III.

ELO-AIKANA

ELO-AIKANA.

Elo-ajan täysikuu lahden pintaan kuvastuu. Lahden rannall' loiva töyry, josta ilmaan nousee höyry kylyn kylpy-valmihin.

Kuudan kirkas hopeoita siroittelee salmihin, joissa uinuu ulpukoita. Liki rantaa valkolumpeen terät painuneet on umpeen, Vesitoukkain tanssi laannut. Uupuneena kauan maannut on jo aalto aukeen aavan. Vapisee vain lehdet haavan, kiiluu taivaan tähtivyö. Elää ympärillä yö.

Heelmät maan nyt tuleentuvat. Ääni outo yössä soi, Pinnall' lahden tähtikuvat kipenöiden karkeloi. Viidassa soi virsi rastaan, huutaa jostain huuhkain vastaan. Maata hellii yö kuin lastaan emo. Tummuu varjot ehtoon, kuudan kurkistavi lehtoon.

Aukee silloin kylyn ovi, ulos yöhön astuu miesi, iho höyryää, ja povi hehkuu vielä niinkuin liesi, jäähdyttelee, katsoo eteen kotvan, syöksyy sitten veteen, joka poreilee ja päilyy, keveästi kohta häilyy aallokossa valkoruumis.

Lepää. Katse tähtiin kiintyy, on kuin aivot jotain tuumis, ajais aatosta tai kuvaa. Kaikki sinerväksi siintyy. Muistaa maata tuleentuvaa, katsoo tähtiä ja kuuta, miettii liekö mitään muuta elämää kuin elo täällä.

Välkkyy vahvuus päänsä päällä, syttyy elämään ja elon siemeniä kantaa, loistaa. Kaikkialta kuolon pelon, kauhun sädehtien poistaa.

Paistaa elon täysikuu, heelmät yössä tuleentuu,

Hämeenlinna 10.1.1917.

ELÄMÄN LAULU.

Rata jälleen kierretty on, rata valtava ympäri auringon myriaadien muiden pallojen saatossa, palavain sekä jääksi jäähmettyneiden läpi kirkkaiden, kylmien hiutaleiden. Elon, kuoleman aina me kuljemme aatossa: salamoiden uusia syttyy paloon, viriää epätoivossa toiset valoon vain tuokioks, säihkyen, sammuen pois, iankaiken jäätä kuin olleet ne ois.

Iankaikkinen on avaruuksien yö, lopu yössä ei koskaan luomisen työ. Elo iäinen on, se kuolossakin on kuolematon.

Elon siemenet sammumiseenkin liittyy, elo uusi ja ylväs taas siitä siittyy. Ei koskaan vajaa ole se, sill' ei ole äärtä, ei rajaa, läpi yön tulivaljakoin valkein se ajaa. Joka solun se täyttää, joka polun se näyttää pimeässäkin tuntevan. Haihtuen, vaihtuen se muotoa muuttaa, se juurensa jälleen uutehen juuttaa. Näin pallolta pallolle siemenet siirtyy, tulikirjat kirkkahat yöhön piirtyy.

Kipenöiden kierretty on rata jälleen ympäri auringon. Täten kierrämme vuosmyriaadien mennen, kuten kierretty ammoin jo meitä on ennen. Näin syttyen, sammuen hehkumme lyhven hetken, iankaikkinen on ura elämän ainaisen retken.

Uudenvuodenyönä 1911.