I

VALKEA MORSIAN

"Ylistetty, ah muistelit sydämesi ylkää, tulit luokseni tuikkeessa tähtösien. En koskaan, ah koskaan ma sinua hylkää surun, syysyön morsian valkoinen."

Uhriliekki.

1.

ODOTUS.

Kangastaa kaukaa utuvalkeen kevään kirkastus, uneksien vihannoivat kasteiset viidat, hymnit heleet soivat kohoten korkeuteen säteilevään.

Kaikk' kevätvirteen yhtyy helisevään, hartaammin tummat metsät huminoivat, riemuiten purot pulppuu, nousee loivat maat korkeemmiksi. Tähdet himmenevään

vahvuuteen pisaroina hukkuu, haipuu. Nyt valtaa sielun ikuisuuden kaipuu. Oudoille ulapoille soluu pursi.

Ahdasta tääll' on, polku liian kaita. Käy aatos kohti kirkastuksen maita, luo morsiamen, mi kaikki kahleet mursi.

2.

AUTUAILLE KENTILLE.

Ulappaa heljää liitää hento haaksi veen-viileen, vitivalkeen morsiamen. Kuun säteet kuultaa puhki purjeitten, maa himmentyy kuin hopee-usvan taaksi.

Avartuu öiset aavat autuaaksi kentäksi valtain ikivalkeiden, syvyydet seijastuvat tähtien siunaavain siintäväksi utu-maaksi.

Nyt rajat raukee hengen sekä aineen, aurinko-taivaat aukee loistavat. Väristen kulkee pyhän, luovan laineen.

Iäinen laulu maiden, merten yli. Yön ääret säveltulvaa toistavat, aarteensa avaa kaikkeuden syli.

3.

KIRKASTUS.

Yö kuulas hopeevirit vetää vesiin, valkeina viidat, vaarat unelmoi. Siimeessä salon outo sävel soi, puhkeevat kukkain kultalehdet mesiin.

Kuljemme niinkuin onnen ikikesiin, huikaisten päivän kilo karkeloi. Syleilee toistaan illan, aamun koi, tulvahtaa tuoksut suven suuren esiin.

Kuin kulta-usvaan uppoo ääret taivaan, kentillä autuailla aatos harhaa, mi vangittu ol' outoon tuskaan, vaivaan.

Yö valkene ei aamuruskon myötä, ei päivää näy, ei kuuta, tähtitarhaa, Kaikk' kirkastuksen korkeaa vain yötä.

4.

HYMNI.

Tulit ääneti niinkuin kuoleman yö elon paahtavan päivän päästä, tulit niinkuin tuomion miekka, mi lyö, sydänverta ei syyllistä säästä.

Tulit kuin ikitähtien valtava vyö, koru kiiluva kuurasta, jäästä, jumalan vapauttava, valkea työ, pois johtaen itsekkäästä

elon kierrosta uupuneen, unhoitetun, Ylös yön avaruuksia kohti valoväyläsi välkkyvä ohjasi mun.

Kadotettukin katsoa tohti iki-aamujen auringonleimuhun, yön tähdet miss' sammuen hohti.

KORKEA VEISU.

Ma valtasi tunnen, ma voimasi tiedän, kovimmankin nurkumatta ma siedän. Tylymmin vain lyö, lyö säälimättä, ma siunaten suutelen valkeaa kättä, min iskut ovat niin kovat, ah kovat. Polo rintani tuskan taakkahan nääntyy, anoen sinun puoleesi silmäni kääntyy, sanat sitten kun ilmoille vihdoin ääntyy, ne kuiskivat vain, miten huumaat ja hurmaat, syyllisen surmaat, yläpuolella ain olet moitteen ja nuhteen. Näen huomenkoitteen ja pitkän puhteen sinun silmissäsi, mut kaiken suhteen niin korkean kuin ovat korkeimmat tähdet, iki-auringot yön, jost' tullut oot, lähdet ratojas vitivalkeita vaeltamaan.

Ma sinuhun katson kuin katsotaan vavisten pyhimpään sekä korkeimpaan. Ylennän sydämein sinun luoksesi vaan kuin luo Isän kaikkivaltiaan. Ei alkua sulla, ei loppua lie, olet mulle iäisen elämän tie. Tie, totuus oot mulle ja elämän usko, säde illan ja alkavan aamun rusko. Elämän sekä kuoleman kangastusko olet? Et, elo oot sekä kuolema itse. Olet synti ja syntien Vapahtaja, Rajaton olemuksesi on sekä raja, min yli en astua tohdi, en saata. Sua lemmin, en lempimästä voi laata.

