KAHDET HAUTAJAISET

I

Sauna-Ulla oli kuollut. Ruumiskirstua kannettiin juuri ruumisvaunuihin. Mutta laitakaupungin mökissä, missä Ulla oli asunut halonhakkaajan ja joutotyömiehen Tureenin vuokralaisena, riitelivät vielä Tureeni ja hänen vaimonsa. He riitelivät Ullan peruista, vaatteista, piirongista ja säästörahoista. Pöydällä oli tyhjennettyjä kahvikuppeja, ja piilossa nurkassa seisoi viinapullo. Tureeni oli humalassa ja vaimonkin kasvot punottivat. Kun pappi ilmestyi kadulle, kiiruhtivat he pihalle. Portin eteen oli ikäänkuin näön vuoksi heitetty hiukan hakoja, jotka Tureenska oli tuonut läheiseltä kasarmin kalliolta. Tureenska niijaili pastorin edessä, Tureeni pureskeli kahvipapuja, ettei hänen henkensä löyhkähtäisi, ja käänteli teeskentelevän hämillään lakkia kädessään. Yhtä viekkaasti silmäili pastori kadunkulmassa seisovia eukkoja, joiden puheen porina lakkasi.

Pastori taputti Tureenskaa olalle, kiitti häntä lähimmäisen rakkaudesta, sillä olihan Tureenska hoitanut kelpo vainajata hänen tautivuoteellaan, pessyt ja pukenut ruumiin, siitä taivaan isä häntä kerran palkitsisi. Tureenska pyyhki silmiään ja tönäsi Tureenia kylkeen, että tämäkin tekisi samoin. Pastori hymyili, nousi ajurin rattaille, saatto lähti liikkeelle ja kirkonkellot alkoivat soida.

Mutta kadunkulmassa supattelivat Tirhoska ja Linkreenska. Tirhoska laski hevosten lukua ja puhui:

»Kas vaan kuinka monta hevosta! Olihan sillä Ullalla herraskaisia tuttavia, hyvä kylvettäjä se oli, kyllä rouvat siitä kovin tykkäsivät Saunassa ne kirkuivat ja praakasivat Ullalle kaiken maailman asioitaan kuin omalle tädilleen ikään… Niin se Ulla sai ne puhumaan, mutta juomarahoikseen se Ulla vain…»

Siihen Linkreenska: »Juuri juomarahoikseen, niin, kaikkihan se joi, mitä irti sai. Kyllä sitä Tureenit ovat kynineet, jäiköhän edes paitaa vainaan ruumiille! Ennenkuin siitä henki lähti, juoksi jo Tureenska saunarouvalta säästöpankkikirjaa vaatimaan… Ulla muka oli luvannut testamentissaan, mene tiedä…»

Siihen Tirhoska: »Koko viime yön ne Tureenin ovat mässänneet. Synti ja häpeä, kun liiterissä on maannut haiseva ruumis.»

Linkreenska: »Vest ja varjele! Arvaahan sen, että se haisee, kun hautajaiset siirrettiin sentähden, ettei markkinoiden aikana saatu viinaa. Mutta kyllä muuten on kiirettä pidetty. Toissa päivänä jo myytiin talousaitassa Ullan piironki ja muut kapistukset!»

Tirhoska huudahti äkkiä: »Katsoopa Linkreenska, eipä uskoisi silmiään, Tureenskalla on päällään Ullan uusi kappa, kas vaan kuinka se keikuttaa päätään! Mitähän se pastori… mutta eihän se mitään huomaa…»

Linkreenska: »Kyllä se huomasi akkunasta, kun meidän ukko kiiretöikseen kerran nikkaroi verstaassaan sunnuntaina… Mutta näillä Tureenin herrasväillä on aina sana suussa, mutta kavaluus sydämessä. — Mutta oli syytä Ullassakin, mitä meni Tureenille asumaan. Aina kun se pantiin pois saunasta, niin se asui Tureenilla ja kävi keittämässä ruokaa kasarmissa.»

Tirhoska ehätti: »Siellähän oli ollut paalit ryssän kasarmissa toissa viikolla. Ihan se Ulla oli ollut puolikuolleena, kaatunut oli kivilattialle ja siihen nukkunut… Siitä se sitten oli saanut aivokuumeen. Kyllä sillä oli kirjava elämä takanaan… Leirillä niin… tietäähän sen… nuorempana, ai, ai! Monta kertaa sanoikin Ulla minulle selvänä ollessaan: 'Ai, ai, jospa Tirhoska tietäisi, millaista elämää minä olen elänyt!' Niin sanoi. Ja sillä oli äänikin käheä kuin vääpelillä ikään. Pääseeköhän tuo taivaaseen!»

