PAHOLAISEN SOITTO

Oli hämärä, uninen sunnuntai-aamu. Unilukkari avasi juuri kirkonovet, pyyhki tomut pyhimyksien poskilta, lakaisi luudalla lattian ja ristikäytävän, puhdisti penkit ja kopahutti lopuksi ovensuussa seisovan puisen Simsonin sääriä ja heitti luudan käytävän nurkkaan. Hän kulkea koikkelehti pitkin ristikäytävää, heitti unisen katseen numerotaulun alla riippuvaan rahahaaviin ja haukotteli vasten ristiinnaulitun kuvaa alttarilla. Eikä unilukkari huomannut, että urkurilukkari öiseltä, viikkoiselta retkeltään hoiperteli natisevia portaita pitkin urkulehterille, paneutui pitkälleen penkille ja nukahti siinä samassa. Unilukkari kulki sakastiin, otti kaapista kultaristisen, kullankimmeltävän messukasukan, ja juuri silloin hiipi paholainen kirkkoon.

Paholainen oli maankulkijan näköinen. Punainen villahuivi pisti esille hänen mustan, näverinmuotoisen, pienen piikkipartansa alta, kulunut, viheriälle vivahtava huopahattu oli hänellä päässään, ja hän linkutti vasemmalla jalallaan. Hänen suunsa oli irvistyksessä katsellessaan katossa leijailevia kerubiimien kuvia, hän loikki pitkin kirkkoa ja jätti mustat jäljet kaikkialle. Hän seisahtui pappilanpenkin eteen, jonka yläpuolella oli helvettiä kuvaava taulu. Punaisten lieskojen keskellä seisoi itse sarvipää ja ruoski pitkällä haarukalla onnettomia, tulessa palavia, alastomia naisia. Paholainen seisahtui taulun eteen, hymyili hetken ja mutisi itsekseen: »Mikähän kylätaituri tuonkin on tekaissut! Enhän minä toki noin tuhman näköinen ole, se osoittaa, että taiteilijalla ei ole vähääkään neron kipinää. Hän on kuvannut minut piiskuriksi, hahhaa, minut, joka olin mahtava maailman majesteetti. Mutta olen minä vieläkin sama taika- ja tanssimestari, vaikka olenkin joutunut hiukan rappiolle, sillä usko paholaiseen niinkuin Jumalaankin on nykyisin hiukan muuttunut. Kulkurin valepuvussa minä nyt kuljen enkä aina yösijaakaan tahdo saada. Papit ja taulujen tuhertajat minua pilkkaavat, mutta lauluhilpeät lukkarit minua vielä ilopöytiensä ääressä muistelevat ja maljani juovat. Minä olen heidän ystävänsä, mutta papit minua hermostuttavat, tämänkin kirkon paimen maalaa minut vielä tulikivellä ja kimröökillä. Piru vie, hahhaa, sanonpa sen itse, tänään minä sekoitan koko saarnan ja teen sellaiset kelpo kepposet, hahhahhaa, että aikakirjat tietävät siitä pitkät ajat kertoa.»

Paholainen nauroi ja kääntyi samassa ympäri, sillä tapulista kuului papinkellojen kumea ääni. Yhdellä loikkauksella seisoi paholainen pilarin varjossa urkulehterin alla eikä häntä kukaan huomannut. Kansaa alkoi lappautua kirkkoon; leveästä kaariovesta seinällä riippuvien vaakunakilpien ohi astuivat paikkakunnan aateliset, tuli vanha majuri ja jahtimestari, leskiruustinna ja Aunolan armo, upeat rustitilallisten emännät kahisevissa silkeissään, pitkä koulumestari ja kaksileukainen kirkkomaalari, vanha krenatööri mitali rinnalla. Ylpeät suurtilalliset istuivat kukin penkkeihinsä, mutta kirkon alipäähän jäivät loiset ja mäkitupalaiset sileiksi ajeltuine leukoineen ja paksuine hiuksineen, jotka olivat takaa kuin kirveellä tasoitetut; lopuksi mieronrannan kulkijat, kerjäläiset ja teinit. Siinä koko pitäjän komeus ja kurjuus, ja paholainen katseli tätä kaikkea suu ivan mareessa ja kuunteli lukkarin kuorsausta urkulehteriltä. Hän kuuli miten ontuva, punatukkainen urunpolkija ravisteli lukkaria, sillä seurakunta odotteli jo kärsimättömänä alkuvirttä. Mutta lukkari ei herännyt, sillä koko yön oli hän juonut viiniä kirkkoväärtin kanssa. Unissaan soperteli hän paholaista avukseen.

