VANHANKARTANON TARINA

Hillevi rouvan luonteen hieno hiljaisuus oli vihkinyt koko Vanhankartanon elämän herkälle hiljaisuudelle, joka uinaili ullakolla ja hämärissä huoneissa. Kartanon vanha herra oli jo aikoja sitten kuollut. Kuoleman korkea vieras oli poistuessaan laamanni-vainajan työhuoneesta jättänyt umpean, unisen hengen kaikkialle. Työhuone oli entisellään, huonekalut ja sänky. Ja pääpatjassa, johon nojaten laamanni oli iäksi ummistanut silmänsä, oli vielä pään muodostama lovi. Mihinkään ei saanut koskea, se oli Hillevi rouvan hiljainen käsky. Mustetolppo ja kynäkin pöydällä oli vielä samalla paikalla, kuin mihin koukistunut käsi oli sen jättänyt ilmaistuaan viimeisen vaikean tahtonsa. Kummallisen jälkisäädöksen mukaan saisi Hillevi rouva omistaa kartanon, niin kauan kuin hän siinä asuisi.

Ja Hillevi rouva oli uskollisesti täyttänyt mies vainajansa tahdon ja määräyksen.

Hän istui nyt sinisessä huoneessa kartanon puistonpuoleisessa päässä surupukuisena ja katseli ilta-auringon kultaamasta ikkunasta etäisyyteen. Vanhat, surupukuiset naakat puiston puissa istuivat katsellen Hillevin huoneeseen ja haastelivat hiljaa keskenään. Ne lentelivät sitten mustana parvena yli koivulehtokujan, joka johti maantielle. Maantien yli suuntasivat ne salaperäisen lentonsa männikkömäen lappeella lepäävän kellertävän Sarkun kartanon poppeleihin. Sieltä ne katselivat, miten Kuuno herra, Hillevi rouvan sisarentyttären mies, hautoili harmaita ja huonoja ajatuksia. Naakat tulivat ikäänkuin härnäämään Kuuno herran rikollisia suunnitelmia.

»Naa, naa, sinä mietit taas sitä jälkisäädöstä», oli Kuuno kuulevinaan.

»Minä mietin tilani parantamista. Minun ja Vanhankartanon maat työntävät toisiaan, ne pitäisi yhdistää.»

»Sinä mietit, miten saisit enemmän peluurahoja. Kaupunkiin ajelit ja pelasit pois ulkotalosi. Naa, naa!»

»Minä mietin sitä, mikä minulle kerran kuuluu. Hillevi rouvan vouti on veltto ja kartano rappeutuu. Minä ostan uudet koneet, raivaan uudet maat. Minä tahdon laajentaa sukuni tilan suureksi.»

»Naa, naa», nauskivat taas naakat. »Sinä mietit, miten saisit Vanhankartanon käsiisi jo Hillevi rouvan eläessä. Sitä sinä mieletön mietit, kurja Kuuno, kurja Kuuno!»

»Kurjat linnut, häiritsevät työtäni!» ärjyi Kuuno herra, kulki taas kaapille ja kaatoi tulista Marsalaviiniä pitkään pikariin.

»Naa, naa, olit kunnon Kuuno, kunnon Kuuno! Nyt sinä mietit Hillevin kuolemaa!»

»En mieti kuolemaa, vaan…»

»Naa, naa, vaan mitä…?»

»Miten minä saisin Hillevi rouvan muuttamaan syntymäsotilaspuustelliin tuonne joen rannalle.»

»Sinä ajat pois Hillevi rouvan», nakuttivat taas naakat.

»En aja, mutta mustat muistot, laamanni vainajan kummittelut tekevät Hillevin sairaaksi. Hän miettii vain hautajaisia ja tuonpuolista pimeyttä… Lääkäri on sanonut…»

»Lääkäri, hahhaa», nauroivat naakat, »sinä itse olet sen keksinyt, kurja Kuuno, kurja Kuuno!»

»Huis linnut!» sähähti Kuuno herra, avasi ikkunan ja karkoitti naakat. Nauraen lensivät ne taas Vanhankartanon vanhoihin vaahteriin ja alkoivat keskustella ihmiskohtaloista ja koettelemuksista, mutta ne vaikenivat nähdessään, että Hillevi vaipui valkean unen valtaan.

