XIII.

— Teidän täytyy… — huusi markiisitar rynnäten kirjastoon, missä herra de Bray istui Marcin kanssa poltellen savukkeita — teidän täytyy sanoa Corysandelle, että hänen on tultava kilpa-ajoja katsomaan… Hän ei tahdo tulla sinne!…

— Mutta — sanoi Untuva, joka astui sisään äitinsä jäljessä. — En voi ensinkään ymmärtää, miksi minun tällä kertaa on mentävä kilpa-ajoihin?… Eihän minua ole muina vuosina koskaan otettu mukaan…

— Ei… Mutta muina vuosina olit sinä vielä lapsi…

Markiisi päätti avata suunsa:

— Menehän toki Untuva!… Sinähän rakastat hevosia…

— Mutta minä en rakasta kilpa-ajoja juuri sentähden, että rakastan hevosia. Minusta ei ole hauska katsella, miten joku niistä pyristelee maassa jalka katkenneena… kuten Auteuilissa… kaksi vuotta sitten… kun olin siellä sinun kanssasi…

— Eihän tuollaista vahinkoa tarvitse tapahtua joka kerta…

— Sitten voi tapahtua jokin muu onnettomuus… Se on minusta samantekevä!… On minulla… sitäpaitsi… toinenkin syy olla menemättä kilpa-ajoihin…

— Pienen tytön ei sovi sanoa: "minulla on syy olla menemättä", — huomautti herra de Bray. Coryse oikaisi tottelevaisesti:

— Syy pyytää, saisinko olla menemättä kilpa-ajoihin, sitten…

— No!… Mikä on siis tuo syy?…

— Se, että minulla on aina niin ikävä suuressa ihmisjoukossa!… Minusta on paljon hauskempi olla yksinäni ja rauhassa… eläinteni luona…

Hän katseli hellästi isäpuoltansa ja setäänsä lisäten:

— Tai teidän seurassanne… Totta tosiaan!… Aamulla messu!… aivan kohta kilpa-ajot!… ja illalla tanssiaiset!… Se on liikaa yhden päivän osalle!…

Rouva de Bray huudahti kohottaen silmänsä taivasta kohden:

— Messukin!… Hän asettaa messun kilpa-ajojen ja tanssiaisten rinnalle!…

Untuva äkämystyi:

— Asetan kuin asetankin!… ainakin silloin, kun on kysymys tämänaamuisesta messusta… jolloin te ette tahtonut antaa minun mennä Saint-Marcieniin… sillä tekosyyllä, että Jeania tarvittiin kotona… tanssiaisvalmistuksiin…

— Entä sitten?…

— Sitten te otitte minut kanssanne jesuiittojen luo… eikä heidän messunsa ole mikään messu!… Se on seurahuvi…aamulla!… Siellä tervehditään… Odotellaan ystäviä puutarhaportilla… Tänäänkin me puhuttelimme ainakin viittäkymmentä henkilöä!…

— Mutta puhutteluhan sinäkin heitä… En siis käsitä, miksi sinä valitat?…

— Mutta… tuhat tulimmaista!… Sitähän minä juuri valitankin!…

— En voi ymmärtää, miten kukaan saattaa pitää ikävänä kohdata hienoston jäseniä, jotka…

— Se on makuasia!… Minusta se on hirveää!… Ja nähtyäni "hienoston" tänä aamuna messussa ja illalla tanssiaisissa… olen saanut siitä ehdottomasti tarpeekseni!… Sitä paitsi nukahdan varmasti vielä keskelle salia illan kuluessa, jos minun on pakko mennä kilpa-ajoihin… ja viettää koko päivä näin kamalan kuivasti…

— Tuo lapsi ei ihmisty koskaan!… — huokasi markiisitar masentuneena. — Luovun kaikista yrityksistä!

Ja hän poistui kovasti kahisten.

— Huh!… — sanoi Untuva oikoen jäseniään leposohvalla suuren koiran tavoin. — Onnistuipahan sittenkin!…

— En oikein ymmärrä… — alkoi herra de Bray — miksi sinä et tahdo seurata äitiäsi kilpa-ajoihin…

— Mitä!… Etkö ymmärrä sitä?… No, miksi et sitten itse mene sinne?…

— Se on aivan eri asia!… Minulla on kamala nuha… Nousin juuri sängystä… Olen tuskin vieläkään seurakelpoinen…

— Ja minä puolestani olen vielä aivan tylsä eilisten päivällisten jälkeen!…

Marc-setä kysyi:

— Niin, tosiaankin?… Millaista noilla päivällisillä sitten olikaan?…

— Ikävää!… Mutta onneksi oli herra d'Aubières siellä… sillä ilman häntä…

— Kas!… — virkkoi markiisi. — Onko Aubières siis palannut?…

— On… — vastasi Marc-setä. — Hän käväisi meilläkin tänään sinun ollessasi ulkona… Hän tuli sinua tapaamaan… pyytääkseen anteeksi, ettei hän viime käynnillään palannut hyvästelemään teitä… käveltyään puutarhassa Untuvan kanssa… Hän ei nimittäin ollut silloin oikein kunnossa… miesparka!…

