MIEKKA, RAHA JA RUKOUSNAUHA

Oli hiljainen jouluyö. Erään yksityisasunnon pienessä museohuoneessakin oli kuin ihmeen vuoksi hetkisen hiljaista.

Luulette kai, hyvät ihmiset, että museoissa muinaiskalujen keskellä on yleensäkin aina hiljaista, mutta se on suuri erehdys. Siellä käydään samaa taistelua kuin muuallakin maailmassa. Kaikki nuo vanhat, menneiden sukupolvien magnetisoimat esineet jatkavat yhä entisten kantajiensa intohimoja, ne kiistelevät ja kinastelevat keskenään arvosta ja vallasta ja jos jostakin, aivan kuin kerran ovat tehneet ne ihmiset, jotka ovat ne omistaneet.

Pahimmat riitapukarit tässä pienoisessa museohuoneessa, josta nyt on kysymys, olivat Miekka, Raha ja Rukousnauha. Kukin näistä luuli edustavansa maailman suurinta mahtia ja kukin niistä vetosi kunniakkaaseen menneisyyteensä.

Miekka rehenteli sillä, että se oli supisuomalaista tekoa ja että se oli ollut mukana kuuluisalla Armfeltin retkellä Norjassa, josta se oli kaivettu esiin suomalaisten soturien yhteisestä hankihaudasta. Se oli yltiöpäinen natsionalisti.

Raha väitti olevansa vielä suurempi ja vanhempi harvinaisuus, oikein aito firenzeläinen floriini, mutta siitä huolimatta sen kunnianhimona oli pysyä uuden ajan tasalla ja modernien virtausten vireessä, ja sen suuri maailmantuntemus oli tehnyt siitä demokraattisuuteen kallistuvan kosmopoliitin.

Rukousnauha sensijaan oli taantumuksellinen aristokraatti, jonka suurin ylpeys oli se, että se kerran oli kulunut oikean aatelisnaisen käsissä, puhdasverisimmän, mitä milloinkaan mikään birgittiläisluostari on sulkenut muuriensa sisään, vakuutti se.

Nuo kolme eivät voineet sietää toisiaan. Pienimmästäkin aiheesta puhkesi heidän välilleen ilmi sota. Niinpä nytkin.

— Minua tämä hiljaisuus hermostuttaa, mutisi Miekka itsekseen.

Siitä sai Raha heti aiheen ivailuun.

— Se on totta, ihmisten toimettomuus on kuolemaa, virkahti se, — ja tänä yönä on maailma ympärillä todellakin kuin hauta. Mutta silloinhan siinä juuri pitäisi viihtyä sinun, joka ennenkin olet haudassa maannut…

— Vaiti, te jumalattomat, pyyteli Rukousnauha. — Ettekö tiedä, että tämä yö on pyhä yö, hiljaiselle hartaudelle ja rauhalle vihitty… Tämä on minun yöni. Tänä yönä hallitsen minä maailmaa, tänä yönä rukoilevat kaikki…

— Sinä turhamainen narri, sinä typerä raukka, hymähti Raha. — Jos vähääkään tietäisit maailman menosta, niin ymmärtäisit, että maailma on suuren suuri ja sinä pienen pieni, niin pieni, että suurin osa ihmisistä ei tunne sinua edes nimeltä. — Siitä ei ole kysymyskään, vastasi Rukousnauha loukatulla arvokkuudella. — Nimettömänä ja näkymättömänäkin hallitsen minä kaikkia sieluja, jotka rukoilevat. Minä olen näes symboli. Itse olet typerä, kun et tuota tajua!

— Miksi en sitä tajuaisi, tiuskahti Raha, — mutta suotta sinä sillä ylpeilet! Nimettömänä ja näkymättömänä hallitsen minäkin kaikkia, jotka kauppaa käyvät. Ja suurimmat raha-asiat toimitetaan ilman rahan kuvaistakaan. Symboli olen minäkin! Sellaisia me olemme kaikki, mutta kuinka suuria, siitä on kysymys!

— Minun suuruuttani ei ainakaan voida epäillä, innostui Miekka. — Sillä minä olen maailman ikuisen sodan symboli, käytiin sitä sitten pommeilla tai tykeillä, myrkyllisillä kaasuilla tai myrkytetyillä nuolilla, ilmalaivoilla tai tankeilla, pistimillä tai torpedoilla, maan päällä, meren syvyydessä tai ilmojen korkeudessa tai ihmisten aivoissa ja sydämissä. Minä olen ja pysyn kaiken taistelun vertauskuvana. Henkisenkin. Sen kunnian ovat runoilijat jo ammoin antaneet minulle, ja syystä kylläkin. Minun nimeni on ainakin tunnettu. Sitä lauletaan ja ylistetään kautta koko maailman…

— Vanha pöyhkeilijä, keskeytti Raha, — voisit pitää vähän pienempää suuta. Ainakaan ei sinun sovi puhua henkisyydestä ja sivistyksestä, sinun, joka aina olet ollut hengen riistäjä ja sivistyksen vihollinen ja joka edustat väkivaltaa. Nykyaikainen sivistynyt yhteiskunta voittaa älyllä eikä raakuudella, ja minä olen silloin tuhat kertaa tehokkaampi sota-ase kuin sinä!

