ELÄINTEN TUOMIOISTUIN
Reading edition
Muuan metsästäjä joutui kerran metsästysretkellään harhaan, ja kulutettuaan loppuun kaikki ammuksensa ja käveltyään turhaan ristiin rastiin asumattomassa villiviidakossa hän vaipui lopulta kuolemanväsyneenä maahan ja nukahti siihen.
Kun hän heräsi, näki hän edessään valtavan suuren norsun, joka tirkisteli häntä pienillä, viisailla silmillään.
— Kuka sinä olet? kysyi Norsu.
— Minä olen ihminen, luomakunnan herra ja hallitsija. Jos saatat minut pois tästä kirotusta viidakosta, niin saat kuninkaallisen palkan.
— Enpä jouda toimiltani, vastasi Norsu. — Olen Hänen Majesteettinsa eläinten kuninkaan ylimetsänvartija ja minun on vartioitava hänen metsästysmaitaan. Olet luvattomasti tunkeutunut hänen hovitiluksilleen, ja minulla on käsky viedä kaikki sellaiset maleksijat ja salametsästäjät Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa eteen tuomittaviksi.
— Älähän toki vie, hätäili mies. — Voithan siirtyä minun palvelukseeni. Minä olen paljon mahtavampi hallitsija kuin sinun kuninkaasi.
— Tuotapa minun on vähän vaikea uskoa, sanoi Norsu, silmäillen korkeudestaan halveksivasti pitkin nenänsä vartta piskuiseen metsästäjään.
— Vaihda herraa, neuvon minä, sanoi mies, muuten sinun vielä käy huonosti, kun minä jälleen pääsen omaan valtakuntaani!
— Et ole ainakaan herra näillä tienoin, sanoi Norsu, — ja pääsetkö enää koskaan valtakuntaasi vai etkö, riippuu aivan minun kuninkaastani.
Ja samassa se, huolimatta miehen pyristelyistä, kiersi väkevän kärsänsä hänen ympärilleen, keikautti hänet selkäänsä kuin vauvan ja lähti arvokkaasti astelemaan kohti kuningas Jalopeuran asuntoa.
Tultuaan Hänen Majesteettinsa Jalopeuran eteen teki Norsu syvän kumarruksen ja lausui:
— Tässä tuon sinulle erään oudon olion, joka on omavaltaisesti tunkeutunut miltei linnasi pihalle ja joka nimittää itseään luomakunnan herraksi, vaikka hän on voimaton ja pieni kuin kuivettunut heinäsirkka. Minä luulen, että hän on vähän päästään vialla.
Jalopeura katsoi mieheen tutkivasti ja ravisti valtavaa, harjallista päätään.
— Voitpa olla oikeassa, sanoi se Norsulle, — tuollainen pää, joka on paljas ja sileä kuin munan kuori, on varmasti viallinen.
— Siinä ei ole tilaa edes nenälle, lisäsi Norsu oman arvon tuntevasti.
Muukin eläinhovin väki keräytyi ympärille ihmettelemään.
Pilkallisia huudahduksia kuului joka taholta:
— Eihän sillä vaivaisella raukalla ole edes hampaita!
— Eikä kynsiä!
— Ei karvoja eikä sarvia!
— Mitähän jos päästäisimme tämän poloisen, avuttoman raajarikon menemään, virkkoi Jalopeura. — Hänestä ei ole vaaraa kenellekään. Ja minun tapani on olla jalomielinen heikompia kohtaan. Turhan vuoksi en kanna kuninkaallista kunnianimeäni.
Mutta silloin Apina, kuninkaan diplomaattinen neuvonantaja, kuiskasi Jalopeuran korvaan:
— Malttakaa vielä hetkinen, Teidän Majesteettinne. Ei pidä koskaan hätäillä tärkeissä valtioasioissa. Parasta ottaa ensin täysi selko tästä seikkailijasta. Tosin hän on kynnetön ja hampaaton ja, mikä vielä naurettavampaa hännätönkin, mutta minä olen kuullut kerrottavan eräästä olennosta, johon kaikki nämä tunnusmerkit sopivat, mutta joka siitä huolimatta on kavalampi ja vaarallisempi kuin kaikki kynnelliset ja hampaalliset yhteensä, sen tähden että hänellä on hallussaan salaperäinen tuliputki, jota ei mikään eikä kukaan voi vastustaa. Tuo olento on koko eläinkansan peloittavin vihollinen.
