KIITTÄMÄTTÖMYYS

Pekka oli palvellut papilla renkinä monet vuodet. Hän oli harmaantunut papin palveluksessa, kuten hän sanoi. Pekka oli tyytyväinen pappiinsa ja pappi renkiinsä. Pekka ajeli kirkkoherraa kirkolle, kinkerille, sairaiden luo, könötti reen pulkkapuulla tärkeän ja tomeran näköisenä, ikäänkuin hän olisi ollut kirkkoherran oikea käsi, joka ohjasi niin kirkkoruunaa kuin papin kirkollisia toimia. Koska pulkkapuu oli hiukan korkeammalla papin etuistuinta, oli Pekka vähitellen tottunut katselemaan maailmaa ja sen vaeltavia vastaantulijoita hiukan yliolkaisesti — papin olan ylitse. Mutta pappi ei tätä hyvyydessään huomannut. Pekka ohjasi varmasti hevosta, ja pappi tuudittui miettimään monena vuotena kypsynyttä ajatustaan palkita Pekkaa turvaamalla hänellä tyyssijan vanhuuden päivien varalle.

Pekan oli hyvä olla pappilassa, väentuvan porstuan peräkamarissa, missä hän asusti yhdessä vaimonsa kanssa. Vaimokin oli pappilan vanhoja palvelijoita. Kuten tavallisesti vanhat palvelijat, oli hänkin käynyt itsetietoiseksi, oman arvonsa tuntevaksi. Salassa toivoi pariskunta, että kirkkoherra vihjauksensa mukaan yllättäisi heidät kerran jollakin suurella rakkauden työllä.

Niin elivät Pekka ja hänen vaimonsa vanhassa pappilassa. Pekka oli lukutaitoinen mies, opasteli itse lapsiaan, mutta ulkotöihin hän ei paljoa puuttunut, ruokkihan hevosia, erikoisesti ruunaa. Siihen menikin aika, kun sitä osasi taitavasti venyttää. Vaimon mielestä oli papin säkki tyhjentymätön, viljaa riitti heille yllinkyllin. Vaimo luuli tekevänsä papin rouvalle suurenkin palveluksen sitoessaan hänelle saunavastoja ja luutia. Mutta unohti vitsalla kurittaa omia lapsiaan. —

Kirkkoherra oli aulis ja alhainen mies, kuten kansa sanoi. Hän oli tottunut Pekkaan eikä aluksi luullut voivansa tulla toimeen ilman häntä. Sillä Pekka oli vuosien varrella oppinut tuntemaan papin tavat. Jo puolitiessä osasi hän tyydyttää papin mielihalut. Pekka oli ruvennut matkimaan kirkonpaimenen tapoja, hänen arvokasta käyntiänsä, kurkun kahistamista ja nenän nuhisemista. Pekka pöyhistyi sanomattomasti, kun kirkkoherra alkoi lukusilla käyttää häntä joskus lasten luettajana. Hänen valtansa kasvoi. Hän puhui mahtipontisesti, käyttäen puheessaan vanhan testamentin jyriseviä sanoja. Luettaessaan lapsia hän löysi aina virheitä niiden naapuriensa lapsien luvussa, jotka jollakin tavalla olivat pistelleet häntä hänen hullunkurisesta papillisuudestaan. Hänen vaatimuksensa kasvoivat. Kun emäntä lukusilla tuli pyytämään häntä syömään väentuvan puolelle, vastasi hän kauttarantaisesti ja arvokkaasti: »En tule, kun tässä pitää mennä lapsia luettamaan». Kirkkoherra nauroi muiden mukana kuultuaan tämän Pekan vastauksen, sillä hän piti tätä vanhan palvelijan omituisuutena. Hän antoi usein Pekalle anteeksi, vaikka hän huomasi tämän mielikuvituksellisen vilpin, valheen ja laiskuuden. Pekka alkoi äyskiä ja ärhennellä pappilassa, ikäänkuin hän olisi ollut isäntänä talossa. Hän alkoi laiminlyödä ruunankin, laiminlöi kaikki työnsä, vetelehti vain pitkin päivää vuoteellaan ja kerrottiin hänen salaa lauantaisin kallistelevan muonamiesten kanssa sahtikannuja. Mutta kirkkoherra ei huomannut Pekan keinotekoista mielentilaa. Tällaisina hetkinä Pekka alkoi jo neuvoa ja oikaista kirkkoherraakin. Kirkkoherra alkoi ihmetellä Pekan muuttunutta käytöstä. Hän alkoi kyllästyä hänen neuvoihinsa ja päätti sopivassa tilaisuudessa toteuttaa vanhan tuumansa, päätti palkita Pekan entiset palvelukset. Pian siihen tarjoutuikin tilaisuus. Koetti taas kinkerin aika. Pekka ajoi tapansa mukaan pappia lukusille, mutta häppäpäissään ajoi hän ruunan ojaan ja samalla matkalla teki hän muitakin kolttosia. Lukusilla hän peloitteli lapsia, isäntiä ja emäntiä. Kun häntä nytkin käskettiin syömään väentuvan puolelle, hän loukkaantui aivan hirmuiseksi siitä, ettei häntä kutsuttu pappien ja isäntien mukana talon peräkamariin. Pekka töytäsi nyt talon puolelle, kynsi viattoman näköisenä korvallistaan ja sanoi: »Kuulkaas, kirkkoherra, ruuna on kovin levoton, täytyy mennä sitä säälimään ajokuntoon, olisi jo aika lähteä.» Kirkkoherra ei vastannut mitään, mutta nyt oli hänen kärsivällisyytensä lopussa ja hän päätti toimittaa Pekan pois talosta. Hän oli kerran rouvansa kanssa päättänyt ostaa Pekalle ja hänen vaimolleen pienen talon. Sen hän tekikin, ja pian istui Pekka pienen, kirkonkylän laidassa olevan talon isäntänä.

