IV.
Reading edition
KEVÄT.
Taivasta öistä vasten oksin paljain kuin herkin hermosäikein kohoo puu. Aavistus outo mieless' uneksuu kaikk' olevainen, Aika riemun, naljain
viel' lyönyt ei, ei aja tuli valjain vahvuuden vöissä päivä, punertuu vienosti koissa vasta. Kalvas kuu taivailla täyttyy lailla kultamaljain.
Kuin kukka valkee kinoksien alta ilmoille kevään henki kerkiää. Puoleksi viel' on talven tyly valta,
viel' aamuin maassa kiiluu kuura, jää, syänpäivä paahtava kun taivahalta siipensä kultalentoon levittää.
KESÄ.
Katoo taivaan kulta-kiilut, himmentyvät hopeehiilut, Saloss' soivat salvospiilut, savuavat sysimiilut.
Päivä huikaiseva, paista! Lämmitä maan karun kaista asunnoistas autuaista. Ihmislapsi, heelmät maista
hyvät, pahat, konsa kerkee kesäs! Väleen virret herkee, lankee päivänsäteet vinoon.
Kerää muistot kultapinoon, kohta Hallan maille lähdet, syttyy vilun valkeet tähdet.
SYKSY.
Kultainen syksy yllä nummien, laskussa päivän lepää autius lakee, rannoilla rämeen leijuu sumu sakee. Kultaiset tähdet puiden tummien
latvoissa, kiertää varjot kummien käärmeiden lailla maassa, marja makee mättäällä puuntaa, suojaa hirvi hakee peitosta soiden usvain summien.
Kuu ypö-yksin kiertää kehiänsä, jokainen yksin elää elämänsä, Kimaltain kyynel kylmä puusta putoo.
Kuin kohtalo yö mykkä maille lankee. Ahdistus hiipii rintaan outo, ankee, kuu korkeudessa kultarihmaa kutoo.
TALVI.
1.
Luminen tienoo.
Pitkät, harmaat pilvet sataa valkeata vitilunta. Luonto nukkuu iki-unta, unisina aavaa rataa
pitkät, raskaat pilvet mataa. Kohta uupuu ihmiskunta. Haihtuu lempi, halveksunta, jotka kiihko mieliin lataa.
Valkeata hautuumaata, haudat ristejä vain vailla, — muut' ei silmä nähdä saata.
Tähdet hyisen tienoon päällä. Kuolo elävitten mailla haudat hiljaa kattaa jäällä.
2.
Kimaltavat hanget.
Välkehtii valkoisena hangen pinta, petäjät nukkuu lumipeitteen alla, syänpäivän kylmä kuulto taivahalla, timanttivöissä vuoren jäinen rinta.
Väräjää metsä virttä salaisinta, sinervät varjot peittää tummemmalla hehkulla hanget. Väleen vaipuvalla päivällä silmässään kuin palavinta
paahdetta. Syntyy aamuruskon myötä hämärä; kaikki hehkuu lyhven hetken. Kultaiset tähdet kuuluttavat yötä.
Kuun sirppi uhkaavana yllä kiiltää, alottaa oudon, yöllisen jo retken. Ytimiin saakka vilun teräs viiltää.
3.
Talviseen korpeen.
Kuin tarulinnaan äänettömään liukuin timanttipintaa teiden rientää reet, kuurassa kiiluu korkeet harjanteet, heleinä helkkyy hopeesoinnut tiukuin.
Jalaksen alla vaikertaa kuin kiukuin viluinen lumi, Korpilammen veet hopealevyksi on hyytyneet, ruskossa ehtoon lailla kultariukuin
puut kohoo. Ääretön on korven lepo, ei hiiskahdusta maassa eikä puussa, Keveesti, äänetönnä kiitää repo
varjossa viitain, sappikehä kuussa karvaana kiiluu. Niinkuin siivin hepo kiirehtää kuurahelmi-suitset suussa,
1 p:nä huhtik. 1919.