Ja koroittaen ääntään Apina kirkui:
— Kysykääpä häneltä hänen oikeata nimeään, eikö se mahdollisesti ole ihminen!
— Kyllä, myönsi Norsu, — sen nimiseksi tuo itikka juuri mainitsi itsensä.
Jalopeuran hoviväen iloinen pilanteko lakkasi kuin taikaiskusta. Monelta pääsi vihan tai kauhistuksen huuto:
— Ihminen!
Sillä koko eläinkunnan historia oli täynnä pöyristyttäviä kertomuksia ihmisen hirmutöistä. Tuskin oli ainoatakaan, joka ei olisi kuullut tai nähnyt jotakin tuliputken tihutöistä.
— Miksi et sitä heti sanonut, kun kerran tiesit! ärjähti eläinten kuningas vihaisesti Norsulle.
— Minä olen yksinäinen metsänkävijä enkä ole sattunut ennen kohtaamaan tuollaista otusta, puolusteli Norsu. — Mikä hän sitten oikein on?
— Hän on sellainen, jolla on tuliputki, jolla hän surmaa kaikki, jotka hänen eteensä sattuvat, selittivät toiset. — Etkö ole sellaisesta kuullut? Etkö ole nähnyt pakenevien eläinten parvia?
— Minä olen vanha ja vakava, vastasi Norsu, — eikä minun ole tapanani kallistaa korviani vastasyntyneiden kauriiden kavioiden kopseelle eikä ottaa vaaria kaakottavien hanhien turhasta hälyytyksestä. Minä kuljen oman nokkani mukaan ja oman paksun nahkani turvissa.
— Tuliputken edessä ei sinun vanha, paksu nahkasi ole minkään arvoinen. Ihminen kiskoo sinulta satavuotiset hampaat suustasi, milloin vain tahtoo.
Norsu räpytti silmiään epäuskoisesti.
— Onkohan siinä perää, mutisi se.
— Missä on minun hovihistorioitsijani? huusi kuningas. — Mitä sanoo muistotieto ihmisestä?
Arastellen ja varovaisesti käänsi Haikara, hovihistorioitsija, kaulaansa, seisoen yhdellä jalalla, harmaa sulkakynä varpaittensa välissä, mutta ei liikahtanutkaan.
— Tule vain likemmäksi, pelkuri keikailija, murahti Karhu. — Näethän, ettei sillä nyt ole tuliluikkua. Kyllä minä sen kapineen tunnen. Olen tuntenut sen kerran omassa nahassanikin.
Silloin Haikara alkoi kertoa:
— Se on totta. Ihminen, tuo rampa otus, hän kiskoo norsuilta hampaat, kun hänellä ei itsellään ole hampaita, hän riistää karhulta ja tiikeriltä taljan ja puhvelilta nahan, kun hänellä ei itsellään ole nahkaa, hän vie sarvellisilta sarvet, hännällisiltä hännät ja höyhenisiltä höyhenet, kun hänellä ei itsellään ole sarvia, häntää eikä höyheniä. Hän syö meidän kaikkien lihaamme ja juo meidän vertamme, arvattavasti sen tähden, ettei hänen kalvaan ihokalvonsa alla ole mitään lihaa ja verta. Ja hän tappaa kaiken, mikä eteen sattuu, kaukaa ja näkymättömistä, tappaa sen mikä juoksee tai lentää tai ui tai matelee, arvattavasti sen tähden, että tuliputki, joka on hänen hallitsijansa, niin tahtoo…
— Riittää, ärjyi eläinten kuningas. — Selvä on, että ihminen on eläinkunnan suurin vihollinen. Mitä siis teemme hänelle?