— Te olette kumpikin synnin palveluksessa, te edustatte toinen tappamista ja toinen pettämistä, jotka molemmat Jumala on kieltänyt, huokasi Rukousnauha.

— Hohoo, huusi Miekka, — kenen nimessä on niin paljon tapettu kuin Jumalan nimessä! Ja mitä ovat uskovaiset rukoilleet niin paljon kuin vihamiestensä pään menoa ja miekan voittoa. Minua he ovat kumartaneet ollen kumartavinaan Jumalaa, ristit rinnoillaan, ettäs sen tiedät, sinä tekopyhä hurskastelija!

— Ja ketkä ovat pettäneet niin paljon ihmisiä kuin nuo samaiset rukousten hymistäjät! lisäsi Raha. — Omien etujensa tavoittelun he vain ovat verhonneet pyhyyden valemantteliin. Minua he ovat palvelleet eivätkä Jumalaa. Rahaa ovat rukoilleet ihmiset ennen, ja rahaa he rukoilevat nyt. Minä olen sodan ja rauhan herra. — Minulla on joka maassa isäntävalta.

Miekka kimmastui:

— Ei tässä maassa ainakaan. Verellä ja tulella on tämä maa luotu ja vapaaksi lunastettu eikä rahalla.

— Sotien pohjimmaisin vaikutin on aina kapitaali!

— Sinä olet kyynikko, juureton raukka ilman isänmaata!

— Ja sinun isänmaallisuutesi on vanhentunut käsite, piakkoin hylkyromua, ruostuneempaa kuin sinä itse. Nykyaikainen ihminen on maailmankansalainen. Hänen isänmaansa on siellä, missä on hyvä olla, ja hyvä on siellä, missä on rahaa. Sinä olet vain karkea tappelupukari, mutta minä palvelen kulttuuria…

— Minä palvelen järjestystä ja oikeutta, ilman sitä ei ole kulttuuriakaan! huusi Miekka.

— Ja minä palvelen Jumalaa, ilman Jumalaa ei olisi koko maailmaa, tulistui Rukousnauha.

— Maailmaa hallitsee voima.

— Voimakkain on se, joka turvautuu taivaan armoon.

— Ole höpisemättä siinä, sinun ei pidä sekaantua miesten puheisiin, mokomakin mamsellien amuletti, ärähti kiukustunut Raha halveksivasti Rukousnauhalle. — Sanonko suoraan, mikä sinä olet! Taikakalu sinä olet, jonka valistuneet ihmiset jo aikoja sitten ovat hylänneet ja tuominneet.

— No mitä te itse sitten luulette olevanne? hämmästeli Rukousnauha. — Vanhaa museoromua, käytännöstä ammoin pois joutunutta!

— On ero museoasukkaan ja museoasukkaan välillä, lausui Raha mahtipontisesti. — On toisia, jotka elävät museossa kuin kuningas linnassaan, erillään rahvaasta, mutta sentään sitä halliten. Sellainen olen esimerkiksi minä. Ja pian minä olenkin vallan yksinvaltias maailmassa. Niin pian kuin sivistys on hävittänyt raakuuden ja tyhmyyden, on teidänkin molempain väkivallan ja hurskailun aika lopussa. Ja silloin te olette poissa käytännöstä ja elämästä, museoromua todellakin!

— Ohoh, veli veikkonen! huudahti Miekka.

— Onpa siinä sivistys-intoilija! Ei kannata olla. Kaikki sivistyskansat heikentyvät ja mätänevät. Ja silloin tulee aina joku terveempi rotu, eli raaempi, jota sanaa sinä haluat käyttää, ja lyö kuoliaaksi suvustaan huonontuneet. Niin on käynyt maailman alusta asti. Se on maailman meno. Minä olen maailman herra!

— Sinä, joka teet pyöveleistä sankareita ja murhamiehistä keisareita, hävität maan tasalle kaupungit ja kansat ja ihmisten työn. Minä onnittelen sellaista maailmaa! sähisi Raha.

— Ja siellä, missä sinä pääset valtaan, siellä vallitsee vääryys ja pahe, ylellinen hekuma ja huutava kurjuus. Siellä menevät kansat murusiksi, veli nousee veljeä vastaan, siellä syntyy vallankumouksia, jotka eivät pääty ennen, kuin on poistettu kapitaalin ja rahan valta, joka on kaiken pahan alku ja juuri. Se sinä olet etkä mitään muuta…

Tätä vihan sähkön kyllästämää väittelyä olisi ehkä jatkunut kauemminkin, mutta äkkiä alkoivat kirkon kellot soida, ja niiden kuminaan hukkuivat Miekan viimeiset iskusanat. Äreästi se vain murisi:

— Omituista, että ihmiset pitävät tuollaisestakin soitosta. Kalpojen kalske olisi kauniimpaa.

— Kullan kilinä olisi iloisempaa, tuumi Raha.