Olen niinkuin lapseksi jälleen tullut, rukoukseen voin kädet yhtehen liittää, ylistää sua mielin heläjöivin, valtavin kanteleen kielin, ylistää sekä kiittää. Ah, lapsen korpehen eksyneen toit taasen päivän valkeuteen. Runot heljät sielussa synnytit soimaan, ma uskon rakkauden ikivoimaan. Ehyt itse oot. Kokonaista sa vaadit, lait järkähtämättömät, iäiset laadit. Sa miehuutta vaadit, sa tahdot tarmoa, tunne et armoa. Lakis syyn sekä seurauksen on lakia, kukin kärsiä saa sydän-syittensä takia.

Olemuksessain ihanuutesi janoa herättää, mut voi sinult' en sitä anoa. Janotessani sua kuten aurinko merta ma juon, imen, hengitän heljintä verta. Joka soluni juo, juon aistein ja vaistoin. Sulouttasi huumaavaa kun maistoin, palavampi vain jano syttyi yhä, ikisammumaton, ylin, korkea, pyhä. Olemukseni sun olemustasi halaa, unelmissani luoksesi saavun salaa, sinuss' etsivät henkeni siivet alaa. Sydänpäiväsi päälleni paahteensa valaa, tulessas tulenpatsaana sieluni palaa, iankaikkinen lieska, sa valtavin, ylin, säde siintävien avaruuksien sylin.

7 p:nä maalisk. 1918.

KEVÄTRUUSU.

Tulvii tuoksut, aukee ummut, tummumistas, ruusu, tummut.

Puhkeet' kohta täyteen kukkaan, Elonmahlasi ei hukkaan

mennyt. Heleänä heilit. Heijastavat hetteen peilit

hopeaiset punertavaa ruusua, mi terän avaa

kesken kevätkirttä, jäätä kantain, sorja, seppelpäätä.

Viettää elon nuorta juhlaa. Elinnesteitänsä tuhlaa,

tuoksuu syksyyn suven yli, kukka kuuma, sulo-syli.

Lempeästi elo kantaa sitä, joka kaiken antaa

elämälle. Turha säästää, pakoon hetket parhaat päästää!

Rikas riemuaan ei salaa, hehkuu, syksyyn saakka palaa!

Sinun muistosi sieluni kallein on muisto.

Sävel lakkasi lintujen, ah kesäpuisto kävi autioks, kaiu ei kuorot hartaat, mykistyi pyhän virran välkkyvät partaat. Kimaltaa kinos kylmä kuin käärinliina yli onnemme hautojen, riemu ja piina povest' on paennut, joka sointu pois kuoli, jäi jäljelle vain elon arki ja huoli.

Hämärtyi pyhät temppeliholvit, ei kaiu sen korkea kellojen soitto, ei raiu runot valtavat, jotka vuodatti kerran mun henkeeni hehkuvaa henkeä Herran. Pyhä malmi on mykkänä, kanteleen kielet ei helky, ei puhkea ilmojen pielet kera päivän koittavan purppuraan, kultaan, viritä yön ylhäiset tähdet ei tultaan. Ah, katkesi Kuuttaren kultainen rihma, sada ei alas auringon välkkyvä vihma.

Pimentyi avaruus, näen kuolemaa, yötä ylt' ympäri vain, valo valtava vyötä runon tannerta ei, pyhät puhkeevat myrtit vain murheen, yli hautojen hehkuvat yrtit ylenee, surun suurina loistoa valain, sädekehinä kentillä kuoleman palain.

ÄÄNETTÖMYYS.

Oudompi olit arvoitusta elon, korkeempi kuolemaa, mi kutsuu pois keskeltä karkelon, mi ollut ois elosi kaunein. Hohtokiven helon

heijastus sua saarti, oudon pelon herätti olentos. On niinkuin sois yhäti sointus sisin, siintäin lois säteensä sieluus, on kuin saisin selon

salasta henkes nyt, kun mustaa, mykkää kaikk' ympärillä on, syän sammuin sykkää. Arvoitus sielusi ol' äänettyys.

Yö yllä maailman sa olit lauha, ah, templin marmorisen valkee rauha, suur, syvä, seijastuva iäisyys.

28 p:n& huhtik. 1919.