Apina irvisti pahansuovasti ja sanoi:
— Syö hänet suuhusi, herra kuningas. Tosin siitä tulee niukka ja sangen vähän kuninkaallinen ateria. Mutta kun me kerran emme voi ottaa häneltä hampaita ja turkkia, tai sarvia tai häntää, niinkuin hän meille on tehnyt, kun hänellä ei kerran ole niitä, niin tehkää, Teidän Majesteettinne, hänestä lyhyt loppu. Hän on kerrassaan ruma ja iljettävä katseltava…
— Mutta, rakas ministeri Marakatti, huusi nyt tuomittu, — kuinka voitte tehdä minulle niin huutavaa vääryyttä. Olenhan voinut joskus leikin päin vähän ahdistella nelijalkaisia, joka kuuluu yksin eläintenkin oikeuksiin, saatikka sitten minun, joka olen koko luomakunnan herra, mutta milloin olen ahdistellut kahden jalan kulkevia, jollainen te olette, arvoisa ministeri Marakatti! Verratkaa meitä toisiimme, ettekö huomaa, että meissä on sukulaispiirteitä, että olemme sukulaisia…?
Apina katseli mieheen uteliaana ja ylenkatseellisena. Sukulaiset ovat aina pahimpia, sehän on vanha tietty asia.
— En todellakaan luulisi suvussani olevan noin rumia ja puutteellisia olentoja, virkkoi Apina. — Mutta vaikka sattuisit olemaankin vähän sukua minulle, olet niin suvustasi huonontunut, ettei sinulla ole edes oikeutta enää muistuttaa minua siitä. Verrata itseäsi minuun, se on todellakin minua vastaan törkeä kunnianloukkaus!
— Herra kuningas Jalopeura, olkaa te toki oikeudenmukainen, rukoili metsästäjä. — Ei ole totta, että olisin eläinten vihollinen. Päinvastoin olen niiden huoltaja. Kaikki historioitsijat valehtelevat, eikä herra Haikara näy olevan poikkeus säännöstä, jonka yleinen tapa on hyväksynyt. Mutta syytetyllä täytyy olla oikeus puolustautua. Sehän kuuluu jaloon oikeudenkäyttöön. Minä haastan todistajikseni kaikki ne eläimet, jotka saavat kiittää minua jokapäiväisestä elatuksestaan ja jalostavasta, sopuisasta yhteistyöstä. Lähettäkää hakemaan tänne joitakin kotieläimiäni, niin saattepa kuulla totuuden.
Lähetettiin helosilmäinen Kauris toimittamaan uusia todistajia.
Saapuivatpa siihen Kauriin kanssa Lehmä, Lammas ja Sika, Hevonen ja Koira.
— No puhukaa, mitä tiedätte herrastanne? Onko teillä jotakin valittamista, vai onko hän niin kiitettävän hyvä teitä kohtaan kuin mitä hän tahtoo uskotella? kysyi Jalopeura.
Kotieläimet katsoivat pelästyneinä eläinten kuninkaaseen ja luomakunnan herraan ja toisiinsa ja vaikenivat.
Mutta Kissa, joka kaikkien huomaamatta oli hiipinyt mukaan, hyppäsi Jalopeuran hartioille ja naukui:
— Orjina pitää ihminen heitä kaikkia, paitsi minua, joka en kesyty kiusallakaan. Orjina saavat kaikki raataa eläissään ja kuolla ihmisen puolesta.
— Vaiti, sinä pieni ja petollinen tiikerikissa! huusi mies. — Sitä vartenko sinä olet nuollut puurokuppiani ja varastanut kaloja rysistäni, että voitelisit kielesi kiittämättömään panetteluun!
— Tässä ei ole nyt kysymys kiitollisuudesta tai kiittämättömyydestä, vaan totuudesta, oikaisi vanha Tiikeri nuollen käpälänsä kärkeä odottavaisesti.
— Totta puhuu mirri, supisi kuninkaallinen hoviväki. — Näettehän, että heillä on kaikilla orjan leima. Eivät uskalla edes ääntään koroittaa!
