XI.

Herra de Bray oli saanut kamalan nuhan juuri siksi päiväksi, jolloin heidän piti mennä Barfleurien päivälliskutsuille. Hänen nenänsä oli turvoksissa, samoin huulet, ja silmätkin olivat paisuneet umpeen. Hän ilmoittikin vaimolleen tuntevansa kuumeen nousevan sekä olevansa pakotettu jäämään kotiin ja paneutumaan makuulle seuraavaksi päiväksi, mutta markiisitar kauhistui:

— Emmehän me mitenkään voi tehdä tuollaista tepposta Barfleureille!… Rouva de Barfleur sanoi minulle, että sinne tulee juuri neljätoista henkeä…

— Entä sitten?…

— No… jos sinä nyt jäät pois, niin pöydässä istuu kolmetoista!… kolmetoista!… ja on aivan mahdotonta kutsua lisää vieraita, kun peruutus saadaan vasta pari tuntia ennen päivällisen alkua, eikö totta?…

— Olen hyvin pahoillani… mutta tunnen olevani niin sairas, etten millään voi mennä…

Ja hän lisäsi nauraen:

— Te luulette, että jos pöydässä istuu kolmetoista henkeä, niin yksi näistä kolmestatoista on kuoleva vuoden kuluessa… ja minä puolestani taas olen vakuutettu siitä, että vaikka meitä olisi neljäkintoista, niin minä kuolisin varmasti, jos lähtisin ulos tässä tilassa…

— Jospa Coryse edes tahtoisi tulla teidän sijastanne?… — ehdotti markiisitar.

— Ei ikinä!… — huusi tyttönen lujasti. Herra de Bray pyysi kauniisti:

— Pikku Untuvani… Etkö tahtoisi olla niin hirveän kiltti!…

— En tule!… Älkää kiusatko minua!…

Ja luullen löytäneensä loistavan tekosyyn hän selitti:

— Sitäpaitsi… täytyy minun syödä päivällistä Marc-sedän kanssa… muuten hän on aivan yksinään… koska sinä sanot meneväsi nukkumaan…

Marc-setä, joka tähän asti ei ollut näyttänyt seuraavan keskustelua ympärillään, virkkoi nyt kiivaasti:

— Kaikkea vielä!… Älä välitä minusta!… Sepä oli ihmeellinen keksintö!… Luulisi, totta tosiaan, että minä kaipaan lastenhoitajaa!…

— Mutta sinähän olet aina sanonut, että on ikävää istua yksinään pöydässä…

— En ole koskaan sanonut mitään sellaista!…

— Oi!… — virkkoi Untuva ymmällään. — Sinä et ole sanonut sitä vain kerran… vaan satakin kertaa…

— No, siinä tapauksessa en ole tietänyt, mitä sanoin!… Ja kuulehan nyt, Untuva… Etkö tahtoisi olla oikein kiltti tyttö ja mennä näille päivällisille äitisi kanssa?… Mene nyt… Minun mielikseni!… Lapsi katseli häntä ylen ihmeissään ja miltei epäluuloisesti.

— Mitä tämä merkitsee, — ajatteli hän — toissapäivänä hän puhui niin jyrkästi pikku Barfleurista… ja tästä naimahankkeesta… ja ylipäänsä kaikesta… ja nyt hän tahtoo lähettää minut sinne!… minut, joka en muuten käy missään… niin että näyttäisi aivan siltä kuin minä juoksisin hänen perässään…

Ja hän vastasi:

— En voi missään tapauksessa mennä Barfleureille tänään…

— Miksi et?… — kysyi rouva de Bray.

