PATMES PAHANTEKIJÄ JA TABU TAIVAANPOIKA

Kaukana Itämailla asui muinoin köyhä köydenpunoja nimeltä Kefim. Enemmän kuin köyhyys painoi häntä kumminkin suru siitä, ettei hänellä ollut yhtään lasta, josta olisi tullut hänen vanhuudenpäiviensä turva. Suuri oli senvuoksi hänen ilonsa, kun hänelle vihdoin syntyi poika. Ja niin köyhä kuin hän olikin, kutsui hän riemuissaan kaikki tuttavansa jopa tuntemattomatkin ristiäispitoihin.

Tällöin tuli häneen majaansa myös mies, jota kansa nimitti Tabuksi eli Taivaanpojaksi, koska hän puhui Jumalan suulla ja hänelle oli annettu voima tehdä ihmeitä ja tietää salattuja asioita.

— Sinä olet aina ollut hurskas mies ja olet tänään kestinnyt minua kuin ystävää, sanoi Tabu Kefimille, — siksi tahdon minä myös puolestani tarjota sinulle vastalahjan. Toivo kolmea asiaa pojallesi, ja toivosi on täyttyvä!

Kefim vastasi:

— Minä olen elämänikäni ollut köyhä, oppimaton ja halveksittu ja tiedän, että se on kovaa. Toivoisin siis pojalleni rikkautta, älyä ja valtaa, että hän menestyisi elämässä.

Tabu pudisti päätään.

— Parempi olisi ollut, sanoi hän, — jos olisit toivotellut pojallesi nöyryyttä, hyvyyttä ja oikeamielisyyttä, sillä ilman niitä on loistavinkin menestys kirouksen kylvöä ihmisen tiellä.

Aika kului.

Kefimin poika, jonka nimi oli Patmes, kasvoi ja varttui. Hänestä tuli älykkäin ja kaunein poika, mitä milloinkaan oli nähty, mutta hänen sydämensä oli kova kuin kivi; hän ei tuntenut myötätuntoa ketään kohtaan eikä rakastanut ketään muuta kuin itseään.

Jo lapsena hän huvikseen repi siivet kärpäsiltä ja pisteli eläviä perhosia neuloihin. Ja mieheksi tultuaan oli hänen suurin ilonsa pyydystää ja vangita loukkuun ihmisiä ja kiduttaa heidät hengiltä.

Hän alkoi harjoittaa kauppaa ja keinotella, ensin varastetulla tavaralla, sitten ryöstö- ja kiristysomaisuudella ja vihdoin ihmisten sieluilla. Hän vetosi ihmisten heikkouksiin ja langetti heikot paheellisiksi. Sitten vetosi hän paheisiin ja saarsi onnettomat heidän omien himojensa verkkoon. Hän perusti pelisaleja ja juomatupia, joissa he kadottivat omaisuutensa ja hukkasivat elämänsä. Kaikki raha virtasi Patmeksen kukkaroon, kaikki alistuivat vähitellen hänen orjikseen.

Ihmiset vihasivat häntä, mutta palvelivat häntä kuitenkin. Patmes oli kuin jättiläissuuri mustekala, joka imi tyhjiin jokaisen, joka lähelle sattui, ja jonka lonkeroista ei kukaan voinut vapautua.

Mutta vanha Kefim huokaili:

— Parempi olisi ollut, ettei minulla olisi poikaa ollutkaan, tai sitten, että hän olisi ollut köyhä ja oppimaton, kuin että hän on tullut maailmaan ja oppinut tekemään pahaa. Ennen me köyhät olimme kaikessa halpuudessamme kuitenkin ihmisiä. Nyt, kun Patmes hallitsee, me olemme orjia, eläimiäkin kurjempia!

Ja vanha Kefim kuoli kurjuuteen, mutta enemmän vielä sydämen suruun.

Silloin eräänä päivänä ilmestyi Tabu Taivaanpoika Patmeksen eteen.

— Tiedätkö, Patmes, kysyi hän, — että sinä olet surmannut sen, jota sinun on kiittäminen elämästäsi?

— Hohoo, nauroi Patmes, — elämästäni saan kiittää ainoastaan itseäni. Syntymässä sain vain hengen, halvan kuin koira, mutta elämäni olen tehnyt itse, omalla älylläni ja voimallani. Iloa ja yltäkylläisyyttä olen luonut ympärilleni.

