← Table of contents
Uponnut maailma

UPONNUT MAAILMA ELI TARINA »VIISASTEN KIVESTÄ»

Reading edition

Iäkäs egyptiläinen salatieteilijä Ammurabi pudisti päätään edessään seisovalle nuorelle kemistille.

— Se mitä minulta pyydät, poikani, on mahdotonta. En tiedä mitään ja — jos tietäisinkin, se tieto ei olisi sinulle hyväksi…

— Ajattele, että olen matkustanut luoksesi toiselta puolen maapalloa, että olen kuluttanut tuon tiedon etsimiseen koko elämäni, tehnyt työtä yöt päivät, kärsinyt vääryyttä ja pilkkaa, nähnyt nälkää, ja sinä et voi vastata! Myönnä edes se, että kaikki on pelkkää tarua, että teillä ei ole koskaan ollutkaan hallussanne »viisasten kiven» salaisuutta, tuota kullan tekemisen kaavaa, ettei kukaan ole sitä asiaa ratkaissut, ennen kuin minä sen teen, ja minä olen sen tekevä varmasti! huudahti Bill Roy.

— Miksi sinä niin kiihkeästi haluaisit tehdä kultaa?

— Minä tahdon keksiä, luoda, hyödyttää tiedettä ja mullistaa maailman keksinnölläni. Sentähden he kaikki minua juuri vierovat. Tiedemiehet nauravat minulle ja nimittävät minua puoskariksi ja petkuttajaksi, rahamaailma ja valtiomiehet pelkäävät ja vainoavat minua kuin pahinta anarkistia. Kukaan ei usko minua. Kaikki pitävät minua moukkana ja mielipuolena. Ja kuitenkin minun on onnistunut erottaa hopeasta kultaa. Mitä mielipuolista siinä on? Kvartsisuonissa on kulta aina yhtyneenä hopeaan, arsenikkiin ja antimoniin. Eikö ole luonnollista, että juuri arsenikki ja antimoni jouduttavat maan uumenissa hopean muuttumista kullaksi! Olen aivan lähellä lopullista ratkaisua. Kenties vanhat kätkösi sitä jouduttaisivat. Anna minulle avain siihen!

— Minä en voi kavaltaa sinun tietoosi ikivanhan veljeskuntamme salakirjoituksia, vastasi Ammurabi.

— Sinä olet järjetön, ukko. Koko elämäntyöni ja onneni nimessä minä sinua rukoilen! pyysi Bill Roy tykyttävin ohimoin.

— Sinä siis niin haluaisit tulla rikkaaksi?

— Minä tekisin sillä onnellisiksi ne, joilla ei tähän asti ole mitään ollut! huudahti nuorukainen.

— Kulta ei tähän päivään asti ole tehnyt vielä ketään onnelliseksi.

— Minä tekisin sitä niin paljon, että sen valta lakkaisi painamasta ihmisiä, että se tulisi arvottomammaksi kuin maan multa, että sydämet vapautuisivat likaisen metallin kahleista!

— Jos sydämet vapautuvat aineen vallasta, irtautuvat kullan kahleet itsestään.

— Ainoastaan rikas voi halveksia rikkautta.

— Ainoastaan köyhä voi päästä todellisen rikkauden omistajaksi!

Bill Roy oli hetkisen vaiti. Sitten hän virkkoi:

— Sinä olet vanha, yksinäisyydessä ja unelmissa vanhentunut, mutta minä olen nuori, teon ja toiminnan ihminen. Minussa asuu palava halu päästä suuren luonnon herraksi.

— Ihminen ei koskaan pääse luonnon herraksi, ennenkuin hän ensin on päässyt itsensä herraksi, vastasi vanhus. — Minäpä luulen, että juuri siinä piilee se sadun salaperäinen »viisasten kivi», jota kaikki etsivät, mutta harvat löytävät. Istahda poikani, siihen palmupuun varjoon, niin kerronpa sinulle erään tarinan vanhoilta ajoilta.