— Sanoin sen teille jo kerran aikaisemminkin… Minulla ei ole hametta…

— Mutta isäsihän lupasi sinulle uuden puvun…

— Tilasin sen vasta huomiseksi… Se ei ole vielä valmis…

— No… siinä tapauksessa on pompaduurihameesi nopeasti korjattava…

— Nykyjään, kun ihmiset ovat jo kahden vuoden kuluessa tottuneet näkemään minut puettuna pitkiin hameisiin… niin he varmaankin hämmästyisivät hieman… ja syystäkin…

Ja hän lisäsi nauraen…

— Sillä, ellette te pane pompaduurihameeseeni jalkahihnoja… niin polveni tulevat näkymään, kun istuudun…

Marc-setä nousi:

— Pane hattu päähäsi… ja seuraa minua… Lupaan hankkia sinulle heti sopivan puvun…

— Mutta… — virkkoi Coryse hangoitellen vieläkin vastaan. — Sinäpä sitten innokkaasti puuhaat minua sinne… No, menen siis… koska sinä niin haluat…

Ja lähtiessään salongista hän loi moittivan silmäyksen Marc-setään, joka vältti hänen katsettaan:

— Huomaan, ettei hän halua jäädä minun kanssani kahdenkesken kotiin, kuten toissailtana… Mutta Herra tietäköön, mikä siihen voi olla syynä?…

Varakreivi vei Untuvan Pont-sur-Sarthen parhaimmalle ompelijalle, ompelijalle, jonka tyttö tunsi vain nimeltä ja jonka portaita hän nousi suurella kunnioituksella.

Jo Corysen käyttövarojen pienuuskin esti häntä tilaamasta pukujaan rouva Bertiniltä, mutta ei markiisitarkaan käyttänyt tätä suurta ompelijatarta. Ollen kokonaan vailla makua, kykenemätön erottamaan hyvin leikatun hameen siroutta huonosti tehdyn hameen rumuudesta; ymmärtämättä värien ja koristeiden hienompia vivahduksia ja pannen painoa ainoastaan kankaan laatuun, hän rajoittui pukukysymyksissä vain siihen, mikä "tekee tehon" tai mikä "ei tee tehoa". Sanottuaan jostakin hameesta tai koristeesta: "tuo ei tee mitään vaikutusta!" oli sen tuomio lausuttu, huolimatta siitä, että se saattoi olla hyvinkin viehättävä; ja nähdessään jonakin päivänä tuon saman koristeen jonkun hyvästi puetun naisen hameessa hän huudahti: "Miten ihmeellistä! Rouva X… joka tuhlaa niin paljon rahaa pukuihinsa… käyttää aina koristeita, mitkä eivät tee mitään vaikutusta!…" Hänen mielestään olivat ne räätälit ja ompelijattaret, jotka maksattivat kalliin hinnan taidostaan, "varkaita". Hän otti lukuun vain kankaan kauppahinnan ja metrimäärän, mikä pukuun tarvittiin, joten olisi ollut aivan turha vaiva selittää hänelle, että kuosi sittenkin oli pääasia.

Samoin oli laita, jos oli kysymys taiteesta. Hän ei koskaan — omien sanojensa mukaan — voinut käsittää, miten rikkaat ihmiset, vaikkakin he olisivat upporikkaita, voivat olla niin hulluja, että he maksoivat viisitoistatuhatta frangia jostakin muotokuvasta, kun niitä oli saatavissa kahdellakin tuhannella, vieläpä usein "paljon kauniimpiakin!" Romaani, joka ei ollut tulvillaan tapahtumia ja juonia, oli hänestä "sangen tyhjänpäiväinen". Ja hän julisti mielihyvällä, ettei hän voinut ymmärtää "miten ihmiset saattoivat pitää Lotista, jolla ei ollut pisaraakaan mielikuvitusta."

Rouva de Bray osti siis itse kankaansa ja antoi Pont-sur-Sarthen huonojen ompelijattarien neuloa pukunsa, jotka tietysti siten tulivat kamaliksi. Untuva menetteli samaten ja tuli samaan tulokseen. Hän valitsi kuitenkin ainekset paremmin ja käytti yksinkertaista mallia, aina samaa, jonkinlaista venäläistä puseroa, jonka laajuus miltei täydellisesti peitti hänen pikku vartalonsa sirot muodot.

