V.

Kun Untuva saapui jesuiittaintalolle, läheni kello jo kolmea. Rajuilma oli tulossa, taivas synkkeni, ja ilma kävi painostavaksi.

— Jää sinä vain puutarhaan… — hän sanoi ukko Jeanille, joka astui vastaanottohuoneeseen katsoen ympärilleen epäluuloisin silmäyksin, — siellä sinun on hauskempi odottaa…

Jean vastasi vitkastellen:

— Mutta jos rupeaa satamaan?…

— No, tule sisälle, jos rupeaa satamaan… mutta miksi sinä kävelet noin?… Luulisi, että pelkäät sudenkuoppia…

— En minä pelkää… mutta en tunne olevani oikealla paikallani täällä… On aivan kuin seinät kuuntelisivat puhettamme… Selkäpiitäni karmii… Entä tämä saakelin lattia sitten!…

— Mainiota!… Kiroilehan hieman!… Se kaikuu niin hauskalta tässä talossa…

— Tällä lattialla ei mies voi pysyä pystyssä!… Ohhoh!… Pääsin kuin pääsinkin matolle!…

— Herranen aika!… Sinähän käyt kuin luistimilla!…

Untuva työnsi ulos vanhan palvelijan, joka ihan hämmentyi liukkaalla parketilla pienten, neliskulmaisten, sinne tänne siroitettujen mattopahasten keskellä, ja huusi nauraen hänen jälkeensä:

— Kas niin…! Laputa nyt tiehesi!… Muuten saat vielä aikaan onnettomuuden!…

Jeanin poistuttua alkoi Untuva kävellä edestakaisin vastaanottohuoneessa, jossa hän nyt seisoi ensimmäistä kertaa. Hän ei ollut ennen käynyt Pont-sur-Sarthen jesuittain uudessa komeassa asunnossa muualla kuin kappelissa, minne äiti oli puoliväkisin vienyt hänet mukanaan johonkin hienoon iltarukoukseen. Rouva de Bray oli sitä mieltä — eikä muuten siinä erehtynytkään — että vaikkakin jokaiselle oli eduksi usein nähdä jesuiittoja, niin oli kuitenkin hänelle vielä edullisempaa usein tulla nähdyksi heidän seurassaan. Koko ylhäinen seurapiiri — nuoriso mukaan luettuna — tungeskeli näissä rukoushetkissä, joissa ne hienoston herroista ja naisista, joilla oli kaunis ääni, esittivät laulua, ja jesuiitta-isien kappelin tribuuni oli nähnyt monen avioliiton alkuvaiheet ja useiden rakkaussuhteiden kehittymisen.

Coryse oli alussa ollut hyvin tyytymätön ollessaan pakotettu käymään tällaisissa ikävissä tilaisuuksissa, joita hän sitäpaitsi piti sangen epäpyhinä, mutta vähitellen olivat nuo hänen silmäinsä edessä punoutuvat pikku juonet alkaneet häntä huvittaa. Hän huomasi heti tuon käynnissä olevan sekä hengellisen että maailmallisen kilpailun. Hän tiesi, että sitä isää, joka oli eniten "kysytty", muut isät kadehtivat harmissaan hänen menestyksestään; ja että se ja se hieno ja varakas katumuksentekijätär pääsi mihin aikaan hyvänsä rippituoliin, joka oli vain määrättyinä tunteina avoinna vaatimattomammille syntisille.

Ja odottaessaan isä de Ragonia — suosituinta hienonmaailman isää —, joka mielellään odotutti itseään, Untuva vertasi tätä suurta, hymyilevää palatsia, jonka englantilainen mukavuus oli kätketty rakastettavan ja itsetietoisen vakavuuden taakse, siihen synkkään ja likaiseen taloon, mihin kirkkoherra kolmine apulaisineen oli ahdettu. Hän ajatteli lapsen teräväjärkisyydellä, että joskin Pont-sur-Sarthen "hienoon maailmaan" kuuluvat ihmiset tunsivat hyvästi tien tänne, niin köyhät tunsivat varmasti vielä paremmin tien tuohon toiseen paikkaan. Hänestä tuntui siltä kuin ne suuret summat, mitkä tänne kertyivät testamenttien, lahjojen ja keräysten muodossa, eivät koskaan jättäisi tätä rakennusta, kun sitävastoin nuo suurella vaivalla kootut vähäiset almut vain valuisivat tuon pienen, harmaan talon lävitse siellä alhaalla…