Paholainen kuuli lukkarin heikon avunhuudon. Häntä säälitti mies: virkansa menettäisi, mieron tielle joutuisi pappien paha omatunto ja hiushieno ivaaja. Paholainen seisoi yhdellä hyppäyksellä urkulehterillä ja nyökkäsi päällään urunpolkijalle: »Mene sinä polkemaan, kyllä minä urkuja hoidan!»

Piru asettui soittamaan alkusoittoa. Urkujen isot hopeoidut putket nousivat korkeaan, kupuilevaan kattoon. Hän alkoi pitkällä surullisella soinnulla, ja kuulijat vaipuivat hartautensa uneliaihin maailmoihin. Urut humisivat juhlallisesti ikäänkuin olisi suhahtanut enkelinsiipien kahina ja taivaan harppujen helinä, kymbaalien, ja huilujen valitus kaiken katoavaisuudesta. Mutta tarkka korva olisi eroittanut pää-aiheen alla rinnan kulkevan hiljaisemman, ilkkuvan äänen, joka värisi täynnä tämän maailman hekumaa ja iloa. Kaikki tämä sekaantui siihen äänien aallokkoon, jonka paholainen liukkailla juoksutuksillaan esiin loihti. Levein loppusoinnuin päätti paholainen soittonsa.

Seurakunta oli kummastuksissaan. Talonpojat töllistelivät suu auki, naisten puolella kävi vilkas supatus, ja sukupenkistään kallistui vanha rouva, Aunolan armo, majurin puoleen ja kuiskasi: »Mon frere, olenhan aina väittänyt, että pitäjämme lukkarilla on säveltäjälahjoja, näin hyvin en ole hänen koskaan kuullut soittavan.»

Surullisesti katseli piru ympärilleen, sillä pirukin saattaa olla surullinen. Mutta kun hän näki nukkuvan lukkarin punahohtavat kasvot, sai hän silmiinsä iloisemman ilmeen, hän selaili tahraantuneita nuottilehtiä ja alkoi hiljaa soittaa alkuvirttä. Mutta pirulla on levottomat sormet kuin mestarivarkaalla, pian alkoi virsi vilkastua, niin että akkojen kimakat venytykset kulkivat ja kompastuivat kaukana soiton jälessä, ja seinät viskasivat kaiun kolminkertaisena vasten veisaajien kasvoja. Ukot katselivat mielipahoissaan nenälasiensa yli lehterille, ja eukot kiskoivat ja nielivät sanoja pysyäkseen soiton mukana, mutta lehterillä oli hämärä, niin ettei saattanut nähdä pirun ilkkuvaa ilmettä. Olipas se ihmeellinen soitto, virren lopussa kuului pitkä kiekahdus kuin punaisen kukon huomenlaulu oksaiselta orreltansa! Toisinaan kuului kuin aisakellon kalina, joka on kiinnitetty tielle pillastuneen varsan jalkaan. Kellon ja kukon äänen kuullessaan hypähti seurakunta tuuman verran paikoiltaan. Sillä pitäjässä kulki tarina, että kirkossa olivat hurjat huovit sota-aikana syöttäneet ratsuillensa kauroja itse pyhän alttarin edessä, ja että neitsyt Marian kämmenellä oli hyppinyt köyhältä leskeltä varastettu kukko.

Rahvas vilkuili toinen toisensa silmiin, joista he etsivät selvitystä näille oudoille kummitusäänille. Majuri tarttui armon kuulotorveen ja sanoi: »Lapsikamarijuttuja, teidän armonne, taika-uskoa, taikauskoa ma chere!» — Iloisella loppulirityksellä lopetti paholainen alkuvirren ja kiekahti vielä kerran käheän, murrosäänessään olevan kukonpojan äänellä, mutta samassa astui pappi alttarille.

