VI.

KUOLEVA ARMEIJA

TUOMITUT.

Kumarassa ei nähty oo kulkevan meitä. Karu polkumme on, kukat ei sitä peitä; pimentoon pyhä auringon kehrä ei heitä valoaan, ikihalla vain hyytävi teitä, joit' taivaltamaan kova kohtalo sääti iäks tuomitut. Ah, poven polttavan jääti tylyt lait elämän, min uhmaamme painoa, ylenkatsoen vuosien vaikeiden vainoa!

On rotumme ylhäinen, ankara rotu, se tahtohon toisten ei taivu, ei totu. On heimomme heltymätön sekä ylväs, avaruuksihin pystyinä kuin pyhä pylväs kohoamme me kylminä. Hammasta purren me kätkemme tuskamme, — itkien, surren karitsaa kadonnutta me emme voi kaivata, ratans' saa jokamies ypö-yksln vain raivata. Ei joukoksi liittyen, vaan kukin puolestaan mies miehenä vastata saa elon-huolestaan. Kukin yksin seisonut on tähän saakka, ole heltynyt ei elon paatinen taakka.

Mitä voimme me antaa, se ottakaa vastaan, ei hellinyt lie emo liiaksi lastaan. Kova meillä on taisto, karu miehillä vaisto, ylen runsas ei myöskään lie leivän maisto. Me uhmaamme, muilta vain saaden uhkaa, tovin kamppailu käy, pivon täysi jää tuhkaa.

KUOLEVA ARMEIJA.

(Norjaa tuntureilla 1719).

On iskut isketyt, jo raukee rauta, on suoritettu sodan sankartyö, Ylt'ympärillä saartaa jää ja yö armeijaa, aukee hyinen hankihauta.

Ain auttoi kalpas ennen, nyt ei auta. Teit työsi, levon, palkan hetki lyö, nyt tuntureiden hyyn ja lumen vyö sun peittää. Sulkeutuu silmälauta.

Kotoista ympärillä kaikki. Koti on sulle paikka, kussa voimas soti nälässä, tuiskussa ja kesken jään.

Kuss' soitti kilpaa kera myrskyn luoti, hurmeesi kussa kuumimpana vuoti, siell' löysit kinoksissa suvisään,

Helsinki, tammik. 1919.

VIROLLE.

On, veljeskansa, hetkes korkein lyönyt! Käy urhot yhden rodun käsi käissä nyt kalvan-karkeloon kuin ylkä häissä. Ei yllä, sua suuri, enää yö nyt.

Yhdessä ensi kerran tehdään työ nyt. Näin kauan kohtaloiden rajusäissä seisoimme yksin, yhtyy tasapäissä taistoissa tiet. Maa kumpikaan ei myönyt

vapauttansa. Suomenlahden laineet nyt laulain yhtyy, kiertää kansan maineet meriä, maita. Sorto suistukoon!

Verinkin voimme vapauden ostaa, nyt hetki loi, mi pitkät pillat kostaa. Me emme Kullervon käy kohtaloon!

NARVA.

20.11.1700-18.1.1919.

Säilämme toisen kerran salamoi jo täällä, idältä se riisti Narvan, kahdesti elämän ja kuolon arvan heitimme, kummatkin ne voiton soi.

Aseemme aina orjuutuksen loi yltämme, kammottanut kalman karvan ei näkö meitä, iskut joukon harvan vapautuksen Pohjolalle toi.

Kuninkaan kera kerran ottelimme, nyt veljeskansan, voittohon vei kalpa. Veremme ääntä aina tottelimme.

Ei muutu määrä, vaikka muodot muuttuu; tasalle maan nyt joka sulku, salpa, min suojass' sorron juuret maahan juuttuu.