PURPPURATOUKAT JA KULTAPERHOSET
Reading edition
Oli kerran maa, jonka valtiaina olivat purppuratoukat.
Ne olivat suuria, isokokoisia ja -ruokaisia maanmöyrijöitä, ja niiden ravintona oli lämmin, punainen veri, jota ne imivät surmaamistaan olennoista. Sentähden ne olivat niin purppuranpunaisia ja hohtavan heleitä.
Mutta koko luomakunta ympärillä kärsi ja huokaili ravitessaan purppuratoukkien kauneutta ja rajatonta nälkää hurmeellaan.
Sitä ne eivät itse huomanneet. Ne huomasivat vain, että se, joka eniten jaksoi surmata ja syödä, kasvoi suurimmaksi ja väkevimmäksi. Siksi ne ylläpitivät ja viljelivät itsessään verenhimoa kuin kallista yrttiä.
Vihdoin keksivät jotkut ruveta syömään toisiaan. Ja huomattiin, että ne, jotka täten herkuttelivat, saivat pörröiseen turkkiinsa aivan erinomaisen hienon purppuravärin ja tulivat kauniimmiksi kuin muut.
Toistensa syöminen tuli siis muotiin purppuratoukkien keskuudessa, mutta samalla heräsi joidenkin aavistelevien tuntosarvien päissä ensimmäisen kerran ajatus siitä, että syödyksi tuleminen on jotakin hirveätä. Etenkin alkoi tämä mielipide voittaa alaa niiden keskuudessa, jotka olivat pienempiä ja heikompia kuin muut ja joilla siis oli kaikki mahdollisuudet tulla syödyksi. Syntyipä niiden joukossa oikeita filosofejakin, jotka kaikessa nöyryydessä esittivät sellaisen pyynnön suuremmille eli kuningastoukille, että nämä jättäisivät oman rotunsa rauhaan, koskapa surmaaminen ja veren-imeminen oli sangen paha ja ruma toimitus.
Mutta kuningastoukat vastasivat ilkamoiden:
— Kaikkea sitä kuuleekin! Surmaaminen ja veren-imeminenkö pahaa ja rumaa? Mutta siitähän me juuri elämme ja kaunistumme. Niin on tehty purppuratoukkien suvussa maailman alusta alkaen ja tullaan aina tekemäänkin. Syödä ja tulla syödyksi, se on luonnonlaki, joka on korkein kaikista.
— On jotakin, joka on vielä korkeampaa, inttivät ajattelijatoukat.
— Ja mitä se olisi?
— Ajatuksen aateluus, myötätunto toisia kohtaan.
— Hahahaa, nauroivat kuningastoukat. — Kuka on käskenyt toukan kehittää ajatus- ja tuntosarviaan! Isku- ja imusarvet riittävät. Toukka, joka ajattelee, on sairas eikä enää elämän arvoinen.
— Mutta, rukoilivat pienet toukat, — kun me nyt olemme näin heikkoja ja sairaita, niin eihän meistä ole kunnon ravinnoksikaan. Säästäkää meidät, niin me koetamme hankkia teille muuta parempaa syömistä sijaan!
— Ahaa, sanoivat kuningastoukat, — tuota ehdotusta sopii miettiä.
Ja niin päätettiin, että kuningastoukat jättävät pienet toukat rauhaan sillä ehdolla, että nämä käyvät saalistamassa suurille mahamäärin parhaita herkkuja.
Näin syntyi työtoukkien heimo, jotka uurastivat, saalistivat ja surmasivat riistaa kuningastoukille, jotka päivä päivältä kävivät yhä suuremmiksi, laiskemmiksi ja purppuraisemmiksi työtoukkien käydessä yhä pienemmiksi ja harmaammiksi. Ne olivat kuningastoukkien mielestä nyttemmin poistyöntävän rumia. Mutta jos niiden joukkoon silloin tällöin eksyi joku terveempi ja kaunisvärisempi, saattoi tapahtua, että kuningastoukat sopimuksesta huolimatta söivät sen suihinsa.
Täten jatkui kauan aikaa.
Purppuratoukkien kansa oli onneton, eripurainen, täynnä vihaa, pelkoa ja ahneutta. Edelleenkin se imi verta ympäröivästä luomakunnasta, tappoi muita ja toisiaan.
Mutta kun ajatus kerran oli päässyt juurtumaan niihin, teki se työtään herkeämättä.
Ja vihdoin esitti ajatustoukkien vanhin taas uuden totuuden tovereilleen.
— Kuulkaa, ystävät, sanoi se, — koska meistä itsestämme kerran on niin paha tulla tapetuksi ja syödyksi, että kaikin keinoin kaihdamme sitä, niin miksi me siis tapamme ja syömme muitakaan eläviä olentoja. Lakatkaamme siitä!
Tämä ajatus nostatti suuren vastalauseiden myrskyn sekä kuningastoukkien että työtoukkien taholta.
— Vai te vaivaiset maanmadot yrittäisitte olla tottelemattomia! huusivat kuningastoukat. — Jättäisitte meidät nääntymään verenjanoomme! Tappaisitte meidät nälkään! Pakottaisitte meidät itsemme taistelemaan raa'asta ravinnosta hienostuneilla sarvillamme, jotka jo kulttuuri on tylsistänyt! Siitä ei tule mitään! kiljuivat ne raivoissaan.