Linkreenska vastasi siihen: »Mutta kyllä se Ulla aina katui jälkeenpäin, kävi kirkossakin joka toinen sunnuntai, mutta sitten se taas yltyi, arveli kai että nyt sitä taas passasi, kun oli käynyt sieluansa puollanturoimassa!»

Tirhoska lisäsi siihen kiukkuisesti: »Kirkossa! Tureeninhan ne sen sinnekin kiskoivat kuin minkäkin pelättimen ja jälkeenpäin taas peruuttivat, pettivät, nylkivät. Voi, voi, senkin ihmisen elämää! Enhän minä tuomita tahdo, mutta sen sanon, ettei tässä viheliäinen ihminen muka muuten arvoa saa, jollei rupea papin luona juoksentelemaan. Ja olipa sitten mikä raato hyvänsä, niin…»

Linkreenska keskeytti: »Niin, missä raato, siinä korpit… Mutta kyllä minua itkettää ja ilettää yhtäkaikki. Toissa päivänä kävi Tureenska upseereilta hakemassa hautausapurahoja ja Tureeni juotti jehreitterikirjuria ja toimitti kirjeen vielä komentantillekin, sinne pääkaupunkiin, niin että sieltä tulee nyt kruunultakin peijaisrahoja kaksinkerroin. Kyllä ne osaavat! Mutta kyllä ne osaavat haaskatakin! Tokkohan niillä rahoilla sentään mitään siunausta lienee, ei niitä Ullakaan säällisellä tavalla saanut, varastellahan se taisi useassa palveluspaikassa ja eiköhän istunut kerran linnassakin.»

Tirhoska teki lähtöä ja sanoi: »Kuka sen Ullan kaikista kolttosista tietää… Miksi se muuten niin halusti olisi asunut Tureenilla. Mutta olkoon hänen sielunsa minun puolestani rauhassa!»

»Niin ja minunkin puolestani», sanoi Linkreenska.

Ja niin he erosivat.

Pastori ajoi ruumisvaunujen jälessä, hän katseli vakavan ja vaatimattoman näköisenä eteensä, kirkonmiehen ei sopinut hymyillä näin vakavassa toimituksessa. Julkisessa, maallisessa elämässä kulki hän aina hymyillen, mutta sen hymyilyn takana piili itsetietoinen vallanhalu. Hän hymyili aina tervehtijälle, mutta ohikuljettua jähmettyi hymy irvistykseksi, jossa oli jotain pirullista. — Sama hymy huulilla oli hän seisonut professorien tutkittavana, harjoitellut messu-ääntä Nikolainkirkon tapulirakennuksessa, samoin oli hän hymyillyt ennen koesaarnaa äänestäjilleen. Hän sai nopeasta onnestaan kiittää kaunista naamaansa, messu-ääntänsä ja ikuista hymyään. Hän oli kohonnut kaupungin johtohenkilöiden joukkoon. Viikon varrella istui hän säästöpankin johtokunnassa, ukkokodin rahaston tilientarkastajana, kristillisten naisten kirjurina, lähetysyhdistyksen puheenjohtajana ja rahatoimikamarin rahastonhoitajana. Mutta silti riitti häneltä hyvin aikaa puuttua yksityistenkin asioihin. Samoin kuin hän osakunnassaan kurinpitolautakunnassa oli ollut toveriensa yksityiselämän urkkijana, samoin kulki hän pikkukaupungissa, seisahtui kadulla kuuntelemaan huoneista kuuluvaa puhetta, ja jos hän kuuli sieltä iloisempaa ääntä tai aviopuolisoiden riidanremua, tunkeutui hän ristin ja mustan kaapunsa vallalla perheisiin sekoittaen suhteet vielä sotkuisemmiksi.

Ruumissaatto ajoi jo Rapamäkeä ylös hautausmaan portille.

Pastori oli vaipuvinansa ajatuksiin, jotka eivät liitäneet tämän maan kamaralla vaan jossakin haudantakaisissa korkeuksissa. Mutta hänen päässään pyörivät tilit ja tarkastukset. Hän oli sangen tyytyväinen itseensä, hänen oli käynyt hyvin maailmassa, olihan hän suosittu, hänen paimenkuntansa rakasti häntä, niin luuli hän, sillä hän oli järjestystä rakastava. Seurakunta pitäisi kyllä muistissa hänen ansionsa, kun vanha kirkkoherra kerran kuolisi. Tosin oli hänellä vihamiehiäkin, mutta ne eivät käyneet koskaan kirkossa. Hänellä oli hiljainen ja nöyrä vaimo, hiukan hermostunut tosin, hänellä oli vakavia, ankarasti kasvatettuja lapsia.

