paratiisiin. Mutta minun asiani on katsoa, että sinä et järkytä sen naisen mielenrauhaa, jonka kanssa olet mennyt naimisiin. Senvuoksi minä varoitan sinua, että jos sinä lähdet täältä sellaisissa aikeissa, et elävänä pääse määräpaikkaasi."

Ritari hymyili. Uupumuksen verho kohosi kuin taian vaikutuksesta hänen silmistään, ne loistivat taas kirkkaina.

"Pelkät uhkaukset eivät voi saada minua paljastamaan miekkaani, herra piispa, mutta hahmoittukootpa nämä uhkaukset ihmismuotoon, niin kautta pyhän Yrjänän minä tulen mielihalulla vastaamaan niihin. Tällä samalla miekalla minä kerran raivasin itselleni tien saraseenijoukon läpi. Luuletteko, että tusina Worcesterin salamurhaajia voisi estää minua saavuttamasta vaimoani?"

Joku sävy ritarin sanoissa tyynnytti piispaa, jokin välke hänen silmissään tukahutti kirkkoruhtinaan suuttumuksen. Edellisessä tajusi hän sellaisen lemmen syvyyden, johon hän ei olisi uskonut Hugh d'Argentin pystyvän; jälkimäisessä tyyntä rohkeutta, jopa iloa lähestyvän vaaran johdosta, johonka hänen uhkauksensa murtuisivat kuin myrskylaineet graniittikallioita vastaan.

Piispa omisti sen arvokkaan, mutta harvinaisen kyvyn, että hän pystyi heti huomaamaan sen mikä on välttämätöntä ja siihen alistumaan. Ja kun hän oli astunut askelen harhaan, oivalsi hän sen ja ryhtyi erehdystään korjaamaan jo ennenkuin hänen vastustajansa oli sitä huomannutkaan.

Vihastus valtasi piispan niin harvoin, että se nyt koski häneen ruumiillisesti kipeänä voimattomuuden tuntona. Suljetuin silmin nojasi hän päänsä tuolin selustaan. Hänen muutenkin hienonkalpeat kasvonsa näyttivät nyt kuin norsunluuhun veistetyiltä. Hänen huulensa avautuivat, mutta hengitys ei sujunut. Silmäluomien heikkoa väristystä lukuunottamatta olivat piispan kasvot elottomat.

Suuresti hämmästyneenä ja levottomana katseli Hugh ympärilleen keksiäkseen jonkun keinon, millä auttaa piispaa, mutta ei huomannut mitään.

Kiiruhtaen pöydän ääreen kaasi hän viiniä venetsialaiseen maljakkoon ja kostutti sillä piispan huulia. Laskeutuen toiselle polvelleen irroitti hän sitten hänen kylmät sormensa nojatuolin kädensijoista ja hieroi niitä omiensa välissä.

Piispa avasi silmänsä — ne eivät enää olleet teräsvälkkyisiä, vaan lempeitä ja uneksivia kuin sinikellojen sikermä kaukaisilla kummuilla. Näkemättömin silmin katseli hän päänsä tasalla oleviin hätääntyneisiin kasvoihin; sitten hän verkkaan käänsi katseensa rubiininväriseen maljakkoon, jonka ritari oli nostanut lattialta, koettaen pitää sitä hänen huulillaan.

Torjuen sen luotaan pisti piispa sormensa vyöhönsä ja otti esiin pienen sirotekoisen kultarasian, joka oli jalokivillä koristettu.

Tähän hän tuijotti tuokion, kuin epätietoisena mitä tehdä, sitten kosketti hän siinä olevaa jousta ja kun kansi aukeni, otti hän rasiasta pienen valkean öylätin. Sen hän pudotti viiniin.

Ritari, joka katseli tapahtumaa levottomin silmin, näki, miten se maljan pohjaan vaipuessaan nopeasti liukeni.