Untuva halveksi vaistomaisesti ihmisiä, jotka "panivat kirstun pohjaan". Tuo sana kartuttaa, jota hän kuuli lausuttavan ympärillään maaseudulle ominaisella kunnioituksella, oli hänestä inhoittava ja vastenmielinen, ja hän tuumi, että tässä uudenuutukaisessa talossa luultavasti kartutettiin paljon ja lahjoitettiin pois hyvin vähän, ainakin köyhille. Hän katseli harppaillessaan edestakaisin vastaanottohuoneessa valkoisen muurin aukkoja, ja hänestä ne muistuttivat pankin kassaluukkuja. Ja jesuiitat, jotka tavantakaa nopeasti kulkivat liukuvin ja arvokkain askelin pitkän huoneen poikki näyttivät hänestä pikemmin kauppapalvelijoita kuin hengenmiehiltä. Tässä luostarissa kaikki puhui hänelle maailmasta eikä mikään Jumalasta.

Jonkun ajan kuluttua tuli Coryse kärsimättömäksi.

— Tämäpä nyt on!… Enhän minä voi odottaa ikuisesti!… Kello on kohta neljä!… Minun on mentävä kouluun!…

Hän astui ikkunan luo ja näki Jeanin nukahtaneen eräälle puutarhapenkille. Vanha kuski oli ensiksi istunut kunnollisesti suorana kuin muinoin pukillaan, nyt hän painostavan ilman vaikutuksesta vaipui hiljaa kokoon jalat ojennettuina ja pää nuokkuen. Ja isät, jotka aika-ajoin kulkivat ohitse matkalla kappeliin, käänsivät ihmetellen terävät ja hieman hermostunee kasvonsa tuota vanhaa miestä kohden, joka nukkui penkillä juopuneen asennossa. Heidän mykkä harminsa huvitti suunnattomasti tyttöä, eikä hän enää ollut ensinkään ikävissään, kun samalla kertaa kuivahko ja lempeä ääni hänen takaansa sai hänet kääntämään päänsä.

— Tekö siellä olettekin, lapseni?… Mutta minä en voi nyt ottaa teitä vastaan…

— Niinkö!… — sanoi Untuva. — Luulin äitini kysyneen, voisinko tulla?…

Ja kääntyen ovelle päin lisäsi hän rakastettavasti ja ikäänkuin keventyneenä:

— Mutta ellei se sovi teille, niin minä poistun… Isä de Ragon pysähdytti hänet kädenliikkeellä:

— En voi ottaa teitä vastaan täällä…

— Pyydän anteeksi, äitini…

— Niin… rouva äitinne tietää minun joskus keskustelleen hänen kanssaan vastaanottohuoneessa… Mutta vaikkakin se sallittiin hänelle… poikkeustapauksissa… niin se ei ole sallittu teille…

Kun tyttönen ei vastannut mitään, jatkoi hän entisellä selvällä ja vaaleakaikuisella äänellään:

— Rouva äitinne sanoi minulle, lapseni… että te haluaisitte neuvotella kanssani eräästä sangen tärkeästä kysymyksestä…

— Oi!… Niin tahdonkin!… Tai oikeastaan… hän sitä tahtoo…

— No niin… Olen kuuleva teitä heti rippituolissani…

— Mutta… — vastusti Untuva. — En minä tullut ripittäytymään…

— Vähät siitä!… Rippilapseni odottavat jo minua… En voi enää viivytellä…

Coryse säikähtyi tietäen saavansa odottaa tuntikaupalla tuossa uudessa, hirvittävän uudessa kappelissa, missä loistavat kultaukset kirkuivat lehväköynnösten räikeää vihreyttä vastaan, kappelissa, missä silmä ei voinut levätä ainoassakaan lempeässä tai rauhallisessa näyssä; missä ihmisen oli mahdoton vaipua hartauteen tai rukoilla kuiskinan ja kahinan keskessä. Ja pelko auttoi häntä keksimään keinon, joka saattaisi päästää hänet pälkähästä.