Ja hieno Hillevi rouva näki puoli-unta. Hänen miehensä istui taas työhuoneessaan ja kirjoitteli…

»Missä sinä olet ollut niin kauan?» kysyi Hillevi.

»Kaukana vieraalla maalla, ihanassa maassa, missä kesä iäti kentillä kukkii, missä suloiset sielut kaipaavat iäti rakkaittemme rauhallisiin koteihin. Minä tulen tänne kuin salaa silloin, kun sinun sielusi minua halajaa, mutta kauan en voi viipyä…»

»Kartanossa ei kukaan tiedä sinun tulostasi.»

»Mutta Kuuno ajattelee minusta mustia ajatuksia, hän voi tulla tänne, hän karkoittaa minut kuin sinutkin», puhui taas ääni.

»Kuuno on niin hyvä minulle», kuiskasi Hillevi unissaan.

»Hän on hyvä vain pettääkseen sinut», huokasi henki. »Etkö näe hänen alhaista ahneuttaan?»

»Minä näen vain hänen hyvyytensä», huokasi Hillevi.

»Kerran sinun silmäsi aukenevat», varoitti henki. »Silloin näen sinut ja yhdyn sinun sielusi iäisyyteen», kuiskasi Hillevi.

Samassa Hillevi heräsi. Tuuli ravisteli ullakkoa, kuului kolinaa ylähuoneesta, ikäänkuin joku olisi siellä kävellyt. Puiston ovi rämähti selkoselälleen, ikäänkuin joku olisi sen kiireissään riuhtaissut auki. Ja naakat pelästyivät, ikäänkuin joku tuntematon olisi häirinnyt heidän untaan.

Hillevi hätkähti. Kummitteliko taasen yliskamarissa vai kummittelivatko hänen aivo-aaveensa? Hän hieroi hienonkaarevaa, kermankelmeätä nenäänsä. Hillevi kuunteli kuultavan kullankellertävillä kasvoillaan. Hillevi rouva vainusi vierasta, hän tunsi jo kaukaa vaistomaisesti vieraan tulon.

»Tulee vieraita», ajatteli hän ja katseli riutuvaan iltapäivähämärään.

Sarkun kartanossa sammui Kuunon huoneen lamppu.

»Kuuno lähtee matkalle, Kuuno kääntyy tänne. Kuule, kuinka vaunut vierivät yli jokisillan, ylös mäkeä, ohi riihirakennusten, ali vanhan lehtokujan.»

Hillevi rouva ajeli edellä ajatuksissaan vaunuissa. Vaunut ajoivat pitkin kartanon pihamaan ympyriäistä kehää, jonka keskellä vihreä lasipallo kiilsi kuin tarhapöllö. Vaunut seisahtuivat portaitten eteen.

Sudennahkalakki päässä astui punarosonaamainen, kookas, komea mies siniseen huoneeseen ja Hillevi rouva nousi kulkien häntä vastaan.

»Hyvä, että tulit, Kuuno! Etkö sinä nähnyt ketään vastaantulijaa jokisillalla… laamannia? Oh, minä niin pelkäsin, nyt en enään pelkää…»

»Täti kulta, sinä näet vain uninäkyjä, en nähnyt sillalta saukkoakaan.»

»Sitten hän on vielä huoneessaan, etkö kuule, kuinka keinutuoli liikkuu»?

»Ehkä akkuna on auki, tuuli kiikkua liikuttaa.»

»Mutta hän on talossa, hänen henkensä on huoneen hajussa, käden koskettamissa kaluissa, kartanossa kaikkialla.»

»Täti, jos on henkiä, niin niitä ei ainakaan näe.»

»Kuuno, laamannin kuoleman jälkeen tunsin, kuinka hän herätti minut, ja usein sen jälkeen olen tuntenut hänen läheisyytensä. Sanotaan, että vainajat lähestyvät meitä, kun me ajattelemme heitä, mutta lähtevät, kun emme näe emmekä ymmärrä heidän henkipuhettaan.»

»Olet, täti, taas lukenut salatieteitä, ja Poen runoelmat kauhunäyillään tekevät vain suloisen, sairaan pääsi vielä sairaammaksi. Kas niin, nyt minä nostan tämän kauhun runoilijakuninkaan kauniisti hyllylle, eikä täällä enään kummittele.»