— Iloa itsellesi, surua muille, yltäkylläisyyttä itsellesi, kurjuutta ja nälkäkuolemaa muille. Koko onnesi on varkautta, muilta väkivallalla tai viekkaudella ryöstettyä.

— Minä olen kauppamies ja olen menestynyt, siinä kaikki, hymyili Patmes sivellen tyytyväisenä pujopartaansa.

— Kadotuksen kauppias sinä olet, pahana tekijä, joka pahennat ihmisten elämän…

— Olen todellisuuden mies ja otan elämän sellaisena kuin se on. Tiedätkö, mikä on onnistumiseni salaisuus: se juuri, että edellytän kaikista pahaa, enkä siis koskaan pety. Minä tunnen ihmisen: ei ole ainoatakaan, jota ei rahalla voisi ostaa ja joka ei himoaisi rahaa rypeäkseen kuin eläin…

— Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, lausui Tabu. — On suuri rikos särkeä Jumalan kuva ihmisen sielussa. Sinä olet tehnyt matkan vaikeaksi ja pitkäksi Jumalan luo, jonne kuitenkin jokaisen täytyy vaeltaa.

— Ala sitten jo painella sinne kiireimmän kyytiä! huusi Patmes kärsimättömänä, potkaisten Tabun alas kivisiä portaita.

— Minä tarkoitan vain parastasi, sanoi Tabu hiljaisesti. — Patmes, kummipoikani, ojenna minulle kätesi, että pääsen pystyyn.

Patmes sivalsi Tabua ruoskallaan.

— Siinä on sinulle kädenojennus, sinä hävytön kulkuri, tekopyhä jaarittelija! Sellaista ihmistä ei ole syntynytkään, joka toisen parasta ajattelisi!

Tabu Taivaanpoika nousi ja kohotti ihmeitätekevän sauvansa.

— Se, joka on kadottanut uskon hyvyyteen, hän on kadottanut kaiken! jyrisi hänen äänensä. — Saat aloittaa siis vaelluksesi alusta. Kirouksen ja alennuksen tietä, hyljeksittynä ja potkittuna täytyy sinun vaeltaa siihen asti, kunnes löydät sellaisen ihmisen, joka omasta vapaasta tahdostaan tarjoaa sinulle sen kädenojennuksen, minkä minulta äsken kielsit. Ainoastaan elävä hyvyys voi sinut vapahtaa. Siihen asti saat olla kaiken hyvyyden kerjäläinen…

Tabu hävisi.

Ja samassa oli Patmes muuttunut vanhaksi ja rumaksi, kammottavan näköiseksi nilkuksi kerjäläiseksi, jonka hänen omat palvelijansa, häntä tuntematta, kivittivät ulos linnan portista.

Pitkiä vuosia vaelsi Patmes kaupungista kaupunkiin, ovelta ovelle. Turhaan ojenteli hän avutonta kättään ihmisille. Kukaan ei siihen koskenut. Kaikki pelkäsivät ja epäilivät tuota hirveän näköistä ukonkänttyrää. Sillä kaikki se pahuus, ilkeys, rikollisuus, petos ja julmuus, jonka hän entisen elämänsä aikana oli kätkenyt kauniin ulkokuoren naamion alle, paistoi nyt räikeänä esiin joka piirteestä. Hänen ruumiinsa vaelsi nyt valepuvussa, mutta hänen entinen sielunsa oli riisuttu pöyristyttävän alastomaksi. Turhaan koetti hän polttavalla katumuksella ja itsesyytöksillä, kauniilla ajatuksilla ja hyvillä töillä pestä puhtaaksi tuota poistyöntävän rikoksen leimaa kasvoiltaan. Turhaan odotti hän elävää hyvyyttä niiltä, jotka hän itse oli kovettanut pahoiksi. Ihmiset hänen ympärillään olivat muuttuneet sellaisiksi, joksi hän heidät ennen oli kuvitellut.

Hyvyyttä ei ollut missään, ja kuitenkaan ei Patmes voinut lakata siihen uskomasta ja sitä etsimästä, koska se oli hänen vapahduksensa ainoa avain.

