VIII.

Kuule!… — huusi Untuva Marc-sedälle, joka vihdoinkin oli palannut pari viikkoa kestäneeltä matkaltaan. — Kaikki ihmiset ovat äkeissään sinulle… Vaalijulistuksesi on myllertänyt koko Pont-sur-Sarthen… Saatpa nähdä, kuinka he murjottavat!…

— Siitä en välitä!…

— Niin… Sen tiedän… Mutta minä, minä tulen aivan sairaaksi kuullessani kaikkien ihmisten tällä tavoin käyvän kimppuusi!…

— Keitä ovat sitten nuo kaikki ihmiset?…

— Herranen aika!… Kaikki kantavieraamme… Kaikki nuo vanhat, rutikuivat sielut, jotka käyvät meillä… Vaikka oikeastaan teen väärin puhuessani vanhoista, sillä nuoret ovat vielä kahta vertaa ikävämmät!… Ja äiti sitten!… Toissapäivänä oli hän kotiintullessaan aivan suunniltaan… luettuaan joka seinälle naulatun juttusi…

— Mitä hän sanoi?…

— Hän toimeenpani kohtauksen isän kanssa!… Oi!… Oikein tuollaisen todellisen, komean kohtauksen!…

— Vieläkö tavallista komeamman?…

— Paljon komeamman!…

— Pierre-parka!… — nauroi varakreivi.

— Hyi!… Olet ilkeä nauraessasi noin!… Isä on niin hyvä… niin hyvä!…

— Sen myönnän… Toista olisi ollut, jos olisi ollut kysymys minusta…

— Niin… Tai minusta… Untuva mietti hetkisen ja lausui sitten:

— Se osoittaa vain sitä, että hän on parempi kuin me molemmat yhteensä!…

— Sanohan, Untuva… — kysyi Marc-setä. — Etkö luule, että asiain nykyisillään ollessa minun vähäpätöisyyteni elämä tulee muodostumaan ylen ihanaksi tässä talossa?…

— Asiain nykyisillään ollessa?…

— Sanoithan äitisi olevan raivoissaan minulle…

— Oi!… Se on selvä!…

— No, kyllä hän siinä tapauksessa tulee kohtelemaan minua sangen yliolkaisesti…

— Päinvastoin!…

— Varmasti!… Ei hän ole muutenkaan häikäillyt minua… Ja nyt ovat vaalitkin ovella…

— Niin… Mutta älä unohda kolikoitasi!…

— Mitä sanot?…

— Vain sen, että vaikkakaan hän ei pidä sinun vaalihommistasi, niin on hän kuitenkin hurmaantunut sinun kolikkoihisi… Hän osaa panna arvoa rahalle, kuten tiedät…

— Vai niin!…

— Älä sano "vai niin!"… Se on aivan totta!…

Hetken vaitiolon jälkeen kysyi tyttö:

— Oletko jo toimittanut asiasi?…

— Jotakuinkin!…

— Ja oletko sinä nyt rikas?…

— Upporikas…

— Sepä hyvä!… Kas, herra de Bernay toimiskelee pontevasti!… Häntä meidän on pelättävä… sillä Charlie ei tule onnistumaan…

— Mistä sinä sen tiedät?…

— Minulle on kerrottu…

— Kuka on kertonut?…

— Sulattojen työmiehet… Marc-setä purskahti nauramaan:

— Oletko sinä siis keskustellut sulattojen työmiesten kanssa?… Aubières-parka on oikeassa… Sinä olet todellakin kummallinen ja kelpo pikku nainen!