Ja Ammurabi kertoi seuraavasti:

— Oli kerran — kaikki on katoovaista, avaruuspallotkin — taivaan rajattomuuksissa matkustava pallo, jossa asui ihmisiä niinkuin maapallollakin. Voimme ainakin nimittää noita olentoja ihmisiksi, sillä heillä oli samat rajattomat luomisvaistot ja luomiskyvyt kuin maan asujillakin, sama yli voimain ponnistamisen intohimo, sama kiihkeä halu vallita muuta luomaa kuntaa ja toisiaan ja sama kykenemättömyys hallita itseään.

Niinpä oli tämä kaukainen ihmiskunta lukemattomien vuosituhansien kuluessa saanut jotenkin samansuuntaiset ilmennysmuodot kuin meillä, paljon pitemmälle kehittyneet vain. Sillä kohtalottaret olivat noille olioille jakaneet aivan harvinaisessa määrässä älyn ja keksimisen lahjoja, sydämen lahjoja niukemmin. Tiedon ja taidon henki siivitti heidän mielettömän vallanhimonsa, mutta ainoastaan harvoin kohotti ihmisrakkauden ja veljeyden henki heidän joukossaan päätään. Näin ei tälläkään kauniilla taivaankappaleella syntynyt mitään rauhaisaa paratiisia, syntyipähän vain sotainen ja rikkinäinen yhteiskunta.

Sen historia alkuvaiheissaan ei suurestikaan eroa maanpäällisen kieropeilin irvikuvastosta.

Taistelu vallasta oli ensin luonut eron väkevien ja heikkojen välille. Ruumiin voima ratkaisi valtakysymyksen, väkevät asettuivat käskijöiksi ja heikot joutuivat käskettäviksi. Ensin antoivat väkevät heikoille ne työt, jotka heistä itsestään tuntuivat raskailta tai ikäviltä, lopuksi kaiken työn. Näin syntyivät työnantajain ja työntekijäin luokat, myöhemmin laiskojen ja ahkerien, rikkaiden ja köyhien luokat. Aivan kuin meillä…

Sillä kulta oli mahti tässäkin maailmassa. Se koroitettiin epäjumalaksi. Siitä tehtiin kaiken lähtökohta ja päämäärä. Kuollut kulta muuttui elämän käyttövoimaksi, hedelmätön metalli hedelmällisyyden tunnukseksi ja vallan merkiksi. Sillä oli huomattu, että sillä oli aivan erikoinen taipumus kasaantua, moninkertaistua ja pysyä yksien samojen omana, polvesta polveen.

Niinpä ne, jotka sattumoisin olivat syntyneet miljoonat kehdossaan, käyttivät hyväkseen niiden automaattista kasvuvoimaa saadakseen niitä vielä enemmän ja orjuuttaakseen yhä uusia ihmisjoukkoja työkaluikseen. Rikkaat kävivät yhä veltommiksi, he lakkasivat ajattelemastakin, sillä heidän ei tarvinnut tehdä sitä, kun he kerran saattoivat ostaa aivojakin samoin kuin he ostivat käsivarsia. Vähitellen olivat he alistaneet käytettävikseen kaikki suuret kyvyt ja tietomiehet. Ja palkan houkutus innosti nämä tekemään määrättömästi mullistavia keksintöjä, jotka omistajilleen tuottivat yhä enemmän valtaa ja rahaa. Näin syntyivät edelleen henkisten ja ruumiillisten työntekijäin, herrojen ja orjien luokat. Aivan kuin meillä…

Kulta on kuollut mahti eikä siedä eläviä sieluja. Kaikkialla, missä se kulki, kulki se surmaten. — Ne, jotka olisivat voineet ajatella, eivät viitsineet, ne, jotka olisivat tahtoneet ajatella, eivät ehtineet eivätkä jaksaneet, ja ne, jotka ajattelivat, olivat kytkeneet ajatuksensa itsekkään hyödyn tavoittelun palvelukseen.