Näin sanoen asetti Kuuno runokirjan kirjakaappiin.

»Niin, nyt minä olen tyyni, Kuuno, kun sinä olet täällä. Kävisit useammin, mutta sinä matkustat niin usein kaupunkiin.»

»Sinun pitäisi ajatella jotain muuta, täti» sanoi Kuuno todella säälien Hilleviä, sillä hän saattoi toisinaan olla hellä katumapäällä ollessaan, kaupunkijuominkien jälkeen. — »Jospa muuttaisinkin tänne.»

»Niin, Kuuno, muutakin.»

»Mutta Sarkku, miten sen käy? Täti, sinua vaivaavat vain muistot laamannista, jotka herättävät sinussa sairaita suruja. Muuttaisit joksikin aikaa syntymäpuustelliisi, lääkärikin on niin neuvonut.»

»Lääkäri, lääkäri ei voi minulle mitään, minun sieluni on sairas.»

Kuuno soitti pöytäkelloa ja huoneeseen tuli vanha Mari.

»Mari hoitaa nyt hellästi laamannin rouvaa. Lähden kaupunkiin, samalla pyydän tätiä kirjoittamaan tämän velkapaperin alle.»

»Kuuno kulta, kirjoitan vielä tämän kerran, mutta tästä lähin saat paremmin hoitaa kartanosi asioita.»

Kuuno puri hammasta ja rikinkellanvihreä silmä välähti. Kuuno herrassa heräsi taas paha, pinnallinen luonne. Hän muisti velkamiehensä. Hän sävähti, hillitsi itsensä, kumartaen suuteli hän tätiä otsalle ja poistui.

Mutta niin pian kun Hillevi oli poissa hänen näkyvistään, saivat ahneuden ja peliraivon hurjat henget vallan hänen sielussaan. Eteisestä näki hän pihalyhdyn valossa komean navetan, aittarivit, myllyn. Myllyn takana kuu kumotti. Pihakoira haukkui kuuta. Myllyhaan takana kohosivat Kyöpelinvuorta kohden suunnattomat, koskemattomat metsät. Mikä mieletön ajatus! Mikä suunnaton rikkaus! Hänen täytyi saada Hillevi rouva pois kartanosta hinnalla millä hyvänsä! Hätäkös oli Hillevi rouvan asua puustellissaan! Ja äkkinäisen päähänpiston valtaamana hän sieppasi porstuan naulakosta laamannin ketunnahkaturkin ja majavannahkalakin ja syöksähti tiehensä illan pimeään.

Kauan valvoi Hillevi rouva ja ajatteli Kuunon kehoitusta. Muuttaisiko hän pois rakkaasta kartanosta, jossa hän kukkeana neitona ja valoisana vaimona oli elänyt elämänsä suurimmat ja salaperäisimmät hetket. Mari lohdutti häntä. Hän nukahti, kun Sarkun kartanossa sammui tuli.

Mutta Kuuno kuuli kartanosta lähtiessään Vanhankartanon naakkojen nauravan:

»Kuuno konna, Kuuno konna!»

Hän läimäytti piiskalla orhia ja ajeli puiston ohi kaupunkiin vievälle tielle.

* * *

Hillevi palasi haudalta, jonka hän rakkauden runsaalla raukeudella oli koristanut syksyn viimeisillä valmuilla. Haudan varjot seurasivat hänen varjoansa ja yhtyivät kartanon varjoihin. Hillevi toi huoneeseen mullan ja kellastumisen tuoksun ja varjot viihtyivät hyvin hämärissä huoneissa ja surullisissa soppiloissa. Maahiset, mannun henget, etsivät aina tuollaisia kuolleilta näyttäviä vanhoja kartanoita, joiden sokeat ikkunat ikävöivät illan väräjäviä varjoja.

