TAIKAYRTIT ELI KOLME JOULULAHJAA

Suoperän Jussin Marja oli kalpea ja hentoinen tyttö ja monessa suhteessa onneton.

Jos hän täysin olisi ymmärtänyt onnettomuutensa mitan, s.o. jos hänen nuoressa elämässään olisi ollut tilaa vertauskohdille, olisi hän osannut selittää, että hänkin tavallaan oli sosiaalisen kurjuuden uhri, suurkaupungin köyhälistö-ahdingon riutuva, kitukasvuinen vesa, jonka elinjuuret turhaan kaipasivat rakkautta ja iloa, aurinkoa ja ilmaa ja — ravintoa. Mutta hän ei ollut koskaan nähnyt muuta kuin tämän saman kostean, lika- ja rihkamatäyteisen takapihan ilottomine muureineen, tämän saman kolkon, vieraiden ihmisten kansoittaman kamarin, joka oli kuin hollitupa aina vaihtelevine, tilapäisine asukkaineen, jossa joka neliömetri lattiasta oli vuokrattu, jossa maattiin öin ja päivin, synnyttiin ja kuoltiin, sairastettiin ja voihkittiin, riideltiin ja räiskittiin, joka oli täynnä tupakan ja viinan katkua, ruoan käryä, ryvettyneistä työmiehistä ja kuivuvista pikkulasten vaatteista uhoavaa ellottavaa, untunutta löyhkää.

Täällä asui hän isänsä kanssa erään nurkan vuokralaisena, ihmisten jaloissa, kaikkien tiellä ja töykkimänä, värjötellen risaisena ja viluisena kuin pieni, arka, siipirikko linnunpoikanen häkissä, jossa hän koetti ottaa niin vähän tilaa kuin mahdollista.

Tosin muisti Marja himmeästi, että joskus, kauan sitten, häntä oli ympäröinyt lempeämpi, lämpöisempi ja puhtaampi ilmakehä, että joskus hellät silmät olivat illoin kumartuneet hänen ylitseen ja pehmeä käsi hivellyt hiljaa hänen kutrejaan. Mutta se oli kuin unennäköä. Marja oli ollut niin pieni äidin kuollessa. Äidin kera oli hävinnyt koti ja sen sijaan tullut tällainen vieras nurkka, joka sekin joka hetki nyttemmin uhkasi nostaa katon pois heidän päänsä päältä, kun isältä yhä useammin ja useammin uupuivat vuokrarahat.

Sillä Suoperän Jussi joi. Ja se oli ainakin sellainen onnettomuus, jonka Marja ymmärsi, jonka tuskan hän tajusi, aavisti koko herkän, varhaisvanhan pikku olentonsa joka hermolla. Se oli kuin kaamea painajainen, joka varjosti hänen sieluaan yötä ja päivää. Se oli kuin levoton luonnonvoima, joka paiskeli häntä hetkittäisen autuuden ja pohjattoman epätoivon välillä, riippuen siitä mielentilasta, missä isä kulloinkin oli ja millä tavoin hän suhtautui tyttäreensä. Väliin oli hän kyynelherkkä ja puhelias, väliin kummallisen tylsä ja ynseä, aivan kuin sieluton automaatti, kuin uppo-outo, kuin luontokappale, joka levitti ympärilleen selittämätöntä turvattomuuden tuntoa. Kaunis ja ruma, hyvä ja paha oli isä Marjan mielestä, mutta aina sentään yhtä rakas, ah, niin äärettömän rakas…

Oli aaton aatto ennen joulua. Isä oli ollut kauan poissa, ja Marja tiesi kokemuksesta, miten tällaiset retket päättyivät. Hän painoi nenänsä tiukasti kylmään, kosteaan ruutuun ja tirkisteli lasittunein, suur-avoimin silmin lumisohjoiseen pihaan. Hän seisoi ja seisoi ja odotti ja odotti, kunnes jokin kova kädenliike heitti hänet nurkkaan vuoteelle, johon hän vihdoin nukkui itkuunsa.