— Puhu suoraan! komensi eläinten kuningas Lehmälle.
— Se nyt on niin, sanoi Lehmä, — että kun kerran kuuluu heikompaan sukupuoleen, niin mitä minä mahdan sille, että minua orjuutetaan. Oikeastaan minä olen mieleltäni emansipeerattu, kannatan uudenaikaista riippumattomuutta sukupuolesta. En tahtoisi tuhlata elämääni pelkkään maidonantamiseen. Se tylsyttää ja tyhmentää, heikontaa vastustuskykyä…
— Ja minua ihminen nimittää tyhmäksi, ryhtyi Lammas nyt puheisiin. — Se ei ole totta. Minä tiedän varsin hyvin, mikä minun ja sukuni kohtalo on ja on aina ollut hänen luonaan. Hän pukeutuu villoihimme ja syö meidät suuhunsa. Niin se on, mutta minkä mahdamme hänelle, me, jotka olemme heikot! Emme mahda muuta kuin elää ainaisessa pelossa ja vavistuksessa…
— Ja minua, jatkoi Sika, — ihminen sanoo likaiseksi tonkijaksi. Hän pitää sika-nimeä halventavana herjaussanana, joka on mitä suurin vääryys minua kohtaan, joka polveudun suoraan mahtavien metsäkarjujen vapaaherrallisesta suvusta. Häntä itseään, isäntääni, minä kerran olen tonkinut, ja se oli tosiaan likaisinta, mihin kärsäni koskaan on koskenut. Hän makasi tiedottomana pellon ojassa, ja hänen vierellään oli rikkonainen pullo, josta tuli samanlainen inha rankin haju kuin hänen suustaan. Niin haisevaa kaukaloa en minä ole eläissäni käyttänyt enkä sellaiseen pistäisi nokkaani! Minä olen hieno ja puhdas sika, jolla on likainen ja halpa isäntä, se on totinen totuus.
— Mistähän sinä halpa otus, jota siatkin tonkivat, olet sitten saanut päähäsi ruveta muka luomakunnan herraksi? kysyi Apina viisastelevasti.
— Se on määrätty, vastasi metsästäjä, — siinä lakikirjassa, jonka mukaan kaikki on luotu ja jonka mukaan ihminen, kaksin jaloin kulkeva, pystypäinen olento on julistettu vallitsemaan kalat meressä ja taivaan linnut ja kaikki eläimet, jotka maalla liikkuvat…
— Höö, röhähti Sika halveksivasti.
— Ettekö huomaa, hyvät tuomioherrat, jatkoi mies, — että olemme joutuneet pois itse asiasta? Nämä edelliset puhujat ovat vähän tyhmänsekaisia eivätkä lainkaan tottuneita istumaan tuomioistuimissa. He juttelevat puuta heinää, mitä sattuu. Ei, kuulustelkaa pikemmin uskollisia ystäviäni, koiraa ja hevosta, jotka ovat viisaimmat kaikista eläimistä.
Eläimien keskuudessa kuului paheksuvaa murinaa.
Susikin ulvahti:
— Koirat ovat ihmisen narreja ja sukunsa luopioita. Liehittelevät ja nuolevat heimonsa vihollisia luupalan vuoksi, jota laiskuudessaan eivät kykene itse hankkimaan! Mokomatkin kippurahännät, töppöhännät, tupsuhännät teiskaajat kaulanauhoineen! Hävettää heidän puolestaan! Veljessurmaajat! — Tietysti olet isäntäsi käskystä sinäkin käynyt susijahdissa?
— En, vastasi Koira, — minä olen ajanut jalompaa riistaa. Olen ollut ihmisjahdissa, sillä minä olen, tietäkää, palkittu poliisikoira.
— Jahtaavatko ihmiset toisia ihmisiäkin? ihmetteli pikkuinen Jänis.
— Se vasta onkin heidän mielityötään, innostui Koira, — ja kokemuksesta voin sanoa, että se on hyvin hupaista. Aina olen ollut isäntäni mukana, ja me olemme saaneet aikaan loistavia tuloksia!