Ja Hillevi rouva istui surupukuisena laamannin kuolinpäivänä korkeassa perhetuolissa ja seurusteli vierasvakaisten varjojen kanssa. Sillä Hillevi oli mielestään joutunut jollekin väärälle taivaankappaleelle, hänen säteilevä sielunsa oli kotoisin jostakin puhtaasta ja paremmasta maailmasta. Tämä typerä, pöyhkeilevä ja puutteellinen maan maailma ei ymmärtänyt hänen sielunsa mittaamattomia maailmanääriä, niinkuin ei hänen kirkas korkeutensa käsittänyt tätä pientä ja matalaa maailmaa. Hillevi rouvan henki harhaili vielä haudalla, johon hän oli teettänyt torven, jonka kautta hän puheli laamanni-vainajalle. Tällaisten haudantakaisten taivallusten jälkeen oli hän tavallisesti herkempi hätkähtämään pienimmästä nurkan naksauksesta tai vanhojen huonekalujen natinasta, jotka aina ikäänkuin huokailevat itseksensä.

Hillevi tuijotti suurin, sielukkain silmin hienonkalpeine kasvoineen yli tummuvan illan, kellertävien ketojen yli, Sarkun kulmahuoneen saatanallista valoa.

Mutta mitä teki Kuuno herra? Kaunis ja komea Kuuno seisoi Sarkun suuressa, valkoisessa kulmasalissa ison, kattoon ulottuvan, Kustavi-kuninkaanaikuisen, kullalla ja valkealla kehystetyn, siron seinäpeilin edessä. Kuuno herra oli usein ottanut osaa kartanokeikarien ja aatelisarmojen paimennäytelmiin ja paastopeleihin. Nyt hän pelasi vaarallista peliä, mikä voisi päättyä kuolemalla tai voitolla. Peilipöydällä oli laamannivainajan valokuva, jota hän tavan takaa tarkasteli asettaessaan päähänsä lettipäisen, valkean puuteritukan. Hän maalasi poskipäänsä hiukan bordeaux-viinin värisiksi, kiinnitti mastiksella pulisongit ja asetti nenälleen kultasankaiset nenälasit. Sitten hän etääntyi peilistä ja naurahti omalle kuvalleen. Hän oli itse ilmetty laamanni! Tai hänen toinen huonompi minänsä, jonka eleitä ja ääntä hän matki! Tekikö hän näin väärin Hillevi rouvalle ja laamannin muistolle? Mitä vielä! Tämähän oli vain iloista, pientä pilaa, jolle juomaveikot makeasti nauraisivat. Näin hän parantaisi Hillevin sairaalloisista mielialoista, joihin häntä vaivuttivat tutut esineet, vanhat muistot ja kartanon kolkkous, johon Hillevi kummitushetkinä kutsui henkiä ja haltioita. Tämä näytelmä päättyisi samppanjakemuilla ja potpurrikarkeloilla. Ja Kuuno astuisi ylimpänä isäntänä Vanhaankartanoon, kuin karvevaalikuningas viininlehvä otsalla ottamaan perintönsä. Entä Hillevi rouva? Saisi rauhan uudessa ympäristössä, vanhassa puustellissa, joissa eivät kirotut naakat kirkuneet omanvoitonpyynnistä, kavalista keinoista, saastaisista salajuonista. Niin päättyisi kaikki kaikkien hyväksi, murhenäytelmä päättyisi syntien ja syiden sovinnolla. Ja esirippu laskeutuisi.

Niin mietti Kuuno, kulki porstuaan, pani päähänsä majavannahkalakin, kääriytyi laamannin ketunnahkaturkkiin. Otti komerosta salalyhdyn ja hiipi kuin varas hämärähenkiseen ilta-yöhön.

Mutta samaan aikaan, kerrotaan, istui Hillevi sinisessä huoneessaan kutsuen henkiä hämyhetkien viettoon ja kuiskasi kauan kaivatulleen, kauan kadotetulleen:

»Tule, sinä henki minun hengestäni, näkymätön näkijäni ja näyttäydy minulle! Suo minun havaita sielusi hahmo, etten kalvavaan kaipaukseeni kuolisi! Minä kutsun sinua, Siivert, sinä kaksoissieluni!»

Hän kuunteli. — Sade rummutteli kartanon ruutuja ja ullakolla ulisi tuuli. Sateen sihinästä oli hän eroittavinaan askeleita puutarhasta. Siellä taittui sireenin oksa ihan ikkunan alla. Hillevi säpsähti oman kutsunsa kuiskeita. Hän kuuli kolinaa puutarhakuistilta. Kun hän kääntyi, näki hän pitkän varjon ulkona. Laamanni-vainaja seisoi hetken ilmi-elävänä terassilla ja samassa hänen hahmonsa haihtui hämäryyteen. Sanomaton, selittämätön ilo täytti Hillevi rouvan ja tumma tyyneys lankesi hänen ylitsensä.—Hän istui korituolissaan liikkumatta katsellen salinovelle, josta hän odotti oudon, kaukaisen ja kaihotun vieraan tulevaksi.