Mutta kaikki tietoisuus öylätistä, viinistä, polvistuneesta ritarista näytti hetkellisesti haihtuneen piispasta. Hän näytti uneksivasti katselevan lippua, joka näennäisesti ilman aihetta liehui edestakaisin, riippuessaan pitkässä tammitangossaan korkealla katto-orsien tasalla.

"Miksi se liehuu?" mutisi piispa, lisäten tällä suuresti ritarin levottomuutta. "Miksi — miksi se liehuu?"

"Juokaa tämä, kunnianarvoisa isä", kehoitteli ritari. "Minä pyydän teitä, rakas herra, juokaa tämä."

"Siellä täytyy olla vetoa", mutisi piispa.

"Tämähän on teidän mainiota Italian viiniänne", sanoi ritari. "Minä rukoilen teitä, juokaa."

"Orsien luona", sanoi piispa, mutta hän istuutui, otti maljan ritarin kädestä ja joi verkkaan sen sisällön.

Melkein heti heikko värinhäive alkoi näkyä hänen poskillaan ja huulillaan; hänen silmänsä alkoivat loistaa. Hän hymyili ritarille, asettaessaan tyhjän maljan vieressään olevalle pöydälle.

"Ah, rakas Hugh", sanoi hän, ojentaen kätensä, "minulle on mieluista, että sinä olet täällä. Jatkakaamme keskusteluamme, jos sinä olet kyllin levännyt ja virkistynyt. Minulla on paljon sinulle sanottavana."

Tuntien suurta helpoitusta tarttui Hugh d'Argent ojennettuun käteen ja suuteli innokkaasti piispan sormusta.

Se oli vain vilpittömän sydämen kunnioituksen ilmaus. Mutta sulavasti säestäessään sitä Benedicite-toivotuksellaan, tunsi piispa pienen omantunnon pistoksen, mikä hänelle oli yhtä poikkeuksellinen kokemus kuin hänen äskeinen kuohahduksensa. Hän tarttui keskustelun katkenneeseen lankaan juuri sillä kohdalla, minne hänestä oli tarkoituksenmukaisinta palata, nimittäin missä hän oli ensi kerran astunut harhaan.

"Senvuoksi, rakas Hugh, olen nyt yksityiskohtaisesti kuvannut sinulle näyn, osoittaen sinulle, että meidän siitä on kiittäminen enemmänkin maallista kiintymystä kuin jumalallista vaikutusta — vaikkapa toinen hyvin saattaa olla toisen käyttämä keino. Nyt meidän on harkittava ja päätettävä, millä tavoin menettelemme Moraan nähden niin, että parhaiten varjelemme hänen mielenrauhansa.

"Minä olen harkinnut, kunnianarvoisa isä", vastasi ritari yksinkertaisesti; "ja tehnyt päätökseni."

"Mitä sinä olet päättänyt tehdä, poikani?" kysyi piispa lempeimmällä äänellään.

"Kertoa Moralle, niin pian kuin palaan, totuuden kokonaisuudessaan."

Piispa kohotti katseensa, nähdäkseen vieläkö lippu hulmahteli.

Sen se teki.

Varmastikin kävi tuulenhenki orsien välissä.

"Ja mitä sinä luulet, poikani, sellaisen ilmoituksen vaikuttavan vaimosi mielentilaan?"

"Minun asiani ei ole muodostaa mitään arveluita; minä tiedän vain tosiseikoista."

"Aivan niin, poikani, aivan niin", vastasi piispa, puristaen sormenpäät yhteen ja kohottaen ne huulilleen. "Mutta kun kerran olemme tekemisissä syiden kanssa, saattaa toisinaan olla paikallaan tutkistella niiden seurauksia, jotteivät ne yllätä meitä vallan valmistumattomina. Oletko ottanut huomioon, että koska vaimosi katsoi olevansa oikeutettu poistumaan luostarista ja solmimaan avioliiton kanssasi ainoastaan sillä perusteella, että pyhä Neitsyt ihmeellisellä tavalla antoi hänelle siihen luvan, hän nyt, saadessaan kuulla, että mitään tällaista ihmeellistä lupaa ei olekaan esiintynyt, ei enää tunne olevansa siihen oikeutettu?"

