II.

KOHTALON-LAULUJA

1.

Sanokaa, Ikivallat, sanokaa minun syyni. Mikä toi tuhohallat, miks tappava, tyyni tuli talvi, min kahleissa henkeni hyytyy? Pian tahtoni talttunut kaikkeen tyytyy.

Sanokaa, elon Herrat, mitä tein minä väärin, lukemattomat kerrat kun mielinmäärin minut syösseet olette kuilusta kuiluun? Miks tarttua en elon saa ilohuiluun?

Sanokaa, Ikivoimat, miten kauan kestää mun sieluni soimat? Ikipäivätkö estää mun tarttumasta ne toimeen ja työhön, — iäks vangittu oonko ma varjoon ja yöhön?

Ovat kahleeni jäästä, olo ainaista yötä, en koskaan ma päästä voi muiden myötä elämään, mitä elämä muille antaa, — ei särkynyt siipi voi kauaksi kantaa.

Muut eivätkö koskaan eloss' eksyneet ole? Pyrin korkeelle, joskaan ei alati pole jalat oikeeta polkua yössä, oi harhaan useasti ma kuljin, pois tuhlasin parhaan.

Ei tullut armo osaksein, ei hyvyys. Minut pettikö tarmo, kun aukesi syvyys jalan alla, vailla äärtä ja pohjaa? Mua yksikään tähti ei oikeaan ohjaa.

Kovan kohtalon arvan ma tunnen, mi lankee. Sydän silloin harvan sykähtää. Miel' ankee on miehen, mi eessä on oudon uksen. Tulevaisuuden kolkon kangastuksen,

2.

Elon korkeimman kauneuden ihanuutesi äänetön voittaa, sisin sielusi naisellisuus pyhempään yhä puhkeevi kukkaan. Syvin sallimus oot elämäin, sua huutaako henkeni hukkaan, sano armonko suot tahi tahdotko jo ikiretkelle sieluni soittaa?

Pyhä mulle tahtosi on, sitä vastahan en kapinoi ma, elon mulle sa antaa voit, myös piilevi käissäsi surma, elo kanssasi autuas on, sua vailla kuolo kuin hurma. Ylin tähti tielläni ain ikirakkauden ylhäinen voima.

Elon liekin sulta jos saan, sinun vuoksesi yksin se palaa, kipinää pane pienintä en oman itseni vuoksi ma säästöön. Minut täältä jos päästät sa pois, käyn niinkuin syntien päästöön. Iäks sieluni, armahin, nyt sinun sieluusi yhtyä halaa.

3.

Kovin kohtalo löi, — iäks tiemmekö erille? Sydän, tuskien raastama, nääntyvi verille — mies eikö jo joudu matkansa perille? Lyhyt taival lie, mi tyhjään vie. Suur tyhjästä tyhjään ei matkan muutos, ei paina kaiken puutteessa puutos. Ylin henkesi hekkuma kun on poistunut, ei autuutes ainoa enää oo toistunut.

Ken maistanut on elon suurimman sulon, kenen rinnassa jäljet on kuoleman kulon, hän tuntevi tappavan talvensa tulon. Ei aurinko paista, pyhät marjat ei maista, kimalaistenkin on mesi kultainen karvasta, simatuoppisi saat sinä paikasta harvasta. Osalles jos kohtalo ainoan sääsi, pian soi ikikellot päällä sun pääsi.

Pyhin kulje ei, kussa on polku lokainen, tie puhtainta varten ei tehty oo jokainen — siks kruunus on orjantappuran-okainen. Elämälläsi maksa pyhin, ellet sa jaksa sinut maahan lyö tuhon, tuomion vallat, on eessäsi vain elon hyisimmät hallat. Olen valmis, ma kohtalon käskyhyn taivun — ma maahan sun jalkojes juureen vaivun.

4.