Pekka pöyhistyi vielä enemmän isäntämiehenä. Hänellä oli nyt talo, mutta ei ollut karjaa, talouskapineita. Hän tarvitsi hevosia, lehmiä, auroja, karheja, kuokkia, ja sitä varten täytyi ottaa velkaa. Pekka oli pappilassa tottunut tekemään muiden määräyksen mukaan, hän osasi siellä tottumuksesta tehtävänsä ulkoa, jotka hän täytti kuin unissakävijä. Mutta hänestä ei ollut itsemäärääjäksi. Hänen järkensä ei ollut tottunut omin päin askartelemaan. Salaa sisimmässään hän alkoi kantaa kaunaa papille, sillä hänen ylpeytensä ei sallinut hänen mennä pappilasta neuvoja pyytämään.

Pekka antoi palvelijoilleen ristiriitaisia käskyjä. Kun he huomasivat, ettei isäntä ymmärtänyt taloudenpitoa, alkoivat he vetelehtiä, kuten isäntäkin loppuaikoinaan oli vetelehtinyt. Kun silmä vältti, niin he makasivat ojanreunalla. Isännän nähdessään he näön vuoksi tarttuivat työaseihinsa. Päälle päätteeksi sekaantui vaimo kaikkeen, möi salaa viljaa kahvitellakseen kylän akkoja. Vaimo sai vähitellen kaiken vallan mitättömän miehensä käsistä.

Ensin mies alkoi vaimolleen salaa nurkua kovaa kohtaloaan.

»Miksei se pahuuksen pappi antanut rahojakin, miksi antoi vain siemenviljat?»

»Pahaksi se oli.»

»Pahaksi, olisipa antanut olla renkinä.»

»Eikö isäntämiehenä kelpaa kellitellä?»

»Ei kelpaa. Talopahasen antoi päästäkseen minusta. Metkut sillä oli mielessä.»

»Menisit pyytämään rahoja.»

»Ei luvannut rahoja. Sanoi, että koeta nyt tulla omillasi toimeen. Pahan se pappi minulle teki.»

Niin puheli Pekka vaimolleen, ja vaimo säesteli häntä ja auttoi salaa talon rappeutumista.

Pekka alkoi vältellä pappia, ikäänkuin tämä olisi ollut syynä hänen onnettomuuteensa. Talo oli jo kaikkia kiinteimistöjä myöten velkaantunut. Pekka ei sitä enään omistanut. Hän alkoi yhä enemmän kallistella sahtikannuja, ja niihin hän nyt tuhlasi siemenohransa. Häppäpäissään hän kuljeskeli kyliä, hoki ja haukuskeli kirkkoherraa. »Antoi tyhjän talon», niin hoki hän humalapäissään. Hän syyti nyt umpikuljuisessa mielessään kaiken syyn papin niskoille.

Niin vierivät viikot, niin kuluivat kuukaudet, ja pappi kasvoi hänen silmissään jonkinlaiseksi vääräksi rankaisijaksi, joka oli hänen, talonpitoon tottumattoman miehen, saattanut turmion partaalle. Täten hän nukutti omaatuntoaan. Hän alkoi vihata pappia, siten hän antoi jonkunlaisen syrjä-iskusuunnan omalle tyytymättömyydelleen, sai tekosyyn päästä itsemoitteesta. »Sillä ei ollut mitään tarkoitusta koko talonlahjalla», puheli Pekka usein. »Enkä minä itsekään ymmärrä, mikä tarkoitus minulla oli ottaessani lahjan vastaan.» Täten kasvoi kiittämättömyyden kavala, kylmä paino hänen sydämessään. Hän uskoi olevansa oikeassa, hän valehteli itsellensä vapahduksen kiitollisuuden velvollisuudesta. — »Minä en voi sitä koskaan antaa anteeksi, että antoi tyhjän talon!» Niin höpisi hän itseksensä.