Vaikein oli orjaihmisten. Heillä ei ollut mitään itsemääräämisoikeutta, ei toiminnan, tahdon eikä levon vapautta. He raatoivat kuin juhdat, koneellisesti, koneellisessa työssä. Älykkäät kadottivat älynsä ja typerät muuttuivat tylsämielisiksi. Ja loppujen lopuksi olivat ne kaikkikin vain kuin ikeen alla kulkevaa eläinlaumaa, lahjattomia, aloitekyvyttömiä, kuin raskaassa unenhorroksessa liikkuvia varjoja. Ja niiden lukumäärä lisääntyi joka hetki.

Mutta kun ei kukaan ajatellut eikä kenenkään sielu elänyt, luulivat he kaikki tämän olotilan kuuluvan järkkymättömään maailmanjärjestykseen, jota ei voinut muuttaa.

Silloin syntyi heidän keskeensä mies, jolla oli elävä sielu ja joka ajatteli. Ihmisrakkauden ja veljeyden henki nosti päätään hänessä ja herätti hänet, ja hänessä syntyi huimaavan rohkea aatos herättää toisetkin, kääntää koko väärän kehityksen virran suunta vastakkaiseksi.

Hän sanoi itselleen: »Minä tahdon tehdä orjista herroja, tehdäkseni heistä sitten ihmisiä!» Ja orjuutetuille hän sanoi: »Te kurjat veljet, herätkää! Ettekö näe, että olette sorrettuja ja vangittuja ja että kärsitte vääryyttä! Te hankitte raskaalla raadannalla ylellisyyttä sortajillenne, eikä teillä itsellänne ole välttämättömintä ravintoa. He asuvat komeissa palatseissa, ja teidän ruumiinne ja sielunne tukahtuvat maanalaisissa, pimeissä komeroissa. Teidän lapsenne riutuvat kurjuuteen ja nälkään, ja teidän vanhuksenne kuolevat sinä päivänä, jolloin heidän jäsenensä horjahtavat ruoskan alla. Hyödyttäessänne hirmuvaltiaita kaivatte hautaa itsellenne. Onnettomat, kuinka kauan tahdotte takoa omia kahleitanne? Tyrmistyneinä kuuntelivat orjaihmiset herättäjää. Ensimmäiset valonsäteet, jotka heitettiin heidän pimeihin aivoihinsa, huimasivat. Hitaasti alkoivat he käsittää… Ja nyt vasta he ensikerran elämässään tunsivat itsensä todellakin kurjiksi.

»Kaikki on kuten sanot», huokailivat he, »mutta mitä me mahdamme. Heillä on valta ja kulta. He voivat surmata meidät nälkään milloin tahtovat… Meillä ei ole mitään aseita heitä vastaan… Herättäjä vastasi:

»Heidän valtansa ja kultansa on teidän työnne varassa. Teillä on kädessänne ase, mahtavin kaikista: työnne. Te voitte surmata heidät nälkään, milloin tahdotte. Ottakaa työnne heiltä pois, ja heidän valtansa ja kultansa loppuu, asettakaa jäsenenne lepoon, ja heidän laiskat vatsansa alkavat kurista nälästä ja heidän kopeat selkänsä nöyristyvät rukoilemaan teitä. Tehkää lakko, ja te saatte sanella elinehtonne!» Nämä sanat lensivät tulenkipunan tavoin halki koko orjakansan, sytyttäen sydämet ja jäykistäen jäsenet liikkumattomiksi. Käsivarret kieltäytyivät toimimasta. Tuli päivä, jolloin koko maailman koneiston piti pysähtyä.

Orjakansa saneli ehtonsa ja valmistautui astumaan valtiaiden rinnalle.

Valtiaat neuvottelivat.