— Vai niin!… Hyvä on!… Odotan siis kappelissa!… Oi! siellä on niin hauska odottaa… Kaikki naiset puhuvat niin äänekkäästi!…

Arvattavasti ei isä de Ragon ollut varsin halukas luovuttamaan Untuvan pilkallisille korville tuon "vihkivesi-sammakoiden" joukon tunnustuksia, kuten tyttö oli heitä sangen epäkunnioittavasti nimittänyt, sillä äkkiä hän muutti mieltään sanoen, ikäänkuin ei olisi mitään kuullut:

— Samapa se… Voin kuulla teitä täällä… koska te nähtävästi toivotte sitä…

Ja muuttaen äänensä hän jatkoi raukeasti ja hiljaa:

— Kuulen teitä, tyttäreni… Mitä teillä on sanottava?…

Coryse vastasi päättävästi:

— Minullako?… Ei niin mitään!… Luulin, että te sanoisitte minulle jotakin?…

Isä de Ragon, joka oli tottuneempi puolusteluun kuin hyökkäykseen, epäröi hetkisen, mutta alistui sitten tähän äänilajiin:

— Rouva äitinne on ilmoittanut minulle Aubièresin herttuan pyytävän teidän kättänne… ja teidän nähtävästi suhtautuvan hänen kosintaansa… joskaan ei kielteisesti… niin kuitenkin…

— Oi! voitte varsin hyvin sanoa kielteisesti!…

Jesuiitta ei ollut koskaan lausunut Untuvalle tämän seuratessa rouva de Brayta muuta kuin joitakin jokapäiväisiä tervehdyssanoja, joihin tyttö puolestaan oli vastannut joko yksitavuisesti tai vaikenemalla. Hän ällistyi sentähden hieman tästä vapaasta kielenkäytöstä, johon hänen tavalliset vieraansa eivät olleet häntä totuttaneet.

Syntyi hetken hiljaisuus.

— Entä sitten?… kysyi Untuva suorasukaisesti.

— Niin — jatkoi isä de Ragon, jota tämä asiallinen kysely hämmensi — yllämainittu kosinta… joka imartelisi jokaista nuorta tyttöä, on teille, ei ainoastaan mairitteleva, vaan myöskin odottamaton… Teillä ei ole omaisuutta…

— Tiedän sen!…

— Aubièresin herttua arvelee, että vaikkakaan hän ei ole rikas, hänellä kuitenkin on riittävästi kahdelle… Hän osoittaa… pyytäessään kättänne… kaunista epäitsekkyyttä…

— Tiedän senkin!… ja olen herra d'Aubièresille hyvin kiitollinen… Pidänkin muuten hänestä oikein paljon…

— Pidättekö siis hänestä?…

— Kaikesta sydämestäni… Hän on ehdottomasti meillä kävijöistä se, josta pidän eniten…

— Mutta siinä tapauksessa en voi käsittää…

— Mitä ihmettä, ettekö te voi käsittää sitä?… Ja minusta se on päivänselvää!… Minä pidän herra d'Aubièresta samoin kuin pidän rouva de Jarvillesta, esimerkiksi… tai apotti Châtelista… Pidän heistä pitääkseni… enkä mennäkseni naimisiin, tuhat tulimmaista!…

— Lapseni, huomaan, että te ette tiedä, mitä avioliitto on…

— Niin, kyllä onkin totta, etten sitä tiedä!… Mutta voinhan toki kuvitella, mitä se on… Ainahan ihminen kuvittelee jos jotakin, eikö totta?… Ja minä tahdon… mennessäni naimisiin… rakastaa tulevaa miestäni toisin kuin nyt rakastan herra d'Aubièresia ja apotti Châtelia… ja niin edespäin!…

— Niin… Te olette hieman tuntehikas… kuten kaikki nuoret tytöt…

— Minäkö?… — huudahti Untuva harmistuneena, — minä en ole pennin edestä tuntehikas!…

Hän mietti hetkisen ja oikaisi äskeisen lausuntonsa vasten tahtoaan hieman hämmentyneenä:

— Paitsi kenties silloin, jos on kysymys kukkasista… ja taivaasta… ja puroista… On totta, että minä niin mielelläni paneudun pitkäkseni maahan ja uneksin katsellen kaikkea tuota… Mutta vaikkakin otaksuisimme, että minä siis olen tuntehikas mitä luontoon tulee… ja eläimiinkin, jos niin tahdotte… niin ihmisten suhteen?… oh! pahuus olkoon… minä en missään tapauksessa ole tuntehikas!…

Perinjuurin hämmästyneenä tällaisesta puheesta isä de Ragon kysyi, hymyillen hyväntahtoisen halveksivasti ohuilla ja nyrpistyneillä huulillaan:

— Kuka on teitä oikeastaan kasvattanut, rakas lapseni?…

Tyttö vastasi olematta huomaavinaan pistosta:

— Nykyjään isä ja Marc-setä kasvattavat minua… Aikaisemmin se oli setä ja täti de Launayn huolena…

Ja jesuiitan haeskellessa nimeä muististaan toistaen itsekseen: "de Launay"?… lisäsi Untuva nauraen:

— Oi, teidän ei kannata vaivata päätänne!… He eivät käy teidän luonanne!… He eivät ole sellaista väkeä!… He ovat kaksi rauhallista ja yksinkertaista vanhusta… jotka elävät syrjässä… käyden vain kirkossaan!… Mutta suokaa anteeksi… Te sanoitte… silloin kun minä katkaisin puheenne… että minä olin tuntehikas… Sen tähdenhän minä juuri keskeytinkin teidät…

— Aioin vain sanoa teille, että kaikki nuoret tytöt muodostavat itselleen jonkinlaisen ihanteen… ihanteen, jota he yrittävät sovelluttaa joka paikkaan… ja jota he eivät tapaa milloinkaan elävässä elämässä…

— Minulla ei ole mitään ihannetta…

— Se on hyvä, oikein hyvä!… sillä silloin te voitte harkita vapaasti ja täysin kylmäjärkisesti kaunista tulevaisuutta, joka avautuu teille, jos menette naimisiin d'Aubièresin herttuan kanssa…

— Kaunista tulevaisuutta?… Kaikkea vielä?… Minähän en koskaan ole tahtonut sotilasta!… Niin juuri… En siedä sotilaita!… Tarkoitan tietysti upseereja… sillä jos on sotamies, niin eihän se ole kenenkään oma vika!… Minä päinvastoin säälin heitä niin!… ja rakastan heitä!… En voi kohdata heitä helteisinä päivinä haluamatta pyytää heitä sisälle juomaan jotakin…

Isä de Ragon tarkasteli Untuvaa ihmetellen ja ajatteli, että rouva de Bray oli aivan oikeassa sanoessaan, ettei tyttö ollut sellainen "kuin muut ihmiset". Hän jatkoi yhä kylmemmin ja täsmällisemmin:

— Totta tosiaan, lapseni, teidän puheenne on hyvin merkillistä!…

Coryse selitti aivan sievästi ja vilpittömästi: — Niin… tiedän sen kyllä!… Te olette ihan oikeassa… Mutta minä en voi sitä estää!… Se on aivan vaistomaista!… Pyydän teiltä anteeksi… Ymmärrän varsin hyvästi, että se loukkaa teitä… Se loukkaa apotti Châteliakin… joten on aivan luonnollista, ettei se miellytä teitä…

Ja katsoen jesuiitaan hän päätti puheensa:

— Se johtuu siitä, että te olette maailmanmies!… kun minä sitävastoin…

— Kas niin, — sanoi jesuiitta, jota alkoi vasten tahtoaan naurattaa. — Oletteko siis taipuvainen, lapseni, harkitsemaan asiaa, ennenkuin vastaatte kieltävästi tähän kosintaan?… kuulemaan minun neuvojani?…

— Harkitseminen on aivan hyödytöntä!… ensinnäkin sentähden, että minä aina nukahdan harkitessani jotakin… ja toiseksi, koska asianlaita on se, että kuta enemmän minä harkitsen, sitä varmemmin minä vastaan kieltävästi… Ei siis kannata panna minua harkitsemaan asiaa… Ja mitä teidän neuvojenne seuraamiseen tulee, niin… haluatteko, että puhun suuni puhtaaksi…

— Haluan… puhukaa vain suoraan?

— No niin, en oikeastaan tiedä, minkä tähden minun pitäisi seurata teidän neuvojanne?… Te ette tunne minua… Te olette nähnyt minua hyvin harvoin… koko minun olentoni on luultavasti teille hirvittävästi vastenmielinen…

Ja huomatessaan jesuiitan yrittävän tehdä kieltävän liikkeen jatkoi hän:

— Niin juuri!… Tiedänhän sen erinomaisen hyvin!… Minä en miellytä teitä, eikä teillä ole mitään syytä tuntea harrastusta minun asioihini… Mitä te minulle sanotte, sen sanotte aivan yksinkertaisesti sentähden, että äitini on pyytänyt teitä sanomaan ne sanat…