Pitkässä kaavussa astui pappi alttarille, ja kultainen risti hänen selässään loisti kuin kullattu, timanteille tuikkiva pyövelipuu häikäisten koko seurakunnan silmät. Luettuaan uskontunnustuksen ryki ja selvitteli hän kurkkuansa, mutta ei saanut messu-ääntä. Kovin oli hän levoton ja katseli tavantakaa urkulehterille. Piru seurasi papin pulaa nuottikirjan yläpuolella olevasta peilistä ja nauroi. Turhaan odotti pappi tänään merkkiä lukkarilta. Vihdoin päästi hän epätoivon vimmalla kummallisen mölinän. Sanat sekaantuivat, hän korjaili lipereitään ja puhkuili tulipunaisena, ja vihdoin hänet valtasi pyhä viha ja hän kadotti mielenmalttinsa. Lukkariin ja koko laumaansa oli hän suuttunut; sadat silmät seurasivat kuin vahingon ilolla hänen hämminkiänsä, hän vihasi heitä kaikkia. Nyt alkoi kummallisin messu mitä miesmuistiin oli kuultu.

Pappi messusi: »Oi, sinä syntinen, piskuinen lauma, voimaton kaikkeen hyvään Aadamin synnin kautta! Oi, kuinka kauan sinä kiusoittelet ja niskoittelet paimentasi vastaan! Huonoimmat jyvät, pienimmät kalat, laihimmat pyyt sinä hänen pöytäänsä kannat; te salavuoteilijat ja rikkaat lesket, voi teitänne, laihimmat lehmät te minun navettaani tuotte, ja teidän voinne ei ole kuin hunaja vaan hapan ja kauhistus Herralle. Kellarini on oluesta ja silavasta tyhjä, rahalaatikko on tyhjä, kun kollehtiani kootaan, riihessäni hiiret puivat, ja madot niittävät minun niittyjäni. Ah, kallis onpi aika! Millä minä maksan velkani, minun kunniavelkani! Minun polveni ovat käyneet heikoiksi paastosta, minä olen köyhä ja raadollinen, mutta minä olen pappi ijankaikkisesti Melchisedeckin säädyn jälkeen, mutta mitä oletten te, te löyhkäävät vuohet Herran viinitarhassa. Selaa!»

Seurakunta ei kuullut kaikkia sanoja vaan veisasi: Herra armahda meitä! — Sitten kohdisti pappi vihansa lukkariin ja messusi:

»Ja sinä surkea virrenvetäjä, kussas olit viimekin yönä?»

Paholainen: »Kirkkoväärtin kanssa viiniä join, mutta kussas olit itse?»

Pappi: »Jätin vuoteeni ja kävin lohduttamassa kristillistä sisartani, naapurini emäntää.»

Paholainen: »Ja tikapuut kaatuivat, niin että vieläkin onnut.»

Pappi: »Kotiin kuljin, kirkkoisiä tutkin ja näin sitten unta taivaan tikapuista.»

Paholainen: »Oi, valhe suuri asuu sinussa. Et pyhiä kirjoja tutkinut vaan istuit siellä, missä pelaajat ja mässääjät istuvat. Majurilta sinä viime yönä nipistit viekkaasti kymmenen kultarahaa. Korttipöydän äärestä sinä saarnastuoliin nouset.»

Pappi: »Aut', ett' pysyn pystyssä, hekumas on kuin liukas virran juoksu; minä valitan sinusta piispalle.»

Paholainen: »Sinä Baalin pappi, rippityttäriäsi sinä katselet kiivaan sulhaisen silmillä, kerran sinä…»

Pappi: »Herran nimessä, hiljaa! Saat ankkurin saksalaista viiniä!»

Paholainen: »Anna sielusi, anna sielusi!»

Pappi sävähti outoa ääntä ja katsahti lehterille, josta paholainen taas lauloi kiekuilevalla äänellä. Pappi näki peilissä irvistävät hampaat ja näverinmuotoisen piikkiparran, hädässään kääntyi hän seurakunnan puoleen ja messuili vapisevalla äänellä: »Herra olkoon teidän kanssanne», ja kääntyi taas alttariin päin, kun lehteriltä kuului pitkä piipattava ääni.