»Tätä me olemme vain odottaneetkin», sanoivat heidän johtomiehensä. »Nyt on juuri oikea hetki kokeilla uusilla jättiläiskeksinnöillämme. Otamme käytäntöön konekäden. Se tekee kaikki ihmisen tehtävät, se on erehtymätön, ja sen järki suurempi kuin orjaihmisen, sillä ihmiskunnan terävimmät aivot ovat antaneet sille järjen. Ja se ei tarvitse valoisia asuntoja, ei vanhuuden vakuuksia, ei perheenelatuskustannuksia, se ei pyydä palkkaa eikä se lakkoile. Tämä merkitsee meille vain ennenkuulumatonta voittoa, jos onnistumme. Ja jos onnistumme, on se heidän perikatonsa, tuon kapinoivan karjan. Mutta kukaan ei voi meitä siitä syyttää: he ovat itse niin tahtoneet.» Ja eräänä aamuna näkivät lakkolaiset ihmeekseen ja kauhukseen tehtaiden piippujen savuavan, kaikkien liikeneuvojen jatkavan entistä vauhtiaan, näkivät viljan taittuvan kuin itsestään pelloilla ja kauppatavarain lastauksen satamissa sujuvan huumaavalla jyrinällä ja kuulivat korvissaan autioiden koneiden aavemaisen jyskytyksen.

Työ jatkui keskeytymättä, mutta kaikki entiset työläiset olivat nyt tuomitut työttöminä nälkää kuolemaan. Heidät oli voitettu, lyöty lopullisesti.

Tällöin valtasi heidät suunnaton, epätoivoinen raivo, silmitön viha kaikkia sortajia, pettäjiä ja vääryydentekijöitä kohtaan, joihin he nyttemmin lukivat myös nuo kirotut koneet. Myllertävänä laavavirtana syöksyivät he niitä hävittämään.

Valtiaat neuvottelivat.

»Tätä me olemme juuri odottaneetkin», sanoivat heidän johtomiehensä. »Antaa sodan jatkua vaan, me olemme kuitenkin paremmalla puolella. Tiede on saanut ratkaisevan voiton. Se on näyttänyt toteen, ettemme enää tarvitse ruumiillista raakavoimaa. Tiede saa edelleen pitää huolta omistaan. Nyt on juuri oikea hetki ottaa uusin kemiallinen keksintömme käytäntöön. Hävitkööt nuo sivistystä vastaan ryntäävät raakalaiset maan päältä!»

»Mutta», rohkeni joku huomauttaa, »niin monta miljoonaa onnetonta…»

»Niin monta miljoonaa tarpeetonta», vastattiin kylmästi. »Meillä ei ole varaa pitää heitä.

»He ovat kyllä hulluja koettaessaan hävittää kehityksen korkeimpia saavutuksia», yritti vielä eräs hellämielisempi valtaherra suostutella muita, »mutta he eivät, nähkääs, ymmärrä parempaa, kenties heitä voisi viisastuttaa…»

»Helpompi on tehdä elävistä kuolleita kuin hulluista viisaita», vastattiin.

Se oli kuolemantuomio.

»Mutta niin ääretön määrä kuolleita, mihin ne mahtuvatkaan?» rohkeni vielä joku huomauttaa.

»Uusin keksintö on sama kuin näkymätön hautausmaa. On löydetty säteitä, jotka hajoittavat kaiken elollisen aineosiinsa ja joiden pituusaallot ja teho voidaan määrätä hiuskarvalleen. He tulevat hukkumaan tyhjyyteen…»

Tämän neuvottelun seurauksena oli kammottava katastrofi, joka lakaisi olemattomiin puolet ihmiskuntaa, jonka toinen puoli oli tuominnut tarpeettomaksi.

Samoin katsottiin tämän tieteen mestarinäytteen jälkeen hajoittavain säteiden keksijä koneineen tarpeettomaksi. Ja yhteisen hyvän nimessä hänet surmattiin aivan epätieteellisellä tavalla. Täten oli siis tuon avaruuspallon tulevaisuus taas toistaiseksi turvattu.