Ja työtoukat murisivat:
— Millä me sitten elämme! Meidän ruumiimme on niin luotu, että se vaatii verta. Hurmeella on tämä liikkuva kupu täytettävä, muuten se kuolee pois. Hankkiaksemme ravintoa me raadamme, ja tappaminen on meidän elämäntyömme. Sitä ei kukaan tee meidän edestämme. Ei kukaan kanna einettä eteemme, ellemme sitä itse tee! Laiskat kuningastoukat voimme kyllä jättää kuolemaan, mutta meidän, jotka raskaalla työllä ansaitsemme elatuksen, meidän täytyy saada elää! Miksi meillä muuten olisi nämä terävät iskuhampaat ja vetävät imusarvet! Se on luonnonlaki, ja meidän on sitä toteltava!
— Jos sellainen laki on olemassa, on se paha, vastasi ajatustoukkien vanhin, — ja minä en ainakaan sitä enää seuraa. Mieluummin kuolen itse kuin tuotan kuolemaa muille!
— No, se voi sopia sinulle, arvelivat muut. — Sinä oletkin jo vanha ja lisäksi perheetön. Mutta nuorelle ja terveelle sukukunnalle ei esimerkkisi kelpaa. Silloinhan se kuolisi sukupuuttoon. Ja meidän täytyy saada elää, kun kerran olemme sitä varten olemassa. Elämä on korkein laki.
— Kuka tietää, tuumaili vanha toukka, — onko tämä elämä korkeinta. Minulla on niin kummallisia aavistuksia…
Ja se vetäytyi syrjään muista, sulkeutui kuoreensa ja kävi päivä päivältä yhä harmaammaksi eikä enää liikkunut mihinkään kuolinkerästään.
Nyt uskoivat jo monet työtoukistakin, että ajatteleminen oli sairautta ja perikatoon viepää, ja monet niistä palasivat ensimmäisiin alkuvaistoihinsa, yrittäen jälleen päästä niin suuriksi, purppuraisen kauniiksi ja väkeviksi kuin suinkin. Ne rupesivat kadehtimaan kuningastoukkien laiskaa onnea, surmasivat niitä salaa, imivät niistä itseensä kuumaa purppura-nestettä ja tahtoivat itse tulla kuningastoukiksi.
Viha, pelko, ahneus, sekasorto vallitsi purppuratoukkien keskuudessa myötäänsä, ja niiden elämä oli kurjempaa kuin milloinkaan ennen.
Vanha ajatustoukka makasi sillä välin liikkumattomana.
Mutta eräänä päivänä liikahti hänen harmaa, kuihtunut kotelonsa.
— Kas vaan, kuiskivat muut. — Se katuu ja yrittää vielä kerran astua esiin kangistuneesta kuorestaan.
Mutta ihmeiden ihme! Kerästä lähtikin lentoon taivaallisen ihana siipiolento, jonka keveät lentimet kimalsivat kuin auringonsäteet ja joka leijaili maan mullan yläpuolella kuin korkea, saavuttamaton tähti.
Purppuratoukka oli muuttunut kultaperhoseksi.
Hämmästyneinä katselivat kaikki tätä ihmettä.
Kuin puistatus kävi läpi koko toukkamaailman. Se tuntui ikäänkuin hajoavan vanhoista liitoksistaan. Kimaltelevien siipien loiste tyrmistytti ja huikaisi. Kukaan ei enää pitkiin aikoihin voinut ajatella mitään muuta. Typerimmätkin muuttuivat filosofeiksi.
— Minäkin tahtoisin muuttua kultaperhoseksi, sanoi muuan toukka kaihomielisesti.
— Kauniimpaa on todellakin leijailla vapaasti avaruudessa kuin möyriä maassa, virkkoi toinen.
— Ja parempi juoda ilmaa ja aurinkoa ja lintujen laulua kuin verta, lisäsi kolmas.
— Varmasti se on korkeampaa elämää, tuumaili neljäs.
— Uutta elämää ei saa, jos ei pane vanhaa elämäänsä alttiiksi ja luovu siitä, näittehän sen, huomautti joku.
— Ja ensin meidän olisi kieltäydyttävä veren imemisestä, huokailivat monet. — Se vaatii voimia!
— Meidän olisi yksinkertaisesti kuoltava. Ja se on kovaa!
— Mitä siitä, jos kuolemme, kun samalla saamme uuden elämän, muutumme muuksi, uusiksi ja kauniimmiksi!
— Mutta jos purppuratoukkien ikivanha kansa lakkaa olemasta, on se suuri vahinko!
— Entä sitten, jos siitä samalla syntyy kultaperhosten ikinuori ja ihana sukukunta!
Näin haastelivat purppuratoukat lakkaamatta, lakkaamatta.
Ja vähitellen valtasi halu muuttua kultaperhoksi yhä useamman ja useamman. Monet eristäytyivät ja vetäytyivät kuoreensa. Ja tuon tuostakin heitti aina joku maahan vanhan, verenjanoisen ruumiskotelonsa ja kohosi aurinkoisilla siivillä seesteiseen vapauteen, jossa ei ollut surmaa eikä surua.
Muutamat itsepintaiset pörrötoukat ryömivät kyllä edelleenkin maassa säilyttäen uskollisesti rotunsa vanhoja perimätapoja. Mutta kukaan ei enää ihaillut niiden purppuraa, jossa oli niin paljon kärsimyksen hintaa… Ne eivät enää olleet mitään kuningastoukkia.
Purppuratoukkien valta-aika oli päättynyt.
Tällainen on tarina purppuratoukista ja kultaperhosista.