Niin, hänen vaimonsa odotti häntä kotona. Sairaalloinenhan se raukka oli. Ehkei pastori toimiensa tähden aina voinut huolehtia kodista niinkuin olisi tahtonut, mutta jahka hän saisi vielä hiukan lisätuloja, voisi hän lähettää hänet kylpylaitokseen. Sillä välin voisi hänen vaimonsa jatkaa havu- ja suolakylpyjä, hiilihappokylpyjäkin, jollei se olisi niin kallista. Ja Ulla… Niin, mutta Ulla ei enään kylvettänyt. Se Ulla oli aina ollut niin höveli ja halukas, kun pastori rouvansa kanssa oli käynyt saunassa. Hyvä, kunnon ihminen, ehkä hiukan erehtyväinen, mutta kuka ensimmäisenä kiven heittää, ei suinkaan pastori. Kristillinen rakkaus ja lähimmäisien palveleminen se oli ollut Ullankin elämäntyö. Usein oli pastori katsellut Ullan kurttuisia kasvoja ja käsiä, ja hänen oli käynyt niin sääli, niin sääli. Pastori oikein heltyi oman hyvän sydämensä yltäkylläisyydestä. Ulla oli löytänyt lopulta sen oikean tien… Oli joskus käynyt iltakokouksissa… oli kolkuttanut ja pastori oli avannut… ja Ulla oli siunaillut ja kiitellyt pastoria, niijaillut ja kostjumaloinut…

Niin mietti pastori ja päätti pitää Ullalle pienen muistopuheen.

Haudalla seisoi pastori lakki kädessä, vilkaisten vuoroin taivaaseen vuoroin kirjaansa, ja lausui lopuksi:

»Tässä, tämän avonaisen haudan partaalla johdattakaamme mieliimme, kuinka tämä kunnon vainaja ja ristisisar tällä elämän lyhyellä vaelluksella vaatimattomana ja vaivojansa säästämättä piti huolta kanssaihmisistänsä. Ja niinkuin mekin puhtaina ruumiiltamme usein ilolla läksimme hänen kylvystänsä kotiimme, niin nyt hänen sielunsa ajallisesta ruumiista vapautuneena on lähtenyt korkeampaan iloon, joka on taivaallisessa kodissa!»

Pastori heitti lapiolla multaa hautaan ja pian sen jälkeen hän lähti, sillä hänellä oli kiire säästöpankin kokoukseen. Tiellä hymyili hän joka suunnalle ja nosteli lakkiaan.

Tureeni oli melkein torkkunut pää kallellaan haudalla, hiukan harmistuneena siitä, että hänen oli täytynyt jättää kesken peijaiskemut. Samein silmin katseli hän nyt ympärilleen. Mutta Tureenska, joka kyyneleet silmissä, kädet ristissä pystyllä vatsalla, suu auki oli töllistänyt pastoria, tönäsi nyt miestään kylkeen ja tiuskasi:

»Topi, heitä sinäkin multaa!»

Mutta Topi ärhenteli: »Perhanaakos sinä… en minä viitsi… kyllä se jo riittää!» Ja niin lähti hän hoiperrellen Tureenskan seuraamana ja retkahti ajurin rattaille.

»Anna huhkia!» huusi hän ajurille ikäänkuin olisi lähtenyt kapakasta.

II

Parturimestari Frits Israel Kiesewetter oli kuollut. Kukapa ei olisi tuntenut hänen pientä parturitupaansa torinlaidassa vanhanaikaisessa taitekattoisessa rakennuksessa, joka oli kuin iso ruumiskirstu. Kukapa ei olisi nähnyt hänen puotiovensa yläpuolella kimmeltävää messinkistä saippuamaljaa ja moniruutuista akkunaa kummallisine, nauravine naamoineen, irtopartoineen ja porsliinisine, isoine neekeripoikineen, joka kantoi päänsä päällä maljakossa ihmeellisiä pikku-esineitä. Ja kukapa ei olisi tuntenut itse ukko Fritsiä. Jokainen sekä parrallinen että parraton kaupunkilainen tunsi hänen pullean ruumiinsa, hänen pyöreät, ruskeat, ystävälliset silmänsä ja hänen paksut sormensa, jotka käyttelivät yhtä näppärästi partaveistä kuin saksiakin, kun hän ystävällisesti nojasi paksun vatsansa kylkeäsi vastaan. Ja hänen olallansa istui usein Dora, punasilmäinen, vihreä papukaija, joka saksanvoittoisella murteella kirkui: »Aber vascha guud… putzen, polieren… kära Fiia… vackra Dora… paha pappi, paha pappi, juu, juu!» Ja kun papukaija kävi liian rivoksi ja puri korvanlehteen, myhäili pappa Frits kuvastimesta vieraalle ikäänkuin anteeksi pyytäen: »Vagabund, nicht pappa beissen!»