Eteisen ovi aukeni hiljaa, salalyhdyn valossa kulki vieras väärällä avaimella, peittäen valon turkkiinsa hän avasi salin oven ja seisoi kynnyksellä.

Hillevi rouva ei päässyt paikaltaan: hämärän oviaukon autiudesta naulitsi kaamea katse hänen katseensa. Niin katselivat he hetken toisiaan, mikä Hillevistä tuntui pitkältä kuin laamanni-vainajan hautauspäivä. Outo vieras ei virkkanut sanaakaan. Hillevi voitti värisevän, pehmeän pelkonsa, näky oudostutti ja onnellistutti samalla kertaa, sillä oven olennossa oli jotakin vierasta ja samalla tuttua. Vainaja oli kuullut hänen kutsunsa. Vihdoin Hillevi kysyi vapisevalla ja vaivaloisella äänellä:

»Tulitko sinä minua noutamaan?»

Vieras ravisti päätään.

»Mitä tahdot? Tahdotko testamenttisi?»

Vieras kohautti olkapäitään.

»Sano tahtosi, sen täytän, kuten jälkisäädöksesikin.»

»Muuta pois kartanosta», sanoi outo kolealla äänellä ja katosi aukon pimeyteen.

Hillevi kiljahti ja vaipui tiedottomana lattialle. Toden- ja tarunsekainen oli vieraan äänen voimalla iskenyt hänet maahan kuin ukkosen vaaru.

Mari saapui siunaten huoneeseen ja nosti pyörtyneen rouvan lattialta.

* * *

Viikon ajan houraili Hillevi rouva salaperäisestä vieraasta. Vakuuttamalla hän vakuutti nähneensä laamanni-vainajan, mutta kukaan ei uskonut häntä. Mari lohdutteli häntä ja lääkäri kävi häntä katsomassa. Hillevin korvissa kaikuivat vielä sanat salaiset: Muuta pois kartanosta! Ne eivät antaneet hänelle hetkenkään rauhaa. Hän tahtoi muuttaa pois kartanosta pieneen puustelliinsa, ja lääkärikin suostui siihen, koska hän arveli vaihtelun vaikuttavan parantavasti Hillevi rouvan hiushienon herkkiin hermoihin. Hän toipui ja tyyntyi. Ja kummallinen kohtalo ajoi asian niin, että toipilas istui puustellin pienessä kamarissa räiskyvän takkavalkean ääressä. Mutta Vanhaankartanoon oli tullut Kuuno herra. Asianajajilla ja käräjänkäynneillä vahvistutti hän oikeutensa Vanhaankartanoon, josta Hillevi rouva oli omasta tahdostaan muuttanut, siirtäen siten omat oikeutensa Kuuno herralle, lähimmälle perijälleen. Juomapidoilla, joihin hän oli kutsunut pitäjän kaikki huikentelevat herrat, hän vastaanotti isännyytensä. Mutta kova onni kohtasi häntä heti ensi viikkona. Vaunuhevonen, joka kerran oli saattanut laamanni-vainajan hänen viime matkalleen, potkaisi häntä tallissa, kun hän sitä piiskalla kuritti. Ja nyt sai Kuuno herra vuorostaan olla vuoteen omana. Siinä levätessään ehti hän nyt miettiä kaikkia kummitusjuttuja laamannista, joita juomaveikot olivat veistelleet. Jamaikka-pullo oli aina hänen yöpöydällään, humalan horrostilassa hän oli kuulevinaan kolinaa laamannin työhuoneesta yläkerrasta. Hän naurahti ensin niille harhaluuloilleen. Huonekalut alkoivat huokailla hänelle kuten Hillevi rouvalle, ja hän saattoi parkaisten kohota istualleen puiston oven rämähtäessä auki tuulen tuivertaessa. Ja silloin kuuli hän naakkojen naurun: »kurja Kuuno, kurja Kuuno», otti pistoolin pöydältä ja ampui niitä läpi ikkunan, että lasit säpäleinä särkyivät lattialle. Sitä hullummin huusivat vain naakat. Vähitellen vaipui hän yksinäisyyden avuttomaan, aavemaiseen maailmaan, josta vain humalan hurjuus hänet hetkeksi vapautti herpaistakseen hänen hermojaan kuulemaan ääniä ja omantuntonsa kummallisia kuiskutuksia, joita hän ei ennen eroittanut. Ja hän kuuli kummia Hillevi rouvasta, josta vanha Mari toisinaan kävi tarinoimassa. Hillevissä oli, tapahtunut taudin muutos. Hän oli köyhtynyt ja kirkastunut taistellessaan nyt todellisuuden kanssa. Kummitusnäyt olivat karkonneet. Hän askarteli aamusta iltaan, penkoen puutarhassaan, kutoen kotikutosiaan. Hän kulki köyhien mökeissä autellen avuttomia ja sairaita.