— Oi!… Tapasitko sinä herra d'Aubièresin?…

— Tapasin…

— Tuleeko hän pian takaisin?…

— Hän palannee kai kilpa-ajoihin…

Soitettiin aamiaiselle. Rouva de Bray tuli vihurina salonkiin. Ihastuneen näköisenä, suu leveässä hymyssä kiiruhti hän lankoansa vastaan:

— Rakas Marcini!… minulle kerrottiin juuri teidän jo palanneen…

Ja odottamatta vastausta hän jatkoi:

— Olen ihastunut nähdessäni teidät jälleen!… Me kaipasimme teitä sanomattomasti näinä viikkoina… Eikö totta, Untuva?…

Markiisitar ei milloinkaan muulloin ollut rakastettava lankoaan kohtaan tai nimittänyt tytärtänsä "Untuvaksi", paitsi tahtoessaan jonkun vastatulleen silmissä käydä hyväilevän hellästä. Marc katsoi häntä hyvin hämmästyneenä, mutta alensi heti katseensa nähdessään äitinsä takana naureskelevan Corysen veitikkamaisen ilmeen.

— Oletteko jo nähnyt Pierreä?… — kysyi rouva de Bray.

— Olen… tapasin hänet saapuessani… Markiisitar jatkoi hymyillen:

— Kertoiko hän, minkä hirvittävän vaikutuksen teidän vaalijulistuksenne on täällä tehnyt?…

— Ei!…

— Niin… Marc-parka… Te ette saata käsittääkään, mikä huomio — muuten sangen epämieluisa huomio — on tällä hetkellä keskittynyt nimeenne…

— Pyydän anteeksi… koska se on teidänkin nimenne…

— Mitä siitä!… Sodassahan on kaikki luvallista!… Olen jo alistunut siihen… Mutta myönnän kuitenkin… puhuakseni suoraan… alussa olleeni tyrmistynyt… peräti tyrmistynyt…

Ja hän jatkoi kääntyen huoneeseen astuvan miehensä puoleen:

— Eikö totta?… Olenhan minä nyt jo toipunut tuon metelin jälkeen, minkä Marcin julistus aikaansai… ja oikein uljaasti alistunut kohtalooni?…

— Ainakin omien sanojenne mukaan… — vastasi herra de Bray laimeasti.

Matkalla ruokasaliin kuiskasi Untuva Marc-sedän korvaan:

— Katsopa nyt!… Barometri näyttää kaunista ilmaa… Enkö sitä sanonutkin… Muista kolikoltasi!…

— Coryse, — virkkoi markiisitar istuutuessaan, — en tiedä olenko muistanut ilmoittaa sinulle, että me syömme lauantaina päivällistä Barfleureilla…

— Et ole… Vaikkei sinulla muuten ennenkään ole ollut tapana ilmoittaa minulle, milloin te olette ulkona päivällisillä…

— Sinut on myöskin kutsuttu…

— Samantekevä… koska en kuitenkaan tule sinne!…

— Miksi sinä et tulisi sinne?… - kysyi rouva de Bray hieman vaivaantuneena.

— Ensinnäkin siksi, etten minä milloinkaan käy tuollaisilla päivällisillä… ja toiseksi, koska on kerran päätetty, ettei minua viedä suureen maailmaan ennenkuin talvella jälkeen kahdeksannentoista syntymäpäiväni… eli siis vasta kahden vuoden kuluttua…

— Tämähän ei suinkaan ole suurta maailmaa…

— Onpa!… Sinne täytyy pukeutua… näyttäytyä… ikävystyä… Ja sitähän minä juuri kutsunkin suureksi maailmaksi!…

— Olen jo vastaanottanut kutsun sinun puolestasi…

— Se oli aivan turhaa… sillä sinähän olet luvannut minulle, ettei minun kahdeksanteentoista syntymäpäivääni saakka tarvitse… paitsi silloin kun meillä on kutsut kotona… tehdä tuollaisia päivätöitä… En muuten yhtään ymmärrä, miksi minun lauantaina pitää mennä Barfleurein päivällisille, mutta ei tänään rouva de Bassignyn luo…

Ja hän lisäsi nauraen:

— Vaikka rouva de Bassigny kutsui minut henkilökohtaisesti jesuiittain puutarhassa… Oi!… Tiedätkö?… Hän kutsui sinutkin, Marc-setä… epäillen kuitenkin suuresti, ettet sinä soisi heille sitä kunniaa…

— Se osoittaa hänellä olevan valoisiakin hetkiä… Enhän minä muutenkaan menisi rouva de Bassignyn luo, saatikka sitten nyt… kun tätini juuri on kuollut…

Untuva loi ilvehtivän katseen äitinsä hameeseen. Se oli malvanvärinen, mutta niin vivahdusrikas, että se joskus näytti miltei vaaleanpunaiselta.