— Puhun vakaumukseni mukaan…

— Olkoonpa niinkin… mutta vakaumuksenne perustuu äitini selityksiin, ja hän on sanonut teille, että koska minä olen köyhä, niin en voi odottaa pääseväni hyviin naimisiin… ja että tämä nyt kyseessäoleva avioliittotarjous on loistava… jonka johdosta, edellyttäen etten minä ole rikas, te neuvotte minua menemään naimisiin sellaisen herran kanssa, jota en voi rakastaa tai ainakaan en voi rakastaa niin, kuin minä tahtoisin rakastaa tulevaa elämänkumppaniani…

— Lapseni, te erehdytte… Neuvon teitä menemään Aubièresin herttualle vain sen tähden, että hän on hyvin arvossapidetty ja ylhäissyntyinen… sekä myöskin erinomaisen hyväsydäminen mies… Antaisin saman neuvon, vaikka te olisitte hyvin rikaskin…

— Kaikkea vielä!… Ei tässä maailmassa!… Ensinnäkin, jos minä olisin hyvin rikas, te… sen sijaan, että pakottaisitte minut ottamaan herra d'Aubièresin, niin säästäisitte minut…

Hänen pysähtyessään kysyi isä de Ragon:

— Kenelle minä säästäisin teidät?…

— Jollekin entiselle oppilaallenne, joka olisi joutunut rahapulaan… tai pelannut… tai muuta sellaista… Niin!… Siitä alkaen kuin olen ruvennut kiinnittämään huomiota ympäristööni… olen nähnyt sen aina olevan tapana tässä kaupungissa… ja olen iloinnut siitä, ettei minulla ole ollut rahoja!… Oi!… Te osaatte kyllä auttaa omianne!… Te ette ole huonoja ystäviä!…

Peläten puhuneensa liikaa kohotti Untuva katseensa miltei arasti jesuiitan puoleen. Mutta hienot, vakavat kasvot olivatkin heltyneet.

— No niin — sanoi hän katsellen tyttöstä sangen mieltyneesti. Ellen erehdy, pystytte juuri te parhaiten panemaan arvoa sellaisille ihmisille, jotka eivät ole "huonoja ystäviä", kuten te sanotte… Luulisinpa teidän ihailevan niitä, jotka auttavat toisia?…

— Pidänkin heistä, jos he ovat yksilöitä, mutta en, jos on kysymys yhdistyksistä…

Isä de Ragon jäi sanattomana katselemaan Untuvaa.

Koko Pont-sur-Sarthessa oleskelunsa aikana oli tämä kuusitoistavuotias koulutyttö ensimmäinen hänen kohtaamansa "ajatteleva" olento.

Huomatessaan tyttösen, joka piti hänen vaikenemistaan lähtömerkkinä, aikovan poistua hän kysyi:

— Te olette varmaankin lukenut paljon?…

— En ole… paljoakaan…

— Siinä tapauksessa olette te paljon ajatellut vakavia asioita.

— Toisinaan… hevosen selässä… Etenkin ratsastaessani minä tuumin sellaisia… Silloin en voi nukahtaa mietteisiini… Ja sentähden minä käytän tilaisuutta miettiäkseni… mutta vain vaistomaisesti…

— Ja… onko siis näiden mietteiden tuloksena vastenmielisyys veljeskuntaamme kohtaan?…

— Tavallaan!… Se ei minusta ensinkään tee minkään veljeskunnan vaikutusta… ainakaan ei hengellisen veljeskunnan… Dominikaaneja, maristeja, kapusiineja, oratooriomunkkeja j.n.e., j.n.e., kutsuisin minä veljeskunniksi… sillä he syventyvät Jumalaan, he saarnaavat, he tekevät vain sellaista, mikä minusta onkin hengenmiesten tehtävä… Te puolestanne olette aivankuin jonkinlainen yhdistys… Te harrastatte avioliittoja, politiikkaa, vähän kaikkea… Sanalla sanoen… minä pelkään teitä!… Ja kuitenkaan en minä, Jumala tietäköön, ole arimpia…

— Vakuutan teille, lapseni, että me työskentelemme vain ihmiskunnan onneksi ja autuudeksi…

— Sen onneksi… maan päällä, myönnän mielelläni!… Mutta autuudeksi?… En usko teidän siitä paljoakaan välittävän… Ja mitä sitten teidän ihmiskuntaanne tulee, niin se rajoittuu vain hienoon maailmaan… Aivan samoin kuin äitinikin ihmiskunta… Tunnen tuon!…