Kuuno kuuli kaiken tämän, ja omantunnon tuskat kasvoivat tukehuttaen ilman hänen ympärillään, niin että hänen täytyi syöksyä kaupunkiin haihduttamaan hurjat ajatuksensa. Sellaisilta matkoilta palattuaan hän aina kiersi hautausmaan, jota hän alkoi pelätä. Ja nähdessään rauhallisen tulen tuikkivan pienestä puustellista hän hoputti hevosta.

Kartanossa siirteli hän laamannin huoneen huonekaluja ja pöydällä olevia esineitä, mutta hänen ihmeekseen siirsi joku näkymätön käsi esineet taas entisille paikoille. Hän alkoi surkastua ja henkisesti rappeutua. Hurjistelujen takia kävi hänessä huumaava, ainainen aaltoilu. Öisin hän oli keinuvinaan vuoteessaan ja vaipuvinaan syvälle alas kartanon kellariin. Toisinaan hän tunsi, ikäänkuin joku olisi painanut häntä hartioista taluttaen ovelle karkoittaakseen hänet kartanosta. Sentähden alkoi hän kaihtaa kartanoa ja viipyi viikkomääriä matkoilla. Hetket kartanossa muuttuivat hänelle helvetiksi. Hän pelkäsi lattiapalkkien natinaa ja omia askeleitaan, jotka kajahtivat autiossa talossa. Toisinaan hätkähti hän omaa varjoaan. Hän kuvitteli mielessään, kuinka laamanni oli kartanossa kävellyt, istunut nahkasohvalla ja syönyt päivällispöydässä. Kaikessa kummitteli laamannin henki, ja kuvittelut hänestä syöpyivät niin hänen sieluunsa, että hän toisinaan pelkäsi älynsä hajanaisen hurjaa hehkua. Kerran yöllä puoli-unesta herättyään hän oli nähnyt laamannin hahmon ihan vuoteensa vierellä. Hahmo haihtui vihdoin kattoon talon yläkertaan. Hän puhdisti kartanon ummehtuneen hengen, hän pelkäsi seinäpaperien haletessa niiden vihreässä värissä piilevää myrkkyä muka, sisusti koko kartanon, mutta mikään ei auttanut. — Hillevi rouvan pyynnöstä hän oli antanut työhuoneen olla rauhassa. Mutta se vaivasi häntä juuri enimmin. Hän ampui kaikki naakat, ja hiljaisuus huusi vain äänekkäämmin. Nyt hän pelkäsi hiljaisuutta ja omaa itseään. Vajaan vuoden kuluessa hän tuhlasi ja mässäili niin, että oli saattaa koko kartanon rappiolle. Niin meni talvi taittaen Kuunon viimeisenkin voiman. Tuli kevät eikä hän nähnyt sitä, hän ei huomannut puiston puhkeavia, keväisiä kerkkiä, hänen henkensä harhaili vain talven yksinäisessä yössä.

Mutta Hillevi rouva askarteli puustellinsa pienessä puutarhassa. Hänen aatoksensa suli aurinkoon ja lintujen liverryksiin. Pääskynen laitteli jo pesäänsä hänen rauhallisen räystäänsä alle. Hänen ylitsensä lankesi lauhkea lepo, vaikka häntä syvästi suretti, että Kuuno oli karkoittanut kaikki hyvät henget vanhasta, kauniista sukukartanosta.