Niin, kukapa ei häntä muistaisi! Monelle nuorelle ylioppilaalle oli hän mennyt lainantakuuseen, moni köyhä näyttelijä sai häneltä taskurahoja ja monen matkasällin auttoi hän taas matkalle, eikä kerjäläinen koskaan turhaan poikennut kyökin puolelle, missä hänen vaimonsa Fiia keitti parranajovettä ja pyyhkieli saippuakuppeja. Ukko oli sovussa koko maailman kanssa, ja Fiian ja hänen suhteensa oli vielä vanhetessakin niin herttaisen hyvä, että he taputtivat toisiansa ja moiskauttivat suuta aivan vieraiden nähden, vaikka he toisinaan riitelivätkin. Säkenöivät sanat, ilve, sukkeluus ja laulu viihtyivät mielivieraina parturimestari Fritsin matalassa parturituvassa.

Mutta pappia hän ei voinut sietää. Eräänä lauantaina ei pastori löytänyt partaveistänsä, ja kun hän tuli ukko Fritsin parturitupaan, puristi ukko hänet vatsallaan parranajotuoliin, ahdisteli häntä sekavilla kysymyksillä kirkosta, rahatoimikamarista, pastorin tuloista y.m. Pastorin kasvot punoittivat ikäänkuin hän olisi ollut tentissä, hän pelkäsi partaveistä, jota ukko heilutteli innoissaan ilmassa. Lopuksi huusi Dora: »Paha pappi, paha pappi!» Silloin pastori kiukkuisena alkoi lukea ukon syntikirjaa, mainitsipa erään ukon yöllisen seikkailun, jolloin hänen toverinsa, hotelli Viktorian »pyöreän pöydän ritarit» olivat laskeneet hänet ämpärissä alas kaupungin vedettömään kaivoon, kuinka hän kerran, tähtikirkkaana yönä, oli nukahtanut kirkonportaille, josta palovartijat olivat taluttaneet hänet kotiin. Mutta ukko ei ollut millänsäkään, myhäili ja puhui: »Aber, herr pastor, se olla ensimmene ja viimene kerta, kun mine pastorin kirkkiportti kolkutta!» Ja ukko kiskoi palttoota pastorin ylle ja veti takinkauluksesta niin voimakkaasti, että pastorin ruumis venyi keppisuoraksi, sitten aukasi ukko oven, kumarsi ja sanoi: »Aber vascha guud!»

Seuraavana sunnuntaina puhui pastori saarnatuolista, ja kaikki ymmärsivät, että hänen salaviittauksensa tarkottivat parturimestari Fritsiä. Mutta ukko meni sinä iltana kuten muinakin pyhinä yli kadun Viktoriaan, istui pyöreän puhvettipöydän ääreen, missä jo muu pyöreän pöydän ritarikunta, tarinoiva totikomppania, oli koossa, ja ukko laski sukkeluuksiaan kuten ennenkin, teki naamaeleitään, kävi kyökissä ja tuli sieltä eri pukimissa puhvettiin, teki »ukkojaan», kujeili vatsapuheillaan, matki kuivaa pastoria kuin vanha tottunut koomikko ja lauloi kauniilla tenoriäänellään niin kauniisti, että kaikki ravintolan vieraat lyöttäytyivät pyöreän pöydän seuraan.

Lopulta hän nukahti tuolilleen. Yöllä kadun yli luoviessaan hän jo mutisi: »Tyst Fiia, tyst Fiia» ja jatkoi sitä samaa lausetta makuuhuoneeseen saakka.