Kun Marc-setä astui veljentyttären seuraamana rouva Bertinin salonkiin, hämmästyi Coryse suuresti huomatessaan myyjättärien tuntevan hänen setänsä. Ja heti alkoi hänen pikku päässään ajatus askarrella.

"Mitä kumman tekemistä on Marc-sedällä voinut olla tällaisen ompelijattaren kanssa?… ompelijattaren, joka ei neulo rouva de Braylle eikä Luce de Givrylle, — joka pukeutuu sanomattoman yksinkertaisesti, — eikä edes rouva de Bassignylle, — joka pelkää tapaavansa kokotteja?…"

Ja heidän odotellessaan rouva Bertiniä, jolla paraikaa oli koettelu, kysyi Untuva uteliaana:

— Tuntevatko he sinut täällä?… Miten he voivat tuntea sinut?…

— Minä olen käynyt… Minä… Minä olen… Minähän suunnittelin pukuja Lussacin tanssiaisiin… viime vuonna… ja…

Untuva oikaisi:

— Sinä suunnittelit puvun… etkä "pukuja"!… Niin… Kyllä nyt muistan… Sinä suunnittelit rouva de Lironin puvun…

— Sen juuri… ja muitakin…

— Etpä… Vain sen etkä mitään muita… Siitä juoruiltiin paljon siihen aikaan…

— Älä puhu niin kovasti!…

— Kukaan ei kuule meitä!… — virkkoi Untuva osoittaen neitejä, jotka kulkivat edestakaisin salin halki.

Seisottuaan hetkisen vaiti, ajatuksiinsa syventyneenä, hän mutisi äkkiä aivan kuin jatkaen itsekseen alkamaansa keskustelua:

— Hänkin pettää miestänsä, tuo rouva de Liron!…

— Mutta vaikene toki!… — huusi Marc-setä katsoen levottomana ympärilleen. — Suu kiinni, herran tähden!…

Ja hän lisäsi suuttuneena:

— Nuorten tyttöjen ei sovi puhella asioista, joita he eivät ymmärrä… ja joita heidän ei sovi ymmärtääkään…

— Tiedän varsin hyvästi, ettei minun sovi ymmärtää yhtään mitään… Enkä minä muuten paljoa ymmärräkään… Mutta täytyyhän minun kuulla, eikö totta?… ellen pane pumpulia korviini, kuten serkku La Balue…

— Nuori tyttö ei kuule mitään, ellei hän halua kuunnella!…

— Oi! tuopa nyt on roskaa!… Minä en koskaan kuuntele ja kuitenkin minä kuulen aina!… Ja joskus olisin paljon mieluummin kuulematta!… kuten esimerkiksi silloin… kun puhuttiin rouva de Lironista…

— Kiellän sinua mainitsemasta nimiä!… Täällä voi olla joku palvelija tai kamarineitsyt tai muita ihmisiä hänen talostaan…

— Ja luuletko sinä, ettei hänen kotiväkensä tiedä… mitä heidän "rouvansa" tekee?…

— Joka tapauksessa on perin turhaa… että he kuulevat sinun puhuvan siitä…

— Ja vielä pahempaa, jos he kuulevat sinun sitä tekevän…

Untuva lisäsi vielä ilmeisesti hermostuneena:

— En muuten voi käsittää, miksi sinä koko ajan puhut rouva de Lironista?…

Marc-setä katsahti häneen ymmällään:

— Puhunko minä hänestä?… Minäkö nyt muka puhun hänestä?…

Ovi avautui erääseen koettelusaliin, ja pikku rouva de Liron tuli sisään kuin tuulispää kietoutuneena vaaleanpunaiseen harsopilveen rouva Bertin kintereillään.