— Minä olen seurannut herraani ja isäntääni hyvässä ja pahassa, puhui Hevonen, — ja hän on kohdellut minua kelpo toverina, ei ainakaan pahemmin kuin itseään. Sentähden olen ollutkin hänelle uskollinen aina. Olen kahlannut hänen vuokseen veressä ja harpannut mätänevien ruumiiden yli…
— Ihmistenkö?
— Tietenkin ihmisten. Ihmisiä vastaanhan ihminen sotaa käy. Toisten surmaaminen on hänen velvollisuutensa ja kunniansa. Mutta minun luontoani se on vastaan. Veren haju etoo ja ällöttää minua niin, että värisen. En koskaan totu siihen. Ja kuitenkin olen nähnyt satoja tuhansia ihmisiä viruvan verissään taistelukentällä, saanut niiden aivoja ja sisälmyksiä silmilleni, silloin kun tulikoneet paiskelevat niitä ilmassa ympäri. Mutta se on kauheata. Nämä teurastushetket, joissa minun täytyy olla mukana, ovat ainoa ikävyys, jota minulla on ollut ihmisestä, herrastani. Minulle hän on muuten ollut hyvin hyvä…
Hevonen vaikeni.
— Hän on sittenkin hyvin vaarallinen, viekas ja julma peto, virkkoi Jalopeura puistaen harjaansa. — Lienee paras tehdä lyhyt loppu hänestä…
Apina nyppi turkkiaan salakavalan näköisenä. »Sitä peijoonia, kuinka valehteli, ettei muka kaksijalkaisia koskaan ahdistele», mietiskeli se.
— Malttakaa mieltänne, Teidän Majesteettinne, huudahti tuo ovela Apina. — On paras, ettei tee liian äkkipikaisia päätöksiä tärkeissä valtioasioissa. Ajatelkaamme asiaa. Ihminen on eläinkunnan suurin vihollinen, se on totta. Mutta hän tuntuu olevan vielä suurempi vihollinen itselleen. Ihmisiä on paljon. Jos me surmaamme tämän yhden, ei sillä ole paljoa voitettu, mutta jos päästämme hänet vapaaksi, tekee hän meille pelkkää hyvää surmaamalla toisia ihmisiä, joka näkyy olevan hänen mielityötään ja johon hänellä on niin suuret luontaiset ja teknilliset mahdollisuudet…
Kentiespä me sitten pääsemme kerran kokonaan vapaaksi noista vahinko-olennoista, jotka ovat kyllin typeriä tappaakseen toisiaan… Et edes sinä, herra kuningas, saa aikaan sellaista tuhoa heidän keskuudessaan kuin tuo tuliputki.
— Taidat olla oikeassa, tuumaili Jalopeura. — Sinä olet aina neuvokas, suotta en ole tehnyt sinusta diplomaattista neuvonantajaani.
Ja Apinan neuvosta julisti eläinten tuomioistuin metsästäjän vapaaksi.
Tämä kääntyi kohteliaasti kumartaen etäisen sukulaisensa puoleen:
— Minä kiitän teitä sydämestäni, ministeri Marakatti. Minä olen aina pitänyt teidän sukulaisuuttanne suurena kunniana ja toivon joskus voivani tehdä serkulle samanlaisen vastapalveluksen.
Apina irvisti ja raapi viekkaan näköisenä korvallistaan ajatellen itsekseen:
»Paras vastapalvelus, minkä voit minulle tehdä, on se, että tapat pois kaikki muut ihmiset, sillä silloin, tuon lakikirjan mukaan, joka on määrännyt kaksijalkaisen ja pystypäisen olennon vallitsemaan kalat meressä, taivaan linnut ja kaikki eläimet, jotka maalla liikkuvat, silloin olen minä luomakunnan herra…»
Se oli diplomatiaa, jonka kärkeä ei itse eläinkunnan kuningas, hänen majesteettinsa Jalopeura, olisi keksinyt.
Mutta kuninkaathan eivät koskaan ole ymmärtäneet todellista diplomatiaa. He vain luulevat ymmärtävänsä…