Mutta hänen Fiiansa kuoli. Kaikki Fiian kapineet yöpöydällä saivat olla siinä järjestyksessä kuin Fiia ne oli jättänyt. Fiian vuode oli hienosti kohennettu, naulassa riippui Fiian yöröijy, ja tohvelit olivat sängyn alla, mitään ei saanut muuttaa. Mutta yksin ollen alkoi ukko surussaan pitäytyä arkenakin Viktoriaan, ja sieltä palatessaan yöllä oli hän jähmettyä kauhusta, kun Dora Fiian ääntä matkien puhui pimeästä: »Kära Frits, prata, prata, kaffe, kaffe… auta, auta, minä kuolen!» Silloin ravisti hän epätoivoissaan papukaijan häkkiä. Seuraavana päivänä istui papukaija alakuloisena häkissään ja alakuloinen oli isäntäkin. Ukko Frits silitti sitä, lohdutti ja puheli sille vaimovainajastaan. —

Yhä hiljaisemmaksi kävi hän, eivätkä pyöreän pöydän ritarit enään saaneet häntä iloisiin ilveilyihin. »Aber, mine olla rukoillu», vakuutti hän salaa oopperalaulajalle, »aber, putzen, polieren, kunna ikke wissen, jos jumala minu jummarra, kun ei mine ossa oikke mitä keeli!»

Ja eräänä Fiian nimipäivänä oli ukko Viktoriassa juonut yksin pullollisen samppanjaa. Yöllä hän kuukertui hankeen talonsa pihalle, nukahti kuin lapsi eikä herännyt koskaan. Joka talossa puhuttiin: »Ukko Frits on kuoliut!» Eikä kukaan puhunut hänestä pahaa sanaa. Mutta pastori oli kuunnellut juoru-akkojen puheita eikä tahtonut myöntää hänelle kunniallista kuolinlkellojen soittoa, ukko kun oli muka tarkoituksella itse nukahtanut ijäiseen uneen.

Miten nyt olikaan, toinen pappi oli ehkä sairastunut, sentähden oli pastori viimeisessä kiireessä kutsuttu siunaamaan ruumista. Tuikeana ja itsetietoisena, kuiva hymy-huulillaan istui pastori issikan reessä parturipuodin edessä ja odotti. Kadulla istui pitkä jono kaupunkilaisia ajurinreissä. Kadunkulmissa seisoi kansaa. Kaikki odottivat, kummallinen jännitys näkyi kaikkien kasvoilla, kun he katselivat ylös kirkontapulia kohden. Antaisiko kukaan merkkiä kellonsoittajalle vai eikö kelloja ollenkaan soitettaisikaan! Oliko kukaan ollut eilen raastuvassa? Oliko saatu soittamislupa? Oliko parturimestari Frits Israel puhunut kuolemastaan, oliko hän aikonut yöllä vaimonsa haudalle! Oliko hän sanonut, ettei hän enään jaksaisi jatkaa tätä pilapeliä, kuka ajaisi hänen partansa hänen kuoltuansa, sillä hän tahtoi maata puhtaana ja ajeltuna ruumiskirstussaan kuten toimellisen ja taitavan parturi-mestarin arvolle sopii, niin, ja ehkä isä jumala sentään ymmärtäisi hänenkin puhettansa, vaikkei hän pastorin mielestä ehkä taivaaseen pääsisikään.

Niin todella, saisiko hän kunniallisen hautauksen, jäisikö hänen muistonsa tahratuksi ikipäiviksi ja tuo kirkonkellojen mykkyys huutaisi yli kaupungin hänen häpeänsä? Nyt niiden kellojen pitäisi jo soida, jos ne ollenkaan soisivat. Toiset katselivat taas kirkontorniin ja toiset pastoriin, joka voisi tämän selittää, mutta pastori istui issikan reessä salaperäisen näköisenä. Mutta mitä nyt! Nyt tulivat pyöreän pöydän ritarit, hännystakkeihin, kiiltäviin paidankauluksiin ja valkoisiin kaulahuiveihin puettuina ja nostivat arkun vaunuun, ja surullinen tyytyväisyys loisti heidän punaisista silmärei'istään ja viinin kukittamilta kasvoiltaan. Ja nyt alkoivat vanhat kellot kolmisointuisessa ääni-aallossa soida niin haikeasti ja niin valittavasti kuin ne olisivat huutaneet omaa yksinäistä hätäänsä. Kävi supina, että pyöreän pöydän ritarikunta oli ollut eilen raastuvassa todistamassa, että ukko viime aikoina oli ollut hiukan kummallinen. Hulluuden hinnalla hän siis oli saanut peittokellot. Ehkä ne kellot sentähden niin valittivat!