— Oi!… — virkkoi markiisitar — eihän suruaika tädin kuoleman jälkeen kestä kuin kolme kuukautta… ja nyt on jo kulunut ainakin pari viikkoa!… Aioinkin juuri… rakas Marcini… kysyä teiltä… olisiko teillä mitään sitä vastaan, että me toimeenpanisimme tanssiaiset täällä kilpa-ajosunnuntaina…

— Ei suinkaan… edellyttäen, ettei minun tarvitse silloin näyttäytyä…

— Mutta… ellette te näyttäydy… niin se tuntuu paheksumiselta…

— En tiedä miltä se tuntunee, mutta minä en mene tanssiaisiin kuukauden kuluttua perintötätini kuolemasta… Se olisi — puhumattakaan sydämettömyydestä — ehdottomasti todistus huonosta käytöstavasta…

Markiisitar vastasi terävällä äänellä: — Koska meillä puolestamme ei ole samaa syytä pidättymiseen kuin sinulla… ja koska minä aion toimeenpanna nämä tanssiaiset Corysen tähden…

— Minun tähteni!… — huudahti tyttönen hämmästyneenä — minun, joka vihaan seuraelämää…? enkä edes osaa tanssia oikein!… Tanssiaiset minun tähteni!… Oi! Herra Jumala!…

— Senpä tähden juuri, että sinä oppisit käyttäytymään seurassa… rupeaisit pitämään siitä…

Tällä kertaa Untuva aivan sydämistyi:

— Älkää huoliko!… Kukaan ei kuitenkaan usko minun tähteni toimeenpantuihin tanssiaisiin!… Kaikki tietävät kuitenkin, etten minä merkitse mitään täällä kotona!… ja että jos täällä jotakin tehdään, niin sitä ei ainakaan tehdä minun tähteni!…

— Sinä olet kiittämätön ja nenäkäs tyttö!… huusi rouva de Bray korottaen ääntänsä, kunnes se näytti väreilevän hänen silmäripsissään.

— Minäkö?… En ole kiittämätön!… — vastasi Untuva rauhallisesti. — Mutta minusta olisi paljon parempi ilmaista Marc-sedälle… ja koko maailmallekin… totuus…

— Mikä se sitten muka on?…

— Totuus on se, että me pidämme nämä tanssiaiset vain häikäistäksemme täkäläisten alkuasukkaiden silmiä näyttämällä heille prinssin…

Marc de Bray kysyi kummissaan:

— Minkä prinssin?…

— Oi!… Sehän on totta!… — huusi Coryse iloisesti. — Sinä et tiedäkään sitä vielä!… Sinähän tulit juuri!… Kas! Jo viikon ajan on Pont-sur-Sarthessa asunut prinssi!… Todellinen prinssi!… Ei mikään paperiprinssi!… vaan tuleva hallitsija… ellei hänen isänsä vain sitä ennen romahda…

— Miksi tuota prinssiä kutsutaan?…

— Kreivi d'Axeniksi… matkalla…

— Aivan oikein!… Ja mitä tuo kreivi d'Axen sitten tekee täällä?…

Markiisitar yritti vastata, mutta Untuva ehätti ennen:

— Ei kukaan tiedä oikein tarkalleen… Sanotaan hänen aikovan ottaa osaa kenttäharjoituksiin… tai täydentävän ranskankielentaitoaan… vaikka hän puhuu ranskaa paremmin kuin kenkään meistä…

Varakreivi kysyi vain sanoakseen jotakin: — Millainen hän muuten on?…

— Hurmaava!… — vastasi rouva de Bray vilkkaasti.