Silloin Marja näki ihmeellisen näyn. Hänen eteensä ilmestyi haltiatar — haltiattaret ilmestyvät nähkääs ainoastaan pikkutytöille ja niistäkin ainoastaan harvoille — joka sanoi hänelle:

»Minä olen nähnyt sinun murheesi ja tahdon auttaa sinua. Sentähden annan sinulle nämä kolme taikayrttiä. Ne sinun tulee antaa isällesi yksi kerrallaan, kolmena iltana perättäin. Pyydä häntä vetämään sieraimiinsa niiden tuoksua ja kertomaan sinulle, mitä ne haastavat hänelle. Minä puhun isällesi niiden tuoksussa ja autan sinua.» Ihmeekseen löysikin Marja seuraavana aamuna kädestään kolme kukkaa, jollaisia hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, ja toivoa pamppailevin sydämin odotti hän iltaa.

Suoperän Jussi oli koko jouluaaton alakuloinen ja raskasmielinen. Kun ilta alkoi lähestyä ja joulupukki alkoi pukea turkkia ylleen muistaakseen kilttejä lapsia, otti Jussi Marjan polvelleen ja virkkoi vavahtelevalla äänellä:

— Sinun luoksesi, lapsirukkani, ei joulupukki tule, vaikka oletkin hyvä lapsi, mutta sinulla on huono isä… Kaikki rahani olen menettänyt…

— Minä haluaisinkin sellaisen joululahjan, joka ei maksa mitään, sanoi Marja, — vain lupauksen.

— Jonka voin antaa, mutta jota en jaksa täyttää, yhtä vähän kuin ennenkään, huokasi Jussi.

— Sinä voit sen tehdä! huudahti Marja.

— Lupaa minulle ainoastaan viettää kolme iltaa yhdessä minun kanssani, vain kolme, tämän jouluajan…

— No sen voin toki luvata sinulle, rakas lapsi, vakuutti Jussi.

— Se on paras joululahja, minkä voin saada, virkkoi Marja iloisesti. — Mitä me köyhät ihmiset voimme antaa toisillemme muuta kuin itsemme ja rakkautemme! Minullakaan ei ole sinulle muuta kuin tällainen pieni kukka.

Ja Marja ojensi haltiattaren yrtin isälleen.

Suoperän Jussi otti käteensä hennon kukan, joka tuskin pysyi hänen isoissa, epävarmoissa hyppysissään.

— Tunnustapas, kuinka hyvälle se tuoksuu, kehoitti Marja.

— Mitä ihmettä, tämähän on vanamo, minun kotiseutuni varpu, sanoi Jussi.

— Mikä se on, isä?

— Etkö, lapseni, todellakaan tunne sitä? Niin, mistäpä sinä tuntisit! Kauan, kauan on siitä, kun minäkin sen näin.

— Se kasvoi sinun kotonasi, ikkunalla, niinkö?

— Ei, vaan suuressa metsässä, korkeiden havuholvien alla.

— Kuinka sinä sen sieltä suuresta metsästä keksit, kun se on noin pieni?

— Niitä on siellä paljon, satoja, miljoonia niitä on. Ne peittävät lehtiseppelnauhoillaan ja tuoksuvilla tähdillään kivet ja mättäät ja kannot… kuin kaunis matto…

— Metsä on siis hyvin suuri, isä? Onko se niin suuri kuin kaupungin suurin puisto?

— Suurempi, suurempi, lapseni. Siellä on puu puun vieressä, korpea kohisevaa loppumattomiin, niin korkeaa, ettei latvoja erota… Ja kaukaa kuuluu karjankellot ja ylt'ympäriltä lukemattomien lintujen viserrys… Ja tuuheahäntäiset oravat hyppelevät oksalta oksalle ja maassa pitkäkorvaiset pupujussit, ja metsot ja teeret pyrähtelevät lentoon lepikosta ja…

Jussi pysähdytti sanatulvansa ja huokasi syvään.

— Miten kaunista, isä! Kerro vielä, pyysi lapsi. — Oliko sinun kotisi todella sellainen, niin ihana?