Ma vavisten tunnen, on tulossa turmani. Olen kärsinyt, nauttinut myös elon hurmani pyhän, korkeimman; kohta on saapuva surmani. En vaalinvaltaa, en armahdusta ole saanut milloinkaan, koputusta käden kolkon ma varron vain ovelleni. Pää painuvi sairaalle povelleni.

Ypö-yksin ma istun ja aattelen kammoin, miten kärsin, ja kärsinyt olen jo ammoin, sydän raadeltuna ja jäsenin rammoin elon autiudessa. Niin kulkevat kuvat, ne kätköstä sieluni kangastuvat, ei rauhaan päästä ne päivällä, yöllä, en tappaa voi niitä laululla, työllä.

Näen, kuinka ma astuin nuoruuden innoin elämään, miten lauloin ma rohkein rinnoin, lumos mun elo loistavin pilvilinnoin. Menemään kera pilvien linnani lakaisin, tule koskaan ei kultaiset kartanot takaisin. Totisinta ja parhainta konsa jos tarkoitin, heti luotani onnen ja ystävät karkoitin.

Sitonut olen itseni silkkisin sitein, monen pauloin ma neidon polttavin nitein, tapas tappava talvi vain kiiluvin kitein, Ylt'ympäri henkäili hyinen halla, ikityhjyys yllä, ja autius alla. Suven, lempemme sulosta missään ei merkkiä, elämään lie olleet ne liiaksi herkkiä.

En voi valittaa, en huojennusta saa mistään, ei pienintä pilkahdusta näy toivon, yö ympäri on sysimusta. Ei tuiki taivaalla yhtäkään tähteä, en paikaltani voi minnekään lähteä. On niinkuin oisin ma kuuro ja sokea, kovempaa joka hetkikö saan yhä kokea?

Elo kaiken antoi ja otti, en kiitä, en kiittää voi elämää edes siitä, en kerjätäkään, murut mulle ei riitä. Typötyhjänä taivalla loppuun tiesi — vai lienet jo vainaja, valkea miesi? sukupolvia sitten kuollut ja kaatunut, kera muiden maaksi ja mullaksi maatunut?

5.

EPILOOGI.

Pyhäinpäivänä.

Syys, äänetön matkamies, läpi luonnon on kulkenut tuima ties, Ylt'ympärilläsi henkii halla, verenpunaiset askelet kaikkialla näkyvät, miss' oot vain polkenut jalkaa. Nyt saatto raskain taas kulkea alkaa.

Käy veretön, valju ja synkeä saatto — on koittanut kuoleman korkea aatto. Näen kulkueen, tuttuja kasvoja tapaan, monen ystävän nään, ajan kahleista vapaan, Mua viittovat he, miks en yli rajan käy? Oon elon orja, oon vankina ajan.

Moni kutsun sai pois, monet itse lähti, — joka kiireellä sentään on siunaava tähti. Ei tunneta tuollapuolen eroa, ei ruhtinasta, ei maailman neroa, kukin maksoi vain elonsa kallista veroa. Kun auennut on pyhä, äänetön puisto, jää jäljelle pelkkä siunaava muisto.

Jää jäljelle muisto hiljainen, hyvä. Pois pieni on kulunut, suuri, syvä vain kuultaa alta kadonneen kuoren; elon nään ikivehreän vain sekä nuoren.

En katsele kukkia kuihtuvaisia, elon erheitä muista en pieniä, maisia, en hautoja aattele, hautajaisia. On kaikella leima nyt iäisempi, pois kaikki on, pois viha, katkeruus, lempi,

Ikitähdet illan suurina palaa, valo niiden meille kuin lohtua valaa, iankaikkisuuteen mielemme halaa. Rajat kaikki siirtyy, tulikirjat tummat yöhön piirtyy. Nyt aika ja iäinen lähentyvät, nyt kaikki sitehet vähentyvät, ne, jotka meitä tänne sitoi, ajan orjiksi mielemme, sielumme nitoi. Käy tuulahdus hiljainen valkeilta mailta, ikikentiltä oudon autuailta.

Pyhäinpäivänä 1916.