Untuva sanoa sutkautti yhtä nokkelasti:

— Riippuu mausta!… Hän on kengän korkuinen… ja musta… pikimusta… Herra Carnotkin on vaaleaverinen hänen rinnallaan!… Mutta kun häntä saa puhutella Armolliseksi prinssiksi ja Teidän Korkeudeksenne… niin voinet arvata ihmisten olevan ihastuksissaan!…

— Häntä puhutellaan kuten tuleekin… — keskeytti herra de Bray, joka huomasi myrskyn olevan nousemassa ja halusi pysähdyttää alkaneen keskustelun.

— Minustakin se on aivan luonnollista… — sanoi Coryse — ja minäkin puhuttelen häntä siten… vastatessani hänelle… Mutta on ihmisiä, joita sellainen erikoisesti huvittaa ja ihmisiä, joita se ei huvita…

Ja katsoen äitiinsä hän lisäsi:

— Itse puolestani en… totta tosiaan… pidä mistään alentumisesta!…

Markiisittaren luonteessa oli lukemattomia pieniä heikkouksia, mutta Corysea loukkasi niistä eniten juuri tuo hänen ylimielisyytensä vähäisiä ja hänen mateleva nöyryytensä isoisia kohtaan. Useinkin, kun markiisitar muserrettuaan palvelijan tai työläisen älynsä etevämmyydellä — jota hänen tyttärensä sivumennen sanoen ehdottomasti kieltäytyi tunnustamasta — valitteli heidän typeryyttään, noiden "palkkalaisten", kuten hän heitä nimitti matkien rouva de Favartin halveksivaa puhetapaa, vastasi Untuva naurusuin, vaikkakin harmistuneena:

— Voi, äiti!… Jos hän täyttäisi teidän vaatimuksenne, olisi hän luultavasti lähettiläs eikä palvelija!…

Pikku Coryse oli tosin sitä mieltä, että prinssejä oli kohdeltava kunnioittavasti, jos sattumalta joutui heidän läheisyyteensä, mutta hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, miten toiset ihmiset saattoivat etsimällä etsiä sellaisia tilaisuuksia. Hän vihasi kursailua ja viihtyi parhaiten yksinään tai vertaistensa seurassa. Hänen mielipiteensä oli sitäpaitsi se, että jos nykyaikaiset prinssit kerran unohtivat olevansa prinssejä, niin oli muiden aivan turha vaivautua sitä muistamaan.

Kreivi d'Axenin saavuttua Pont-sur-Sartheen oli markiisitar aivan uinut onnessa ylpeillen sanomattomasti siitä, että "Hänen Korkeutensa" oli ollut tervehdyskäynnillä heidän luonaan. Herra d'Aubières, joka oli ollut pari vuotta sitten sotilaslähettinä prinssin isän hallitsemassa pikku valtakunnassa, oli suositellut prinssille de Brayn perhettä; ja markiisitar, jonka Pariisissa oli täytynyt puuhailla hiki hatussa tutustuakseen muutamiin kovin suosittuihin prinsseihin, jotka eivät kuitenkaan kiinnittäneet suurtakaan huomiota hänen juonittelevaan olemukseensa, ja jonka hovimuodot ja -kumarrukset — hänen erikoisalansa — olivat jääneet kokonaan käyttämättä Pont-sur-Sarthessa, oli luullut taivaan auenneen kun hän oli avannut miehelleen osoitetun kirjeen, missä eversti ilmoitti pikku perintöprinssin saapumisen.

Tällä kertaa olivat Pont-sur-Sarthen hienoimmatkin salongit jääneet alakynteen: sillä kreivi d'Axen ei tuntenut muita kaupungin asukkaita kuin neljä kenraalia, pormestarin ja kuvernöörin. Ja säälimättä rouva de Bassignyta, joka muuten oli hänen paras ystävättärensä ja joka kierteli esittelykysymystä kuin kissa kuumaa puuroa, oli rouva de Bray sanonut välinpitämättömällä äänellä "olevansa hyvin pahoillaan sen johdosta, ettei hän voinut kutsua ystäviään kotiinsa tapaamaan Hänen Korkeuttaan, mutta tämä ei halunnut tehdä uusia tuttavuuksia."