Nyt alkoivat kummalliset kujeet papin selän takana. Molemmin käsin tarttui paholainen koskettimiin. Ensin kuului juhlallinen hymni. Se ärjyi kuin valtava sävelmyrsky, kiiriskeli pitkin pilareita ja holveja ja hiljeni vihdoin mietoon mutinaan kohti korkeata kattoa. Äkkiä siirtyi soitto mollista duuriin, kuului paimensoitto, kun rakkaudesta morsioonsa juopunut paimen soittaa mättäällä kevätkiimassa hyppeleville lampaille. Ja seurakunta tunsi ikäänkuin se vasta olisi herännyt, veri alkoi juosta hitaimmissakin jäsenissä, soitto sai yhä keveämmän luonteen, säveleet juoksivat, kaatuivat päistikkaa, nousivat taas ja ajoivat toisiansa takaa kuin hehkuvaan syleilyyn tavoitellen. Se soitto oli kuin läikkyvä laskiaiskarnevaali tai vallaton häämelu, ikäänkuin puupuhaltimet olisivat kilpailleet öitä kestävissä kemuissa, joissa nuori nauru, hehkeä viini, notkuvat lanteet ja iloiset intohimot soiluivat sopusointujen hekumassa. Se kutitti ja hiveli jalkapohjia, se pani pään suloiseen keinuntaan, sydämen ihanasti väräjämään. Seurakunta oli kuin lumottu, mutta paholainen kiihoitti itseänsä yhä tulisemmilla lirityksillä ja sävelhypyillä. — Kirkkorotat tulivat uteliaina kaikista pesistään ja lokeroistaan, juoksivat pitkin kattoparrua, ja hännät läiskyivät kivistä seinää vasten; ne nousivat takajaloilleen ja alkoivat hassunkurisesti hyppiä piiparin pillin tahdin mukaan. Yölepakot, jotka olivat riippuneet tornin pimeissä kätköissä hämähäkinseitin takana salaisissa suojissaan, töytäsivät aukoista kirkkaaseen ilmaan, ja valo häikäisi niiden pienet, mustat silmät. Vanhat, salaperäiset kirkkonaakat alkoivat kirkkomaan vaahterissa supatella, purstojaan levitellen ne kiertelivät toisiansa tanssin varvasliikkein ja ponnahtivat oksilta riemuisaan karkeloon ylös siintävään korkeuteen.

Mutta kirkon etupenkeistä kuului hiljainen naurun hyssytys. Ja jo nousi majuri nokkelana ja teki hienoimman hovikumarruksensa Aunolan vanhalle rouvalle, jonka harmaat, puuterijauhoilla ripoitetut hiukset olivat korvien kohdalta kierretyt putken muotoisiin kiehkuroihin. Vastuksista huolimatta talutti majuri hänet lattialle. Heitä seurasivat jahtimestari, leskiruustinna, ritarit ja arvorouvat, ja nyt alkoi vanha menuetti vanhanaikuisine kulkueineen ja kumarruksineen. Sillä huumaava ja vastustamaton oli uruista kimpoileva tanssisävel. Kirkko muuttui heidän silmissään hovitanssisaliksi, jossa lamput loistivat ja silkit suhisivat. Keskikäytävällä kajahtivat penkkien ovet, ja vasikannahkaiset virsikirjat putosivat kivilattialle. Siellä jo johti koulumestari vakavata purpuria, pönäkät rusthollarit ja leveäliepeiset ehtoiset emännät heiluvine korvarenkaineen piireilivät toisiansa vastaan. Mutta yksin penkissä istui ilotonna kirkkomaalari ja katseli maalaamaansa helvetin kuvaa. Sen naurettavat peikot kiusasivat häntä rumuudellaan, koskaan ei hän enään rauhallista unta saisi ennenkuin olisi repinyt alas koko taulun. Mutta millä hän, köyhä taituri, maksaisi vahingon? Hän painoi kätensä ohimoilleen ja huokasi syvästi. Mutta soitto yhä paisui. Sillä oli kummallinen tenho temmata mukaansa, se sähkötti tulisuudellaan koko kirkkoväen, joka oli kuin humalasta hullaantuneena. Kirkon alipäästä kuului hupainen jalkojen töminä. Siellä palvelijat ja mäkitupalaiset polskan pyörteissä unohtivat viikkoiset vaivat, verot, menot ja messut, ikäänkuin olisivat tanssineet luuvassa kuutamoisena kisayönä. Rammat kolkuttivat kainalosauvoillaan, ja teinit tekivät markkinatemppuja. Ja näytti ihan siltä kuin pyhimyksien kuvat parvekkeiden seinillä olisivat ottaneet osaa tähän aamuiseen iloon. Pyhä Pietari, pyhä Andreas ja pyhä Henrikki hymyilivät kehyksistään, ja puinen Simson ikäänkuin kolkutti jalallaan tahtia, niin että kirkon purjelaiva katon alla heilui pitkässä kaaressa.