Ja hän lisäsi nauraen:

— Sillä tiedätkö, mitä Untuva oli sanonut hänelle heidän kävellessään?… Älä yritäkään arvata!… Se on mahdotonta!… Hän sanoi vain hyvin herttaisesti: "Toivoisin teidän tietävän, minkätähden en halua mennä kanssanne naimisiin… Katsokaa, syy on se… että jos naisin teidät, niin tulisin varmasti joskus pettämään teidät!…"

— Jopa nyt jotakin! — virkkoi herra de Bray purskahtaen hänkin nauramaan.

Coryse kohautti olkapäitään.

— Se siis oli tyhmää!… Kenties olisi ollut parempi antaa hänen luulla vaikka mitä!…

— Herranen aika!… — sanoi Marc-setä. — En tiedä, miten hän enää olisi voinut luulla mitään vielä pahempaa…

Untuva kysyi levottomana:

— Onko hän vihainen minulle?…

— Hänkö?… Oi! Suuri Jumala!… Se ei ikinä juolahtaisi poikaparan päähän!…

— Sepä hyvä!… Ajattelinkin: "Hän ei voi olla suuttunut… koska hän oli päivällisillä niin kiltti minulle…" Istuin nimittäin hänen vieressään!…

— Kaikki sujui siis hyvin?…

— Eikö äiti ole kertonut teille mitään?…

— En ole tavannut häntä muualla kuin aamiaispöydässä… Olithan itse läsnä silloin… ja tiedät, ettei ollut yhtään puhetta eilispäivästä…

— Katsokaahan… Minä iskin sittenkin pari kertaa kirveeni kiveeni… Ensinnäkin Henrik IV:n tähden…

— Henrik IV:n tähden?… — kysyi herra de Bray ymmällään.

— Niin… sillä… kun he katselivat hänen kuvaansa, sanoin minä, ettei hänellä ollut tuollaista protestanttinaamaa… eikä se… Lironithan olivat läsnä… kuulunut oikein hauskalta…

— Mitä siitä!… — sanoi Marc-setä — ellet tehnyt sen pahempaa!…

— Teinpä niinkin!… toisenkin tyhmyyden… Mutta se oli äitini vika… Hän oli kutsunut minut luokseen käskeäkseen minua puhumaan… puhumaan, vaikkei minulla olisikaan mitään sanottavaa… joten minä siis… heti keksittyäni jotakin… iskin siihen käsiksi…

— Sitten seurasi siis toinen kivi?… — kysyi Marc-setä hyvin uteliaana.

— Se ei oikeastaan ollut kivikään… Mutta minä suutuin… ja sanoin sellaista, mitä ei olisi pitänyt sanoa… Se johtui Napoleonista…

— Oi!… — virkkoi herra de Bray kauhistuneena. — He ahdistivat siis Napoleonia!…

— Niin… Ja sinähän tiedät, etten minä pahastu mistään niinkuin siitä…

— Etkö sinä siis käyttäytynyt siivosti?…

— En… tai miten haluaa… Se riippuu asianhaaroista…

Ja hän lausui hetken vaitiolon jälkeen:

— Joka tapauksessa… käyttäydyin minä kuitenkin siivommin kuin talon isäntä!…

— Mitä?… — kysyi markiisi ihmeissään — Herra de Barfleurhan on itse moitteettomuus…

— Eipä olekaan… ainakaan minun seurassani!… — Mitä hän teki sinulle?…

Punastuen muistellessaan illan tapahtumia vastasi Coryse vieläkin äkeissään:

— Hän sinutteli minua!… Pidätkö sinä sitä sopivana?…

— Sinutteli?… virkkoi Marc harmissaan. — Miten se tapahtui?… Sinutteliko hän tosiaankin sinua?…

— Herranen aika!… Miten ihmiset yleensä sinuttelevat!… Se tapahtui meidän tanssiessamme valssia… Hän johti minut galleriaan… väittäen siellä olevan enemmän tilaa… Ja miten sitten taas kävikään?… Ai niin!… Hän sanoi ensiksi rouva de Lironin olevan pyylevän… tai… ei… Minä sotken… Minähän niin sanoinkin… Ja hän sanoi, että minä olen kaunis… ettei kukaan ole niin kaunis kuin minä…

Hänen pysähtyessään kysyi Marc-setä levottomana:

— Entä sitten?

— Sitten… yht'äkkiä… pom!… kumartui hän minua kohden… ja sanoi minulle…

Matkien pikku Barfleurin käyttämää tunnetäyteistä ja "maalailevaa" äänensävyä mutisi hän:

— Minä rakastan sinua!!!…

Väritys oli niin hullunkurinen, että Marc-setä huolimatta pahastumisestaan purskahti nauramaan.