"Se on suuresti pelättävää", vastasi ritari.

"Oletko itsekin nyt sitä mieltä, ettei hän ole siihen oikeutettu?"

"En!" vastasi ritari äkillisellä kiihkolla. "Siitä saakka kun minä sain kuulla, millä tavoin hänen sisarensa oli pettänyt hänet, olen aina pitänyt häntä omanani. Taivas tiesi, kun hän vannoi nunnavalansa, että minä yhä olin uskollinen, ja että hän siis oli minun kihlattuni. Taivas salli minun paljastaa totuuden ja löytää hänet — elossa ja yhä naimattomana. Minun nähdäkseni mikään jumalallinen tahdonilmaus ei ollut tarpeen. Ja lain pyhän Isän lupakirja saapui, ilmoittaen kirkon hyväksynnän, ei todella enää mitään näyttänyt olevan välillämme. Mutta Mora ajatteli toisin."

Heikko välkähdys loisti piispan silmistä; se oli kuin äärimäisen herkistyneenä sama viekas katse, joka niin usein pilkisti Mary Antony eukon silmistä.

"Oletko koskaan kuullut sanottavan, poikani, että kaksinkertainen kielto on samaa kuin myöntö. Etkö luule, että hiukan samalla tavoin kaksinkertainen petos voi käydä totuudesta? Mora oli petoksen uhri astuessaan luostariin ja petettynä hän sieltä poistui; mutta tästä kaksinkertaisesta petoksesta astuu ilmi se suuri totuus, että hän taivaan silmissä aina on ollut sinun. Ensimäinen petos tekee tyhjäksi toisen, ja jälelle jää vain se tosiseikka, että Mora on sinun vaimosi, että sinun on varjeltava häntä ja suojeltava häntä surulta; ja mitä Jumala on yhdistänyt, ei kenenkään ihmisen pidä eroittaman."

Hugh d'Argent nosti kätensä otsalleen.

"Minä toivon, että Mora on käsittävä asian niin", sanoi hän.

Lippu hulmusi yhä hiljaa. Piispa ryhtyi miettimään, mistä veto saattoi olla lähtöisin.

"Hän ei tule käsittämään asiaa niin", sanoi hän sitten. "Hyvä Hugh, kun vaimosi saa sinulta kuulla, että Mary Antony eukko oli pettänyt hänet, palaa hän takaisin samaan mielentilaan, missä hän oli ennen luultua näkyä, ja on yhä tunteva olevansa Valkoisten sisarten prioritar."

"Minunkin tietoisuudessani hän on ollut se siitä saakka kuin asia tuli minun tietooni", myönsi ritari.

Piispan nauttiman suloisen juoman vaikutus oli tehokkaimmillaan.

"Entä mitä ehdotat, poikani, tehtäväksi tälle naimisissa olevalle priorittarelle? Luuletko hänen jäävän kotiisi, tyytyväisenä täyttämään aviolliset velvollisuutensa?"

"Minä pelkään", vastasi ritari synkästi, "että hän jättää minut."

"Ja minä olen varma siitä, että hän jättää sinut", vastasi piispa.

"Tämä tulevaisuuden pelko minut saikin tulemaan luoksenne, herra piispa. Jos Mora, kuten sanotte, haluaa pysyä samana, kuin hän oli, ennenkuin petos sai hänet poistumaan luostarista, tahdotteko te silloin järjestää asiat niin, että hän huomiota herättämättä voi palata paikalleen Worcesterin Valkoisten sisarten priorittareksi?"

"Mahdotonta", vastasi piispa lyhyesti. "Se on liika myöhäistä. Meillä ei luostarissa voi olla muita madonna-ryhmiä kuin ne mitä on veistetty marmoriin tai puuhun."