Markiisitar ei tietystikään tahtonut jakaa muille Hänen Korkeuttaan, jonka Sallimus oli näin antanut hänen käsiinsä!

Pont-sur-Sarthessa oli monta hyvin eleganttia naista ja muutamat heistä olivat sangen kauniitakin. Oli pelättävissä, että pikku prinssi kerran päästyään alkuun hylkäisi katalasti Brayn talon. Hän itse viimein pakotti markiisittaren luopumaan tästä puolustusasemasta.

Muutamana iltana ollessaan vierailulla talossa hän sanoi herra de Braylle:

— Pyytäisin teitä… jos se vain on mahdollista… ottamaan minut mukaanne Barfleurin linnassa pidettäviin tanssiaisiin…

Markiisitar hätkähti:

— Tanssiaisiin… Mihin tanssiaisiin?…

— Tanssiaisiin, jotka Barfleurit luultavasti toimeenpanevat kilpa-ajosunnuntaina, kuulin niistä puhuttavan syödessäni tänään päivällistä ravintolassa… Se ei ole vielä varma, mutta…

— Mutta — huudahti rouva de Bray kipakasti. — Eiväthän he voi pitää tanssiaisia silloin… koska me olemme määränneet tanssiaisemme juuri samaksi päiväksi!…

Aikaisemmin ei oltu mainittu sanaakaan tanssiaisista. Markiisi ja Untuva katselivat toisiaan hämmästyneinä tästä julkeudesta, mutta rouva de Brayta ei heidän läsnäolonsa mitenkään häirinnyt. Hän jatkoi kääntyen miehensä puoleen:

— Eikö totta… Olemmehan me jo aikoja sitten valinneet sen päivän… Eiväthän he voi ottaa sitä meiltä?…

Ja seuraavana päivänä lähetettiin kutsukortit. Vaikkakin hänen täytyi toimeenpannessaan nämä tanssiaiset hieman jakaa pikku prinssiä, oli hänellä kuitenkin kunnia näyttää tunteneensa hänet "ennen kaikkia muita".

* * * * *

Peläten keskustelun saavan vaarallisen käänteen koetti markiisi rohkeasti kutsua koirat jäljiltä.

— Ellei Untuva tule Barfleurille lauantaina, täytyy meidän kirjoittaa epuu… — sanoi hän arasti vaimolleen.

Markiisitar vastasi päättävästi:

— Kyllä hän tulee…

— Minä en voi tulla… vaikka tahtoisinkin… — selitti tyttönen rauhallisesti. — Minulla ei ole pukua…

— Mitä, eikö sinulla muka ole pukua?… Entä pompadouri-pukusi?… Mitä tämä merkitsee?…

— Se merkitsee sitä, että minulla on ollut… jo kaksi vuotta sitten… jonkinlainen iltapuku… pikkukukallisesta pumpulimusliinista… ja sitä kai sinä nimität "pompadouri-puvuksi…"

— Entä sitten?…

— No… Koska minä olen kasvanut kaksi päätä kahden vuoden kuluessa… ja koska se ei ole kasvanut minun mukanani, niin se nyt ulottuu vain pohkeisiini… joten minulla ei siis kuitenkaan ole pukua…

— Hametta voi jatkaa…

— Sitä on jatkettu jo kolme kertaa… Nyt se ei enää käy laatuun…

— Miksi sinulla ei koskaan ole mitään, mihin pukeutua?… Uskomatonta… ettei sinulla olisi yhtään pukua!