— Niin, sellainen oli minun kotiseutuni, sanoi Jussi hiljaa. — Se muistuttaa minua elämäni onnellisimmista päivistä, jolloin paimenpoikana Suoperän torpan lehmiä huhuilin, pajupillillä soittelin ja tuohitorvella töröttelin…

— Ja nyt, miksi emme ole siellä? Minäkin tahtoisin pajupillillä soitella! Miksi olemme täällä?

— Miksi, miksi? Sitä olen minäkin monesti itseltäni kysynyt. Ihminen on nuorena levoton. Olin nuorin poika, ja torppa tuntui ahtaalle.

— Ahtaalle? Vaikka oli sellainen summaton metsä juoksennella, kummasteli Marja. — Täällä on vain tällainen nurkka ja kapea piha. Minä en olisi sellaisesta paratiisista lähtenyt pois, en vaikka mikä, vaikka olisi ajettu. Olisin lymynnyt siihen suureen metsään, jossa sinäkin olit niin onnellinen…

Jussi silitteli tyttärensä päätä.

— Sinä et sitä asiaa ymmärrä, lapsi. On monta seikkaa, joille oppii panemaan arvoa vasta kun ne kadottaa, sanoi hän kuin itsekseen.

Näin haastelivat isä ja tytär kauan aikaa. Kummallinen silta alkoi rakentua heidän välilleen, ja Jussista tuntui melkein siltä, kuin ei hän olisikaan puhunut lapsen kanssa, vaan täysikasvuisen naisen, niin, aivan kuin Selma-vainajansa kanssa, kuin olisi hän löytänyt sydänsalaisuuksilleen vihdoinkin ystävän.

Ja yöllä uneksivat Jussi ja Marja molemmat suurista humisevista metsistä ja pienestä vanamonkukasta.

Aamulla oli Suoperän Jussi omituisen kärtyisä, ja sitä tyytymätöntä oloa jatkui pitkin päivää. — Kaikki vaivasi häntä.

— Miksi täällä on niin tukala ilma, murisi hän, — tämähän ei ole enää ilmaa ollenkaan, vaan ikivanhaa, ulos- ja sisäänhengitettyä haisua!

— Itse taidat enimmin haista, vanha rankkitynnyri! tiuskattiin hänelle vastaan.

Siihen ei Jussi vastannut mitään, alkoipahan vain asetella ylleen ulosmennäkseen.

— Isä, muistutti Marja, — minä pidän kiinni lupauksestasi. Tänään se toinen joululahja: ilta yhdessä minun kanssani.

— Tavallisesti ei joululahjoja anneta pitkin viikkoa, riittää aattona annettu, mutta olkoon menneeksi, mutisi Jussi. — Lähdetään yhdessä ulos tästä ilettävästä pesästä!

Isä ja tytär harhailivat kauan ilman päämaalia kaduilla, ja kun Marjaa alkoi väsyttää, talutti Jussi häntä kädestä. Siitä oli kauan, kun hän näin oli tehnyt. Ja tuo pieni kätönen, joka turvaa etsien värisi kuin lämmin linnunpoikanen hänen suuressa kourassaan, vaikutti hänessä oudon mielenliikutuksen. Näin oli hän ennen Selma-vainajansa kanssa kävellyt. Hänkin oli välistä näin lapsellisen turvaa-anovasti pidellyt kädestä kiinni, tuo pieni, hentoinen Selma, joka oikeastaan, kaikesta hauraudestaan huolimatta, oli ollut hänen väkevyytensä ja turvansa. Selman kuoleman jälkeen oli kaikki alkanut mennä alaspäin, aste asteelta, tahdonvoima, työkyky, ansiot, elämänusko…

— Kuinka tätä talvea riittää, jupisi hän itsekseen, — kesällä on helpompi toimeentulo.

— Puhutaan taas kesästä, virkkoi Marja.

— Mitä se puhumisesta paranee. Parempi kun ei muistele ja kuvittele turhia.

Varovasti irroitti silloin Marja nuttunsa alta haltiattaren taikayrtin.

— Mikä kumma se sieraimiini rupesi äkkiä tuoksumaan aivan kuin heinäniitulla astelisi? sanoi Jussi.