— Minulle kerrottiin teidän olevan täällä!… Enkä minä tahtonut antaa teidän poistua tulematta tervehtimään teitä!…

Hän pudisti varakreivin kättä ja sanoi kääntyen Untuvan puoleen:

— Hyvää päivää, neiti Coryse… Sitten hän jatkoi palaten Marciin:

— Aiotteko te tilata itsellenne hameen?… Marc vastasi hieman epävarmasti ja hämillään:

— Tulin veljentyttäreni takia…

Pikku rouva de Liron räjähti nauramaan avaten suunsa, jotta hänen tummahkot hampaansa näkyivät:

— Te siis leikitte mammaa!… Miten liikuttavaa!…

Mutta nähdessään varakreivin väkinäisen hymyn hän kiiruhti lisäämään:

— Onnittelen teitä joka tapauksessa!… Tyttärennehän on ihastuttava!…

Untuva ei näyttänyt kuulevan mitään. Hän tarkasteli ahnaasti nuorta naista.

Tämä oli hyvin kaunis, täyteläinen ja hymykuoppainen pieni rouva, jonka ruskeat hiukset kähertyivät somasti matalan ja hienopiirteisen otsan yläpuolella. Silmät olivat suuret, suklaanruskeat ja hyvin hellät, nenä suora, suu pienen pieni, — ihastuttava, ellei hän avannut sitä, — ja hänen ihonsa oli mainio. Hänen hartiansa kohosivat valkoisina ja pyöreinä mahdollisimman avokaulaisesta puvusta. Käsivarsien yläosa ei ollut aivan yhtä täydellinen, ja hänen litteät ja värittömät korvansa kallistuivat liiaksi taaksepäin eivätkä sopeutuneet tukanrajaan.

Untuva käsitti, että rouva de Liron oli, — vaikkei tyttö omasta puolestaan pitänyt tuosta tyypistä — hyvin kaunis ja sangen kiehtova.

Kun Marc ei sanonut mitään, jatkoi tuo kaunis rouva:

— Toivottavasti te valitsette hänelle jotakin vaaleanpunaista, eikö niin?… Vaaleanpunainen sopii parhaiten tuohon hipiään!… Asiasta toiseen!… Ettekö tahtoisi olla niin kohtelias ja sanoa, mitä te pidätte puvustani…

Marc vastasi huulet supussa:

— Se on hyvin onnistunut!…

— Eipä tosiaankaan luulisi, päättäen tavasta, millä te sen sanotte!… Se on tilattu huomiseksi… kälynne tanssiaisiin… Niin!… Sehän on totta!… Me kai tapaamme toisemme tänä iltana Barfleurien päivällisillä?…

— En mielelläni käy vieraisilla, kuten tiedätte Ja nykyisin on minulla sitäpaitsi suruaika!…

— Ai!… Tosiaankin!… En ole vielä tavannutkaan teitä matkanne jälkeen…

— Palasin vasta toissapäivänä… enkä voi vielä käydä vierailuilla…

— Tiedän sen!…

Rouva de Liron kiiruhti äkkiä tarkastamaan lähemmin erääseen nojatuoliin heitettyä kangaskappaletta, ja kulkiessaan varakreivin ohi kuiskasi tälle hyvin nopeasti ja hiljaa:

— Mutta tehän olisitte voinut tavata minua muuten…

Marc-setä loi syrjäsilmäyksen Untuvaan koettaen arvata, oliko tämä kuullut mitään.