Niinpä hän tällä toivioretkellään eräänä iltana nihkiväsyneenä saapui komean linnan portille vaipuen puolitajuttomana kivipaadelle sen eteen.

Tulipa siihen samalla puutarhan käytävää pitkin nuori tyttö, joka talutti valkeaa vuohta nuorasta. Hänen silmänsä olivat lempeät kuin iltatähden. Horroksissaankin tunsi kurja kulkija niiden hyväätekevän loisteen. Rukoilevasti kohotti hän kätensä.

Tyttönen riensi nopeasti kerjäläisen luo ja ojensi kätensä auttaakseen… Mutta nähdessään Patmeksen kamalat piirteet parahti hän kauhusta ja vetäytyi pois.

Patmes lyyhistyi maata vasten, ja syvä nyyhkytys pääsi hänen rinnastaan.

Silloin tyttö tuli murheelliseksi ja lähestyi häntä arasti.

— Kuka sinä olet ja miksi sinä itket? kysyi hän.

— Olen Patmes Pahantekijä, kirottu ihminen, joka ei löydä vapahdusta. Itken entisen elämäni rikoksia, jotka ovat niin suuret, ettei yksikään ihminen uskalla ojentaa minulle kättään, et sinäkään… En pyydäkään sitä… En ansaitse sitä. Yhtä vain anon: viivy vielä pieni tuokio! Anna silmiesi lämmön hetkinen levätä ylläni! Ne ovat ensimmäiset hyvät silmät, mitkä elämässäni olen nähnyt. Katseesi vuodattaa balsamia haavoihini!… Mikä lieneekään nimesi?…

— Olen Taisa, tarhurin tytär, vastasi tyttö. — Mutta hyvä minä en ole, koska murhetutin sinuakin ynseydelläni. Voi minua, kuinka saatoinkin olla niin paha sinulle, joka olet noin onneton! Enhän minä pelkää sinua, Patmes, en ollenkaan…

Ja voittaen vastenmielisyytensä alkoi Taisa hiljaa silitellä Patmeksen harvaa, takkuista tukkaa, suurien, kirkkaiden säälin kyynelten vieriessä hänen silmistään.

Ja katso! Jokainen kyynel, joka Taisan silmistä putosi Patmeksen päälaelle, huuhtoi pois jonkin ruman piirteen hänen kasvoistaan…

Kuu kohosi leppoisana metsän takaa kirkastaen seudun.

— Sinä murrat minut hyvyydelläsi, Taisa, huokasi Patmes. — En kestä sitä. Sinä olet nuori ja kaunis, minä vanha ja ruma, sinä puhdas ja vapaa, minä elinkautinen vanki! Älä koske minuun! Saastutat itsesi, lapsi! Mene pois, mene pois! Jumalan tähden pakene minua!

— Mutta sinähän olet nuori ja kaunis! huudahti Taisa. — Miten illan usva äsken hämärsikään silmäni peikkoja näkemään!

Ja todellakin, niin oli asia.

Patmes seisoi Taisan edessä jälleen entisensä kaltaisena. Ja linnan, jonka portilla hän seisoi, tunsi hän omakseen. Loihdun kärki oli taittunut. Ja kaikki, mikä oli takana, oli vain kuin paha uni.

— Astu linnaasi, Taisa, se on sinun, sanoi Patmes. — Sillä talolla oli ennen huono haltia. Olkoon sillä tästä lähin hyvä haltiatar. Minun tieni vie jälleen maantielle. Minun täytyy maksaa velkataakkaani ihmisille, rientää parantamaan niitä, joita ennen olen pahentanut.

Näin tuli Patmeksestakin »Taivaanpoika». Ja hänen elämänsä oli nyt niin täynnä hyvyyttä ja uhrautuvaa rakkautta, että kansa tarinoitsi hänestä, ettei hän ollutkaan ihminen, vaan Jumala, joka oli muuttunut ihmiseksi tehdäkseen ihmiset jumalankaltaisiksi.

Mutta Patmeksen linnan portilla seisoi nuori Taisa vuodesta vuoteen odottamassa, varmana siitä, että kerran oli tuleva aika, jolloin vielä hänkin oli saava osansa jalon Patmeksen rakkaudesta.