— Tämä se on, isä.

Ihmeissään katseli Jussi kukkaa.

— Mutta sehän on apila, ilmetty apila!

— Onko niitäkin siellä suuressa metsässä?

— Voi lapsiparka, kun et sitäkään tiedä! Apila kasvaa niityllä. Se on ketojen makea manna, jonka voima antaa lehmille maidon ja hevosille karvan, kiiltävän kuin silkki…

— Niitty! Onko sekin niin summattoman suuri, niin suuri kuin… kuin tuo kenttä?

Marja osoitti toriaukeamaa heidän edessään.

— Suurempi, suurempi, lapseni. Se lainehtii kukkaa ja korkeata ruohoa kuin merenselkä…

— Minkävärisiä kukkia?

— Kaikenvärisiä. Aikaiseen keväällä keltaisia, kruunupäisiä leiniköitä, valkoisia villikuminanharkkoja, sitten heliseviä sinikelloja, nauravia keltavalkoisia harakankukkia ja punaisia horsmia ja kaikenkirjavaa apilasta… Niin, ja kun heinäväki heittäytyy ruokalomalle ruohikkoon, surisee heidän ympärillään mettiäisten, perhosten, kaiken maailman korentojen ja pörriäisten ja siivellisten mehiläisten miljoonaorkesteri ja heinäsirkkojen sirritys… Niin, ja kun päivä laskee ja työ loppuu, pannaan jossakin tyhjässä vajassa tai riihessä toimeen iloiset talkoopolskat, ja viulu ja hanuri soi yli kimaltavan järven, kaukaisiin kyliin…

— »Yli kimaltavan järven, kaukaisiin kyliin…» kertasi Marja jännittyneesti. Kerro, kerro vielä!

— Ja tytöillä on posket punaiset kuin mansikat ja poikien jäsenissä on tulta ja rautaa… Sinne olisi äitivainajasikin pitänyt päästä saamaan punaa poskilleen….

— Miksi et vienyt häntä sinne, isä?

— Miksi, miksi? Siksi, että olin tyhmä. Luulin, ettei hänen heikko terveytensä kestäisi maalaistyötä, että hänen käsivartensa eivät jaksaisi nostaa vesisaavia ja heiluttaa kuokkaa ja viikatetta. Hän oli kaupungin lapsi, mukavuuteen tottunut. Täällä oli kaasut, sähköt, vesijohdot ja kraanat ja hanat jos jommoisetkin. Mukavuudet, hahaa! Kuinka paljon epämukavuutta ne tuovatkaan tullessaan! Ne pumppuavat likaista vettä, niukkaa valoa, tulta, joka ei lämmitä! Mutta voivatko ne pumputa aurinkoa, voimaa, elämää sammuvaan vereen? Voivatko purnuta leipää? Ei, eivät voi. Hengen ne vievät. Veivät Selmaltakin.

Pelästyneenä kuunteli Marja isänsä kiihkoisaa puhetta.

— Isä, kuiskasi hän, — lähdetään pois täältä, lähdetään sille niitylle, jossa kasvaa niin paljon kauniita kukkia…

Jussi puristi lujasti Marjan kättä ja nosti hänet syliinsä. Ja niin he vaelsivat enää sanaakaan puhumatta siihen loukkoon, jossa heitä odottivat kaupunkilaiskortteerin »mukavuudet».

Seuraavana päivänä oli Suoperän Jussi kovin levoton. Aamusta varhaisesta hän käveli yksin kaupungilla. Hänellä oli tarve olla yksin.

Kuitenkin tapasi hän sattumalta eräitä vanhoja ryyppykavereita, jotka houkuttelivat häntä mukaansa yhteiseen ilonpitopaikkaan. Haluttomana ja hermostuneena hän seurasi mukana. Mutta tuskin oli hän päässyt kynnyksen toiselle puolen, kun jo jokin tuntematon voima kiersi hänet ympäri.

— Sellaista rähjäämistä! ärähti hän.

— Häh, mikä sinun on? kysyivät toverit.

— En siedä tuota myrkyllistä hajua, se kääntää mieltä.