Coryse kääntyi vihoissaan setäänsä ja isäpuoleensa päin kysyen:

— Onko se teistä siis sopivaa… onko?

Aina sovinnollinen herra de Bray koetti nytkin selvittää asiaa sanoen lempeästi:

— Englantilaisethan sinuttelevat Jumalaa!… Untuva vastasi rohkeasti:

— He ovatkin aika moukkia!…

— Mutta Untuva!… — virkkoi markiisi pahoillaan huomautuksensa huonosta menestyksestä. — Sinun puhetapasi on todellakin…

— Suokaa anteeksi… En voi sitä estää… Ja mietittyään hetkisen hän kysyi:

— Tuleeko tämä ilveily jatkumaan vielä kauankin?…

— Mikä ilveily?…

"— No… tuo barfleurilainen juttu tietysti… Enhän minä tahdo asettua millekään jalustalle… En mitenkään!… Mutta enpä totta tosiaan myöskään nauti siitä, että ihmiset uskovat minun aikovan mennä naimisiin "Voikimpaleen" kanssa!…

Markiisi mutisi arasti:

— Hänhän on niin kiltti!…

— Kiltti… — sanoi tyttönen kiukustuneena — kiltti!… ainakin hän on kovin kummallinen!… ja sairaaloisen näköinen!… ja naurettavasti puettu!… Ja hän pirskottaa vaatteisiinsa hajuvettä… varmasti… vieläpä valkeaa heliotrooppia!… Sellainen hän on!…

— Jumalani!… Kyllä nuori mies voi erinäisten asianhaarain vallitessa käyttää hajuvettäkin ilman että…

— Eipäs!… — huusi Untuva, joka vähitellen yltyi. — Miehellä ei ole oikeutta haista muulle kuin tupakalle!…

Ja hän jatkoi kääntyen Marc-sedän puoleen:

— Se naurattaa sinua!… Onko se sinusta muka hullunkurista?… Sinäkin… sinäkin olet nyttemmin niin paha minulle!… Sinä olet muuttunut jo aikoja sitten… mutta vasta viime päivinä on se puhjennut kukkaansa… Nyt muistan!… Se alkoi sinä iltana, jolloin tuo inhoittava pikku Barfleur söi meillä päivällistä…

Kun varakreivi aikoi puolustautua, jatkoi hän yhä kiihtyen:

— Oi, enhän väitä, ettet sinä voisi joskus olla hyväkin minulle!… Annathan sinä minulle lahjoja… tanssipuvunkin… joka on niin soma… Siihen pukeudun tänäkin iltana… sillä se on paljon tyylikkäämpi kuin isän puku… Niin… Annathan sinä lahjoja… Mutta rakkaus!… Se on nyt lopussa!…

— Älä lörpöttele!…

— On, totisesti on!… Sanopa ensinnäkin,… voisitko sinä… jos muka rakastaisit minua… sallia minun mennä naimisiin pikku Barfleurin kaltaisen apinan kanssa… Voisitko?…

— Enhän minä ole sanallakaan…

— Et olekaan… Mutta oletko muka sitä sitten vastustanut?… Enkä minä huoli apinasta!… Enkä kestään ihmisestä!…

Hän astui Marc-sedän eteen ja jatkoi katkerasti:

— Sitä paitsi on kaikki sinun syytäsi… tuo jankuttaminen… ja naittamisvimma!… Niin!… Se on sinun roskarahojesi syy!… Jos niitä ei olisi… niin minut jätettäisiin rauhaan nurkkaani… kuten ennenkin…

Ja peittäen kasvonsa käsiinsä hän purskahti epätoivoiseen itkuun.

— Anna hänen olla!… — sanoi Marc-herra de Braylle, joka aikoi mennä lohduttamaan tyttöä. — Hän on hermostunut… Menkäämme pois… ja jättäkäämme hänet itkemään… Se on rauhoittava häntä…

Heidän poistuessaan kirjastosta kääntyi markiisi katsomaan itkevää Untuvaa ja mutisi:

— Hänellä ei ole milloinkaan ennen ollut hermoja, lapsiparalla!… Tuo ei ole luonnollista!… Eihän hän vain liene rakastunut…

— Oletko hullu?… — huudahti Marc hirveästi säikähtyneenä. — Kehen hän muka voisi olla rakastunut?…

Ja hän jatkoi huolestuneena:

— Eihän vain Trêneen, ainakaan?… tuohon keikariin, joka tulee lyömään vaimoaan ja tuhlaamaan hänen myötäjäisensä… tai Bernayhen?… hänhän inhoaa tekopyhiä… tai Liro niin?… tuollaiseen tyhmyriin!…

Kun veli ei sanonut mitään, huusi hän kiivaasti:

— Kehen siis?… Kehen?… Kehen?… Herra de Bray vastasi järkkymättömän levollisena:

— Miten kummassa minä voisin sen tietää?…