Piiskat vingahtivat, saatto lähti liikkeelle. Ja niin pitkä oli jono, että se ulottui apteekin kulmasta tullinsuuhun teurastaja Simolan portille, jonka otsikossa oli häränsarvet. Ja vaunujen jälessä astui palokunnan soittokunta soittaen räikeätä ja raskasta surumarssia vihreänauhaisen totikomppanian seuraamana.

Haudalla ryki pastori kuivasti. Hän puhui tämän maailman turhuudesta, paatuneista syntipukareista, jotka elävät tämän maailman humussa ja sumussa, vaeltavat suruttomina synnissä sitä leveätä tietä, joka johtaa kadotukseen, hammasten kiristykseen ja ikuiseen piinaan. Ja ikävä kyllä, täytyi pastorin vainajastakin sanoa, ettei hänen elämänsä ollut sellainen, että hän, pastori, isän jumalan pyhässä nimessä voisi luvata mitään varmuutta, välttäisikö vainaja ijankaikkisen kadotuksen. Sillä Herra Zebaoth on hirmuinen herra ja hänen vihansa on kuin pitkäisen leimaus! Siihen suuntaan puhui pastori. Kun hän lopetti, kävi kohahdus saattojoukossa, ja kaikki painoivat päänsä alaspäin, ikäänkuin he olisivat hävenneet seurakuntansa pastorin sanoja. Mutta pastori selitti sen niin, että hänen puheensa oli vaikuttanut. Mutta nyt astui esille oopperalaulaja ja puhui vanhan ystävänsä haudalla:

»Poissa on piiristämme hän, veljemme Frits Israel, iloisista iloisin, herttaisista herttaisin! Hän oli ilosielu, laulajasielu; jos hän olisi saanut jo nuorena siivet nuorelle kyvylleen ja pohjaa palavalle innolleen, niin olisi hän voinut kohota korkeammalle kuin mihin hänet sattuma ja nälkä pakottivat, hänen nuorena, levottomana ja tiedonhaluisena muuttaessaan meren takaa maahan, joka oli hänelle vieras, mutta joka muuttui hänelle rakkaaksi. Ja vaikka hän puoliummikkona keskellämme täällä touhusi, niin hän ymmärsi meitä sydämensä hyvyyden ja viisauden kautta, ja hän oli tyytyväinen, hän osasi sinkahuttaa oikean sanan oikeaan aikaan ja osasi vaieta silloin kuin piti vaieta.» Oopperalaulaja kääntyi nyt pastoriin päin ja jatkoi: »Ja vaikka ei hän oikeastaan osannut mitään kieltä eikä hänellä oikeastaan ollut mitään kotimaata, niin minä luulen, että isä jumala nyt ymmärtää hänen kieltänsä, ja sanon ilman 'muttaa' tai »aberia», että korkeampi maailman järjestys, Ikuinen, tai mitä nimeä hän kantaneekaan, saattaa häntä nyt yli tuntemattoman, hiljaisen meren hänen uuteen kotimaahansa!»

Puheen loputtua kajahuttivat pyöreän pöydän ritarit Fritsin mielilaulun:

»Hvem är, som ej vår broder minns, Fastän hans skugga mer ej finns?»

Toimituksen jälkeen tuli pastori oopperalaulajan luo ja sanoi alentuvalla ja teeskennellyn väräjävällä äänellä: »Tunsitteko oikein hyvin vainajan?»

Palokunnan soittokunta soitti »Integer vitaen.»

Sitten kulkivat kaikki hiljaisina haudalta. Hautausmaan portin ulkopuolella kysyi pastori vielä kerran oopperalaulajalta ikäänkuin jotain karvasta olisi tarttunut hänen kurkkuunsa: »Ehkette sentään oikein hyvin tuntenut vainajata.»

Oopperalaulaja sanoi hänelle: »Johan minä olen vakuuttanut… ja anteeksi, herra pastori… ettekö itsekin ymmärrä, että te tänään olette esiintynyt haudanhäväisijänä!» Ja oopperalaulaja käänsi pastorille selkänsä.

Illalla istuivat oopperalaulaja ja pyöreän pöydän ritarit Viktorian puhvettihuoneessa ja unohtivat lasinsa. Hiljaiset, kirkkaat kyyneleet nousivat heidän silmiinsä. He itkivät; ajatelkaas, isot miehet, totiset totisankarit itkivät. Sitten istuivat he mykkinä ja vilkasivat sivulleen tuoliin, joka oli tyhjänä.