Nyt sai Rukousnauhakin taas suunvuoron ja sanoi:

— Kyllä minustakin, totta puhuen, luostarin kellojen ääni olisi suloisempaa, mutta paremman puutteessa tämäkin käy mukiin. Ja antakaa minun edes tänä yhtenä päivänä vuodessa nauttia pyhäpäivän siunauksesta. Onhan teillä sitten taas kaikki aret aikaa riidellä.

Kellot lakkasivat soimasta, ja jouluaamu vaikeni vähitellen.

Museon asukkaista ei kukaan kotvaan aikaan virkkanut mitään, katselivat vain nureasti toisiaan.

Mutta kaikilla oli yhteinen ajatus. Oli se hetki vuorokaudesta, jolloin he tavallisesti odottivat…

— Missähän tyttö viipyy? mutisi Raha.

— Valtiatar on unohtanut meidät, huokasi Miekka.

— Hän on mennyt joulukirkkoon, lausui Rukousnauha voitonvarmasti.

— Eipäs, ähäh!

— Siinä hän on!

Ei näkynyt mitään, mutta seinän takaa kuului nuoren tytön hopeankirkas ääni, joka viritti ilmoille aamulaulun.

Se oli ihmeellinen laulu. Se ei ollut virsi, mutta se oli täynnä hartautta ja pyhyyttä. Siinä oli iäisyyden ikävää ja kiitosta kiitävästä hetkestä, siinä oli surua ja rajatonta kaipausta, ja sentään se oli iloinen; siinä oli nöyryyttä ja voitonriemua ja se kohosi välittömästi, itsetiedottomasti taivaalle kuin luonnon mystillinen sävel, kuin lintujen huoleton liverrys tai jääkiteiden kuulakka helinä tai aaltojen kaihoisa pauhu tai tähtien riento ja lepo jumaluudessa.

Ja sillä oli ihmeellinen vaikutus, yksinpä poloisten museomuistojenkin käpristyneisiin ja myrtyneisiin kivisydämiin.

Ne tunsivat itsensä äkkiä mitättömän tarpeettomiksi ja tien-oheisiksi, nuo äskeiset mahtailijat. Sillä kaikki kolme olivat rakastuneita tyttöön.

— Hän on rikas ilman rahaa, ajatteli Raha.

— Hän on väkevä ilman miekkaa, ajatteli Miekka.

— Hän on hyvä ilman rukousnauhaa, ajatteli Rukousnauha.

Mutta tätä kaikkea he eivät lausuneet ääneen.

Sensijaan virkahti Miekka laulun loputtua:

— Vahinko, että hän ei ole poika. Eipä minulla olisi mitään vastaan heilua hänen kupeellaan. Tässä kultatupsuisessa tupessa tuntuu väliin niin ummehtuneelta.

— Kylläpä sinulla on korkealentoisia toivomuksia! Ymmärrä pysyä aisoissasi, sinä pahoissa teoissa ja rumissa ajatuksissa ruostunut sapeli! huudahti Rukousnauha. — Ei sinusta ole viattomien vartijaksi. Minä teistä olisin ainoa sovelias ja kelvollinen hänen naiselliseen kaulaansa!

— Sinäkö, keinotekoinen kuvatus, joka olet mätä ja kellastunut kuin tuhatvuotisen nunnan hammasrivi! huusi Raha.

— Itse olet väärä raha! Likainen ja musta kuin Juudaksen suudelma! tiuskaisi Rukousnauha.

Raha ei ollut kuulevinaan solvausta. Se oli käynyt filosofisen kaihomieliseksi.

— Oikeastaan olen tottunut siihen, että minua rakastetaan… Tämäkin, tämä tyttö, ihailee minua paljon, hän tarkastelee minua usein huomaavaisesti, mutta minä en omista hänen sydäntään. Minä, joka omistan koko maailman, en omista sitä yhtä, jonka tahtoisin. Kohtalo on kova ja nurinkurinen kaikkein mahtavimmillekin. Se on maailman meno, sen olen huomannut, mietiskeli se itsekseen.

Hetkisen aikaa tunsivat kaikki kolme olevansa rumia ja mustuneita, hylättyjä ja ajastaan jäljelle jääneitä. Ne tunsivat aavistelevasti, että elämässä oli jotakin muutakin, kauniimpaa ja arvokkaampaa, jota ne eivät ymmärtäneet.

Ne makasivat kotvan vaatimattomina ja hiljaisina, Miekka kultatupsutupessaan, Raha lasikotelossaan ja Rukousnauha punaisessa lippaassaan, niinkuin kuolleet sarkofageissaan.

Mutta katsahdettuaan toisiinsa tunsivat ne taas, etteivät ne voisi asettua lepoon eivätkä tunnustaa itseään voitetuiksi, niin kauan kuin yksikään noista toisista oli olemassa ja väitti edustavansa maailman suurinta mahtia. Ja ne tiesivät, että pian taas, laulun lumoista päästyään, ne aloittaisivat uudestaan vanhan kiistansa siitä, »kuka heistä suurin olisi».