Pian myytiin talo pakkohuutokaupalla, ja Pekka sai vaimoineen lähteä mierontielle. Vaimo alkoi pitää pientä, kulkevaa kahvikauppaa, ukko veteli pieniä kärryjä maantiellä. Mutta ei sekään ajan pitkään lyönyt leiville. Vaimonsa kanssa vetelehti Pekka kylästä kylään, lopulta naapuripitäjästä toiseen pitäjään. Asuskelivat missä milloinkin, ukko tehden tuohitöitä, vaimo luutia laittaen. Ja yhä kasvoi Pekan mielessä viha pappia kohtaan. Tämä tarkoitukseton taivallus paikasta paikkaan oli papin pahuutta. Mierontielle hän silloin Pekan saattoi, kun talon toimitti!

Mutta pappi istui pappilassa ihmetellen maailman menoa. Hän puheli kerran lauantai-iltana, pakkasen paukkuessa, vaimolleen:

»Missähän se Pekkakin nyt mahtanee matkata? Luulin tehneeni hyvän työn, mutta Pekka ei sitä jaksanut kantaa. Elämän myötätuuli on usein vaarallisempi kuin vastukset ja vastatuuli. Siitä taitaa olla jo kaksi vuotta, kun ostin Pekalle talon. Niin, niin, Jumala häntä armahtakoon!»

»Ehkä tämä koettelemus oli Pekalle opiksi, täällä meillä pappilassa hänen oli liian hyvä olla», sanoi papin rouva.

»Olen usein tullut ajatelleeksi, että ehkä minä tein väärin antaessani rengilleni talon, sillä elämän koreus käy kaiken maailman tietä. Ehkä minä olen syynä Pekan onnettomuuteen», puheli pappi.

»Sinä suurentelet omia syitäsi», sanoi rouva. »Sinun ei pidä katua hyvää tekoasi. Jolleivät ihmiset sitä käsitä, niin on se ihmisten oma syy.»

»Niin taitaa olla, mutta se ei estä minua edelleenkin tekemästä hyviä töitä, sillä niinhän opettaa suuri mestarini.»

Samassa koputettiin ovelle, kirkkoherraa kutsuttiin keittiöön. Ovensuussa seisoivat Pekka ja hänen vaimonsa isoine luutakimppuineen. Pekka kumarsi hiukan vastahakoisesti, hänen henkensä löyhkähti väkevälle.

»Päivää. Piti tulla katsomaan tuttuja paikkoja. Hehhee! Tässä nyt kirkkoherra näkee työnsä tulokset, tuohiäijän ja luutamuijan», soperteli Pekka.

»Soh, soh», koetti muija estellä, »eikö kirkkoherran rouva osta luutia, meidän pappa se on hiukan…»

»Suus kiinni, kun minä puhun asian selväksi.»

»Työni tulokset?» ihmetteli kirkkoherra.

»Niin, niin, miksi kirkkoherra antoi minulle tyhjän talon? Mitä pahaa minä tein, että minua sillä lailla vedettiin suoraan sanoen nenästä?»

»Pekka parka», sanoi kirkkoherra, »olen kyllä kuullut, että sinä kylillä olet moitiskellut minua oman saamattomuutesi tähden, mutta katso ja tutki itseäsi, etköhän silloin lähempää löydä syytä omaan turmioon».

»Tehän minut olette turmioon toimittanut», kivahti Pekka. »Kuka korvaa minun menoni, minun velkani, koko tämän elämäni helvetin, johon minä olen joutunut!»

»Mietihän ja hillitse sanojasi»! puhui nyt pappi hiukan kiusaantuneella ja kiivaammalla äänellä.

»Maksakaa pois, maksakaa korvaus kaikesta, mitä olen menettänyt!»

»Tämä menee jo liian pitkälle» huusi hyväsävyinen kirkkoherra. »Kiittämättömyys on maailman palkka!»

»Niin, kiittämättömyys on maailman palkka, tällaisen palkan minä sain kaikista vaivoistani. Jollette maksa, niin minä menen vaikka lakiin ja myytän pakkohuutokaupalla koko höskänne.»

Nyt loppui papin maltti, hän osoitti sormellaan ovea ja sanoi: »Nosta likainen koira vedestä, niin se pudistaa lokaa kasvoilleni. Pekka, viimeisen kerran sinä nyt kävit talossani. Mene!»

»Minä menen. Tuossa on luuta lahjaksi tyhjästä talosta, laaskaa sillä ensin oman huoneenne kynnys!»

Vaimo talutti Pekan puoliväkisin porstuaan. Siellä Pekka mutisi:

»Niin, niin, kiittämättömyys on maailman palkka!»

Kirkkoherra pudisti päätään, kulki keittiöstä työhuoneeseensa ja huokasi: »Minä en ymmärrä tätä kaikkea, kenessä on syy? Niin, niin», huokasi hän, »kiittämättömyys on maailman palkka.»