* * *

Hillevi oli tullut pyhältä hautahetkeltään. Hän oli lakannut puhelemasta vainajan kanssa, sillä hän tiesi nyt, etteivät vainajat vaadi, että heitä herkeämättä surtaisiin. Kuten aviopuolisot vanhemmiten harvemmin haastavat toisilleen huoliaan, tuntevat toistensa tahdon jo eleistä ja enteistä, käyvät vihdoin viisaudessa toistensa näköisiksi, oli Hillevi vuosien vieriessä vain henkevöitynyt. Ja hän oli samalla oppinut elämän yksinkertaisen viisauden ympäristönsä ujossa ymmärtämyksessä. Hänen tuonentakaisia haltioitumishetkiänsä olivat nyt vain laamanni-vainajan lähtöpäivä. Tällaisena päivänä katseli hän nyt kevään korkeassa kirkkaudessa taimitarhaansa. Hän kuuli ylhäältä suloisen siipien suhinan. Korkeudessa kulki kurkien komea kuningasretki. Äänet loittonivat teräskirkkaina yli lakeuden kohden Kyöpelinvuorta. Mutta yksi ääni eksyi edeltäjistään, sairas, siipirikko kurki liihätteli levottomana, pudoten Hillevin eteen. Hän otti sen hellästi hoivaansa ja alkoi parannella sen vioittunutta siipeä. Se näkyi heti viihtyvän, ja pääskyparilla oli siitä sanaton ilonsa. Se käyskenteli pitkin pihamaata ja pääskyset livertelivät liipaisten toisinaan sen ylitse, kerran istahtaen sen selkäänkin. Sen siipi parani pian ja se kohosi korkeuteen yli hautausmaan. Ja kevättähdet lensivät sen eitse, kun se jäähyväislaulua laulaen katosi kuin kaunis ajatus avaruuteen.

Ilta oli viileän vieno ja tyyni. Hillevi seisoi ikkunan ääressä ja katseli tähtiä. Kuu kulki kuin suuri niittomies tähtitarhaa, leikaten lentoon tähtiä, jotka sinkoilivat kuin tulisiemenet yli Vanhankartanon. Silloin ilmaa viilsi vihlova ääni Vanhankartanon yläkerran ikkunasta. Naisen hihkaiseva huuto kuului laamannin työhuoneesta. Sitten alkoi vanha spinetti särkyneesti soida, sitten sitä säestivät klarinetit ja viulut. Sillä Kuuno herra oli kaupungista tuonut soittajia soittamaan pois hänen hurjia näkyjään. Kuuno herra oli käskenyt sinne myös mustalaistyttöjä soihtujen valossa alastomina puutarhassa tanssimaan. Ne ne nyt kirkuivat keväisessä kiimassa Kuunon juomaveikkojen hohottaessa.

Kuuno itse istui kuin uhalla laamannin keinutuolissa. Toisinaan ponnahti hän pystyyn matkien laamannin eleitä. Nyt hän maalasi poskeaan, nyt hän veti ketunturkit ylleen, hiipi hämärässä, seisoi Hillevi rouvan edessä ja — — Hän kuvaili kohtausta, jota kaikki nauroivat. Mutta tätä tehdessään hän oli koko ajan tietoinen siitä, että hän rikkoi jotakin pyhää ja korkeaa — itsessäänkin. Hän suuttui itselleen, hoputti soittajia ja pieksi tyttöjä. Raivo sai hänessä yhä helvetillisemmän, vaahtosuisen voiman. Silloin hän huomasi laamannin kuvan seinällä ja sen silmät seurasivat ilmi-elävinä kaikkia hänen liikkeitään. Hän syöksähti kuvan kimppuun lävistäen puukollaan sen silmät puhki. Sitten hän kävi jäykän mykäksi ja tuijotti rikkinäiseen kuvaan.

Samassa kuului kirkaisu pienestä puustellistakin. Hillevi peitti kasvonsa käsillään torjuen kamalaa sisäistä näkyään. Sitten suoristui hän ylevän käskeväksi. Otti viittansa ja alkoi hiljaa kuin unissakävijä astella kohti Vanhaakartanoa.