Senjälkeen kului useita vuosituhansia, joiden kuluessa ihmistyyppi tuolla kirotulla taivaankappaleella muuttui yhä kovemmaksi ja kaameammaksi. Se oli jatkuvaa koneiden aikakautta. Se palveli kultaa ja antoi koneen palvella itseään. Kone oli nyt ihmisen orja. Se korvasi entisen ihmisvoiman tehtaissa ja pelloilla, taloudessa ja huvipaikoissa. Se käytti junat ja hoiti raiteiden vaihdokset, se möi ja mittasi, se yhdisti puhelimet ja käytti sähkövoimat, se pesi ja paikkasi ja ruokki, se järjesti tuulet ja sateet, se soti ja kosti. Se teki kaiken ulkonaisen työn. Ihminen vain loi ja keksi ja — vihasi toista ihmistä, kilpailijaansa. Julmat ja terävät aivot jyrisivät ja kehräsivät kilpaa koneiden kanssa, ihmisten yhä suurenevissa pääkopissa. Pian heillä ei enää ollut paljon muuta jäljellä kuin pää. Koneiden korvatessa kaiken ruumiillisen voiman kutistuivat heidän jäsenensä melkein olemattomiksi. He eivät tarvinneet niitä enää. He ruokkivat itsensä ohuilla kemiallisilla ravintoyhdistelmillä, he kylpivät erilaatuisissa säteissä. Heissä ei alkeellisesta ihmisestä ollut jäljellä enää muuta kuin viha ja kateus toista kohtaan.

Silloin taas kuin ihmeen vuoksi syntyi heidän keskuuteensa oikea ihminen, jossa ihmisrakkauden ja veljeyden henki nosti päätään, ihminen, jolla oli sielu. Sydänsäälinsä pakottamana hän päätti lähteä herättämään kuolleista poloisia ihmisveljiään.

»Te kurjat veljet», lausui hän, »avatkaa silmänne avoimiksi näkemään, kuinka kauas ihmisyydestä olette etääntyneet! Ettekö huomaa, että kone on vihollisenne. Te luulette, että te olette tehneet sen käskyläiseksenne, mutta se onkin vallannut teidät. Se on surkastuttanut kätenne ja jalkanne, se on kutistanut teidän sydämenne nakuttavaksi helvetinkoneeksi, se on kovettanut aivonne. Sen sijaan että ne synnyttäisivät suuria, hedelmällisiä ajatuksia, ne kehräävät loppumatonta pahojen tekojen kerää… Hävittäkää koneet ja tehkää itsestänne taas ihmisiä!…»

Mutta herättäjän sanat eivät tunkeneet yhteenkään sieluun, sillä ihmisillä ei ollut enää sielua. Häntä kuunneltiin ja katseltiin kuin mielipuolta.

»Katsokaa tuota atavistista ihmistä, joka kävelee omin jaloin kuin eläin eikä ymmärrä käyttää konetta!» naurettiin.

»Hän tahtoisi meidätkin palaamaan entiseen eläimelliseen luonnontilaan, meidät, jotka olemme jo luonnon herrat! Miten tylsämielistä!»

»Hän kuuluu siihen samaan koneidenhävittäjärotuun, joka muinoin, kuten historiamme kertoo, sai aikaan tuon suuren onnettomuuden!»

»Nähkää, miten pieni pääkin hänellä on! Hän on vaarallinen mielipuoli!» huudettiin.

»Ihmiskunnan tulevaisuuden nimessä, hänen on kuoltava!» päätettiin.

»Kuolema koneiden, edistyksen ja onnen viholliselle!» oli kaikkien yhteinen tuomio.

Näin kuoli herättäjä saamatta yhtään ihmistä herätetyksi.

Hänen jälkeensä muuttuivat asiat vain pahenimiksi. Ruvettiin yleisesti vainoamaan kaikkia pienipäisiä. Syntyi suuripäisten ja pienipäisten vihollisleirit, jotka kumpikin pinnistivät älynsä äärimmilleen keksiäkseen uusia tapoja vahingoittaakseen toisiaan ja varjellakseen itseään. Tuhoamisen taito kehittyi äkkiä huimaavaan korkeuteen. Lopulta oli koko tuo avaruuspallo kuin suunnaton, joka kohdalta ladattu torpedo. Se oli ladattu vihan ja hävityksen sähköllä. Oli nappuloita, joita painamalla saattoi kietoa koko ilmakehän myrkylliseen, tappavaan kaasuun. Oli nappuloita, joita painamalla saattoi räjähdyttää maan sydämen halki. Ainoastaan itsekäs itsesäilytysvaisto esti noita koneolentoja sitä tekemästä, sillä vaikk'ei heillä ollut mitään veljeyshenkeä, oli avaruuspallon kohtalo heille kaikille pakostakin yhteinen.