Kun pappi kääntyi alttarilla, kohtasi häntä outo näky. Hänen edessään aaltoili koko hänen paimenkuntansa tanssin mieluisessa mylläkässä, ja hän jäi sanattomana seisomaan. Nyrkillään osoitti hän lehterille, että soitto lakkaisi, mutta kun siitä ei ollut apua, kohotti hän kätensä seurakunnan yli sitä hillitäkseen ja huusi niin, että kaulasuonet pullistuivat. Äkkiä soitto hiljeni, kuului pitkä, terävä kiekahdus, ja kaikki katselivat kummastuneina toisiinsa ikäänkuin olisivat unesta heränneet ja kiiruhtivat penkkeihinsä. Pappi astui alas alttarilta pitääkseen ankaran nuhdesaarnan. Silloin kuului urkujen yliäänistä ikäänkuin kaulahelmien sälinä, kilkuttimien helinä, pikarien kilinä ja pelimarkkojen kaiku, siitä sukeutui remuava juomalaulu, papin mielilaulu hänen myrsky- ja teiniajoiltaan. Hän kuunteli pää kallella, ja yli pulleiden kasvojen levisi päivänpaisteinen, kevytmielinen hymy. Korttipakka putosi hänen kasukkansa alta lattialle, lehdet sinkoilivat piiriin hänen ympärillensä. Hän unohti kasukkansa, saarnansa, kirkkonsa ja oman arvonsa. Hän nosti kauhtanan polviensa yli ja otti tanssiaskeleen. Pian oli hän huumaavassa tanssinkiihkossa, hänen vanhat, syntiset varpaansa naksasivat ja pohkeet ponnahtivat piirissä yli korttilehtien, ja messuavalla kurkkuäänellä alkoi hän laulaa vanhaa, hurjaa pöytälaulua.

Paholainen löi urkulehterillä kätensä vasten polviansa ikäänkuin hän olisi nauruun läkähtynyt, hyppi ja hähätti. Kuin moukareilla alkoi hän nyt takoa urkuja, jotka ulisivat ja oihkivat ikäänkuin palotorvet olisivat räikyneet. Kuului hirveä ramina ja räminä, kuin sata härkää olisi ammunut ja urut tärisyttävällä tykin pamauksella olisivat haljenneet. Pitkällä loikkauksella hyppäsi piru nukkuvan urkurin yli ja katosi punatukkaisen urunpolkijan ohi rappusten hämärään. Urkuri heräsi ja hieroi silmiänsä. Oliko hän nähnyt unta vai kiertelikö kirkkoviini vielä hänen päässänsä?

Samana aamuna näkivät myöhästyneet kirkkomiehet maantiellä kummallisen olennon, jolla oli punainen kaulahuivi ja näverinmuotoinen piikkiparta. Ja vähää sitä ennen oli näyttänyt ihan siltä kuin kirkontorni olisi tanssinut katrillia tapulin kanssa, joka oli näyttänyt jättiläismäiseltä noita-akalta. Mutta seurakunta eli kauan siinä uskossa, että hengellinen äkkiherätys oli saanut sen ilosta hyppimään.