Kuuno herra heräsi tuijotuksesta siihen, ettei kukaan nauranut hänen hullutuksilleen. Hillevi rouva oli surupukuisena astunut kartanon pääovesta yläkertaan, ja kaikki väistyivät kahden puolen hänen tieltään hänen taakseen yön pimeyteen. Kirkuen juoksivat naiset ullakolle ja herrat heittäytyivät vaunuihinsa. Hiljaa kuin aave astui nyt Hillevi Kuunon eteen. Kuuno asetti käden silmilleen kuin näkyä pelästyen. Läpitunkevina tuijottivat Hillevin hyytävät silmät. Kuin korkeimman kohtalon kova käsi iski Kuunon olkaan, hän lysähti polvilleen.

Sanaa sanomatta osoitti Hillevi sormellaan ovea. Pää kumarassa Kuuno otti aran askeleen, hänen hartiansa vavahtivat, hän kätki kasvonsa ja kulki hitaasti alas rappusia. Hän kulki yhä alaspäin, yhä alaspäin, ikäänkuin sillä alenemisella ei olisi mitään loppua ollut, ikäänkuin portaat olisivat johtaneet maan alle. Pihalla potkaisi hän tuntematonta mustaa koiraa.

* * *

Syystähdet kimmelsivät ja ympäröivät koko Vanhankartanon tulimerellään, johon se kummullaan kohosi avaruuteen antautuen. Vanhankartanon katto uneksi vuosisataista untaan ja sen pääty katsoi itään kuin ilmestykseen.

Hillevi rouva istui avatun ikkunan luona. Vanha Mari kertoi palavan takkavalkean ääressä vanhasta laamannista. Hän kertoi myös kujeistaan siirtäessään laamannivainajan työpöydän esineet entiselleen. Ja Hillevi hymyili hetken, mutta sitten hän vaikeni muistellessaan Kuunoa, joka oli hiljattain kuollut. Pappilanmatkalta palattuaan hän oli pudonnut metsästyskääseistään ja jäänyt jäykkänä tuijottamaan avaruuden ikuista arvoitusta. Ehkä hän papin luona oli saanut rauhan raskaalle mielelleen, sillä viime aikoina oli hän käynyt vakavaksi ja harvapuheiseksi. Ja laamannin haudalla oli hänen nähty harhailevan, jonne hän oli laskenut sovitukseksi koko suuren, synkän surunsa. — Hillevi huokasi ja katsoi taivaalle. Sieltä kuului kuin hankojen havinaa uinuvalta ulapalta, kurjet tekivät lähtöään. Mutta alhaalla puustellin pienessä puutarhassa valitti pieni pääskynen, joka oli lentänyt puhelinlankaan satuttaen siipensä. Se vikisi ja valitti, sillä se oli jäänyt pois parvestaan. Muut olivat jo päivällä kenenkään huomaamatta lähteneet pitkälle muuttomatkalleen. Mutta kurkiauran sivulla erottautui suuri siiven varjo vasten valossa vavahtavaa ja väreilevää tähtitaivasta. Korkea kurki liihätteli alas pienen puustellin pihalle, laskeutui maahan. Ja pieni pääskynen nousi sen selkään. Sitten kohosivat ne molemmat ja lensivät yli Vanhankartanon huokailevan harjan.

Ja Hillevi rouva vaipui mietteisiinsä. Ehkä tämä kurki oli sama, jonka hän oli parantanut, ehkä se nyt vuorostaan tahtoi tehdä pienen palveluksen pienelle, sairaalle pääskyselle.

Ja Hillevi rouva tunsi, miten suuri, siunattu rauha laskeutui hänen sieluunsa. Näin eheänä kaartuisi elämän ilta, kunnes kerran mustat vaunuhevoset veisivät hänet viime vaellukselta sukuholviin rakkaan laamanni-vainajan viereen. Joku korkeampi, käsittämätön voima nostaisi hänen sairaan sielunsa läpi lentävien tähtien liitääksensä ikuisen voiman varassa kohti ainaista aurinkoa ja ikuista iloa.

Hillevi rouva katsoi kirkastunein kasvoin kohti kaukaista korkeutta. Sitten sulki hän ikkunan. Tuli oli takassa sammunut. Vanha Mari nukkui jakkaralla.