— Mistä asti on Suoperän Jussin nokka käynyt noin herraskaiseksi? ivailivat muut. — Taidat olla päässyt vetävämpiin lemuihin!

— Niin olenkin, sanoi Jussi yksikantaan ja jätti seuran.

Hän muisti Marjan. Siellä se poloinen myrkyttyi ja kalpeni kuin Selma, kuin hän itse, mutta vielä pahemmin, vielä varmemmin.

Juoksujalkaa kiiruhti hän kotiinsa ja sulki pikku tyttönsä syliinsä kuin aarteen, jonka hän oli ollut kadottamaisillaan. Jumalan kiitos, että oli vielä elossa. Mutta kuinka kauan?

Riemusta loistavin silmin katseli Marja isäänsä. Tällaisena ei hän vielä koskaan ollut palannut tuosta pahasta kaupungista.

— Tulin tuomaan sinulle, lapsi, sen kolmannen joululahjan, josta oli puhe, sanoi Jussi, — ja saat tästä lähtien tällaisia lahjoja vaikka kuinka monta. Tämän illan ja kaikki muut illat tahdon tästälähin olla sinun kanssasi!

— Vielä on minullakin sinulle yksi lahja, virkkoi Marja vetäen esiin haltiattaren kolmannen yrtin. — Tiedätkö tällekin nimen?

— Se on suopursu, lapseni. Se on väkevin yrtti maailmassa, koskemattoman korven ja rämeen ruusu, joka kutsuu väkeviä käsivarsia palvelukseensa, maan käyttämättömän voiman villi kuningatar, joka viittaa tietä valtakuntaansa. Se on kullankaivajien kukka, lapseni. Sillä kun aika on täytetty, muuttuu suo kultaiseksi viljapelloksi, keltaisiksi elokuhilaiksi, jotka elättävät ihmisenlapsia…

— Miten ihania satuja sinä osaat, isä, jokaisesta kukkasesta kertoa, kuiskasi Marja. — Ja miten surullista, ettei minulla enää ole ainoatakaan kukkaa… ja että sadut loppuvat…

— Sinä itse olet minun paras kukkaseni, sinä olet minun sydämeni vieno vanamo, makeampi kuin niittyjen manna ja väkevämpi kuin suon väkevin yrtti… Ei, satujen ei tarvitse loppua… Ja satujen — ei tarvitse olla vain satua… Jos sinä tahdot, että lähdemme sinne, suurien metsien ja niittujen ja soiden syliin, niin, me lähdemme. Se on nyt sanottu.

Marja kalpeni. Hän painoi käsillään sydäntään. Aivan henki tahtoi salpautua ylenpalttisesta mielenliikutuksesta.

— Ah, miten hyvä sinä olet, sai hän vain äännetyksi, ja suuret kyynelkarpalot vierivät alas hänen laihoilta poskipäiltään.

— Paha minä olen ollut, mutta älä itke enää. Kaikki muuttuu nyt hyväksi. Vanki minä olen ollut nämä vuodet. Oman seikkailuhaluni, mukavuudentarpeeni vanki ja viinan orja. Sairas minä olen ollut täällä ja juureton ilman kosketusta synnyinmultaan. Ja sydämetön olen minä ollut vanhalle isäukolle ja siskolle, jotka siellä korvessa veljien kuoltua ovat saaneet raataa yksin, ja sydämettömin sinua kohtaan, sinä sydämeni kukkanen. Mutta älä itke enää! Kaikki muuttuu nyt… niin totta kuin elän!

— Ilostahan minä vain itken, nyyhkytti Marja onnellisena.

Ja Jussi piti sanansa. Kaikki muuttui.

Sillä kun kevät tuli ja muuttolinnut palasivat, palasivat Suoperän Jussikin ja Marja niiden kera salojen syliin, suuren luonnon armoille parantumaan ja askartelemaan.

Ihmiset ihmettelivät ja sanoivat, että pikku Marja oli saanut tämän äkkikääntymyksen aikaan. Mutta Marja itse tiesi, että hänen tästä uudesta onnestaan oli kiittäminen haltiattaren taikayrttejä.