Seurasi hiljaisuus, joka kesti useampia minuutteja.

Vihdoin ritari pakoitetusti puhuen lausui hyvin hiljaa.

"Se ei ole liika myöhäistä."

Heti kääntyivät tutkivat silmät häneen. Punainen juova välähti piispan poskille, kuin piiskan siiman jälki.

"Hupsu!" kuiskasi hän, mutta sanassa tuntui enemmän säälivää hellyyttä kuin vihaa. Oliko koskaan nähty niin ritarillista hupsua tai niin hupsua ritaria. "Mikä on ollut esteenä, poika? Luulitko huomanneesi, ettei hän kaikesta huolimatta rakastanutkaan sinua?"

"En", vastasi Hugh nopeaan. "Minä kiitän Luojaa ja pyhää Neitsyttä, vaimoni rakastaa minua niinkuin en koskaan olisi voinut kuvitella hänen kaltaisensa täydellisen olennon voivan rakastaa minua. Mutta — ensinnäkin — kaikki oli niin uutta ja outoa hänelle. Kyllin kummallista oli jo joutua uudelleen maailmaan, saada vapaasti tulla ja mennä, ratsastaa ulkona, nähdä ihmisiä ja esineitä. Minä asetin hänen onnensa yli muun… Ei, helppoa se oli, kun rakastaa häntä niinkuin minä teen, niin suuresti toivoen hänen parastaan. Isä, minä halusin sitä mitä te tarkoititte, puhuessanne kodin madonnasta. Senvuoksi me — minun ehdotuksestani — sovimme siitä, että vaikka vihkimys olikin täytynyt näin kiireesti toimittaa, me yhä edelleenkin pitäisimme toisiamme kihlautuneina, senkin jälkeen kuin saapuisimme Norellen linnaan, niin monta päivää ja viikkoa kuin hän haluaisi; siihen saakka, kunnes hän itse sanoisi haluavansa, että minä veisin hänet kotiini. Mutta — jokainen päivä, jonka me ratsastimme kohti pohjoista, oli ollut edellistä täydellisempi, jokaisen päivän jokainen tunti oli ollut suloisempi kuin edellinen. Täten tapahtui, että samana päivänä kuin me saavuimme Moran kotiin, me erottuamme yöksi hänen huoneensa ovella, tapasimme toisemme uudelleen linnanmuurilla, missä me vuosia aikaisemmin olimme jättäneet toisillemme hyvästit; ja istuessamme siellä kuutamossa, hän kertoi minulle pyhän Neitsyen armollisen näyn, ja senjälkeen, mitä hellimmin sanoin, rakkautensa vielä suuremman ihmeen, ja sanoi olevansa valmis ratsastamaan kotiin minun kanssani. Näin me erosimme niin syvän ja puhtaan hurmion vallassa, että sen pelkkä ilo sai meidät vaipumaan uneen. Mutta aikaisin aamulla minä heräsin siihen, että veli Philip kolkutti ovelleni ja toi minulle teidän kirjeenne, kunnianarvoisa isä."

"Ah!" sanoi piispa. "Kunpa minä olisin tiennyt, että hän pystyi itselleen tyydyttävästi selittämään muiston, joka sinulla oli minun sanoistani."

Mutta piispa puhui koneellisesti; hän puhui kuin se joka puhuessaan ajattelee muita asioita. Sillä sydämessään kamppaili hän nyt kovinta taistelua, mitä hän rakkautensa kaikissa vaiheissa oli kokenut.

Nopean ajatuslennon kautta oli hän mielessään palannut takaisin penkin luo puutarhaan, minne Mary Antony oli jättänyt hänet lähtiessään hakemaan kunnianarvoisaa äitiä. Hän oli näkevinään luostarikäytävään päin vievän aurinkoisen kentän suuren pyökkipuun varjosta. Hän näki priorittaren tulevan kookkaana ja komeana, hänen virkaristinsä välkkymässä rinnalla, hänen suloisten silmiensä loistavan tervehdykseksi. Ja äkkiä olivat he puhelemassa kuten he aina puhelivat toisilleen, jolloin jokaisen sanan elävöitti ajatuksen täyteläisyys, jolloin jokainen ajatus riensi toista vastaan, joka sen oli sytyttänyt.