— Onhan minulla niitä… neljäkin…

— Se ei riitä…

— Mutta tuhat tulimmaista!… huusi Untuva harmissaan. — Minunhan on huviteltava sadan markan vaaterahoilla kuussa… ja ostettava niillä kenkäni, hansikkani, hattuni, ratsastuspukuni y.m…. ja lisäksi vielä hameenikin!…

Herra de Bray keskeytti hänen puheensa:

— Tilaa, mitä haluat… ja lähetä minulle lasku. — Kiitos, isä!… Teetän itselleni valkoisen puvun prinssitanssiaisiin…

Markiisitar kohotti vihaisen ja terävän äänensä:

— Kiellän teitä sanomasta niitä prinssitanssiaisiksi!…

Ja vaiettuaan hetkisen lisäsi hän:

— Sinä siis tulet noille päivällisille?

— Oi! En suinkaan!… vastusti Untuva. — En millään muotoa!…

Rouva de Bray sai uuden päähänpiston:

— Siinä tapauksessa… on sinun ratsastettava Barfleurien luo…

— Miksi niin?…

— Sanomaan rouva de Barfleurille, ettet voi tulla heille lauantaina… koska olet päivällisillä sinä päivänä de Launay-tädin luona… ja että minä en muistanut sitä vastaanottaessani kutsun sinun puolestasi…

— Mainiota… — vastasi Coryse nauraen. — Olen ymmärtänyt!… Minun on siis keksittävä pieni juttu, missä koko maailma on esiintyvä — te, Mathilda-täti, Albert-setä… niin koko maailma…

Ja nousten pöydästä hän jatkoi:

— Sallittehan minun poistua pukeutumaan… Jos minun pitää vielä ratsastaa Barfleurien luo ja ehtiä takaisin kouluun, on minun kiireesti laputettava…

— Olkoon menneeksi… — sanoi markiisitar majesteettisesti. — Sallin sinun tällä kertaa nousta pöydästä ennen aamiaisen loppua… jos et vain kuvittele saavasi toiste tehdä samoin…

— Minä puolestani… — huudahti Coryse yrmeänä — jään hyvin mielelläni tänne istumaan loppuun saakka!… Ei minua ensinkään haluta lähteä sinne, eikä myöskään palata niin ajoissa, että ehtisin kouluun!… Voinkin muuten vallan hyvin jäädä kotiin… Se on paljon yksinkertaisempaa!… Lähetetään vain Jean-ukko viemään kirjettä… Tosiaankin… — kysyi hän välkkyvin silmin — miksi on juuri minun mentävä sinne?… Se on hyvin kummallista!…

Ja hän istuutui äkkiä uudelleen.

— Te menette sinne!… komensi markiisitar yhä kiihtyneempänä.

— Enpä mene… Jään mieluummin kotiin!… Teillä on varmaankin jokin salainen syy lähettää minut näin matkalle…

Hän pysähtyi hetkeksi ja jatkoi sitten korostaen:

— … Barfleurien luo?…

— Ei suinkaan… — vakuutti rouva de Bray lentäen hyvin punaiseksi.

Tälläkin kertaa yritti markiisi solmia rauhaa:

— Lähdehän toki Untuva!… Näethän mamman toivovan sitä…

— Hm!… — virkkoi Coryse potkaisten isäänsä varoittavasti pöydän alitse.

Se oli liian myöhäistä. Markiisitar oli kuullut, ja sana "mamma" kykeni saattamaan hänet suunniltaan. Hän kääntyi raivoissaan miehensä puoleen:

— Totta tosiaan… — alkoi hän. — Te…

— Hm!… hm!… hm!… hm!… — hyräili Untuva kohoavin soinnuin.

Markiisitar kääntyi jälleen häneen päin:

— Menkää!… ja totelkaa viivyttelemättä käskyäni… Kuuletteko?…

— Kyllä… — vastasi Coryse taittaen lautasliinansa kokoon tahallisen hitaasti.

Ja astuessaan ulos mutisi hän pienten terävien hampaittensa välistä, jotka hieman kiristyivät vihasta:

— Oi!… Olisipa herra d'Aubières edes vähän nuorempi!…