— Huomaan teillä olevan vahvat ennakkoluulot meitä vastaan… Mutta te olette väärässä, lapseni…

— Oi!… vakuutti Untuva kohteliaasti — yhtäpaljon vastustan vapaamuurarejakin, esimerkiksi… Vihaan ylipäänsä kaikkia, jotka liittoutuvat voittaakseen eristäytyneet…

— Tuollainen viha voi viedä pitkälle…

— Niin voikin!… Kas, kun minä ollessani hyvin pieni… kävin hoitajani kanssa ostoksilla, ja kuulin sivukatujen pikkukauppias-parkojen valittelevan… niin, miltei itkevän, kertoessaan, että suurten kauppapuotien ilmestyttyä Benediktiinienkadulle ja Carnot'n torille heidän liikkeensä eivät enää menestyneet… näin, miten vähitellen sulettiin yhä useampia entisiä kauppoja… kuulin puhuttavan tämän ja tuon kauppiaan vararikosta… niin minä olin aivan raivoissani noille suunnattomille kauppahuoneille, jotka murskasivat kaikki pienet liikkeet… ja monena iltana rukoillessani minä huusin kaikin voimin Jumalaa, että hän päättäisi kerrankin hävittää yöllä kaiken tuon…

— Mutta sehän oli hirvittävä ajatus…

— Mahdollisesti!… En puolustakaan sitä!… Mutta joka tapauksessa ajattelin niin!… En tietystikään kertonut sitä Albert-sedälle ja Mathilda-tädille… se ei kuulunut heihin… Ei mitenkään!… Enhän minä sitäpaitsi siihen aikaan milloinkaan ilmaissut ajatuksiani kenellekään…

— Tuskinpa te teette sitä nytkään, vai kuinka?…

— Oi! kyllä!… Nyt minä voin kertoa tuollaiset asiat apotti Châtelille ja Marc-sedälle…

— Ah! tosiaankin!… virkkoi jesuiitta hymyillen väkinäisesti. — Herra de Brayhan on sosialisti… tai on ainakin esiintynyt sellaisena viime vaaleissa?…

— Se ei ole totta… — sanoi Untuva jyrkästi, hän ei sietänyt sitä, että ihmiset arvostelivat Marc-setää. — Te sotkette!… Herra de Bray ei ole, vaikkakin hän on sosialisti, kuten te sitä nimitätte… koettanut sen avulla tulla valituksi… Hän esiintyi ilman päällekirjoitusta…

— Ja epäonnistui…

Niissä vaaleissa oli juuri "isien" suosikki tullut valituksi. Untuva vastasi kiukustuneena:

— Niinpä niinkin… Valituksi tulemiseen tarvitaan paljon rahaa…

Sitten hän nousi seisomaan odottamatta jesuiitan lopettamismerkkiä, — isä olikin aivan unohtautunut kuuntelemaan tämän pienen uudenajan olion puhetta, joka niin suuresti erosi hänen tähänastisista kokemuksistaan —, ja lisäsi hieman veitikkamaisesti:

— Mutta en uskalla pidättää teitä enää!… Teillähän oli niin kiire… Ja varmaankin kaikki nuo naiset kappelissa vapisevat kärsimättömyydestä…

Isä de Ragonkin nousi, Untuvan aikoessa väistyä syrjään päästääkseen hänet ensimmäisenä ovesta sanoi hän hymyillen hyvin kohteliaasti:

— Ei mitenkään… Te ette ole enää pieni tyttö… ja pian te kenties jo olette "rouva herttuatar"…

— Se ihmetyttäisi minua suuresti!… — vastasi Untuva heilauttaen kiharaa tukkaansa, joka lainehti hänen vyötäistensä alapuolelle. — Se osa ei sovi minulle…

Isä de Ragon kysyi:

— En nähnyt ketään ovenvartian tuvassa… Ettehän te toki kuitenkaan ole tullut tänne yksinänne?…

— Oi! en!… En ole sentään kasvatettu aivan amerikkalaisesti!… Hoitajani on täällä mukanani…

Ja näyttäen ukko Jeania, joka yhä nukkui penkillään valuneena miltei maahan saakka, hän sanoi:

— Eikö hän ole koristeellinen, tuo minun hoitajani!…

Kun Untuva oli sulkenut portin, kääntyi hän katsomaan kappelin suurta kelloa ja mutisi nauraen:

— Puoli kuusi!… Kylläpä minä olen antanutkin noiden vihkivesisammakoiden odottaa!…