Tyttönen näytti seisovan tunteettomana, kasvot kalmankalpeina, huulet lujasti suljettuina ja silmät maassa, liikkumattomana kuin kuvapatsas. Ohimoiden kiihkeä tykytys vain ilmaisi eloa, ja Marc ajatteli:

— Hän on vaipunut haaveiluihinsa eikä ole huomannut mitään…

Rouva de Liron kysyi palatessaan katsomasta tuota kangasta:

— Mutta eivätkö veljenne ja kälynne kuitenkin tule Barfleureille tänä iltana?…

— Veljeni on sairas… Kälyni menee veljentyttäreni kanssa…

— Ai!… ai!… Sehän tulee olemaan… ellen erehdy… neiti Corysen ensi esiintyminen suuressa maailmassa… Olen ihastunut saadessani tavata hänet illalla…

Untuva kumarsi jäykästi ajatellen:

— Pyh, minäpä olen aivan toista mieltä!… Tuo talo tuntuu minusta nyt vieläkin pahemmalta loukolta kuin ennen… kun tiedän hänenkin tulevan sinne!…

Marc-setä kääntyi ompelijan puoleen:

— Sanokaapa minulle rouva Bertin… milloin saisin puhutella teitä?… Minulla on hyvin kiire… Tarvitsisin puvun veljentyttärelleni… jo kello viideksi… Ja nyt on kello puoli kaksi…

— Mutta… huudahti pikku rouva de Liron. — Minähän voin luovuttaa teille rouva Bertinin… En enää tarvitse häntä!…

Ja hän palasi huoneeseensa.

— Mitä te niinmuodoin, — virkkoi Marc-setä — voitte nyt tehdä minulle?…

— Tehdä?… Käsitättehän te toki herra varakreivi, ettei teille voi tehdä pukua kello viideksi… Meidän täytyy vain koettaa sopisiko jokin mallipuvuistamme neiti d'Avesnesille… Ja jos sitten löydämme jonkin mukiinmenevän… niin me korjaamme sen illaksi…

— Mutta teidän mallipukunnehan ovat käytetyitä!…

— Herranen aika!… Niitähän on vain koetettu meidän neitosillemme, jotta ostajat saisivat paremmin nähdä… Mutta niiden joukossa on aivan vastatulleitakin…

Ja katsellen Corysea hän ehdotti:

— Meillä on pieni vaaleanpunainen hame, joka…

— Ei!… — huudahti Untuva jyrkästi. — Ei vaaleanpunaista!… Minä en tahdo!…

Rouva de Lironhan oli juuri sanonut Marc-sedälle: "Toivottavasti te valitsette hänelle jotain vaaleanpunaista…" Ja sen jälkeen olisi Untuva suostunut mihin muuhun väriin tahansa paitsi vaaleanpunaiseen.

Rouva Bertin kysyi:

— Onko neidillä ehkä jokin väri, jota te erikoisesti haluaisitte?…

— Minusta se on samantekevää, — sanoi Untuva. — Tehkää, mitä tahdotte, kunhan ette vain tuo vaaleanpunaista…

Ja hän lisäsi:

— Pidän kuitenkin sangen paljon valkeasta… Muuan tytöistä otti esiin valkean silkkimusliinipuvun. Rouva Bertin avasi oven erääseen sivuhuoneeseen ja kysyi annettuaan Corysen kulkea edellään:

— Eikö herra varakreivi suvaitse tulla mukaan?…

Marc-setä seurasi ompelijatarta ja istuutui koetteluhuoneen nurkkaan. Untuva oli jo riisunut vanhan hameensa ja seisoi nyt lattialla hentona ja sirona pienessä lyhyessä alushameessaan ja silkkisissä trikooliiveissään, joihin hän kiinnitti sukkansa.

Vanha setä de Laynay, joka oli huolehtinut lapsukaisen ruumiillisesta kasvatuksesta, ei ollut suvainnut kureliivejä, sukkanauhoja eikä korkeita kenkiä.

Hän väitti näiden vaatekappaleitten olevan rumia ja epäterveellisiä. Ei mikään — vakuutti hän vahingoita niin suuresti vartaloa ja ihoa kuin kureliivit ja sukkanauhat, eikä mikään turmele nilkkaa ja jalkarintaa siinä määrin kuin korkeat kengät. Hän myönsi, että kureliivejä ja korkeita kenkiä saataisiin käyttää salaamaan virheellisyyksiä, mutta sukkanauhat hän tuomitsi ehdottomasti. Untuva oli siis kasvanut vapaasti, ja kun hänen äitinsä oli ottanut hänet kahdentoistavuotiaana luokseen ja tahtonut oman käsityskantansa mukaan "muodostaa hänen vartalonsa", oli tyttönen, joka ei kyennyt alistumaan mihinkään kahleisiin, taistellut niin kiihkeästi sitä vastaan, että äidin oli täytynyt taipua. Untuvalla olikin syytä kieltäytyä "rumentamasta itseään tahallaan".

— Tahdon — sanoi hän — olla oma itseni… ja tyytyä hyvän Jumalan minulle antamaan vartaloon… joka on oma vartaloni… enkä tahdo jäljitellä muita!… En väitä olevani parempi kuin muut, mutta pidän itsestäni enemmän sellaisena kuin nyt olen!… En ainakaan nyt näytä jäykältä kuin mikäkin keppi!…

Ja heittäen syrjäsilmäyksen rouva Lironin vartaloon hän tuumi:

— Minusta suuri rinta ja leveät lanteet yhtyneinä kapeisiin vyötäisiin ovat hirvittävät!… Ne muistuttavat keskeltä kokoonkuristettua tyynyä…

Kun Untuva oli pukeutunut tuohon koruttomaan hamoseen, jonka monet ilmavat reunukset riippuivat suorina laskoksina hänen ympärillään ja jonka rypytetty pusero erinomaisesti soveltui hänen sirolle ja jäntevälle vartalolleen, huudahti rouva Bertin:

— Tämä puku on mainio!… Se ei kaipaa kolmea neulanpistostakaan!… Kaikki somistaakin kaunotarta… Ja neidin vartalo on aivan ihanteellinen!… Eikö totta, herra varakreivi?…

— Epäilemättä… — änkytti Marc. Untuvan muodonvaihdos oli pannut hänen päänsä aivan pyörälle.

Tyttö oli sanomattomasti muuttunut entisestään seisoessaan nyt siinä puettuna tuohon siroon ja hyvin neulottuun hameeseen, joka jätti näkyviin hänen ihanan kiinteät, vaaleanpunaiset hartiansa ja vielä kapeahkot, mutta jalopiirteiset käsivartensa, ja Marc-setä ajatteli itsekseen puolittain ihastuneena, puolittain pahoillaan:

— Ihmiset eivät tule tuntemaan häntä tänä iltana!…

Samassa ovi avautui, ja rouva de Liron pisti päänsä sisään kysyen:

— Ettekö te tarvitse viisaita neuvoja?…

— Emme, kiitos!… — vastasi Marc kuivasti, mutta punastui kuitenkin aika tavalla.

Nuori rouva oli ehtinyt nähdä Corysen, ja tämä näky aivan kivetti hänet. Hänen kauniille kasvoilleen kohosi ilkeän ällistynyt ilme, ja paiskaten oven kiivaasti kiinni hän huusi varakreiville:

— Kas, kas… Teilläpä ei näytäkään olevan ikävä!…

Coryse ummisti kirkkaat silmänsä puolittain ja sanoi lempeästi:

— Tuo rouva de Liron tuntuu olevan hieman meluava!…

Mutta tepsuttaessaan neljännestuntia myöhemmin Girondinein katua pitkin setänsä rinnalla lausui Untuva mainitsematta nuoren rouvan nimeä varmana siitä, että setäkin ajatteli samaa henkilöä:

— Kylläpä hän kohtelee sinua tuttavallisesti!… Marc vastasi tylysti:

— Hän kohtelee kaikkia yhtä tuttavallisesti!… Tyttönen pudisti päätään niin että kiharat hulmusivat, ja mutisi vakavana:

— Oh!… Sehän on yhdentekevää!… Mutta tuttavallisuudessakin voi olla eri vivahduksia.