Yhä edelleen jatkui suuripäisten ja pienipäisten vimmattu kilpailu. Suuripäiset kerskuivat suuremmillä aivoillaan ja älyllään ja keksintöjensä etevämmyydellä, kunnes sitten erään pienipäisen onnistui tehdä ennenkuulumaton keksintö: hän oppi muuttamaan ihmisen näkymättömäksi.

Näkymättömät varastivat ja riistivät nyt näkyviltä heidän keksintönsä ja varustuksensa ja ennen kaikkea sen, mitä nämä olentoparat eniten himoitsivat ja palvoivat, kullan. Mutta sitten oppivat näkyvät tekemään kultaa. Ja sitten…

Niin, sitten kerran vielä nosti ihmisrakkauden ja veljeyden henki päätään tässä pahojen henkien asuinpaikassa. Tämä viimeinen ihminenkin oli keksijä. Hän oli tutkinut elämän energian, elektronien ja atomien värähtelyjä ja oppinut lukemaan ajatuksia, mittaamaan ja valokuvaamaan aivojen radioaktiivisia säteilyjä johtolangoilla ja elektrodeilla. Hänkin tahtoi pelastaa mitä vielä pelastettavissa oli noista omaan tieto- ja taitorikkauteensa sortuneista olioista. Mutta ensin hän tahtoi ideografiallaan kokeilla, missä päin olisi hedelmällisin maaperä niille siemenille, joita hän aikoi kylvää. Hänen kokeensa antoivat tuloksiksi pelkkiä kauhistuttavia patografeja: kuvia murhan, kateuden, koston, vihan, varkauden, julmuuden aiheista. Kaikki olivat pelkkiä pahantekijäkoneiston rattaita ja vauhtipyöriä. Maailmassa eli enää ainoastaan kone; ihminen oli kuollut sukupuuttoon.

Silloin tämä viimeinen yksinäinen ihminen, jolla vielä oli sydän ja jonka sydämeen ihmisrakkaus oli syttynyt, tunsi mittaamattoman epätoivon vallassa, ettei tämä taivaankappale ollut täyttänyt tarkoitustaan ja että sen sanomattomasta, rajattomasta kauhunäytelmästä oli tehtävä loppu. Ja tehden itsensä näkymättömäksi hänen onnistui painaa sitä nappia, joka oli muuttava koko avaruuspallon tuhaksi.

Se räjähti rikki, upposi avaruuteen, ja sen pirstaleet putoilivat meteoreina muihin tähtiin.

Eniten putoili niitä maapallolle, Atlantis-nimiseen maahan.

Kansa, joka siinä asui, nimitti noita äärettömän älyn ja äärettömän pahuuden magnetisoimia kiviä viisaudenkiviksi. Sillä jokainen, joka löysi sellaisen, sai voiman tehdä kultaa, mutta samalla varoittavan aavistuksen siitä kurjuudesta, mikä kullan mukana seurasi silloin, kun ihmiseltä puuttui lähimmäisenrakkaus.

Viisauden kivien vihkimät perustivat senvuoksi keskenään salaisen veljeskunnan, jonka tarkoituksena oli tehdä hyvää muille ja valmistaa ihmisiä ottamaan vastaan kultakautta, niin ettei se muuttuisi kiroukseksi.

Mutta kirous tuli kuitenkin. Viisasten kiven salaisuus ei nähtävästi säilynyt. Maa joutui kullanhimon, ylellisen hekuman ja hävitysvietin uhriksi ja upposi syvyyteen sekin, kuten oli uponnut sen etäinen sisarmaa avaruudessa.

Ihmisen aika ei ollut vielä tullut. Ihminen oli keksinyt kaiken muun, vaan ei itseään eikä omaa tarkoitustaan…

<tb>

Vanha Ammurabi vaikeni.

