II ALJU
Reading edition
Variksenpoikanen kurkotteli pesänsä reunalta niemen männynlatvassa. Se odotteli, että päivä sen päällä pimenisi, emon harmaa siipikaari kiertyisi sen ylle ja emo laskisi nokastaan jotain makeata sen punaiseen kitaan. Se oli sellainen itsepäinen, tottelematon, variksenpoikanen, rääkyi suotta aikojaan, vaikkei nälkäkään ollut, rääkyi varoituksista huolimatta. Nyt se kuuli outoa liikettä altaan. Se oli ikävystynyt yksinäiseen oloon, kapinoi hiljakseen emon poissaoloa, se variksenpoikanen taisi olla hiukan tuhmakin, vaikka ei se sitä myöntänyt itselleenkään. Se rääkyi…
Samassa variksenpoikasen syntymäpuu heilahti. Ei tämä ollut sellaista hauskaa heilumista, kun leppeä kesätuuli tohisi latvassa, tämä oli jotain toista… Sitä peloitti ja nauratti samalla, ja samalla se herätti uteliaisuutta. Oksat taittuivat, ja omituinen, suuri olento kumartui sen ylitse, niin ettei se nähnyt veden kultaista kimmellystä. Sillä oli aina ollut hyvä halu ikäänkuin ahmia sitä kimmellystä, ennenkuin se vielä varasmaisessa varisluonteessaan oli oppinut antamaan arvon oikean kullan arvolle.
Sillä oudolla olennolla ei ollut siipiä, mutta sen sijaan suuret, vedenväriset silmät, sen eturaajojen varpaat olivat kuin punaisia männynnappuloita. Ja ne tarttuivat pesään. Poikanen tunsi, miten se kohosi ilmaan, sitten se laskeutui, mutta ei pudonnut eikä satuttanut itseään. Ja koko ajan katseli se tuskansekaisella, tyytyväisen tylsällä katseella kimmeltävää esinettä sen olennon kynnen koukermalla.
Pesä laskettiin venheen keulaan. Poikanen kuuli airojen loiskeen aivan sivullaan, ennen oli se kuullut sen vain kaukaisena hankain harinana, ikäänkuin kurjenpoikaset olisivat kuikkailleet kaukaa korpisuolta tyyninä suvi-iltoina.
Variksenpoikanen tunsi taas, miten sitä nostettiin, kannettiin isoa taloa kohden, jonka ikkunat kimmelsivät niin sydäntäsytkyttävästi. Sitten pimeni taas kaikki… Se istui puutarhassa puulaatikossa, jonka rei'istä päivänsäde surkeasti pilkisti.
Laatikon kansi aukeni, ja punainen aurinko-olento — sillä sillä oli sama väri kuin auringollakin — ilmestyi laatikon suulle. Poikanen näki nauravan hammasrivin, ja jotain erinomaisen makeata ja mustaa solahti sen kitaan. Aika ajoin aukeni kansi, aurinkoa valahti sen vakavanvilkuviin silmiin ja nieluun laskeutui jotain pehmeätä.
Varis alkoi pian tottua oloonsa. Se rääkyi aina kuullessaan kesävieraan tutut askeleet. Sen rääkymiseen vastasivat toisinaan vaakkuen pellon takana kuusikossa räkättävät peltovarikset. Mutta niiden äänissä ei ollut varis-emon hellää huolta, vaan pikemmin jotain ilkkuvaa ja irnuilevaa. Mutta variksenpoikanen tunsi kuitenkin veren siteillä kuuluvansa tähän viisaiden lintujen valittuun laumaan. Ja se räkätteli noille varistädeille ja —sedille samaan äänilajiin.
Pian poikanen pääsi laatikosta. Se koikkelehti pihalla, hyppi ja heilui, mutta vielä eivät siivet kannattaneet. Se käveli kädellä ja ojentelihe olalla, se tottui sieltä korkeudesta katselemaan kaikkea olantakaisesti. Se lentää lepsautti sieltä maahan, mutta kaatui nokalleen. Se tottui ihmisiin ja ihmistapoihin. Se söi ihmisruokaa, pullistui, paatui ja unohti sukunsa alkuperän. Se halveksi jo noita metsänrannassa raakkuvia heimolaisiaan. Se kukkerehti väentuvan ja herrashuoneiden välistä puolueetonta polkua, sen siivet alkoivat kasvaa ja sen peräpäähän ilmestyi hienoja höyhenvilloja. Siitä ei tullut sivistynyttä varista, vaan sellainen puolivillainen, pöyhistelevä, itsetietoinen, puoliviisas varis, joka matki tietämättään sekä renkituvan ääniä että vierashuoneen huoliteltua puhetapaa.
Kun varikset joskus lähenivät pihapuita, kakisteli se niille ylimielisesti ja kuvitteli kävelevänsä puettuna mustaan hännystakkiin ja harmaihin liiveihin. Mutta kun iso, vanha varis lehahti ihan sen ylitse, pelästyi se ja pakeni porstuaan. Samalla vaivasi sitä uteliaisuus, se olisi mielellään tehnyt pienen tutkimusretken noille luvattomille lantatunkioille pellonsyrjässä, jossa isot varikset vaakkuen pitivät pitojaan. Mutta se ei ymmärtänyt niiden kaikkia viisaan varovia sanoja, sen se vain ymmärsi niiden puheen porinasta, että variksella on isot aivot, että se on linnuista viisaimpia. Tämä kutkutti poikasen itserakkautta, sillä se luuli ihmisiltä oppineensa vielä enemmän viisautta.
Varis istui usein isäntänsä olkapäällä ruokapöydän ääressäkin. Se katseli kiiluvilla silmillään hopeaveitsiä ja lusikoita. Kaikki, mikä vain kimmelteli sen silmissä, herätti sen huomiota, kellonviisarit, kultakehyksinen seinäkuvastin, seinällä riippuva taskukello ja yöpöydällä olevat sormukset kimmeltävine kivineen.
Eräänä päivänä se lepsautti kaivonmiekalta porstuanräystäälle. »Kraak, kraak!» raakkui se, ja kaikki kokoontuivat pihalle katsomaan sen ensi lentoa. Variksenpoikanen ylpistyi ylhäisestä lentoretkestään.
»Kraak, kraak, kurja kräkkäle», vaakkuivat varikset metsänrannasta.
»Te olette rumia räyhääjiä, lantalintuja, mutta minä olen siivistynyt ja sivistynyt.»
»Senkin sekuli, tule tänne, niin saat nokkaasi!»
»Kuulen minä täältäkin, krääk, krääk, kerjäläiset!» vastasi variksenpoikanen ja lensi katolta isäntänsä kädelle.
Variksenpoikanen kasvoi isoksi, raakuvaksi rötkäleeksi. Se rääkyi röyhkeänä tunkeutuen kaikkialle. Sitä pidettiin eriskummallisena ilmiönä, koska se muka oli kesy. Ja variksenpoikanen luulotteli, että isäntäväki ihasteli sen oppivaisuutta ja varisviisautta, ja ihmiset pitivät sitä viisaana siksi, että se oli viekas ja varovainen.
Eräänä päivänä paljasti se oikean luonteensa. Renkipojat juottivat sille väkiolutta. Se alkoi rääkyä ja räyhätä. Se hyppeli karjatyttöjen jälessä nyppien heitä jaloista. Sitten se pää kallella rentusteli pitkin kujia, kiusoitteli lehmiä, ajeli lampaita ja lauloi rivoja renkirenkutuksia. Se lentää laahusti pellonpuolelle härnäämään peltovariksia, mutta nämä ajoivat sen kiireen kaupalla taas pihalle. Sitten se istahti katse kiiluvana pihapuuhun. Sieltä se näki jotain kimmeltelevan ruokahuoneen pöydällä. Se lensi avoimesta ikkunasta huoneeseen, kimmeltelevä sormus nokassa lensi se puistikkoon ja piiloitti sen. Kyllikseen kähmäiltyään se väsyi viimein ja istui sitten pitkin iltaa räystäällä ja rääkähteli.
Seuraavina päivinä katosi yhtä ja toista. Tyttöjen luhdista katosi rintaneuloja, poikien aitoista kellonvitjoja ja herrashuoneista katosi helyjä ja helmiä, rahoja ja renkaita. Variksenpoikanen sai aikaan talossa yleistä sekaannusta. Ihmiset epäilivät ja syyttivät toisiaan, mutta alju kulki muina miehinä kuin mikäkin pehtori pellonsyrjää harmaissa housuissaan ja kehuskeli peltovariksille oveluuttaan, oppiaan ja urotöitään. Se valehteli niille osaavansa jo lukea ja kirjoittaakin, kuten kesävieraan nuori poika, niin oppivaiseksi ja osaavaksi oli se jo käynyt. Varisten vanhin varoitteli sitä, nuoret nauroivat sille, lähestyivät sitä ja karkoittivat sen krääkättäen omalle alueelle. Varikset vieroksuivat sen varisluonteelle vieraita ihmistapoja ja pitivät sitä jonkunlaisena suvustaan langenneena sekaoliona.
Variksenpoikaa harmitti se, etteivät varikset ottaneet oikein uskoakseen sen oppineisuutta. Eräänä päivänä päästyään taas pieneen olutpätkään se huomasi puiston sireenimajan pöydällä kultasankaiset nenäkakkulat. Se oli huomannut, että kesävieras asetti ne aina nenälleen lukiessaan sanomalehtiä. Nyt keikahteli se tasajalkaa pöydälle, sieppasi sanoman ja nenäkakkulat ja kantoi ne noukassaan kätköpaikkaansa. Mutta kesävieraan poika sattui sen näkemään. Pian oli koko talo jalkeilla, emännästä piikoihin saakka. Puiston kansiniekka-laatikosta löydettiin kaikki kadonneet esineet, päivänvaloon tuli nyt muitakin variksen pikkusyntejä. Ja isäntä päätti sen karkoittaa koko talosta. Sen siivet leikattiin lyhemmiksi, vankina vietiin se laatikossa kuusikkoon pellon taakse.
Nyt alkoi varikselle uusi elämänjakso. Sen herkulliset hetket olivat nyt vain maireita muistoja, jolloin sen punaiseen kitaan oli valahtanut jotain matelevan makeaa… Nyt alkoivat köyhän peltovariksen vaivaloiset päivät. Päästyään laatikosta se sai itse hakea ruokansa, mistä sai ojan reunoilta matoja kaivaessaan. Se rääkyi surullisesti taloon päin, mutta kukaan ei tullut sitä enään taloon tuomaan. Se vieroksui muita variksia, jotka pitivät sitä jonkunlaisena heimon mätämunana, surun sikiönä. Mutta se piti itseään vielä jonkunlaisena valiovariksena, ihmisten ilmoilla opinkäyneenä, kouluutettuna variksena, joka osasi silmälasejakin käyttää… Mutta vanhat varikset nauroivat sille ja sanoivat, että se oli ollut vain ihmisten ilkkuna, narrina, jolle naurettiin, mutta jota ei kukaan rakastanut. Tämä kävi kovin aljun variksen sisulle, se katseli aidanseipäältä kaihoisana kimmeltäviä ikkunoita, jotka vilahtivat niin viekoittelevasti sen silmiin. Siellä oli paistinpatojen, oluen ja muikeiden matojen luvattu maa, täällä oli likaisten lantakokkareiden eloton erämaa.
Laiskan luonteensa ja hienon kasvatuksensa mukaan alkoi alju varastella omilta heimolaisiltaan, se sieppasi palat toisten tietämättä ja piiloitteli niitä milloin minnekin. Tosin variksetkin varastelivat — ihmisiltä, kävivät yhteisillä ryöstöretkillä jyvä- ja heinäaumoilla. Mutta variksenpojan menettely oli epävariksellista, sillä ei toinen varis toiselta silmää noki. Niin mutisi itsekseen varisten vanhin, joka oli varisten viisain ja variskäräjien ylituomari. Varikset päättivät pitää aljua silmällä, seurata sen vastaista käytöstä ja tarpeen tullen antaa sille varoittavan näpsäyksenkin.
Pian alju antoikin siihen aihetta. Kartanosta kuului iloinen ruokakärpästen surina. Oli kuumin mätäkuun aika. Kartanossa oli paljon vieraita. Herkkujen ja paistien painama pöytä odotti. Myötätuulen mukana tunkeutui hemaiseva haju sieramiin. Variksen siivet olivat kasvaneet ja sen mukana röyhkeä rohkeus ja itsepäinen itsetunto. Pihalla ei ollut koiraakaan ja kissakin pysyi piilossa. Variksen mielessä kuvastuivat suloisen makeina muistoina sen aljun armaat ajat kartanossa. Unohtaen entiset kolttosensa kohosi se siivilleen. Hiljaa, huomaamatta liiteli se pellon yli pihalle ja rapsahti ikkunasta ruokahuoneeseen. Se iski heti isoon kananpaistiin, jota se alkoi repiä. Se viskeli luita sinne tänne, hyppi pitkin pitopöytää, sotki soppakeiton, ryyppäsi maitoa ja hotasi lopuksi suuhunsa hyötymansikoita. Vaistomaisesti muisti varis ehkä vielä vanhan ruokajärjestyksenkin. Kuin hullu hotasi varis suuhunsa parhaimpia paloja, jätti rumia jälkiä kaikkialle. Mikä hävityksen kauhistus! Mutta samassa tuli palvelustyttö huoneeseen. Kirkaisten läimäytti hän kätensä yhteen. Pian syöksyivät vieraatkin huoneeseen, perhoshaaveilla, räsyillä ja kärpäsläpällä sitä hosuttiin. Varis pakeni kellokaapille, kepeillä ja hiilihangoilla se sieltäkin karkoitettiin. Vihdoin se rumasti rääkyen räpsäytti ikkunasta pihalle, siellä se sai kivisateen niskaansa, luudat ja lapiot lensivät sen peräpäähän. Rivosti riehahtaen, valittaen ja vaakkuen se lensi hiukan laahustellen pellon yli ja istahti väsyneenä mäkikuuseen. Koko päivän ja illan se istui siellä onnettomana oksallaan. Mykkänä ja myrrymielisenä se katseli sieltä kartanoa. Varikset katselivat sitä säälinsekaisella ivalla. Ne supattelivat jotain keskenään. Varisten vanhin oli hyvin tärkeän ja tomeran näköinen… Variksenpoikanen kuuli jotain, mikä saattoi sen varissydämen vavahtamaan. Se pälyili pelokkaana ympärilleen ja siirtyi oksalta oksalle. Vihdoin se hämärän hiipiessä väsyneenä vaipui unen utuisiin maailmoihin. Se uneksi istuvansa syntymäpuussaan ja emo pudotti sen suuhun ison kultamadon…
Variksen vanhin kutsui varikset ylimääräisiin käräjiin. Niihin oli syytettynä haastettu variksenpoikanen. Varikset istuivat männikkökivillä peltosaaressa. Ylempänä pengermällä vanhin, piirissä alempana muut ja alempana piirin keskellä variksenpoikanen.
»Kärä, kräkrää!» alkoi vanhin. »Kä, kä, kärä, käräjät alkavat!» Varisvaari naksautti nokkansa kiveen. Käkkäröiden ja krääkättäen syyti hän nyt koko syytöskirjan sisällön.
»Mikä sinä oikeastaan luulet olevasi?» kivahti vanhin.
»Kul, kulttuurrrivarrris, kräkää, krää», rääkyi poikanen.
»Mikä kulkurivaris! Varr, varas sinä olet!» vaakkuivat kaikki varikset.
Variksenpoika sai kuulla syntinsä ja kunniansa alkaen aina viattomasta saippuakappaleen kehveltämisestä viimeiseen suureen skandaaliin saakka.
»Sinä olet häpäissyt itsesi ja koko varissuvun!» vaakkuivat varikset yhteen kuoroon.
»Mutta!» intti nyt variksenpoikanen. »Varr… varastattehan tekin, niin varr… variksia kuin olettekin.»
»Mekö varr—varikset… varr… varkaita?» vihastuivat nyt varikset.
»Sinä viheliäinen!» sanoi varisten vanhin. »Sinä et tiedä, mikä on ero varastamisella ja perintöoikeudella. Jo ammoisista ajoista asti on meillä ollut pellonpientarilla ja lantapattereilla oma pyhitetty paikkamme. Me emme ole pyrkineet miksikään kesyiksi kanoiksi, luovuttamalla munamme, sukumme jatkumisen oikeuden noille ihmisille, joita me siedämme, mutta joiden omistusoikeutta me varovaisessa viisaudessamme koetamme kunnioittaa. Ihminen on sittenkin meidän vihollisemme, mutta me olemme jo aikoja sitten tehneet hänen kanssaan jonkinlaisen rauhan. Me tapamme matoja ja käärmeitä, jotka ovat ihmisen vihollisia… Ainoa aseemme on se, että meidän lihamme ei kelpaa syötäväksi.»
»Mutta madot syövät ihmisenkin!» vaakkuivat varikset vahingoniloisesti.
»Niinkuin lopulta meidätkin», huomautti siihen vanhin viisaustieteellisen tyynenä.
»Siksi ihmiset ja varikset ovat tehneet sovinnon», puhui vanhin.
»Mutta nyt tämä kiusan krekkale», jatkoi vanhin, »heimomme häpäsijä on rikkonut sen sovinnon».
Varisten vanhin kääntyi nyt arvokkaana poikasen puoleen, joka väristen, vatkuttaen ja vaakottaen valitteli viattomuuttaan.
»Tuhmalla teollasi olet sinä taas nostanut sodan meidän ja ihmisten välille. Me olemme saaneet olla rauhassa, mutta kuka takaa, etteivät jonakin päivänä taas tuliluikut ala ahdistella meitä syytäen siipiimme mustia murhanrakeita! Ehkä me taas saamme piileskellä pimeässä metsässä, ennenkuin uskallamme näille lihaville rikkarintamaille. Voi sinun suurta surkeuttasi! Sinä olet jo ihmisiltä saanut ansaitun rangaistuksesi, olet saanut keppiä ja kiviä kinttuihisi, mutta meidän velvollisuutemme on sinua vielä oikeudellisesti oikaista.»
»Hyvä, hyvä!» innostuivat varikset.
»Hyvät lautamiehet, mitä me teemme tälle varr… varasvarikselle, langetammeko kuolemantuomion?»
»Kuolemantuomion!» kauhistui variksenpoikanen, painoi pelokkaana päänsä ja ummisti silmänsä.
»Kujanjuoksuun, kujanjuoksuun!» vaakkuivat nyt kaikki lautamiehet.
»Siis kujanjuoksuun!» vaakkui vanhin. »Seisoo kuin variksen päätös!» Vahvistukseksi löi varis nokalla kiveen. Tuomio oli langennut.
Varikset asettuivat nyt kahteen riviin ja variksenpoikanen sai kulkea siten muodostunutta kujaa pitkin. Vuoronperään noukkasi jokainen varis variksenpoikaa kylkeen tai peräpäähän. Se vaappui vaakkuen sinne tänne. Se vaikeroi tuntiessaan pistoja ruumiissaan, nöyränä vannoi se varisvalansa, ettei se enään koskaan lentäisi huoneisiin ihmisten kiusaksi ja varisten vahingoksi.
Kun variksenpoikanen oli kärsinyt rangaistuksensa, kulkenut kauhean kujanjuoksunsa, lepsahti se väsyneenä, vaivaisena ja hämihäpeissään yölepopuulleen miettimään tämän kieron ja kavalan maailman järjestystä, joka kieltää julkisen varkauden, mutta sallii sen salassa, jos asianomainen osaa kiertää kieltoa viisailla verukkeilla.
Variksenpoikanen tottui pian varisten vakaumuksiin. Nälkä opetti sen nyt viisaaksi ja varovaiseksi. Ihmistä se kammoi eikä enään syyttä suotta lentänyt ihmisten ilmoille. Siitä tuli vanhoillinen, vakava varis. Se alkoi tehdä joutavia johtopäätöksiä: Varis ei elänyt matoja varten, mutta madot olivat varista varten. Mikä oli olemassa ennen, munako vai varis? sitäkin se mietti. Mutta kun se alkoi itse munia, hylkäsi se nyt kaikki taivaantakaiset tavoittelut, unena vain häämöittivät sille nuoruuden syntiset syrjähypyt… Siitä tuli nyt tavallinen, harmaa, sarkatakkinen peltovaris, joka lantatunkioilla tutki vain maanviljelyksen kehitystä taaksepäin. Se vanheni, lopulta siitäkin tuli lautamies, jonkinlainen lantaneuvos, joka käräjäpäätösten alle piirteli variksenvarpaitaan.