Ja sitten oli piispa uudelleen istuvinaan samalla penkillä, katsellen nurmikkoa myöten päivänpaisteiseen luostariin päin, todeten, ettei hän enää koskaan saisi havaita priorittaren astuvan itseään vastaan, huomaten ensi kertaa äärimäisen yksinäisyytensä, korvaamattoman tappionsa, minkä hän oli kärsinyt Hugh'n ja Moran hyväksi.

Piispan mittaamaton menetys oli ollut Hugh'n ääretön voitto. Ja nyt kun Hugh näytti olevan taipuvainen panemaan alttiiksi onnensa, oli suhde päinvastainen. Olisihan hänen menetyksensä, jos hän pysyisi aikeessaan, piispan voitto.

Kuinka helppo olisi mennä Moraa vastaan muutaman peninkulman päähän Worcesterista; edetä komeassa kulkueessa Valkoisten sisarten luostariin; käskeä avaamaan selälleen suuren portin, ratsastaa sisään ja asettaa Mora taas priorittaren-toimeensa ilmoittamalla, että korkeampi tehtävä, johon pyhä Isä oli kutsunut hänet, nyt oli täytetty. Mikä ilo ikävöivässä sisarkunnassa! Mutta, ennen kaikkea, mikä ilo taas saada nähdä häntä, puhella hänen kanssaan, istua hänen vieressään siellä, milloin tahansa! Ei mitään yksinäisyyttä eikä lohduttomuutta enää, ja Moran omatunto rauhoittuneena, tyytyväisenä.

Mutta niin pian kuin hän ajatuksissaan näin kohtasi rakastamansa naisen, virisi hänen tosi olentonsa eloon ja hänen mielikuvituksensa taantui.

Se nainen, joka mitä hellimmin sanoin oli Hugh d'Argentille puhunut rakkautensa ihmeestä ja oli valmis seuraavana päivänä lähtemään hänen kotiinsa, ei enää tyytyisi luostarin hiljaisuuteen.

Jos Hugh pysyi mielettömässä suoruudessaan ja järkytti hänen rauhansa, saattoi hän kyllä jättää miehensä.

Jos piispa avaisi hänelle tien, saattaisi hän helposti palata luostariin.

Mutta tosielämänsä olisi hän silloin jättänyt taakseen rakastajansa luo.

Hän toisi mukaansa luostariin rikkirevityn omantunnon ja murtuneen sydämen.

Varmastikin nämä kaksi miestä, jotka häntä rakastivat, saattoivat säästää hänet tältä ahdistukselta, jos he luopuivat kaikesta itsekkyydestä ja ajattelivat vain häntä.

Heti päätti piispa täyttää oman osansa.

"Rakas Hugh", sanoi hän, "sinä teit oikein, kun tulit luokseni neuvottelemaan näistä suunnitelmista, ennenkuin otit peruuttamattoman askelen, pannaksesi ne täytäntöön. Vain minä saattaisin palauttaa vaimosi Valkoisten sisarten priorittareksi ja senlisäksi olisi minun välttämätöntä jatkuvasti oleskella täällä taatakseni hänelle hankaluuksista vapaan elämän. Mutta minä en tule oleskelemaan täällä, minä tulen kohdakkoin jättämään sekä Worcesterin että koko maan ja palaamaan kauniiseen Italiaani. Pyhä Isä on suvainnut yksityisesti ilmoittaa minulle että minulle piakkoin tarjotaan korkea virka-asema. Minä olen tänään päättänyt ottaa sen vastaan. Minä palaan Italiaan pyhän kirkon kardinaalina."