Mutta kuullessaan Atlantiin nimen olivat Bill Royn uneliaat silmät äkkiä taas elostuneet. Hän lisäsi vilkkaasti:

— Juuri Atlantiin tarinasta ja viisasten kivestä kerrotaan muinaisen Egyptin pappien jotakin tienneen…

— Jos ovat tienneet, on se pysynyt heidän salaisuutenaan, vastasi vanhus. — Ja viisasten kiven tulee pysyäkin salaisuutena, jotta meiltä välttyisi Atlantiin kohtalo…

Ammurabi huokasi syvään. Sitten hän virkkoi kuin itsekseen:

— Kullanhimossaan, koneittensa kuolettavassa jyrinässä ja tuhoamisvaistossaan tämä maailma jo arveluttavasti muistuttaa tuota kaukaista ja kadonnutta avaruuspalloa…

Nuorukainen naurahti.

— Muistuttaa, niinkö sinä sanot! Lapsekas vanhus, luuletko sinä minun hetkeäkään uskoneen noita sinun avaruuspallotarinoitasi. Mitäpä sinä kaukaisista taivaankappaleista tietäisit! Uponnut maailmasi oli satua ja vain sikäli tosi, että kaikki sadut ovat vain uponneen maailman pulpahtelevia kuplasia. Ja ruma totuus, joka uppoaa, muuttuu jälleen kauniiksi saduksi. Se on kruunu tai kahle, jota ei kenenkään ole nähty todellisuudessa kantavan, ja rakas niille, joille tosiolevainen on vieras. — Te viisausoppineet olette juuri sellaisia. Ette koskaan voi sanoa asiaa niinkuin se on, aina pitää teillä olla vertauskuvalliset profeteeraukset huulillanne. Mutta kyllä minä hyvin ymmärsin, mihin tarullasi tähtäsit: tarkoitit tätä meidän omaa piskuista palloa parkaamme, tahdoit sanoa, että se ehkä on uppoava maailma…

— Sinäpä sen sanoit. Mutta toivokaamme, ettemme ole uppoava maailma, että ihminen keksii ihmisyytensä, ennenkuin se ehtii hävittää itsensä sukupuuttoon.

Ja Bill Royn puoleen kääntyen hän jatkoi:

— Poikani, sydämeni mielistyi sinuun heti ensi hetkestä. Näin, että tiedon ja taidon hengen rinnalla sinussa asui myös ihmisrakkauden ja veljeyden henki…

— Senpätähden, keskeytti vanhuksen nuori kemisti, — jos omistat tuon salaisuuden, voit huoleti uskoa sen minulle. Minä rukoilen sinua, tee se!

— Miksi, sinä poikani, tahdot tehdä sellaista kultaa, joka kasvaa korkoa kilvan pahan kanssa? Miksi et tahdo tehdä sitä kultaa, joka kirkastaa sydämet ja kantaa hyvien tekojen hedelmiä? Sitten vasta olet oikea kullantekijä. Kaikki muut keksinnöt ovat pieniä niiden rinnalla, joita ihmisrakkauden ja veljeyden henki teettää. Se on ainoa rakentava avain, joka kerran avaa meille portit kulta-aikaan, joka ei enää katoa.

Ammurabin valkohapsinen pää vaipui hiljalleen olkaa vasten. Nuorukainen tarttui hänen käteensä. Se retkahti velttona alas.

Ammurabi oli kuollut.

Kummallisen tunnelman vallassa seisoi Bill Roy tuon satavuotiaan salatieteilijän tomumajan vierellä, josta viisauden henki oli eronnut.

Miksi pitikin Ammurabin sammua juuri nyt, kun hän oli matkustanut halki maailman houkutellakseen esiin noilta muinaisen Egyptin pappien viimeisen jälkeläisen erakkohuulilta totuuden viisasten kivestä.

Nyt oli hän vienyt sen salaisuuden kanssaan iäksi hautaan.

Tai — kuka tietää — kenties hän sittenkin oli antanut sen hänelle. — — —

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings