HIIRENKESYTTÄJÄN KOSTO

Kaukana Uralin vuoristossa istui vankikomerossa vanki. Päivät hän sai kulkea kaivostöissä kahlehdittuna, vahtisotilaan seuraamana. Piiska vinkui hänen selässään, kun hän väsyi, mutta kahleita ja iskuja raskaampina painoivat hänen mieltänsä alituinen ikävä ja yksinäisyys. Koskaan, koskaan ei hän saisi kultaista vapauttaan takaisin, toivotonna katseli hän aurinkoa, jonka toinen laita suuren, tulisen kahlerenkaan tavoin painui vähitellen sateenharmaan vuoriketjun taakse yli avuttomien, onnettomien arojen.

Vahtisotilaan askel kajahti ulkona pakkasessa ja hukarin pää kimmelsi… Tuo sama vahtisotilas, Mishka, ja hän olivat samasta kylästä. Lapsina olivat he leikkineet saman kotipuron rannalla, nuorukaisina olivat he karahuttaneet samalla arovarsalla aavikolle, mutta miehinä olivat he rakastuneet samaan solakkaan naiseen, Ljubaan, vuokraajantyttäreen. Sen jälkeen oli viha salaisella voimallaan myrkyttänyt näiden nuorten mieliä. Näytti siltä, ikäänkuin tyttö olisi ilostunut enemmän Iivanan kosinnasta, mutta Iivana oli köyhä, Iivana läksi maailmaan, etsi työtä joutui omituisiin seuroihin, salaperäisiin, maanalaisiin verstaihin, joissa valmistettiin vaarallisia räjähdysaineita, pakeni, joutui kiinni ja vangittiin. Mutta ennen vangitsemistaan hän antoi papin vihittää tytön vaimoksensa, jonka rakkaus oli syttynyt nähdessänsä vartijoiden vangitseman Iivanan kotikylänsä veräjällä.

Iivana istui kopissaan ja muisteli iloista nuoruuttaan ja solakkaa vaimoansa. Mikä sattuma oli saattanut hänen vaimonsa entisen kosijan hänen vartijakseen? Omituiset olivat Jumalan tiet! Sama sotilas, joka ennen oli ollut hänen hyvä ystävänsä, pilkkasi ja purki nyt päivällä häneen vihaansa, kolhasi häntä pyssyntukilla, kun hän ei jaksanut kyllin nopeasti kulkea harmaassa, surkeassa vankijoukossa kahleiden kalistessa jaloissa.

Mikä yksinäisyys, mikä ikävä ja pimeä hänen ympärillään! Mikä hiljainen, hirvittävä yö, jolloin mustat ajatukset vangitsevat salaperäisillä, sisäisillä sanoillaan! Mutta mitä nyt? Nurkasta kuului hiljaista naperrusta. Ensin hän luuli, että joku kaivoi hänelle tietä vapauteen muurin alitse, mutta hän heitti pian tämän epätoivoisen ajatuksen kuullessaan outoa vitinää. Hän astui nurkkaan, ja pienen, lohenneen kiven alta tirkisteli kaksi pientä, pippurinruskeata silmää, ja pienet, harmaat viikset liikkuivat veitikkamaisesti kuonon päässä…

»His, his, hiiriseni, tule, tule, niin minä silitän!» Vanki kaivoi taskustaan leivänmuruja ja syötteli niitä kädestään hiirelle, joka heti kotiutui. »Vai on sinun nälkä, ja yksinkö sinä siinä piipertelet, pieni ukkohiiri? Missä sinun ystäväsi on, sinun pieni vaimosi», sanoi vanki huokaillen kyyneleet silmissä, sillä hän muisteli omaa nuorta vaimoansa. — Hiiri tottui pian vankiin, se kulki hänen kädellään, se livahti hänen hihaansa ja istui siellä kainalossa lämmitellen itseään. Se seurasi häntä hihassa ulkotöissäkin, se oli hänen ainoa ilonsa hänen raudanharmaassa elämässään, ja pieni toivonkipinä alkoi syttyä hänen sisässään, hän toivoi vielä kerran saavansa vaimonsa luokseen.

Eräänä yönä toi hiiri kumppaninsa. Se oli niin kiintynyt vankiin, että se uskoi tälle oman omituisensa, ja vangin iloksi tanssivat ne mitä hullunkurisinta prishakkaa kivilattialla, mutta niin pian kuin kuului vahtisotilaan askel kopin ovella, livistivät ne lattian rakoon, ikäänkuin ne olisivat aavistaneet oman kovan kohtalonsa…

Eräänä päivänä kuljetti Iivana taas työssä aljua hiirtä hihassaan. Hän sattui luiskahtamaan, ja hiiri putosi maahan. Vimmoissaan nosti vahtisotilas pyssynsä ja survoi tukilla hiiren kuoliaaksi. Iivana nousi pystyyn, kohotti kätensä iskeäkseen kahleella vahtisotilasta päähän. »Sinä peto! Kerran sinä koetit vietellä minun vaimoni, täällä sinä olet kostoksi kohlinut minua kuin ajokoiraa, ja nyt sinä tapoit viattoman hiiren, minun ainoan iloni, niin, minun iloni sinä tapoit, ymmärrätkö sitä, mutta kautta pyhän äidin, minä tahdon, minä ennustan, että kerran hiiret sinut elävänä syövät, syövät, syövät, etkä mahda mitään, vaikka sinulla olisi tuhannen tykkiä! Muista se!» — Niin huusi vanki, kun vartijat kytkivät hänet vielä raskaampiin rautoihin.

Turhaan odotteli vanki yöllä toista hiirtä. Hän suri sen kumppanin kuolemaa kuin jotain, mikä oli käynyt hänelle rakkaaksi… Toivon kipinä sammui taas hänen sairaassa sydämessään. Hän katseli harmaita Uralin vuoria, jotka seisoivat kuin jättiläismäiset, sinelliin puetut vahtisotilaat taivaan rannalla, ja kuuset väikkyivät kuin pistimet… Vihdoin tuli armelias, alati lohduttava ja lempeähenkinen uni ja vaivutti hänet niille sadun ja seikkailujen maille, joissa ei ole tuskaa, ei kipua eikä valotonta vankeutta. Ja hän näki unta, että hiiret tulivat ja hautasivat hänen pienen, pippurisilmäisen ystävänsä, edellä kulki hiiren pieni puoliso satoja saatossaan, ne osasivat puhua ihan kuin ihmiset, ja ne puhuivat mustasta kostosta vahtisotilaalle, joka syyttä oli surmannut yhden näistä pienimmistä.—

Kului muutama vuosi. Usvat alhaalla laaksossa vaelsivat kuin suuret, harmaat vuoret yli arojen ja tundrojen, joiden kautta oli kulkenut näkymätön nälkä kautta tyhjien talojen ja kuolleiden kylien. Ja uhkaavana kohosi Ural yli usvan eroittaen monet onnettomat omaisistaan.

Vuoren rinteellä kulki yöllä vahtisotilas. Hän kulki edestakaisin pyssy olalla puettuna paksuihin turkkeihin ja huopasaappaisiin, ja pistin välähti usvan seasta. Alakuloinen aavistus ja kuoleman pelko valtasi hänen mielensä. Miksi hän pelkäsi? Olihan hänellä pyssy, jolla hän voisi ampua karanneen vangin, jos tämä hyökkäisi hänen kimppuunsa. Mutta ajatuksiaan hän ei voinut ampua kuoliaaksi.

Ne tulivat yöstä, valittivat vankikomeroista, kaivertautuivat kaivoksista, ne ahdistivat, tukahuttivat, ne ikäänkuin puristivat häntä kurkusta… Ja hän muisti nuoruutensa ystävän, aron, puron, kylän, nuoren tytön, sitten hän näki vangin, jonka hiiren hän oli survonnut, ja hän muisti tämän pahanenteiset sanat ja kamalat kirot. Mitä turhia, hän oli vain nukkunut huonosti viime yönsä… Vuosi pari vielä, niin hän taas olisi kotikylässä puron rannalla nuoruutensa armaan parissa, yön hiljaisessa hämärässä, kun kuu kumottaa aron takaa kuin suuri kuparinen kenttäkattilan kansi… Hän naurahti ja alkoi taas kulkea … Mitä? Liikuttiko tuuli risua? Lehti kahisi maassa, ja sen alta hän näki pienet, pippurinruskeat silmät. Kohta niiden viereen ilmestyi uusia silmiä, kymmenen silmää. Hän kohotti jalkansa ja survoi korollaan etumaisen hiiren, joka litistyi maan tasalle. Kuului vitinää, ikäänkuin vuori olisi ruvennut elämään. Hän potkasi, mutta lehtien, puunjuurien ja kivenkolojen alta tuli yhä uusia, kiiluvia pippurisilmiä, jotka ilkkuivat nälkäisinä ja verenjanoisina. Hän alkoi hypellä niiden päällä, mutta silloin tuli niitä joka pensaan alta, yhä useampia uhkaavia silmiä… Hän ojensi vaistomaisesti pyssynsä, mutta mitä se auttaisi, jos hän ampuisikin; niitä tuli yön pimeydestä kuin pieniä pahojahenkiä. Tässä ei auttanut tuli eikä miekka. Hän alkoi huitoa pyssyllään ja hakkasi sillä maahan, kunnes etumaiset hiukan väistyivät, hän hakkasi ja huitoi, kunnes hän oli ihan uupunut. Ja kun hän katseli alas pitkin vuoren rinnettä, kihisi ja kuohui siellä satoja. Satoja, tuhansia, satojatuhansia hiiriä juoksi jonossa ylös vuorta, koko nälkäinen, hirvittävä hiirilauma oli lähtenyt liikkeelle. — Hän kalpeni ja hiukset nousivat pystyyn. Hiiriä oli mustana hänen ympärillään. Ne alkoivat juosta yli hänen jalkojensa, mutta kuta enemmän hän potki niitä luotaan, sitä hurjemmiksi ne kävivät. Hän tallasi ja tempoi ja hyppi tahmaisilla, pienillä ruumiskasoilla, hän hyppi ja huusi, kunnes hän väsyi omaan voimattomuuteensa. Hiiret kapusivat pitkin hänen sääriänsä, ne repivät hänen rintaansa, ne iskivät pienet, terävät hampaansa hänen kurkkusuoniinsa. Kiljahtaen hän kaatui maahan, ja nyt iski hänen ruumiiseensa tuhannen nälkäistä hammasta. Hiiret purivat ja söivät hänet elävältä. Tunnin kuluttua ei hänestä ollut muuta jälellä kuin joku luu ja hiukan hiuksia, mutta hänen vieressänsä ruohikossa lojui täysin panoksin ladattu pyssy ehjänä, sieluton, kylmä, kauhea kapine… Mutta yli usvaisen Uralin jatkoi julma hiiri-armeija matkaansa.

Samana yönä makasi vanki turvemajassaan vuoteella vaimonsa vieressä. Vaimo oli jättänyt lämpöisen kodin ja kylläisen kylän saadakseen jakaa elämän kaikki kurjuudet ja pienet ilot miehensä kanssa, joka oli päässyt koppirangaistuksesta ja sai liikkua vapaammin suuren Siperian toivottoman taivaan alla, Mies näki unta, että pieni hiiri tuli nurkanraosta ja sanoi: »Minä olen löytänyt minun ystäväni, mutta minun ystäväni on kuollut. Mutta me hiiret olemme sen tuhatkertaisesti kostaneet.» Mies herätti vaimonsa ja sanoi vapisevalla äänellä; »Vaimo, kuule, minä aavistan, minä tiedän sen… Tänä yönä kuoli Mishka, Jumala hänen sielunsa armahtakoon-» —